Näyttelijät: Sunny Sandler, Melanie Lynskey, Max Greenfield, Jack Champion, Stephanie Beatriz, Bebe Neuwirth, Steve Buscemi, Scarlett Estevez, Matan M. Friedman, Eitan O. Friedman ja Emma McNulty
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 13
Don't Say Good Luck on Netflixin uusi draamaelokuva. Laura Hankin kirjoitti elokuvan tarinan omien nuoruudenkokemustensa pohjalta ja sai Julia Hartin ja Jordan Horowitzin työstämään tekstiä vielä lisää, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025. Nyt Don't Say Good Luck on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja omat odotukseni sitä kohtaan olivat aika matalat sen päätähti Sunny Sandlerin, eli koomikko Adam Sandlerin tyttären takia. Ajattelin etukäteen, että kyseessä olisi jälleen yksi Sandlerin nepotismiprojekteista, mutta päätin silti antaa leffalle mahdollisuuden ja katsoin sen noin viikko ilmestymisen jälkeen.
Sophie Birenbaum saa niin hyviä kuin huonoja uutisia, kun hän kuulee saaneensa pääroolin koulunsa uudesta musikaalinäytelmästä ja kun hänen äitinsä paljastaa sairastavansa pahalaatuista syöpää.
Ensin keväällä Netflixissä julkaistiin Adam Sandlerin Sadie-tyttären tähdittämä Roommates-elokuva (2026) ja nyt Sunny-tytär tähdittää Don't Say Good Luckia. Molemmat leffat kuvattiin samaan aikaan ja vieläpä samassa osavaltiossa, New Jerseyssä. Nepotismisyytöksiä on vaikea välttää, mutta nähtävästi Sunny Sandler oli elokuvantekijöiden oma valinta, heidän nähtyä hänen esiintyvän You Are So Not Invited to My Bat Mitzvah -leffassa (2023). Tämä oli onni tekijöille, koska kun Sunny tarttui rooliin, Adam-isä hyppäsi projektiin tuottajana ja samalla elokuva sai Netflix-diilin. Sunny Sandler näyttelee elokuvassa Sophie Birenbaumia, teinityttöä, joka haaveilee näyttelemisestä ja jonka suu loksahtaakin auki, kun hän saa tietää napanneensa pääroolin koulunsa uudesta musikaalista. Sandler näyttää onneksi osaavansa näytellä, eikä kyse ole puhtaasta nepotismista. Parhaiten tyttö tosin suoriutuu laulajana, hakien vielä jalansijaa hieman dramaattisemmissa kohtauksissa.
Elokuvassa nähdään myös Melanie Lynskey ja Max Greenfield Sophien vanhempina Elizabethina ja Tedinä, Matan M. Friedman ja Eitan O. Friedman Sophien pikkuveljinä Calebina ja Ethanina, Steve Buscemi ja Bebe Neuwirth Sophien isovanhempina Dalena ja Lindana, Stephanie Beatriz koulumusikaalin ohjaavana Parkerina, Scarlett Estevez Sophien parhaana kaverina Carolynina, sekä Jack Champion Sophien ihastuksenkohteena Jackina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan ja parhaiten suoriutuu Lynskey syöpää sairastavana Elizabeth-äitinä.
Koska tiesin etukäteen, että elokuvassa esiintyvät Adam Sandlerin tytär ja Steve Buscemi, odotin ennakkoon, että Don't Say Good Luck olisi jonkin sortin komedia. Ja vaikka mukana on muutama ihan hupaisa keskustelu, olin odotusteni kanssa varsin väärässä. Kyseessä on nimittäin perhedraama ja varsin toimiva sellainen. On kiinnostavaa seurata, kuinka Sophie yrittää pitää elämäänsä kasassa, kun hän saa pitkään aikaan parhaat ja huonoimmat uutiset. Vaikka häntä jännittää päärooli, on hän mahdollisuudesta toki innoissaan. Mutta on vaikeaa olla innoissaan, kun päivä päivältä häntä pelottaa enemmän, että hänen äitinsä vointi romahtaa lopullisesti.
Parasta elokuvassa ovatkin Sophien ja Elizabeth-äidin yhteiset kohtaukset, naurut, itkut ja syvällisemmät keskustelut. Äiti kannustaa viimeisillä voimiensa rippeillä tytärtään tavoittelemaan unelmiaan, mutta tytär pelkää menettävänsä viimeiset hetkensä äitinsä kanssa näytelmän takia. Tästä saadaan aikaiseksi herkkää tunnelmaa, joka tosin elokuvan loppusuoralla paisuu jo turhankin voimakkaaksi sipulin pilkkomiseksi. Viimeinen puoli tuntia oikein velloo nyyhkyilyssä, kun vähempikin olisi riittänyt. Surun keskeltä löytyy kuitenkin myös jotain kaunista, joka tuo toivoa ankeuden keskelle. Jos kaipaat iltaasi tunteikasta draamaa, sopii Don't Say Good Luck tähän tarkoitukseen oikein passelisti... kunhan vain muistaa pitää nessut lähellä.
Elokuvan on ohjannut Julia Hart, joka saa näyttelijänsä irrottelemaan hyvin, mutta hänen rakentamansa tunnelma muuttuu loppusuoralla turhan melodramaattiseksi. Laura Hankinin nuoruuden kokemusten pohjalta rakennettu käsikirjoitus toimii pääasiassa hyvin. Teknisestikin Don't Say Good Luck on oivallinen. Leffa on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja äänityöskentely on pätevää Yulin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Don't Say Good Luck, Yhdysvallat, 2026, Netflix Studios
Näyttelijät: Mitchel Musso, Sam Lerner, Spencer Locke, Steve Buscemi, Maggie Gyllenhaal, Jason Lee, Kevin James, Nick Cannon, Jon Heder, Kathleen Turner, Catherine O'Hara ja Fred Willard
Genre: animaatio, kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12
Monster House, eli suomalaisittain Monsteritalo on kauhuelementtejä sisältävä koko perheen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle Dan Harmonin ja Rob Schrabin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka Hollywoodiin pyrkivä ohjaajanalku Gil Kenan luki ja josta hän innostui. Kenan esitteli tekstiä ja visiotaan ohjaajille Robert Zemeckisille ja Steven Spielbergille, jotka kiinnostuivat ja hyppäsivät projektiin mukaan tuottajina. Elokuva toteutettiin motion capture -teknologian avulla. Näyttelijät esittivät roolinsa studiohalleissa ja heidän liikkeidensä pohjalta animaattorit kävivät töihin. Lopulta Monsteritalo sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 15. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta jota alkuperäinen käsikirjoittaja Harmon haukkui jälkikäteen, kokiessaan Kenanin pilanneen tarinan. Itse katsoin Monsteritalon sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin sitä lapsena todella pelottavana. Olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa Monsteritalon pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Nuori poika DJ on jo pitkään epäillyt, että hänen naapurinsa herra Nebbercrackerin talossa on meneillään jotain hämärää. Kun halloweenin alla herra Nebbercracker poistuu kuvioista, DJ päättää ystävineen selvittää asian todellisen laidan ja paljastuukin, että talossa piilee kauhistuttavia salaisuuksia.
Monsteritalon keskiössä on teini-ikää lähestyvä poika Dustin James, eli kavereille ihan vain DJ (äänenä Mitchel Musso). DJ on jo pitkään uskonut, että vastapäisessä ränsistyneessä talossa on meneillään jotain todella ikävää ja päättääkin lopulta rohkaistua ja ottaa asiasta selvää. DJ on sinnikkyydessään mainio päähenkilö, johon tuo syvyyttä hänen pelokkuutensa, mitä hän yrittää puskea syrjään, uskoessaan olevansa teini-iän kynnyksellä jo periaatteessa kuin aikuinen. DJ:n ei onneksi tarvitse selvittää salaisuuksia yksin, vaan tuekseen hän saa parhaan ystävänsä, hölmön Chowderin (Sam Lerner), sekä ihastuksenkohteensa, fiksun Jennyn (Spencer Locke). Chowder ja Jenny ovat hyvät lisät DJ:n rinnalle ja kolmikon jännittävään seikkailuun hyppää mielellään.
