Arvostelu: Drop (2025)

DROP

Ohjaus: Christopher Landon

Pääosissa: Meghann Fahy, Brandon Sklenar, Violett Beane, Jacob Robinson, Reed Diamond, Gabrielle Ryan Spring, Jeffery Self, Ed Weeks ja Travis Nelson

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Drop on Christopher Landonin ohjaama uusi trilleri. Jillian Jacobs ja Chris Roach työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja Landon hyppäsi projektiin mukaan luovuttuaan Scream 7:n (2026) ohjausvastuusta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Drop on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin ja pidin elokuvan konseptista. Maailmalta kuultu positiivinen palaute lisäsi kiinnostustani ja kävinkin katsomassa Dropin positiivisin mielin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Yksinhuoltajaäiti Violet käy vuosien tauon jälkeen treffeillä. Treffit saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun joku uhkaa Violetin pojan henkeä, kiristäen Violetia murhaamaan treffikumppaninsa.

Esimerkiksi The White Lotus -sarjan (2021-) toiselta tuotantokaudelta tuttu ja roolityöllään parhaan naissivuosan Emmy-ehdokkuuden napannut Meghann Fahy näyttelee Violet Gatesia, joka on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi Toby-pojalleen (Jacob Robinson), hänen miehensä kuoltua muutama vuosi sitten. Violet on alkanut vihdoin toipua tästä ja päättääkin palata takaisin treffimaailmaan - mikä ei välttämättä olisi kannattanut. Fahy suoriutuu roolistaan erittäin mainiosti ja kannatteleekin elokuvaa pitkälti yksin harteillaan. Hän tulkitsee hyvin hahmonsa vanhoja traumoja, sekä yksinhuoltajuuden stressaavuutta, mitä ei auta yhtään se, kun hänen ensimmäiset treffinsä vuosiin muuttuvat aikamoiseksi jännitysnäytelmäksi, kun joku kiristää häntä tappamaan deittinsä. Harmillisesti sen sijaan nuori Robinson ei istu osaansa yhtään ja pojan yritykset esittää pelkoa ovat jopa tahattoman koomisia, syöden jännitettä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Brandon Sklenar Violetin treffikumppanina Henrynä ja Violett Beane Violetin siskona ja Tobyä treffien ajan vahtivana Jen-tätinä, eikä pidä unohtaa Jeffery Selfiä, joka tuo jännäriin mukaan komediaa tarjoilijahahmollaan Mattilla. Self tanssahtelee taitavasti sillä rajalla, onko hän roolissaan hupaisa vai ärsyttävä. Viimevuotisesta Se päättyy meihin -elokuvasta (It Ends with Us - 2024) tuttu Sklenar on oiva mukavana Henrynä, josta joku haluaa päästä eroon varsin erikoisin metodein.

Drop sisältää mainion idean, joka pistää katsojan sekä päähenkilönsä hyvien mysteerien äärelle. Kuka kumma viestittää Violetille ja mitä ihmettä Henry on tehnyt, että tämä mysteeritaho haluaa saada hänet hengiltä? Valitettavasti minun täytyy kuitenkin todeta, että hyvät lähtökohdat eivät jaksa kannatella koko elokuvan mittaa. Kenties kyse on vain käsikirjoittajaduo Jillian Jacobsin ja Chris Roachin hapuilevasta työstä, mutta leffa ei saa venytettyä simppeliä ideaansa edes puoleentoista tuntiin ja on pakko myöntää, että mielsin Dropin ajoittain jopa hieman pitkäveteiseksi elokuvaksi. Ehkä homma olisi toiminut jossain kolmen vartin mittaisessa lyhytelokuvassa tai jonkin erilaisia jännäritarinoita kertovan antologiasarjan jaksossa.

Lähes yksinomaan yhteen lokaatioon sijoittuvat trillerit ovat taitolaji, mihin tällä tekijätiimillä ei ole täysin ollut rahkeita. Erityiseksi ongelmaksi muuttuu puolenvälin epätoivoinen yritys venyttää tarinaa kestämään täyspitkän elokuvan verran, jolloin hahmot pakotetaan vähän väliä menemään vaikkapa vessaan tai baaritiskille, palaamaan sitten pöytäänsä, saamaan toinen hahmo hetkeksi toisaalle jne. jne. Kaiken tämän haahuilun keskellä jännite rakoilee ikävästi. Loppupää taas äityy turhankin lennokkaaksi mekastukseksi täynnä hahmojen niin sanottuja "juonihaarniskoja", jotka auttavat heitä selviytymään täysin älyttömistäkin jutuista. Jostain Dropin syövereistä löytyy tehokas pikkutrilleri, mutta tällaisenaan elokuva jää vain hyväksi ideaksi ja keskinkertaiseksi toteutukseksi, jonka olisi ihan hyvin voinut dropata suoraan johonkin striimipalveluun kotikatseltavaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Christopher Landon, jonka aiempiin töihin kuuluvat slasherit Happy Death Day (2017) ja Freaky (2020), jotka lainasivat konseptinsa muista elokuvista ja käänsivät ne kauhukomedian muotoon. Niissä Landon onnistui huomattavasti taitavammin, eikä puhtaan trillerin laatiminen luonnistu yhtä hyvin. Teknisiltä ansioiltaan Drop on kuitenkin pätevästi pistetty kasaan, oli kyse sitten paikoin varsin tyylikkäästi leikittelevästä kameratyöskentelystä, ravintolan lavasteista, maskeerauksista tai äänimaailmasta. Bear McCrearyn säveltämät musiikit ajavat asiansa tapahtumien taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Drop, 2025, Blumhouse Productions, Platinum Dunes, Wild Atlantic Pictures

Arvostelu: Freaky (2020)

FREAKY

Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Vince Vaughn, Kathryn Newton, Celeste O'Connor, Misha Osherovich, Uriah Shelton, Katie Finneran, Melissa Collazo ja Alan Ruck
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Freaky on Happy Death Dayn (2017) ohjaajan, Christopher Landonin uusi kauhukomedia. Landon otti vaikutteita Mary Rodgersin Freaky Friday -lastenkirjasta (1972) ja aluksi työnimellä "Freaky Friday the 13th" kulkeneen filmin kuvaukset alkoivat lokakuussa 2019. Nyt Freaky on saanut ensi-iltansa, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Pidin paljon Landonin Happy Death Daysta ja tämä uusi elokuva vaikutti trailerin perusteella hilpeältä. Minua ihmetytti ja harmitti, ettei elokuvasta järjestetty lainkaan lehdistönäytöstä, joten päätimme Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa mennä katsomaan Freakyn heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen. Kyseessä oli perjantai 13. päivä ja meillä kävikin epäonni, sillä näytöksessä oli mukana myös iso teinijengi, jotka puhuivat läpi leffan, selasivat puhelimiaan, vaihtelivat paikkoja, vähät välittivät turvaväleistä, heittelivät toisiaan roskilla ja herkuilla, sekä ravasivat jatkuvasti ulkona salista.

Nuori Millie Kessler joutuu vaarallisen murhaajan, Blissfieldin Teurastajan uhriksi. Puukotus ei kuitenkaan tapa Millietä, vaan vaihtaa Millien ja Teurastajan mielet toistensa kehoihin. Teurastajan kehossa olevalla Milliellä on keskiyöhön aikaa palauttaa itsensä ennalleen tai muuten vaihto jää pysyväksi.

Kathryn Newton näyttelee high school -tyttö Millie Kessleriä, kun taas Blissfieldin Teurastajana nähdään Vince Vaughn. Ja kun hahmojen mielet vaihtavat paikkaa, Newtonin täytyy esittää Teurastajaa, joka kulkee Millien kehossa ja Vaughn pääsee hauskuuttamaan Millienä, joka yrittää totutella Teurastajan kehoon. Onkin hilpeää seurata, kuinka Newton ja Vaughn esittävät niin omia hahmojaan kuin toisiaan ja on selvää, että molemmilla on ollut hauskaa kuvauksissa silloin, kun he ovat päässeet esittämään toistensa roolihahmoja. Vaughn varastaa show'n, kanavoidessaan sisäistä teinityttöään. Lisäksi hän osaa olla yllättävänkin hyytävä ilmestys murhaajana ennen mielten vaihtumista. Newton on mainio epävarmana Millienä, mutta oikeasti erittäin hyvä kun hän pääsee tulkitsemaan häijyä psykopaattitappajaa.

Elokuvassa nähdään myös Katie Finneran Millien äitinä, Celeste O'Connor ja Misha Osherovich Millien kavereina, Uriah Shelton Millien ihastuksena, sekä Melissa Collazo Millien kiusaajana. Sivuhahmoista etenkin Osherovichin esittämä Josh-kaveri on hauska tapaus. Aluksi hän vaikutti liiankin stereotyyppiseltä homobestikseltä, joita high schooliin sijoittuvissa elokuvissa usein nähdään, mutta Osherovich onnistui nopeasti voittamaan puolelleen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Landonilla vaikuttaisi olevan tapana ottaa jokin tunnettu tarinakonsepti ja muovata siitä kauhukomedia. Edellisessä elokuvassaan Happy Death Dayssa Landon hyödynsi Päiväni murmelina -elokuvan (Groudhog Day - 1993) aikasilmukkaa, pistäen päähenkilön elämään kuolinpäivänsä yhä uudestaan ja uudestaan. Uuden Freaky-elokuvankaan konsepti, missä kahden hahmon mielet vaihtavat paikkaa ja päähenkilön täytyy yrittää korjata asia, ei ole mitenkään omaperäinen. Tätä on nähty monessa leffassa - tunnetuimpana tietty Rodgersin kirjaan perustuva Barbara Harrisin ja Jodie Fosterin tähdittämä Freaky Friday (1976) ja sen uudelleenfilmatisointi vuodelta 2003. Landonilla on kuitenkin homma hyvin hallussa ja toistamiseen hän muovailee tutusta ideasta jotain, minkä hän saa vekkulimaisella otteellaan tuntumaan erittäin tuoreelta.

Vaikka läsnäollut infernaalinen yleisö yrittikin kovasti pilata elokuvakokemuksen muilta, Freaky oli onneksi niin mainio teos, että pystyin suurimmaksi osaksi ajasta viihtymään sen parissa. Landon leikittelee hilpeästi kauhuelokuvien kustannuksella ja tarjoaa paljon herkkua lajityypin faneille. Kauhu ja komedia kulkevat lystikkäästi käsi kädessä. Elokuva osaa olla jännittävä, kun tarve vaatii, eikä Landon yhtään lähde tekemään murhista lapsiystävällisiä. Tapot ovat todella brutaaleja ja verisiä, mutta silti yliampuvasti kieli poskessa toteutettuja. Synkemmän huumorin ystäville löytyykin useita hauskoja hetkiä pitkin leffaa. On veikeää nähdä, kuinka Millie ja Teurastaja löytävät uusista kehoistaan niin hyviä että huonoja puolia. Suurikokoisen Teurastajan kehossa Millie on huomattavasti vahvempi, mutta samalla hänen täytyy keksiä jatkuvasti jokin valeasu, sillä kaupungilla kiertelevät poliisit tietävät, miltä murhaaja näyttää. Millien kehossa Teurastaja voikin kulkea vapaasti kaikkialla, mutta hänen täytyy olla luovempi murhiensa kanssa, sillä pienikokoisen Millien kehossa Teurastaja ei voi käyttää samalla tavalla raakaa voimaa.

Elokuvasta löytyy kyllä heikkoutensa, eikä Freaky täysin yllä tavoittelemaansa potentiaaliin. Millien hahmoa yritetään syventää sillä, että hänen isänsä on vastikään menehtynyt ja hänen äitinsä on alkoholisti, mitkä molemmat luovat vaikeuksia perhe-elämään. Tämä on kuitenkin aika kömpelösti toteutettu, eikä herätä katsojassa sellaisia tunteita kuin tekijät ovat luultavasti toivoneet. Tästä ja tietyistä pikkuvioistaan huolimatta Freaky on oikein mainio ja piristävä kauhukomedia, minkä katsomista suosittelen oikein lämpimästi, jos Happy Death Day upposi. Toivon vain, että te ette joudu kokemaan filmiä samanlaisen yleisön kanssa kuin minä...

Vaikka Landon tekeekin pääasiassa hyvää työtä ohjaajana tunnelman parissa ja käsikirjoittajana ideaa pyöritellessään, löytyy häneltä myös kompasteluja. Osa dialogista on hieman pökkelöä - etenkin Millien perheen väliset keskustelut. Teknisesti Freaky on taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on erittäin tyylikästä ja valaisua hyödynnetään tehokkaasti. Lavasteet ovat oivalliset, maskeerauksissa käytetään mahtavasti tekoverta ja leikkaus on sujuvaa. Äänimaailmakin toimii ja Landon käyttää tarkoituksellisen yliampuvasti kauhugenreä vaivaavia äkkisäikäytysääniä. Musiikeista vastaava Bear McCreary auttaa Landonia tunnelmoinnissa.

Yhteenveto: Freaky on erittäin viihdyttävä kauhukomedia, mikä esittelee tutun konseptin uudella ja hauskalla käänteellä. Leffa tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja kauhufanit voivat myhäillä erilaisten viittausten, sekä yllättävänkin raa'an menon vuoksi. Elokuva onnistuu myös rakentamaan toimivaa jännitettä, kun tarve sitä vaatii. Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Landonilla on selvästi pääasiassa homma hallussa ja hän yhdistelee kauhua ja komediaa toisiinsa nokkelasti. Landon kuitenkin kompastelee, kun yrittää tuoda mukaan perhedraamaa. Kathryn Newton ja etenkin Vince Vaughn loistavat päärooleissa ja on erittäin hauskaa nähdä heidät esittämässä toistensa roolihahmoja. Tietyistä vioistaan huolimatta Freaky on todella mainio elokuva ja näyttää, ettei Landon ollut pelkkä yhden leffan ihme Happy Death Daynsa kanssa. Tutun konseptin vääntäminen kauhukomediaksi on selvästi Landonin taitolaji ja odotankin jo nyt innolla, mitä hän seuraavaksi keksii. Toivottavasti jotain muuta kuin "Freaky 2:n", sillä Happy Death Day 2U (2019) osoitti, etteivät Landonin ideat välttämättä kanna jatko-osaan asti. Jos kaipaatte jännitystä, mutta silti kevyttä viihdettä elämäänne, suosittelen katsomaan Freakyn. Jos käytte kaveriporukalla leffateatterissa katsomassa elokuvan, niin muistattehan huomioida muut katsojat ja antaa kaikille rauhan nauttia leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Freaky, 2020, Blumhouse Productions, Divide/Conquer

Arvostelu: Happy Death Day 2U (2019)

HAPPY DEATH DAY 2U

Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Jessica Rothe, Israel Broussard, Phi Vu, Suraj Sharma, Sarah Yarkin, Rachel Matthews, Ruby Modine, Steve Zissis, Charles Aitken, Jason Bayle ja Missy Yager
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Päiväni murmelina -elokuvaa (Groundhog Day - 1993) ja slasher-kauhuleffoja yhdistelevä kauhukomedia Happy Death Day (2017) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja Christopher Landon oli jo ensimmäistä osaa tehdessään suunnittelut, että kyseessä olisi sarjan avausosa. Heti kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi, Landon alkoi työstämään jatkoa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja nyt nokkelasti nimetty Happy Death Day 2U on saanut ensi-iltansa. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä osasta ja innostuin kuullessani, että se saisi jatkoa. Harmillisesti traileri ei vaikuttanutkaan kovin lupaavalta, enkä ollut varma, pidinkö siitä, mihin suuntaan sarjaa oltiin viemässä. Päätin kuitenkin mennä katsomaan leffan mahdollisimman avoimin mielin heti ensi-iltaviikonloppuna.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Happy Death Day!

Tree on juuri päässyt pois kierteestä, missä hän on jumissa samassa päivässä, kuollen joka ilta murhaajan takia, kun hän päätyy kierteeseen takaisin. Tällä kertaa asiat eivät kuitenkaan mene samalla lailla ja Tree joutuu aloittamaan tilanteen selvittämisen kokonaan alusta.

