Worldbreaker (2025) - elokuva-arvostelu

WORLDBREAKER

Ohjaus: Brad Anderson

Näyttelijät: Billie Boullet, Luke Evans, Milla Jovovich ja Mila Harris

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Worldbreaker on Luke Evansin ja Milla Jovovichin tähdittämä maailmanloppuelokuva. Joshua Rollins työsti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024. Maailmanensi-iltansa Worldbreaker sai jo marraskuussa Amerikassa, mutta vasta nyt elokuva on saapunut Suomeen ja suoraan Amazon Prime Videoon. Itse kiinnostuin, kun näin leffan Prime Videon tarjonnassa ja eräänä iltana päätin antaa sille mahdollisuuden.

On kulunut viisitoista vuotta siitä, kun maan alta kaivautuneet olennot, murskaajat hävittivät lähes koko ihmiskunnan. Teinityttö Willa perheineen lähtee pakoon näitä murskaajia, kun ne hyökkäävät erääseen viimeisistä piilopaikoista.

Elokuvassa nähdään tosiaan Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) ja näytellystä Kaunottaresta ja hirviöstä (Beauty and the Beast - 2017) tuttu Luke Evans ja Resident Evil -leffoista (2002-2016) tuttu Milla Jovovich isänä ja äitinä, joista ensin isä taisteli murskaajiksi kutsuttuja muukalaisolentoja vastaan ja hänen haavoituttua sodassa, äiti on jatkanut isän jalanjäljissä taitavana soturina. Elokuvan keskiössä on kuitenkin heidän tyttärensä, Billie Boulletin näyttelemä Willa, joka on syntynyt vasta hyökkäyksen alettua, eikä ole koskaan päässyt viettämään normaalia elämää. Willa haaveilee jonain päivänä seuraavansa äitinsä esimerkkiä ja nousevansa yhdeksi soturinaisista, jotka yhä puolustavat ihmiskunnan rippeitä. Boullet on kelpo valinta rooliinsa, mutta Evans ja yllättävänkin lyhyelle ruutuajalle jäävä Jovovich näyttävät lähinnä vain käyneensä kääräisemässä helpot rahat parempien projektien puutteessa.

Worldbreaker sisältää lupaavat lähtökohdat postapokalyptiselle seikkailulle täynnä vaaratilanteita. Maan alta esiin ryömivät hirviöt eivät toki ole konseptina järin originaali, mutta nämä jättiläishämähäkin ja ihmisen yhdistelmää muistuttavat murskaajat ovat kieltämättä onnistuneelta vaikuttava uhka. Ei myöskään ole mikään uusi idea seurata perhettä, joka yrittää selviytyä tällaisessa rappioituneessa maailmassa, mutta kivaa vaihtelua tuo se, että perheen isä jää pitämään huolta lapsesta, kun taas äitihahmo lähtee miekka ojossa taistoon.

Valitettavasti kelpo lähtökohdista ei ole saatu aikaiseksi kovinkaan hyvää elokuvaa. Voisin kuvitella, että alkuperäinen käsikirjoitus on ollut paljon villimpi, mutta budjettisyistä sitä on jouduttu muokkaamaan reilulla (tai leffan kannalta epäreilulla) kädellä. Potentiaalisesti jännittävä monsterifilmi taantuu ihan menevän alun jälkeen hämmentävän tylsäksi treenimontaasiksi, jossa isähahmo vuoronperään kouluttaa tytärtään tulevaan tai kertoo hänelle tarinoita myyttisestä soturista, Kodiakista, joka tarinoiden mukaan ensimmäisenä taisteli murskaajia vastaan ja josta on muuttunut Chuck Norrisin (levätköön hän rauhassa) tason legenda. Tarinoissa Kodiak suunnilleen kyhää taistelukirveitä unissaan ja syö murskaajia niin aamiaiseksi, lounaaksi kuin illalliseksi. Jääkin niin Willan kuin katsojan päätettäväksi, ovatko nämä tarinat tosijuttuja, vai pelkkä motivaattori ihmisille jatkaa taistoaan.

Tarinat ja niiden voima, sekä lapsen opettaminen kohtaamaan tulevaisuutensa haasteet ovat toki aiheina oivallisia, mutta niitä hyödynnetään leffassa varsin latteasti. Todellisen lässähdyksen elokuva kuitenkin tarjoaa loppusuorallaan, päättyessään juuri kun se on vasta pääsemässä vauhtiin. Murskaajia ei leffassa lopulta harmillisesti juuri edes nähdä ja jännitekin kaikkoaa nopeasti. Elokuva myös loppuu kuin seinään sillä tavalla, että leffan sijaan voisi helposti luulla katsovansa televisiosarjan avausjaksoa. Mutta ei. Tähän Worldbreaker päättyi ja olen äärimmäisen yllättynyt, mikäli elokuva saisi koskaan jatkoa.

Elokuvan on ohjannut Brad Anderson, joka tunnetaan parhaiten Christian Balen tähdittämän The Machinistin (2004) ohjaajana. Worldbreakerissa Anderson ei kuitenkaan vakuuta, eikä hän saa lopullisesta käsikirjoituksesta juuri mitään irti edes tunnelman puolesta. Teknisesti leffa ajaa asiansa. Se on pääasiassa hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivalliset ja maskeerauksetkin näyttävät päteviltä. Tehosteet eivät huimaa päätä, mutta ajavat asiansa ja murskaajat, sekä etenkin niiden tartuttamat ihmiset, eli hybridit näyttävät karmivilta, miksi onkin sääli, että niitä on mukana niin vähän. Äänimaailma on menevästi rakennettu, joskin Matthew Rodgersin säveltämät musiikit jäävät aika yhdentekeväksi taustaääneksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Worldbreaker, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Amasia Entertainment, 23ten, Gramercy Park Media, Studio 507

Arvostelu: In the Lost Lands (2025)

IN THE LOST LANDS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Milla Jovovich, Dave Bautista, Arly Jover, Amara Koreke, Fraser James, Simon Lööf, Deirdre Mullins, Sebastian Stankiewicz, Tue Lunding ja Jacek Dzisiewicz

Genre: toiminta, seikkailu, fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

In the Lost Lands perustuu George R. R. Martinin samannimiseen novelliin vuodelta 1982. Vuonna 2015 Constantin Werner hankki oikeudet Martinin novelliin, aikeenaan tehdä siitä elokuvan. Milla Jovovich pestattiin päärooliin, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Vuonna 2021 Jojovichin mies Paul W. S. Anderson tarttui projektiin ja Werner jäi mukaan käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta In the Lost Lands sai ensi-iltansa joidenkin maiden teattereissa tämän vuoden alussa. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joten Suomessa leffa julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen julisteen ensi kertaa vuodenvaihteessa, joskin Anderson-Jovovich-duo ei juuri vakuuttanut. Eräänä syksyisenä iltana päätin hetken mielijohteesta antaa In the Lost Landsille mahdollisuuden. Elokuvaa ei ollut kestänyt montaa minuuttia, kun jo kaduin päätöstäni...

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunnan rippeet asuvat vuorenalaisessa kaupungissa, samalla kun ulkopuolella hirviöt ovat vallaneet erämaan. Kuningatar lähettää noidan ja metsästäjän uskaliaalle matkalle halki erämaan, löytämään kuningattarelle keinon muuttaa muotoaan pedoksi.

Alun perin In the Lost Landsin päärooleissa noita Gray Alysina ja metsästäjä Boycena oli tarkoitus nähdä Milla Jovovich ja Justin Chatwin, mutta kun projekti päätyi Jovovichin miehen, Paul W. S. Andersonin käsiin, vain Jovovich sai vähemmän yllättäen pitää pestinsä. Chatwin vaihtui Dave Bautistaan, joka on kieltämättä hieman uskottavampi valinta rooliinsa karskiksi mieheksi, joka uskaltaa matkata sinne, minne muut eivät. Kummastakin hahmosta löytyy kiinnostavat aspektinsa, mutta molemmat pilataan heikon käsikirjoituksen ja ontuvan näyttelijätyön vuoksi. Gray Alys on mukamas laajalti pelätty noita, mutta hahmo ei koskaan vakuuta siitä, että hän aiheuttaisi sellaisen reaktion. Asiaa ei auta Jovovichin vaivaannuttavan kömpelö suoritus, eikä ole ihme, että nainen saa rooleja nykyään lähinnä vain mieheltään. Yleensä vähintään kelvollisessa Bautistassakaan ei ole lopulta hurraamista, miehen takellellessa surkean dialogin kanssa. Jovovichin ja Bautistan välillä ei myöskään ole tippaakaan kemiaa, mitä vaadittaisiin, kun seikkailun aikana hahmojen tunteet toisiaan kohtaan muovautuvat.

