Arvostelu: In the Lost Lands (2025)

IN THE LOST LANDS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Milla Jovovich, Dave Bautista, Arly Jover, Amara Koreke, Fraser James, Simon Lööf, Deirdre Mullins, Sebastian Stankiewicz, Tue Lunding ja Jacek Dzisiewicz

Genre: toiminta, seikkailu, fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

In the Lost Lands perustuu George R. R. Martinin samannimiseen novelliin vuodelta 1982. Vuonna 2015 Constantin Werner hankki oikeudet Martinin novelliin, aikeenaan tehdä siitä elokuvan. Milla Jovovich pestattiin päärooliin, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Vuonna 2021 Jojovichin mies Paul W. S. Anderson tarttui projektiin ja Werner jäi mukaan käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta In the Lost Lands sai ensi-iltansa joidenkin maiden teattereissa tämän vuoden alussa. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joten Suomessa leffa julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen julisteen ensi kertaa vuodenvaihteessa, joskin Anderson-Jovovich-duo ei juuri vakuuttanut. Eräänä syksyisenä iltana päätin hetken mielijohteesta antaa In the Lost Landsille mahdollisuuden. Elokuvaa ei ollut kestänyt montaa minuuttia, kun jo kaduin päätöstäni...

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunnan rippeet asuvat vuorenalaisessa kaupungissa, samalla kun ulkopuolella hirviöt ovat vallaneet erämaan. Kuningatar lähettää noidan ja metsästäjän uskaliaalle matkalle halki erämaan, löytämään kuningattarelle keinon muuttaa muotoaan pedoksi.

Alun perin In the Lost Landsin päärooleissa noita Gray Alysina ja metsästäjä Boycena oli tarkoitus nähdä Milla Jovovich ja Justin Chatwin, mutta kun projekti päätyi Jovovichin miehen, Paul W. S. Andersonin käsiin, vain Jovovich sai vähemmän yllättäen pitää pestinsä. Chatwin vaihtui Dave Bautistaan, joka on kieltämättä hieman uskottavampi valinta rooliinsa karskiksi mieheksi, joka uskaltaa matkata sinne, minne muut eivät. Kummastakin hahmosta löytyy kiinnostavat aspektinsa, mutta molemmat pilataan heikon käsikirjoituksen ja ontuvan näyttelijätyön vuoksi. Gray Alys on mukamas laajalti pelätty noita, mutta hahmo ei koskaan vakuuta siitä, että hän aiheuttaisi sellaisen reaktion. Asiaa ei auta Jovovichin vaivaannuttavan kömpelö suoritus, eikä ole ihme, että nainen saa rooleja nykyään lähinnä vain mieheltään. Yleensä vähintään kelvollisessa Bautistassakaan ei ole lopulta hurraamista, miehen takellellessa surkean dialogin kanssa. Jovovichin ja Bautistan välillä ei myöskään ole tippaakaan kemiaa, mitä vaadittaisiin, kun seikkailun aikana hahmojen tunteet toisiaan kohtaan muovautuvat.

     Elokuvassa nähdään myös Jacek Dzisiewicz vuorenalaista kaupunkia johtavana, mutta sairaana Ylivaltiaana, Amara Okereke tämän kuningatarvaimona, joka suunnittelee vallankaappausta, Simon Lööf kuningattaren uskollisena vartijana, Fraser James kirkkoa hallitsevana patriarkkana, jolla on omat katalat suunnitelmansa ja Arly Jover tämän kätyrinä Ashina, joka jahtaa Gray Alysia vimmaisesti. Sivuhahmojen potentiaalisesti kiinnostava valtataistelu jää täysin pintapuoleiseksi, eivätkä näyttelijät juuri vakuuta osissaan.

Paul W. S. Andersonin ura on ollut täynnä enemmän tai vähemmän heikkoja ja huonoja elokuvia, oli kyse yhä vain kökömmiksi muuttuneista Resident Evil -videopelirainoista (2002-2016), kiusallisesta Kolme muskettisoturia -seikkailusta (The Three Musketeers - 2011) tai hänen ja Jovovichin edellisestä yhteistyötä, fantasiarymistely Monster Hunterista (2020). In the Lost Lands taitaa kuitenkin olla Andersonin uran suurin pohjanoteeraus. Kyseessä on elokuva, josta minulla ei ole mitään muuta positiivista sanottavaa kuin että siinä on juttuja, joissa olisi voinut olla potentiaalia täysin eri työryhmän toteuttamana. Tällaisenaan leffa on kuitenkin käsittämätön fiasko joka osa-alueella, jota katsoessa en voinut olla kummastelematta, että miten ihmeessä iso joukko ihmisiä on voinut katsoa lopputulosta ja todeta että "juu, tämä on hyvä, tämä kannattaa julkaista".

On älytöntä, että pohjana tälle sekasotkulle on George R. R. Martinin kynäilemä tarina - saman Martinin, jonka kirjasarjan pohjalta tehtiin loppua lukuun ottamatta erinomainen Game of Thrones -fantasiasarja (2011-2019). In the Lost Landsin maailmanluonti jää todella kauas Game of Thronesin tarkkaan laaditusta ja historiaa pursuavasta kiehtovasta maailmasta. Kaikki jää täysin pinnalliseksi, eikä mihinkään saa otetta. Valtaistuinpeli jää myös kilometrien päähän Game of Thronesin koukuttavasta juonittelusta. Toki tässä on kyse vähän päälle puolentoista tunnin elokuvasta, kun taas Game of Thrones kertoi tarinansa kahdeksassa tuotantokaudessa, mutta jo sen sarjan avausjaksossa oli ennen puoltaväliä enemmän syvyyttä kuin tässä ontossa ja elottomassa tekeleessä koko kestonsa aikana.

Tämä valtataistelu jää kuitenkin lähinnä taustatarinaksi, kun muuten elokuva seuraa Gray Alysin ja Boycen matkaa vaarallisen erämaan halki löytämään keinoa antaa kuningattarelle muodonmuuttajan voimat. Jep, siinä on leffan juoni. Tämä johtaa pitkästyttävään seikkailuun, jossa periaatteessa tapahtuu kaiken aikaa jotain, mutta mikään ei tunnu miltään. Toimintakohtaukset ovat latteita ja täysin jännityksetöntä ryminää. Noidan ja metsästäjän välille muodostuva romanssintynkä ei ole millään tavalla uskottava, etenkin kun pääparin välillä ei ole kemiaa. Lopun typerät käänteet ovatkin sitten viimeiset naulat arkkuun. Hahmot tuntuvat muuttavan mieltään minkä ehtivät, eikä millään ole lopulta väliä. Gray Alysin innostama kapina ei tunnu millään tavalla ansaitulta ja tunteikkaiksi tarkoitetut hetket jättävät katsojan tuijottamaan tapahtumia täysin tyhjällä ilmeellä.

Voisi kuvitella, että kolmen vuosikymmenen mittaisen uran myötä Paul W. S. Andersonille olisi kehittynyt edes jonkinlaista taitoa, mutta In the Lost Lands on kaikin puolin hämmentävän amatöörimäinen paketti. Asiaa ei auta Constantin Wernerin surkea käsikirjoitus naurettavan köykäisen replikoinnin, huonon maailmanrakentelun ja kömpelön kerronnan kanssa. Elokuvan epäonneksi se on myös teknisesti aika järkyttävä räpellys. Kyseessä on itse asiassa yksi rumimmista leffoista, jonka olen koskaan nähnyt. Kameraoperointi ja kuvasommittelut ajavat vielä asiansa, mutta jälkikäteen kuvaan asetettu filtteri, joka saa kaikki lamput, soihdut ja heijastavat pinnat loistamaan lähes häikäisevästi, on todella tökerö. Elokuva myös luottaa aivan liikaa tietokonetehosteisiinsa, joista mikään ei ole uskottava. Taustat näyttävät videopeliltä ja hahmojen kohtaamat digiörkit ovat huvittavan huonosti tehtyjä. Parit aidot lavasteet ovat kelvolliset, mutta pääasiassa leffa on selvästi kuvattu taustakangasta vasten. Leffa on myös värimäärittelyltään kaamea. Milla Jovovichin peruukki on hirveä. Äänimaailma on pelkkää kaoottista ryminää. Paul Haslinger yrittää musiikeillaan epätoivoisesti saada katsojaa luulemaan, että olisi nähnyt jotain mahtipontista ja elämää mullistavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Lost Lands, 2025, Constantin Film, Dream Bros. Entertainment, Rusalka Film

Arvostelu: Blade (1998)

BLADE

Ohjaus: Stephen Norrington

Pääosissa: Wesley Snipes, N'Bushe Wright, Stephen Dorff, Kris Kristofferson, Donal Logue, Udo Kier, Tim Guinee, Sanaa Lathan, Arly Jover ja Kevin Patrick Walls

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 18

Blade perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. New World Pictures hankki hahmon elokuvaoikeudet 1990-luvun alussa ja ryhtyi työstämään filmiä. Projekti päätyi New Line Cinemalle, joka halusi tehdä elokuvasta komedian, kunnes käsikirjoittaja David S. Goyer vakuutti studion tekemään leffan vakavin mielin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1997 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden lopulla, mutta testiyleisöreaktion ollessa voimakkaan negatiivinen, leffaa työstettiin uudestaan ja ensi-iltaa siirrettiin yli puolella vuodella eteenpäin. Lopulta Blade ilmestyi elokuussa 1998 ja se oli taloudellinen hitti, vaikkei saanut kovinkaan positiivisia arvioita kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin lisääntynyt ja se on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse katsoin Bladen ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut elokuvan parikin kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Nyt kun Marvel kehittelee uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin katsoa aiemman trilogian uudestaan ja arvostella sen uutuutta odotellessa. Julkaisen Blade-arvostelun nyt 3. marraskuuta 2023, jolloin uuden Bladen oli alun perin tarkoitus ilmestyä teattereihin.

Blade, puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen metsästää vampyyreja ja päätyy auttamaan veritautilääkäriä, joka joutuu kunnianhimoisen vampyyrin, Deacon Frostin kohteeksi.

Nimikkoroolissa Bladena nähdään Wesley Snipes, jonka elokuvantekijät kokivat ainoana vaihtoehtona rooliin. Snipes oli pidemmän aikaa yrittänyt tehdä elokuvaa Marvelin toisesta tummaihoisesta sarjakuvasankarista, Black Pantherista, mutta kun projekti ei edennyt, hän hyppäsi innokkaasti Bladen osaan, kun sitä hänelle tarjottiin. Snipes onkin suorastaan täydellinen osassa. Hän huokuu karismaa ja esittelee mittavaa kamppailulajien osaamistaan toimintakohtauksissa, tehdessään hahmonsa stuntit itse. Blade on hahmona erittäin mielenkiintoinen. Hän ei ole täysin vampyyri, muttei myöskään ihminen. Häneltä löytyy vampyyrien kyvyt ja verenhimo, mutta esimerkiksi auringonvalolla ei ole häneen vaikutusta. Päheän ulkokuoren alta löytyy traagisuutta ja jotkut leffan parhaista hetkistä ovatkin niitä, joissa Blade käy hiljaa läpi menneisyyttään. Hahmon vihan vampyyreja kohtaan voi ymmärtää ja katsojana ryhtyy mielellään seuraamaan hänen taistoaan yöllisiä verenimijöitä vastaan.

     Elokuvassa nähdään myös Kris Kristofferson Bladea auttavana Whistlerinä, Stephen Dorff nuorena ja kunnianhimoisena vampyyrina Deacon Frostina, Donal Logue tämän kätyrinä Quinnina, Udo Kier vampyyrijohtaja Dragonettina, sekä N'Bushe Wright veritautilääkäri Karen Jensonina, joka joutuu häijyn Frostin kohteeksi. Sivuhahmotkin toimivat mainiosti. Dorff on oiva ylimielisenä ja suuria tavoittelevana vampyyripahiksena, Loguen tuodessa kepeyttä hieman hölmöllä kätyrihahmollaan. Wright tulkitsee hyvin hahmonsa monenlaisia tuntemuksia, kun Karen vedetään vampyyrimaailmaan. Parasta työtä kuitenkin tekee Kristofferson Bladen mentorina Whistlerinä. Whistlerin ja Bladen välinen lähes isä-poikamainen suhde tuo leffaan oivaa syvyyttä.

1990-luvun lopulla sarjakuviin perustuvat elokuvat tekivät aika lailla kuolemaa fiaskojen, kuten Batman & Robinin (1997), Spawnin (1997) ja Steelin (1997) takia. Monet kokevat, että 2000-luvun alussa ilmestyneet X-Men (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man - 2002) pelastivat sarjakuvaleffagenren ja puskivat sen uuteen nousuun. Blade tuntuu kuitenkin jatkuvasti unohtuvan, kun puhutaan tästä käännekohdasta parempaan suuntaan. Elokuva tuntuu unohtuvan myös, kun vuoden 2018 Black Pantheria hehkutetaan Marvelin ensimmäisenä tummaihoisen tähdittämänä supersankarielokuvana. Blade oli itse asiassa monin tavoin edellä aikaansa. Siinä esimerkiksi käytetään samanlaisia kikkoja kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä The Matrixissa (1999) ja tuskinpa Robert Pattinsonin Lepakkomies ajelisi tummanpuhuvalla muskeliautolla The Batmanissa (2022), jos Blade ei olisi näyttänyt, kuinka coolia se voi olla.

Sen lisäksi, että kyseessä on oman lajityyppinsä vähälle huomiolle jäänyt merkkiteos, Blade on yleisesti elokuvana erittäin mainio. Lukuun ottamatta joitain kehnoja digiefektejä etenkin leffan loppuhuipennuksen aikana, elokuva on kestänyt todella hyvin aikaa ja se pitää otteessaan yhä 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa tarjoaa hienoja toimintakohtauksia, joissa Snipes pistää itseään vaikuttavasti likoon ja hakkaa ja potkii menemään ihailtavalla antaumuksella. Vampyyrit tuovat oivaa kauhua mukaan ja erityisesti elokuvan alku on onnistuneen tiivistunnelmainen. Kertomus pitää hyvin mukanaan ja meno on sulavasti rytmitettyä. Tylsää hetkeä ei löydy ja filmi viihdyttää tehokkaasti loppuun saakka. Hieman herkempiäkin hetkiä mahtuu väliin, eikä homma ole vain aivotonta mäiskettä. Aiemmin mainittujen ysärisarjisleffojen jälkeen Blade osoitti, että sarjakuvaelokuvia voitaisiin jälleen tehdä ja ne voitaisiin ottaa vastaan totisin mielin.

Elokuvan on ohjannut Stephen Norrington, joka on tämän lisäksi tehnyt vain kolme leffaa ja jonka oli tarkoitus esittää Morbius-vampyyria Bladessa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois. Norrington rakentaa tunnelmaa pätevästi ja tarjoaa tyylikästä toimintaa. David S. Goyerin käsikirjoitus on mainio ja tarpeeksi moniulotteinen. Leffa on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, kuten myös puvustus. Blade on erittäin siisti näky nahkarotsi päällään ja aurinkolasit päässään, miekkaansa pidellen. Maskeeraukset toimivat hyvin, eikä leffa pelkää tekoveren käyttöä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Mark Ishamin musiikit säestävät tapahtumia vahvasti.

Yhteenveto: Blade on erittäin mainio ja harmillisen unohduksiin jäävä sarjakuvafilmatisointi, joka oli monin tavoin edellä aikaansa ja osoitti, että genren edustajat voitaisiin jälleen ottaa vakavasti. Supersankaritoiminta ja kauhumaiset vampyyrit yhdistyvät onnistuneesti ja elokuvan menoon hyppää riemuin mukaan. Bladen vampyyrinvastaista ristiretkeä seuraa mielenkiinnolla ja se tarjoaa toinen toistaan mainiompia toimintakohtauksia. Vasta loppuhuipennus lässähtää hieman, lähinnä ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamien erikoistehosteiden takia. Jännitystä löytyy hyvin ja Bladen ja Whistlerin väliset keskustelut tuovat sekaan oivaa huumoria. Wesley Snipes on täydellinen valinta itse Bladeksi, näyttäen hemmetin siistiltä, uhkuen karismaa ja vakuuttaessaan kamppailulajitaidoillaan. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin ja lukuun ottamatta kehnoja digiefektejä leffan tekninenkin toteutus on pääasiassa mallillaan. Blade oli kääntämässä sarjakuvaelokuvien kelkkaa parempaan suuntaan vuosituhanteen vaihteessa ja se viitoittikin tietä X-Menin ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen kaltaisille hiteille, jotka taas avasivat tien mammuttimaiseksi paisuneelle Marvelin elokuvauniversumille. Perheen pienimmille leffa ei sovi kauhunsa ja ajoittain raa'an kuvastonsa takia, mutta muuten suosittelen Blade kaikille sarjakuvaelokuvien ystäville ja vampyyrifaneille. Uutta Blade-elokuvaa odotellessa on hyvä katsoa Snipesin Blade, oli se jäänyt aiemmin näkemättä tai oli sen nähnyt aiemmin jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade, 1998, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces