Lumotut sisaret (Practical Magic - 1998) - elokuva-arvostelu

LUMOTUT SISARET

PRACTICAL MAGIC

Ohjaus: Griffin Dunne

Näyttelijät: Sandra Bullock, Nicole Kidman, Stockard Channing, Dianne Wiest, Goran Visnjic, Evan Rachel Wood, Alexandra Artrip, Aidan Quinn, Mark Feuerstein, Camilla Belle, Lora Anne Criswell, Caprice Benedetti, Margo Martindale, Chloe Webb, Martha Gehman, Caralyn Kozlowski ja Lucinda Jenney

Genre: romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Practical Magic, eli suomalaisittain Lumotut sisaret perustuu Alice Hoffmanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Turner Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet, mutta kun Warner Bros. hankki yhtiön vuonna 1996, projekti siirtyi kyseiselle studiolle. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja lopulta Lumotut sisaret sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuosien varrella leffasta on kuitenkin muodostunut kulttiklassikko. Itse en ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin yllättäen ilmoitettiin, että se on lähes 30 vuoden jälkeen saamassa jatkoa. Katsoinkin uteliaana, mistä Lumotuissa sisarissa on oikein kyse?

Owensin suvun naiset ovat noitia, mutta taikakykyjen mukana on tullut kirous, mikä tappaa kaikki heidän rakastamansa miehet. Noitasisarukset Sally ja Gilly yrittävät päästä kirouksesta eroon, mutta aiheuttavatkin vahingossa täysin uudenlaisen ongelman.

Päärooleissa Owensin noitasisarina Sallyna ja Gillynä nähdään Sandra Bullock ja Nicole Kidman, jotka kuuluivat tuolloin Hollywoodin suosituimpien naisnäyttelijöiden kärkikahinoihin. Sally on siskoista rauhallisempi, haaveillen tavallisesta arjesta perheen kanssa ja ilman taikuutta, kun taas Gilly on paljon hurjapäisempi, mikä onkin kuljettanut naista vääriin ympäristöihin ja väärien ihmisten keskelle. Hahmot ovat persoonina sopivan erilaiset ja Bullock ja Kidman istuvat passelisti rooleihinsa. He ovat myös uskottavat siskoina ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti.

     Elokuvassa nähdään myös Stockard Channing ja Dianne Wiest Sallyn ja Gillyn täteinä Francesina ja Jetinä, jotka ovat huolehtineet siskoista heidän vanhempiensa kuoltua, kun tytöt olivat vielä pieniä lapsia, Mark Feuerstein Sallyn miehenä Michaelina ja Evan Rachel Woods ja Alexandra Artrip heidän tyttärinään Kylienä ja Antoniana, Goran Visnjic Gillyn vaarallisena poikaystävänä Jimmy Angelovina, sekä Aidan Quinn poliisi Gary Halletina. Näyttelijäkaartin parhaat suoritukset tarjoavat Channing ja Wiest Frances- ja Jet-täteinä, jotka ovat opettaneet päähenkilöille taikuuden salat. Visnjic onnistuu olemaan sopivan niljakas Angelovina, kun taas Quinn jää hieman puupökkelöksi poliisin roolissa. Alun perin Gary Halletia piti näytellä Timothy Olyphant, mutta kun juuri ennen kuvausten alkua Olyphant koettiin liian nuoreksi rooliinsa, hänet pistettiin vaihtoon.

En tiennyt Lumotuista sisarista juuri muuta etukäteen kuin että se kertoo kahdesta noitasiskosta, joita näyttelevät Bullock ja Kidman. Vastassani oli hitusen epätasainen leffa, joka jäi kuitenkin plussan puolelle, pääasiassa elokuvan päätähtien ja heidän hahmojensa ansiosta. Vaikka Sally ja Gilly ovatkin hyvin erilaiset persoonat, joilla on omat ongelmansa toistensa kanssa, he tulevat silti toistensa tueksi, mitä vaaditaan erityisesti siinä kohtaa, kun Gillyn mielitietty Angelov osoittautuukin ikävämmäksi tyypiksi. On kiinnostavaa seurata, kuinka siskot hoitavat tätä tilannetta, etenkin kun he hyödyntävät elokuvan edetessä yhä enemmän taikavoimiaan.

Leffan epätasaisuus syntyy Griffin Dunnen ontuvasta ohjauksesta. Dunne ei vaikuta osaavan päättää, millaista elokuvaa onkaan tekemässä. Toisinaan leffa on mainio kuvaus toisiaan tukevista siskoksista, välillä se on siirappinen rakkausleffa, jossain kohtaa se yrittää olla vakavampi draama lähisuhdeväkivallasta, paikoitellen se taas hassuttelee komediana ja loppusuoralla elokuva vielä tuo mukaan rikostutkimuspuolen. Elokuva ei myöskään ihan osaa päättää, kuinka perheystävällinen se haluaisi olla. Tämä nähtävästi johtuu Warner Brosista. Dunnen mukaan hänen alkuperäinen visionsa oli synkempi, mutta studion pakottamana hän joutui laimentamaan leffaa enemmän koko perheen noitatarinaksi. Tietystä ontuvuudestaan huolimatta Lumotut sisaret onnistuu ajoittain olemaan juuri sopivan syksyinen fantasiaa, romantiikkaa ja jännitystä yhdistelevä teos, jonka parissa kääriytyä viltin alle ja ottaa kupin kuumaa juotavaa siemailtavaksi. Se, onko jatko-osalle lähes 30 vuotta myöhemmin tarvetta, onkin sitten ihan eri kysymys, jolle vastaus saadaan ensi kuussa...

Teknisesti Lumotut sisaret on varsin pätevä. Leffa on osaavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä kamera-ajoja. Owensin noitaperheen talon lavasteet ovat hienot. Itse talo rakennettiin onttona oikeaan ympäristöön, mutta sisätilakohtaukset kuvattiin studiossa. Lopputulos oli jopa niin ihastuttava, että Barbra Streisand yritti ostaa talon nähtyään elokuvan, vain saadakseen pettymyksekseen tietää, että kyse tosiaan oli pelkästä ulkokuoresta ja että lavaste oli purettu heti kuvausten päätyttyä. Puvustuskin on oivallista ja maskeeraus myös, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Alan Silvestrin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla, mutta ne eivät suinkaan olleet elokuvan alkuperäinen melodiamaailma. Michael Nyman sävelsi leffan alkuperäiset musiikit, mutta kun testiyleisö moitti niitä, Nyman vaihdettiin hätäisesti Silvestriin juuri ennen kuin elokuva julkaistiin. Muutos tehtiin jopa niin myöhään, että Nymanin työt sisältävät soundtrack-levyt olivat jo ehtineet kauppojen hyllyille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Practical Magic, Yhdysvallat, 1998, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, DiNovi Pictures, Fortis Films, Stargate Studios

Turre taklaa tykimmin (Air Bud: Golden Receiver - 1998) - elokuva-arvostelu

TURRE TAKLAA TYKIMMIN

AIR BUD: GOLDEN RECEIVER

Ohjaus: Richard Martin

Näyttelijät: Kevin Zegers, Cynthia Stevenson, Gregory Harrison, Nora Dunn, Perry Anzilotti, Robert Costanzo, Shayn Solberg, Alyson MacLaren, Rush, Chase, Zak ja Chance

Genre: urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 3

Koko perheen urheilukomedia Koriskenttien koiratähti (Air Bud - 1997) oli kriitikoiden nuivasta vastaanotosta huolimatta hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Elokuvan koiratähti Buddy menehtyi kuitenkin nivelsyöpään vain puoli vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, joten jatko-osaa varten tarvittiin uudet hauvat rooliin. Buddyn omistaja ja koko Air Bud -konseptin luoja Kevin DiCicco suuttui Keystone Picturesille, että yhtiö omi idean ja ryhtyi tekemään jatkoa ilman DiCiccon suostumusta. DiCicco myös väitti, että yhtiö ei ollut maksanut luvattuja prosenttimääriä oheistuotemyynneistä ja lipputuloista. Keystone Pictures piti kuitenkin päänsä ja Air Bud: Golden Receiver, eli vekkulisti suomennettu Turre taklaa tykimmin sai ensi-iltansa elokuussa 1998. Elokuva oli taloudellinen pettymys teattereissa, mutta jälkikäteen VHS- ja DVD-julkaisut myivät hyvin. Itse en ollut aiemmin nähnyt yhtäkään Air Bud -leffaa, mutta nyt kun sarja on saamassa jatkoa elokuvalla Air Bud Returns (2026), päätin vihdoin katsoa alkuperäisen elokuvan. Koska pidin sitä yllättävänkin hurmaavana leffana, päätin katsoa myös sen jatko-osat - etenkin kun huomasin, että Turre taklaa tykimmin sai ensi-iltansa päivänä, jona minä synnyin! Olen siis päivälleen yhtä vanha kuin tämä elokuva! 