Jessica Rothe palaa nuoren Treen rooliin, joka joutui edellisessä osassa selvittämään, kuka tappoi hänet yhä uudestaan ja uudestaan, ja kenties kasvamaan myös ihmisenä. Tree ei siis tässä ole ylimielinen ja ärsyttävä, kuten edellisen osan alussa, vaan hän on heti pidettävä. Päätyessään aikalooppiin takaisin Tree tietty ärsyyntyy ja on hauska seurata, kuinka hän reagoi tilanteeseen tällä kertaa. Hienointa kuitenkin on, ettei hahmon kanssa kierrätetä edellisen osan kaarta, vaan hänelle on keksitty uusi asia, mitä hänen täytyy käsitellä sisällään leffan ajan. Tree on mainio tapaus ja Rothe pistää toistamiseen kaikkensa peliin roolinsa vuoksi. Rothen heittäytymistä ei voi muuta kuin ihailla, sillä hän vetää useat kohtaukset niin täysillä ja energisesti kuin vain voi. Tässä filmissä hän myös osoittaa kykenevänsä hyvään draamasuoritukseenkin ja parissa kohtaa katsojana saattaa yllättyä, kuinka paljon Treestä onkaan alkanut välittämään.
     Muutkin edellisestä osasta tutut hahmot tekevät paluun. Israel Broussardin näyttelemä Carter on yhtä mukava ja huolehtiva kuin ennenkin, kun taas Rachel Matthewsin esittämä Danielle rasittaa jälleen ämmämäisyydellään. Tällä kertaa Matthews pääsee kuitenkin näyttämään komediantaitonsa ja todella loistamaan yhdessä kohtauksessa. Phi Vun esittämästä Carterin huonekaveri Ryanista löydetään uusia puolia, joita ei olisi koskaan uskonut ensimmäistä osaa katsoessa. Tästä syystä minun oli vaikea uskoa joitakin hetkiä, sillä hahmo ei tuntunut lainkaan samalta kuin viimeksi. Myös Treen isä (Jason Bayle) ja yliopiston opettaja Gregory (Charles Aitken) nähdään filmissä. Uusina hahmoina taas esitellään tiedeopiskelijat Samar (Suraj Sharma) ja Dre (Sarah Yarkin), sekä yliopiston ärsyttävä dekaani Bronson (Steve Zissis). Vanhoja hahmoja hyödynnetään uusilla, mielenkiintoisilla tavoilla, mutta uudet hahmot eivät ole kovin kummoisia.

Ensimmäinen Happy Death Day oli nokkela yhdistelmä kauhua ja komediaa. Elokuva pisti Päiväni murmelina ja slasherit tehosekoittimeen, jolloin lopputuloksena oli veikeän piristävä kauhuparodia, joka leikitteli kliseillä Screamin (1996) tavoin. Happy Death Day 2U jatkaa tästä lupaavalla tavalla ja lähtee vielä komediallisempaan suuntaan. On jälleen hauska seurata, kuinka Tree joutuu elämään samaa päivää yhä uudestaan, minkä lisäksi on vaikea olla ihailematta, kuinka tarkasti tekijät ovat luoneet edellisen osan tapahtumia uudelleen. Tällä kertaa luvassa on tosin joitain muutoksia, minkä ansiosta leffa tarjoaa myös yllätyksiä ja lisäkiehtovuutta. Siksi onkin hieman harmillista sanoa, että elokuvan nähtyäni poistuin teatterista aika ristiriitaisin tuntein. En ollut oikein varma, näinkö juuri hyvän leffan vai en. Happy Death Day 2U:ssa on selvät hyvät puolensa, mutta myös todella selkeät heikkoutensa.

Elokuvan isoin plussapuoli on tietysti Jessica Rothen totaalinen omistautuminen tälle filmille ja hahmolleen. Hänen ansiosta leffaa katsoo mielellään jopa sen heikkoina ja pitkäveteisinä hetkinä. Kuten jo sanoin, elokuva on selkeästi huumoripainotteisempi kuin edeltäjänsä ja elokuva onnistuukin olemaan usein todella hauska. Todellinen yllätys itselleni oli kuitenkin, että filmi onnistui myös olemaan todella koskettava. Mukana on pari sydäntäsärkevää hetkeä, joita ei etukäteen uskoisi, että elokuva voisi sisältää. Leffasta löytyy kauniitakin kohtia ja kun filmi onnistuu jossain, se todella onnistuu siinä.

Miinuspuolina taas voi sanoa, että vaikka elokuva on erittäin hupaisa, komedian lisääminen tekee lähinnä hallaa kauhupuolelle. Alkupäätä lukuunottamatta filmi ei ole jännittävä, vaan sen kauhuosiot ovat harmillisen laiskasti toteutetut. Kauhu perustuu pelkästään äkkisäikäytyksiin, murhaajan syöksyessä yhtäkkiä esiin, mikä on vain tylsä kikka - etenkin kun sitä käytetään aina vain uudestaan. Äkkisäikäytykset eivät kuitenkaan ole pahinta, vaan se, kuinka lähes kaikki kauhukohtaukset sijoittuvat samaan rakennukseen ja siellä hiiviskelyyn, mikä käy jossain kohtaa tylsäksi. Kauhukohtauksia on myös niin vähän, että katsojana saattaa unohtaa, että elokuvan oli tarkoitus olla kauhukomedia eikä vain komedia. Jossain kohtaa oli kestänyt niin kauan aikaa ilman murhaajan näyttäytymistä, että ehdin jopa unohtaa, että mukana ylipäätään on murhaaja! Se ei voi olla kovin hyvä merkki... Lisäksi pidin tylsänä ideana sitä, että elokuva keksii tieteellisen syyn Treen aikakierteelle. Yksi ensimmäisen osan kiehtovuudesta oli juurikin sitä, kun syy kierteelle jätettiin katsojan tulkinnan varaan. Tässä tämä mystisyys heitetään roskakoriin ja syytä hierotaan katsojan naamaan. Leffa pyörii ihan liikaa tiedepuolen ympärillä, mikä johtaa paikoitellen aika pitkästyttäviin kohtauksiin.

Edellisen osan tavoin Happy Death Day 2U:n ohjauksesta vastaa Christopher Landon, joka on tällä kertaa myös käsikirjoittanut filmin. Landonin ote alkaa selvästi lipsuilla, eikä hän ole keksinyt lainkaan niin nokkelaa jatkoa kuin hän on selvästi kuvitellut. Käsikirjoitus sisältää hyviä hetkiä ja mukavia yllätyksiä, mutta dialogin puolelta löytyy myös kehnoja ja paikoitellen oudonkin imeliä repliikkejä. Käsikirjoitus myös junnaa välillä paikoillaan ja viimeistään leikkauksessa elokuvaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Kuvauspuoli filmissä on kuitenkin kunnossa ja mukana on tyylikkäitä otoksia. Valojen kanssa leikkimmällä paljastetaan heti katsojalle, milloin murhaajan iskua kannattaa odottaa. Elokuvassa nähdään edellistä osaa enemmän visuaalisia tehosteita, mitkä toimivat oivallisesti. Äänipuoli luottaa liikaa äkkisäikäytysten koviin pamauksiin, mutta muuten äänimaailma on mainio. Säveltäjä Bear McCreary tuo jälleen erilaisia lisäyksiä leffan eri tunteisiin. Onkin vain sääli, että tunnelmapuoleltaan elokuva on hieman hukassa, eikä tiedä, mitä sen kuuluisi olla.

Yhteenveto: Happy Death Day 2U on harmillisen keskinkertainen jatko-osa nokkelalle kauhukomedialle. Tässä komedia pääsee enemmän valloilleen ja vaikka se johtaa useisiin hauskoihin hetkiin, elokuvan kauhupuoli kärsii samalla. Itse murhaaja on todella vähän mukana ja kauhukohtaukset alkavat tylsistyttää kierrättäessään vain samaa kaavaa. Isoin ongelma kuitenkin on, että elokuvalla on pakottava tarve antaa syy Treen aikakierteelle. Syy on vielä aika typerä ja se onnistuu latistamaan myös ensimmäisen osan merkittävyyttä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Landon on ollut hieman hukassa siitä, kuinka sarjaa olisi kannattanut jatkaa. Hänellä on selvästi ollut selkeä visionsa, mutta hänen olisi silti kannattanut pysähtyä miettimään, onko tämä kannattavaa? Elokuvan selkeästi parasta antia on Jessica Rothe, joka pursuaa energiaa Treen roolissa ja todella heittäytyy läpi leffan. Rothe osoittaa myös taitavansa draamapuolen ja filmissä nähdään yllättävänkin koskettavia hetkiä. Hyvien puoliensa ansiosta kyseessä ei ole heikko elokuva, mutta on tämä silti pettymys ensimmäisen Happy Death Dayn jälkeen. Jos siis pidit ensimmäisestä osasta, kannattaa Happy Death Day 2U:ta mennä katsomaan hyvin varautuneesti.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, kolmatta osaa pohjustava kohtaus. Pohjustuksen perusteella trilogian päätös tulee olemaan aika kehno...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Happy Death Day 2U, 2019, Blumhouse Productions, Digital Riot Media

Arvostelu: Happy Death Day (2017)

HAPPY DEATH DAY

Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Jessica Rothe, Israel Broussard, Ruby Modine, Charles Aitken, Rachel Matthews ja Rob Mello
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Happy Death Dayn teko ilmoitettiin jo kymmenen vuotta sitten ja aluksi sen pääosassa oli tarkoitus esiintyä Megan Fox. Elokuva kulki silloin nimellä "Half to Death", mutta se ei jostain syystä lähtenyt liikkeelle. Vasta vuonna 2016 projekti alkoi kunnolla; siihen valittiin näyttelijät ja kuvausryhmä, ja kuvaukset alkoivat. Elokuva ilmestyi viime viikon perjantaina mm. Yhdysvalloissa ja se tuotti parissa päivässä budjettinsa huimasti takaisin, tehden siitä menestyksen. Leffa sai myös yllättävän positiiviset arviot, vaikkei kovin moni sitä kehunut erityisen hienoksi teokseksi. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Sen idea kuulosti aika käytetyltä, muttei kuitenkaan kauhugenressä, joten halusin ehdottomasti nähdä sen. Erityisen suuria odotuksia minulla ei ollut, kun menin katsomaan Happy Death Dayta (jonne sain otettua mukaan tyttöystäväni). Toivoin, että elokuva olisi edes ihan kiva, joten poistuinkin teatterista hyvillä mielin, sillä kyseessä on oikein kelpo leffa.

Collegetyttö Tree murhataan hänen syntymäpäivänään, mutta hän herääkin samana aamuna elämään samaa päivää uudestaan. Kun Tree tajuaa, että hän on jäänyt jumiin erikoiseen tilaan, hän päättää käyttää tilanteen hyödyksi ja selvittää kuka murhaa hänet joka kerta päivän päätteeksi.

Jessica Rothe näyttelee Theresa Gelbmania, eli Treetä, joka on suoraan sanottuna aikamoinen ämmä. Tree ei tunnu välittävän kenestäkään muusta kuin itsestään; hän päätyy tahallaan sänkyyn sellaisten poikien kanssa, joista hänen kaverinsa tykkäävät; häntä ei kiinnosta koulunkäynti lainkaan; minkä lisäksi hänellä on tietysti salasuhde parisuhteessa olevan henkilön kanssa. Ärsyttävässä hahmossa on helposti se vaara, ettei katsoja välitä hänestä lainkaan ja varsinkin kauhuelokuvassa katsoja saattaa kääntyä kannustamaan murhaajaa. Onneksi filmi saa katsojan jollain lailla pitämään Treestä alusta alkaen, jolloin hänen kohtalonsa kiinnostaa. Kuten arvata saattaa, sen lisäksi että Treen täytyy selvittää, kuka murhaaja on, hänen täytyy myös oppia olemaan parempi ihminen elokuvan aikana. Rothe suoriutuu roolistaan erittäin hyvin ja näyttelee hahmonsa eri puolet oivallisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Israel Broussard mukavana Carterina, jonka huoneesta Tree joka aamu herää säikähtäen; Ruby Modine Treen huonetoveri Lorina; Rachel Matthews sisarkunnan tärkeilevänä Daniellena; sekä Charles Aitken Treen Greg-opettajana. Rothen lisäksi muutkin näyttelijät onnistuvat työssään.