     Elokuvassa nähdään myös Jacek Dzisiewicz vuorenalaista kaupunkia johtavana, mutta sairaana Ylivaltiaana, Amara Okereke tämän kuningatarvaimona, joka suunnittelee vallankaappausta, Simon Lööf kuningattaren uskollisena vartijana, Fraser James kirkkoa hallitsevana patriarkkana, jolla on omat katalat suunnitelmansa ja Arly Jover tämän kätyrinä Ashina, joka jahtaa Gray Alysia vimmaisesti. Sivuhahmojen potentiaalisesti kiinnostava valtataistelu jää täysin pintapuoleiseksi, eivätkä näyttelijät juuri vakuuta osissaan.

Paul W. S. Andersonin ura on ollut täynnä enemmän tai vähemmän heikkoja ja huonoja elokuvia, oli kyse yhä vain kökömmiksi muuttuneista Resident Evil -videopelirainoista (2002-2016), kiusallisesta Kolme muskettisoturia -seikkailusta (The Three Musketeers - 2011) tai hänen ja Jovovichin edellisestä yhteistyötä, fantasiarymistely Monster Hunterista (2020). In the Lost Lands taitaa kuitenkin olla Andersonin uran suurin pohjanoteeraus. Kyseessä on elokuva, josta minulla ei ole mitään muuta positiivista sanottavaa kuin että siinä on juttuja, joissa olisi voinut olla potentiaalia täysin eri työryhmän toteuttamana. Tällaisenaan leffa on kuitenkin käsittämätön fiasko joka osa-alueella, jota katsoessa en voinut olla kummastelematta, että miten ihmeessä iso joukko ihmisiä on voinut katsoa lopputulosta ja todeta että "juu, tämä on hyvä, tämä kannattaa julkaista".

On älytöntä, että pohjana tälle sekasotkulle on George R. R. Martinin kynäilemä tarina - saman Martinin, jonka kirjasarjan pohjalta tehtiin loppua lukuun ottamatta erinomainen Game of Thrones -fantasiasarja (2011-2019). In the Lost Landsin maailmanluonti jää todella kauas Game of Thronesin tarkkaan laaditusta ja historiaa pursuavasta kiehtovasta maailmasta. Kaikki jää täysin pinnalliseksi, eikä mihinkään saa otetta. Valtaistuinpeli jää myös kilometrien päähän Game of Thronesin koukuttavasta juonittelusta. Toki tässä on kyse vähän päälle puolentoista tunnin elokuvasta, kun taas Game of Thrones kertoi tarinansa kahdeksassa tuotantokaudessa, mutta jo sen sarjan avausjaksossa oli ennen puoltaväliä enemmän syvyyttä kuin tässä ontossa ja elottomassa tekeleessä koko kestonsa aikana.

Tämä valtataistelu jää kuitenkin lähinnä taustatarinaksi, kun muuten elokuva seuraa Gray Alysin ja Boycen matkaa vaarallisen erämaan halki löytämään keinoa antaa kuningattarelle muodonmuuttajan voimat. Jep, siinä on leffan juoni. Tämä johtaa pitkästyttävään seikkailuun, jossa periaatteessa tapahtuu kaiken aikaa jotain, mutta mikään ei tunnu miltään. Toimintakohtaukset ovat latteita ja täysin jännityksetöntä ryminää. Noidan ja metsästäjän välille muodostuva romanssintynkä ei ole millään tavalla uskottava, etenkin kun pääparin välillä ei ole kemiaa. Lopun typerät käänteet ovatkin sitten viimeiset naulat arkkuun. Hahmot tuntuvat muuttavan mieltään minkä ehtivät, eikä millään ole lopulta väliä. Gray Alysin innostama kapina ei tunnu millään tavalla ansaitulta ja tunteikkaiksi tarkoitetut hetket jättävät katsojan tuijottamaan tapahtumia täysin tyhjällä ilmeellä.

Voisi kuvitella, että kolmen vuosikymmenen mittaisen uran myötä Paul W. S. Andersonille olisi kehittynyt edes jonkinlaista taitoa, mutta In the Lost Lands on kaikin puolin hämmentävän amatöörimäinen paketti. Asiaa ei auta Constantin Wernerin surkea käsikirjoitus naurettavan köykäisen replikoinnin, huonon maailmanrakentelun ja kömpelön kerronnan kanssa. Elokuvan epäonneksi se on myös teknisesti aika järkyttävä räpellys. Kyseessä on itse asiassa yksi rumimmista leffoista, jonka olen koskaan nähnyt. Kameraoperointi ja kuvasommittelut ajavat vielä asiansa, mutta jälkikäteen kuvaan asetettu filtteri, joka saa kaikki lamput, soihdut ja heijastavat pinnat loistamaan lähes häikäisevästi, on todella tökerö. Elokuva myös luottaa aivan liikaa tietokonetehosteisiinsa, joista mikään ei ole uskottava. Taustat näyttävät videopeliltä ja hahmojen kohtaamat digiörkit ovat huvittavan huonosti tehtyjä. Parit aidot lavasteet ovat kelvolliset, mutta pääasiassa leffa on selvästi kuvattu taustakangasta vasten. Leffa on myös värimäärittelyltään kaamea. Milla Jovovichin peruukki on hirveä. Äänimaailma on pelkkää kaoottista ryminää. Paul Haslinger yrittää musiikeillaan epätoivoisesti saada katsojaa luulemaan, että olisi nähnyt jotain mahtipontista ja elämää mullistavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Lost Lands, 2025, Constantin Film, Dream Bros. Entertainment, Rusalka Film

Arvostelu: Resident Evil: The Final Chapter (2016)

RESIDENT EVIL: THE FINAL CHAPTER

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Iain Glen, Ali Larter, Shawn Roberts, Eoin Macken, Ruby Rose, Fraser James, William Levy ja Ever Gabo Anderson
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -pelisarjaan (1996-) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 2002 osoittautui suureksi menestykseksi, joten leffasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010) ja Resident Evil: Retribution (2012) olivat kaikki vielä isompia hittejä, jokaisen tahkotessa rahaa enemmän kuin sarjan edelliset osat. Heti viidennen elokuvan menestyksen jälkeen alkoi kuudennen leffan teko, jonka ohjaaja Paul W. S. Anderson ilmoitti toimivan sarjan päätösosana. Tapahtui kuitenkin useampi viivästys (Andersonin ja päätähti Milla Jovovichin saadessa lapsen) ennen kuin kuvaukset saatiin aloitettua syyskuussa 2015. Kuvauksissa sattui suuria ikäviä hetkiä, Jovovichin stuntnaisen törmätessä pahasti kuvauskalustoon, mikä johti hänen vasemman käden amputoimiseen, minkä lisäksi kuvausryhmään kuulunut Ricardo Cornelius menehtyi, jäätyään suuren panssarivaunulavasteen alle. Elokuva tehtiin kuitenkin valmiiksi ja Resident Evil: The Final Chapter sai ensi-iltansa joulukuussa 2016 (Suomessa leffa tosin julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle). Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn, mutta taloudellisesti se menestyi parhaiten koko sarjasta. Itse näin leffan vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt siitä. En olekaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, jolloin päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi juhlan kunniaksi. Viikko Resident Evil: Retributionin katsomisen jälkeen katsoin Resident Evil: The Final Chapterin.

Alice saa tietää, että Umbrella-yhtiö aikoo tuhota ihmiskunnan rippeet 48 tunnin päästä. Hänen täytyy palata takaisin Raccoon Cityyn ja tunkeutua jälleen Pesä-tukikohtaan varastamaan uusi antivirus, jolla voi vihdoin lopettaa maailman tuhonneen painajaisen.

Milla Jovovich palaa (ainakin näillä näkymin) viimeistä kertaa Alicen rooliin. Alicen matka on ollut aikamoinen ja täynnä ties mitä vaiheita aina ensimmäisen leffan muistinmenetyksestä supervoimiin ja klooneihin. Eipä ihme, että Alicea suututtaa Umbrellan toimet ja että hän päättää tehdä niille todellisen lopun vihdoin ja viimein. Jovovich ei vielä kuudennessakaan Resident Evil -rainassa vakuuta näyttelijänä, eikä tällä kertaa edes toimintastarana - mikä tosin johtuu lähinnä toimintakohtausten toteutuksesta... päästään siihen ihan kohta tarkemmin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään vanhat tutut Ali Larter Claire Redfieldinä, Shawn Roberts aurinkolasipäisenä Weskerinä ja Iain Glen jostain kumman syystä Resident Evil: Tuhon pääpahiksena tohtori Isaacsina, minkä lisäksi Alicen kanssa taisteluun lähtevät myös Eoin Mackenin, Ruby Rosen, Fraser Jamesin ja William Levyn näyttelemä täysin tylsä ja tyhjänpäiväinen joukko, joista yhdenkään nimiä ei taidettu edes mainita koko elokuvan aikana. Katsoja arvaakin heti, että hahmot on luotu vain tapettavaksi, eikä kenenkään kohtalo jaksa kiinnostaa.

En erityisemmin pitänyt sarjan edellisestä elokuvasta, Resident Evil: Retributionista, mutta sen viimeinen kohtaus, joka lupaili jättimäistä sotaa zombien sun muiden örkkien armeijaa vastaan, sai minut kieltämättä innostumaan elokuvasarjan huipennuksesta. Mutta kun katsoja on päässyt yli Resident Evil: The Final Chapterin ensimmäisestä viidestä minuutista, jotka käytetään kertaamaan kaikki aiemmat tapahtumat, on edessä karvas pettymys. Retributionin lupailemaa sotaa ei nähdä, vaan jonkin sortin taistelu on jo käyty ja siinä on hävitty. Seuraava pettymys on se, että kyseessä on lähes umpisurkea elokuva. Eivätpä edellisetkään Resident Evil -leffat ole olleet kummoisia; parhaimmillaan lähinnä keskinkertaista hömppäviihdettä. Tämä päätösosa menee kuitenkin kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jo ensimmäisen puolen tunnin aikana tuntuu vahvasti siltä, ettei Andersonia enää kiinnostanut näiden leffojen teko. Hän voi suoltaa ulos kuinka huonoja elokuvia tahansa ja silti ne menestyvät hyvin. Kuten alussa kerroin, The Final Chapter osoittautui Resident Evil -sarjan menestyneimmäksi filmiksi, tienattuaan yli 300 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen tarina. Tai siis sellaisen puute. Jo viidennen osan outo simuloitu todellisuus hämmensi typeryydellään, mutta se leffa sentään liikkui jotenkin selkeästi eteenpäin. Tässä kerrontaan ei ole jaksettu panostaa edes sitä vähää. Alice vain hyppii paikasta toiseen, kunnes on aika taistella Umbrellan johtoa vastaan ensimmäisestä leffasta tutussa Pesä-tukikohdassa. Myös juonenkuljetus on hyppivää ja jatkuvasti on sellainen olo, että elokuvasta puuttuu kohtauksia. Asioita vain tapahtuu noin vain ja lokaatiot vaihtuvat jatkuvasti, jolloin on jopa yllättävän ja ärsyttävän vaikeaa pysyä perässä siitä, missä milloinkin mennään. Kestoltaan leffa on jo tällaisenaan sarjan pisin, mutta tökerö leikkaus herättää mielikuvan, että filmin oli tarkoitus kestää jopa yli kaksi tuntia.

Sen lisäksi, että elokuva on tarinaltaan leikattu aikamoiseksi sillisalaatiksi, voi hyvät hyssykät, millaisen silppurin läpi toimintakohtaukset on vedetty! Resident Evil: Afterlifen taistelut mahtipontisine hidastuksineen olivat koomisia, mutta sentään niitä katsoessa pysyi täysin perillä siitä, mitä ruudulla tapahtuu. Tämä leffa on täynnä tappeluja, joiden aikana ei tajua yhtään, mitä tapahtuu ja kenelle. Asiaa ei yhtään auta se, kun hahmojen selviytyminen käsirysyistä ei oikein kiinnosta. Yhteen lyöntiin tai potkuun saatetaan vaatia viisikin eri kuvakulmaa ja leikkausta. Kaikkein pahin on kuitenkin hetki, jossa Alice kohtaa T-viruksen muunteleman mörököllin. Alice nappaa pistoolinsa maasta, kun örkki juoksee häntä kohti ja ampuu lippaansa tyhjäksi monsteriin, joka lyyhistyy kuoliaaksi. Laskin jälkikäteen, että kyseessä on seitsemän sekunnin pätkä, jossa nähdään 33 leikkausta. KOLMEKYMMENTÄKOLME helvetin leikkausta SEITSEMÄSSÄ hemmetin sekunnissa! Se on lähes viisi leikkausta per sekunti! En valehtele, jouduin ottamaan päänsärkylääkkeen leffan päätyttyä, sillä leikkauksen tahti ja valojen aggressiivinen välke alkoi käydä pahasti silmille. Ja tätä roskaa esitettiin leffateattereissa 3D:nä! Toivottavasti 3D-lasien kanssa jaettiin pahoinvointipillereitä.

Erityisen iso ongelma leffassa on myös loogisuuden ja jatkumon puute. Selkeän jatkumon puuttuminen on ollut ongelmana jo sarjan aiemmissa osissa, joissain enemmän ja toisissa vähemmän, mutta tässä ne oikein loistavat kirkkaina kaiken keskellä (siis silloin, kun saa selvää, mitä leffassa tapahtuu). On päivänselvää, ettei tekijöillä ollut mitään suunnitelmaa kokonaisuudesta, kun elokuvia tehtiin, vaan jokaisessa leffassa tapahtuu juuri sitä, mitä milläkin hetkellä koettiin cooliksi ja viihdyttäväksi. Jos ei tiedä, ketkä toimivat kameran takana, voisi helposti luulla, että jokaisesta Resident Evilistä vastaa eri käsikirjoittaja, eikä yksikään vaivautunut katsomaan edellistä osaa. Voikin tulla yllätyksenä, että Paul W. S. Anderson on kirjoittanut nämä kaikki leffat itse. 

Resident Evil: The Final Chapterissa Anderson sontii kaikilla mahdollisilla tavoilla aloittamansa elokuvasarjan päälle. Oli kyse sitten lahjattomasta ohjauksesta, ohuenohuesta käsikirjoituksesta, surkeasti toteutetuista toimintakohtauksista tai vielä kaiken päälle viime hetkellä mukaan tungetuista naurettavan typeristä käänteistä ja loppuhuipennuksesta, joka ei millään tunnu sarjan huipennukselta, Anderson epäonnistuu lähes kaikessa tässä leffassa. Kauhukohtauksissa Anderson sortuu mitä huonoimpiin äkkisäikäytyksiin. Sentään mukana on ihan hyvää kuvausta. Jotkut maisemaotokset ovat tyylikkäitä... sen kahden sekunnin verran, mitä Anderson malttaa näyttää yhtä kuvaa ennen leikkausta. Erikoistehosteiden taso on parantunut jonkin verran ja tuhoutunut maailma näyttää usein vaikuttavalta kaikessa karmivuudessaan. Sitten taas mukana on hirviöitä, jotka näyttävät tulleen suoraan videopelistä. Äänimaailma on paikoitellen lähes yhtä kaoottinen kuin leikkaustykitys. Uusi säveltäjä Paul Haslinger ei tee mitään vaikutusta musiikeillaan. Jos mukana olisi kaksi edellistä osaa säveltänyt Tomandandy, leffasta voisi löytyä edes jotain kehumisen arvoista.

Yhteenveto: Resident Evil: The Final Chapter on todellinen pohjanoteeraus ja surkea finaali heikolle zombisaagalle. Elokuvaa tehdessä on luovutettu täysin ja Paul W. S. Anderson viskoo mukaan laiskasti kaiken, millä voisi edes hetkellisesti herättää katsojan mielenkiintoa. Missään ei kuitenkaan onnistuta. Edellisleffan päätöskohtauksessa lupailtua suurta sotaa ei nähdäkään. Tarina on täysin yhdentekevä ja kerronta on todella ontuvaa. Hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa ja niinpä jännitettä ei löydy. Kauhukohtaukset rakentuvat ala-arvoisiin äkkisäikäytyksiin. Toimintakohtaukset ovat turhauttavaa ja sekavaa silppua, jonka tuijottaminen tympii ja aiheuttaa päänsärkyä. Milla Jovovich ei vieläkään vakuuta pääroolissa. Kaiken kukkuraksi filmi vetelee lopussa mattoa jalkojen alta oudoilla käänteillään, sekä finaalilla, joka ei mitenkään tunnu elokuvasarjan huipennukselta. Elokuva ei edes näytä hyvältä. Resident Evil: The Final Chapter on lähes sysipaska raina, jota ei voi suositella edes aiemmista osista tykänneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: The Final Chapter, 2016, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, Capcom Company, Department of Trade and Industry of South Africa, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Leomus Pictures

Arvostelu: Resident Evil: Retribution (2012)

RESIDENT EVIL: RETRIBUTION

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Li Bingbing, Boris Kodjoe, Johann Urb, Kevin Durand, Sienna Guillory, Michelle Rodriguez, Aryana Engineer, Oded Fehr, Colin Salmon, Shawn Roberts ja Megan Charpentier
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Resident Evil -videopeleihin (1996-) pohjautuva Paul W. S. Andersonin kauhutoimintaelokuva Resident Evil (2002) oli kritiikistään huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty tiedossa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä menestyneempiä ja neljäs osa Resident Evil: Afterlife (2010) tuotti yksinään enemmän rahaa kuin kaksi edellistä osaa yhteensä. Viidennen elokuvan kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2011 ja lopulta Resident Evil: Retribution sai ensi-iltansa syyskuussa 2012. Tämäkin elokuva oli hitti lippuluukuilla, tuottaen lähes 250 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti, mutta kriitikot lyttäsivät leffan ja se oli ehdolla huonoimman naispääosan Razzie-palkinnosta. Kuten olen aiemmissa Resident Evil -elokuvien arvosteluissani kertonut, itse tutustuin koko hommaan, kun lapsuudenystäväni näytti minulle neljä ensimmäistä leffaa saman illan aikana kymmenisen vuotta sitten. Vaikka siihen aikaan pidinkin näkemästäni, kesti aikaa, ennen kuin vihdoin vuokrasin ja katsoin Resident Evil: Retributionin. En pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Resident Evilin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat juhlavuoden kunniaksi. Katsoinkin Resident Evil: Retributionin viikko edellisen osan jälkeen. 

Alice herää Umbrella-yhtiön koelaitoksesta, jossa testataan T-viruksen toimintaa. Alicen täytyy taistella tiensä ulos erilaisten olentojen täyttämästä laitoksesta.

Milla Jovovich sai Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naisnäyttelijänä tästä elokuvasta Alicen roolissa. Eipä hän mitenkään erityisen paljon huonompi ole kuin aiemmissa osissa, jatkaa lähinnä samaa heikkouden linjaa. Toimintakohtauksissa Jovovich on tarpeeksi uskottava, mutta heti lausuessaan repliikkejä tai yrittäessään välittää autenttisia tunteita kasvoillaan, hän tekee todella kömpelöä työtä.

     Elokuvassa nähdään myös Sienna Guillory Resident Evil: Apocalypsesta tuttuna ja nyt Umbrellalle työskentelevänä Jill Valentinena, Boris Kodjoe Resident Evil: Afterlifesta tuttuna ja Alicen pelastuspartioon liittyvänä Luther Westinä, sekä muita vanhoja tuttuja... ihan sama vaikka he olisivat kuolleet joskus leffan aikana. Uusina hahmoina tavataan Li Bingbingin esittämä Ada Wong, Johann Urbin näyttelemä Leon S. Kennedy ja Kevin Durandin näyttelemä Barry Burton, jotka saapuvat laitokselle Lutherin kanssa etsimään Alicea. Yksikään näyttelijöistä ei ole kummoinen roolissaan. Jotkut ylinäyttelevät, toiset taas alisuoriutuvat. Guilloryn ja Bingbingin vierellä jopa Jovovich vaikuttaa lahjakkaalta.

Resident Evil: Retribution lähtee käyntiin siitä hetkestä, johon Resident Evil: Afterlife päättyi. Alice, Claire (Ali Larter) ja Chris (Wentworth Miller) pelastivat vangitut rahtilaiva Arcadiasta, mutta ilo ei kestänyt pitkään, Umbrellan sotilaiden saapuessa paikalle. Jos unohdit, että näin tapahtui, ei hätää! Elokuvan alku käyttää nimittäin ensimmäiset viisi minuuttia siihen, että Alice selittää katsojille aiempien filmien tapahtumat. Sitten Alice herää taas kerran jostain laitoksesta ja yrittää keksiä, mitä Paul W. S. Anderson on tällä kertaa keksinyt hänen päänsä (ja myös katsojien päiden) menoksi. Eipä paljoa. Resident Evil: Retribution on huono ja ennen kaikkea todella epämääräinen lisäys yhä omituisemmaksi muuttuvaan zombisaagaan. Simppelinä kauhutoimintarainana käyntiin lähtenyt sarja on nyt paisunut niin ylilyöviin ja typeriin mittoihin, että katsojalta vaaditaan äärimmäisiä uskonloikkia, jotta pystyy hyväksymään sen, mitä ruudulla tapahtuu.

Yksi isoimmista tällaisista asioista, jotka pitää vain hyväksyä, on se, että Umbrella ja T-virus pystyvät oikeastaan ihan mihin tahansa. Viruksen toimivuus vaihtelee pitkin leffasarjaa ja etenkin tätä leffaa. Milloin se luo ihmislihaa himoitsevia eläviäkuolleita, milloin se antaa supervoimat ja milloin sillä luodaan ties mitä hirviöitä. Tällä kertaa zombit osaavat jopa ampua takaisin ja ajaa moottoripyörillä. Sellaiset hyperzombit, sekä viime leffasta tutut valtavat kirveenheiluttajat ja ensimmäisestä elokuvasta tutut monsterit ovat toisaalta mielenkiintoisia luomuksia ja vastuksia, mutta ei niistä saada oikein mitään aikaiseksi. Elokuvasta puuttuu jännite kokonaan. Toisaalta Anderson ei taida edes yrittää rakentaa jännitettä. Tarkoituksena on vain tehdä mahdollisimman älytöntä höttöä, jossa olisi edes jotain viihdearvoa ja jolla tahkota rahaa teattereissa. Elokuva tosiaan oli mukava rahasampo studiolle ja onhan se täysin älytöntä höttöä, mutta viihdyttäväksi sitä on hieman vaikea kutsua.

Vaikka toisaalta leffa tuokin uusia, täysin pöljiä ideoita mukaan, tuntuu se yhä enemmän vanhan, elokuvasarjassa jo aiemmin nähdyn kierrättämiseltä. Koko tämä laitoslokaatio on jo nähty, eikä sekään jaksa innostaa, että mikä tässä nyt on totta ja mikä Umbrellan luomaa huijausta. Meno on yhdentekevää, eikä katsojaa kiinnosta, vaikka kaikki hahmot kuolisivat. Pelastuspartio on täynnä mitä tylsimpiä tyyppejä, eivätkä pahiksetkaan vakuuta. Leffa on todella laiska ja mitäänsanomaton. Asiaa vain pahentaa täysin Aliens - paluusta (Aliens - 1986) kopioitu loppuhuipennus. Toki Resident Evil: Afterlifessa oli hävytöntä The Matrixin (1999) kopioimista, mutta se oli jotenkin niin itseironista ja häpeilemätöntä, että katsoin sen osittain sormien läpi. Tässä kopiointi ei toimi. Pisteenä i:n päällä toimii viimeinen kohtaus, mikä lupailee huomattavasti kiinnostavammasta leffasta kuin se, minkä juuri katsoit.

Resident Evil: Afterlifessa Paul W. S. Anderson sai tuotua sarjaan tiettyä tyylikkyyttä ja teki hyvin erilaisen, pienesti ehkä varteenotettavamman osan elokuvasarjaan. Kaikessa keskinkertaisuudessaankin Anderson teki laadukkaampaa työtä kuin edeltäjänsä, joten on hämmästyttävää, kuinka syvälle hän sukeltaa tässä leffassa. Anderson ei onnistu pitämään pakettia kasassa - ei ohjaajana, eikä käsikirjoittajana. Välillä jopa tuntuu, ettei leffassa ole käsikirjoitusta, pelkästään Andersonin mielestä siistejä taisteluita kunnes puolentoista tunnin kesto on täynnä. Sentään filmi on ihan kelvollisesti kuvattu, valaistu ja lavastettu. Osa erikoistehosteista toimii menevästi, toiset huokuvat digitaalisuutta ja rikkovat illuusiota. Zombimaskeeraukset ovat mainiot, mutta minkä takia osalle zombeista on pitänyt lisätä suusta pursuavia lonkeroita? Äänimaailma pauhaa ihan sujuvasti, mutta Tomandandy ei saa sävellettyä yhtä toimivia musiikkeja kuin viimeksi.

