Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marion Cotillard. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Marion Cotillard. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. syyskuuta 2026

The Ice Tower (La Tour de glace - 2025) - elokuva-arvostelu

THE ICE TOWER

LA TOUR DE GLACE



Ohjaus: Lucile Hadžihalilović
Näyttelijät: Clara Pacini, Marion Cotillard, August Diehl, Gaspar Noé, Marine Gesbert, Lilas-Rose Gilberti Poisot, Dounia Sichov, Raphael Reboul ja Wilhelm Bonnelle
Genre: fantasia, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

The Ice Tower on Lucile Hadžihalilovićin uusi fantasiaa ja draama yhdistelevä elokuva. Hadžihalilović ryhtyi työstämään Hans Christian Andersenin Lumikuningatar-sadun (Snedronningen - 1844) pohjalta elokuvaa jo vuonna 2017, jolloin se kulki työnimellä "La Reine des Neiges". Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa The Ice Tower sai Berliinin elokuvajuhlilla Saksassa helmikuussa 2025. Myöhemmin samaisena syksynä elokuva esitettiin Suomessa Night Visions -festivaaleilla ja nyt Night Visions on päättänyt tuoda leffan kunnon teatterilevitykseen. Minulta elokuva jäi väliin viimevuotisilla festivaaleilla, mutta leffan juliste jäi mieleen. Kun huomasin The Ice Towerin saapuvan kunnon teatterikierrokselle, päätin vihdoin käydä katsomassa, mistä onkaan kyse?

1970-luvulla nuori karkuteillä oleva tyttö päätyy uuden Lumikuningatar-elokuvan kuvauksiin ja herättää päätähti Cristinan huomion.




The Ice Towerin keskiössä ovat Clara Pacinin näyttelemä teinityttö Jeanne, joka on karkuteillä ja Marion Cotillardin esittämä näyttelijä Cristina, joka on valittu tähdittämään uutta elokuvaa Lumikuningattaresta. Kun Jeanne eräänä yönä päättää yöpyä studiolla, jossa elokuvaa kuvataan, hän päätyy mukaan leffan tekoon ja kohtaa sen päätähden. Pacini on mainio aikuisuutta lähestyvänä naisena, joka ei tunnu löytävän paikkaa maailmasta. Hänen harhailuaan jämähtää seuraamaan ja on kiinnostavaa nähdä, miten hän toimii, kun satunnainen yösija muuttaakin hänen elämänsä. Cotillard taas on nappivalinta Cristinaksi. Hänestä löytyy oikeanlaista glamouria, mutta myös tiettyä vaaran tunnetta, jolloin Jeannen tapaan myös katsojan on vaikea erottaa Cristina ja hyytävä Lumikuningatar toisistaan. Näyttelijöiden väliltä löytyy niin hyvää jännitettä kuin kemiaakin. 

Pidin The Ice Towerista, mutta ei elokuva onnistunut tekemään minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. Leffa pitää hyvin mukaan kiinnostavan tarinansa ja sopivan unenomaisen tunnelmansa ansiosta, jolloin Cristinan tapaan myös itse elokuva häilyy todellisuuden ja sadun rajamailla. On yhä hankalampi sanoa, milloin kuvataan elokuvaa ja milloin nämä henkilöt muuttuvat heidän satuhahmoikseen. Samalla minun on tosin pakko myöntää, että leffan unenomaisuus muuttui myös omalla kohdallani pienoiseksi uneliaisuudeksi ja elokuvan aikana oli hetkiä, jolloin minun piti oikein ryhdistäytyä teatterin penkissä pysyäkseni varmasti hereillä.




Kiinnostavinta tarinassa on toki Jeannen ja Cristinan välinen suhde, etenkin tietynlainen valta-asetelma, joka muovautuu elokuvan aikana. Samalla myös itse Jeanne muuttuu, rohkaistuu ja alkaa löytämään suuntaa hajanaiselle elämälleen ja sumuiselle mielelleen. Lopputuloksena on leffa, jonka veikkaisin jakavan mielipiteitä aika rajustikin. Osan katsojista näiden naisten suhteen seuraaminen ja omanlaisensa fiilis vievät täysin mennessään, kun taas toiset tulevat todennäköisesti tuomitsemaan leffan pitkäveteiseksi. Itse pidin The Ice Toweria oikein kelpo satudraamana, mutta tuskin palaan leffan pariin enää toiste. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Lucile Hadžihalilović hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin, rakentaen ilmapiiriä oivallisesti ja saaden näyttelijöistä irti mainiot suoritukset. Hänen käsikirjoituksensa jää kuitenkin mielestäni pienoisesti vaiheeseen, etenkin loppusuoran aikana. Hänellä on kuitenkin silmää vahvoille visuaalisuuksille. The Ice Tower on taitavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin pätevät. Tehosteet toimivat ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. Musiikit on rakennettu edesmenneen Olivier Messiaenin sävellyksistä, jotka tunnelmoivat mukavasti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
La Tour de glace, Ranska, Saksa, Italia, 2025, 3B Productions, Sutor Kolonko, Davis Film, Arte France Cinéma, Bayerischer Rundfunk, Canal+, Ciné+OCS, Arte France, Centre national du cinéma et de l'image animée, La Région Île-de-France, Filmförderungsanstalt, iDM Filmförderung Südtirol, Ministero della Cultura, Agence Nationale de Gestion des Oeuvres Audiovisuelles, Le Groupe Ouest, Breizh Film Fund, Indéfilms 13, Sofica La Banque Postale Image 17, Cinécap 7, Cinémage 18, Cofinova 20, Albolina Film


tiistai 24. syyskuuta 2024

Arvostelu: Lee (2023)

LEE



Ohjaus: Ellen Kuras
Pääosissa: Kate Winslet, Andy Samberg, Alexander Skarsgård, Marion Cotillard, Andrea Riseborough, Josh O'Connor, Noémie Merlant, Arinzé Kene, Vincent Colombe, Patrick Mille, Samuel Barnett ja James Murray
Genre: historia, draama, sota
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Lee perustuu Antony Penrosen kirjaan The Lives of Lee Miller vuodelta 1985, joka perustuu Penrosen äidin Lee Millerin elämään ja aikaan sotavalokuvaajana. Elokuva lähti liikkeelle, kun kuvaaja Ellen Kuras näki kaupassa Penrosen kirjan ja tuumasi, että Lee Miller näytti hänen mielestään samannäköiseltä kuin näyttelijä Kate Winslet, jonka kanssa Kuras oli tehnyt yhteistyötä Tahrattomassa mielessä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004). Kuras osti kirjan itselleen ja toisen kappaleen, jonka hän lähetti Winsletille. Winslet kiinnostui Millerin elämästä ja päätti tehdä hänestä elokuvan. Winslet koki kuitenkin suuria vaikeuksia saada rahoitusta elokuvalle ja esituotanto venyi useamman vuoden mittaiseksi. Lopulta hän sai rahat ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022. Lee sai maailmanensi-iltansa jo viime syksynä Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt se saapuu kunnon teatterikierrokselle myös Suomeen. Itse kuulin Lee Milleristä vasta tänä vuonna Civil War -elokuvan (2024) kautta ja kun sain tietää, että syksyllä oli tulossa oma elokuva kyseisestä henkilöstä, päätin käydä katsomassa Leen heti ensi-iltapäivänä.

Toisen maailmansodan syttyessä entinen malli Lee Miller päättää lähteä rintamalle sotavalokuvaajana.




Pääroolissa Lee Millerinä nähdään tosiaan Kate Winslet, joka on tuttuun tapaansa erittäin hyvä roolissaan. Winslet tulkitsee hyvin hahmonsa sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä, kanavoidenkin tätä jo tuotantovaiheessa, kun elokuvan oli vaikea saada rahoitusta. Hän selvästi ihailee Milleriä suuresti ja tämä näkyy hänen vahvassa suorituksessaan. Lee Miller työskenteli aiemmin mallina, siirtyen siitä valokuvaamiseen. Kun toinen maailmansota syttyi, hän päätti tehdä jotain, mitä pidettiin tuolloin täysin ennenkuulumattomana ja lähteä naisena rintamalle kuvaamaan sodan kauheuksia. Katsojana haluaakin nähdä hahmon todistavan muut vääräksi ja onnistuvan tavoitteissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Millerin miehenä, sotilaiden ja varustusten naamioimiseen erikoistuneena Roland Penrosena, Marion Cotillard, Vincent Colombe ja Noémie Merlant Millerin ystävinä Solange d'Ayenina, Paul Éluardina ja Nusch Éluardina, Andrea Riseborough Vogue-lehdellä työskentelevänä Audrey Withersinä, Andy Samberg toisena sotavalokuvaajana David Schermanina, sekä Josh O'Connor 1970-luvulla iäkästä Milleriä haastattelevana Tonynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja isoin yllätys on, kuinka hyvin komediaelokuvista ja -sarjoista, kuten Brooklyn 99:stä (Brooklyn Nine-Nine - 2013-2021) ja The Lonely Island -sketsibändistä tuttu Samberg istuu mukaan vakavaan sotadraamaan.




Kuten odottaa saattoikin, Lee osoittautui oikein mainioksi elämäkertaelokuvaksi, sekä samalla kiinnostavan erilaiseksi tarinaksi toisesta maailmansodasta. Kun yleensä toiseen maailmansotaan sijoittuvat elokuvat keskittyvät rintamalla taisteleviin miessotilaisiin, on jo itsessään mielenkiintoisen poikkeava kuvaus nähdä tätä tuhoa ja hirveyttä (kirjaimellisesti) naisen linssin takaa. Elokuvasta löytyy toki runsaasti hetkiä, joissa näytetään myös, kuinka epätasa-arvoista sota-aika oli naisille. Millerin täytyy kierrellä ja kaarrella ja keksiä porsaanreikiä sun muuta, jotta hän ylipäätään pääsee naisena sotavalokuvaajaksi. Sittenkin hän kohtaa monenlaisia misogynian muotoja, oli kyse siitä, ettei häntä päästetä tiedotustilaisuuksiin sukupuolen takia tai sotilaista, jotka kohtelevat paikallisia naisia kuin palkintoina urotöilleen.

Elokuvan kerronta on ajoittain hitusen kömpelöä ja meno muuttuu sulavammaksi, kun Miller tekee päätöksen ryhtyä sotavalokuvaajaksi. Kun Miller lähtee rintamalle, on kaiken aikaa kiinnostavampaa seurata, millaisiin tilanteisiin hän ajautuu, taistelutantereelta aina itse Adolf Hitlerin kotiin asti. Osa kohtauksista ei ole missään nimessä helppoa katseltavaa ja etenkin kohtaus, jossa Miller ja sotilaat löytävät keskitysleirille matkanneen junan, tekee pahaa. Leen selvästi heikoin lenkki on sen lopetus. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva päättää viime minuuteillaan heittää mukaan parikin täysin turhaa käännettä, jotka jättävät katsojan lähinnä hämilleen.