Hahmon herääminen joka aamu viettämään sama päivä uudestaan ja uudestaan ei ole millään lailla uusi idea. Kaikkein tunnetuin elokuva, missä juonikuviota on hyödynnetty, on Päiväni murmelina (Groundhog Day - 1993), minkä lisäksi esimerkiksi scififilmi Edge of Tomorrow (2014) käyttää outoa tilannetta hyväkseen, jotta ihmiset voisivat voittaa sodan avaruusolentoja vastaan. Se ei myöskään ole uusi keksintö, että teini-ikäistä jahtaisi naamiota käyttävä murhaaja. Niitä on nähty vuosien varrella ties kuinka moneen otteeseen elokuvissa. Mutta yhdistämällä nämä kaksi ideaa saadaan jotain uutta ja kiehtovaa. Tarina kulkee eteenpäin tietty todella perinteisesti, eli aluksi näytetään päähenkilön koko päivä kunnolla ja kun hän ensimmäistä kertaa kuolee ja herää aamulla, näytetään sitä, kuinka päähenkilö ihmettelee, miten kaikki tapahtuu samalla lailla hänen ympärillään kuin aiemmin. Tällä kertaa on kuitenkin se poikkeus, että joka kerta hänen päivänsä päättyy siihen, kun hän joutuu pakenemaan karmivaa vauvanaamiota käyttävää heppua. Homma toimii hyvin, etenkin kun se on erinomaisesti erilainen kuin voisi etukäteen luulla.

Happy Death Day on nimittäin enemmänkin parodia kuin kunnon kauhuelokuva. Sen kauhukohtaukset ovat kyllä karmivia ja ne saavat etenkin herkimmät säikähtämään usein, mutta pääasiassa elokuvassa on yllättävän kevyt henki ja se on täynnä huumoria. Puhtaana kauhuteoksena leffa vajoaisi helposti unholaan, mutta komedialisäyksillään se jää selkeästi mieleen, varsinkin kun kauhu ja komedia on saatu kulkemaan upeasti käsi kädessä. Tilanteen koomisuus löydetään kauhusta juuri oikeista asioista, eikä filmi muutu liian hauskaksi, jolloin pelottavat hetket eivät kärsi. Elokuva on täynnä kliseitä, joita on nähty vuosikymmenien ajan kauhupätkissä, mutta tällä kertaa ne eivät haittaa, sillä niiden käyttäminen on tiedostettu täysin ja kliseet ovat mukana lisäämässä huumoria. Mukaan on ujutettu asioita, jotka ovat todella pöhköjä, mutta elokuva käsittelee niitä muka todella vakavasti, mikä lisää elokuvan viihdearvoa. Kokonaisuus voisikin siis olla jopa erinomainen, mutta harmillisesti Happy Death Day kärsii muutamasta ongelmasta.

Ensinnäkin kyseessä on todella ennalta-arvattava elokuva. Niinkin arvattava, että heti kun murhaajaksi paljastuva henkilö nähdään ensimmäistä kertaa alkupäässä, tiesin hänen olevan murhaaja. Tämäkin on mitä luultavimmin tehty tarkoituksella, mutta se on hieman liian ilmiselvää, jolloin usein miettii, miksei Tree tajua murhaajan henkilöllisyyttä? Toiseksi leffa on paikoitellen ihan liian teinihömppää. Muutamassa kohtaa Happy Death Day muuttuu niin teinifilmiksi, että on vaikea kuvitella aikuisten pitävän siitä. Collegessahan elokuva tietty tapahtuu, mutta olisi sitä voinut tehdä enemmän aikuiskatsojille sopivammaksi ja pudottaa tietyt Mean Girlsistä (2004) varastetut hetket pois. Teinileffan henkeä korostaa myös se, ettei raakuuksia näytetä lähes ollenkaan. Kolmanneksi vaikka onkin hienoa, miten kauhukliseitä hyödynnettään läpi leffan, on se ärsyttävää, että filmi luottaa liikaa äkkisäikäytyksien voimaan, eikä se ole kauhukohdissa kovin luova. Muuten Happy Death Day on kuitenkin hyvä elokuva, joka on Get Outin (2017) ja Sen (It - 2017) jälkeen jo kolmas osoitus tältä vuodelta, että kauhuleffoista voi saada hyviä, kun vain yrittää tarpeeksi. Pienillä muutoksilla tämäkin olisi loistava, mutta jo tällaisena sen katsoo erittäin mielellään uudestaan.

Elokuvan on ohjannut Christopher Landon, joka on aiemmin käsikirjoittanut Paranormal Activity -sarjan (2007-2015) elokuvia ja ohjannutkin niistä yhden, Paranormal Activity: Merkityt  (Paranormal Activity: The Marked Ones - 2014). Happy Death Dayn kohdalla hän onnistuu selvästi paremmin ja on luonut sekä jännittäviä hetkiä että hauskoja kohtia. Hän on saanut mukaan myös pienesti sydäntäkin. Käsikirjoituksesta Landon ei kuitenkaan vastaa, vaan homman on hoitanut Scott Lobdell, joka on muuten tehnyt hyvää työtä, mutta muutamat repliikit olisi voinut miettiä uudestaan. Kuvaus on taidokasta ja mukavan tasaista, minkä lisäksi leikkaus on sujuvaa - etenkin yhdessä kohdassa, jossa Tree kuolee pesäpallomailan iskusta. Vauvanaamari on hauskan karmivasti toteutettu ja valaisu on suurimmaksi osaksi onnistunutta, jolloin pimeissäkin kohdissa näkee tarpeeksi selvästi, mitä tapahtuu. Äänimaailma on oivallinen ja erikoista kyllä, Bear McCreary on saanut sävellettyä kauhuelokuvaan kelvot musiikit!

