1923, kausi 2 (2025) - sarja-arvostelu

1923 - KAUSI 2

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Harrison Ford, Helen Mirren, Brandon Sklenar, Julia Schlaepfer, Darren Mann, Michelle Randolph, Jerome Flynn, Aminah Nieves, Timothy Dalton, Brian Geraghty, Robert Patrick, Sebastian Roché, Jamie McShane, Michael Spears, Jeremy Gauna, Jennifer Carpenter ja Isabel May

Genre: western

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 51 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Yellowstonen (2018-2024) esiosasarja 1923 nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä joulukuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Tuotanto kuitenkin viivästyi vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakkojen takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin heinäkuussa 2024 ja lopulta 1923:n toisen ja samalla viimeiseksi jääneen kauden esitys alkoi helmikuussa 2025. Kausi sai positiivista palautetta niin faneilta kuin kriitikoilta ja keräsi hyvät katsojaluvut. Itse olin aiemmin katsonut vain alkuperäisen Yellowstonen, mutten sen esiosia. Nyt kun Yellowstone-saaga on jälleen saamassa jatkoa sarjalla Marshals (2026-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa esiosatkin. Pidin niin 1883:sta (2021-2022), että 1923:n ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitinkin kakkoskauden katselun positiivisin odotuksin.

Samalla kun Spencer ja Alex yrittävät keksiä keinonsa matkustaa Montanaan ja löytää toisensa, Yellowstone-ranchilla Duttonit valmistautuvat konfliktiin Whitfieldin kanssa yhteen lyöttäytyneen Bannerin kanssa.

1923-sarjan tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kakkoskauden viedessä näiden Duttonien tarinan päätökseen. Cara Dutton (Helen Mirren) ja hänen ampumisestaan toipunut miehensä Jacob Dutton (Harrison Ford) yrittävät saada Yellowstone-ranchin taloudelliset asiat kuntoon, samalla kun he valmistautuvat puolustamaan maitaan niitä havittelevilta sadistiselta Donald Whitfieldiltä (Timothy Dalton) ja tälle hommia tekevältä Bannerilta (Jerome Flynn). Apunaan heillä on Jack Dutton (Darren Mann) ja tämän kihlattu Elizabeth (Michelle Randolph).

     Samaan aikaan eroon toisistaan joutuneet rakastavaiset Spencer Dutton (Brandon Sklenar) ja Alex (Julia Schlaepfer) yrittävät keksiä keinoja päästäkseen Montanaan Caran ja Jacobin tueksi, sekä löytääkseen toisensa. Ja samalla kun tämä on käynnissä, toisaalla crow-intiaanityttö Teonna (Aminah Nieves) jatkaa karkumatkaansa, perässään isä Renaud (Sebastian Roché), liittovaltion seriffi Kent (Jamie McShane) ja uutena hahmona esiteltävä liittovaltion seriffi Fossett, jota näyttelee Dexter-sarjasta (2006-2013) tuttu Jennifer Carpenter. Hahmot pysyvät oivallisina ja näyttelijät jatkavat vahvaa suorittamistaan. Mirren ja Ford ovat tietty karismaattiset osissaan, mutta tällä kaudella vanhoista konkareista Dalton onnistui todella vakuuttamaan täysin lierona ja vastenmielisenä bisnesmiehenä, joka kohtelee naisia ihan miten huvittaa. On rakastettavia pahiksia ja sitten on Whitfieldin kaltaisia paskiaisia, joiden haluaa nähdä kohtaavan mahdollisimman karun lopun. Toinen vaikutuksen tekevä on Schlaepfer, joka tulkitsee hienosti Alexin sinnikkyyttä ja epätoivoa vaativan matkan aikana.

1923 pitää mainion tasonsa toisella kaudellaan ja vaikka tarina toisaalta viedään onnistuneesti päätökseensä, on silti harmi, että sarja loppuu jo tähän, sillä näiden Duttonien elämää olisi mielellään seurannut pari kautta lisää. Kausi käynnistyy aika lailla siitä, mihin viimeksi jäätiin, seuraten niin Yellowstone-ranchin menoa, Spencerin ja Alexin matkoja, sekä Teonnan pakoa. Näistä jälkimmäinen tuntuu valitettavasti loppuun asti todella irralliselta, vaikka kauden finaalijaksossa tarkkaavainen katsoja voikin hoksata, miten Teonna linkittyy lopulta sukupuunsa myötä Duttoneihin tulevaisuudessa. En silti voi olla ainoa, joka toivoi, että tyttö olisi etsinyt suojaa nimenomaan Yellowstonesta.

Sarjan eri juonikuviot vievät toistamiseen hyvin mukanaan. Vaikka pidänkin Yellowstonen tapahtumista, etenkin kun talvi iskee ranchiin karuimmalla tavalla, mielestäni kiinnostavinta antia on seurata Spencerin ja Alexin vaikeaa taivalta kohti Montanaa. Erityisesti tämä sisältää runsaasti jännitettä ja jopa tragediaa, joskin myös kenties turhan sinisilmäisiä hetkiä erittäin kilttien sivullisten kautta. Se, että joku toimii avuliaasti tuntematonta kohtaan tässä sarjassa, tuntuu lähinnä vain epäilyttävältä. Kaikki huipentuu lähes kahden tunnin mittaisessa mammuttijaksossa, joka pitääkin tiukasti otteessaan, niputtaessaan nämä kaikki tarinakaaret pakettiin. Tunnelma pysyy tiiviinä ja onpa lopetus jopa yllättävänkin koskettava.

Kakkoskauden ohjauksesta on vastuussa yksin Ben Richardson, joka tekee pätevää työtä tunnelman, näyttelijöiden ja loppupään toiminnallisten kohtausten kanssa. Taylor Sheridan on taas käsikirjoittanut koko kauden itse ja hän kuljettaa juonikuvioita pääasiassa sujuvasti eteenpäin, eikä suostu päästämään Duttonin sukua tälläkään kertaa helpolla. 1923:n toinen kausi on myös näyttävästi kuvattu ja etenkin Montanan talvimaisemat ovat kaikessa hyytävässä kylmyydessään komeat. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset uskottavan rujot. Tietokonetehosteet pistävät silmään, mutta niitä käytetään onneksi säästeliäästi. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla mahtipontisesti ja haikeasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

1923, Yhdysvallat, 2022-2025, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios

1923, kausi 1 (2022-2023) - sarja-arvostelu

1923 - KAUSI 1

Luoja: Taylor Sheridan

Näyttelijät: Harrison Ford, Helen Mirren, Brandon Sklenar, Julia Schlaepfer, Jerome Flynn, Darren Mann, Aminah Nieves, Michelle Randolph, Timothy Dalton, Brian Geraghty, Robert Patrick, Jennifer Ehle, Sebastian Roché, Marley Shelton, James Badge Dale, Leenah Robinson, Michael Greyeyes, Michael Spears, Jamie McShane, Cole Brings Plenty, Peter Stormare, Joseph Mawle, Sarah Randall Hunt, Rafe Soule, Bruce Davison ja Isabel May

Genre: western

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 1 tunti 9 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin luoma lännensarja Yellowstone (2018-2024) oli valtavan suosittu, joten Sheridan päätti laajentaa sen maailmaa lisäosasarjoilla. Niistä ensimmäinen oli kymmenen jakson mittainen minisarja 1883 (2021-2022). Alun perin Sheridan suunnitteli tekevänsä sarjalle jatkoa, mutta päättikin lopulta hypätä ajassa eteenpäin ja kertoa eri hahmoista Duttonin suvussa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja lopulta 1923-nimen saaneen sarjan ensimmäisen tuotantokauden esitys alkoi saman vuoden joulukuussa. Kausi keräsi kehuja kriitikoilta ja katsojilta, sekä sai parhaan draamasarjan ja naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin katsonut tätä sarjaa, mutta nyt kun Yellowstone on jälleen saamassa uuden lisäosasarjan The Marshals (2026-), päätin vihdoin kurkata myös aiemmat esiosasarjat. Pidin 1883:sta ja aloitinkin uteliaana 1923:n katselun.

Vuonna 1923 Duttonin perhe joutuu keskelle sotaa karjatilallisten ja lammaspaimenten välillä.

Kuten sarjan nimestä voi jo päätellä, 1923 hyppää ajassa 40 vuotta eteenpäin siitä, mihin edellinen esiosasarja 1883 päättyi. Edellisen sarjan Duttoneista eloon ovat jääneet vain pojat John (James Badge Dale) ja Spencer (Brandon Sklenar). He eivät suinkaan ole jäänyt yksin oman onnensa nojaan, vaan Montanaan ovat saapuneet myös heidän setänsä Jacob Dutton (Harrison Ford) ja tämän vaimo Cara (Helen Mirren), kasvattamaan pojat kuin ominaan. Aikuisiällä John on mennyt naimisiin Emman (Marley Shelton) kanssa ja he ovat saaneet pojan Jackin (Darren Mann), kun taas Spencer on jättänyt Yellowstone-ranchin ja matkaa ympäri maailmaa, yleensä auttamassa kyliä villieläinten kanssa palkkiota vastaan. Hahmot ovat oivalliset, niin aikuisiksi kasvaneet tutut lapset kuin uudet sukulaiset. Jälkimmäistä toki auttaa se, että heitä näyttelevät aina karismaa huokuvat Ford ja Mirren, jotka ovatkin erinomaisessa vedossa. Nuoremmista Duttoneista parhaiten vakuuttaa Sklenar villipetoihin erikoistuneena Spencerinä, jota ei juuri vaikuta kiinnostavan Duttonien tapojen jatkaminen.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Skotlannista saapunut lammaspaimen Banner Creighton (Jerome Flynn), Jackin kihlattu Elizabeth Strafford (Michelle Randolph), häikäilemätön liikemies Donald Whitfield (Timothy Dalton), nuori nainen Alexandra (Julia Schlaepfer), seriffi McDowell (Robert Patrick), sekä nunnaluostaria johtava isä Renaud (Sebastian Roché), siellä opettava sisar Mary (Jennifer Ehle) ja voimakastahtoinen intiaanityttö Teonna Rainwater (Aminah Nieves). Sivuhahmotkin ovat oivallisia, vaikka vielä tällä ensimmäisellä kaudella jää epäselväksi, miten nunnaluostari ja sen hahmot liittyvät Duttoneihin millään lailla. Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuu Dalton katalana bisnesmiehenä, jota inhoaa suunnilleen heti ensimmäisestä kohtauksestaan lähtien.

Miellän yleensä erilaiset esiosat ja lisäosasarjat lähinnä tarpeettomaksi ja väkinäiseksi rahastukseksi, mutta minun on pakko sanoa, että nämä Yellowstonen esiosat ovat molemmat osoittautuneet yllättävänkin hyviksi. 1883 oli tavanomaisempaa villin lännen menoa ja todella karu road trip -tarina, kun taas 1923 muistuttaa alkuperäistä Yellowstonea huomattavasti enemmän, Duttonien yrittäessä pitää ranchinsa sitä havittelevien tahojen kynsistä. Tätä onkin kiinnostavaa seurata, etenkin kun tietty julmuus on yhä tallessa ja kaikki tahot ovat valmiita likaamaan kätensä saadakseen mitä haluavat.

Kahdeksan jakson mittainen avauskausi vie hyvin mukanaan ja pitää oivallisesti otteessaan. Duttonien ranchin lisäksi jaksoissa seurataan myös nunnaluostarin tapahtumia, sekä Spencerin matkaa ulkomailla. Jälkimmäinen tuo aina piristävää vaihtelua rosoiseen villin lännen menoon, etenkin kun Spencerin ja Alexandran välille alkaa muodostua romanttisempia tunteita, tarjoten kaivattavaa pehmeyttä. Ja vaikka koinkin nunnaluostarin kuviot toistaiseksi aika irralliseksi, on sitäkin puolta mielenkiintoista seurata ja sillä Yellowstone-saaga jatkaa kommentoimistaan siitä, kuinka Amerikan alkuperäiskansalaisia kohdeltiin. Länkkäreissä intiaanit esitetään usein raakalaisina, mutta nämä Taylor Sheridanin teokset näyttävät, ketkä niitä todellisia villejä olivat. Kun tarina hyppii näiden kolmen, paikoitellen todella jännittäväksi äityvän kuvion välillä, tunnin mittaiset jaksot menevät pääasiassa nopeasti. Erilaiset takaiskut tiivistävät tunnelmaa ja jätetäänpä hahmot varsin vaikeaan paikkaan, jotta sarjan toisen (ja samalla viimeiseksi jääneen) tuotantokauden haluaa aloittaa saman tien.

Tuotantokauden ohjaajat Ben Richardson ja Guy Ferland rakentavat tunnelmaa oivallisesti, samalla kun kaikki jaksot kirjoittanut Sheridan kuljettaa useita juonikuvioita sulavasti lomittain. Myös teknisesti 1923 on onnistunut, joskin osa tietokonetehosteista pistää silmään. Sarja on taitavasti kuvattu ja niin Montanan vuorimaisemat kuin Spencerin kuvioissa nähtävät Afrikan savannit ovat hienoja ilmestyksiä. Lavasteet ovat upeat, puvustus komeaa ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänityöskentelykin on oivallista, tosin tällä kertaa mielsin Elsan (Isabel May) kertojaäänen täysin turhaksi. Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit maalailevat voimakkaasti taustalla, tuoden mukaan niin jylhyyttä kuin herkkyyttä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

1923, Yhdysvallat, 2022-2025, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, MTV Entertainment Studios

Kotiapulainen (The Housemaid - 2025) - elokuva-arvostelu

KOTIAPULAINEN

THE HOUSEMAID

Ohjaus: Paul Feig

Näyttelijät: Sydney Sweeney, Amanda Seyfried, Brandon Sklenar, Indiana Elle, Michele Morrone, Elizabeth Perkins, Megan Ferguson, Ellen Tamaki ja Alexandra Seal

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

The Housemaid, eli suomalaisittain Kotiapulainen perustuu Freida McFaddenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Hidden Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Kotiapulainen on saapunut myös Suomen teattereihin, leffan saatua ensi-iltansa maailmalla jo joulukuussa. Itse en ole lukenut McFaddenin kirjaa, mutta kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen mysteerisen julisteen. Kävinkin uteliaana katsomassa Kotiapulaisen sen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa. 

Menneisyyttään salaileva Millie Calloway saa työpaikan rikkaan Winchesterin perheen kotiapulaisena ja huomaa pian, ettei mikään ole sitä miltä aluksi näyttää...

Sydney Sweeney näyttelee Millie Callowayta, nuorta naista, jolla menee elämässä kehnosti, hänen menneisyytensä aiheuttaman varjon takia. Millie toivoo voivansa aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä ja tilaisuus siihen vaikuttaa saapuneen, kun hän saa pestin rikkaiden Winchesterien kotiapulaisena. Millie on kiinnostava hahmo, josta löytyy oivaa syvyyttä, kun hänen menneisyyttään ryhdytään avaamaan elokuvan edetessä. Sweeney sopii passelisti osaansa, kun hän tulkitsee hahmonsa kokemaa muutosta tapahtumaketjun eskaloituessa.

     Millien uudet työnantajat taas ovat rikkaan perheen poika Andrew Winchester (Brandon Sklenar) ja hänen vaimonsa Nina (Amanda Seyfried), joilla on balettia harrastava tytär Cece (Indiana Elle). Lisäksi 365 päivää -kakkatrilogiasta (365 dni - 2020-2022) tuttu Michele Morrone esittää perheen hämärää puutarhuria Enzoa ja Elizabeth Perkins nähdään Winchesterin perheen matriarkkana, Andrew'n tiukkana äitinä Evelyninä. Lukuun ottamatta mitäänsanomattoman hahmonsa kanssa tyhjän päälle jäävää Morronea, sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. Elokuvan todellinen tähti on Seyfried, joka on aidosti karmiva, hänen esittäessä Nina-hahmonsa villisti ailahtelevia mielialoja taitavasti. Myös Perkins herkuttelee varakkaana ja oman arvonsa hyvin tietävänä rouvana.

Kotiapulainen osoittautui oikein kelvolliseksi trilleriksi, jossa olisi ainesta erittäin hyväksikin elokuvaksi tietyin parannuksin. Tarina sisältää periaatteessa hyvät käänteet ja uskoisin, että etenkin kirjaa lukiessa näiden hahmojen salaisuuksien avautumista on herkullista seurata. Elokuva jättää vihjeet paljastuksista turhan näkyville, minkä lisäksi leffa syöttää katsojan verkkokalvoille etenkin alussa liian alleviivaavia viittauksia siitä, mitä tuleman pitää. Ja kun lähdemateriaalina on toiminut TikTokissa suurta suosiota kerännyt kirja, on sen elokuvasovitus myös tehty pitäen mielessä se, että yleisön täytyy pystyä seuraamaan sen mutkia matkassa, vaikka samalla räpläisikin puhelintaan. Hahmot laitetaan selittämään liikoja, kun etenkin leffan vahvimmat käänteet olisi voitu tarjota elokuvamaailmassa tärkeimpään tehokeinoon, eli toki kuvakerrontaan nojaten.

Vaikka leffa onkin hieman tyhmennetysti kirjoitettu ja paikoin tahattoman huvittava, yllätyin silti, kuinka sujuvasti viihdyin Kotiapulaisen parissa. On heti mielenkiintoista hypätä Millien kanssa hommiin Winchesterien kotona, etenkin kun on saman tien selvää, että jokin tässä huushollissa on vinksallaan. Leffassa on toimiva jännite vireillä kaiken aikaa ja on kiinnostavaa selvittää, mitä jokaisen hahmon taustalla piilee. Kaikki salailevat jotain ja elokuva pääsee tosissaan vauhtiin, kun nämä salaisuudet alkavat paljastua. Vähän päälle parin tunnin kesto kulkee pääasiassa nopeasti, sillä tiettyine kömpelyyksineenkin tähän jännitysnäytelmään uppoutuu kuin vaivihkaa. Kotiapulainen-kirja on saanut jo pari jatko-osaa, enkä ihmettele, jos niistäkin päätetään tehdä filmatisointeja. Enkä myöskään pistä vastaan, vaan katson ihan sujuvasti toisenkin leffan.

Elokuvan on ohjannut lähinnä komedioista tunnettu Paul Feig, jonka ura on ollut varsin ailahteleva. Mielestäni Kotiapulainen on kuitenkin tasokkaampi jännäri herralta kuin hänen aiempi yrityksensä genren parissa, Missä on Emily? (A Simple Favor - 2018). Rebecca Sonnenshinen käsikirjoitus on pääasiassa toimiva, joskin se voisi luottaa enemmän katsojan hoksottimiin. Teknisesti Kotiapulainen on mainio. Se on hyvin kuvattu, osaavasti leikattu ja onnistuneesti valaistu. Lavasteet ovat komeat ja maskeeraus äityy yllättävänkin veriseksi tarpeen vaatiessa. Äänimaailma on oivallinen Theodore Shapiron tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Housemaid, Yhdysvallat, 2025, Lionsgate, Hidden Pictures, Pretty Dangerous Pictures

Arvostelu: Drop (2025)

DROP

Ohjaus: Christopher Landon

Pääosissa: Meghann Fahy, Brandon Sklenar, Violett Beane, Jacob Robinson, Reed Diamond, Gabrielle Ryan Spring, Jeffery Self, Ed Weeks ja Travis Nelson

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Drop on Christopher Landonin ohjaama uusi trilleri. Jillian Jacobs ja Chris Roach työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Landon hyppäsi projektiin mukaan luovuttuaan Scream 7:n (2026) ohjausvastuusta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Drop on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin ja pidin elokuvan konseptista. Maailmalta kuultu positiivinen palaute lisäsi kiinnostustani ja kävinkin katsomassa Dropin positiivisin mielin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Yksinhuoltajaäiti Violet käy vuosien tauon jälkeen treffeillä. Treffit saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun joku uhkaa Violetin pojan henkeä, kiristäen Violetia murhaamaan treffikumppaninsa.

Esimerkiksi The White Lotus -sarjan (2021-) toiselta tuotantokaudelta tuttu ja roolityöllään parhaan naissivuosan Emmy-ehdokkuuden napannut Meghann Fahy näyttelee Violet Gatesia, joka on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi Toby-pojalleen (Jacob Robinson), hänen miehensä kuoltua muutama vuosi sitten. Violet on alkanut vihdoin toipua tästä ja päättääkin palata takaisin treffimaailmaan - mikä ei välttämättä olisi kannattanut. Fahy suoriutuu roolistaan erittäin mainiosti ja kannatteleekin elokuvaa pitkälti yksin harteillaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa vanhoja traumoja, sekä yksinhuoltajuuden stressaavuutta, mitä ei auta yhtään se, kun hänen ensimmäiset treffinsä vuosiin muuttuvat aikamoiseksi jännitysnäytelmäksi, kun joku kiristää häntä tappamaan deittinsä. Harmillisesti sen sijaan nuori Robinson ei istu osaansa yhtään ja pojan yritykset esittää pelkoa ovat jopa tahattoman koomisia, syöden jännitettä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Brandon Sklenar Violetin treffikumppanina Henrynä ja Violett Beane Violetin siskona ja Tobyä treffien ajan vahtivana Jen-tätinä, eikä pidä unohtaa Jeffery Selfiä, joka tuo jännäriin mukaan komediaa tarjoilijahahmollaan Mattilla. Self tanssahtelee taitavasti sillä rajalla, onko hän roolissaan hupaisa vai ärsyttävä. Viimevuotisesta Se päättyy meihin -elokuvasta (It Ends with Us - 2024) tuttu Sklenar on oiva mukavana Henrynä, josta joku haluaa päästä eroon varsin erikoisin metodein.

Drop sisältää mainion idean, joka pistää katsojan sekä päähenkilönsä hyvien mysteerien äärelle. Kuka kumma viestittää Violetille ja mitä ihmettä Henry on tehnyt, että tämä mysteeritaho haluaa saada hänet hengiltä? Valitettavasti minun täytyy kuitenkin todeta, että hyvät lähtökohdat eivät jaksa kannatella koko elokuvan mittaa. Kenties kyse on vain käsikirjoittajaduo Jillian Jacobsin ja Chris Roachin hapuilevasta työstä, mutta leffa ei saa venytettyä simppeliä ideaansa edes puoleentoista tuntiin ja on pakko myöntää, että mielsin Dropin ajoittain jopa hieman pitkäveteiseksi elokuvaksi. Ehkä homma olisi toiminut jossain kolmen vartin mittaisessa lyhytelokuvassa tai jonkin erilaisia jännäritarinoita kertovan antologiasarjan jaksossa.

Lähes yksinomaan yhteen lokaatioon sijoittuvat trillerit ovat taitolaji, mihin tällä tekijätiimillä ei ole täysin ollut rahkeita. Erityiseksi ongelmaksi muuttuu puolenvälin epätoivoinen yritys venyttää tarinaa kestämään täyspitkän elokuvan verran, jolloin hahmot pakotetaan vähän väliä menemään vaikkapa vessaan tai baaritiskille, palaamaan sitten pöytäänsä, saamaan toinen hahmo hetkeksi toisaalle jne. jne. Kaiken tämän haahuilun keskellä jännite rakoilee ikävästi. Loppupää taas äityy turhankin lennokkaaksi mekastukseksi täynnä hahmojen niin sanottuja "juonihaarniskoja", jotka auttavat heitä selviytymään täysin älyttömistäkin jutuista. Jostain Dropin syövereistä löytyy tehokas pikkutrilleri, mutta tällaisenaan elokuva jää vain hyväksi ideaksi ja keskinkertaiseksi toteutukseksi, jonka olisi ihan hyvin voinut dropata suoraan johonkin striimipalveluun kotikatseltavaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Christopher Landon, jonka aiempiin töihin kuuluvat slasherit Happy Death Day (2017) ja Freaky (2020), jotka lainasivat konseptinsa muista elokuvista ja käänsivät ne kauhukomedian muotoon. Niissä Landon onnistui huomattavasti taitavammin, eikä puhtaan trillerin laatiminen luonnistu yhtä hyvin. Teknisiltä ansioiltaan Drop on kuitenkin pätevästi pistetty kasaan, oli kyse sitten paikoin varsin tyylikkäästi leikittelevästä kameratyöskentelystä, ravintolan lavasteista, maskeerauksista tai äänimaailmasta. Bear McCrearyn säveltämät musiikit ajavat asiansa tapahtumien taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Drop, 2025, Blumhouse Productions, Platinum Dunes, Wild Atlantic Pictures

Arvostelu: Se päättyy meihin (It Ends with Us - 2024)

SE PÄÄTTYY MEIHIN

IT ENDS WITH US

Ohjaus: Justin Baldoni

Pääosissa: Blake Lively, Justin Baldoni, Brandon Sklenar, Jenny Slate, Hasan Minhaj, Isabela Ferrer, Alex Neustaedter, Amy Morton ja Kevin McKidd

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

It Ends with Us, eli suomalaisittain Se päättyy meihin perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2019 Justin Baldoni hankki kirjan elokuvaoikeudet tuotantoyhtiönsä Wayfarer Studiosin kautta, mutta tuotanto junnasi pari vuotta paikoillaan koronaviruspandemian takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2023, mutta puolessa välissä kuvauksia tuotanto keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Lopulta leffa saatiin tehtyä loppuun ja nyt usean viivästyksen jälkeen Se päättyy meihin on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Hooverin kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa. En juuri piitannut siitä, eikä odotuksiani nostattanut se, kun työkaverini haukkuivat kirjan lyttyyn. Kävin silti katsomassa Se päättyy meihin -leffan sen ensi-iltapäivänä.

Lily Bloom yrittää käsitellä väkivaltaisen isänsä kuolemaa, kun hän kohtaa neurokirurgi Rylen. Lily rakastuu Ryleen, mutta alkaa vähitellen huomata tämän käytöksessä samanlaisia aspekteja kuin vanhempiensa vaikeassa suhteessa. Pakkaa sekoittaa Lilyn nuoruudenrakkaus Atlas, joka saapuu yllättäen takaisin kuvioihin.

Gossip Girl -televisiosarjasta (2007-2012) tuttu Blake Lively näyttelee kukkakaupan avaamisesta haaveilevaa Lily Blossom Bloomia... aivan kuin naisen kukkaintoilu olisi salakavalasti manipuloitu hänen alitajuntaansa nimen kautta. Lily käsittelee vaikeaa lapsuuttaan väkivaltaisen isänsä (Kevin McKidd) ja tälle jatkuvasti anteeksiantaneen äitinsä (Amy Morton) kanssa ja aikuistuessaan Lilyn välit vanhempiinsa ovat muuttuneet lähes olemattomiksi. Naisen elämä mullistuu, kun hän kohtaa lyhyen ajan sisällä kaksi miestä, teiniaikansa suuren rakkauden ja uuden hurmurin. Lively on roolissaan erittäin mainio, kanavoiden hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia pitkin leffaa. Takaumissa nuorta Lilyä näyttelevä Isabela Ferrer on aikamoinen löytö, sillä tyttö menee täysillä läpi nuoresta Livelystä.

     Lilyn kohtaamat miehet ovat ohjaaja Justin Baldonin näyttelemä Ryle, karismaattinen ja itsevarma neurokirurgi ja Brandon Sklenarin näyttelemä Atlas, Lilyn teini-iän rakkaus, jonka perään nainen edelleen huomaa haikailevansa silloin tällöin. Baldoni hoitaa tonttinsa niin kameran takana kuin edessä pääasiassa pätevästi ja Livelyn tavoin hänkin tulkitsee monimutkikasta hahmoaan hyvin. Sklenar on sen sijaan hitusen tylsä pönöttäjä, jolla on hetkensä, mutta joka jää näyttelijänä elokuvan heikoimmaksi anniksi. Oiva on myös Rylen siskoa ja Lilyn yhteistyökumppani Allysaa näyttelevä Jenny Slate, joskin hänen hahmonsa tasapainottelee hienoisella rajalla, muuttuuko energinen hölösuu ärsyttäväksi.

Trailerin perusteella kammosin, että Se päättyy meihin olisi seuraava After (2019), toksisia suhteita romantisoiva roska, joka antaa täysin vääränlaisia viestejä kohdeyleisölleen, nuorille naisille. Ilokseni elokuva onkin huomattavasti odottamaani laadukkaampi teos, jonka tapa käsitellä toksisia suhteita tuntuu kypsältä ja moniulotteiselta, eikä lapselliselta tai mustavalkoisen yksiulotteiselta. Luin, että kirjaa on nimenomaan haukuttu parisuhdeväkivaltaa romantisoivaksi. Voi olla, että kirjassa juttuja hoidetaan eri tavalla, mutta itse nimenomaan pidin elokuvan käsittelyä vaikeasta aiheesta onnistuneena.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin leffaa lähinnä ihan kivana romanttisena hömppänä, joka kulkee varsin kliseisiä polkuja, etenkin siinä kohtaa, kun myös Atlas tuodaan takaisin Lilyn elämään ja homma muuttuu kolmiodraamaksi. Onneksi elokuvan jännite ei rakennu niinkään sen varaan, että kumman miehen Lily lopulta valitsee, vaan toisella puoliskolla tarinan synkemmät pilvet alkavat varjostaa hahmoja. Toisella puoliskollaan leffa imaisee paremmin mukaansa ja pidin erityisesti siitä, että leikkausvalinnoilla jotkut ensimmäisen tunnin hetket saavat uuden näkökulman toisen tunnin aikana. Fifty Shades -trilogian (2015-2018), After-leffojen (2019-2023), 365 päivää -rainojen (365 dni - 2020-2022) sun muun kuran jälkeen Se päättyy meihin pitää sisällään fiksumman viestin katsojakunnalleen ja olen iloinen, että kerrankin tällainen toksisia suhteita vastustava tarina nousee suosituksi pahoja poikia idolisoivien kertomusten sijaan, enkä pistäisi vastaan, jos Hooverin jatkokirja Se alkaa meistä (It Starts with Us - 2022) kääntyisi jonain päivänä elokuvamuotoon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Ryleä näyttelevä Baldoni, jonka työ on suurimmaksi osaksi oivallista, joskin joissain vakavammissa hetkissä hän äityy muovaamaan ilmapiirin turhan melodramaattiseksi. Esimerkiksi elokuvassa tietty sataa vain silloin, kun Lily on surullinen. Christy Hallin käsikirjoitus on pääasiassa menevä, vaikka osa dialogista onkin aavistuksen kömpelöä. Se päättyy meihin on joitain häiritsevän heiluvia käsivaraotoksia lukuun ottamatta kelvollisesti kuvattu. Lavastus on mainiota, mutta puvustajat tekevät kyseenalaisia valintoja Lilyn asujen suhteen. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rob Simonsenin ja Duncan Blickenstaffin säveltämät musiikit eivät koskaan erotu leffassa vähän väliä soivien eri artistien kappaleiden seasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

It Ends with Us, 2024, Sony Pictures Television, Wayfarer Studios, Saks Picture Company