Leen ohjauksesta vastasi lopulta Ellen Kuras, joka toimikin Winsletin innoittajana, ostettuaan tälle kirjan Milleristä. Kyseessä on Kurasin ensimmäinen elokuva ohjaajana, hänen toimittua aiemmin kuvaajana ja pääasiassa hän hoitaakin tonttinsa mallikkaasti. Liz Hannahin, John Colleen ja Marion Humen käsikirjoitus kaipaisi hieman viilausta, etenkin lopetuksensa suhteen, mutta pääasiassa he kirjoittavat Millerin elämästä ja urasta kiinnostavasti. Lee on myös taitavasti kuvattu. Lavastus on erinomaista ja niin puvustus kuin maskeerauskin ovat oivallista jälkeä. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti työstetty. Musiikeista vastaava Alexandre Desplat tunnelmoi tuttuun tapaansa nätisti taustalla. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lee, 2024, 55 Films, Brouhaha Entertainment, Hantz Motion Pictures, Hopscotch Features, Juggle Productions, MS Partecipations S.A., Pasaca Entertainment, Rocket Science, Sky Cinema, Sky Originals, Vogue Films, Vogue Studios


maanantai 4. joulukuuta 2023

Arvostelu: Big Fish (2003)

BIG FISH



Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Ewan McGregor, Albert Finney, Billy Crudup, Jessica Lange, Helena Bonham Carter, Alison Lohman, Marion Cotillard, Matthew McGrory, Robert Guillaume, Missi Pyle, Steve Buscemi, Danny DeVito, Deep Roy, David Denman, Ada Tai, Arlene Tai, Perry Walston, Loudon Wainwright III ja Miley Cyrus
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Big Fish perustuu Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions vuodelta 1998. Jo ennen kirjan julkaisua käsikirjoittaja John August sai Wallacen tekstin luettavakseen ja pyysi Wallacelta lupaa työstää siitä elokuvan. Wallacen hyväksynnällä Columbia Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja palkkasi aluksi Steven Spielbergin ohjaajaksi. Spielberg kuitenkin jätti projektin tehdäkseen elokuvan Ota kiinni jos saat (Catch Me if You Can - 2002), joten Columbia valitsi hänen tilalleen Tim Burtonin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2002 ja lopulta Big Fish sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli pienimuotoinen hitti, joka sai muun muassa parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan, miessivuosan, musiikin ja laulun Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse näin Big Fishin ensi kertaa kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan katsottavana filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Will Bloom on lapsesta asti kuunnellut isänsä Edwardin saduilta kuulostavia kertomuksia elämästään, jopa turhautumiseen asti. Kun Edward sairastuu pahanlaatuiseen syöpään, Will yrittää viimeisen kerran saada selville, millainen hänen isänsä oli satujen takana?




Billy Crudup näyttelee Will Bloomia, joka lapsena kuunteli silmät pyöreinä ja ihmetellen isänsä Edwardin (lapsena Perry Walston, aikuisena Ewan McGregor, vanhana Albert Finney) kertomuksia elämästään. Willin ja Edwardin isä-poika-suhde on kuitenkin haalistunut vuosien varrella, Willin pohtiessa aikuisena, ettei mikään isänsä tarinoista olekaan totta. Crudup suoriutuu hyvin osastaan, mutta leffan todelliset tähdet ovat McGregor ja Finney. Finney tulkitsee hyvin iäkästä isää, joka yrittää yhä kivenkovaa seistä tarinoidensa takana ja McGregor on puhtia täynnä nuorempana Edwardina, joka seikkailee Finneyn esittämän hahmon takaumissa.
     Elokuvassa nähdään myös Jessica Lange Edwardin vaimona, Marion Cotillard Willin vaimona, sekä muun muassa Helena Bonham Carter, Matthew McGrory, Steve Buscemi, Danny DeVito, Missi Pyle, Deep Roy, sekä Ada ja Arlene Tai Edwardin seikkailuissa kohtaamina hahmoina - noitina, jättiläisinä, runoilijoina, sirkustirehtööreinä, siamilaisina kaksosina ja muina. Laulajatähti Miley Cyrus tekee Big Fishissä ensimmäisen elokuvaroolinsa lapsi-Edwardin kaverina, jonka kanssa Edward käy etsimässä noitaa (Carter), jonka taikasilmän sanotaan kertovan, kuinka siihen katsova kuolee. Läpikotaisin näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä - varsinkin DeVito on hupaisa sirkustirehtöörin osassa.




Pidin Big Fishistä nyt uusintakatselulla enemmän kuin noin kymmenisen vuotta sitten, kun näin sen ensi kertaa. Jo lapsena koin elokuvassa yhtäläisyyksiä Oscar-voittajaleffa Forrest Gumpiin (1994), joissa molemmissa kerrotaan miehestä, joka kertoo elämänsä monenlaisista, jopa uskomattomilta kuulostavista seikkailuista. Edwardin tarinat eivät tosin kulje historiallisten tapahtumien avulla, kuten Forrestin ja ne ovat huomattavasti satumaisempia. Molempien tarinoita kuunnellessa katsoja kuitenkin hetkittäin kyseenalaistaa kertojan luotettavuuden. Ja niin kyseenalaistaa myös Edwardin poika. Filmin sydän muodostuukin tästä hankalasta isä-poika-suhteesta ja kuinka Will yrittää korjata sitä, uskoessaan, että on viimeinen mahdollisuus siihen.

Tämä perhedraamapuoli on oivallisesti rakennettu, mutta elokuvan parasta antia ovat McGregorin esittämät tarinat, joita Edward kuolinvuoteellaan kertoo. Hahmon elämäntarinaa jää seuraamaan mielellään, olivat sepustukset totta tai eivät. Osa filmin viehätyksestä syntyykin siitä. Edwardin tarinat ovat kuin jonkun kalastajan kehuskeluja nappaamallaan saaliilla, joka ei todellisuudessa välttämättä ollut ihan niin kookas yksilö tai jonka saaminen ei välttämättä ollut niin haastavaa kuin kalastajan selitys antaa ymmärtää. Big Fish on monipuolisena kertomuksena varsin mainio, mutta todellinen säväytys jäi mielestäni yhä hieman uupumaan.




Ohjaaja Tim Burton tekee elokuvassa huomattavasti pienimuotoisempaa ja tavanomaisempaa työtä kuin yleensä. Paikoitellen hän lisää sekaan oman burtonmaisen vivahteensa, mutta muuten elokuvassa ei näy yhtä selvästi hänen kädenjälkensä kuin muissa hänen teoksissaan. Burtonin työ on oivallista ja hän tunnelmoi sujuvasti. John Augustin käsikirjoitus on myös mainio. Tarinankerronta soljuu hyvin, leffan hypellessä sujuvasti ajassa vähän väliä edestakaisin. Big Fish on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja varsinkin noidan maskeeraukset ovat hienot. Elokuvan erikoistehosteet ovat luovia ja niissä hyödynnetään nokkelasti kaikenlaisia kikkoja tietokone-efekteistä käytännön tehosteisiin, kuten robotteihin ja pakotettuun perspektiiviin. Jättimäinen Karl on toteutettu pääasiassa kuvaustekniikoilla, jotka ovat saaneet jo valmiiksi pitkän näyttelijä McGroryn näyttämään entistä suuremmalta muiden näyttelijöiden vierellä. Äänimaailmakin toimii kelvollisesti Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Big Fish on erittäin mainio ja erilainen satuelokuva. Sen kertomus pojan ja isän yrityksestä korjata välinsä vuosien jälkeen on toimiva ja jopa hieman liikuttava. Parasta antia ovat kuitenkin Edward-isän kertomukset nuoruutensa seikkailuista. Edwardille on keksitty monenlaista menoa ja meininkiä, joiden todellisuutta niin Will-poika kuin katsoja kyseenalaistavat. Iso osa leffan viehätyksestä kuitenkin pohjautuu siihen, ettei oikein tiedä, uskoako Edwardin tarinoita, vai ei. Ohjaaja Tim Burton rakentaa tunnelmaa mainiosti, yhdistellen hyvin satumaisuutta ja maanläheistä henkilödraamaa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii. Etenkin luovat käytännön tehosteet vakuuttavat. Big Fish on oikein hyvä elokuva, jossa yhdistyvät satumainen seikkailu ja ihmisvetoinen draama ja jota suosittelen katseltavaksi, jos leffa on vielä jäänyt näkemättä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Big Fish, 2003, Columbia Pictures, Jinks/Cohan Company, The Zanuck Company, Tim Burton Productions


maanantai 27. joulukuuta 2021

Arvostelu: Annette (2021)

ANNETTE



Ohjaus: Leos Carax
Pääosissa: Adam Driver, Marion Cotillard, Simon Helberg ja Devyn McDowell
Genre: musikaali, romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

Annette on Adam Driverin ja Marion Cotillardin tähdittämä musikaalielokuva. Elokuva lähti liikkeelle Sparks-yhtyeen ideasta uudelle albumilleen. He olivat aiemmin työstäneet musikaaliesitystä nimeltä "The Seduction of Ingmar Bergman", mutta koska se osoittautui liian kalliiksi työstää, he saivat idean Annettesta. Kaksikko alkoi jo suunnitella esityskiertuetta sen pohjalta, kunnes he tapasivat ranskalaisen elokuvaohjaaja Leos Caraxin Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2012. Yhdessä yhtye ja Carax alkoivat pohtia musikaalin potentiaalia elokuvan muodossa ja he työstivät idean pohjalta käsikirjoituksen. Vuonna 2016 Adam Driver ja Rooney Mara valittiin päärooleihin, mutta koska projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, Mara jätti sen ja hänen tilalle astui ensin Michelle Williams ja sitten Marion Cotillard. Elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2018, mutta Driverin ollessa kiinni Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kuvauksissa, kuvauksia jouduttiin viivästyttämään vuodella. Lopulta kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja Annette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla tänä kesänä. Hiljalleen leffaa on ryhdytty esittämään muuallakin maailmassa ja nyt se saapuu myös Suomen teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin filmistä, kun kuulin Driverin ja Cotillardin esiintyvän hieman erikoisemman musikaalin pääosissa. Kuullessani paljon kehuja Annettesta, päätinkin käydä katsomassa sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kiistanalaista törkykomediaa esittävä Henry McHenry on kohutussa parisuhteessa ylistetyn oopperatähti Ann Desfranouxin kanssa. Pariskunnan elämä kääntyy päälaelleen, kun he saavat esikoislapsensa, Annetten.




Adam Driver ja Marion Cotillard nähdään Henry McHenrynä ja Ann Desfranouxina, julkimopariskuntana, joiden ei heti arvaisi seurustelevan. Moottoripyörällään pienille klubeille esiintymään ajeleva Henry on todella... öh, erikoista stand up -esitystä vetävä koomikko, joka saa osakseen niin nauruja kuin buuausta. Limusiinilla yhä vain isommille esiintymislavoille matkaava Ann taas on yleisön ja kriitikoiden ylistämä oopperalaulaja, jolle heitellään ruusuja lavalle hurjien aplodien säestämänä. Toisaalta hyvin erilaiset taiteilijasielut tuntuvat täydentävän toisiaan, mutta samalla he eivät näyttäisi millään kuuluvan yhteen. Driver ja Cotillard ovat loistavat rooleissaan. Driver istuu täydellisesti törkyturpaisen ja nuhjuisen koomikon osaan, kun taas Cotillardista löytyy arvokkuutta oopperatähdeksi. Driver vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee, mutta missään kohtaa hänen laulunsa ei tee erityistä vaikutusta. Cotillard taas pääsee esittelemään laulutaitojaan, vaikkakin oopperakohtauksissa hänen tilalla hoilaa Catherine Trottman.
     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Rillit huurussa -komediasarjasta (The Big Bang Theory - 2007-2019) tuttu Simon Helberg pianistina, joka haaveilee niin Annin rakkaudesta kuin kapellimestarin urasta. Hahmo on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, hänen tehdessä oikeastaan vain yhden lyhyen esiintymisen ennen filmin toista puoliskoa, mutta lopulta pianistikin saa omat hetkensä parrasvaloissa. Florence-elokuvan (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin Helberg näyttää jälleen olevansa oikeasti varteenotettava näyttelijä - kuten myös muusikko, jos hän kerran soittaa pianoa tässäkin oikeasti.




Annette on ehdottomasti yksi vuoden erikoisimmista elokuvakokemuksista ja voin jo nyt sanoa, että leffa tulee jakamaan mielipiteitä voimakkaasti laidasta laitaan. Osa tulee pitämään filmiä tekotaiteellisena roskana, kun taas jotkut ylistävät sitä upeana taideteoksena. Toki sekaan mahtuu niitä väliinputoajia, jotka eivät ihan tiedä, mitä mieltä olla, mutta itse voin innolla todeta kuuluvani siihen kehuvaan joukkoon. Annette jaksaa yllättää pitkin kestoaan sillä, kuinka kummallinen, filosofinen, synkkä ja traaginen mutta kaunis ja herkkä, sekä sykähdyttävä se osaakaan olla. Sen rakkaustarina vie pikkuhiljaa mukanaan ja mitä enemmän suhteesta ja sen osapuolista selviää, sitä vangitsevammaksi homma käy. Tarinan erilaiset käänteet ja koukut tekevät siitä yhä vain mielenkiintoisemman ja vaikka lähes kahden ja puolen tunnin kestossa filmi käy paikoitellen raskaaksi, kaikki palkitaan lopulta. 

Monisävyinen teos jää pyörimään mielessä vielä pitkään lopputekstien päätyttyä - jos ei muuten, niin karmiva (joskin toki upeasti toteutettu) vauvanukke tunkeutuu uniin ainakin parin yön verran. Osa katsojista pääsee nopeasti jyvälle elokuvan erilaisista puolista, osalle ne avautuvat jonkin ajan pohdiskelun jälkeen ja osa saattaa kaivata uudelleenkatselua päästäkseen kaivamaan syvemmälle. Ohjaaja Leos Carax ja hänen kanssa käsikirjoittajina toimivat Sparks-yhtyeen jäsenet Ron ja Russell Mael eivät päästä katsojaa helpolla, eikä kuulukaan. Kolmikolla on paljon sanottavaa show-bisneksestä; siitä kuinka vahvasti media ja uutislööpit vaikuttavat julkimoihin ja siihen kuinka heidät nähdään, sekä siitä kuinka jotkut haalivat menestystä lapsensa kautta. Nykypäivänä isosti esillä olevat MeToo-liike ja cancel-kulttuuri ovat myös isosti esillä filmissä.




Jos elokuva ei jo muuten ole tarpeeksi erikoinen ja tavanomaisesta poikkeava, Sparksin jäsenet pitävät huolen siitä, että musikaalifilmin laulut voimistavat outoutta. Kovin montaa selvää laulunumeroa mukana ei ole, vaan elokuva on alusta loppuun edes jonkin sortin hyräilyä, eikä normaalisti puhuttuja keskusteluja pahemmin käydä. Laulut ovat paikoitellen sanoituksiltaan hyvin... hmm, mielenkiintoisia, eivätkä laulujen aikana nähtävät asiatkaan aina ihan tavanomaisemmasta päästä ole. Eipä tule mieleen toista musikaalinumeroa, jonka aikana harrastettaisiin seksiä - enkä suostu laskemaan Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) Can You Feel the Love Tonight -kappaletta mukaan! Henryn esitysten tavoin Sparksin laulutkin ovat hieman provosoivaa materiaaliltaan, eivätkä varmasti kolahda massayleisölle. Kaikin puolin Annettea ei millään voi suositella kenelle vain. Silti se on kokemus, jota toivoisin monen edes yrittävän.

Kokemusta vain vahvistaa elokuvan hieno tekninen toteutus. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaa sommittelua ja oivia kamera-ajoja vain tehostavat väreillä ja valoilla leikittely (varoituksen sanana, että alkupäässä nähdään voimakkaasti välkkyviä valoja, joita on korostettu nopeatempoisella leikkauksella). Lavasteet ovat mainiot, samoin maskeeraukset ja asut. Annette-nukke on kaikessa karmivuudessaan upea ilmestys, jonka liikkeet ovat pelottavankin luontevia.




Yhteenveto: Annette on upea, erikoinen, provosoiva, kaunis, traaginen ja todella kummallinen musikaalikokemus, joka ei todellakaan sovi kaikille. Sen monisävyinen tarina aukeaa hitaasti, mutta mitä enemmän näkemäänsä pohtii, sitä enemmän sen hienous tuntuu aukeavan. Elokuvalla on paljon sanottavaa show-bisneksen monista puolista, lasten taloudellisesta hyväksikäytöstä, sosiaalisen median vaikutuksista, cancel-kulttuurista ja ties mistä. Kaikki tämä on mukana hämmentävässä rakkaustarinassa, joka yllättää oudoilla käänteillään ja ratkaisuillaan. Adam Driver ja Marion Cotillard ovat erinomaiset päärooleissa ja Simon Helbergkin osoittaa lahjansa, joskin hänen hahmonsa on hieman kömpelösti ujutettu mukaan. Elokuvan laulut ovat toinen toistaan erikoisempia, eikä asiaa helpota tavat ja kohtaukset, joissa ne esitetään. Annette-lapsinukke jää kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa mielessä, kuten myös filmin filosofisuus ja omalaatuisuus. Elokuvaa on hyvin vaikea suositella kenellekään, mutta sanon silti, että kannattaa tätä kokeilla, jos mielenkiintonne heräsi...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi
Annette, 2021, CG Cinéma, ARTE, Arte France Cinéma, BE TV, Barnstormer Productions, Canal+, Centre du Cinéma et de l'Audiovisuel de la Fédération Wallonie-Bruxelles, Cinéaxe, Cinémage 14, Cofinova 16, Detailfilm, Eficine, Eurimages, Euro Space, Film- und Medienstiftung NRW, Filmförderungsanstalt, Garidi Films, Grupo Aeroportuario del Sureste, Indéfilms 8, Japanese Agency for Cultural Affairs, Kinology, LVT Inc., Palatine Etoile 17, Piano, Proximus, SCOPE Invest, SG Image 2018, Sacem, Scope Pictures, Screen Flanders, SofiTVciné 7, Talipot Studio, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Théo Films, Tribus P Film, UGC, VOO, Wallimage, Wrong Men North, 7DF/Arte


perjantai 3. syyskuuta 2021

Arvostelu: Tartunta (Contagion - 2011)

TARTUNTA

CONTAGION



Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Matt Damon, Kate Winslet, Laurence Fishburne, Marion Cotillard, Jude Law, Jennifer Ehle, Bryan Cranston, Elliott Gould, Chin Han, Sanaa Lathan ja Gwyneth Paltrow
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Contagion, eli suomalaisittain Tartunta on Steven Soderberghin ohjaama jännityselokuva. Tehtyään elokuvan Ilmiantaja! (The Informant! - 2009), Soderbergh alkoi suunnitella käsikirjoittaja Scott Z. Burnsin kanssa filmiä propagandaelokuvilla 1930-luvulla suosituksi nousseesta ohjaaja Leni Riefenstahlista. Kaksikko totesi kuitenkin pian, ettei se kiinnostaisi ketään muita kuin heitä itseään ja he alkoivat pohtia muita ideoita. Burns oli seurannut aktiivisesti SARS-viruksen ja sikainfluenssan aiheuttamia epidemioita, ja ehdottikin Soderberghille, että he tekisivät elokuvan fiktiivisestä viruksesta, joka leviäisi maailmalla. Kaksikko otti yhteyttä useisiin terveysalan asiantuntijoihin ja järjestöihin, jotta he saivat luotua mahdollisimman realistisen näkökulman elokuvaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Tartunta sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja se sai paljon positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin tutkijoilta, jotka kehuivat leffan tieteellistä tarkkuutta. Itse näin Tartunnan muutama vuosi myöhemmin, mutten erityisemmin pitänyt siitä. Kun huomasin, että elokuva viettää nyt kymmenvuotisjuhlaansa, pohdin pitkään, onko tökeröä kirjoittaa leffasta arviota, kun maailma on juuri kohdannut vastaavanlaisen pandemian koronaviruksen muodossa. Kuitenkin kun koronavirus rantautui Suomeen keväällä 2020 ja jouduin itsekin lomautetuksi ja kotikaranteeniin, aloin ajatella, että nyt jos koskaan on aika puhua tästä elokuvasta. Koronaviruksen jyllätessä Tartunta nousi yhdeksi iTunesin katsotuimmaksi elokuvaksi ikinä, minkä lisäksi se oli usean viikon ajan HBO:n katsotuin leffa. HBO:lta päätin itsekin katsoa leffan ja aloitin sen suurella mielenkiinnolla, sillä elokuvan tapahtumat näkisi täysin eri valossa, kun on itse elänyt samanlaista aikakautta läpi.

Beth Emhoff palaa työmatkaltaan Hongkongista huonovointisena, uskoen sen johtuvan aikaerorasituksesta. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun hänen elimistönsä pettää ja hänen miehensä joutuu kuulemaan suru-uutiset Bethin menehtymisestä. Tämä on vasta alkua virukselle, joka on lähtenyt leviämään ympäri maailman...




Vaikka elokuva lähtee liikkeelle Beth Emhoffista (Gwyneth Paltrow) ja tämän miehestä Mitchistä (Matt Damon), leffalla ei sinänsä ole päähenkilöä, vaan se seuraa viruksen etenemistä monien hahmojen kautta ja sisältää samalla aikamoisen tähtikaartin. On tutkijoita, jotka tutkivat virusta ja yrittävät kehitellä lääkettä sitä vastaan, kuten tohtori Cheever (Laurence Fishburne), tohtori Orantes (Marion Cotillard) ja tohtori Hextall (Jennifer Ehle), tutkijoita, jotka yrittävät selvittää viruksen alkuperää, kuten tohtori Mears (Kate Winslet), henkilöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisun leviämisen lieventämiseksi ennen rokotteen valmistumista, kuten amiraali Haggerty (Bryan Cranston), sekä tilanteen taloudellisia etuja ajattelevia, kuten bloggaaja Alan Krumwiede (Jude Law), joka levittää valheita miljoonille hyväuskoisille seuraajilleen. Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta tässä elokuvassa se ei sinänsä ole ongelma. Hahmojen tarkoitus on lähinnä näyttää tapahtumien kulkua monesta vinkkelistä. Väärin tehtynä tämä saisi elokuvan epäonnistumaan, mutta ohjaaja Soderbergh löytää tavan hyödyntää suurta hahmogalleriaa tasapuolisesti ja mielenkiintoisesti. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Etenkin Matt Damon, Kate Winslet ja Jude Law vakuuttavat rooleissaan murtuneena miehenä, sinnikkäänä tutkijana ja sosiaalisessa mediassa valheellisen tiedon levittäjänä. Alan Krumwieden kaltaisten sepustajien ja ties mistä "faktansa" repivien kommentteja on valitettavasti korona-aikana tullut nähtyä aivan valtavan paljon.




Kuten etukäteen arvelinkin, Tartunnan katsominen nyt oli todella kiehtova kokemus ja elokuva iski minuun huomattavasti lujempaa kuin ensimmäisellä katselukerralla. Vaikka elokuvan ilmestymisen aikaan oli juuri ollut paljon haloota sikainfluenssasta, silti leffa tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Läpi elokuvan on kiinnostavaa ja samalla ahdistavaa huomata, kuinka monia asioita itse tuli nähtyä koronaviruksen vuoksi. Kuinka paikkoja aletaan yksi kerrallaan sulkea, kuinka ihmiset reagoivat tilanteeseen mm. ostamalla paniikissa asioita varastoonsa ja kuinka aavemaisilta tyhjentyvät kadut näyttävät. Leffa vain hyppää itse asiaan niin nopeasti, että siitä jää täysin pois epidemian alun rauhoittavaksi yritetyt ajatukset siitä, että virus on maailman toisella puolella, eikä se tule koskettamaan meitä. Silti elokuva onnistuu tarjoamaan sen kauhun tunteen, kun uutisista luettu tauti onkin lähempänä kuin aluksi luuli ja sen vaikutukset ovat henkilökohtaisempia kuin olisi toivonut.

Koska Tartunta tuntuu siltä, että se voisi oikeastikin tapahtua (etenkin nykyään), on se tavallaan jopa pelottavampi kuin monet kauhuelokuvat. Demonit, vampyyrit, eivätkä edes sarjamurhaajat ole lopulta yhtä karmivia kuin näkymätön virus, joka leviää salakavalasti uhrista toiseen. Elokuva luo ovelasti suurta ahdistusta kuvasarjoilla, joissa ihmiset koskevat asioihin, kuten kaiteisiin, ravintoloiden astioihin, bussien penkkeihin, ovenkahvoihin, raha-automaatteihin ja tietty toisiin ihmisiin, taudin siirtyessä uhrista toiseen. Siinä, missä tavanomaiset kauhuleffat voivat saada katsojan nukkumaan valot päällä tai tarkistamaan sängyn alta, ettei siellä ole mörköjä, Tartunta tekee katsojasta huomattavasti tarkemman siitä, mihin kaikkeen tuleekaan koskettua päivän aikana. Painajaisiakin voi ilmetä, elokuvan näyttäessä inhottavasti sairastuneiden kuolemia ja joukkohautoja, joita valitettavasti koronankin vuoksi jouduttiin kaivamaan monille tuhansille uhreille.




Elokuva on rytmitetty erittäin napakasti, kun viruksen leviämistä esitetään näin monien hahmojen vinkkelistä. Tapahtumat hyppivät niin hahmosta kuin maasta toiseen, esitellen eri maiden tapoja toimia viruksen välttämiseksi. Paikoitellen jopa toivoisi, että elokuva jäisi johonkin hetkeen pidemmäksikin aikaa. Jos leffasta jotain kritisoitavaa voi sanoa, niin sen, että se on kenties liian lyhyt ja sitä voisi jäädä katsomaan kauemminkin. Kaikessa painostavuudessaan ja epämiellyttävyydessään se onnistuu olemaan erittäin vangitseva. Toinen kritiikki on, että hahmojen jäädessä etäiseksi, eivät yksittäisten henkilöiden kuolemat erityisemmin liikuta. Tämä on ainoa varjopuoli siinä, että elokuva tasapainottelee niin monien hahmojen välillä. Muuten pidän todella paljon siitä, kuinka Tartunta ei ole niinkään kuvaus henkilöistä epidemian keskellä, vaan nimenomaan kuvaus itse epidemiasta ja ihmisluonteesta sen aikana. Siten elokuva ei tunnu vain elokuvalta, vaan vielä enemmän todelta.

Vaikka Soderbergin töihin kuuluu veikeä ryöstöleffa Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) - sekä sen jatko-osat, joista ei tarvitse puhua - Tartunnassa hän taitaa jopa tehdä parhaan työnsä ohjaajana. Soderbergh kuvaa epidemian muodostumista hieman jopa dokumentaarisesti, eikä lähde koskaan vellomaan tunteissa, mikä juurikin tekee elokuvasta vähemmän elokuvamaisen ja enemmän todentuntuisen. Loppuhuipennus saattaa jäädä monille pettymykseksi, mutta itse pidän Soderberghin erilaisesta tavasta, mihin suuntaan moni muu tekijä ei lähtisi. Ohjauksen lisäksi Soderbergh myös kuvasi elokuvan peitenimellä ja tekee siinäkin hienoa työtä. Kuvien tehoa myös lisää voimakkaasti tyylitelty värimaailma. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on oivallinen ja sitä tukee lahjakas leikkaus. Etenkin montaasikohtaukset, joissa näytetään pikavauhtia viruksen leviämistä henkilöstä toiseen, ovat erinomaisesti pistetty kasaan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja äänimaailma lisää piinaavuutta. Säveltäjä Cliff Martinez on saanut aikaiseksi yllättävänkin tehokasta musiikkia.




Yhteenveto: Tartunta on karmivan vaikuttava kuvaus vaarallisen viruksen leviämisestä maailmalla ja itse elokuva tuntuu juuri nyt huomattavasti ajankohtaisemmalta kuin kymmenen vuotta sitten ilmestymisen aikaan. Ohjaaja Steven Soderbergh rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, tehden filmistä usein liki dokumentaarisen, mikä vain lisää sen aitouden ja samalla ahdistavuuden tunnetta. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on myös iskevä ja on hienoa, kuinka kaksikko käsittelee tapahtumavyyhtiä useista vinkkeleistä. Vaikka hahmot jäävätkin lopulta hieman etäisiksi, eikä katsojalle pääse muodostumaan selkeitä tunnesiteitä kehenkään, lähestymistapa on silti onnistunut. Vahvana lisänä toimii tietty loistokas näyttelijäkaarti ja kaikki Law'sta Damoniin, Fishburnesta Winsletiin ja Cotillardista Cranstoniin tekevät huipputyötä. Elokuvan tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu helposti liiankin lyhyeltä, sillä painostavuudestaan huolimatta leffa on todella koukuttava ja sitä haluaisi jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Tietyistä vioistaan huolimatta Tartunta on hieno teos, jonka teho ei ole hälvennyt vuosikymmenen aikana - pikemminkin päinvastoin!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Contagion, 2011, Warner Bros., Participant, Imagenation Abu Dhabi FZ, Double Feature Films, Digital Image Associates, Regency Enterprises


perjantai 17. tammikuuta 2020

Arvostelu: Eläintohtori Dolittle (Dolittle - 2020)

ELÄINTOHTORI DOLITTLE

DOLITTLE



Ohjaus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Robert Downey Jr., Harry Collett, Emma Thompson, Rami Malek, John Cena, Kumail Nanjiani, Octavia Spencer, Michael Sheen, Tom Holland, Craig Robinson, Ralph Fiennes, Selena Gomez, Marion Cotillard, Antonio Banderas, Carmel Laniado, Jim Broadbent, Carmen Ejogo, Jason Mantzoukas, Frances de la Tour, Ralph Ineson ja Jessie Buckley
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Eläintohtori Dolittle perustuu Hugh Loftingin "Tohtori Dolittle" -satuihin ("Doctor Dolittle"), joita julkaistiin vuodesta 1920 vuoteen 1952 asti. Satujen pohjalta on tehty useita adaptaatioita, tunnetuimpina Rex Harrisonin tähdittämä, yli kaksi ja puolituntinen, kriitikoiden lyttäämä ja lippuluukuilla flopannut musikaali Doctor Dolittle (1967), sekä Eddie Murphyn tähdittämä komedia Eläintohtori (Dr. Dolittle - 1998) ja sen jatko-osat. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Universal-yhtiö työsti uutta filmatisointia Loftingin satujen pohjalta, mikä kulki aluksi työnimellä "The Voyage of Doctor Dolittle". Leffaan kerättiin aikamoinen näyttelijäkaarti ja kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018. Kuvauksissa huhuttiin olevan suuria ongelmia ohjaajan puolelta, joka olisi kuulemma kohdellut työryhmää todella huonosti. Kun elokuvaa esitettiin testiyleisöille, olivat reaktiot niin kehnoja, että sille tehtiin yli kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, mihin palkattiin Jonathan Liebesman ohjausavuksi ja Chris McKay uudeksi käsikirjoittajaksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2019, mutta koska Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) oli alunperin tarkoitus ilmestyä silloin, leffan ensi-iltaa päätettiin siirtää. Nyt Eläintohtori Dolittle saa vihdoin ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten odottanut erityisemmin sen näkemistä. Pidän Murphyn versiota ihan veikeänä komediana, mutten ole koskaan nähnyt Loftingin saduille uskollisempaa filmiä vuodelta 1967. Elokuvan näyttelijäkaarti kuitenkin herätti kiinnostukseni ja meninkin hieman toiveikkain tuntein katsomaan Eläintohtori Dolittlen sen lehdistönäytökseen.

Tohtori Dolittle omaa hämmästyttävän kyvyn puhua eläimille. Vuosien ajan hän hoiti eläimiä ympäri maailman vaimonsa Lilyn kanssa, mutta Lilyn kuoltua tohtori on erakoitunut maatilalleen pelkkien eläinten seuraan. Kun Englannin kuningatar sairastuu vakavasti, tohtori Dolittle ja hänen eläinkumppaninsa lähtevät uuteen seikkailuun, löytääkseen myyttisen parantavan kukan.




Iron Manin roolista Marvelin elokuvauniversumissa parhaiten tunnettu Robert Downey Jr. nähdään itse eläintohtori John Dolittlena. Vaikka pidänkin äärimmäisen paljon Downey Jr:sta Iron Manina, oli mielestäni mukavaa vaihtelua nähdä hänet jossain muussa roolissa. Tämä on nimittäin Downey Jr:n ensimmäinen elokuva The Judgen (2014) jälkeen, missä hän ei esitä Iron Mania! Tosin kun Downey Jr. ilmestyy ensimmäistä kertaa kuvaan Dolittlena, aloin toivoa, että hän vain palaisi esittämään supersankaria, sillä ensimmäisten kohtausten aikana hän ylinäyttelee todella myötähäpeällisesti. Onneksi elokuvan kulkiessa eteenpäin hänen menonsa rauhoittuu (tai sitten katsoja vain tottuu hänen tyyliinsä), mutta mukana on vielä joitain hetkiä, jolloin hän on lähinnä nolo Dolittlena. Downey Jr:n hommaa vaikeuttaa se, ettei Dolittle oikeastaan täysin ole elokuvan päähenkilö, vaan jää usein sivuun, nuoren Harry Collettin esittämän eläintohtorin urasta haaveilevan Stubbinsin noustessa esille.
     Suuripalkkaisen Marvel-tähden lisäksi leffassa on aikamoinen määrä muitakin staroja - vaikkakin suuri osa heistä toimii vain Dolittlen eläinkavereiden ääninä. Michael Sheen näyttelee kilpailevaa tohtoria, Blair Müdflyta, Jim Broadbent arvokasta lordi Badgleyta ja Antonio Banderas ryövärisaaren johtaja Rassoulia. Downey Jr:n lisäksi muutkin tuntuvat ylinäyttelevän ja etenkin Sheen on usein todella kehno osassaan. Eläinten ääninä taas kuullaan mm. Emma Thompson papukaijana, Rami Malek gorillana, John Cena jääkarhuna, Tom Holland koirana, Octavia Spencer ankkana, Kumail Nanjiani strutsina, Craig Robinson oravana, Ralph Fiennes tiikerinä, Selena Gomez kirahvina, Marion Cotillard kettuna, sekä Jason Mantzoukas sudenkorentona. Pääasiassa eläinhahmot ovat toimivampia kuin ihmiset, vaikka ymmärrän hyvin, jos esimerkiksi Nanjianin esittämä strutsi käy hermoille.




Eläintohtori Dolittlen kuvauksissa oli tosiaan ongelmia ja sitä jouduttiin kuvaamaan jopa kuukauden ajan uudestaan. Valitettavasti se myös näkyy lopputuloksessa. Kyseessä on tunnelmaltaan epätasainen sotku, sekä laimea seikkailukertomus, mikä ei koskaan nappaa mukaansa. Käsikirjoituksen muuttamisen ensimmäisten kuvaussessioiden päätyttyä on huomattavaa, sillä leffassa tapahtuu välillä outoja hyppäyksiä - aivan kuin siitä puuttuisi kohtauksia välistä. Puutteita on yritetty korvata päälleliimatulla kertojaäänellä, mutta itselleni ne juurikin korostivat puuttuvia kohtauksia. Jotkut tapahtumat vaikuttavat juurikin siltä, että ne on lisätty hätäisesti vasta uusintakuvausten myötä mukaan. Elokuva on muutenkin kömpelösti rytmitetty, jolloin se joskus junnaa paikoillaan ja joskus taas kiirehtii liian kovaa vauhtia eteenpäin.

Lisäksi leffan ongelmaksi koituu, ettei se oikein tiedä, minkä ikäisille se on suunnattu. Muutamat kohtaukset voivat olla liiankin synkkiä ja pelottavia lapsille, mutta huumoripuolelta löytyy niin noloja pieru- ja alapäävitsejä, että lapsenmielisinkin aikuinen häpeää. Tunnelman vaihtelukin johtuu luultavasti uudelleenkuvauksista, joissa on yritetty lisätä joko hauskuutta tai jännitettä - toheloiden pahasti molemmissa. Elokuvan loppuhuipennuksessa nähdään jotain aivan käsittämätöntä, mikä melkein loksautti suuni auki, sillä en voinut uskoa, että mukaan on laitettu jotain tällaista! Voin vain kuvitella vanhempien kokemaa kiusallisuutta, kun he joutuvat selittämään lapsilleen, mitä loppuhuipennuksessa Dolittle oikeasti tekee yhdelle eläimelle. Varautukaa järkytykseen. Eläintohtori Dolittle on monin tavoin aikamoinen epäonnistuminen. Ei se ole totaalisen huono ole, mutta on hämmentävää, että tämä on päätetty tällaisenaan puskea leffateattereihin. Studio on kai toivonut, että elokuvan nimekkäät tähdet keräisivät tarpeeksi yleisöä, jotta edes budjetti (josta iso osa on mennyt juurikin näihin näyttelijöihin) saataisiin takaisin.




On vaikea sanoa, kumpaa elokuvan lässähtämisestä pitäisi syyttää, ohjaaja Stephen Gaghania, vai lisäkuvausten valvojaa Jonathan Liebesmania. Gaghanin tekemä työ ei tainnut itsessään olla kaksista, eikä Liebesman paljoa onnistunut pelastamaan. Tunnelma poukkoilee niin paljon ja tarina hyppii sillä tavalla, että on selvää, ettei mukana ollut vain yhtä ohjaajaa ja yhtä käsikirjoitustiimiä. Sentään Eläintohtori Dolittle on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät ja puvutkin ovat hienosti toteutetut. Digieläimet ovat pääasiassa vaikuttavat luomukset, vaikkakin joissain on selvää, että jo muutaman vuoden päästä niistä paistaa digitaalisuus liikaa läpi. Muut digiefektit sen sijaan paistavat jo nyt hieman liikaakin. Taustakankaan käyttö on usein todella selvää. Ääniefektit ovat kuitenkin oivalliset ja Danny Elfmanin säveltämät mainiot musiikit ansaitsisivat olla huomattavasti tätä paremmassa elokuvassa.

Yhteenveto: Eläintohtori Dolittle on harmillisen laimea seikkailuelokuva. Se ei koskaan onnistu nappaamaan mukaansa, eikä itse tarina ole kovinkaan mielenkiintoinen. Tunnelma on kehnosti rakennettu ja jo siitä huomaa, että leffalle on tehty massiiviset lisäkuvaukset vahvasti muokatun käsikirjoituksen kera. Välillä meno on aivan liian karmivaa lapsille, kun taas välillä huumori on aivan liian lapsellista yli 10-vuotiaille. Usein pieruvitsit ovat jopa niin ala-arvoisia, että pieruhuumorin ystäväkin häpeää. Kaikista kauheinta on kuitenkin loppuhuipennus, missä nähdään jotain, mitä lapsi ei välttämättä tajua ja mitä aikuinen toivoo, ettei joutuisi katsomaan. Myös efektien taso vaihtelee pitkin leffaa. Digieläimet näyttävät pääasiassa hyviltä ja sopivat oivasti mukaan, mutta taustakankaat ja tietokonetaustat erottuvat selvästi. Muuten tekninen puoli on pääasiassa sujuvasti toteutettu. Robert Downey Jr. on paikoitellen nolo eläintohtori Dolittlena, mutta sopii osaan muuten oikein passelisti. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia olla vauhdikas, viihdyttävä, hauska, jännittävä ja sydämellinen seikkailuteos suloisten eläinten kera. Leffan kaikki potentiaali tuntuu kuitenkin valuvan hukkaan ja jäljelle jäävät vain ne eläimet. Isoja staroja on kerätty yhteen täysin turhaan. Jos Eläintohtori Dolittle kiinnostaa, suosittelen vain odottamaan, että se saapuu johonkin suoratoistopalveluun.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dolittle, 2020, Universal Pictures, Team Downey, Perfect World Pictures


maanantai 21. elokuuta 2017

Arvostelu: The Dark Knight Rises / Yön ritarin paluu (2012)

THE DARK KNIGHT RISES (2012)

YÖN RITARIN PALUU



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Tom Hardy, Anne Hathaway, Gary Oldman, Joseph Gordon-Levitt, Marion Cotillard, Morgan Freeman, Michael Caine, Matthew Modine, Ben Mendelsohn, Burn Gorman ja Cillian Murphy
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma naamiosankari Batman, eli suomeksi Lepakkomies on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo esiintyi aluksi sarjakuvissa, mutta on siirtynyt sieltä mm. peleihin, animaatioihin ja tietty elokuviin. Ensimmäinen kunnon elokuva oli Adam Westin tähdittämä Batman: The Movie (1966) ja sen jälkeen hahmoa ovat esittäneet valkokankaalla myös Michael Keaton (Batman, 1989 ja Batman Returns (1992), Val Kilmer (Batman Forever, 1995) ja George Clooney (Batman & Robin, 1997). Jälkimmäinen elokuvista oli monin tavoin niin suuri pettymys, että sarja päätettiin aloittaa täysin alusta, jolloin Christopher Nolan alkoi työstämään hahmon syntytarinaa. Batman Begins ilmestyi vuonna 2005 ja se oli sekä suurmenestys, että monien rakastama teos. Sen jatko-osa The Dark Knight (2008) oli vielä isompi kassamagneetti, tienatessaan yli miljardin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu ja ylistetty teos. Paineet kolmannen osan onnistumiselle olivat siis suuret. Elokuvan suunnittelu alkoi jo loppuvuodesta 2008 ja kun Nolan oli saanut valmiiksi leffansa Inception (2010), tuotanto lähti kunnolla käyntiin ja kuvaukset alkoivat keväällä 2011. The Dark Knight Rises, eli suomalaisittain Yön ritarin paluu sai ensi-iltansa kesällä 2012. Filmin ensi-ilta Coloradon osavaltiossa Yhdysvalloissa herätti suuresti huomiota, sillä kesken näytöksen mies käveli elokuvasaliin ja alkoi ampua yleisöä. Tämän takia muutaman maan ensi-illat peruuntuivat ja Suomessa markkinointia vähennettiin. Silti filmi oli suuri menestys ja tienasi edeltäjänsä tavoin yli miljardin, nousten vuoden kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi. Leffa sai paljon ylistystä, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet yhtään. Minulle The Dark Knight Rises on ilmestymisvuotensa paras elokuva, sekä yksi parhaista teoksista, jotka olen nähnyt! Olin todella innoissani, sillä siihen minulla oli tarpeeksi ikää, joten pääsin katsomaan leffan teattereissa toisin kuin sen edeltäjät. Rakastuin filmiin ja olen katsonut sen useita kertoja uudestaan. Heinäkuun lopussa katsoin tyttöystäväni kanssa Nolanin Batman-trilogian yhden päivän sisään ja kirjoitin niistä arvostelut.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Batman Begins ja The Dark Knight!