Yhteenveto: Happy Death Day on yllättävän mainio ja ennen kaikkea yllättävän hauska kauhuelokuva. Filmi yhdistää todella taidokkaasti kauhun ja huumorin, tehden siitä enemmänkin raikkaan parodian kuin massaan hukkuvan säikäyttelypätkän. Tarina ei ole mitenkään omaperäinen ja leffa käyttää kliseitä läpi kestonsa, mutta ne eivät haittaa, sillä parodiana se hyödyntää asioita erinomaisella tavalla. Ennalta-arvattavuus on kuitenkin filmin ongelma, sillä murhaajan henkilöllisyyden voi helposti arvata heti alussa. On myös harmi, että kauhukohdissaan se hyödyntää lähinnä vain äkkisäikäytyksiä. Kokonaisuus on kuitenkin todella oivallinen. Pääroolissa nähtävä Jessica Rothe saa luotua ärsyttävästä Treestä pidettävän hahmon, minkä lisäksi muutkin näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Tekninen toteutus on myös mainio. Jos olette hyvän kauhuleffan tarpeessa, käykää katsomassa Happy Death Day. Ottakaa kaverinne mukaan ja lähtekää elokuvateatteriin katsomaan tätä halloweenina, sillä siihen se sopii todella osuvasti. Paikoitellen filmin teinihenki on hieman liian iso, mutta toivon, että myös vanhemmat löytäisivät elokuvasta riemua. Tästä ei ikinä tule yhtä ikonista elokuvaa, mutta parodiatyylinsä ansiosta Happy Death Dayta voi kutsua 2010-luvun Screamiksi (1996).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pop.inquirer.net
Happy Death Day, 2017, Blumhouse Productions, Digital Riot Media, Vesuvius Productions

Arvostelu: Paranormal Activity: The Marked Ones / Paranormal Activity: Merkityt (2014)

PARANORMAL ACTIVITY: THE MARKED ONES (2014)

PARANORMAL ACTIVITY: MERKITYT

Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Andrew Jacobs, Jorge Diaz, Gabrielle Walsh, Renee Victor, Carlos Pratts, Molly Ephraim, Katie Featherston ja Micah Sloat
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia / Unrated: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Paranormal Activity (2007-2015) on yksi suosituimmista kauhuelokuvasarjoista 2000-luvulta. Katsoin sarjan neljä ensimmäistä osaa noin vuosi sitten ja pidin niitä ihan toimivina kauhupätkinä. Ensimmäinen muuttui kaameaksi vasta, kun kuljin yöllä pimeässä asunnossa, mutta toinen osa ei tuntunut lainkaan karmivalta päivällä katsottuna. Kolmas ja neljäs osa olivat jälleen jännittäviä. Aloimme tyttöystäväni kanssa katsomaan sarjaa alusta alkaen ennen uutta vuotta. Kolme ensimmäistä katsoimme Netflixista ja neljännen vuokrasimme. Hän oli nähnyt joskus aiemmin sarjan viidennen osan, Paranormal Activity: The Marked Onesin (eli suomalaisittain Paranormal Activity: Merkityt), mutta minä taas en ollut nähnyt sitä, enkä sen jälkeen ilmestynyttä sarjan päätösosaa, Paranormal Activity: The Ghost Dimensionia (2015). Kävimmekin yhdessä Makuunista vuokraamassa kummatkin elokuvat ja katsoimme The Marked Onesin heti samana iltana. Hieman minua epäilytti, että olisiko kyseessä vain turha lisäosa, vai toisiko se tarinaan jotain oikeata lisäystä. Olin kuullut, ettei elokuva vie pääjuonta eteenpäin, joten toivoin vain, että tunnelma olisi samanlainen kuin aiemmissa osissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Paranormal Activity (2007), Paranormal Activity 2 (2010), Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012)!

Kun Jessen alakerran naapuri menehtyy, Jesse ja hänen ystävänsä Hector menevät tutkimaan naapurin tyhjää asuntoa, josta kuuluu outoja ääniä. Käynnin seurauksena Jesse kokee oudon muutoksen ja hän pystyy yhtäkkiä yli-inhimmillisiin asioihin. Tämä ei kuitenkaan johdu supervoimista, vaan piilevästä demonista, joka häneen asunnosta tarttui.

Päähenkilö Jesseä näyttelee Andrew Jacobs, joka ei ole kovin ihmeellinen roolissaan. Jesse on aluksi innoissaan kyvyistään, mutta kun hänelle alkaa selviämään, mistä on kyse, innostus muuttuu peloksi. Hänen ystäväänsä Hectoria esittää Jorge Diaz, joka hämmästelee Jessen kykyjä, mutta kun totuus paljastuu, hänen täytyy yrittää pelastaa Jesse. Diazkaan ei ole kovin erikoinen ja läpi elokuvan on ongelmana, että Jesseä ja Hectoria on vaikea erottaa toisistaan.
     Kaksikolla on myös ystävä nimeltä Marisol, jona nähdään Gabrielle Walsh. Hahmo ei paljoa tee elokuvassa, kuten ei myöskään Jessen isoäiti Irma, jota esittää Renee Victor. Irma tuntuu hieman tietävän demonien karkoittamisesta. Mukana on myös kummallinen Oscar (Carlos Pratt), jota epäillään naapurin murhasta. Heidän lisäkseen elokuvassa esiintyy muutamia tuttuja hahmoja, kuten Paranormal Activity 2:n teinityttö Ali Rey (Molly Ephraim). Ja kuten voi päätellä, hahmot eivät erityisemmin jää mieleen, eivätkä heidän näyttelijänsä oikeastaan vakuuta.

Paranormal Activity: The Marked Ones ei tosiaan jatka sarjan päätarinaa, vaan tuo erilaista lisäystä mukaan. Ensimmäisen tunnin ajan sitä voisi miettiä lähinnä lisäosana, mutta loppupuoli yhdistää elokuvan toimivasti aiempiin osiin. Elokuvassa on pieniä viittauksia edellisiin elokuviin, kuten Paranormal Activity 3:n videonauhat, sekä samaisessa elokuvassa nähdyt lapsiversiot Katiesta (Chloe Csengery) ja Kristista (Jessica Tyler Brown). The Marked Onesilla yritetään jälleen hieman avata sitä, miten demonit alkavat riivaamaan perheitä ja elokuvassa nähdään mm. noitarituaaleja. Tämäkin elokuva on toteutettu "found footage" -tyylillä, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Aluksi se selitetään sillä, että Jesse on ostanut kameran, mutta koskaan ei oikein kerrota, miksi hänen täytyy kuvata kaikki. Viimeistään elokuvan lopussa ei kameran kantamiselle ole mitään syytä. Paitsi siis koska kyseessä on Paranormal Activity -leffa. Harmi vain, että loppua lukuunottamatta The Marked Ones ei tunnu lainkaan Paranormal Activitylta.

Elokuvassa ei erityisemmin tapahdu paranormaaleja asioita. Tutut yönaloitukset ovat poissa ja niin ovat myös itsekseen liikkuvat esineet ja asiat. Äkkisäikäytyksiä on muutamia ja loppu on karmiva, etenkin kun tajuaa, mistä paikasta on kyse, mutta muuten elokuva ei ole jännittävä. Yhdessä kohtaa mietin oikeasti, että onko tämä nyt varmasti osa elokuvasarjaa? Alkupuoli on heikko. Hahmot ja heidän näyttelijänsä eivät toimi, jolloin tarina ei erityisemmin kiinnosta. Lähinnä koko juttu tuntuu oudolta versiolta Chronicle -elokuvasta (2012), sillä siinä kolme nuorta saavat supervoimat ja käyttävät niitä kaikkeen muuhun kuin sankarijuttuihin, ja sekin on tehty "found footage" -tyylillä. Onneksi loppupuolella tunnelma alkaa vihdoin löytyä ja elokuva muuttuu paremmaksi. Loppupuoli on hieman piinaava ja viimeiset minuutit pistävät katsojan miettimään että: "Mitäääh?" The Marked Ones on osittain toimiva lisäys, mutta pääasiassa se tuntuu täysin turhalta. Se on selvästi sarjan heikoin osa tähän mennessä. Yksi hauskimmista keksinnöistä elokuvaa varten on jonkinlainen lasten musiikkilaite, joka toimii jostain syystä Ouija-laudan tavoin (laudalla voi kommunikoida demonien ja kuolleiden henkien kanssa).

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Christopher Landon, eikä oikein voi tietää, onko ollut hänen vai yhtiön päätös tehdä lisäosa, eikä kunnon jatko-osaa tarinalle. Lopun olisi voinut pitää samanlaisena, mutta alkupuolen olisi voinut kirjoittaa toisin, jolloin kyseessä voisi olla kunnolla "Paranormal Activity 5". Kuvaus on aika perinteistä "found footage" -tyylille, eli kun hahmot kuvaavat itse, niin kamera myös heiluu. Leikkaus on ihan sujuvaa. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivat, kuten myös äänitehosteet. Jostain syystä elokuvassa kuullaan juhlintakohtauksessa kuuluisa Wilhelm-huuto ilman mitään selitystä. Kukaan ei putoa mistään tai kuole tai mitään. Huuto vain kuuluu. Katsoin kohdan kaksi kertaa ja kyllä se siellä vain on. Elokuvaa varten sävellettyä musiikkia ei esiinny tässäkään Paranormal Activityssa.

Elokuvasta on olemassa kaksi eri versiota: alkuperäinen teatteriversio ja noin viisitoista minuuttia pidempi Unrated-versio, joka sisältää pidennettyjä sekä kokonaan uusia kohtauksia. Itse näin lyhyen teatteriversion.

Yhteenveto: Paranormal Activity: The Marked Ones alkaa heikosti, mutta paranee onneksi viimeisen puolen tunnin aikana. Se ei kuitenkaan saa arvosanaa nousemaan heikosta ihan kivaksi. Elokuvan suurin ongelma on, ettei se oikeastaan tunnu Paranormal Activity -elokuvalta. Onneksi mukana on yhdistäviä tekijöitä aiempiin osiin, vaikka tarina ei olekaan jatkoa aiemmille elokuville. Loppu saa katsojat hämmentymään. Näyttelijät eivät ole kummoisia, eivätkä hahmot muistettavia. Jessen ja Hectorin sekoittaa välillä toisiinsa. On siis hyvä, että mukana on pikaisesti myös tuttuja naamoja. Kauhua ei erityisemmin ole mukana, jos ihan loppua ei lasketa, mikä on sääli. Jos aiemmat Paranormal Activityt ovat toimineet sinulle, niin kannattaa The Marked Oneskin vilkaista. Tuohan se hieman lisää tarinaan, mutta on se aika tarpeeton pätkä, joka ei vie tarinaa eteenpäin. En tiedä, kumpi minua hämmensi enemmän: elokuvan viimeiset minuutit, vai tarpeeton Wilhelm-huudon käyttö juhlakohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.scifinow.co.uk
Paranormal Activity: The Marked Ones, 2014, Paramount Pictures, Blumhouse Productions, Solana Films, Room 101