Muita hahmoja elokuvassa ovat DJ:n vanhemmat (Catherine O'Hara ja Fred Willard), jotka lähtevät juuri halloweeniksi reissuun ja jättävät poikansa tympeän lapsenvahti Zeen (Maggie Gyllenhaal) vastuulle, Zeen rasittava poikaystävä Bones (Jason Lee), DJ:n ja Chowderin idoli Skull (Jon Heder), poliisit Landers (Kevin James) ja Lister (Nick Cannon), joita lapset yrittävät vakuuttaa karmivasta talosta, sekä tässä pahamaineisessa talossa asuva pelottava herra Nebbercracker (Steve Buscemi), joka taatusti aiheutti yhdelle jos toiselle lapsikatsojalle painajaisia. Sivuhahmokattauskin on oivallinen. Räikeät persoonat tarjoavat monenlaisia reaktioita naurusta ärsytykseen ja hyytävyyteen.
Kuten alussa kerroin, lapsena pidin Monsteritaloa aidosti todella pelottavana, mutta on pakko myöntää, että yhä aikuisiällä miellän sen varsin karmivaksi elokuvaksi. Samoihin aikoihin ilmestyneiden Corpse Briden(2005) ja Coraline ja toisen todellisuuden(Coraline - 2009) ohessa se on muisto ajalta, jolloin lastenelokuvat vielä uskalsivat testata rajojaan oikein tosissaan. Ajalta, jonka todella toivoisin tekevän paluun, sillä nämä lasten "kauhuelokuvat" ovat aivan mahtavia ja haluaisin niitä ehdottomasti lisää. En tiedä, onko kyse siitä, että nämä eivät menestyneet tarpeeksi, vai ihan vain siitä, että tämän päivän lapsia halutaan suojella kaikelta vähänkin liian hurjalta, kuten Muumien Möröltä, mutta jostain syystä tämä lajityyppi on valitettavasti jo lähes täysin kuollut.
Monsteritalo on täydellinen valinta koko perheen elokuvailtaan, etenkin halloweenin aikoihin, kun halutaan jännitystä mukaan, mutta ei olla vielä valmiita menemään kunnon kauhuleffojen pariin. Elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa ja jännittävä ilmapiiri ympäröi saman tien katsojansa, päästämättä irti. Mukana on muutama aidosti hyytäväkin hetki. Sekaan on onnistuneesti ripoteltu huumoria, mikä ei syö jännitettä. Itse tarina on mielikuvituksellisuudessaan erinomainen ja kun tämän kauhujen talon mysteerit alkavat vihdoin aueta, tuovat paljastukset mukaan suurta tragediaa ja jopa tunteikkuutta. Vain puolessatoista tunnissa Monsteritalo onnistuu tarjoamaan paljon - paljon sellaista, mikä tuntuu unohtuneen nykypäivän elokuvantekijöiltä. Elokuva on unohdettu helmi ja jos sinulta on jäänyt Monsteritalo näkemättä ja pidät näistä lasten kauhuleffoista, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan sen tänä syksynä, kun illat alkavat taas pimetä ja kellertävät lehdet putoilevat maahan.
Visuaalisesti Monsteritalo on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten, mutta näyttää se mielestäni silti paremmalta kuin samalla motion capture -teknologialla pari vuotta aiemmin toteutettu Napapiirin pikajuna(The Polar Express - 2004), joka aiheutti painajaisia ihan vääristä syistä. Hahmot ovat vekkulin karikatyyrimaiset ja parasta on itse herra Nebbercrackerin talo, josta on saatu onnistuneen uhkaava ilmestys. Väreja ja varjoja hyödynnetään oivallisesti ja onpa leffan äänimaailmakin sopivan karmivasti rakennettu Douglas Pipesin musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Monster House, 2006, Columbia Pictures, Relativity Media, ImageMovers, Amblin Entertainment, Sony Pictures Animation
Pääosissa: Adam Sandler, Sunny Sandler, Benny Safdie, Haley Joel Osment, Benito Antonio Martínez Ocasio, Sadie Sandler, John Daly, Christopher McDonald, Ben Stiller, Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider, Conor Sherry, Jackie Sandler, Julie Bowen, Eric Andre, Margaret Qualley, Steve Buscemi, Rob Schneider, Nick Swardson ja Eminem
Genre: komedia, urheilu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 13
Adam Sandlerin tähdittämä komediaelokuva Happy Gilmore - ammattilainen(Happy Gilmore - 1996) oli hitti, joten sille on tietty päätetty tehdä jatkoa. Sandler pyöritteli ideoita mahdollista jatkoa varten vuosia, kunnes lopulta keksi tarinan, jonka hän halusi kertoa. Vuonna 2024 Sandler paljasti, että kakkososa on ihan oikeasti tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Happy Gilmore 2 on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse pidän alkuperäisestä Happy Gilmoresta, mutten kokenut elokuvan tarvinneen jatkoa. Päätin silti katsoa Happy Gilmore 2:n heti sen julkaisupäivänä.
On kulunut lähes 30 vuotta siitä, kun Happy Gilmoresta tuli maailmankuulu golfaaja. Nyt mies on ikääntynyt alkoholisti ja yksinhuoltajaisä, Virginia-vaimon menehdyttyä. Kun Happyn tytär tarvitsee suuren summan rahaa päästäkseen unelmakouluunsa, Happyn täytyy palata kentälle ja voittaa uudenlainen golfturnaus, saadakseen koulurahat.
Adam Sandler palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan Happy Gilmoreksi, entiseksi räyhäjääkiekkoilijaksi, joka vaihtoi kaukalon golfkenttään, tajutessaan voivansa lyödä palloa pidemmälle kuin kukaan muu. Happyn kuvio oli varsinainen menestystarina, jonka myötä hän voitti suuren golfturnauksen ja vielä voitti erään Virginian (Julie Bowen) sydämen. No, se oli silloin lähes 30 vuotta sitten se. Happy Gilmore 2 esittelee aika säälittävän miehenromun, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen vajonnut alkoholismiin, jättänyt golfin, menettänyt rahansa ja pärjää heikosti yksinhuoltajaisänä tolvanoille pojilleen (Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider ja Conor Sherry) ja baletista haaveilevalle tyttärelleen Viennalle (Sandlerin tytär Sunny Sandler). Sandler on roolissaan jotenkin väsynyt ja jopa Happyn tuittupäähetkinä hän vetää roolinsa laiskasti, vailla sen suurempaa intoa koko leffaa kohtaan. Happyn poikien näyttelijät omaavat sitten sitäkin enemmän energiaa, kun taas Sunny-tytär ei vaikuta omaavan juuri mitään presenssiä kameran edessä.
Vanhoista tutuista paluun tekee myös Christopher McDonald entisenä golftähti Shooter McGavinina, joka on viettänyt viimeiset kolme vuosikymmentä mielisairaalassa, seottuaan Happyn voiton myötä. Uusina tuttavuuksina taas esitellään muun muassa golfin uudistamisesta haaveileva Frank Manatee (Benny Safdie), Happyn uusi caddie Oscar (Benito Antonio Martinez Ocasio), sekä Happyn uusi vastus golfkentällä, Billy Jenkins (Haley Joel Osment). Leffa on lisäksi täynnä lukuisia cameoita ja Sandler on ujuttanut myös äitinsä Judyn, vaimonsa Jackien ja toisen tyttärensä Sadien, sekä kaverinsa Rob Schneiderin, Steve Buscemin ja Nick Swardsonin mukaan. Safdie ei vakuuta osassaan, mutta McDonald revittelee hyvin, Osment tanssahtelee sulavasti pidettävän ja mulkvistin välimaastossa ja Ocasion esittämä sympaattinen Oscar nousee suosikiksi hahmokaartista.
Happy Gilmore 2 on jälleen yksi helppojen rahojen perässä väkisin väännetty jatko-osa, joita viime vuosina on totuttu näkemään turhankin paljon. Siinä, missä ensimmäinen elokuva oli hauska ja viihdyttävä, sekä sisälsi oikeasti hyvän tarinan, jatko-osa on ponneton, laiska ja jopa pitkäveteinen, eikä tarinassakaan ole juuri kehuttavaa. Sen sijaan, että Happy osallistuu golfturnaukseen pelastaakseen äitinsä kodin, hän yrittää kerätä tarvittavat rahat, jotta hänen tyttärensä pääsisi haaveilemaan kouluun. Tavallisen golfturnauksen sijaan luvassa on "Maxi Golfia", joka menee omien sääntöjensä ja esteratojensa kanssa jo hieman typerryttävän puolelle.
Sandlerin leffoissa ei toki ole usein kehumisen aihetta, mutta olisin odottanut, että kun mies palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan, nimenomaan tähän elokuvaan olisi panostettu. Mutta ei. Happy Gilmore 2:ssa toisaalta tapahtuu vähän väliä jotain todella hektistä ja hahmot meuhkaavat, mutta kaikesta puuttuu palo leffaa kohtaan. Komediaosasto jätti minut kylmäksi, vaikka yleensä Sandlerin tyhmät pissa-kakka-jututkin herättävät minussa lapsellisen huvittuneen hymyn. Kun leffan alkupää velloo niin paljon Happyn masennuksessa, ovat vitsitkin vähissä. Pari ihan hauskaa juttua mahtuu sekaan, mutta eivätpä ne paljoa pelasta. Jostain syystä Happy Gilmore 2 on vieläpä päätetty venyttää kahden tunnin mittaan, siinä missä ykkösosa oli napakka puolitoistatuntinen. Iso osa tästä liikakestosta syntyy, kun kaikki vanhat tutut ykkösleffasta on pitänyt ängetä mukaan ja jos heidän näyttelijänsä ovat kuolleet tässä kolmen vuosikymmenen aikana, on heidän hahmonsa korvattu heidän lapsillaan, jotka ovat ihan samanlaisia tyyppejä kuin vanhempansa. Jatko-osalla ei kuitenkaan ole luottoa, että katsoja muistaisi nämä hahmot, vaan turvautuu näyttämään aivan liikaa muistelupätkiä ensimmäisestä leffasta.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Kyle Newacheck, joka on aiemmin tehnyt Sandlerin Murder Mystery -komedian (2019). Newacheckin työ on turhauttavan laiskaa, mihin vaikuttaa Sandlerin ja Tim Herlihyn heikko käsikirjoitus. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt älytä tiivistää ja karsia latteimpia vitsejä. Happy Gilmore 2 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, lavasteet ovat oivat ja puvustus menevää. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit jäivät aika yhdentekeväksi taustahälinäksi. Lopulta itselleni elokuvan ainoa innostava juttu oli, kun finaaliottelun käynnistyessä pärähti soimaan suosikkikappaleeni suosikkiyhtyeeltäni, eli Musen Knights of Cydonia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Happy Gilmore 2, 2025, Happy Madison Productions, Netflix, Pro Shop Studios, STX Films, Universal Pictures
Pääosissa: Ewan McGregor, Scarlett Johansson, Sean Bean, Djimon Hounsou, Steve Buscemi, Ethan Phillips, Brian Stepanek, Michael Clarke Duncan, Kim Coates ja Glenn Morshower
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16
The Island on Michael Bayn ohjaama scifitoimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Caspian Tredwell-Owenin ideasta, jonka pohjalta hän kynäili käsikirjoituksen ja ryhtyi kaupittelemaan sitä studioille. DreamWorks Pictures nappasi projektin itselleen ja palkkasi Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin viilaamaan tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2004 ja lopulta The Island sai maailmanensi-iltansa 11. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, josta kriitikot eivät pahemmin piitanneet. Itse kuitenkin pidin leffasta paljon, kun näin sen ensi kertaa jo lapsena, muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen. Olen katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen. Kun huomasin The Islandin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.
Vuonna 2019 suuri osa ihmiskunnasta on kuollut hirvittävän taudin takia. Eloonjääneet asuvat maanalaisessa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle, ainoaan paikkaan missä tartuntaa ei ole. Kaksi eloonjäänyttä saavat kuitenkin selville kaamean huijauksen ja päättävät paeta laitoksesta.
The Islandin päärooleissa nähdään Ewan McGregor ja Scarlett Johansson, jotka esittävät Lincoln Six Echoa ja Jordan Two Deltaa, kahta tartunnalta selviytynyttä, jotka elävät muiden eloonjääneiden kanssa laitoksessa ja haaveilevat pääsystä Saarelle. Mutta kun Lincolnille ja Jordanille selviää kauhistuttava totuus laitoksesta, he päättävät paeta. McGregor ja Johansson istuvat oivallisesti rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy mainiota kemiaa. McGregor tulkitsee erittäin hyvin hahmonsa muuttuvia tunteita, kun totuudet hiljalleen paljastuvat Lincoln Six Echolle. Johansson jää roolissaan selvästi McGregorin varjoon ja vaikka näyttelijältä löytyy hyvät hetkensä, on Johansson ajoittain hieman puinen osassaan.
Elokuvassa nähdään myös Sean Bean eloonjääneiden terapeuttina, tohtori Merrickinä, Djimon Hounsou karkuteille lähteneitä Lincolnia ja Jordania jahtaavana Laurentina, Ethan Phillips, Brian Stepanek ja Michael Clarke Duncan muina selviytyjinä Jones Three Echona, Gandu Three Echona ja Starkweather Two Deltana, sekä Steve Buscemi Lincolnin teknikkokaverina Macina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan. Bean on nappivalinta lempeäksi, mutta selvästi jotain salailevaksi tohtoriksi ja Hounsousta löytyy karismaa palkkasoturiksi, joka on kaiken aikaa pääkaksikon kintereillä.
Ennen kuin pistin The Islandin pitkästä aikaa pyörimään, jännitin, että mitä jos en enää pitäisikään elokuvasta? Ja mitä vielä. Kyseessähän on oikein mainio toimintaseikkailu, joka sisältää erittäin hyvän konseptin, sekä ehdottomasti yksi Michael Bayn paremmista teoksista. Elokuvan tulevaisuudenkuva (joka tosin on nyt vuonna 2025 meille jo menneisyyttä) on mielenkiintoinen ja laitos, jossa eloonjääneet asuvat, unelmoiden pääsystä paratiisimaiselle Saarelle, on kiehtova paikka. Kun Lincoln Six Echo eräänä päivänä harhailee väärään paikkaan ja saa selville jotain, mitä eloonjääneiden ei kuuluisi saada tietää, alkaa todella mukaansatempaava ajojahti, josta ei vauhdikasta toimintaa ja jännittäviä tilanteita puutu. Katsojan on parasta tietää elokuvasta mahdollisimman vähän ennakkoon, sillä sen paljastukset ja käänteet ovat oivallista seurattavaa.
Elokuva alustaa kertomustaan ja hahmojaan onnistuneesti, päästen silti nopeasti itse asiaan. Kahden tunnin ja vartin kesto kulkee pääasiassa nopeasti ja vasta loppupäässä hurjat takaa-ajot ja isommaksi paisuva toiminta alkaa aiheuttamaan pientä ähkyä. Moniin muihin Bay-rainoihin verrattuna The Island pysyy kuitenkin suhteellisen maltillisena, sekä passelin tiukkana. Siinä on myös tavallista enemmän pohdiskeltavaa katsojalle ja vaikka sen tietyt moraaliset dilemmat eivät olisikaan täysin uniikkeja tai mitään tajunnanräjäyttävää pureskeltavaa, on se tässäkin syvällisempää ja kiinnostavampaa kamaa kuin likimain kaikki muut ohjaajan teoksista.
Vaikka Caspian Tredwell-Owenin ideasta lähtenyt Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin työstämä käsikirjoitus onkin parempi kuin suuressa osassa Michael Bayn tuotantoa, ohjauksesta paistaa läpi, kuka puikoissa pyörii. The Islandista löytyy kaikki Bay-maneerit, oli kyse sitten värimäärittelyn voimakkaasta saturaatiosta, alhaalta kuvatuista dramaattisista hidastuksista, suurista räjähdyksistä tai tuotesijoittelusta (ainakin Xbox ja Ben & Jerry's ovat olleet sponsoroimassa leffaa). Bay kuitenkin osaa parhaimmillaan tehdä koukuttavaa toimintaviihdettä, sen hän osoittaa usean kerran. The Island on kameratyöskentelyltään ailahtelevaa ja välillä toivoisi, ettei kuvaus äityisi niin sähäkäksi, mitä ei auta nopeatempoinen leikkaus, jossa kuvat saavat kestää ehkä sekunnin ajan. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja erikoistehosteet ovat kestäneet paremmin aikaa kuin jotkut viime vuosien toimintaspektaakkeleista. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Steve Jablonsky kasvattelee tunnelmaa hyvin musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Island, 2005, Warner Bros., Dreamworks Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, K/O Paper Products
Pääosissa: Chris Hemsworth, Brian Tyree Henry, Scarlett Johansson, Keegan-Michael Key, Jon Hamm, Laurence Fishburne, Steve Buscemi, Vanessa Liguori ja Isaac C. Singleton Jr.
Transformers One perustuu Hasbron Transformers-leluihin. Vuonna 2015 Paramount Pictures päätti ottaa kaiken irti Transformersista ja pestasi käsikirjoittajia työstämään erilaisia projekteja aiheesta. Andrew Barrer ja Gabriel Ferrari kynäilivät hahmojen syntytarinan, mistä studiolla innostuttiin. Käsikirjoitusta työstettiin useasti uudestaan, kunnes tuotanto pyörähti vihdoin liikkeelle. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Transformers One saapuu elokuvateattereihin. Minulta on mennyt hissuksiin maku Transformersiin, uusien elokuvien ollessa lähinnä heikkoja (poislukien mainio Bumblebee(2018)). En innostunut Transformers Onesta, kun sen ilmoitettiin olevan tosissaan tekeillä. Näyttelijäkaarti ei vakuuttanut minua yhtään, enkä pitänyt trailerista. Päätin silti käydä katsomassa Transformers Onen heti sen ensi-iltapäivänä, etenkin kun elokuvaa esitettiin ihan IMAX-salissa.
Cybertron-planeetalla nuoret mainaribotit Orion Pax ja D-16 saavat selville myyttisen Johtajuuden Matrixin olinpaikan ja päättävät etsiä sen, todistaakseen arvonsa johtajalleen Sentinel Primelle.
Ennen kuin hänestä tuli hyvien Autobotien johtaja Optimus Prime, hän oli Orion Pax (äänenä Chris Hemsworth) ja ennen kuin hänestä tuli pahojen Decepticonien johtaja Megatron, hän oli D-16 (Brian Tyree Henry). Ja ennen kuin he olivat pahimmat vihamiehet, Orion ja D-16 olivat parhaimmat ystävykset. Ja ennen kuin he olivat edes kulkuneuvoiksi muuttuvia transformereita, he olivat pelkkiä mainaribotteja, louhimassa transformereille elintärkeää energonia syvältä Cybertron-planeetan uumenista. Transformers Onen kuvaukset tutuista hahmoista ovat hyvin erilaiset kuin mihin on totuttu, elokuvan toimiessa yhdenlaisena alkutarinana Optimus Primelle ja Megatronille. Orion Pax on säännöistä piittaamaton oman tiensä kulkija ja D-16 lähinnä seuraa hänen perässään, samalla kun kiukku mainaribottien väärinkohtelua kohtaan kasvaa hänen mielessään. Hahmot toimivat pääasiassa passelisti, etenkin muuntautuessaan tutummiksi itsekseen, mutta minun täytyy sanoa, että minua häiritsi läpi leffan se, että Optimus Primen äänenä kuullaan Marvel-leffojen Thor. Minulla ei ole sinänsä mitään Hemsworthia vastaan, mutta tähän rooliin hän oli väärä valinta.
Näyttelijäkaarti on mielestäni muutenkin kyseenalainen, vaikka toisaalta myös lahjakas. Scarlett Johansson esittää mainaribotti Elita-1:ä, Keegan-Michael Key hölösuu B-127:ää (eli Bumblebeetä), Jon Hamm transformerien johtajaa Sentinel Primeä, Laurence Fishburne iäkästä Alpha Trionia ja Steve Buscemi kaartijohtaja Starscreamia. Jos jokin elokuvan kuvauksista silitti minua pahasti vastakarvaan, niin nuori Bumblebee, joka on suorastaan ärsyttävä tyhmyytensä ja jatkuvan vitsailunsa kanssa.
Transformers One jäi muutenkin aika ristiriitaiseksi katselukokemukseksi, joka nousi juuri ja juuri plussan puolelle vasta loppupäässä, kun Orion Paxin ja D-16:n välillä kytevä konfliktinpoikanen alkaa kasvaa liekkiinsä, mikä muuttaa hahmot tutuiksi Optimus Primeksi ja Megatroniksi. Parhaiden ystävien kääntyminen toisiaan vastaan voimakkaiden poliittisten näkökantaerojen takia on onnistunut ja katsoja voi huomata ymmärtävänsä molempia puolia. Konfliktin alustus on kuitenkin hitusen kömpelöä ja elokuvan ensimmäinen tunti on muutenkin aika tönkkö. Meno petraantuu vähän, kun seikkailu Johtajuuden Matrixin löytämiseksi alkaa, mutta silti jokin tökkii. Tunnelma on ailahteleva, leffan tarjotessa lähes kaikki kohtaukset huumorin kautta. Eikä edes kovin hyvän huumorin. Vitsit aiheuttivat enemmän myötähäpeää kuin tarjosivat nauruja. Pari kertaa sentään hymähdin. Toimintakohtaukset eivät jännitä tippaakaan, mutta ovat ne ajoittain viihdyttävää seurattavaa, kun leffa näyttää siltä kuin lapsi hakkaisi suosikkilelujaan toisiaan vasten.
Kun aiempia Transformers-elokuvia on kritisoitu siitä, että ne keskittyvät liikaa tylsiin ihmishahmoihin, Transformers One voittaa takuulla monet puolelleen jo siinä, ettei ihmisiä nähdä yhtä ainutta, eikä Maata edes mainita. Elokuvan ehkä jopa kiinnostavinta antia onkin nähdä Cybertronin menoa ennen kuin Autobotien ja Decepticonien välille syttyi tuhoisa sota, joka koitui lopulta koko planeetan kohtaloksi. Tätä aspektia ja luokkayhteiskunnan kritisointia robottien avulla olisi voitua tutkia vielä enemmän. Jos elokuva saa jatkoa (mitä se toki kovasti viime minuuteillaan pohjustaa), toivon mahdollisen "Transformers Twon" esittelevän vielä enemmän transformerien kulttuuria ja Cybertronin menoa.
Visuaalisestikaan elokuva ei juuri säväyttänyt. Transformerien kotikaupunki Iacon City on yksityiskohtainen, mutta itse robotit näyttävät hitusen tylsiltä ja pelkistetyiltä, lähes viimeistelemättömiltä, aivan kuin elokuva olisi alun perin tarkoitettu halvemmalla tehtynä suoraan kotikatseluun. Erityisesti en piitannut siitä, että oikeastaan kaikkien robottien kasvot olivat kuin samasta muotista tehdyt, hopeiset ja ihmismäiset. Äänimaailma on sen sijaan oikein pätevästi rakennettu jatkuvia mekaanisia ääniä myöten ja Brian Tylerin säveltämät musiikit säestävät menoa mainiosti.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Transformers One, 2024, Paramount Animation, Hasbro Entertainment, New Republic Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Productions
Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman, Bruce Willis, Ving Rhames, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Tim Roth, Amanda Plummer, Maria de Medeiros, Eric Stoltz, Rosanna Arquette, Steve Buscemi ja Christopher Walken
Genre: rikos, komedia, jännitys
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 18
Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta on Quentin Tarantinon toinen elokuva. 1990-luvun alussa Tarantino työsti Roger Avaryn kanssa lyhytelokuvaa, uskoessaan, että he saisivat helpommin rahoituksen sille kuin täyspitkälle filmille. Pian he kuitenkin hoksasivat, ettei kukaan ryhtyisi rahoittajaksi lyhärille, joten he kynäilivät lisää tarinoita, tehdäkseen lopulta rikostarinoiden trilogian, joka kulki aluksi nimellä "Black Mask". Tarantinon kirjoittamasta tarinasta muodostui lopulta hänen esikoiselokuvansa Reservoir Dogs(1992), jonka valmistuttua hän palasi ideaan elokuvasta, joka sisältäisi useita toisiinsa linkittyviä rikostarinoita. Tarantino vei käsikirjoituksen Jersey Filmsille ja TriStarille, jotka ottivat hänet aluksi avosylein vastaan, mutta torjuivat tekstin, pitäessään sitä surkeana sekasotkuna. Käsikirjoitus päätyi Miramaxille, jonka Walt Disney -yhtiö oli vastikään ostanut. Miramaxia tuolloin johtaneet Weinsteinin veljekset ihastuivat Tarantinon tekstiin ja myönsivät filmille rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 21. toukokuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti Kultaisen palmun, eli festivaalin pääpalkinnon. Elokuvateatterikierroksensa filmi aloitti syksyllä ja Suomeen se saapui joulukuussa. Kyseessä oli jättimäinen menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa, kuvaus, ääni ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Pulp Fictionia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin leffan ensi kertaa turhan nuorena, enkä oikein älynnyt filmin hienoutta, pitäen enemmän sen osasista kuin niiden summasta. Kuitenkin kun katsoin elokuvan muutama vuosi sitten uudestaan, pidin siitä valtavasti. Kun huomasin Pulp Fictionin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietysti katsoa elokuvan jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Kahden palkkamurhaajan, nyrkkeilijän, rikollispomon ja hänen vaimonsa, sekä pikkurikollisten elämät kohtaavat muutaman päivän sisällä.
Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta kertoo eri hahmoista, joiden juonikuviot kohtaavat lyhyen aikavälin sisällä. John Travolta ja Samuel L. Jackson näyttelevät Vincentiä ja Julesia, kahta palkkamurhaajaa, jotka elokuvan alussa lähtevät hakemaan mystistä salkkua pahamaineiselle rikollispomolle, Ving Rhamesin esittämälle Marsellus Wallacelle. Herralle töitä tekee myös Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä Butch Coolidge, joka etsii keinoa päästä pois rikollisilta poluilta ja aloittaa uuden elämän. Hahmojen käynnistämän sotkun keskelle päätyvät myös Wallacen vaimo Mia (Uma Thurman), Butchin tyttöystävä Fabienne (Maria de Medeiros), Vincentin huumediileri Lance (Eric Stoltz), Julesin kaveri Jimmie (ohjaaja Tarantino itse), rikospaikkojen puhdistukseen erikoistunut Wolfe (Harvey Keitel), sekä väärässä paikassa väärään aikaan ryöstöä yrittävä pariskunta Pumpkin (Tim Roth) ja Honey Bunny (Amanda Plummer). Näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan kiinnostavampia lainrikkojia. Travoltan ja Willisin vahvoina käynnistyneet urat olivat kääntyneet laskuun taloudellisten floppien myötä, mutta Pulp Fictionin avulla he nousivat takaisin ykkösnimien joukkoon - ainakin hetkellisesti. Kumpikin istuu täydellisesti hahmoikseen, joiden polut kohtaavat leffassa pariinkin otteeseen. Rhames on nappivalinta uhkaavan rikollispomon rooliin ja Thurman revittelee onnistuneesti tämän vaimon osassa. Keitelistä löytyy oikeaa karismaa ja Rothin ja Plummerin kemiat iskevät hyvin yhteen ryöstäjäpariskuntana. Show'n kuitenkin varastaa Samuel L. Jackson, joka suoltaa repliikkejään ulos mielettömällä vimmalla. Jackson ottaa jokaisen kohtauksen täysin haltuunsa ja loistaa erityisesti alkupään kuulustelussa, kun palkkamurhaajaduo saapuu hakemaan salkkua. Myös Jacksonin ja Travoltan kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon välisiä keskusteluja seuraa virne kasvoillaan. Hauskana faktana muuten, että Travoltan Vincent Vega -hahmo on Reservoir Dogsissa nähdyn Michael Madsenin esittämän Vic Vegan, eli herra Blonden veli.
Ai että, Pulp Fiction - Tarinoita väkivallastahan vain paranee joka katselulla! Jo toisella kerralla pidin elokuvaa upeana, mutta nyt voisin kutsua sitä jopa täydelliseksi mestariteokseksi. Kyseessä on fantastinen rikosteos, joka mullisti niin lajityyppiään kuin yleisesti elokuvanteon sääntöjä. Esikuviltaan paljon lainaileva, mutta silti täysin omalaatuinen Quentin Tarantino kun ei ole pahemmin kiinnostunut siitä, miten muiden mielestä elokuvia pitäisi tehdä ja miten tarinoita kertoa. Pulp Fictionia ei ole rakennettu millään lailla tavanomaisen elokuvan tapaan. Siinä ei kulje selvää punaista lankaa, joka johdattaisi selvää päähenkilöä läpi leffan alkuteksteistä lopputeksteihin. Kuten suomalainen lisänimi kertoo, kyse on "tarinoista väkivallasta". Elokuva on enemmänkin yhdistelmä otteita usean hahmon elämistä tietyltä lyhyeltä ajanjaksolta. Nämä otteet linkittyvät toisiinsa ja kulkevat lomittain ja päällekkäin.
Kaikista erityisintä on, ettei näitä juonikuvioita kerrota ns. "oikeassa järjestyksessä". Jos kohtaukset asettelisi aikajanalle, olisivat ne hyvin erilaisessa järjestyksessä kuin elokuvassa. Asiaa ei ole tehty täysin päivänselväksi, vaan Tarantino antaa palapelinsä palaset katsojalle, toivoen, että tarpeeksi hyvin niitä tarkasteltuaan katsoja osaisi koota pelin oma-aloitteisesti kaiken päätteeksi. Muistan hyvin sen välähtävän ja tyydyttävän ahaa-elämyksen, minkä koin, kun ensi kertaa sain mielessäni loksauteltua palaset oikeille paikoilleen. Tämä juttu tapahtuu ennen tätä, tämä tämän jälkeen. Nämä kohtaukset tapahtuvat samanaikaisesti ja nyt tässä keskustellaan asiasta, joka on tapahtunut jo, mutta joka näytetään meille vasta myöhemmin. Tarantino myös leikittelee elokuvakerrontaan liittyvien kikkojen kanssa ja Pulp Fictionissa nähdään yksi parhaista MacGuffin-konseptin käytöistä. MacGuffinin on tarkoitus olla hahmoille merkittävä ja juonta eteenpäin kuljettava objekti, jolla on kuitenkin lopulta katsojalle aika vähän merkitystä. Palkkamurhaajien etsimä salkku on tällainen ja sitä hyödynnetään kekseliäästi. Tarantino myös kasvattelee tapahtumaketjuja pikkuhiljaa ja vangitsevasti, kunnes homma eskaloituu säväyttävästi ja usein todella yllättävästi. Katsoja uskoo jatkuvasti päässeensä kärryille siitä, minne nyt ollaan menossa, mutta kerta toisensa perään Tarantino kiskaisee röyhkeästi maton jalkojen alta.
Ei ole ihme, että Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta voitti ilmestyessään useita palkintoja juurikin käsikirjoituksestaan, sillä elokuva on ihan puhdasta käsikirjoituksen juhlaa. Sen lisäksi, että Tarantino on kynäillyt erittäin mukaansatempaavia juonikuvioita hyvillä hahmoilla ja sitten nivonut ne erikoisen tyylikkäästi toisiinsa, hän on täyttänyt filmin erinomaisella dialogilla. Jo esikoisleffassaan Reservoir Dogsissa Tarantino osoitti lahjojaan replikoinnin suhteen, mutta Pulp Fictionissa herra osoittaa olevansa parhaimmillaan esimerkillinen kirjoittaja, jonka tekstejä käytetään nykyään oppimateriaaleina elokuvaopiskelijoille. Dialogin puolesta parasta antia on koko ensimmäinen osuus Vincentin ja Julesin tehtävän parissa. Hahmojen matkakeskustelu autossa ei liity mitenkään heidän työhönsä, vaan he päätyvät turisemaan jonninjoutavuuksia Vincentin Euroopan-reissusta ja kulttuurieroista. "You know what they call a 'Quarter Pounder with Cheese' in Paris? 'Royale with Cheese'." on ymmärrettävästi jäänyt yhdeksi leffan ikimuistoisimmista heitoista. Rupattelu on lystikästä ja saa katsojan välittömästi tykkäämään kaksikosta. Kun päästään kohteeseen, Jackson pääsee vauhtiin, kun hänen hahmonsa Jules avaa sanaisen arkkunsa. Ah, mitä herkkua tämä kohtaus onkaan! "English, motherfucker! Do you speak it?" ja "Say 'what' again! I dare you! I double dare you, motherfucker! Say 'what' one more goddamn time!"
Elokuva on yksinkertaisesti aivan pullollaan ikimuistoisia kohtauksia, kuten Vincentin ja Mian twist-tanssi, intensiivinen yliannostus, autonpuhdistus, kahvilaryöstö ja kauhistuttava panttilainaamo, joiden ansiosta filmi on ansaitusti sementoinut asemansa elokuvahistoriassa ehtana klassikkona. Yksikään kohtaus ei tunnu jäävän puolitiehen, vaan jopa absurdin hauskaksi äityvä takauma, jossa Christopher Walkenin näyttelemä sotaveteraani saapuu antamaan lapsi-Butchille (Chandler Lindauer) tämän suvussa periytyneen kellon, on loppuun asti hiottu. Tarantinon tuttuun tapaan katsoja yllätetään myös säännöllisillä väkivallan purskahduksilla, jotka ovat toinen toistaan verisempiä ja brutaalimpia. Kenenkään ei kannata odottaa olevan turvassa ja tälläkin saralla mattoa kiskotaan katsojan jalkojen alta tehokkaasti. Tätä aukottoman iskevästi kerrottua rikosdraamakomediaa jää seuraamaan niin antaumuksella, että katselukerta toisensa perään kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin siivillä.
Mahtavan käsikirjoituksen lisäksi Tarantino hoitaa homman tyylikkäästi myös ohjauksen puolella. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja pitää pakettia tehokkaasti kasassa. Tarantino kasvattaa tunnelmaa hyvin ja tekee pitkistä kohtauksistaan yhä vain veikeämpiä tai tiivistunnelmaisempia. Hän totta kai lainailee paljon esikuviltaan ja näyttääkin tätä rakkauttaan vanhoja elokuvia kohtaan oikein urakalla, kaikista näkyvimmin 1950-lukua mukailevassa retroravintolassa, jossa Vincent ja Mia käyvät syömässä. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Se on upeasti kuvattu kamera-asettelua, kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Kuvausta tukee iskevä leikkaus, jossa hajotettu palapeli kasaantuu onnistuneesti näytille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten. Varsinaisia elokuvaa varten sävellettyjä musiikkeja ei mukana ole, vaan Tarantino on kasannut leffan täyteen kappaleita, kuten Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soon, Chuck Berryn You Never Can Tell, The Lively Onesin Surf Rider, sekä kenties kaikkein tunnetuimpana Dick Dale & His Del-Tonesin sähäkkä tulkinta Misirlousta, joka pärähtää soimaan alkuteksteissä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pulp Fiction, 1994, Miramax, A Band Apart, Jersey Films
Pääosissa: Roseanne Barr, Judi Dench, Jennifer Tilly, Cuba Gooding Jr., Randy Quaid, Carole Cook, Charles Dennis, Charles Haid, Joe Flaherty, Richard Riehle, Sam J. Levine, Patrick Warburton, Lance LeGault, G. W. Bailey, Dennis Weaver ja Steve Buscemi
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: S
Home on the Range, eli suomalaisittain Lehmäjengi on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 44. osa. 1990-luvun alussa ohjaaja Mike Gabriel ehdotti Disneylle ideoitaan villiin länteen sijoittuvasta seikkailuelokuvasta, mutta yhtiö tarttui mieluummin hänen toiseen ideaansa, josta muodostui historiaan pohjautuva Pocahontas (1995). Kun elokuva saatiin valmiiksi, Gabriel palasi studiopomojen luokse vanhojen ideoidensa kanssa ja sai johtohommissa työskennelleen Peter Schneiderin kiinnostumaan projektista, joka kulki aluksi nimellä "Seating Bullets". Elokuvan tarina muovautui kuitenkin villisti kehittelyvaiheessa - yhdessä kohtaa se kertoi jopa kummituskaupunkiin päätyneestä cowboysta. Vuonna 1999 piirtäjä Michael LaBash ehdotti ideaa karjavarasta jahtaavista lehmistä ja tämän pohjalta Will Finn ja John Sanford työstivät käsikirjoituksen. Kaksikko myös korvasi Mike Gabrielin ohjaajina, kun animointiprosessi käynnistyi. Lopulta Lehmäjengi sai maailmanensi-iltansa 21. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se menestynyt lippuluukuilla. Juuri tämän leffan huonot tulot johtivat Disneyn siirtymiseen käsin piirretyistä animaatioista tietokoneanimaatioihin. Itse kävin katsomassa Lehmäjengin tätini kanssa elokuvateatterissa, kun se saapui Suomeen syksyllä 2004. Pidin leffasta lapsena, mutta en ole tainnut katsoa sitä lapsuuden jälkeen kertaakaan uudestaan. Kun huomasin Lehmäjengin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vuosien tauon jälkeen ja samalla arvostella sen.
Kolme lehmää päättävät pelastaa tilansa, heidän omistajansa jouduttua pahoihin velkoihin pankin kanssa. Lehmät aikovat napata kiinni hävyttömän karjavarkaan, Alameda Slimin ja käyttää tästä saadut palkkiorahat velkojen kuittaamiseen.
Kuten elokuvan suomalainen nimi vihjaakin, tämän lännenleffan päähahmoina nähdään lehmiä. On entinen show-lehmä Maggie (äänenä stand-up-koomikko Roseanne Barr), tiukka rouva Calloway (Judi Dench), sekä muiden päätöksiin myöntyvä ja mukana kulkeva Grace (Jennifer Tilly). Melkeinpä parasta elokuvassa onkin tämä kolmikko. Sen lisäksi, että hahmot tuovat erilaista ja kaivattua naisenergiaa Disney-animaatioihin, on veikeä idea tehdä lehmistä, yleensä hitaina ja vähä-älyisinä mielletyistä eläimistä, seikkailun sankareita.
Muita hahmoja elokuvassa ovat lehmien asustaman Poutapilvi-farmin omistaja Pearl (Carole Cook), farmin muut eläimet, kuten äksy Jeb-vuohi (Joe Flaherty) ja Audrey-kana (Estelle Harris), paikallinen sheriffi Sam (Richard Riehle), tämän innokas hevonen Buck (Cuba Gooding Jr.), Buckin ihailema palkkionmetsästäjä Rico (Charles Dennis), sekä pahiksen virkaa toimittava karjavaras Alameda Slim (Randy Quaid), jolla on varsin hupaisa keino napata lehmiä ja muita maatilojen eläimiä. Sivuhahmot ovat ihan vekkuleita tapauksia, mutta he eivät ole erityisen muistettavia tapauksia. Alameda Slim on kelpo vihollinen, mutta hän kaipaisi pientä lisäpotkua herkullisen häijyyden suhteen.
Elokuvien suhteen yksi omista suosikkijutuistani aikuisiällä on huomata, kuinka monet lapsuuden suosikit toimivat edelleen. Oli kyse sitten nostalgiasta tai ihan vain aidosti hienoista filmeistä, esimerkiksi Leijonakuningas(The Lion King - 1994), Toy Story - leluelämää(Toy Story - 1995), Shrek(2001) ja Ihmeperhe(The Incredibles - 2004) ovat mielestäni kaikki aivan mahtavia filmejä, joiden teho ei ole hiipunut minnekään. Ehkä jopa päinvastoin ja pidän joistain niistä enemmän nykyään. Ja sitten on niitä, jotka viihdyttivät lapsena hyvin, mutta joista ei enää aikuisena irtoa juuri mitään. Lehmäjengi on harmillisesti tätä jälkimmäistä kastia. Lapsille se tarjoaa passelin seikkailun villin lännen maisemissa hassujen eläinhahmojen kanssa, mikä viihdyttää takuulla läpi tunnin ja vartin keston. On paljon menoa ja meininkiä, ja pääasiassa koheltamiseen liittyvä huumori naurattaa varmasti perheen pienempiä katsojia.
En kuitenkaan yhtään ihmettele, miksi Lehmäjengi sai niin lattean vastaanoton sekä kriitikoilta, että myös taloudellisesti. Samaan aikaan ilmestyneet Pixarin työstämät animaatioelokuvat olivat visuaalisesti jotain uutta digitoteutuksellaan, mutta samalla nämä leffat puhuttelivat lasten lisäksi myös aikuisia. Esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003) herkisti vanhempia tehokkaammin kuin lapsia. Lehmäjengi on täydellisen keskinkertainen ja unohdettava leffa, jolla ei ole paljoa tarjottavanaan. Sen tarina tilaansa pelastavista farmieläimistä tuntuu aivan liian nähdyltä ja sen huumori jättää vanhemmat kylmäksi. Ei leffa sinänsä huono ole, se on vain todella yhdentekevä kertakäyttöraina, jota ei muista enää pari päivää myöhemmin.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasivat lopulta Will Finn ja John Sanford, joiden kynäilemä teksti on aika ponneton, ihan kelvollisista lähtökohdistaan huolimatta. Kaksikko jättää leffan todella pintapuoleiseksi, eikä siitä löydy sellaisia syvyyksiä kuin mitä Disneyn animaatioilta voisi odottaa, jos sitä vertaa vaikkapa edellisvuonna ilmestyneeseen Karhuveljeni Kodaan(Brother Bear - 2003), jossa karhuksi muuttunut päähenkilö joutuu moraaliseen dilemmaan, ryhtyessään suojelemaan pientä karhupentua, tapettuaan aiemmin ihmisenä tämän emon. On myös paikoin turhauttavaa, kuinka tekijät eivät selvästi luota lasten älykkyyteen. Kohtaus, jossa Alameda Slim selittää kätyreilleen ilkikurista juontaan, on todella tyhmentävästi kirjoitettu, aivan kuin tekijät asettaisivat katsojan Slimin umpitollojen kätyreiden asemaan. Visuaalisesti Lehmäjengi on kuitenkin mainio. Animaattorit tekevät taidokasta työtä hupsujen eläin- ja ihmishahmojen kanssa ja heidän piirtämänsä maisemat ovat parhaimmillaan komeita näkyjä. Leffa on myös mukavan värikäs. Äänitehosteet muuttuvat kuitenkin toisinaan turhaksi melskaamiseksi. Alan Menkenin säveltämistä musiikeista löytyy oivaa länkkärihenkeä, mutta elokuvassa kuullut laulut jäävät todella mitäänsanomattomiksi rallatuksiksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Home on the Range, 2004, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios
Pääosissa: Ewan McGregor, Albert Finney, Billy Crudup, Jessica Lange, Helena Bonham Carter, Alison Lohman, Marion Cotillard, Matthew McGrory, Robert Guillaume, Missi Pyle, Steve Buscemi, Danny DeVito, Deep Roy, David Denman, Ada Tai, Arlene Tai, Perry Walston, Loudon Wainwright III ja Miley Cyrus
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12
Big Fish perustuu Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions vuodelta 1998. Jo ennen kirjan julkaisua käsikirjoittaja John August sai Wallacen tekstin luettavakseen ja pyysi Wallacelta lupaa työstää siitä elokuvan. Wallacen hyväksynnällä Columbia Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja palkkasi aluksi Steven Spielbergin ohjaajaksi. Spielberg kuitenkin jätti projektin tehdäkseen elokuvan Ota kiinni jos saat(Catch Me if You Can - 2002), joten Columbia valitsi hänen tilalleen Tim Burtonin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2002 ja lopulta Big Fish sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli pienimuotoinen hitti, joka sai muun muassa parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan, miessivuosan, musiikin ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse näin Big Fishin ensi kertaa kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan katsottavana filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Will Bloom on lapsesta asti kuunnellut isänsä Edwardin saduilta kuulostavia kertomuksia elämästään, jopa turhautumiseen asti. Kun Edward sairastuu pahanlaatuiseen syöpään, Will yrittää viimeisen kerran saada selville, millainen hänen isänsä oli satujen takana?
Billy Crudup näyttelee Will Bloomia, joka lapsena kuunteli silmät pyöreinä ja ihmetellen isänsä Edwardin (lapsena Perry Walston, aikuisena Ewan McGregor, vanhana Albert Finney) kertomuksia elämästään. Willin ja Edwardin isä-poika-suhde on kuitenkin haalistunut vuosien varrella, Willin pohtiessa aikuisena, ettei mikään isänsä tarinoista olekaan totta. Crudup suoriutuu hyvin osastaan, mutta leffan todelliset tähdet ovat McGregor ja Finney. Finney tulkitsee hyvin iäkästä isää, joka yrittää yhä kivenkovaa seistä tarinoidensa takana ja McGregor on puhtia täynnä nuorempana Edwardina, joka seikkailee Finneyn esittämän hahmon takaumissa.
Elokuvassa nähdään myös Jessica Lange Edwardin vaimona, Marion Cotillard Willin vaimona, sekä muun muassa Helena Bonham Carter, Matthew McGrory, Steve Buscemi, Danny DeVito, Missi Pyle, Deep Roy, sekä Ada ja Arlene Tai Edwardin seikkailuissa kohtaamina hahmoina - noitina, jättiläisinä, runoilijoina, sirkustirehtööreinä, siamilaisina kaksosina ja muina. Laulajatähti Miley Cyrus tekee Big Fishissä ensimmäisen elokuvaroolinsa lapsi-Edwardin kaverina, jonka kanssa Edward käy etsimässä noitaa (Carter), jonka taikasilmän sanotaan kertovan, kuinka siihen katsova kuolee. Läpikotaisin näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä - varsinkin DeVito on hupaisa sirkustirehtöörin osassa.
Pidin Big Fishistä nyt uusintakatselulla enemmän kuin noin kymmenisen vuotta sitten, kun näin sen ensi kertaa. Jo lapsena koin elokuvassa yhtäläisyyksiä Oscar-voittajaleffa Forrest Gumpiin (1994), joissa molemmissa kerrotaan miehestä, joka kertoo elämänsä monenlaisista, jopa uskomattomilta kuulostavista seikkailuista. Edwardin tarinat eivät tosin kulje historiallisten tapahtumien avulla, kuten Forrestin ja ne ovat huomattavasti satumaisempia. Molempien tarinoita kuunnellessa katsoja kuitenkin hetkittäin kyseenalaistaa kertojan luotettavuuden. Ja niin kyseenalaistaa myös Edwardin poika. Filmin sydän muodostuukin tästä hankalasta isä-poika-suhteesta ja kuinka Will yrittää korjata sitä, uskoessaan, että on viimeinen mahdollisuus siihen.
Tämä perhedraamapuoli on oivallisesti rakennettu, mutta elokuvan parasta antia ovat McGregorin esittämät tarinat, joita Edward kuolinvuoteellaan kertoo. Hahmon elämäntarinaa jää seuraamaan mielellään, olivat sepustukset totta tai eivät. Osa filmin viehätyksestä syntyykin siitä. Edwardin tarinat ovat kuin jonkun kalastajan kehuskeluja nappaamallaan saaliilla, joka ei todellisuudessa välttämättä ollut ihan niin kookas yksilö tai jonka saaminen ei välttämättä ollut niin haastavaa kuin kalastajan selitys antaa ymmärtää. Big Fish on monipuolisena kertomuksena varsin mainio, mutta todellinen säväytys jäi mielestäni yhä hieman uupumaan.
Ohjaaja Tim Burton tekee elokuvassa huomattavasti pienimuotoisempaa ja tavanomaisempaa työtä kuin yleensä. Paikoitellen hän lisää sekaan oman burtonmaisen vivahteensa, mutta muuten elokuvassa ei näy yhtä selvästi hänen kädenjälkensä kuin muissa hänen teoksissaan. Burtonin työ on oivallista ja hän tunnelmoi sujuvasti. John Augustin käsikirjoitus on myös mainio. Tarinankerronta soljuu hyvin, leffan hypellessä sujuvasti ajassa vähän väliä edestakaisin. Big Fish on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja varsinkin noidan maskeeraukset ovat hienot. Elokuvan erikoistehosteet ovat luovia ja niissä hyödynnetään nokkelasti kaikenlaisia kikkoja tietokone-efekteistä käytännön tehosteisiin, kuten robotteihin ja pakotettuun perspektiiviin. Jättimäinen Karl on toteutettu pääasiassa kuvaustekniikoilla, jotka ovat saaneet jo valmiiksi pitkän näyttelijä McGroryn näyttämään entistä suuremmalta muiden näyttelijöiden vierellä. Äänimaailmakin toimii kelvollisesti Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeja myöten.
Yhteenveto: Big Fish on erittäin mainio ja erilainen satuelokuva. Sen kertomus pojan ja isän yrityksestä korjata välinsä vuosien jälkeen on toimiva ja jopa hieman liikuttava. Parasta antia ovat kuitenkin Edward-isän kertomukset nuoruutensa seikkailuista. Edwardille on keksitty monenlaista menoa ja meininkiä, joiden todellisuutta niin Will-poika kuin katsoja kyseenalaistavat. Iso osa leffan viehätyksestä kuitenkin pohjautuu siihen, ettei oikein tiedä, uskoako Edwardin tarinoita, vai ei. Ohjaaja Tim Burton rakentaa tunnelmaa mainiosti, yhdistellen hyvin satumaisuutta ja maanläheistä henkilödraamaa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii. Etenkin luovat käytännön tehosteet vakuuttavat. Big Fish on oikein hyvä elokuva, jossa yhdistyvät satumainen seikkailu ja ihmisvetoinen draama ja jota suosittelen katseltavaksi, jos leffa on vielä jäänyt näkemättä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Big Fish, 2003, Columbia Pictures, Jinks/Cohan Company, The Zanuck Company, Tim Burton Productions
Ohjaus: Quentin Tarantino Pääosissa: Harvey Keitel, Tim Roth, Steve Buscemi, Michael Madsen, Lawrence Tierney, Chris Penn, Randy Brooks, Kirk Baltz, Quentin Tarantino ja Edward Bunker Genre: rikos Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 18
Reservoir Dogs on ohjaaja Quentin Tarantinon esikoiselokuva. 1980-luvun lopulla Tarantino työskenteli videokaupassa, suunnitellen samalla tekevänsä itse elokuvia. Hänellä oli kehitteillä kertomus pieleen menneestä ryöstöstä, jonka hän ajatteli toteuttaa kavereidensa kanssa 30 000 dollarin budjetilla mustavalkoisena amatöörileffana. Kuitenkin kun Tarantino esitteli käsikirjoituksensa tuottaja Lawrence Benderille, jonka kautta teksti päätyi näyttelijä Harvey Keitelille, siitä kiinnostuttiin ihan tosissaan ja Keitelin ja Benderin avulla Tarantino sai lopulta jopa yli miljoonan elokuvan tekoa varten. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1991 ja lopulta Reservoir Dogs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Sen jälkeen filmiä esitettiin mm. Cannesin ja Toronton elokuvajuhlilla, kunnes filmi sai kunnon teatterikierroksensa. Elokuva ei ollut mikään erityisen suuri menestys taloudellisesti, mutta niin kriitikot kuin katsojat kehuivat sitä. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren merkkiteoksista, minkä lisäksi se on saanut kulttiklassikon statuksen. Itse näin Reservoir Dogsin ensi kertaa kesällä 2013. Tätini oli näyttänyt minulle päivää aiemmin Tarantinon filmin Kunniattomat paskiaiset(Inglourious Basterds - 2009), josta pidin valtavasti ja halusin nähdä lisää. Silloin lähes kymmenen vuotta sitten nuorempana en kuitenkaan erityisemmin välittänyt Reservoir Dogsista. Silti olen myöhemmin ostanut filmin hyllyyni, tarkoituksena katsoa se uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Timanttiryöstö kariutuu poliisien saapumiseen. Ryöstäjä herra White kuljettaa osuman saanutta herra Orangea ryöstäjien kohtaamispaikkana toimivalle varastolle. Odotellessaan muiden saapumista, ryöstäjät alkavat epäillä yhden joukosta olevan soluttautunut poliisi.
Elokuvan ryöstäjäjoukkoon kuuluvat Harvey Keitelin näyttelemä herra White, Tim Rothin näyttelemä herra Orange, Steve Buscemin näyttelemä herra Pink, Michael Madsenin näyttelemä herra Blonde, Edward Bunkerin näyttelemä herra Blue, sekä itse ohjaaja-käsikirjoittaja Tarantinon esittämä herra Brown, jotka rikollispomo Joe Cabotin (Lawrence Tierney) on kasannut yhteen. Herra Blue ja herra Brown jäävät todella pienelle huomiolle, mutta herrat White, Orange, Pink ja Blonde pääsevät kaikki loistamaan kirkkaasti, erityisesti kun jokaisen kohdalla roolitus on nappivalinta. Keitel, Roth, Buscemi ja Madsen ovat kaikki erinomaisia rooleissaan ja todella kovassa iskussa läpi leffan, saaden jokainen ainakin yhden tykkimäisen hetkensä valokeilassa. Näyttelijät kanavoivat vakuuttavasti hahmojensa tunteita ryöstön mennessä pieleen ja on mielenkiintoista seurata, kun nämä erilaiset, voimakkaat persoonat ottavat yhteen, heidän alkaessa epäillä toisiaan poliisiksi valeasussa. Mainitsemisen arvoinen on myös edesmennyt Chris Penn, joka esittää Joe Cabotin poikaa. Niin Penn kuin roistoisukkia esittävä Tierney tekevät hyvää työtä osissaan. Tierneyssä on karismaa rikollispomoksi ja Penn on todella mainio tämän ylimielisenä poikana.
Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerrallani nuorempana en oikein välittänyt Reservoir Dogsista. Nyt varttuneempana toisella katselulla tämä elokuva iski minuun todella lujaa. Olin täysillä mukana heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa nämä ryöstäjät ovat aamupalalla ja keskustelevat siitä sun tästä, väitellen Madonnan kappaleen sanoituksen merkityksestä tai tippikulttuurin ongelmista. Keskustelussa ei edes puhuta siitä, mitä hahmot ovat menossa tekemään. Yksi filmin siisteimmistä jutuista on, että homma toimii, vaikkei itse ryöstöä koskaan näytetä. Alun ruokailun ja alkutekstien jälkeen leffa hyppää suoraan siihen, kun herra White kaahaa varastolle, verta vuotava herra Orange takapenkillään ja vasta hahmojen keskustelujen ja kommenttien kautta katsoja saa tietää, mitä ryöstön aikana tapahtui ja mikä meni pieleen?
Yksi elokuvan suurista onnistumisista on juurikin nämä keskustelut. Quentin Tarantino nousi tunnetuksi mm. hänen lahjakkuudestaan kirjoittaa mitä nasevinta dialogia ja Reservoir Dogs on täynnä sitä. Keskustelut ovat täydellisesti loppuun asti hiottuja, mutta samalla ne esitetään täysin luontevina, aivan kuin todelliset ihmiset kävisivät todellisia keskusteluja. Keskustelut antavat valtavasti informaatiota hahmoista ja ryöstöstä, mutta samalla ei koskaan tunnu siltä, että hahmot selittäisivät asioita suoraan katsojalle. Tarantino vakuuttaa myös sillä, kuinka hän kirjoittaa kertomustaan. Tarina ei kulje yksinkertaisen lineaarisesti eteenpäin, vaan se tosiaan hyppää suoraan ryöstön jälkeiseen aikaan ja takaumien kautta näyttää, kuinka hahmot päätyivät keikalle mukaan ja mitä heidän taustalla oikeasti liikkuu. Teksti on niin vaikuttavasti hiottua, että on jopa huutava vääryys, ettei käsikirjoitus saanut edes ehdokkuutta Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa.
Myös Tarantinon ohjaus on esimerkillisen taidokasta. Hän rakentaa tunnelmaa upeasti, pitäen niin hahmot kuin katsojankin varpaillaan läpi leffan. Kestoa ei ole venytetty liian pitkäksi, vaan esikoisleffansa hän on osannut pitää tiiviinä, vain hieman yli puolentoista tunnin kestossa. Vaikka elokuva onkin hyvin pitkälti vain hahmojen keskustelua, jännite ei koskaan rikkoudu, vaan tiivis henki pysyy jatkuvasti läsnä. Kirjoittamistapojensa lisäksi Tarantino esittelee filmillä toisenkin tavaramerkkinsä, mistä tulisi tunnetuksi, eli yllättävät verisen väkivallan purkaukset. Reservoir Dogsissa ei ole montaa raakaa kohtausta, mutta ne tietyt kohtaukset ovatkin sitten todella iskeviä. Kaikin puolin toteutuksessa on myös jotain hyvin teatterimaista. Koska filmi sijoittuu lähinnä yhteen lokaatioon, sen voisi helposti nähdä toteutuvan näyttämöllä. Tietty teatterimaisuus tuo pelkästään lisää leffan viehättävyyteen.
Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistuneesti tehty, vaikka budjetti olikin aika minimaalinen. Kuvaus on todella tyylikästä kaikin puolin kamera-ajoista kuvasommitteluun. Etu- ja taka-alan hyödyntäminen on erityisen huoliteltua. Kaikki tämä on vielä leikattu yhteen taidokkaasti. Oma suosikkiosuuteni leikkauksen puolesta on osio, missä hahmo ensin opettelee keksityn tarinan huumekaupasta ja sitten kertoo sen eteenpäin. Tarinan selitys jatkuu kaiken aikaa, mutta esityspaikka, esitystapa ja hahmot siinä ympärillä vaihtuvat lähes joka kuvan myötä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, kuten on äänimaailmakin tehosteista musiikkivalintoihin.
Yhteenveto: Reservoir Dogs on erinomainen rikosjännäri, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kestonsa. Quentin Tarantino onnistui heti esikoiselokuvallaan osoittamaan valtavat lahjansa. Hänen ohjauksessaan tunnelma on tiukkaa ja näyttelijät antavat kaikkensa peliin. Tarantinon käsikirjoitus taas on kaikin puolin huippuluokkaa. Sen lisäksi, että tarina on todella nokkelasti kerrottu ja rakennettu kasaan eri aikajanoja hyödyntäen, hahmojen käymät vuoropuhelut ovat toinen toistaan nerokkaammin kirjoitettuja. Filmin aikana saa niin jännittää kuin myös hieman naureskella. Yhtäkkisen veriset tulitukset säpsäyttävät ja toteutuksen tietty teatterimaisuus lisää homman viehättävyyttä. Kaiken kaikkiaan Reservoir Dogs on todella hieno teos, joka toimii täysillä yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se kuuluu genrensä parhaimmistoon ja jos sitä ei ole rikostarinoiden suurkuluttajana vielä nähnyt, nyt on aika korjata tämä virhe!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Reservoir Dogs, 1992, Live Entertainment, Dog Eat Dog Productions Inc.