Yrittäessään prosessoida äitinsä deittailua uuden miehen kanssa, Josh-poika liittyy koulunsa jenkkifutisjoukkueeseen, eikä aikaakaan kun myös Buddy-koira innostuu amerikkalaisesta jalkapallosta.

Kevin Zegers palaa rooliinsa Josh Frammiksi, josta ensimmäisen elokuvan lopussa tuli koiransa Buddyn kanssa paikallinen legenda heidän koripallotaitojensa myötä. Nyt Josh kuitenkin kiinnostuu eri urheilulajista, nimittäin amerikkalaisesta jalkapallosta ja huomaa, että Buddy on hyvä myös tässä lajissa. Zegers on edelleen kelpo roolissaan, vaikkei hänestä ihan löydy samanlaista paloa elokuvaa kohtaan kuin viimeksi. Osittain tämä voi johtua siitä, että alkuperäinen Buddy-koira tosiaan kuoli syöpään elokuvien välissä. Se oikea Buddy oli ihan oikeasti aikamoinen temppukoira, mistä kertoo jo se, että tässä jatko-osassa Buddyä esittää jopa neljä koiraa, Rush, Chase, Zak ja Chance. Tarvittiin siis neljä hauvaa hoitamaan yhden Buddyn työt.

     Näyttelijävaihdoksia tapahtuu myös Joshin perheessä ja hänen äitiään Jackieta näyttelee tällä kertaa Cynthia Stevenson ja pikkusisko Andreaa esittää Alyson MacLaren. Shayn Solberg sentään jatkaa Joshin parhaan ihmisystävän Tomin roolissa. Kokonaan uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään jalkapallovalmentaja Fanelli (Robert Costanzo), eläinlääkäri Patrick Sullivan (Gregory Harrison), sekä katala kaksikko Natalya (Nora Dunn) ja Popov (Perry Anzilotti), jotka sieppaavat eläimiä sirkukseensa ja innostuvat tietty, kun näkevät televisiossa jutun koripalloa pelaavasta koirasta. Stevenson tuo äitihahmoon erilaista energiaa ja häneltä löytyy hyvää kemiaa Harrisonin kanssa, kun Joshin äidin ja eläinlääkärin välille syttyy romanssi, josta poika ei juuri piittaa. Costanzo on mainio valmentajana, mutta Dunn ja Anzilotti ovat vaivaannuttavan huonot tämänkertaisina pahiksina. Heitä on aivan varmasti ohjeistettukin näyttelemään mahdollisimman sarjakuvamaisesti, mutta heidän kohtauksensa aiheuttavat vain suurta myötähäpeää.

Alkuperäinen Koriskenttien koiratähti tosiaan yllätti minut positiivisesti ja lopun kökköä oikeudenkäyntiosiota lukuun ottamatta pidin sitä oikein mainiona, sympaattisena ja ilahduttavana koko perheen elokuvana. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Turre taklaa tykimmin -jatko-osasta, joka on aika lailla juuri sitä, mitä ennakkoon oletin jo ykkösosan olevan: laiska rahastus, joka saattaa ehkä viihdyttää perheen pienimpiä, mutta jättää kaikki siitä vanhemmat kylmäksi. Buddy on edelleen suloinen ilmestys - vaikkei siis kyseessä olekaan se ihka aito Buddy - ja hymy vääntyy väkisinkin huulille, kun koira tepsuttelee ensi kertaa kentälle jenkkifutistamineissaan.

Käsikirjoittajakaksikko Paul Tamasy ja Aaron Mendelsohn ja tämänkertainen ohjaaja Richard Martin eivät tunnu millään löytävän sellaista kultaista keskitietä, mikä miellyttäisi niin lapsikatsojaa kuin aikuistakin. Kohelluskohtauksia on enemmän kuin edeltäjässä ja tällä kertaa ne ovat ponnettomia ja laiskoja. Lapsia ne saattavat naurattaa, mutta itse kiemurtelin myötähäpeässä näiden hetkien aikana. Ne vieläpä liittyvät lähinnä pahiskaksikkoon, jonka seuraaminen on jo muutenkin vaikeaa puuhaa. Leffan draamapuoli liittyen Jackien ja Patrickin rakastumiseen ja Joshin torjuvaan suhtautumiseen taas todennäköisesti tylsistyttää lapset. Jenkkifutista pelaava koira, vaikea perhedraama ja toilailevat rosvot tuntuvat kuuluvan ihan eri elokuviin ja Turre taklaa tykimmin onkin harmillisen kömpelösti kasaan pistetty paketti, joka tehtiin selvästi pelkkien helppojen rahojen toivossa. Kun siinä kiireessä unohtui se aito hurmaavuus, ei ole ihme, että katsojat suhtautuivat jatko-osaan torjuvasti, eikä leffa tienannut teatterikierroksellaan edes puolia edeltäjänsä lipputuloista.

Sentään Turre taklaa tykimmin on teknisesti kelvollinen. Kameratyöskentely on pääasiassa menevää, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustustiimi on onnistunut Buddyn peliasun kanssa ja maskeeraajat pääsevät hassuttelemaan pahisduon kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Brahm Wengerin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Air Bud: Golden Receiver, Kanada, Yhdysvallat, 1998, Keystone Pictures, Dimension Films, Alliance Atlantis Communications, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Canadian Government, Golden Receiver

Arvostelu: Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City - 1998)

BABE SUURKAUPUNGISSA

BABE: PIG IN THE CITY

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: E. G. Daily, Magda Szubanski, Danny Mann, Glenne Headly, Steven Wright, James Cosmo, Nathan Kress, Mary Stein, Mickey Rooney, Stanley Ralph Ross, Russi Taylor, Adam Goldberg, Eddie Barth, Bill Capizzi, James Cromwell, Miriam Margolyes, Hugo Weaving, Kim Story ja Jim Cummings

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Dick King-Smithin kirjaan perustuva elokuva Babe - urhea possu (Babe - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Tuottaja-käsikirjoittaja George Millerin ja ohjaaja Chris Noonanin sukset olivat kuitenkin menneet ristiin ykkösleffaa tehdessä niin pahasti, ettei Noonania edes pyydetty jatko-osan puikkoihin, vaan Miller päätti ottaa ohjausvastuun itselleen. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1998 ja lopulta Babe suurkaupungissa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli kuitenkin paha taloudellinen epäonnistuminen, joka sai lähinnä kädenlämpöistä palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Babe suurkaupungissa -leffan jo lapsena, pidettyäni paljon ensimmäisestä elokuvasta. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin alkuperäisen Babe - urhean possun täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Päätin sen jälkeen tehdä saman myös jatko-osalle.

Esme Hoggettin ja Baben täytyy matkustaa suurkaupunkiin ja osallistua lammaskoirakilpailuun, pelastaakseen osallistumispalkkiolla maatilansa velkoja perivältä pankilta.

Urhea possu Babe (äänenä tällä kertaa E. G. Daily, Christine Cavanaugh'n jätettyä sarjan oltuaan tyytymätön hänelle tarjottuun sopimukseen jatko-osassa) tekee paluun ja päätyy nyt hurjaan seikkailuun, joka vie hänet tutulta maatilalta suurkaupunkiin. Babe on tuttu sympaattinen itsensä, joka haluaa jälleen auttaa maatilaa; tällä kertaa pelastaa sen rahanahneiden velkojien kynsistä. Baben kanssa mukaan lähtee Esme Hoggett (Magda Szubanski), isäntä Arthurin (James Cromwell) telottua itsensä vuoteenomaksi kaivoa korjatessaan. Szubanski on edelleen mainio tomerana maatilan rouvana, kun taas edellisleffasta Oscar-ehdokkuuden saanut Cromwell on käynyt lähinnä kääräisemässä helpot rahat parista kohtauksestaan.

     Matkallaan Babe ja Esme kohtaavat liudan uusia tuttavuuksia, ihmisinä hotellinomistaja Floomin (Mary Stein) ja tämän pikkusirkusta pyörittävän Fugly-sedän (Mickey Rooney), sekä eläiminä Fuglyn apinat Zootien (Glenne Headly), Bobin (Steven Wright), Theloniusin (James Cosmo), Easyn (Nathan Kress) ja Tugin (Danny Mann), koiratrio Flealickin (Adam Goldberg), Nigelin (Eddie Barth) ja Alanin (myös Barth), sekä äksyn vahtikoiran (Stanley Ralph Ross). Uudet hahmot eivät nouse samalla lailla tykättäviksi ja muistettaviksi kuin ykkösleffan tyypit, jotka ovat tällä kertaa mukana lähinnä pikaisesti näyttämässä karvaisia nassujaan.

Babe suurkaupungissa ei tavoita alkuperäisen Babe - urhean possun sydäntä ja taianomaisuutta juuri lainkaan. En pitänyt elokuvaa varsinaisesti huonona, mutta on se huima tasonpudotus edelleen mahtavan ykkösleffan jälkeen. Siinä, missä ensimmäisestä elokuvasta löytyi aitoa lämpöä ja sielua, jotka saivat katsojansa välittämään tapahtumista niin, että lopun "That'll do, pig. That'll do." -vuorosanat pistivät karskinkin äijän purskahtamaan kyyneliin, Babe suurkaupungissa on lähinnä ihan kivaa koheltamista. Siitä löytyy muutamat hyvät täsmäjuttunsa ja hauskat hetkensä, mutta muuten meininki on pääasiassa aika yhdentekevää eläinseikkailua. Kun Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) teki onnistuneen maisemanvaihdoksen pieneltä asuinalueelta isoon omenaan, ei Baben kohdalla nimettömäksi jäävä, mutta maailman tunnetuimpia nähtävyyksiä pursuava suurkaupunkimiljöö oikein nappaa. Elokuvasta ei löydy edes juuri mitään syvempää sanottavaa, kun ensimmäinen osa vakuutti possupäähahmonsa identiteettikriiseilyllä.

Hektisen kohellushötön ohessa Babe suurkaupungissa sisältää pari yllättävänkin synkäksi muuttuvaa hetkeä, jotka ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien jakaneet mielipiteitä. Moni koki ne lapsia traumatisoiviksi, mutta itse mielsin ne leffan parhaaksi anniksi... joskin harmittelin, ettei leffa ihan uskalla mennä näiden synkkyyksien kanssa loppuun saakka. Ysärin lastenelokuvissa uskallettiin vielä koetella rajoja ja jos jotain, niin tätä särmikkäämpää puolta Babe 2:sta kaipaisin nykypäivän leffoihin.

Chris Noonanin jäätyä jatko-osan ulkopuolelle, ohjaajana päätti toimia ykkösleffan käsikirjoituksesta ja tuottamisesta vastannut George Miller. Kyllä, se sama George Miller, joka ohjasi räjähtävää toimintaa pursuavat Mad Max -elokuvat (1979-2024). Sydämellisen koko perheen eläinleffan teko ei kuitenkaan suju Milleriltä yhtä tyylikkäästi, vaan hän kompastelee Baben parissa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja valaistu. Lavastus on vekkulin satumaista, joskin on harmi, kuinka suurkaupunki rajoittuu lähes täysin yhteen pieneen kortteliin hotellin ympärillä. Puhuvat eläimet on toistamiseen toteutettu hienosti aikansa uraauurtavia digiefektejä, sekä pääasiassa hyvin aikaa kestäneitä nukkeja hyödyntäen. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Nigel Westlaken säveltämät musiikit säestävät seikkailua mukavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babe: Pig in the City, 1998, Universal Pictures, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Tiedän yhä mitä teit viime kesänä (I Still Know What You Did Last Summer - 1998)

TIEDÄN YHÄ MITÄ TEIT VIIME KESÄNÄ

I STILL KNOW WHAT YOU DID LAST SUMMER

Ohjaus: Danny Cannon

Pääosissa: Jennifer Love Hewitt, Freddie Prinze Jr., Brandy, Mekhi Phifer, Matthew Settle, Bill Cobbs, Jeffrey Combs, Jennifer Esposito, John Hawkes, Benjamin Brown, Ellerine Harding, Jack Black ja Muse Watson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Jennifer Love Hewittin ja Freddie Prinze Jr:n tähdittämä kauhuelokuva Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) oli taloudellinen jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Mandalay Pictures pestasi Trey Callawayn ja Stephen Gaghanin kirjoittamaan omat käsikirjoituksensa jatko-osaa varten. Yhtiö piti Callawayn tekstistä enemmän ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät keväällä 1998. Lopulta ovelasti nimetty Tiedän yhä mitä teit viime kesänä sai ensi-iltansa marraskuussa 1998. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, jääden taloudelliseksi pettymykseksi, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Itse en ole koskaan aiemmin katsonut Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuvia, vaikka olen tiennyt niistä jo pitkään. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa, päätin odotellessa vihdoin katsoa aiemmat osat ja arvostella ne. Pidin ensimmäisestä leffasta ja pari kuukautta myöhemmin katsoin Tiedän yhä mitä teit viime kesänä.

On kulunut vuosi siitä, kun Julie ja Ray selvisivät murhaaja Ben Willisin koukusta. Pariskunta yrittää jatkaa elämäänsä normaalisti, mutta vuosipäivän koittaessa on selvää, että joku haluaa viimeistellä hommat ja yrittää pistää Julien ja Rayn hengiltä.

Jennifer Love Hewitt ja Freddie Prinze Jr. palaavat rooleihinsa Julie Jamesiksi ja Ray Bronsoniksi, jotka yrittävät toipua ensimmäisen elokuvan koettelemuksistaan ja ystäviensä Helenin ja Barryn murhista. Julie ja Ray pitävät parhaansa mukaan suhdettaan yllä, mutta kun heidän toipumisensa ovat niin eri malleilla, rakkauskin alkaa rakoilla. Hewitt on tälläkin kertaa oivallinen roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa jatkuvaa vainoharhaisuutta siitä, että häntä vainotaan edelleen. Hahmo näkee kaiken aikaa painajaisia koukkumurhaajasta, millä selitetään ykkösleffan lopun suihkukohtaus. Jostain syystä Prinze Jr. jätetään tälläkin kertaa hieman sivuun, eikä Ray pahemmin pääse vieläkään oikeuksiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Brandy Julien collegekämppiksenä Karlana ja Mekhi Phifer tämän poikaystävänä Tyrellinä, Matthew Settle Julieen ihastuneena Willinä, sekä Jeffrey Combs, Bill Cobbs, Jennifer Esposito, John Hawkes, Benjamin Brown ja tuolloin vielä lähes tuntematon Jack Black Bahaman paratiisisaarella sijaitsevan hotellin työntekijöinä, jotka hahmot kohtaavat, voitettuaan radio-ohjelmasta ilmaisen lomamatkan. Uudet näyttelijät lähinnä ajavat asiansa, eivätkä hahmot juuri voita puolelleen. Nykyään tuttuun tyyliinsä Black ampuu vekkulisti yli pilviveikko Titus Telescona, joka hädintuskin tuntuu edes kuuluvan koko leffaan ja joka oudosti vastaa ainakin puolesta leffan äkillisistä böö-pelotteluista.

Ensimmäinen Tiedän mitä teit viime kesänä -elokuva ei ollut mikään erityisen ihmeellinen tapaus, mutta silti varsin passeli teinislasher. Jatko-osan Tiedän yhä mitä teit viime kesänä saamat negatiiviset arviot epäilyttivät etukäteen, mutta positiiviseksi yllätyksekseni luvassa olikin toinen ihan kiva kauhuilu. Ei kakkosleffa ole yhtä toimiva kuin edeltäjänsä, mutta se menee ihan mukiinmenevänä viihteenä alkuperäisen perässä katsottuna, tarjoten ajoittain jopa hieman jännittävää menoa. Hahmojen kohtaloista ei juuri jaksa piitata ja jo alussa on aika helppoa arvata kenelle käy mitäkin.

Siirtyminen pienestä kalastajakylästä Bahaman paratiisisaarelle on kelpo maisemanvaihdos, sillä pelkäsin, että elokuva sijoittuisi turhan kliseisen geneerisesti collegeen. On toki hassua, ettei koko saarella vaikuta olevan ketään muuta kuin tuntemamme teiniporukka ja hotellin työntekijät, mutta samalla asetelma herättää tunteen siitä, ettei pakopääsyä ole ja että hahmot ovat täysin oman onnensa ja selviytymiskykyjensä varassa. Lomamatka tarjoaa joitain kelpo kauhunhetkiä, joitain todella tyhmiä hetkiä, tuttuakin tutumpia genrekliseitä, sekä runsaasti kiljumista ja kirkumista. Vähän päälle puolentoista tunnin mitta on toisaalta sopivan napakka, mutta samalla tuntuu, että kaiken olisi voinut saada kerrottua vielä lyhyemmässäkin ajassa. Pitkään suuri osa kauhukohtauksista kohdistuu hotellin työntekijöihin, jotta leffaan saataisiin edes hieman verenvuodatusta ripoteltua, sen sijaan että koukkumurhaaja jahtaisi suoraan päähahmoja.