Yhteenveto: Resident Evil: Retribution on kehno lisäys yhä vain typerämmäksi muuttuvaan zombileffasarjaan. Katsojaa vaaditaan tekemään aikamoisia uskonloikkia ja venyttämään mielikuvitustaan äärimmilleen, jotta Alicen tämänkertaiseen seikkailuun pystyy hyppäämään mukaan. Menossa ei tunnu olevan järkeä ja Paul W. S. Anderson puskee mukaan yhä vain pöljempiä juttuja. Kaikenlaisten mörököllienkään kanssa Anderson ei ole saanut elokuvastaan pelottavaa - ei edes hieman jännittävää. Katsoja vähät välittää kenenkään kohtaloista ja tapahtumat ovat todella yhdentekevää höttöä. Harmillisesti kyse ei ole edes kovin viihdyttävästä hötöstä, vaikka moottoripyörillä ajaville zombeille naurahtaisikin. Elokuva ei ole tekniseltä puoleltaan kaksinen, eivätkä näyttelijät kovin kummoisia. Jos on innostunut aiemmista Resident Evil -rainoista, voi tätä suositella, mutta muuten tämän voi jättää suosiolla väliin - etenkin kun täysin turhanpäiväinen elokuva ei tunnu tuovan mitään merkittävää elokuvasarjaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Retribution, 2012, Constantin Film International, Davis-Films/Impact Pictures, Capcom Company, Davis-Films, Etalon Film, MELS

Arvostelu: Resident Evil: Afterlife (2010)

RESIDENT EVIL: AFTERLIFE

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Shawn Roberts, Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Peris-Mencheta, Kacey Clarke, Norman Yeung ja Sienna Guillory
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -videopelisarjaan (1996-) perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä isompia hittejä, joten jatko oli taas varmaa. Neljäs elokuva päätettiin kuvata 3D-tekniikalla ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2009. Resident Evil: Afterlife ilmestyi syyskuussa 2010 ja se oli todella suuri menestys, tahkoten lippuluukuilla enemmän rahaa kuin kaksi edellistä elokuvaa yhteensä. Edellisten osien tapaan kriitikot haukkuivat tämänkin leffan lyttyyn. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta katsoin neljä ensimmäistä elokuvaa saman illan aikana pian sen jälkeen, kun Resident Evil: Afterlife oli julkaistu DVD:llä. Silloin pidin näkemästäni, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana näkemykseni on alkanut muuttua. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Viikko Resident Evil: Tuhon jälkeen katsoin Resident Evil: Afterlifen.

Alice ja hänen klooninsa hyökkäävät Tokiossa sijaitsevaan Umbrella-yhtiön päämajaan, minkä lisäksi Alicen tavoitteena on myös löytää mystinen Arcadia, jota pidetään turvapaikkana T-viruksen aiheuttaman zombimaailmanlopun selviytyjille.

Milla Jovovich nähdään jälleen kerran Alicena... vai pitäisikö sanoa Aliceina. Resident Evil: Tuhon lopussa Alice sai itselleen käyttöönsä kokonaisen armeijan Alice-klooneja, joita tämä nyt hyödyntää taistelussaan Umbrellaa vastaan. Jovovich pääsee siis olemaan useampana ruudulla ja kloonausefekti on vakuuttavasti toteutettu filmissä. Draamakohtauksissa Jovovich ei vieläkään vakuuta, mutta toiminnassa hän parantaa suoritustaan edellisiin osiin nähden. Hän onnistuu jopa paikoitellen olemaan aika päheä Alicena.

     Elokuvassa nähdään myös Shawn Roberts ilkikurisena (ja hieman koomisena) Umbrella-yhtiön johtajana Albert Weskerinä, Ali Larter edellisestä leffasta tuttuna Claire Redfieldinä, sekä Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Pehis-Mencheta, Kacey Clarke ja Norman Yeung uutena selviytyjien ryhmänä, jotka Alice kohtaa seikkailunsa varrella ja jotka ovat majoittuneet vankilaan. Näyttelijät eivät tässäkään leffassa ole kummoisia ja Robertsin lisäksi Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) tunnettu Miller on aikamoinen puupökkelö hieman ironisessa osassaan.

Resident Evil: Afterlife lähtee liikkeelle siitä, mihin Resident Evil: Tuho päättyi. Alice ja tämän kloonit hyökkäävät Umbrella-yhtiön tukikohtaan ja... Hyvät hyssykät, että elokuva muuttuukin häikäilemättömäksi The Matrixin (1999) kopioksi! Alicen nahka-asu ja asearsenaali, vastustajien puvut, pilareilla varustettu aulalokaatio, seinällä juokseminen, hidastuskuvat ja väreilevinä ilmassa lentävät luodit herättävät niin voimakkaita mielleyhtymiä Wachowskien moderniin scifitoimintaklassikkoon, että ohjaaja Paul W. S. Andersonin on turha väittää, etteikö hän tietoisesti kopioinut kyseistä filmiä. Asiaa ei yhtään auta Weskerin jäykkä olemus ja aurinkolasityyli sisätiloissakin, mistä tulee heti mieleen The Matrixin agenttihahmot. Kopioinnin hävyttömyys on jo sitä tasoa, että se teki elokuvan avauskohtauksesta entistä viihdyttävämmän, sillä Anderson ei edes yritä peitellä selviä vaikutteita. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin, jos joku kokee kopioimisen todella tympäännyttäväksi ja lopettaa katselun jo avauskohtauksen aikana.

The Matrixilta varastavan alun ja todella pöljän lopputaistelun välissä on kuitenkin jopa yllättävän oiva tunti, joka pitää sujuvasti mukanaan ja tarjoaa jopa pientä jännitettä. Vankila on mainio tapahtumapaikka ja vankilan porttien ulkopuolelle kerääntynyt elävien kuolleiden lauma on vaikuttava näky kaikessa karmivuudessaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka hahmot yrittävät keksiä pakokeinoa vankilasta, kun portteja saapuu kolkuttelemaan aikamoinen jättiläiszombi. Taistelu tätä mörökölliä vastaan on iskevä ja toimisi paremmin loppuskabailuna kuin varsinainen mäiske viimeisen vartin aikana. Jos alku olisi huomattavasti originaalimpi toteutukseltaan ja lopputaistelu ei hyppäisi hölmöyden syvimpään päätyyn, kyseessä olisi luultavasti Resident Evil -sarjan paras teos. Jo tällaisenaan kyseessä on ihan viihdyttävää kauhutoimintahömppää kaikessa keskinkertaisuudessaankin.

Paul W. S. Anderson ei ohjaajana ole kovin kummoinen, mutta on toisaalta hyvä, että hän palasi leffasarjan pariin, sillä hän tekee parempaa työtä kuin Resident Evil: Apocalypsen ja Resident Evil: Tuhon ohjaajat Alexander Witt ja Russell Mulcahy. Andersonin ohjauksessa on enemmän tyyliä... vaikkakin se tyyli muodostuu lähinnä muiden, huomattavasti lahjakkaampien elokuvantekijöiden tyylien kopioimisesta. Joka tapauksessa visuaalisesti Resident Evil: Afterlife on edeltäjiään huomattavasti laadukkaampi teos. Vaikka pitkien hidastusten käyttö huvittaa, ovat ne parempi vaihtoehto kuin sellainen silppuleikkaaminen, mitä edellisten osien toimintakohtauksissa nähtiin. Kuvat ovat tarkemmin suunniteltuja sommittelusta liikeratoihin. Lavasteet, asut ja zombimaskeeraukset ovat hienot, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Visuaalisen ilmeen yliampuvuutta korostaa 3D-kikkailu, mikä näin kaksiulotteisesti katsottuna on lähinnä koomista, kun katsojaa kohti lentää jatkuvasti ties mitä. Äänimaailma on visuaalisen ilmeen tavoin mahtipontinen. Sen lisäksi, että kyseessä on sarjan onnistunein teos kuviltaan, myös Tomandandyn työ musiikkien puolella on sarjan parasta.

Yhteenveto: Resident Evil: Afterlife on paria aiempaa osaa parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen zombiraina. Leffan alun toimintakohtaus on niin selvää Matrix-plagiointia, että oikein naurattaa. Silti meno on ihan menevän tyylikästä ja koomisen ylidramaattiset hidastuskuvatkin ovat parempi vaihtoehto heiluvaan käsivarakuvaan ja silppuleikkaukseen verrattuna. Lopun toimintakohtaus muuttuu taas täysin älyvapaaksi sekoiluksi. Alun ja lopun välissä oleva osio vankilassa on kuitenkin yllättävän oivallinen ja taistelu jättizombia vastaan on tähän asti kenties leffasarjan parasta mättöä. Näyttelijät eivät pahemmin vakuuta rooleissaan, eikä Paul W. S. Andersonin ohjaus ole kummoista. Teknisiltä ansioiltaan leffa on aiempia laadukkaampi ja Tomandandyn musiikit jytisevät mainiosti. Resident Evil: Afterlife edustaa elokuvasarjansa kärkipäätä ensimmäisen osan kanssa, mutta eipä tässä silti voi keskinkertaista tekelettä paremmasta filmistä puhua.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Afterlife, 2010, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, DMG Entertainment

Arvostelu: Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007)

RESIDENT EVIL: TUHO

RESIDENT EVIL: EXTINCTION

Ohjaus: Russell Mulcahy
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Oded Fehr, Iain Glen, Ashanti, Mike Epps, Spencer Locke, Christopher Egan, Matthew Marsden, Linden Ashby, Joe Hursley, Madeline Carroll ja Jason O'Mara
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhupainotteiseen videopelisarjaan perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, joten kolmatta leffaa alettiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2006 työnimellä "Resident Evil: Afterlife" (joka tulisi myöhemmin olemaan elokuvasarjan neljännen osan nimi) ja lopulta Resident Evil: Extinction, eli suomalaisittain Resident Evil: Tuho sai ensi-iltansa syyskuussa 2007. Tämäkin osa sai negatiiviset arviot, mutta elokuva tienasi vielä enemmän kuin edelliset osat. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta tutustuin elokuvasarjaan, kun kaverini näytti minulle sarjan neljä ensimmäistä osaa saman illan aikana kymmenisen vuotta sitten. Silloin pidin leffoista, mutta vuosien varrella mielipiteeni on vähitellen muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa koko leffasarjan läpi pitkästä aikaa ja arvostella kaikki osat. Muutama viikko Resident Evil: Apocalypsen jälkeen katsoin Resident Evil: Tuhon.

Umbrella-yhtiön yrityksestä huolimatta T-viruksen aiheuttamaa joukkotuhoa ei ole pystytty estämään ja pian lähes koko maailman väestö on muuttunut verenhimoisiksi eläviksikuolleiksi. Aavikoituvassa maailmassa Alice etsii selviytyjille turvapaikkaa ja yrittää löytää syytä uusille voimilleen.

Milla Jovovich nähdään kolmatta kertaa Alicena, joka ei tällä kertaa ole vain tehokas taistelija, vaan jopa supervoimainen. Vaikka toisaalta Alicen kyvyt tuovat oman kiinnostavan lisänsä perinteisen zombimaailmanloppu-kuvauksen ohelle, ne myös pistävät hassusti silmään. Jovovich jatkaa roolissaan samalla linjalla, että hän periaatteessa sopii täydellisesti elokuvan keulakuvaksi ja hoitaa passelisti hommansa toimintakohtauksissa, muttei muuten näyttelijänä vieläkään onnistu vakuuttamaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Resident Evil: Apocalypsessa esitellyt Carlos (Oded Fehr) ja L. J. (Mike Epps), jotka johtavat nyt selviytyjien ryhmää, johon kuuluvat mm. peleistä tuttu Claire Redfield (Ali Larter), Betty (Ashanti), K-Mart (Spencer Locke), Otto (Joe Hursley), Mikey (Christopher Egan) ja Chase (Linden Ashby), joista yksikään ei ole erityisen kiinnostava tyyppi, eikä siis kenenkään puolesta jaksa sen kummemmin jännittää. Pahisosastoa taas edustaa viime leffan lopussa nopeasti nähty tohtori Isaacs, jonka roolissa Iain Glen häijyilee sujuvasti.

Jos Resident Evil -elokuvia voi tähän mennessä jostain kehua, niin ne onnistuvat olemaan sopivasti erilaisia toisistaan, jottei homma tunnu saman kierrättämiseltä, vaikka joka leffassa taistellaankin zombeja vastaan. Jokainen leffa myös laajentaa taistelukenttää ja kolmen elokuvan varrella ollaankin siirrytty tiiviistä tutkimuslaitoksesta kaupunkiin ja nyt aavikoituneet Yhdysvallat toimivat suurena tapahtumapaikkana. Elokuva tuntuu samalta kuin edelliset osat, mutta se on silti tarpeeksi uudenlainen, jotta zombimättö jaksaa viihdyttää... vaikkei itse leffa hyvä olekaan. Resident Evil: Tuho on kahden edellisen osan tavoin harmittoman pöljää viihdettä, jonka aikana voi kuluttaa jokseenkin mielellään puolitoistatuntisen.

Vaikkei selviytyjien ryhmästä jaksakaan välittää, heidän matkaansa halki aavikon seuraa sujuvasti. Tasaisin väliajoin pääsemme näkemään erilaisia zombikohtauksia, jotka nappaavat mukaansa enemmänkin luovuutensa kuin jännityksen kautta. Jo aiemmissa osissa nähtiin zombikoiria, mutta nyt selviytyjät joutuvat todelliseen pinteeseen, kun myös linnut voivat muuttua eläviksikuolleiksi. Alfred Hitchcockin Linnuista (The Birds - 1963) päivänselvästi inspiraation saanut kohtaus nousee yhdeksi leffasarjan kohokohdista, parhaat päivänsä nähneistä erikoistehosteista huolimatta. Sen sijaan tämänkertainen loppuskabailu isoa mörrimöykkyä vastaan jättää hieman kylmäksi, vaikka itse hirviö onkin tyylikkään hurja ilmestys. Loppuun saadaan tarpeeksi kiehtova koukku, jonka vuoksi jopa sellainen katsoja, joka ei paljoa näkemästään välittänyt, kiinnostuu katsomaan seuraavan osan.

Tällä kertaa ohjaajan hommissa toimii Russell Mulcahy, Paul W. S. Andersonin toimiessa toistamiseen vain käsikirjoittajana ja tuottajana. Mulcahy ei vakuuta ohjaajajana sen enempää kuin edeltäjänsä, vaan syyllistyy tökerösti leikattuihin toimintakohtauksiin, joissa nähdään välillä sellaista turboeditointia, että katsojan on vaikea pysyä perässä, missä nyt mennään ja kenelle tapahtuu mitäkin. Asiaa ei auta heiluva kuvaus. Sentään mukana on useita tyylikkäitä maisemaotoksia ja etenkin hiekkaan hautautunut Las Vegas on näyttävä ilmestys. Lavasteet ja maskeeraukset vakuuttavat, mutta erikoistehosteista huomaa pienen budjetin. Äänimaailma toimii kelvollisesti ja säveltäjä Charlie Clouser hyödyntää oivallisesti ensimmäisen Resident Evil -elokuvan tunnusmusiikkia melodioissaan, sekä tarjoaa muutenkin oikein menevää jumputusta kohtausten taustalle.

Yhteenveto: Resident Evil: Tuho on heikko, mutta ihan viihdyttävä jatko-osa zombisaagalle. Elokuva tarjoaa parit luovat ja veikeät toimintakohtaukset, joita tosin hieman latistavat heiluva kuvaus, turboleikkaus ja keskinkertaiset erikoistehosteet. Kamppailu zombilintuja vastaan on oiva kohtaus ja yksi elokuvasarjan parhaista hetkistä. Hahmojen kohtaloista ei jaksa pahemmin välittää, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun päävastus on hurja ilmestys, mutta itse taistelu sitä vastaan on aika laimea. Supervoimainen Alice on liiankin hyvä kaikessa, eikä Milla Jovovich vieläkään vakuuta näyttelijänä. Aavikoituneet Yhdysvallat, erityisesti Las Vegas, toimivat mainiona leikkikenttänä. Joistain hyvistä puolistaan huolimatta Resident Evil: Tuho ei pahemmin vakuuta filminä. Heikkouksineenkin se viihdyttää ihan passelisti ja se on hitusen parempi kuin edeltäjänsä, Resident Evil: Apocalypse. Elokuvan auki jäävä lopetus saa ihan kiinnostuneena odottamaan, mitä sarjan seuraavassa osassa, Resident Evil: Afterlifessa (2010) tulee tapahtumaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Extinction, 2007, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Resident Evil Productions, Estudios Churubusco Azteca S.A., Bernd Eichinger Productions

Arvostelu: Resident Evil: Apocalypse (2004)

RESIDENT EVIL: APOCALYPSE

Ohjaus: Alexander Witt
Pääosissa: Milla Jovovich, Sienna Guillory, Oded Fehr, Thomas Kretschmann, Mike Epps, Jared Harris, Razaaq Adoti, Sandrine Holt, Sophie Vavasseur, Iain Glen, Zack Ward ja Matthew G. Taylor
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Suosittuihin videopeleihin perustuva kauhutoimintaelokuva Resident Evil (2002) oli kriitikoiden ja fanien lyttäämisestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatko-osaa alettiin heti työstämään. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Paul W. S. Anderson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, mutta koska hän oli ohjaajana kiireinen Alien vs. Predator -leffan (2004) kanssa, hänen tilalle valittiin Alexander Witt. Kuvaukset käynnistyivät ja Resident Evil: Apocalypse sai ensi-iltansa syyskuussa 2004. Elokuva oli vielä edellistä osaa isompi hitti lippuluukuilla, vaikka saikin kriitikoilta ensimmäistä osaa kehnommat arviot. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, vaan tutustuin koko hommaan näiden leffojen kautta, kun kaverini näytti minulle kymmenisen vuotta sitten neljä ensimmäistä Resident Eviliä saman illan aikana. Silloin innostuin filmeistä ja olen katsonut Resident Evil: Apocalypsen varmaankin kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Katsoinkin Resident Evil: Apocalypsen vain muutamia tunteja ensimmäisen leffan jälkeen.

Pesä-laboratoriosta pakoon päässyt Alice herää Raccoon Cityn sairaalasta vain saadakseen selville, että Pesä on avattu ja T-viruksella tehostetut elävät kuolleet ovat saastuttaneet koko kaupungin. Alicen täytyy keksiä keino selvitä elossa ulos kaupungista, jonka Umbrella-yhtiö aikoo pian tuhota ydinpommilla.

Milla Jovovich palaa Alicen rooliin ja tekee huomattavasti erilaista työtä tässä. Kun Jovovich joutui ensimmäisessä Resident Evilissä tyytymään usein sivustakatsojan rooliin, Alicen yrittäessä muistaa asioita ja taistellessa vain pariin otteeseen, Apocalypsessa Jovovich pääsee alusta asti tositoimiin ja on jopa se hahmo, joka tietää asioista enemmän kuin muut, kohdattuaan zombit jo edellisessä leffassa. Jovovich ei vieläkään vakuuta näyttelijänä, mutta hänellä on kieltämättä oikeaa asennetta toimintasankarin rooliin.

     Tällä kertaa sivuhahmoina toimivat mm. videopelien päähenkilö Jill Valentine (Sienna Guillory), tätä auttavat sotilas Wells (Razaaq Adoti) ja toimittaja Terri Morales (Sandrine Holt), Umbrellan sotilaserikoisyksikkö S.T.A.R.S:in agentit Carlos (Oded Fehr) ja Nikolai (Zack Ward), Umbrellalla korkeassa asemassa työskentelevät majuri Cain (Thomas Kretschmann) ja tohtorit Isaacs (Iain Glen) ja Ashford (Jared Harris), jälkimmäisen tytär Angie (Sophie Vavasseur), sekä komedialliseksi kevennykseksi tarkoitettu, mutta lähinnä ärsyttävän stereotyyppinen L.J. (Mike Epps). Kretschmann ja Glen toimivat kelvollisina ja häijyinä pahiksina, Harrisin ollessa lähinnä huvittavan tyypillinen professorikuvaus. Jovovichin tavoin Guillory omaa tiukkaa asennetta, miksi onkin sääli, että hahmo pilataan pukemalla hänet naurettavan yliseksuaalisesti vähiin vaatteisiin. Loput näyttelijät hoitavat tonttinsa tarpeeksi sujuvasti, muttei kukaan erityisemmin vakuuta.

Resident Evil: Apocalypse lähtee käyntiin Alicen selostamalla kertauksella ensimmäisen elokuvan tapahtumista, mikä herättää helposti tunteen, että tekijätkään eivät luota siihen, että katsoja muistaisi, mitä oli viimeksi nähnyt. Hahmot matkasivat maanalaiseen laboratorioon, mikä paljastui olevan täynnä eläviäkuolleita ja kökösti animoituja digiörkkejä. Hahmot pääsivät pakoon ja luulivat olevansa turvassa, mutta jotta leffasarja jatkuisi, on Umbrella-yhtiön tietty pitänyt avata Pesän panssariovet ja päästää laboratoriossa lymyilleet kauhut valloilleen Raccoon Cityyn. Jos jotain erityisen positiivista Resident Evil: Apocalypsesta täytyy sanoa, niin se ei lähde kopioimaan ensimmäistä elokuvaa, vaan pyrkii tarjoamaan täysin erilaisen kokemuksen, hyödyntäen toki edellisestä osasta tuttua päähahmoa ja hirviöitä. Maanalaisen laboratorion sijaan leikkikenttänä toimii koko yllä oleva kaupunki ja moni poloinen joutuu tietty zombien ateriaksi.

Vaikka leffa onnistuukin jollain ilveellä viihdyttämään, on siitä kadonnut jokin mukaansatempaavuus, joka teki ensimmäisestä Resident Evilistä ihan passelin zombipätkän. Tässä zombimättö on aika yhdentekevää, eikä katsojaa jaksa kiinnostaa kenenkään kohtalo. Kauhuksi leffaa on vaikea kutsua, mutta ei se toisaalta edes pyri olemaan jännittävä, vaan enemmän puhtaampaa toimintaa. Pääasiassa hahmot vain ampuvat eläviäkuolleita Raccoon Cityn kaduilla ja aina välillä kaiken kovaäänisen räiskinnän aikana takaa ilmestyvä zombi pääsee haukkaamaan palan jostakusta epäonnisesta. Perinteinen zombitarina ei kuitenkaan tekijöille riitä, vaan lisäuhkana toimii viime filmin lopussa vihjailtu Nemesis-projekti. Kyseessä on huomattavasti ensimmäisen osan surkuhupaisia mörököllejä uhkaavampi ja vakuuttavampi monsteri, mutta jotenkin täysin irrallinen kaikesta muusta leffassa. Aivan kuin elokuvassa kulkisi kaksi juonikuviota päällekkäin, jotka eivät millään pysty toimimaan käsi kädessä. Niin tekijät kuin katsojatkin saattavat unohtaa zombit, kun järkälemäinen Nemesis tömistelee ruutuun.

Alexander Witt on vuosien varrella toiminut monissa isoissa elokuvissa apulaisohjaajana ja kuvaajana, mutta yhä tällä hetkellä Resident Evil: Apocalypse on ainoa leffa, jonka Witt on ohjannut täysin itse. Witt ei onnistu rakentamaan kaksista tunnelmaa, eikä hän todellakaan osoita pätevyyttään toimintakohtausten aikana. Läpikotaisin taistelut on toteutettu kehnosti. Osaamattomuus paistaa läpi siitä huolimatta, kuinka tekijät yrittävät peitellä sitä kameran heilumisella ja valtavalla määrällä leikkauksia hyvin yksinkertaistenkin lyöntien ja potkujen aikana. Kameratyöskentely ei muutenkaan ole leffassa laadukasta, puhumattakaan tönköstä leikkauksesta. On jopa turhauttavaa, kuinka moni ammuskelukohtaus on lähinnä sitä, että kamera kuvaa vain laukeavaa asetta. Sentään tuhotun kaupungin lavasteet ovat näyttävät ja niin Nemesiksen kuin zombikoirien maskeeraukset vaikuttavat. Puvustajat olisivat kuitenkin voineet miettiä Alicen ja Jillin typeriä asuja uudestaan. Digitaalisesti tehdyt mörököllit ovat yhtä kökköjä kuin viimeksi ja kaiken keskellä ne olisi voinut suosiolla poistaa kokonaan. Äänimaailma on tarpeeksi passeli, Jeff Dannan säveltämistä tyhjänpäiväisistä musiikeista huolimatta. 

Yhteenveto: Resident Evil: Apocalypse on heikko jatko-osa ihan menevälle zombielokuvalle. On hyvä, etteivät tekijät lähde toistamaan ensimmäisen filmin kuvioita ja kokonainen kaupunki avaa erilaisia mahdollisuuksia tapahtumille kuin maanalainen laboratorio. Tietty klaustrofobisuus on poissa, mutta samalla uhkat saattavat vaania nyt ihan missä vain. Nemesis-projekti tarjoaakin passelin uhkan, mutta se tuntuu silti erikoisen irralliselta muusta elokuvasta. Filmi ei harmillisesti kuitenkaan pyri olemaan jännittävä, vaan se keskittyy lähinnä tylsästi toteutettuihin toimintakohtauksiin. Pahviset hahmot ammuskelevat zombeja kaduilla, kameran heiluessa ja leikkaajan ollessa turhan innokas saksien kanssa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä elokuva ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Resident Evil: Apocalypsen katsoo ihan sujuvasti, vaikka vain puolentoista tunnin kestossaankin se käy välillä pitkäveteiseksi itseään toistavan rymistelynsä kanssa. Jos piti kovasti ensimmäisestä filmistä, voi jatko-osakin iskeä lujaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä... no, ei nyt ihan kohtausta, mutta jonkin sortin Umbrella-yhtiön mainos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Apocalypse, 2004, Davis Films / Impact Pictures, Constantin Film Ltd.

Arvostelu: Resident Evil (2002)

RESIDENT EVIL

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Michelle Rodriguez, Eric Mabius, James Purefoy, Martin Crewes, Colin Salmon, Pasquale Aleardi, Liz May Brice, Michaela Dicker ja Jason Isaacs
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

"You're all going to die down here."

Resident Evil perustuu samannimiseen videopelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1996. Jo tammikuussa 1997 Constantin Film hankki pelin elokuvaoikeudet ja palkkasi Alan B. McElroyn kirjoittamaan pelien pohjalta käsikirjoituksen. Yhtiö ei kuitenkaan pitänyt McElroyn käsikirjoituksesta, joten sen sijaan yhtiö kääntyi kauhulegenda George A. Romeron puoleen, joka pisti avustajansa pelaamaan pelin läpi, työestäessään samalla näkemänsä pohjalta uutta käsikirjoitusta. Hänenkin työnsä kuitenkin hylättiin, minkä jälkeen uudeksi tekijäksi valittiin Jamie Blanks, mutta hänenkään ideansa eivät innostaneet Constantin Filmiä. Tässä kohtaa toiseen hittipeliin perustuvan elokuvan, Mortal Kombatin (1995) ohjaaja Paul W. S. Anderson saapui paikalle. Anderson oli innostunut Resident Evil -pelistä ja laatinut sen pohjalta oman zombitarinansa, mikä kulki nimellä "Undead". Vaikka teksti poikkesi vahvasti peleistä, toisin kuin aiemmat käsikirjoitukset, Constantin Film innostui siitä ja pyysi Andersonia muovaamaan sen Resident Evilin elokuvasovitukseksi ja ohjaamaan elokuvan. Anderson suostui ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001. Lopulta Resident Evil sai maailmanensi-iltansa 12. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai kehnot arviot kriitikoilta, sekä voimakasta palautetta myös pelien faneilta, jotka tylyttivät elokuvantekijöitä siitä, kuinka paljon he poikkesivat itse peleistä. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun olin kaverini luona yötä ja hän näytti minulle neljä ensimmäistä Resident Evil -elokuvaa saman illan aikana. Silloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffat ainakin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa koko sarjan uudestaan ja arvostella elokuvat juhlavuoden kunniaksi.

Muistinsa menettänyt Alice matkaa pienen kommandojoukon kanssa Umbrella-yhtiön maanalaiseen ja huippusalaiseen Pesä-laboratorioon selvittämään, miksi yhteys laboratorioon on katkennut?

The Fifth Element - puuttuva tekijä -scifielokuvasta (The Fifth Element - 1997) tuttu Milla Jovovich näyttelee Alicea, elokuvaa varten keksittyä hahmoa, joka herää suuresta kartanosta, eikä muista mitään elämästään. Kun kartano paljastuu pelkäksi kulissiksi ja pääsyksi Pesä-laboratorioon, Alicen täytyy lähteä kommandojoukon mukana selvittämään niin laboratorion työntekijöiden kohtaloa kuin omaa merkitystään kaiken keskellä. Vaikka mysteeri on alusta asti kiinnostava, kestää silti aikansa, ennen kuin Alicesta muodostuu hahmona mielenkiintoinen. Iso osa tästä johtuu lähinnä yksi-ilmeisesti näyttelevästä Jovovichista. Vasta loppupäässä Jovovich tuntuu lämpeävän filmille ja lähtee intensiivisemmin tilanteisiin mukaan.

     Laboratorion mysteeriä lähtevät selvittämään myös kommandojoukko, johon kuuluvat mm. johtaja Shade (Colin Salmon), tuima Rain (Michelle Rodriguez) ja tietokone-ekspertti Kaplan (Martin Crewes), sekä kartanosta myös löytyvä Matt (Eric Mabius) ja matkan varrella mukaan päätyvä Spence (James Purefoy), joiden merkitystä myös salaillaan pitkin leffaa. Vaikka suurimmaksi osaksi hahmot eivät olekaan erityisen kiehtovia, ovat he tarpeeksi toimiva joukko, jota jopa kannustaa pääsevän ehjin nahoin pois laboratoriosta, kun kammottavat syyt yhteyksien katkeamiselle selviävät. Näyttelijät suoriutuvat tarpeeksi passelisti rooleistaan ja vaikka Rodriguezia näyttäisi tympivän elokuvassa olo, hän onnistuu silti olemaan päheä osassaan.

Koska en ole ikinä pelannut Resident Evil -pelejä, en lähde vertaamaan tässä arvostelussa videopelejä ja leffaa keskenään. Vaikka olenkin ymmärtänyt, että peleillä ja elokuvalla on oikeastaan yhteistä vain nimi, hahmojen kohtaamat uhkat ja kaupungin nimi Raccoon City ja yhtiö Umbrella Corporation, täytyy silti todeta, että Resident Evil on mielestäni yhä yksi parhaista videopeleihin perustuvista filmatisoinneista. Se ei tosin vaadi vielä paljoa, sillä varmaankin 90 prosenttia videopelileffoista on aikamoista kuraa. Joten jopa keskinkertaisena kauhua yrittävänä, mutta toiminnan puolelle kallistuvana tekeleenä Resident Evil loistaa edukseen roskakasan keskeltä. Tai siis ainakin tämä ensimmäinen elokuva, puhutaan niistä jatko-osista sitten myöhemmin...

Mysteerisellä aloituksellaan ja hengellään elokuva onnistuu tarpeeksi sujuvasti nappaamaan mukaansa, vaikka toisaalta toteutus osittain ontuukin. Jos pelit eivät ole lainkaan tuttuja, eikä tiedä, minkälaiset uhkat Pesässä päähenkilöitä odottavat, on jopa hieman koukuttavaa ja jännittävää seurata hahmojen matkaa maanalaisen laboratorion uumeniin. Ei leffa erityisen pelottava tosin ole, vaikka vielä tämä ensimmäinen leffa pyrkiikin osittain olemaan selkeämpää ja pienimuotoisempaa kauhua. Suurimmaksi osaksi kauhu koostuu naurettavan kehnoista yrityksistä säpsäyttää katsoja, mutta äänimaisemallaan elokuva paljastaa aina, kun on tulossa böö-säikäytys. Toimintapuoli taas on aika yhdentekevää räiskintää, vaikka mukaan mahtuu ihan mainioitakin hetkiä. Lopputaisto on menettänyt vaikutuksensa ajat sitten vanhentuneiden efektiensä myötä, mutta lupaava viimeinen kohtaus nostaa taas tasoa hieman ja saa jopa jollain tavalla odottamaan jatko-osan, Resident Evil: Apocalypsen (2004) näkemistä.

Mortal Kombat -pelileffan ja paikoitellen vähän Resident Eviliä muistuttavan Viimeinen horisontti -elokuvan (Event Horizon - 1997) ohjaaja Paul W. S. Anderson on toisaalta täysin looginen valinta elokuvan ohjaksiin, vaikkei hän kummoinen ohjaaja olekaan. Parhaimmillaan Anderson saa aikaiseksi keskinkertaisuutta ja juuri sitä hän on saavuttanut ensimmäisellä Resident Evilillä. Anderson toimii myös käsikirjoittajana ja vaikka ontuu siinäkin, löytyy häneltä myös pienet onnistumisensa. Teknisesti elokuva on selvästi 2000-luvun alussa, MTV:n musiikkivideokaudella tehty. Kuvaus ja leikkaus yrittää olla mahdollisimman sähäkkää ja näin 20 vuotta myöhemmin voi vain olla onnellinen, että tyyli päättyi muutaman vuoden sinnikkään yrityksen jälkeen. Taisteluiden takana jumputtavat välillä todella kummalliset kappalevalinnat ja oikeastaan vain Marilyn Mansonin työstämä tunnussävelmä toimii. Pesän lavasteet ovat hienot ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat kuitenkin pahasti aikansa eläneet ja aikoinaan karmiva päävastus aiheuttaa nykyään lähinnä huvittuneisuutta kotisohvalla.

Yhteenveto: Resident Evil on ihan kiva kauhuraina, joka viihdyttää tarpeeksi menevästi läpi kestonsa, mutta jättää pelisarjan fanit luultavasti kylmäksi eroavaisuuksillaan lähdemateriaalista. Alkupäässä rakennettu mysteeri nappaa toimivasti mukaansa ja pitää katsojaa jännityksessä, että mitä laboratoriosta oikein löytyy. Erityisen pelottava elokuva ei kuitenkaan onnistu olemaan. Kauhupuoli luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin ja koviin äänitehosteisiin. Leffa myös kääntyy aika ajoin toiminnan puolelle. Näyttelijät eivät ole kovin kaksisia rooleissaan, mutta ajavat asiansa. Saman tekee myös Paul W. S. Anderson ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tekniseltä puoleltaan elokuva on pahasti aikansa elänyt, turboleikkauksensa, kökköjen efektiensä ja musiikkivalintojensa puolesta. Resident Evil on varsin keskinkertaista kauhuhömppää, mutta itseäni se on aina onnistunut kummasti viihdyttämään. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa elokuvasarjan muista osista, mutta palataan niihin tarkemmin tulevien viikkojen aikana...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil, 2002, Constantin Film, New Legacy, Davis-Films, Impact Pictures, Filmboard Berlin-Brandenburg, Filmförderungsanstalt, FilmFernsehFonds Bayern, Capcom Company, FilmFour, Hollywood Pictures, Intermedia Films

Arvostelu: Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers - 2011)

KOLME MUSKETTISOTURIA

THE THREE MUSKETEERS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"

The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.

1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.

Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa (Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin.
     Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.

Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.

Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.

Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.

Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.

Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg