Monsteritalo (Monster House - 2006) - elokuva-arvostelu

MONSTERITALO

MONSTER HOUSE

Ohjaus: Gil Kenan

Näyttelijät: Mitchel Musso, Sam Lerner, Spencer Locke, Steve Buscemi, Maggie Gyllenhaal, Jason Lee, Kevin James, Nick Cannon, Jon Heder, Kathleen Turner, Catherine O'Hara ja Fred Willard

Genre: animaatio, kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 12

Monster House, eli suomalaisittain Monsteritalo on kauhuelementtejä sisältävä koko perheen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle Dan Harmonin ja Rob Schrabin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka Hollywoodiin pyrkivä ohjaajanalku Gil Kenan luki ja josta hän innostui. Kenan esitteli tekstiä ja visiotaan ohjaajille Robert Zemeckisille ja Steven Spielbergille, jotka kiinnostuivat ja hyppäsivät projektiin mukaan tuottajina. Elokuva toteutettiin motion capture -teknologian avulla. Näyttelijät esittivät roolinsa studiohalleissa ja heidän liikkeidensä pohjalta animaattorit kävivät töihin. Lopulta Monsteritalo sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 15. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta jota alkuperäinen käsikirjoittaja Harmon haukkui jälkikäteen, kokiessaan Kenanin pilanneen tarinan. Itse katsoin Monsteritalon sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin sitä lapsena todella pelottavana. Olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa Monsteritalon pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Nuori poika DJ on jo pitkään epäillyt, että hänen naapurinsa herra Nebbercrackerin talossa on meneillään jotain hämärää. Kun halloweenin alla herra Nebbercracker poistuu kuvioista, DJ päättää ystävineen selvittää asian todellisen laidan ja paljastuukin, että talossa piilee kauhistuttavia salaisuuksia.

Monsteritalon keskiössä on teini-ikää lähestyvä poika Dustin James, eli kavereille ihan vain DJ (äänenä Mitchel Musso). DJ on jo pitkään uskonut, että vastapäisessä ränsistyneessä talossa on meneillään jotain todella ikävää ja päättääkin lopulta rohkaistua ja ottaa asiasta selvää. DJ on sinnikkyydessään mainio päähenkilö, johon tuo syvyyttä hänen pelokkuutensa, mitä hän yrittää puskea syrjään, uskoessaan olevansa teini-iän kynnyksellä jo periaatteessa kuin aikuinen. DJ:n ei onneksi tarvitse selvittää salaisuuksia yksin, vaan tuekseen hän saa parhaan ystävänsä, hölmön Chowderin (Sam Lerner), sekä ihastuksenkohteensa, fiksun Jennyn (Spencer Locke). Chowder ja Jenny ovat hyvät lisät DJ:n rinnalle ja kolmikon jännittävään seikkailuun hyppää mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat DJ:n vanhemmat (Catherine O'Hara ja Fred Willard), jotka lähtevät juuri halloweeniksi reissuun ja jättävät poikansa tympeän lapsenvahti Zeen (Maggie Gyllenhaal) vastuulle, Zeen rasittava poikaystävä Bones (Jason Lee), DJ:n ja Chowderin idoli Skull (Jon Heder), poliisit Landers (Kevin James) ja Lister (Nick Cannon), joita lapset yrittävät vakuuttaa karmivasta talosta, sekä tässä pahamaineisessa talossa asuva pelottava herra Nebbercracker (Steve Buscemi), joka taatusti aiheutti yhdelle jos toiselle lapsikatsojalle painajaisia. Sivuhahmokattauskin on oivallinen. Räikeät persoonat tarjoavat monenlaisia reaktioita naurusta ärsytykseen ja hyytävyyteen.

Kuten alussa kerroin, lapsena pidin Monsteritaloa aidosti todella pelottavana, mutta on pakko myöntää, että yhä aikuisiällä miellän sen varsin karmivaksi elokuvaksi. Samoihin aikoihin ilmestyneiden Corpse Briden (2005) ja Coraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) ohessa se on muisto ajalta, jolloin lastenelokuvat vielä uskalsivat testata rajojaan oikein tosissaan. Ajalta, jonka todella toivoisin tekevän paluun, sillä nämä lasten "kauhuelokuvat" ovat aivan mahtavia ja haluaisin niitä ehdottomasti lisää. En tiedä, onko kyse siitä, että nämä eivät menestyneet tarpeeksi, vai ihan vain siitä, että tämän päivän lapsia halutaan suojella kaikelta vähänkin liian hurjalta, kuten Muumien Möröltä, mutta jostain syystä tämä lajityyppi on valitettavasti jo lähes täysin kuollut.

Monsteritalo on täydellinen valinta koko perheen elokuvailtaan, etenkin halloweenin aikoihin, kun halutaan jännitystä mukaan, mutta ei olla vielä valmiita menemään kunnon kauhuleffojen pariin. Elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa ja jännittävä ilmapiiri ympäröi saman tien katsojansa, päästämättä irti. Mukana on muutama aidosti hyytäväkin hetki. Sekaan on onnistuneesti ripoteltu huumoria, mikä ei syö jännitettä. Itse tarina on mielikuvituksellisuudessaan erinomainen ja kun tämän kauhujen talon mysteerit alkavat vihdoin aueta, tuovat paljastukset mukaan suurta tragediaa ja jopa tunteikkuutta. Vain puolessatoista tunnissa Monsteritalo onnistuu tarjoamaan paljon - paljon sellaista, mikä tuntuu unohtuneen nykypäivän elokuvantekijöiltä. Elokuva on unohdettu helmi ja jos sinulta on jäänyt Monsteritalo näkemättä ja pidät näistä lasten kauhuleffoista, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan sen tänä syksynä, kun illat alkavat taas pimetä ja kellertävät lehdet putoilevat maahan.

Visuaalisesti Monsteritalo on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten, mutta näyttää se mielestäni silti paremmalta kuin samalla motion capture -teknologialla pari vuotta aiemmin toteutettu Napapiirin pikajuna (The Polar Express - 2004), joka aiheutti painajaisia ihan vääristä syistä. Hahmot ovat vekkulin karikatyyrimaiset ja parasta on itse herra Nebbercrackerin talo, josta on saatu onnistuneen uhkaava ilmestys. Väreja ja varjoja hyödynnetään oivallisesti ja onpa leffan äänimaailmakin sopivan karmivasti rakennettu Douglas Pipesin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monster House, 2006, Columbia Pictures, Relativity Media, ImageMovers, Amblin Entertainment, Sony Pictures Animation

Arvostelu: Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007)

RESIDENT EVIL: TUHO

RESIDENT EVIL: EXTINCTION

Ohjaus: Russell Mulcahy
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Oded Fehr, Iain Glen, Ashanti, Mike Epps, Spencer Locke, Christopher Egan, Matthew Marsden, Linden Ashby, Joe Hursley, Madeline Carroll ja Jason O'Mara
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhupainotteiseen videopelisarjaan perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, joten kolmatta leffaa alettiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2006 työnimellä "Resident Evil: Afterlife" (joka tulisi myöhemmin olemaan elokuvasarjan neljännen osan nimi) ja lopulta Resident Evil: Extinction, eli suomalaisittain Resident Evil: Tuho sai ensi-iltansa syyskuussa 2007. Tämäkin osa sai negatiiviset arviot, mutta elokuva tienasi vielä enemmän kuin edelliset osat. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta tutustuin elokuvasarjaan, kun kaverini näytti minulle sarjan neljä ensimmäistä osaa saman illan aikana kymmenisen vuotta sitten. Silloin pidin leffoista, mutta vuosien varrella mielipiteeni on vähitellen muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa koko leffasarjan läpi pitkästä aikaa ja arvostella kaikki osat. Muutama viikko Resident Evil: Apocalypsen jälkeen katsoin Resident Evil: Tuhon.

Umbrella-yhtiön yrityksestä huolimatta T-viruksen aiheuttamaa joukkotuhoa ei ole pystytty estämään ja pian lähes koko maailman väestö on muuttunut verenhimoisiksi eläviksikuolleiksi. Aavikoituvassa maailmassa Alice etsii selviytyjille turvapaikkaa ja yrittää löytää syytä uusille voimilleen.

Milla Jovovich nähdään kolmatta kertaa Alicena, joka ei tällä kertaa ole vain tehokas taistelija, vaan jopa supervoimainen. Vaikka toisaalta Alicen kyvyt tuovat oman kiinnostavan lisänsä perinteisen zombimaailmanloppu-kuvauksen ohelle, ne myös pistävät hassusti silmään. Jovovich jatkaa roolissaan samalla linjalla, että hän periaatteessa sopii täydellisesti elokuvan keulakuvaksi ja hoitaa passelisti hommansa toimintakohtauksissa, muttei muuten näyttelijänä vieläkään onnistu vakuuttamaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Resident Evil: Apocalypsessa esitellyt Carlos (Oded Fehr) ja L. J. (Mike Epps), jotka johtavat nyt selviytyjien ryhmää, johon kuuluvat mm. peleistä tuttu Claire Redfield (Ali Larter), Betty (Ashanti), K-Mart (Spencer Locke), Otto (Joe Hursley), Mikey (Christopher Egan) ja Chase (Linden Ashby), joista yksikään ei ole erityisen kiinnostava tyyppi, eikä siis kenenkään puolesta jaksa sen kummemmin jännittää. Pahisosastoa taas edustaa viime leffan lopussa nopeasti nähty tohtori Isaacs, jonka roolissa Iain Glen häijyilee sujuvasti.

Jos Resident Evil -elokuvia voi tähän mennessä jostain kehua, niin ne onnistuvat olemaan sopivasti erilaisia toisistaan, jottei homma tunnu saman kierrättämiseltä, vaikka joka leffassa taistellaankin zombeja vastaan. Jokainen leffa myös laajentaa taistelukenttää ja kolmen elokuvan varrella ollaankin siirrytty tiiviistä tutkimuslaitoksesta kaupunkiin ja nyt aavikoituneet Yhdysvallat toimivat suurena tapahtumapaikkana. Elokuva tuntuu samalta kuin edelliset osat, mutta se on silti tarpeeksi uudenlainen, jotta zombimättö jaksaa viihdyttää... vaikkei itse leffa hyvä olekaan. Resident Evil: Tuho on kahden edellisen osan tavoin harmittoman pöljää viihdettä, jonka aikana voi kuluttaa jokseenkin mielellään puolitoistatuntisen.

Vaikkei selviytyjien ryhmästä jaksakaan välittää, heidän matkaansa halki aavikon seuraa sujuvasti. Tasaisin väliajoin pääsemme näkemään erilaisia zombikohtauksia, jotka nappaavat mukaansa enemmänkin luovuutensa kuin jännityksen kautta. Jo aiemmissa osissa nähtiin zombikoiria, mutta nyt selviytyjät joutuvat todelliseen pinteeseen, kun myös linnut voivat muuttua eläviksikuolleiksi. Alfred Hitchcockin Linnuista (The Birds - 1963) päivänselvästi inspiraation saanut kohtaus nousee yhdeksi leffasarjan kohokohdista, parhaat päivänsä nähneistä erikoistehosteista huolimatta. Sen sijaan tämänkertainen loppuskabailu isoa mörrimöykkyä vastaan jättää hieman kylmäksi, vaikka itse hirviö onkin tyylikkään hurja ilmestys. Loppuun saadaan tarpeeksi kiehtova koukku, jonka vuoksi jopa sellainen katsoja, joka ei paljoa näkemästään välittänyt, kiinnostuu katsomaan seuraavan osan.

Tällä kertaa ohjaajan hommissa toimii Russell Mulcahy, Paul W. S. Andersonin toimiessa toistamiseen vain käsikirjoittajana ja tuottajana. Mulcahy ei vakuuta ohjaajajana sen enempää kuin edeltäjänsä, vaan syyllistyy tökerösti leikattuihin toimintakohtauksiin, joissa nähdään välillä sellaista turboeditointia, että katsojan on vaikea pysyä perässä, missä nyt mennään ja kenelle tapahtuu mitäkin. Asiaa ei auta heiluva kuvaus. Sentään mukana on useita tyylikkäitä maisemaotoksia ja etenkin hiekkaan hautautunut Las Vegas on näyttävä ilmestys. Lavasteet ja maskeeraukset vakuuttavat, mutta erikoistehosteista huomaa pienen budjetin. Äänimaailma toimii kelvollisesti ja säveltäjä Charlie Clouser hyödyntää oivallisesti ensimmäisen Resident Evil -elokuvan tunnusmusiikkia melodioissaan, sekä tarjoaa muutenkin oikein menevää jumputusta kohtausten taustalle.

Yhteenveto: Resident Evil: Tuho on heikko, mutta ihan viihdyttävä jatko-osa zombisaagalle. Elokuva tarjoaa parit luovat ja veikeät toimintakohtaukset, joita tosin hieman latistavat heiluva kuvaus, turboleikkaus ja keskinkertaiset erikoistehosteet. Kamppailu zombilintuja vastaan on oiva kohtaus ja yksi elokuvasarjan parhaista hetkistä. Hahmojen kohtaloista ei jaksa pahemmin välittää, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun päävastus on hurja ilmestys, mutta itse taistelu sitä vastaan on aika laimea. Supervoimainen Alice on liiankin hyvä kaikessa, eikä Milla Jovovich vieläkään vakuuta näyttelijänä. Aavikoituneet Yhdysvallat, erityisesti Las Vegas, toimivat mainiona leikkikenttänä. Joistain hyvistä puolistaan huolimatta Resident Evil: Tuho ei pahemmin vakuuta filminä. Heikkouksineenkin se viihdyttää ihan passelisti ja se on hitusen parempi kuin edeltäjänsä, Resident Evil: Apocalypse. Elokuvan auki jäävä lopetus saa ihan kiinnostuneena odottamaan, mitä sarjan seuraavassa osassa, Resident Evil: Afterlifessa (2010) tulee tapahtumaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Extinction, 2007, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Resident Evil Productions, Estudios Churubusco Azteca S.A., Bernd Eichinger Productions

Arvostelu: Insidious: The Last Key (2018)

INSIDIOUS: THE LAST KEY

Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Lin Shaye, Angus Sampson, Leigh Whannell, Kirk Acevedo, Spencer Locke, Caitlin Gerard, Bruce Davison, Josh Stewart, Tessa Ferrer, Ava Kolker, Hana Hayes, Pierce Pope, Thomas Robie ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli kritiikistä huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja Insidious: Chapter 3 (2015) olivat vielä edellistä osaa isompia hittejä, joten neljännen osan suunnittelu lähti nopeasti käyntiin kolmannen osan ilmestyttyä. Kolmannen osan ohjannut ja käsikirjoittanut Leigh Whannell päätti tällä kertaa pysyä vain kirjoittajana (minkä lisäksi hän esittää yhtä filmisarjan hahmoista), jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin vain yhden kauhuleffan aiemmin tehnyt Adam Robitel. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Insidious: The Last Key sai ensi-iltansa monissa maissa tammikuussa 2018, mutta Suomen teattereihin tämäkään Insidious-filmi ei päässyt. Elokuva sai edellisiä osia kehnommat arvosanat kriitikoilta, mutta se nousi sarjan menestyneimmäksi osaksi rahallisesti. Itse tutustuin sarjaan keväällä 2016, kun katsoin ensimmäisen Riivatun. En erityisemmin välittänyt leffasta, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin The Last Keyn ilmestyttyä vuokrattavaksi Suomessa ja ensimmäisen Riivatun täyttäessä kymmenen vuotta, ajattelin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uudelleenkatselulla pidin Riivatusta enemmän, mutta sen kaksi jatko-osaa olivat aika keskinkertaiset. Aloitinkin Insidious: The Last Keyn katselun hieman skeptisenä.

Paranormaaleja tapahtumia tutkiva Elise Rainier lähtee selvittämään Ted Garza -nimisen miehen talossa tapahtuvia outouksia. Eliselle selviää, että talo on hänen lapsuudenkotinsa, eivätkä hänen vanhat painajaisena ole kadonneet minnekään...

Lin Shaye palaa neljättä kertaa vanhan Elisen rooliin ja tällä kertaa hänet on nostettu oikein kunnolla pääosaan. Elokuvan tarinasta onkin pyritty tekemään mahdollisimman henkilökohtainen hänelle ja filmi syventyy entistä paremmin hänen menneisyyteensä (Eliseä lapsena esittää Ava Kolker ja teininä Hana Hayes). Hahmon taustojen avaaminen on mielenkiintoista, mutta muuten Elise tuntuu täysin samalta kuin edellisissä osissa - paitsi että kenties hieman tylsemmältä, sillä olemme nähneet saman jo muutamaan otteeseen. Shaye on edelleen mainio roolissaan, mutta hänen työtään hankaloittaa hänelle kirjoitetut kömpelöt repliikit. En usko, että kukaan saisi useita hänelle kirjoitettuja vuorosanoja kuulostamaan luonnolliselta.
     Elise ottaa tietysti mukaansa apurinsa Specsin (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tuckerin (Angus Sampson), jotka eivät tällä kertaa toimi lähes ollenkaan. Whannell yrittää leffa leffalta nostaa heidän hahmojaan isompaan rooliin ja tuo yhä vain enemmän huumoria mukaan, mutta huumori on niin kehnosti istutettu, että tämä tekee elokuvan seuraamisesta paikoitellen todella kiusallista. Hahmot rikkovat usein jännityksen, minkä lisäksi heille kirjoitettu juonikuvio koskien kahta nuorta naista (Spencer Locke ja Caitlin Gerard) on lähinnä myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmot toimivat parhaiten - vai pitäisikö sanoa "ainoastaan" - silloin, kun he ovat vain hiljaa ja seuraavat Eliseä hieman pelokkaina.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elisen lapsuudenkodissa asuva Ted Garza (Kirk Acevedo), sekä takaumissa esiintyvät Elisen isä (Josh Stewart) ja äiti (Tessa Ferrer), sekä pikkuveli Christian, jota esittävät Bruce Davison, Pierce Pope ja Thomas Robie. Ted vaikuttaa aluksi aika tylsältä tapaukselta, mutta hänestä onneksi löydetään mielenkiintoisia puolia elokuvan aikana. Stewart on oiva valinta inhottavan isän osaan, kun taas Ferreristä löytyy tarvittavaa lämpöä huolehtivaksi äidiksi.

Elisen menneisyyttä koskevat takaumat ovat selvästi parasta elokuvassa ja filmi olisi varmaan parempi, jos se olisikin kertonut pelkästään hänen nuoruudestaan; kuinka Elise alkaa ymmärtämään kykyjään ja kuinka hän joutuu kasvamaan ympäristössä, joka ei ymmärrä niitä. Tämän sijaan saammekin aika lailla sitä samaa kuin edellisissäkin osissa, mutta paljon laiskemmin toteutettuna. Syyt tästä asetan Whannellin harteille. Hänen käsikirjoituksensa on kömpelö, sanoisinko jopa että huono. Hän ei ole vain egopullisteluna nostanut omaa hahmoaan isompaan rooliin, tuonut mukaan typerää huumoria pilaamaan pienenkin jännityksen ja pistänyt Shayen toistamaan yhä uudestaan ja uudestaan tönkköä dialogia, vaan hänen kirjoittama tarinansa kompastelee pahasti. Elokuva alkaa pitkällä prologilla Elisen lapsuudesta, kunnes se siirtyy nykyaikaan (tai no, tarkemmin vuoteen 2010, sillä leffa tapahtuu Insidious: Chapter 3:n ja alkuperäisen Riivatun välissä) ja katsoja uskoo oikean tarinan käynnistyvän. Puolessa välissä leffaa taas tapahtuu jotain isoa, mitä en tietenkään paljasta, mutta sanon vain, että sen jälkeen tarina lähtee kulkemaan ihan uusiin suuntiin ja itse huomasin ajattelevani, että nytkö se oikea tarina vasta alkaa?

Insidious: The Last Key tuotti myös ison pettymyksen sillä, ettei se ole kovinkaan pelottava tai jännittävä elokuva. Elisen lapsuutta käsittelevä alku ja eräs matkalaukkuihin liittyvä kohtaus ovat onnistuneen karmivia, minkä lisäksi filmin päädemoni on häijy ilmestys, mutta muuten elokuva on vain täynnä kovia ääniä, jotka säpsäyttävät, mutteivät oikeasti pelota. Leffa viljelee laiskoja äkkisäikäytyksiä ja alkaa myös kierrättämään samanlaisia pelotteluja, kun se ei enää jaksa yrittää yhtään. Edellisissä Insidious-arvosteluissani olen kirjoittanut, etten erityisemmin pidä osioista, joissa hahmot menevät henkimaailmaan, sillä silloin elokuvat muuttuvat enemmän fantasiaksi ja kadottavat kauhun lähes kokonaan, ja sama tapahtuu tietty myös tässä. The Last Keyssä on jopa sarjan huonoin henkimaailmavisiitti. Loppuhuipennukseksi tarkoitettu osio tuntuu lopettavan yrittämisen kokonaan ja homma muuttuu naurettavan typeräksi. Lopun täytyy tietty myös yhdistää tämä leffa alkuperäiseen Riivattuun, jolloin katsojasta alkaa tuntua, että Elisen oma tarina olikin lopulta pelkkä pohjustus sarjan avauselokuvalle.

Tätä katsoessa tulee kyllä usein ikävä sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjannutta James Wania. Uusi ohjaaja Adam Robitel ei ole mitään kauhunero-Waniin verrattuna. Robitel hyödyntää kaikkein kliseisimpiä äkkisäikäytyksiä, joissa äänitehosteissa väännetään nupit kaakkoon. Robitelilla on vaikeuksia pitää pakettia kasassa ja lopulta hän epäonnistuukin. Sentään Insidious: The Last Key on oivallisesti kuvattu, minkä lisäksi kauhutalon lavasteet ja demonien maskeeraukset ovat tyylikkään karmivat. Valaisussa on paikoitellen ongelmia ja vaikka filmiä katsoisi illalla pimeässä huoneessa, verhot ikkunoiden peittona, on silti välillä vaikea saada selvää, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Parit digiefektit ovat hieman silmiinpistävät, mutta muuten elokuva sentään näyttää hyvältä. Joseph Bishara toimii tämänkin Insidiouksen säveltäjänä ja on saanut aikaiseksi joitain painostavia ääniä, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Yhteenveto: Insidious: The Last Key on harmillisen laiska ja epätoivoiselta tuntuva yritys jatkaa hyvin alkanutta kauhusarjaa. Isoimmat ongelmat löytyvät Leigh Whannellin huonosta käsikirjoituksesta, minkä on vaikea perustella olemassaoloaan. Whannell aloittaa kiinnostavia asioita, muttei osaa käsitellä niitä ja pilaa aika lailla kaiken rakentamansa. Filmi esitellään Elisen hahmotarinana, mutta se on lopuksi pelkkä pohjustus alkuperäiselle Riivatulle. Tarina saa kummallisen käänteen puolessa välissä ja tuntuu lähtevän täysin erikoisiin suuntiin. Läpi leffan yritys katoaa kokonaan ja elokuva menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Vain parissa kohtaa elokuva onnistuu luomaan jännitystä, mutta muuten se luottaa pelkkiin tylsiin äkkisäikäytyksiin. Vähäinenkin tunnelma rikotaan huonolla huumorilla ja loppuhuipennus lässähtää laiskojen ratkaisujen vuoksi. Lin Shaye yrittää parhaansa, mutta hän kokee suuria vaikeuksia puhua Whannellin kirjoittamia kökkörepliikkejä luontevasti. Sentään itse demoni on karmiva ilmestys. Muuten Insidious: The Last Key on huono elokuva, mikä saa lähinnä pohtimaan, että jos Wan ei palaa ohjaajaksi, sarjan voisi jo lopettaa kokonaan. Näin tuskin käy, sillä kuten alussa kerroin, kyseessä on koko Insidious-sarjan menestynein osa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: The Last Key, 2018, Blumhouse Productions, Entertainment One, LStar Capital, Stage 6 Films