Jim Gillespie ei jatkanut enää leffasarjan ohjaksissa, vaan hänen tilalla toimii ohjaaja Danny Cannon, jonka filmografian tunnetuin tapaus taitaa olla Sylvester Stallonen tähdittämä Judge Dredd -leffa (1995). Cannon hoitaa tonttinsa vähän siihen suuntaan, mutta onnistuu työstämään tarpeeksi menevää ajanvietettä. Idean isä Kevin Williams ei ole työstänyt kakkosleffan käsikirjoitusta, vaan tarinan kynäili Trey Callaway, joka vie leffasarjaa hieman enemmän Screamin (1996) suuntaan (josta Williams myös vastasi). Tiedän yhä mitä teit viime kesänä on passelisti kuvattu ja pääasiassa hyvin valaistu niin, että öisistäkin kohtauksista saa selvää. Seasta tosin löytyy muutama otos, jotka ovat kiusallisen selvästi kuvattu päiväsaikaan ja yritetty jälkikäteen muuttaa yöksi sinifilttereillä. Lavasteet ovat oivat ja maskeeraus- ja efektitiimit tekevät kelpo työtä tappojen kanssa, joskin leffa olisi voinut uskaltaa olla aavistuksen verran raaempi. Äänimaailma luottaa lähinnä kovaäänisiin säikyttelyihin, mutta John Frizzellin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I Still Know What You Did Last Summer, 1998, Columbia Pictures, Mandalay Entertainment, Estudios Churubusco Azteca S.A., Summer Knowledge LLC, Global Entertainment Productions, Original Film

Arvostelu: Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys (The Lion King II: Simba's Pride - 1998)

LEIJONAKUNINGAS 2 - JYLHÄKALLION YLPEYS

THE LION KING II: SIMBA'S PRIDE

Ohjaus: Darrell Rooney

Pääosissa: Neve Campbell, Matthew Broderick, Jason Marsden, Suzanne Pleshette, Moira Kelly, Nathan Lane, Ernie Sabella, Robert Guillaume, Edward Hibbert, Andy Dick, Meredith Scott Lynn, Jim Cummings ja James Earl Jones

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Walt Disneyn animaatioelokuva Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli kriitikoiden kehuma ja palkittu jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jo ensimmäisen leffan teon aikana yhtiöllä liikkui puhetta mahdollisesta suoraan VHS:llä julkaistavasta jatko-osasta, mutta jatko-osa suorastaan kiirehdittiin tuotantoon, kun Leijonakuningas osoittautui valtavaksi hitiksi. Osa ääninäyttelijöistä palasi rooleihinsa ja osa roolitettiin uusiksi, samalla kun animointi ulkoistettiin Disneyn Australian tiimille. Lopulta Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys julkaistiin videolla lokakuussa 1998. Edeltäjäänsä verrattuna elokuva sai todella kädenlämpöisen vastaanoton, enkä itsekään pahemmin piitannut leffasta edes lapsena, vaikka alkuperäinen Leijonakuningas olikin yksi ehdottomista suosikkielokuvistani. Nyt kun Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi (The Lion King - 2019) on saamassa jatkoa elokuvalla Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024), päätin sitä odotellessa antaa tälle alkuperäiselle Leijonakuningas -jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Leijonakuningas Simban tytär Kiara ystävystyy leijonanpentu Kovun kanssa, tietämättä, että kyseessä on Scarin perillinen, jota Scarin rakas Zira pyrkii käyttämään Simban kukistamiseksi.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys ei keskity enää niinkään Simba-leijonaan (äänenä Matthew Broderick), joka nousi ensimmäisen elokuvan lopussa Jylhämaan kuninkaaksi, vaan kuten ensimmäisen elokuvan lopussa näytettiin, Simba ja Nala (Moira Kelly) ovat saaneet oman lapsen, Kiaran (lapsena Michelle Horn, aikuisena Neve Campbell), joka nousee nyt valokeilaan. Kiarasta löytyy monin paikoin samaa kuin isästään nuorena, seikkailunhalua ja uhmaa sääntöjä vastaan. Kuitenkin toisin kuin isänsä, Kiara ei ole samalla lailla innokas nousemaan Jylhämaan johtajaksi, vaan haluaisi luoda itselleen täysin omanlaisen polkunsa. Hahmo on mainio, mutta sen sijaan Simbasta on tehty varsin tylsä kopio omasta isästään Mufasasta (James Earl Jones). Ajoittain tällä heijastellaan hyvin, kuinka Simba läksyttää Kiaraa samaan tapaan kuin isänsä häntä, mutta samalla on tylsää, että ykkösleffan kasvutarinan jälkeen Simba on päätynyt tälle tielle.

     Tuttuina hahmoina paluun tekevät myös hupsu kaksikko Timon-mangusti (Nathan Lane) ja Pumba-pahkasika (Ernie Sabella), Rafiki-apina (Robert Guillaume) ja Zazu-sarvilintu (ääninäyttelijä vaihtunut Rowan Atkinsonista Edward Hibbertiin), kun taas uusina hahmoina esitellään pahan Scarin vaimo Zira (Suzanne Pleshette), tämän lapset Kovu (lapsena Ryan O'Donohue ja aikuisena Jason Marsden), Nuka (Andy Dick) ja Vitani (Meredith Scott Lynn), jotka tietty janoavat kostoa Simballe. Timon ja Pumba ovat tälläkin kertaa leffan hauskinta antia. Zira ja hänen vihamielisellä propagandalla aivopestyt lapsensa toimivat toisaalta hyvinä vihollisina, joskin katsojana on vaikea olla pohtimatta, että missä kohtaa Scarilla on muka ollut vaimo ja lapsia, sillä alkuperäisessä Leijonakuninkaassa hän liikkui vain hyeenojen kanssa, eikä maininnut sanallakaan mielitiettyä tai jälkikasvuja?

Alkuperäinen Leijonakuningas on tosiaan mielestäni Disney-historian paras elokuva. En ole kuitenkaan ikinä paljoa piitannut Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeydestä, mutta täytyy todeta, että koin elokuvan nyt paremmaksi kuin muistin sen olevan. Leffasta löytyy vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa, joista merkittävin on alkuperäisleffan laiska kopiointi. Edeltäjänsä tavoin jatko-osakin käynnistyy savannin eläinten matkasta Jylhäkalliolle, jossa kuninkaan lapsi esitellään. Kaikin tavoin kohtaus on tässä ponnettomampi, eikä vain siksi että sen aikana soiva He Lives in You -kappale ei todellakaan ole Circle of Lifen veroinen ihot kananlihalle nostattava mestariteos. Leffa on muutenkin täynnä ykkösosasta matkittuja kohtauksia, jotka jäävät varsin vaisuiksi toistoiksi jo nähdystä. Simba opettaa Kiaralle samoja juttuja kuin Mufasa Simballe ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Elokuvasta löytyy myös selvät positiiviset puolensa. Vaikka yksittäisiä kohtauksia onkin kopioitu, on jatko-osan tarina tarpeeksi omanlaisensa ja varsin toimiva. Siinä, missä alkuperäinen Leijonakuningas lainasi tarinaansa William Shakespearen Hamletista, jatko-osaan on selvästi otettu vaikutteita toisesta Shakespeare-näytelmästä, Romeosta ja Juliasta. Kiaran ja Kovun välille rakentuu tietty romanssia, vaikka he tulevat toisiaan vihaavista laumoista. Voiko Simba hyväksyä petollisen Scarin perillistä vävykseen ja onko koko rakkaus pelkkää teatteria, jotta Zira saisi kostonsa? Tuomitseeko kielletty rakkaus laumat tuhoisaan taisteluun, vai voisivatko he toimia järjen äänenä ja tuoda rauhan? Tämä konflikti on hyvin rakennettu ja elokuvan selvä voimavara.

Leijonakuningas 2 - Jylhäkallion ylpeys on hyvin animoitu, joskin siihen ei selvästi ole käytetty samaa panosta kuin alkuperäiseen, jatko-osan oltua suoraan videolla julkaistava pienprojekti. Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, ja Afrikan savannit ovat tälläkin kertaa oivallisesti työstetyt. Värien käyttö on mainiota. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla. Miehen työ ei kuitenkaan todellakaan saavuta samoja korkeuksia kuin Hans Zimmerin Oscar-palkittu musiikki ensimmäisessä Leijonakuninkaassa. Eivätpä leffan laulutkaan ole yhtään saman veroiset. Simban laulaman We Are Onen unohtaa heti sen päätyttyä ja Ziran laulama My Lullaby yrittää kömpelösti toistaa Scarin Be Prepared -juonittelulaulua, jopa päättyen samanlaiseen kuvaan. Lauluista ja musiikeista, kuten muutenkin tunnelmasta puuttuu mahtipontisuus ja jylhyys. Yllättäen elokuvan parhaan laulun, romanttisen, hassun ja tarttuvan Upendin esittää Rafiki.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lion King II: Simba's Pride, 1998, Walt Disney Television Animation, Walt Disney Animation Australia, Walt Disney Animation Canada, Disneytoon Studios

Arvostelu: Following (1998)

FOLLOWING

Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosissa: Jeremy Theobald, Alex Haw, Lucy Russell ja John Nolan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Following on ohjaaja Christopher Nolanin esikoiselokuva. Valmistuttuaan yliopistosta, Nolan sai paikkoja elokuva-alalta käsikirjoitusten lukijana ja kameraoperaattorina, samalla kun hän työsti omia lyhytelokuviaan, kuten Larceny (1996) ja Doodlebug (1997). Hän ja hänen tuottajatyttöystävänsä Emma Thomas suunnittelivat useita täyspitkiä elokuvia, mutta ne eivät saaneet rahoitusta. Nolan työsti käsikirjoituksen ihmisiä seuraavasta miehestä ja päätti, että idea vietäisiin tuotantoon asti. Hän sai kerättyä kasaan vaatimattoman kolmen tuhannen punnan budjetin ja pienen työryhmän, joiden kanssa elokuvaa kuvattiin vain viikonloppuisin. Valoihin ei ollut varaa, joten leffa täytyi kuvata pitkälti luonnonvalossa, minkä lisäksi filmiä oli käytettävissä niin rajallisesti, että jokainen otos täytyi harjoitella täydelliseksi, ennen kuin kamera pistettiin pyörimään. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Following sai maailmanensi-iltansa San Franciscon elokuvajuhlilla huhtikuussa 1998. Leffa keräsi paljon kehuja kiertäessään festivaaleja ja joissain maissa se sai pienen teatterikierroksenkin, mutta ei Suomessa... ennen kuin nyt. Christopher Nolanin uusimman elokuvan, Oppenheimerin (2024) oltua kriitikoiden kehuma taloudellinen jättihitti, joka kahmi palkintoja, Elävän kuvan keskus ELKE ry -levitysyhtiö on päättänyt tehdä kulttuuriteon ja vihdoin tuoda miehen esikoisohjauksen Followingin Suomen teattereihin. Nolan on ehdottomia suosikkiohjaajiani, joten melkein hypin riemusta, kun kuulin tästä. Kyseessä on ainoa elokuva, jota en ole Nolanilta nähnyt ja kävinkin erittäin innokkain mielin katsomassa Followingin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kirjailijan urasta haaveileva mies seuraa ja tarkkailee muita ihmisiä. Aluksi aika harmittomalta vaikuttava puuha saa synkeän käänteen, kun mies päätyy seuraamaan vääriä tyyppejä.

Followingin pääroolissa nähdään Nolanin ystävä Jeremy Theobald, joka oli esiintynyt aiemmin mainitsemissani Nolanin lyhytelokuvissa, mutta jonka näyttelijäura elokuvien puolella ei valitettavasti ottanut tuulta purjeisiinsa. Tämän elokuvan jälkeen Theobald on oikeastaan nähty vain ihan pikkurooleissa Nolanin leffoissa Batman Begins (2005) ja Tenet (2020). Theobald näyttelee Billiksi itseään kutsuvaa miestä, jolla on hieman vinksahtaneempi harrastus. Hän tykkää seurata muita ihmisiä, perustellen sitä harmittomaksi puuhaksi, sillä hän ei tee näille ihmisille pahaa tai varasta heidän tavaroitaan, vaan hakee heistä inspiraatiota kirjaansa, jota hän ei kuitenkaan näytä saavan aikaiseksi. "Billin" ei-niin-viaton ajanviete saa kuitenkin vähemmän yllättäen synkempiä käänteitä, kun hän ryhtyy seuraamaan vääriä ihmisiä. Theobald on roolissaan oivallinen, etenkin elokuvan edetessä ja hänen hahmonsa kuljettua täysin väärille vesille.

     Nähtävästi vain Followingissa näytellyt Alex Haw esittää Cobbia, joka tykkää myös tunkeutua ihmisten yksityiselämiin, mutta huomattavasti suorasukaisemmin kuin "Bill", murtautumalla näiden asuntoihin. Haw on vielä Theobaldia parempi roolissaan, omaten kelpo karismaa sulavana Cobbina. Hyvä on myös kaiken keskelle jäävää naista näyttelevä Lucy Russell ja nähdäänpä elokuvassa lisäksi Christopher Nolanin setä John Nolan tapausta tutkivana poliisina.

Olipa kiva vihdoin päästä katsomaan Nolanin esikoiselokuva ja vieläpä isolta kankaalta! Following ei nouse ohjaajan huipputöiden joukkoon, mutta Nolan onkin niin lahjakas tekijä, että jopa hänen filmografiansa häntäpää tarjoaa parempia elokuvia kuin monen elokuvantekijän parhaat työt. Ohjaajan fanina on hauska huomata, kuinka alusta alkaen Nolan on ollut tiettyjen niksiensä ja jippojensa orja ja Followingissa nähdään paljon samoja juttuja kuin yhä tänäkin päivänä miehen uusissa elokuvissa. Leffa kertoo tarinaansa epälineaarisesti, hyppien ajassa eteen ja taakse, jolloin todelliset paljastukset saattavat aikajanalla kronologisesti tapahtua hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta elokuvassa ne selviävät niin katsojalle kuin hahmoillekin vasta myöhemmin.

Following ei ole yhtä nerokas rikosjännäri kuin Nolanin heti seuraava elokuva, huomattavasti isommalla rahalla tehty Memento (2000), mutta se on silti varsin näppärä mysteeri, jota jämähtää seuraamaan kiinnostuneena. Leffa perustuu Nolanin omaan kokemukseen, kun hänen asuntoonsa murtauduttiin ja Nolan ryhtyi pohtimaan, mitä jotkut ihmiset saavat irti siitä, kun he tunkeutuvat toisten yksityiselämään. Elokuvan kautta katsoja kuljetetaankin näiden hahmojen kieroihin mieltymyksiin. Katsomossa voi tuntea olonsa vääräksi ja ehkä jopa perverssiksi, mutta ei voi kieltää, etteikö katsojanakin haluaisi "Billin" ja Cobbin kanssa selvittää näistä heillekin tuntemattomista ihmisistä asioita. Meno saa uusia koukkuja edetessään, ihan viime minuuteille asti. Vaikka yhdessä kohtauksessa Nolanin tekstissä hahmot avaavat hieman liian kömpelösti totuutta, on käsikirjoitus muuten onnistuneen ovela, enkä ihmettele, että jo tämä minibudjetin indietrilleri avasi Nolanille ovet Hollywoodiin.

Nolan on rakentanut kertomuksen napakasti ja hyödyntää joka minuutin elokuvan eduksi. Followingilla ei ole kestoa kuin yksi tunti ja yhdeksän minuuttia, mutta leffa ei tunnu koskaan kiirehdityltä tai oikovan mutkia liian suoriksi. Vaikka pidänkin paljon Nolanin uudemmista, usein kolmea tuntia lähentelevistä mammuttiteoksista, ei Followingia katsoessa voi kuin haaveilla, että mies tekisi vielä joskus tällaisen pienimuotoisen ja tiiviin trillerin. Nolan rakentaa tunnelmaa hyvin, minkä lisäksi hän vakuuttaa myös teknisillä puolilla. Hän on nimittäin myös kuvannut elokuvan ja jopa leikannut sen yhdessä Gareth Healin kanssa. Leffa on visuaalisesti yllättävänkin tyylikäs, ottaen huomioon työryhmän heikot resurssit. Halpuus käy selväksi enemmän äänipuolella. Repliikkien taustalta kuuluu kohinaa ja muuta meteliä kuvauspaikoilta. David Julyanin säveltämät musiikit tuovat kuitenkin kivan ja menevän lisänsä tunnelmaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Following, 1998, Next Wave Films, Syncopy

Arvostelu: Blade (1998)

BLADE

Ohjaus: Stephen Norrington

Pääosissa: Wesley Snipes, N'Bushe Wright, Stephen Dorff, Kris Kristofferson, Donal Logue, Udo Kier, Tim Guinee, Sanaa Lathan, Arly Jover ja Kevin Patrick Walls

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 18

Blade perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. New World Pictures hankki hahmon elokuvaoikeudet 1990-luvun alussa ja ryhtyi työstämään filmiä. Projekti päätyi New Line Cinemalle, joka halusi tehdä elokuvasta komedian, kunnes käsikirjoittaja David S. Goyer vakuutti studion tekemään leffan vakavin mielin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1997 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden lopulla, mutta testiyleisöreaktion ollessa voimakkaan negatiivinen, leffaa työstettiin uudestaan ja ensi-iltaa siirrettiin yli puolella vuodella eteenpäin. Lopulta Blade ilmestyi elokuussa 1998 ja se oli taloudellinen hitti, vaikkei saanut kovinkaan positiivisia arvioita kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin lisääntynyt ja se on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse katsoin Bladen ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan parikin kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Nyt kun Marvel kehittelee uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin katsoa aiemman trilogian uudestaan ja arvostella sen uutuutta odotellessa. Julkaisen Blade-arvostelun nyt 3. marraskuuta 2023, jolloin uuden Bladen oli alun perin tarkoitus ilmestyä teattereihin.

Blade, puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen metsästää vampyyreja ja päätyy auttamaan veritautilääkäriä, joka joutuu kunnianhimoisen vampyyrin, Deacon Frostin kohteeksi.

Nimikkoroolissa Bladena nähdään Wesley Snipes, jonka elokuvantekijät kokivat ainoana vaihtoehtona rooliin. Snipes oli pidemmän aikaa yrittänyt tehdä elokuvaa Marvelin toisesta tummaihoisesta sarjakuvasankarista, Black Pantherista, mutta kun projekti ei edennyt, hän hyppäsi innokkaasti Bladen osaan, kun sitä hänelle tarjottiin. Snipes onkin suorastaan täydellinen osassa. Hän huokuu karismaa ja esittelee mittavaa kamppailulajien osaamistaan toimintakohtauksissa, tehdessään hahmonsa stuntit itse. Blade on hahmona erittäin mielenkiintoinen. Hän ei ole täysin vampyyri, muttei myöskään ihminen. Häneltä löytyy vampyyrien kyvyt ja verenhimo, mutta esimerkiksi auringonvalolla ei ole häneen vaikutusta. Päheän ulkokuoren alta löytyy traagisuutta ja jotkut leffan parhaista hetkistä ovatkin niitä, joissa Blade käy hiljaa läpi menneisyyttään. Hahmon vihan vampyyreja kohtaan voi ymmärtää ja katsojana ryhtyy mielellään seuraamaan hänen taistoaan yöllisiä verenimijöitä vastaan.

     Elokuvassa nähdään myös Kris Kristofferson Bladea auttavana Whistlerinä, Stephen Dorff nuorena ja kunnianhimoisena vampyyrina Deacon Frostina, Donal Logue tämän kätyrinä Quinnina, Udo Kier vampyyrijohtaja Dragonettina, sekä N'Bushe Wright veritautilääkäri Karen Jensonina, joka joutuu häijyn Frostin kohteeksi. Sivuhahmotkin toimivat mainiosti. Dorff on oiva ylimielisenä ja suuria tavoittelevana vampyyripahiksena, Loguen tuodessa kepeyttä hieman hölmöllä kätyrihahmollaan. Wright tulkitsee hyvin hahmonsa monenlaisia tuntemuksia, kun Karen vedetään vampyyrimaailmaan. Parasta työtä kuitenkin tekee Kristofferson Bladen mentorina Whistlerinä. Whistlerin ja Bladen välinen lähes isä-poikamainen suhde tuo leffaan oivaa syvyyttä.

1990-luvun lopulla sarjakuviin perustuvat elokuvat tekivät aika lailla kuolemaa fiaskojen, kuten Batman & Robinin (1997), Spawnin (1997) ja Steelin (1997) takia. Monet kokevat, että 2000-luvun alussa ilmestyneet X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) pelastivat sarjakuvaleffagenren ja puskivat sen uuteen nousuun. Blade tuntuu kuitenkin jatkuvasti unohtuvan, kun puhutaan tästä käännekohdasta parempaan suuntaan. Elokuva tuntuu unohtuvan myös, kun vuoden 2018 Black Pantheria hehkutetaan Marvelin ensimmäisenä tummaihoisen tähdittämänä supersankarielokuvana. Blade oli itse asiassa monin tavoin edellä aikaansa. Siinä esimerkiksi käytetään samanlaisia kikkoja kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä The Matrixissa (1999) ja tuskinpa Robert Pattinsonin Lepakkomies ajelisi tummanpuhuvalla muskeliautolla The Batmanissa (2022), jos Blade ei olisi näyttänyt, kuinka coolia se voi olla.

Sen lisäksi, että kyseessä on oman lajityyppinsä vähälle huomiolle jäänyt merkkiteos, Blade on yleisesti elokuvana erittäin mainio. Lukuun ottamatta joitain kehnoja digiefektejä etenkin leffan loppuhuipennuksen aikana, elokuva on kestänyt todella hyvin aikaa ja se pitää otteessaan yhä 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa tarjoaa hienoja toimintakohtauksia, joissa Snipes pistää itseään vaikuttavasti likoon ja hakkaa ja potkii menemään ihailtavalla antaumuksella. Vampyyrit tuovat oivaa kauhua mukaan ja erityisesti elokuvan alku on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kertomus pitää hyvin mukanaan ja meno on sulavasti rytmitettyä. Tylsää hetkeä ei löydy ja filmi viihdyttää tehokkaasti loppuun saakka. Hieman herkempiäkin hetkiä mahtuu väliin, eikä homma ole vain aivotonta mäiskettä. Aiemmin mainittujen ysärisarjisleffojen jälkeen Blade osoitti, että sarjakuvaelokuvia voitaisiin jälleen tehdä ja ne voitaisiin ottaa vastaan totisin mielin.

Elokuvan on ohjannut Stephen Norrington, joka on tämän lisäksi tehnyt vain kolme leffaa ja jonka oli tarkoitus esittää Morbius-vampyyria Bladessa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois. Norrington rakentaa tunnelmaa pätevästi ja tarjoaa tyylikästä toimintaa. David S. Goyerin käsikirjoitus on mainio ja tarpeeksi moniulotteinen. Leffa on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, kuten myös puvustus. Blade on erittäin siisti näky nahkarotsi päällään ja aurinkolasit päässään, miekkaansa pidellen. Maskeeraukset toimivat hyvin, eikä leffa pelkää tekoveren käyttöä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Mark Ishamin musiikit säestävät tapahtumia vahvasti.

Yhteenveto: Blade on erittäin mainio ja harmillisen unohduksiin jäävä sarjakuvafilmatisointi, joka oli monin tavoin edellä aikaansa ja osoitti, että genren edustajat voitaisiin jälleen ottaa vakavasti. Supersankaritoiminta ja kauhumaiset vampyyrit yhdistyvät onnistuneesti ja elokuvan menoon hyppää riemuin mukaan. Bladen vampyyrinvastaista ristiretkeä seuraa mielenkiinnolla ja se tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia. Vasta loppuhuipennus lässähtää hieman, lähinnä ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamien erikoistehosteiden takia. Jännitystä löytyy hyvin ja Bladen ja Whistlerin väliset keskustelut tuovat sekaan oivaa huumoria. Wesley Snipes on täydellinen valinta itse Bladeksi, näyttäen hemmetin siistiltä, uhkuen karismaa ja vakuuttaessaan kamppailulajitaidoillaan. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin ja lukuun ottamatta kehnoja digiefektejä leffan tekninenkin toteutus on pääasiassa mallillaan. Blade oli kääntämässä sarjakuvaelokuvien kelkkaa parempaan suuntaan vuosituhanteen vaihteessa ja se viitoittikin tietä X-Menin ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen kaltaisille hiteille, jotka taas avasivat tien mammuttimaiseksi paisuneelle Marvelin elokuvauniversumille. Perheen pienimmille leffa ei sovi kauhunsa ja ajoittain raa'an kuvastonsa takia, mutta muuten suosittelen Blade kaikille sarjakuvaelokuvien ystäville ja vampyyrifaneille. Uutta Blade-elokuvaa odotellessa on hyvä katsoa Snipesin Blade, oli se jäänyt aiemmin näkemättä tai oli sen nähnyt aiemmin jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade, 1998, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces

Arvostelu: Halloween H20 (Halloween H20: 20 Years Later - 1998)

HALLOWEEN H20

HALLOWEEN H20: 20 YEARS LATER

Ohjaus: Steve Miner

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Josh Hartnett, Adam Arkin, Michelle Williams, LL Cool J, Adam Hann-Byrd, Jodi Lyn O'Keefe, Janet Leigh, Nancy Stephens, Joseph Gordon-Levitt, Branden Williams ja Chris Durand

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityyppinsä suurklassikoista, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluussa (Halloween II - 1981) tekijät päättivät viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseen ja aloittaa kolmososassa Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) puhtaalta pöydältä täysin uuden idean kanssa. Elokuvan saaman murskapalautteen jälkeen studio päätti herättää Michael Myersin takaisin henkiin Halloween 4:ssä (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Sitä seuranneet Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat murskapalautetta, eivätkä menestyneet toivotusti. Seitsemännen osan teko lähti silti pian liikkeelle Daniel Farrandsin kirjoittamana ja työnimellä "Michael Myers: Lord of the Dead". Hän kuitenkin jätti ideansa kesken ja hänen sijaan Robert Zappia ryhtyi työstämään tekstiä nimeltä "Halloween 7: Two Faces of Evil", mutta sekään projekti ei edennyt. Screamin (1996) kirjoittanut Kevin Williamson työsti uudenlaisen idean, joka toimisi jatko-osana kahdelle ensimmäiselle leffalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Hänen "Halloween: The Revenge of Laurie Strode" -ideaansa tartuttiin ja leffaan kosiskeltiin aluksi itse Carpenteria, mutta tämän vaatiman korkean palkkion vuoksi studio palkkasikin Steve Minerin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja Halloween H20 -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa jo saman vuoden heinäkuussa. Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli siihen asti parhaiten menestynyt osa leffasarjasta. Itse tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisleffan katsoin vasta vuonna 2017, jolloin myös arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin samalla ottaa perinteeksi katsoa ja arvostella joka halloweeniksi yhden osan elokuvasarjasta. Nyt on päästy sarjan seitsemänteen elokuvaan, Halloween H20:een.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Laurie Strode kohtasi veljensä Michael Myersin kauhistuttavana halloweenyönä. Oman kuoleman lavastamisesta ja nimensä vaihtamisesta huolimatta Laurie joutuu jälleen taistelemaan hengestään, kun Michael löytää hänet jälleen halloweenina.

Halloween H20 on tosiaan jatkoa vain kahdelle ensimmäiselle Halloween-elokuvalle, unohtaen niin sanotun Thorn-trilogian, eli neljännen, viidennen ja kuudennen leffan kokonaan. Eli toisin kuin Halloween 4:ssä esiteltiin, Laurie Strode ei ole kuollut, eikä hänellä ole tytärtä. Halloween H20:ssä Jamie Lee Curtis tekee lähes kahden vuosikymmenen jälkeen paluun tunnetuimpaan rooliinsa Lauriena, joka on vain lavastanut oman kuolemansa ja vaihtanut sitten nimensä. Nyt hän työskentelee Hillcrest-akatemian rehtorina, valenimellä Keri Tate ja hänellä on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika John (Josh Hartnett debyyttiroolissaan). Curtis palaa rooliinsa innokkaasti ja karismaattisemmin kuin ennen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hirvittävän yön jälkeen Laurie on kovasti yrittänyt elää vapaasti, eikä antaudu pelolle, vaikka näkeekin jatkuvasti painajaisia tapahtuneesta. Hartnett on oiva valinta Laurien pojaksi, vaikka hahmona uhmakas John onkin hieman rasittava.

     Elokuvassa nähdään myös Michelle Williams Johnin tyttöystävänä Mollynä, Adam Hann-Byrd Johnin kaverina Charliena ja Jodi Lyn O'Keefe tämän tyttöystävänä Sarahina, Adam Arkin akatemian opettajana ja Laurien salarakkaana Willinä, LL Cool J koulun portinvartijana Ronnynä, sekä Chris Durand Laurien veljenä, murhaaja Michael Myersinä. Curtisin äiti Janet Leigh tekee nopean roolin opettajana ja elokuvassa kuullaankin ovelana silmäniskuna lyhyt pätkä Leighin tähdittämän Psyko-kauhuklassikon (Psycho - 1960) tunnusmusiikista. Nuoret näyttelijät eivät ole erityisen vakuuttavia rooleissaan, mutta Arkin ja etenkin huumoria mukaan tuova LL Cool J toimivat osissaan. Durandin toiminta Michael Myersinä on onnistuneen tarkkaa ja hillittyä, mutta rooliin kaipaisi jotakuta hieman isokokoisempaa ja uhkaavampaa järkälettä. Silti hahmo toimii, vaikka valoisemmissa otoksissa Michaelin maski ei oikein vakuuta. Näkyvät silmät vähentävät uhkaavuutta ja kaikista pahinta on yhdessä kuvassa nähtävä selvä diginaamio. Miksi ihmeessä tekijät eivät käyttäneet siinä oikeaa maskia?

Halloween-elokuvien tason laskettua keskinkertaiseen heti alkuperäisen klassikon jälkeen ja kuudennen leffan, Halloween: The Curse of Michael Myersin räpiköidessä jo ihan pohjamudissa, Halloween H20 on piristävän onnistunut jatko-osa - sanoisinpa jopa, että paras Halloween-elokuva sitten alkuperäisen! Ihan menevästi käynnistynyt, mutta surkeaksi valahtanut Thorn-trilogia saa kyytiä ja tekijät ovat päättäneet jatkaa tarinaa 20 vuotta siitä, mihin Halloween II - tappajan paluussa jäätiin. Ratkaisu on oivallinen ja filmi tuntuu luontevammalta jatkumolta. Vaikkei elokuva millään ylläkään alkuperäisen elokuvan hienouteen, Steve Miner on sujuvasti ottanut siitä paljon mallia tätä filmiä tehdessään. Aiempien jatko-osien raakuuksilla mässäily on vaihdettu takaisin tiiviin tunnelman rakentamiseen ja sen sijaan, että katsoja vain haluaisi nähdä Michaelin tappavan kaikki, jotka vastaan kävelevät, voi jopa huomata jännittävänsä hahmojen selviytymisen puolesta.

Michael Myersin paluuta rakennetaan oivallisesti ja katsojaa pidetään onnistuneesti varpaillaan. Uhka tuntuu vaanivan kaiken aikaa ja katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan. Silloin tällöin katsoja on varma, että nyt lähtee henki, kun joku hahmoista päätyy yksin vaeltelemaan jonnekin pimeään, mutta mitään ei välttämättä tapahdukaan. Alkupuoliskon jännityksen nostatusta kuitenkin rikkovat todella typerät äkkisäikyttelyt, jotka koostuvat kaikki siitä, kun joku hahmoista törmää vahingossa toiseen kovan pamauksen saattelemana. Kun Michael pääsee vihdoin valloilleen Hillcrestissä, muuttuu meno entistä jännittävämmäksi. Vanhemman ja kokeneemman Laurien yhteenotto veljensä kanssa huipennuksessa on mainio, huipentaen filmin varsin yllättävällä ja tehokkaalla tavalla.

Vaikka ohjaaja Steve Miner syyllistyykin aika ajoin laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, hän ei muuten kulje aidan matalimmista kohdista. Hänen rakentama tunnelmansa on oivallinen ja hän pitää katsojasta hyvin kiinni läpi vajaan puolentoista tunnin keston. Kevin Williamsonin ideoiden pohjalta Robert Zappia ja Matt Greenberg ovat laatineet käsikirjoituksen, joka on tehokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kulttikuviot on onneksi heitetty roskakoriin ja Michael palautettu juurilleen. Halloween H20 on teknisiltä ansioiltaan ihan sujuvasti tehty. Kuvaus toimii kelvollisesti ja valaisua hyödynnetään mainiosti. Lavasteet ja maskeeraukset ovat pätevät, mutta Michaelin maskia tekijät olisivat voineet pohtia uudelleen. Tukkansa puolesta naamari näyttää siltä kuin murhaaja olisi juuri herännyt ja silmänrei'istä näkyvät silmät ovat joissakin kuvissa lähinnä koomiset. Mikä siinä onkin, että alkuperäisleffan jälkeen tekijät ovat elokuvasta toiseen kokeneet suuria vaikeuksia saada aikaiseksi onnistunutta Michael Myers -naamaria? Turhanpäiväisiä böö-säikäytysääniä lukuun ottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Carpenterin säveltämää ikonista tunnusmelodiaa hyödynnetään ihan passelisti läpi leffan.

Yhteenveto: Halloween H20 on usean kehnonpuoleisen jatko-osan jälkeen yllättävänkin toimiva elokuva, nousten omissa kirjoissani Halloween-sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Alkuperäisestä klassikosta jäädään pahasti jälkeen, mutta Halloween H20 on silti oikein kelpo kauhuleffa. Jamie Lee Curtis palaa pätevästi Laurien rooliin, näyttäen hyvin, miten traumaattinen yö on vaikuttanut hahmoon viimeisten 20 vuoden aikana. Muu hahmokattaus ei ole järin erityinen, mutta hahmojen puolesta silti jopa jännittää hieman, eikä katsoja vain toivo heidän joutuvan Michaelin uhreiksi. Itse Michael Myers aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, etenkin kökön naamarinsa puolesta. Ohjaaja Steve Miner luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, mutta muuten rakentaa karmivaa ilmapiiriä toimivasti. Elokuva kasvattelee hyvin menoaan, johtaen kohti tehokasta loppuhuipennusta. Ei Halloween H20 mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se voittaa kevyesti suuren osan elokuvasarjan muista osista ja suosittelenkin sitä lämpimästi Michael Myersin faneille. Aikajanasotkun takia leffaa ennen tarvitsee nähdä vain kaksi ensimmäistä osaa sarjasta. Halloween-sarja sisältää useita erilaisia aikajatkumoita, oli kyse sitten Thorn-kulttihommista, Rob Zombien uudelleenfilmatisoinneista tai vastikään huipentuneesta uudesta trilogiasta. Omasta mielestäni parhaan kokemuksen saa, kun katsoo alkuperäisen Halloween - naamioiden yön, Halloween II - tappajan paluun ja Halloween H20:n trilogiana, unohtaen muut osat tyystin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween H20: 20 Years Later, 1998, Dimension Films, Nightfall Productions, Trancas International Films

Arvostelu: Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998)

TAKAA-AJAJAT

U.S. MARSHALS

Ohjaus: Stuart Baird

Pääosissa: Tommy Lee Jones, Wesley Snipes, Robert Downey Jr., Joe Pantoliano, Kate Nelligan, Tom Wood, Irène Jacob, Daniel Roebuck, LaTanya Richardson ja Michael Paul Chen

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Takaa-ajettu -televisiosarjaan (The Fugitive - 1963-1967) perustuva Harrison Fordin tähdittämä elokuva Takaa-ajettu (The Fugitive - 1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Jatko-osaa ryhdyttiin siis heti työstämään. Ford ei kuitenkaan innostunut palaamaan rooliinsa, joten pääosaan nostettiin Takaa-ajetussa sivuroolissa nähty Tommy Lee Jones. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1997 ja lopulta U.S. Marshals, eli suomalaisittain Takaa-ajajat sai ensi-iltansa maaliskuussa 1998. Elokuva menestyi hyvin, muttei ollut läheskään yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä. Leffa ei myöskään saanut kovinkaan positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Takaa-ajettua ja Takaa-ajajia, kunnes huomasin ensimmäisen osan täyttävän tänä kesänä 30 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen, minkä lisäksi päätin myös vilkaista, onko tämä jatko- tai lisäosa mistään kotoisin?

Liittovaltion sheriffi Samuel Gerard ryhtyy jahtaamaan murhaaja Mark Robertsia, joka onnistui pakenemaan, kun vankeja kuljettava lentokone syöksyi maahan.

Harrison Fordin kieltäydyttyä palaamaan takaa-ajetun Richard Kimblen rooliin, Tommy Lee Jonesin näyttelemä, takaa-ajajana toiminut liittovaltion sheriffi Samuel Gerard päätettiin nostaa jatko-osan keulakuvaksi. Karismaattinen Jones ottaa valokeilan taidokkaasti haltuunsa ja on kiinnostavaa ryhtyä katsomaan jatko-osaa tällä kertaa Gerardin vinkkelistä. Hahmo heittää nasevia sutkautuksia jahdin aikana ja Jonesin asenne on kertakaikkisen veikeä läpi leffan.

     Tällä kertaa takaa-ajetuksi joutuu Wesley Snipesin näyttelemä Mark Roberts, tavan tallaajalta vaikuttava mies, jota syytetään murhista. Kun Markia kuljettava vankilentokone rymähtää maahan, hän pääsee karkuun ja saa Gerardin peräänsä. Mutta onko tällä kertaa kyse viattomasta, lavastetusta henkilöstä Richardin tapaan, vai onko Mark oikeasti vaarallinen rikollinen? Snipes istuu osaansa mainiosti ja on kiinnostavaa, että lähestymistapa hänen hahmoonsa on erilainen kuin Richardin kohdalla ykkösosassa. Totuus paljastuu hiljalleen ja Mark muuttuu samalla mielenkiintoisemmaksi tyypiksi.

     Elokuvassa nähdään myös Takaa-ajetusta tutut Joe Pantoliano Gerardin oikeana kätenä, sheriffi Renfrona ja Daniel Roebuck ja Tom Wood kahtena muuna poliisina, Biggsinä ja Newmanina, sekä uudet tuttavuudet, Robert Downey Jr. jahtiin osallistuvana erikoisagentti John Roycena ja Irène Jacob Markin tyttöystävänä Mariena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään kelvollisesti osistaan. Leffaa jälkikäteen kovasti kritisoinut Downey Jr. on hyvässä vedossa erikoisagenttina, jolla menee saman tien sukset ristiin Gerardin kanssa.

Kuten kenties odottaa saattoikin, Takaa-ajajat ei ole yhtä mahtava elokuva kuin Takaa-ajettu, mutta se on silti oikein kelpo trilleri. Leffa ei koukuta ja jännitä edeltäjänsä tapaan, mutta toimii silti varsin passelisti. Siitä löytyy paljon samaa, mutta myös oivallisen erilaisia juttuja ja lähestymistapoja, jotka saavat sen seisomaan omilla jaloillaan. Elokuva nappaa ihan toimivasti mukaansa heti alkupään vakuuttavassa lentokonekohtauksessa ja vaikka homma kiinnostaa senkin jälkeen, leffa tuntuu ampuneen parhaat paukkunsa heti ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Siinä, missä edellisosassa vallitsi todella tiivis jännite siitä, että pääseekö Richard livahtamaan liittovaltion poliisien kynsistä ja puhdistamaan oman nimensä, tässä on lähinnä vain kiinnostavaa seurata, kuinka jahti etenee toisesta vinkkelistä ja mistä Markin tapauksessa onkaan todellisuudessa kyse?

Muutamia erityisen hyviä ja jännittäviä hetkiä mahtuu sekaan, kun takaa-ajo äityy vauhdikkaammaksi ja intensiivisemmäksi. Etenkin hautausmaakohtaus toimii pätevästi. Mihinkään korkeuksiin ei kuitenkaan tällä kertaa ylletä, eikä niitä tunnuta edes tavoittelevan. Katsoja pistetään pitkäksi aikaa pohdiskelemaan, että kenenköhän puolella tässä pitäisi nyt olla ja ketä kuuluisi kannustaa? Lopuksi asiat nivoutuvat tarpeeksi tyydyttävästi, vaikkakin viimeisen käänteen voi helposti arvata etukäteen. Huipennus ei ole ihan niin nokkela kuin tekijät selvästi kuvittelevat, eikä se tunnu myöskään täysin loppuun asti hiotulta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Stuart Baird, joka oli aiemmin toiminut lähinnä leikkaajana leffoissa, kuten Ennustuksessa (The Omen - 1976), Teräsmiehessä (Superman - 1978) ja Tappavassa aseessa (Lethal Weapon - 1987). Baird hyppää ohjaajan penkille tarpeeksi sulavasti ja onnistuu parissa kohtaa, kuten lentokoneen syöksyssä yllättävänkin hyvin. Hän ei kuitenkaan saa pidettyä jännitettä yllä läpi elokuvan edeltäjänsä Andrew Davisin tapaan. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa John Pogue, joka kääntää näkökulman hyvin eri suuntaan, mutta takeltelee hieman kertomuksensa saattelemisessa päätökseen. Takaa-ajajat on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, samoin lentokonekohtauksen erikoistehosteet. Äänimaailma on toimivasti rakennettu Jerry Goldsmithin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Takaa-ajajat on kelpo jatko-/lisäosa mahtavalle trillerille. Tommy Lee Jones hyppää pätevästi sivuroolista pääosaan ja on kiinnostavaa seurata, kun hänen Gerard-hahmonsa ryhtyy uuteen jahtiin. Näkökulman muuttaminen toimii, muttei johda läheskään yhtä vangitsevaan ja tiivistunnelmaiseen menoon kuin viimeksi. Wesley Snipes on mainio valinta tämänkertaiseksi takaa-ajetuksi ja Robert Downey Jr. suoriutuu hyvin Gerardin apuna toimivana erikoisagenttina. Seasta löytyy joitain todella hyviä hetkiä, kuten Markin pakoon johtava lentokoneonnettomuus, mutta myös joitain latteampia kohtia, eikä esimerkiksi finaali ole toivotun säväyttävä. Takaa-ajajat ei pääse lähellekään Takaa-ajetun mahtavuutta, mutta se on silti oikein kelvollinen jännärileffa, jota voi suositella katsottavaksi ensimmäisen filmin perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

U.S. Marshals, 1998, Warner Bros., Kopelson Entertainment, Polyphony Digital