Kahdeksan vuotta on kulunut ja Bruce Wayne on lopettanut Batmanin hommat. Erakoituneen Brucen täytyy kuitenkin palata takaisin viittasankariksi, kun julma Bane saapuu tuomaan tuhoa ja kuolemaa Gotham Cityyn.

Christian Bale nähdään kolmatta kertaa Bruce Waynen/Batmanin roolissa ja hän on edelleen yhtä mahtava kuin aiemminkin. Hahmon traagisuutta on jälleen kasvatettu, Brucen lukittauduttua kartanoonsa, jossa hän ei halua kuulla uutisia ulkomaailmasta, sillä hän ei voi enää olla Batman, Hän ei kuitenkaan keksi enää muuta elämää kuin hänen taistelunsa rikollisia vastaan. Kun Rachel kuoli, Bruce menetti kiinnostuksen elämiseen, jolloin hän vain haahuilee suuria käytäviään pitkin. Mutta kun kyseessä on Batman-elokuva, niin ei ole suuri yllätys, että kyllä hän jossain kohtaa pistää taas lepakkoasun ylleen ja lähtee suojelemaan Gothamia. Vaikka se onkin surullista, on myös hienoa nähdä, että yksinäiset vuodet ovat heikentäneet Brucea niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän ei todellakaan ole enää samassa kunnossa, eivätkä hänen taistelutaitonsa ole yhtä hyvät. Se lisää upeasti jännitettä toimintakohtauksiin, sillä katsojana janoaa tietoa siitä, miten ihmeessä Batman selviää eri tilanteista...
     ...varsinkin kun vastustajana on tällä kertaa Bane, jota Tom Hardy näyttelee uskomattoman hyvin. Koko leffan ajan Banella on naamio, joka peittää suurimman osan hänen kasvoistaan, jolloin Hardy joutuu tuomaan tunteensa esiin pelkillä silmillään ja hän tekee sen niin mielettömän hyvin, ettei kertaakaan jää epäselväksi, mitä Bane kokee sillä hetkellä. Siinä missä sarjan edellisen osan pahis Jokeri piinasi Batmania psykologilla tempuillaan ja pisti Gothamin kärsimään henkisesti, Bane on puhdasta raakaa voimaa, joka tuo mukanaan todellista tuhoa. Bane on säälimätön ja julma terroristi, joka ei pelkää tappaa ihmisiä välittömästi, ihan sama olivatko he vastustajia vai liittolaisia. Vaikka Bane nauttii väkivallasta, ei hän ole pelkkä aivoton tappokone, vaan hän osaa myös suunnitella asioita hienosti, mikä lisää hänen uhkaavuuttaan. Hahmo nimittäin on uhkaava, etenkin kun Hardy on treenannut itsensä niin valtavaksi, että voisi luulla Batmaninkin luikkivan nopeasti takaisin luolaansa pelkästä vilkaisusta. Hardy kykenee ihan pienillä ilmeillä ja eleillä luomaan täydellisen jännitteen, joka pitää katsojaa naulattuna paikoilleen. Aluksi Warner Bros. Pictures olisi halunnut leffan antagonistiksi Arvuuttajan, sillä hän muistutti heidän mielestään eniten Jokeria ja he ajattelivat sen lisäävän katsojia, mutta onneksi Nolan piti päätöksensä, sillä on täydellistä, etteivät tämän ja edellisen osan vastustajat ole samanlaiset.
     Toinen iso rosvohahmo leffassa on Anne Hathawayn esittämä Selina Kyle, eli Kissanainen. Toisin kuin Bane, Selina on oikeasti pelkkä rosvo, joka ryöstää joko huvin vuoksi tai jos joku palkkaa hänet siihen. Hahmo ei muutenkaan ole täysi pahis, vaikka onkin lain väärällä puolella ja leffan aikana sekä katsoja että Bruce alkavat huomata, että hänestä löytyy paljon samankaltaisuuksia Batmanin kanssa. Vaikkei Hathaway ole ihan paras valinta hahmoksi, löytyy hänestä kuitenkin tiettyä viekkautta, jonka rooli tarvitsee.
     Edellisistä osista tutut komisario Gordon (Gary Oldman), Batmanin vempaimet tekevä Lucius Fox (Morgan Freeman) ja Brucen hovimestari Alfred (Michael Caine) tekevät tietty paluun ja näyttelijät ovat rooleissaan yhtä erinomaisia kuin ennenkin. Komisario Gordoniin on lisätty pienesti koskettavuutta, mikä on hienoa, minkä lisäksi hän pääsee välillä olemaan sankari. Lucius on taas se hieman hauskempi tyyppi, mutta synkän leffan aikana ei paljoa löydy aiheita, joista vitsailla. Alfredin rooli taas ei ole kovin suuri, mutta häneenkin on saatu paljon koskettavuutta ja isäntänsä tapaan myös traagisuutta.
     Banen ja Selina Kylen lisäksi tärkeinä uusina hahmoina esitellään Joseph Gordon-Levittin esittämä nuori konstaapeli Blake ja Marion Cotillardin näyttelemä hyväntekijä Miranda Tate (molemmat näyttelijät esiintyivät Nolanin Inceptionissa). Konstaapeli Blake on yksi harvoista, jotka uskovat Batmanin olevan sankari, kun taas Miranda Tate yrittää osallistua Brucen luomaan energiahankkeeseen. Selinan tavoin konstaapeli Blakestakin löytyy asioita, jotka muistuttavat Brucea, mutta toisin kuin naamiota käyttävä Batman ja ryöstelijä Kissanainen, Blake toimii poliisina. Molemmat näyttelijöistä ovat erittäin mainioita rooleissaan, vaikkakin Miranda Tate tuntuu aluksi hieman ylimääräiseltä hahmolta.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Modine Batmania vihaavana poliisi Foleyna, Ben Mendelsohn ylimielisenä miljardööri Daggettina, Alon Abutbul ydinfyysikko Pavelina ja Burn Gorman herra Daggettin avustaja Stryverinä. Edellisen osan tapaan Cillian Murphy tekee tässäkin lyhyen roolisuorituksen tohtori Cranena, eli pahis Scarecrow'na.

Kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun Batman otti Harvey Dentin tapot vastuulleen ja katosi, Gotham Citystä on tullut paljon parempi paikka, jossa rikollisuutta ei enää esiinny. Uuden Dent-lain avulla vankilaan on passitettu satoja rikollisia. Kaupungissa vallitsee siis rauha... mikä ei tietenkään kestä kovin kauaa Banen takia, minkä lisäksi Bruce ei kykene löytämään sisäistä rauhaa, jos hän ei pääse taistelemaan demoneitaan vastaan joka yö. Vaikka Banen suunnitelmat ovatkin hirveät ja tuhoisat, on hänen saapumisensa aluksi kuin lottovoitto turhautuneelle Brucelle. Vasta pukiessaan tutun lepakkoasun päälleen hän kokee elävänsä. Hahmo nähdään kuitenkin yllättävän vähän Batmanina - suunnilleen alle puoli tuntia, mikä on erikoista, sillä elokuvan kokonaisuuspituus lähentelee jopa kolmea tuntia! Tässä ei ole kuitenkaan niin kyse siitä naamiosankarista, vaan miehestä sen takana. Näin on ollut aiemminkin, mutta nyt sitä oikein korostetaan. Siinä missä muissa supersankarileffoissa keskitytään enemmän toimintaan ja sankaritekoihin, The Dark Knight -trilogiassa on todellista draamaa, joka syntyy ihmisistä maskiensa takana. Näissä kolmessa leffassa on ollut täysin kyse Brucen matkasta: Batman Beginsissä hän muuttui sankariksi, The Dark Knightin lopussa hänet leimattiin roistoksi ja nyt hänen on aika muuttua todelliseksi legendaksi.

Legendaa todella tarvitaan, jotta Banen voisi pysäyttää. Heti elokuvan suuresta prologikohtauksesta lentokoneessa voi nähdä, kuinka armoton taistelija on kyseessä ja saman tien kiinnostuu, mitkä hänen aikomuksensa ovat. Mutta kun kyseessä ei ole tavallinen supersankaripätkä, ei Bane vain saavu tuhoamaan kaikkea armeijansa kanssa, vaan mukana on oikeaa terrorismin tuntua, mikä on saatu hienosti pelottavaksi ja aidon tuntuiseksi. On myös upeaa, että vaikka Bane tappaakin ihmisiä, esittelee hän itsensä Gothamin pelastajana, joka on tullut vapauttamaan kaupunkilaiset korruptoituneiden johtajien vallan alta. Karmivuutta lisätään jälleen sillä, että monet kaupunkilaiset innostuvat ajatuksesta ja näkevät Banen sankarina. Elokuvan aikana Bane ei näytä voimaansa vain taistelemalla, vaan hänestä löytyy suurin voima ja valta, kun hän pitää puheita Gothamille. Kaupungin valtaaminen on toteutettu todella vaikuttavasti ja on hirveää seurata vierestä, miten pitkään työstetty rauha viedään minuuteissa pois ihmisiltä. Tämä antaa katsojalle jälleen suuren syyn kannustaa Batmania voittoon.

The Dark Knight Rises on todella mahtipontinen lopetus trilogialle, mutta eeppisyys ei mene kertaakaan yli. Filmin suuruusluokkaa kasvatetaan täydellisesti koko elokuvan ajan. Ensimmäisen tunnin ajan leffassa on aika lailla samaa henkeä kuin edellisessäkin osassa, mutta Batmanin ja Banen ensimmäisen kaksintaistelun jälkeen tunnelmaa viedään vaarallisemmaksi ja pysäyttävämmäksi, kunnes teoksen loppuhuipennus on jo suuren sotaelokuvan tasolla. Usein jatko-osien "isompi on parempi" -ajattelutapa ei toimi, mutta tässä tapauksessa se on juuri oikein toteutettu, eikä katsojana haluaisi edes nähdä mitään pienempää. Näin Batman-saagan kuuluukin päättyä: lopulliseen taisteluun Gotham Cityn kohtalosta. Filmi on sekä mieltä että kehoa järisyttävä kokonaisuus, jonka aikana pääsee jännittämään usein, minkä lisäksi useat kohtaukset ovat niin loistavia, että jossain kohtaa huomaa jääneensä paikoilleen toljottamaan ruutua. Vaikka kyseessä on melkein kolmen tunnin elokuva, ei se koskaan pitkästytä tai puuduta, vaan päinvastoin se pistää katsojat haluamaan lisää. Kun elokuva on päättynyt ja teoksen logo ilmestyy ruutuun samalla tavalla kuin edeltäjissäkin, jää katsojalle äärimmäisen kiitollinen olo. Näin täydellisiä elokuvasarjoja - joista jokainen teos on oikeasti upean hieno - ei ole montaa olemassa. On myös jopa sanoinkuvaamattoman mahtavaa, että VIHDOIN jokin supersankarielokuvasarja on saatu päätökseen, sillä kaikki muut joko vain jatkuvat vuosia tai jäävät kesken.

Eeppisyys ei kuitenkaan yksinään riitä luomaan parhaat pisteet saavaa filmiä. Ennen kaikkea se vaatii oikeita ajatuksia ja oikeaa tunnelmaa. Ja tässähän kummatkin on toteutettu taidolla. Suurien taisteluiden välissä pääsee seuraamaan todella onnistunutta kissa-hiiri -leikkiä (vai pitäisikö sanoa "lepakko"), Brucen ja Selina Kylen törmätessä toisiinsa joko naamioissaan tai ilman niitä. Tämä luo uutta merkitystä sankaruudelle, kun kaksikko tajuaa, että vaikka he kulkevat täysin eri puolilla lakia, on heissä kuitenkin enemmän samaa toistensa kanssa kuin kenenkään muun. Sen lisäksi, että tällaista pientä romantiikkaa on mukana, on leffaan tuotu myös paljon surullisuutta. The Dark Knight Rises on selkeästi trilogian koskettavin osa ja on ihme ja kumma, jos lopussa ei kyynel meinaa edes vähän pyristellä valumaan poskea pitkin. Minä itken todella harvoin elokuvien aikana ja on pakko myöntää, että kerran tämä filmi sai minut liikuttumaan niin paljon, että itkin. Jopa karskeimmiltakin sarjan faneilta saattaa muutama bat-kyynel päästä vapaaksi. Onneksi mukana on myös se, josta leffan nimessäkin puhutaan, eli Brucen nousu ja paluu takaisin sankariksi. Elokuvan aikana saattaa iho mennä kananlihalle muutamaankin otteeseen, kun Batman nousee joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Monet eivät tunnu tajuavan, että teoksen osio, jossa täytyy kiivetä suuresta onkalosta pois, on enemmänkin vertauskuva sille, että Brucen täytyy löytää itsestään oikea voima ja tasapaino, jotta hän kykenee tekemään henkisen nousunsa. The Dark Knight Rises tarjoaa katsojalleen niin suuren tunneskaalan, että sitä on vaikea kutsua miksikään muuksi kuin mestariteokseksi.

Ohjaaja Christopher Nolan on tehnyt aivan huikeaa työtä trilogian parissa, eikä kukaan muu voisi saada aikaiseksi yhtä hienoa kokonaisuutta. Hän on jälleen saanut luotua erinomaisen tunnelman, joka kulkee läpi filmin, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa yhdessä hänen veljensä Jonathan Nolanin kanssa on upea. Pari repliikkiä leffassa häiritsevät minua, mutta ne menevät kuitenkin siinä mukana. Parasta on, miten leffassa on suuria ja tärkeitä viittauksia myös Batman Beginsiin, jolloin trilogia tuntuu vielä enemmän kokonaisuudelta. The Dark Knight Rises on kuvattu erittäin mainiosti ja leikattu mestarillisesti. Puvustus on taas kerran loistavaa - etenkin Banen naamio on tyylikkään näköinen. Lavastajat ja maskeeraajat ovat myös onnistuneet. Visuaaliset efektit ovat näyttävät. Batmanin uusi lentohärveli "Bat" on toteutettu uskomattoman hienosti sekä tietokoneella että (lähes) oikeana kulkuneuvona. Ääniefektit kuulostavat upeilta ja varsinkin Banen ääni on muokattu kuulostamaan täydelliseltä, vaikkakin siitä on välillä todella vaikeaa saada selvää. Tällä kertaa musiikeista vastaa vain Hans Zimmer, mutta hän on silti säveltänyt mahtavia melodioita, jotka säestävät tunnelmaa täydellisesti. Etenkin Banen teemamusiikki "Gotham's Reckoning" on juuri oikealla tavalla mahtipontinen.

Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hieno. The Dark Knightin tapaan myös tässä leffassa IMAX-kameroilla kuvatut kohtaukset näkyvät koko ruudulla, kun taas muuten ruudun ylä- ja alareunoissa on mustat palkit. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on lähes tunnin kestävä pätkä eri Batmobiileista, trailereita, kuvia, sekä kolmiosainen "Behind the Scenes: Ending the Knight", jonka jokainen osa sisältää pätkiä elokuvan teosta: "Production"-osassa käsitellään mm. prologia, taisteluita, Bat-alusta ja musiikkia, "Characters"-osassa esitellään Batman, Bane ja Catwoman, ja "Reflections"-osassa kerrotaan valaisusta isoissa lavasteissa ja leffasarjan päättymisestä. Katsottavaa on yhteensä noin kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: The Dark Knight Rises on eeppisen täydellinen lopetus yön ritarin tarulle. Leffa on täynnä erilaisia tunteita: se pistää jännittämään, iloitsemaan, liikuttumaan, huojentumaan, innostumaan ja pelkäämään. Tunnelmaa kasvatetaan mahtavasti läpi leffan, kunnes loppupää muuttuu eeppiseksi sotaelokuvaksi. Banen tuoma terrorismi kuvataan upeasti, varsinkin kun hän esittää olevansa Gothamin pelastaja, ei tuhoaja. Katsojana kannustaa Batmania tekemään nousunsa ja paluunsa, jotta hän voi päihittää tämän uuden pahan, joka on vaarallinen vastus monella tapaa. Tämän lisäksi on kiehtovaa seurata Batmanin ja Kissanaisen juttua, kun he tajuavat, etteivät olekaan kovin erilaisia, vaikka ovatkin eri puolilla lakia. Elokuva on täynnä huikeita kohtauksia ja se on niin uskomaton kokemus, että sen jälkeen haluaisi katsoa heti koko sarjan alusta. Mitään muuta supersankarielokuvasarjaa ei ole viety loppuun, eikä mitään tulla viemään loppuun näin täydellisesti. Leffa ei ole vain supersankarifilmi, vaan se on paljon enemmän. Batman ei ole enää pelkkä viittasankari, vaan hän on todellinen legenda. Elokuvan lopetus on hieno ja jos jossain kohtaa eivät kyyneleet edes vähän yritä puskea esille, niin jo on ihme. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin tulet pitämään myös The Dark Knight Risesistä. Batman-fanien on pakko nähdä tämä, minkä lisäksi myös muiden sarjakuvafilmatisointien ystävät voivat löytää tästä paljon riemua. Edeltäjien tapaan tämä ei ole lapsille suunnattu, sillä mukana on kohtauksia, joissa nähdään esimerkiksi hirtettyjä ihmisiä tai kun ihmiseltä murskataan kaula. Christopher Nolan on tehnyt niin hienon kokonaisuuden, etten ikinä voisi kiittää häntä tarpeeksi. Tämä ei ole ihan yhtä hyvä kuin The Dark Knight, mutta on se silti todella lähellä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
The Dark Knight Rises, 2012, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, DC Entertainment, Syncopy, DC Comics

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Arvostelu: Inception (2010)

INCEPTION



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Joseph Gordon-Levitt, Ellen Page, Tom Hardy, Cillian Murphy, Ken Watanabe, Dileep Rao, Tom Berenger, Marion Cotillard ja Michael Caine
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun kuulin ensimmäisen kerran, että Inception oli tulossa, en innostunut erityisesti, mikä oli hieman kummallista, sillä se on samalta ohjaajalta kuin lempielokuvani Yön ritari (The Dark Knight - 2008). Trailerit näyttivät kyllä todella hyviltä, mutta minulla ei erityisemmin ollut mitään odotuksia elokuvaa kohtaan. Kävin kuitenkin ensi-illassa katsomassa Inceptionin ja hyvä niin, sillä kyseessä on mielestäni yksi parhaista elokuvista, mitä olen nähnyt! Olen nähnyt Inceptionin useasti myöhemminkin, laskujeni mukaan jo yli kymmenen kertaa, enkä vieläkään kyllästy siihen. Mikä siitä siis tekee mielestäni niin hienon? Yritänpä avata asiaa:

Dom Cobbin ja hänen ryhmänsä täytyy saada istutettua ajatus liikemiehen päähän, jotta tämä lopettaisi perimänsä yhtiön. Istutus tehdään liikemiehen unen sisällä.

Pääosassa Dom Cobbina esiintyy Titanic (1997) -tähti Leonardo DiCaprio, joka vetää yhden parhaista suorituksistaan tässä elokuvassa. DiCapriolla on heikommatkin hetkensä, mutta hän kykenee näyttämään paljon tunteita kasvoillaan ja hän osaa käyttää ääntään dramaattisissa hetkissä. Dom on salaperäinen tapaus, joka ei erityisemmin halua puhua menneisyydestään. Menneisyys kuitenkin vaivaa häntä kaiken aikaa ja aiheuttaa ongelmia jatkuvasti. Domilla on paljon sääntöjä, mutta hän tuntuu rikkovan niitä koko ajan itse.




Domin ryhmään kuuluu viisi henkilöä: Arthur, Ariadne, Eames, Yusuf ja Saito. Joseph Gordon-Levitt esittää Arthuria, Domin ystävää, joka on ollut useilla työkeikoilla Domin apuna. Arthur noudattaa sääntöjä paremmin ja hän tuntuukin olevan enemmän huolissaan keikkojen toteutuksesta kuin Dom. Alkupuolella Arthur tuntuu olevan mukana lähinnä selittääkseen katsojille, mistä elokuvassa on kyse, mutta onneksi hahmon tarkoitus ei ole kokonaan sitä. Gordon-Levitt on mielestäni erittäin oiva näyttelijä ja hän suoriutuu osastaan mainiosti.
     Ariadnena nähdään Ellen Page, joka on lahjakas näyttelijä ja minusta tuntuu, ettei häntä nähtäisi enää elokuvissa kovin usein. Ariadne on nuori opiskelijanainen, joka lähtee mukaan, koska häntä innostaa unien maailma. Ariadnen hommana on suunnitella unien tapahtumapaikat. Hahmo yrittää auttaa Domia tämän ongelmissa.
     Erinomainen Tom Hardy näyttelee Eamesia, joka osaa unissa esittämään muita ihmisiä niin vakuuttavasti, että muuttuu kyseisiksi ihmisiksi. Monet valittavat, ettei Tom Hardyn puheesta saa paljoa selvää, sillä se kuulostaa lähinnä karhealta muminalta. Onhan se tavallaan totta, mutta siinä on silti jotain todella hienoa. Hardy suoriutuu roolistaan toimivasti.
     Dileep Rao esittää Yusufia, jolla on pienin rooli ryhmästä. Yusuf valmistaa rauhoitusaineet, joilla hahmot saadaan pysymään unessa. Lähinnä hahmo nähdään ajamassa pakettiautoa ympäri sateista kaupunkia.
     Inception-ohjaajan aiemmassa elokuvassa Batman Begins (2005) nähty Ken Watanabe nähdään Saitona, joka antaa työkeikan Domille. Saito on erittäin rikas ja vaikutusvaltainen mies. Aluksi hahmosta ei erityisemmin välitä, mutta elokuvan aikana hahmosta tulee pidettävämpi. Watanabe on roolissaan hyvä.
     Watanabe ei ole ainoa elokuvan näyttelijä, joka esiintyi Batman Beginsissa. Cillian Murphy näyttelee Robert Fischeria, eli liikemiestä, jonka uneen Domin ryhmä tunkeutuu. Robert on aluksi aika ilmeetön henkilö, mutta alkaa näyttämään tunteita, mitä pidemmälle tarina kulkee. Murphy on roolissaan ihan hyvä.
     Elokuvassa nähdään myös Pete Postlethwaite Robertin isänä, Tom Berenger Robertin kummisetä Browningina, Marion Cotillard Domin Mal-vaimona, sekä Michael Caine (joka myös esiintyi Batman Beginsissa) Domin isänä.

Dom Cobbin työ on varastaa tärkeitä tietoja ihmisiltä heidän uniensa kautta. Dom ja hänen tiiminsä tunkeutuvat kohteen uneen ja suorittavat siellä ryöstökeikan. Erään epäonnistuneen varastamiskeikan jälkeen Dom Cobbille tarjotaan työksi istutusta. Robert Fischer on perimässä sairaan isänsä energiayhtiön ja kilpailun poistamiseksi Saito haluaa Domin ja hänen ryhmänsä tunkeutuvan Robertin uneen ja saamaan Robert lopettamaan perimänsä yhtiön. Samaan aikaan Dom joutuu kärsimään menneisyytensä haamuista, jotka aiheuttavat ongelmia istutuskeikalle.




Jotkut ovat sanoneet, että vaikka uniin tunkeutuminen on mielenkiintoinen aihe, niin keikka, joka hahmojen täytyy tehdä, ei ole kovin kiinnostava ja sen takia elokuva olisi heikko. Noin kuvailtuna se kuulostaa tietty hieman tylsältä jutulta, mutta unikeikka ei olekaan se, mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Inception kertoo tarinan siitä, miten rikkoutunut mies joutuu elämään vuosia syyllisyyden tunteen kanssa ja kuinka hänen menneisyytensä vainoaa häntä ja kuinka hänen täytyy löytää itsestään se jokin, jotta hän voi vihdoin kohdata pelkonsa ja lopettamaan piinansa. Monissa elokuvissa on mukana sivujuonia, mutta mieleeni ei tule sellaisia leffoja, joissa sivujuoneksi luultu asia onkin elokuvan oikea tarina. Istutuskeikka onkin hämäystä. Törkeän hienoa hämäystä.

Uniin meneminen on erittäin mielenkiintoinen aihe. Varmasti jokainen on jossain kohtaa nähnyt unta, jonka haluaisi nähdä uudestaan tai haluaisi päästä muokkaamaan itselleen aivan täydellisen unen. Siksi onkin kiinnostavaa nähdä, miten tällaiset ajatukset ihmisellä ovat muuttuneet kokonaiseksi elokuvaksi. Ryöstöleffoja tulee vuosittain useita ja ne ovat yleensä aika samanlaisia, mutta ei Inception. Unimaailmaan meneminen on mietitty nokkelasti ja elokuvassa on käytetty nerokkaita asioita. Paradokseja ja muita hämmentäviä asioita nähdään paljon, kuten myös yksi tyylikkäimmistä taistelukohtauksista, mitä on koskaan tehty. Se mitä hahmot tekevät, on rikollista ja kun tarkkaan miettii, niin se on väärin Robertia kohtaan, mutta silti katsoja haluaa, että päähenkilöt onnistuvat keikassaan. Katsoja haluaa nähdä, kuinka Dom voisi selvittää ongelmansa.

Hahmot eivät mene vain yhteen uneen, vaan keikka toteutetaan jopa kolmessa unessa, jotka tapahtuvat samaan aikaan. Joillekin voi koitua ongelmia seurata samaan aikaan tapahtuvia asioita, mutta kun elokuvan on nähnyt pariin otteeseen, niin juttu aukeaa helposti. Unet tapahtuvat hyvin erilaisissa paikoissa, mikä on paras ratkaisu, sillä liian samanlaiset tapahtumapaikat tekisivät elokuvasta visuaalisesti tylsemmän. Tylsästä leffasta ei kuitenkaan millään lailla ole kyse. Vaikka Inception kestää kaksi ja puoli tuntia, niin se tuntuu paljon lyhyemmältä. Ensimmäinen tunti käytetään hahmojen ja maailman esittelyyn, sekä istutuskeikan suunnitteluun. Loppuaika käytetään pääasiassa unimaailmassa. Läpi elokuvan nähdään pieniä yksityiskohtia, jotka antavat vihjeitä, mitä tuleman pitää. Lähes jokaisella katselukerralla huomaan elokuvasta jotain uutta.




Vaikka olen nähnyt Inceptionin yli kymmenen kertaa, siitä ei löydy ainuttakaan kohtaa, jonka haluaisin ylittää ja siirtyä seuraavaan osioon. Ennen elokuvan puolta väliä alkaa kyllä olla malttamaton, sillä haluaisi jo päästä itse keikkaan, mutta minulla oli samanlainen olo, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. Elokuva saa minut joka kerta jännittämään, innostumaan, surulliseksi ja ihoni menee joka katselukerralla kananlihalle. Huumoria on hieman mukana, muttei kovin paljoa. Inception pystyy koskettamaan minua syvästi, eikä kovin moni elokuva pysty siihen. Vaikka tiedän, miten elokuva päättyy, niin jännitän aina lopputulosta. Monia loppuratkaisu hämmentää ja siihen on mietitty useita eri teorioita. Minulla on tietty oma teoriani, mutta kumpi ratkaisu ikinä onkin totta, lopetus toimii täydellisesti. Kun kuva menee mustaksi ja lopputekstit alkavat, reaktio tulee aika varmasti olemaan: "Ei se voinut tähän loppua!" Tai: "Haluan katsoa tämän heti uudestaan!" Tai: "Mitä tässä oikein tapahtui?"

Elokuvan on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut lempiohjaajani Christopher Nolan, joka on todellinen visionääri. Nolanin tarinankerrontataidot ovat huikeat ja hänen elokuvistaan huokuu hänen loistelias visionsa ja intohimonsa elokuvantekoa kohtaan. Inception ei ole poikkeus. Nolan työsti projektia kymmenen vuotta ja lopputuloksesta näkee, että tarinaa on hiottu loppuun asti. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat erittäin hienot. Useat kohdat, jotka monissa muissa elokuvissa tehtäisiin tietokoneella, ovat tässä oikeasti toteutettuja, mistä on pakko antaa paljon plussaa. Maailmankääntelyt ovat todella näyttäviä. Vaikka uuden Doctor Strangen (2016) jälkeen Inceptionin maailman muokkaaminen ei enää näytä yhtä upealta, niin ilmestyessään useat tehosteet Inceptionissa olivat ennennäkemättömiä. Äänimaailmalla on tuotu taidokkaasti lisäystä tapahtumiin. Elokuvan musiikista vastaa Hans Zimmer ja en voi muuta kuin ylistää hänen työtään! Zimmer on säveltänyt aivan täydellisen musiikin, joka säestää elokuvaa ja tuo tunnelmaan juuri oikean lisäyksen. Useat säveltäjät ovat varastaneet Inceptionissa kuultavat kovat musiikkipauhut, eikä mikään ihme, sillä ne tarjoavat korville nautintoa. Elokuvan soundtrackin parasta antia on ehdottomasti "Dream is Collapsing", jonka kuuntelee yksinään uudestaan ja uudestaan. Elokuvassa kuullaan myös useaan otteeseen Édith Piafin kappale "Non, je ne regrette rien".




Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on yhteensä vähän yli neljäkymmentä minuuttia kestävä dokumentti elokuvan teosta, jonka voi katsoa myös itse elokuvan yhteydessä "Extraction Mode" -versiossa, jolloin elokuvan pituudeksi tulee noin kolme tuntia ja kymmenen minuuttia. "Extraction Modessa" jokaisen kohtauksen aikana tai jälkeen tulee pätkä, jossa kerrotaan, kuinka kyseinen osio on tehty.

Yhteenveto: Inception on ihan tolkuttoman mieletön ja suorastaan täydellinen elokuva, joka on ehdottomasti yksi suosikeistani! Se on nerokas kokonaisuus alusta loppuun, joka saa katsojan haluamaan nähdä elokuvan uudestaan. Se koskettaa syvästi ja etenkin minuun sellainen tekee vaikutuksen. Ohjaaja Christopher Nolan tietää tasan tarkkaan, mitä haluaa tehdä ja on tuonut visionsa upeasti elokuvaksi. Näyttelytyö on todella mainiota ja pääosassa nähtävä Leonardo DiCaprio vetää yhden uransa parhaista suorituksista. Mielestäni on hienoa, miten sivujuoneksi luultu juttu onkin se, mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Pieniä yksityiskohtia on siellä täällä, jotka rikastuttavat elokuvaa. Unien maailma on mielestäni hyvin mietitty ja visuaalisesti elokuva on näyttävä. Hans Zimmerin säveltämät, pauhaavat musiikit ovat täydellistä karkkia korville. Mielestäni on suuri vääryys, ettei elokuva voittanut Oscar-palkintoa musiikeistaan. Suurempi vääryys on, ettei elokuva voittanut parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen palkintoja, joista se oli myös ehdolla. Myös Golden Globeseissa elokuvan olisi kuulunut voittaa kaikkia neljä palkintoa, joista se oli ehdolla. Noh, ainakin Inceptionilla on neljä Oscar-pystiä. Suosittelen kaikkia katsomaan tämän elokuvan. Jotkut eivät ymmärrä, mistä siinä on kyse ja jotkut tarvitsevat toisen katselukerran ymmärtääkseen koko jutun, mutta Inception todella on useiden katselukertojen arvoinen!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Inception, 2010, Warner Bros Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy