Arvostelu: Eläintohtori Dolittle (Dolittle - 2020)

ELÄINTOHTORI DOLITTLE

DOLITTLE

Ohjaus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Robert Downey Jr., Harry Collett, Emma Thompson, Rami Malek, John Cena, Kumail Nanjiani, Octavia Spencer, Michael Sheen, Tom Holland, Craig Robinson, Ralph Fiennes, Selena Gomez, Marion Cotillard, Antonio Banderas, Carmel Laniado, Jim Broadbent, Carmen Ejogo, Jason Mantzoukas, Frances de la Tour, Ralph Ineson ja Jessie Buckley
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Eläintohtori Dolittle perustuu Hugh Loftingin "Tohtori Dolittle" -satuihin ("Doctor Dolittle"), joita julkaistiin vuodesta 1920 vuoteen 1952 asti. Satujen pohjalta on tehty useita adaptaatioita, tunnetuimpina Rex Harrisonin tähdittämä, yli kaksi ja puolituntinen, kriitikoiden lyttäämä ja lippuluukuilla flopannut musikaali Doctor Dolittle (1967), sekä Eddie Murphyn tähdittämä komedia Eläintohtori (Dr. Dolittle - 1998) ja sen jatko-osat. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Universal-yhtiö työsti uutta filmatisointia Loftingin satujen pohjalta, mikä kulki aluksi työnimellä "The Voyage of Doctor Dolittle". Leffaan kerättiin aikamoinen näyttelijäkaarti ja kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018. Kuvauksissa huhuttiin olevan suuria ongelmia ohjaajan puolelta, joka olisi kuulemma kohdellut työryhmää todella huonosti. Kun elokuvaa esitettiin testiyleisöille, olivat reaktiot niin kehnoja, että sille tehtiin yli kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, mihin palkattiin Jonathan Liebesman ohjausavuksi ja Chris McKay uudeksi käsikirjoittajaksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2019, mutta koska Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) oli alunperin tarkoitus ilmestyä silloin, leffan ensi-iltaa päätettiin siirtää. Nyt Eläintohtori Dolittle saa vihdoin ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten odottanut erityisemmin sen näkemistä. Pidän Murphyn versiota ihan veikeänä komediana, mutten ole koskaan nähnyt Loftingin saduille uskollisempaa filmiä vuodelta 1967. Elokuvan näyttelijäkaarti kuitenkin herätti kiinnostukseni ja meninkin hieman toiveikkain tuntein katsomaan Eläintohtori Dolittlen sen lehdistönäytökseen.

Tohtori Dolittle omaa hämmästyttävän kyvyn puhua eläimille. Vuosien ajan hän hoiti eläimiä ympäri maailman vaimonsa Lilyn kanssa, mutta Lilyn kuoltua tohtori on erakoitunut maatilalleen pelkkien eläinten seuraan. Kun Englannin kuningatar sairastuu vakavasti, tohtori Dolittle ja hänen eläinkumppaninsa lähtevät uuteen seikkailuun, löytääkseen myyttisen parantavan kukan.

Iron Manin roolista Marvelin elokuvauniversumissa parhaiten tunnettu Robert Downey Jr. nähdään itse eläintohtori John Dolittlena. Vaikka pidänkin äärimmäisen paljon Downey Jr:sta Iron Manina, oli mielestäni mukavaa vaihtelua nähdä hänet jossain muussa roolissa. Tämä on nimittäin Downey Jr:n ensimmäinen elokuva The Judgen (2014) jälkeen, missä hän ei esitä Iron Mania! Tosin kun Downey Jr. ilmestyy ensimmäistä kertaa kuvaan Dolittlena, aloin toivoa, että hän vain palaisi esittämään supersankaria, sillä ensimmäisten kohtausten aikana hän ylinäyttelee todella myötähäpeällisesti. Onneksi elokuvan kulkiessa eteenpäin hänen menonsa rauhoittuu (tai sitten katsoja vain tottuu hänen tyyliinsä), mutta mukana on vielä joitain hetkiä, jolloin hän on lähinnä nolo Dolittlena. Downey Jr:n hommaa vaikeuttaa se, ettei Dolittle oikeastaan täysin ole elokuvan päähenkilö, vaan jää usein sivuun, nuoren Harry Collettin esittämän eläintohtorin urasta haaveilevan Stubbinsin noustessa esille.
     Suuripalkkaisen Marvel-tähden lisäksi leffassa on aikamoinen määrä muitakin staroja - vaikkakin suuri osa heistä toimii vain Dolittlen eläinkavereiden ääninä. Michael Sheen näyttelee kilpailevaa tohtoria, Blair Müdflyta, Jim Broadbent arvokasta lordi Badgleyta ja Antonio Banderas ryövärisaaren johtaja Rassoulia. Downey Jr:n lisäksi muutkin tuntuvat ylinäyttelevän ja etenkin Sheen on usein todella kehno osassaan. Eläinten ääninä taas kuullaan mm. Emma Thompson papukaijana, Rami Malek gorillana, John Cena jääkarhuna, Tom Holland koirana, Octavia Spencer ankkana, Kumail Nanjiani strutsina, Craig Robinson oravana, Ralph Fiennes tiikerinä, Selena Gomez kirahvina, Marion Cotillard kettuna, sekä Jason Mantzoukas sudenkorentona. Pääasiassa eläinhahmot ovat toimivampia kuin ihmiset, vaikka ymmärrän hyvin, jos esimerkiksi Nanjianin esittämä strutsi käy hermoille.

Eläintohtori Dolittlen kuvauksissa oli tosiaan ongelmia ja sitä jouduttiin kuvaamaan jopa kuukauden ajan uudestaan. Valitettavasti se myös näkyy lopputuloksessa. Kyseessä on tunnelmaltaan epätasainen sotku, sekä laimea seikkailukertomus, mikä ei koskaan nappaa mukaansa. Käsikirjoituksen muuttamisen ensimmäisten kuvaussessioiden päätyttyä on huomattavaa, sillä leffassa tapahtuu välillä outoja hyppäyksiä - aivan kuin siitä puuttuisi kohtauksia välistä. Puutteita on yritetty korvata päälleliimatulla kertojaäänellä, mutta itselleni ne juurikin korostivat puuttuvia kohtauksia. Jotkut tapahtumat vaikuttavat juurikin siltä, että ne on lisätty hätäisesti vasta uusintakuvausten myötä mukaan. Elokuva on muutenkin kömpelösti rytmitetty, jolloin se joskus junnaa paikoillaan ja joskus taas kiirehtii liian kovaa vauhtia eteenpäin.

Lisäksi leffan ongelmaksi koituu, ettei se oikein tiedä, minkä ikäisille se on suunnattu. Muutamat kohtaukset voivat olla liiankin synkkiä ja pelottavia lapsille, mutta huumoripuolelta löytyy niin noloja pieru- ja alapäävitsejä, että lapsenmielisinkin aikuinen häpeää. Tunnelman vaihtelukin johtuu luultavasti uudelleenkuvauksista, joissa on yritetty lisätä joko hauskuutta tai jännitettä - toheloiden pahasti molemmissa. Elokuvan loppuhuipennuksessa nähdään jotain aivan käsittämätöntä, mikä melkein loksautti suuni auki, sillä en voinut uskoa, että mukaan on laitettu jotain tällaista! Voin vain kuvitella vanhempien kokemaa kiusallisuutta, kun he joutuvat selittämään lapsilleen, mitä loppuhuipennuksessa Dolittle oikeasti tekee yhdelle eläimelle. Varautukaa järkytykseen. Eläintohtori Dolittle on monin tavoin aikamoinen epäonnistuminen. Ei se ole totaalisen huono ole, mutta on hämmentävää, että tämä on päätetty tällaisenaan puskea leffateattereihin. Studio on kai toivonut, että elokuvan nimekkäät tähdet keräisivät tarpeeksi yleisöä, jotta edes budjetti (josta iso osa on mennyt juurikin näihin näyttelijöihin) saataisiin takaisin.

On vaikea sanoa, kumpaa elokuvan lässähtämisestä pitäisi syyttää, ohjaaja Stephen Gaghania, vai lisäkuvausten valvojaa Jonathan Liebesmania. Gaghanin tekemä työ ei tainnut itsessään olla kaksista, eikä Liebesman paljoa onnistunut pelastamaan. Tunnelma poukkoilee niin paljon ja tarina hyppii sillä tavalla, että on selvää, ettei mukana ollut vain yhtä ohjaajaa ja yhtä käsikirjoitustiimiä. Sentään Eläintohtori Dolittle on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät ja puvutkin ovat hienosti toteutetut. Digieläimet ovat pääasiassa vaikuttavat luomukset, vaikkakin joissain on selvää, että jo muutaman vuoden päästä niistä paistaa digitaalisuus liikaa läpi. Muut digiefektit sen sijaan paistavat jo nyt hieman liikaakin. Taustakankaan käyttö on usein todella selvää. Ääniefektit ovat kuitenkin oivalliset ja Danny Elfmanin säveltämät mainiot musiikit ansaitsisivat olla huomattavasti tätä paremmassa elokuvassa.

Yhteenveto: Eläintohtori Dolittle on harmillisen laimea seikkailuelokuva. Se ei koskaan onnistu nappaamaan mukaansa, eikä itse tarina ole kovinkaan mielenkiintoinen. Tunnelma on kehnosti rakennettu ja jo siitä huomaa, että leffalle on tehty massiiviset lisäkuvaukset vahvasti muokatun käsikirjoituksen kera. Välillä meno on aivan liian karmivaa lapsille, kun taas välillä huumori on aivan liian lapsellista yli 10-vuotiaille. Usein pieruvitsit ovat jopa niin ala-arvoisia, että pieruhuumorin ystäväkin häpeää. Kaikista kauheinta on kuitenkin loppuhuipennus, missä nähdään jotain, mitä lapsi ei välttämättä tajua ja mitä aikuinen toivoo, ettei joutuisi katsomaan. Myös efektien taso vaihtelee pitkin leffaa. Digieläimet näyttävät pääasiassa hyviltä ja sopivat oivasti mukaan, mutta taustakankaat ja tietokonetaustat erottuvat selvästi. Muuten tekninen puoli on pääasiassa sujuvasti toteutettu. Robert Downey Jr. on paikoitellen nolo eläintohtori Dolittlena, mutta sopii osaan muuten oikein passelisti. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia olla vauhdikas, viihdyttävä, hauska, jännittävä ja sydämellinen seikkailuteos suloisten eläinten kera. Leffan kaikki potentiaali tuntuu kuitenkin valuvan hukkaan ja jäljelle jäävät vain ne eläimet. Isoja staroja on kerätty yhteen täysin turhaan. Jos Eläintohtori Dolittle kiinnostaa, suosittelen vain odottamaan, että se saapuu johonkin suoratoistopalveluun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dolittle, 2020, Universal Pictures, Team Downey, Perfect World Pictures

Arvostelu: Avengers: Endgame (2019)

AVENGERS: ENDGAME

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Evans, Chris Hemsworth, Scarlett Johansson, Mark Ruffalo, Jeremy Renner, Paul Rudd, Karen Gillan, Don Cheadle, Bradley Cooper, Brie Larson, Gwyneth Paltrow, Danai Gurira, Benedict Wong ja Josh Brolin
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 3 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

"We're in the Endgame now."

Ensimmäistä Iron Mania (2008) tehdessään ohjaaja Jon Favreau, päätähti Robert Downey Jr. ja tuottaja Kevin Feige tuskin tiesivät, mihin elokuva tulisi johtamaan. Leffasta löytyi jo vihjeitä jostain ennennäkemättömästä - laajennetusta elokuvauniversumista, missä eri sankarit omista elokuvistaan yhdistäisivät välillä voimansa ja seikkailisivat toistensa filmeissä - mutta tuskin yhdenkään villeimmät unelmat uskalsivat mennä siihen pisteeseen asti, missä tämä Marvelin elokuvauniversumi on nyt. 11 vuotta ja 21 elokuvaa myöhemmin olemme päässeet kenties koko elokuvahistorian massiivisimman spektaakkelin äärelle, mitä kaikki nämä vuodet on rakennettu. Vuoden takainen Avengers: Infinity War (2018) oli lopun alku ja nyt Avengers: Endgame toimisi eräänlaisena päätöksenä monille asioille, vaikka Marvelin elokuvauniversumi jatkaisikin matkaansa sen jälkeen. On varmaan sanomattakin selvää, etten odottanut tältä vuodelta minkään muun leffan näkemistä niin paljon kuin tämän ja on varmaa, etten ole ainoa. Infinity War tuotti jo yli 2 miljardia dollaria, joten oli selvää, että Endgame olisi tämän vuoden elokuvatapaus maailmanlaajuisesti. Leffalle ei olisi tarvinnut edes tehdä trailereita ja se olisi silti myynyt elokuvasalit ympäri maailman täyteen monen viikon ajan. Jopa meidän Finnkinolla filmi teki ennätyksen ennakkomyynneissä! Kun elokuvan ensi-ilta alkoi oikeasti lähestyä, intoni ja jännitykseni alkoivat tosissaan kasvamaan, mitä ei yhtään auttanut, kun katsoin Avengers: Infinity Warin uudestaan pari päivää ennen tämän näkemistä. Kun ensi-iltapäivä vihdoin koitti, kävelin epäuskoisena ja sydän hakaten Finnkinon ihanaan IMAX-saliin katsomaan Avengers: Endgamen. Tämä arvostelu on mahdollisimman huolellisesti kirjoitettu, jottei se sisällä spoilereita tästä elokuvasta. Se on kuitenkin kirjoitettu sillä olettamuksella, että Marvelin elokuvauniversumin aiemmat filmit ovat tuttuja, sillä tätä leffaa varten täytyy olla katsottuna aika lailla kaikki saagan osat.

Thanoksen hävitettyä puolet maailmankaikkeuden väestöstä, jäljelle jääneet Kostajat yhdistävät voimansa lopulliseen taistoon hullua titaania vastaan.

Thanoksen napsautuksesta selvinneet hahmot tekevät paluun. Tony Stark eli Iron Man (Robert Downey Jr.) yrittää Nebula-kyborgin (Karen Gillan) kanssa keksiä keinon päästä takaisin Maahan. Maassa Steve Rogers eli Captain America (Chris Evans), ukkosenjumala Thor (Chris Hemsworth), vihreäksi Hulk-jätiksi muuttuva Bruce Banner (Mark Ruffalo), salamurhaaja-agentti Natasha Romanoff eli Black Widow (Scarlett Johansson), avaruuspesukarhu Rocket (äänenä Bradley Cooper) ja omaa rauta-asuaan kantava James Rhodes eli War Machine (Don Cheadle) kehittelevät suunnitelmaa kostoreissulleen ja yrittävät samalla selvitä ystäviensä kuolemien tuottamasta tuskasta. Etenkin Thorille isku oli kova ja hän syyttää itseään: miksi, voi miksi hän ei iskenyt päähän?! Hahmojen suru ja ikävä ovat kauheaa katsottavaa, mutta samalla se tekee kaikista paljon maanläheisempiä tapauksia. Siinä missä Avengers: Infinity War koki vaikeuksia tasapainotellessaan suuren hahmogallerian kanssa, Endgame onnistuu syventymään sankareihinsa täydellisesti.
     Nämä sankarit saavat tuekseen Infinity Warista puuttuneet jousiampuja Clint Bartonin eli Hawkeyen (Jeremy Renner) ja muurahaisen kokoon pienentyvän Scott Langin eli Ant-Manin (Paul Rudd), sekä vain kuukausi sitten oman elokuvansa saaneen Carol Danversin eli Captain Marvelin (Brie Larson). Heidänkin kohdalla on kauhea nähdä, millaisen reaktion napsautus aiheuttaa. Hawkeyesta saadaan kenties enemmän irti kuin koskaan aiemmin ja Ant-Man onnistuu kaiken surun keskellä murjaisemaan useammankin vitsin. Captain Marvelia hyödynnetään kuitenkin hieman kummallisesti. Larson itse asiassa kuvasi Endgamen kohtauksensa ennen Captain Marvel -leffan kuvauksia, mikä selittää, miksi hän on tässä vielä hieman pihalla hahmostaan. Muut näyttelijät kuitenkin suoriutuvat rooleistaan erinomaisesti. Jotkut sankareiden näyttelijöistä tarjoavat parhaat suorituksensa näissä rooleissaan tässä leffassa.
     Josh Brolin tekee paluun julman Thanoksen rooliin ja pysyy yhä Marvel-saagan mahtavimpana roistona. Hahmoa kuitenkin käsitellään siinä mielessä eri tavalla kuin Avengers: Infinity Warissa, että tällä kertaa katsojana ei pysähdy miettimään, että onko hänellä sittenkin järkeä kauheissa tavoitteissaan, vaan tällä kertaa katsojana haluaa vain nähdä, kuinka Kostajat... noh, kostavat rakkaidensa puolesta ja repivät tämän violetin massamurhaajan palasiksi.

Avengers: Infinity War päättyi täydelliseen shokeeraamiseen, Thanoksen oikeasti onnistuessa tavoitteessaan ja hävittäessä puolet koko maailmankaikkeuden elävistä olennoista sormiensa napsautuksella. Katsoja ei voinut muuta kuin tuijottaa epäuskoisena, kun hahmot kuten Spider-Man (Tom Holland), Black Panther (Chadwick Boseman), Scarlet Witch (Elizabeth Olsen), Doctor Strange (Benedict Cumberbatch) ja Star-Lord (Chris Pratt) katosivat kirjaimellisesti tuhkana tuuleen. On varmaan sanomattakin selvää, että Avengers: Endgame ei kovin hilpeissä tunnelmissa lähde käyntiin, vaan heti elokuvan alku on kuin tekijät vääntäisivät veistä fanien haavoissa. Jo nyt täytyy sanoa, että nenäliinoja kannattaa varata mukaan, sillä täytyy olla aika tunteeton tyyppi, jos ei tuota edes hieman vaikeuksia olla itkemättä. Minä en itke lähes koskaan leffojen aikana ja tässä niin pääsi käymään useaankin otteeseen.

Sanotaan se nyt vain suoraan: Avengers: Endgame on vuoden 2019 paras elokuva. Vaikka tänä vuonna ilmestyisikin jokin häikäisevän mestarillisesti käsikirjoitettu tai ohjattu elokuva, joka onnistuisi käsittelemään jotain syvällistä aihetta huikein tavoin, on mahdotonta, että mikään filmi tänä vuonna aiheuttaisi minussa näin vahvan reaktion. Tiedättekö, kun on niitä leffoja, jotka iskevät niin kovaa, että niiden tarjoamat tunteet ihan oikeasti tuntuvat koko kehossa? Avengers: Endgame iski itseeni aivan käsittämättömän lujaa ja tarjosi vahvemman tunnekuohun kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Odotukseni leffaa kohtaan olivat todella korkeat - siis todella korkeat - ja niin vain tämä filmi onnistui ylittämään ne. Elokuva onnistuu myös yllättämään ihan jatkuvasti ja leuka loksahtaa auki monen monta kertaa leffan aikana. Filmissä on tehty useita todella rohkeita ratkaisuja, mitkä varmasti jakavat mielipiteet kahtia ja se sai minut rakastamaan tätä elokuvaa entistä enemmän. En tietenkään lähde spoilaamaan, millaisia yllätyksiä tarina ja hahmot tarjoavat, mutta sen uskallan sanoa, että olin todella yllättynyt, kuinka hauska elokuva tämä onkaan. Sanoin juuri, että leffan alusta on hilpeys kaukana ja että kyyneleet virtasivat useasti, mutta tässä saa myös nauraa ja paljon.

Jos elokuvaa rupeaisi analysoimaan tosissaan suurennuslasin kanssa, löytyisi leffasta nipotettavaa ja jos kyseessä olisi jokin toinen leffa, laskisivat nämä pienet ongelmat aivan varmasti arvosanaani. Mutta kun kyseessä on Avengers: Endgame, vuosikymmenen maailman rakentamisen ja massiivisen tarinan päätös, millaista ei ole toista maailmassa, tuntuisi väärältä antaa tälle mitään muuta kuin täydet pisteet. Ja kun sanoin, että tällaista ei ole toista maailmassa, niin todella tarkoitan sitä. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaa, Avengers: Endgame on elokuvahistorian merkkiteos, ainutlaatuinen filmi, mistä tullaan puhumaan vielä vuosien päästä. Vaikka Marvelin elokuvauniversumiin mahtuukin hieman keskinkertaisempia tuotoksia, on siinä kaiken aikaa ollut mukana tietty jatkuva tarina ikuisuuskiviä koskien ja tässä tämä tarina viedään päätökseen täydellisellä tavalla. Jos sinä olet joskus kokenut suorituspaineita, niin mietipä tämän elokuvan tekijöitä. Jollain ihmeen kaupalla Russon ohjaajaveljekset kuitenkin onnistuivat mahdottomassa ja säästivät parhaan palan viimeiseksi.

Muistatteko sitä aikaa, kun ensimmäinen The Avengers (2012) ilmestyi ja se tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Muistatteko viime vuoden, kun Avengers: Infinity War tuntui maailman massiivisimmalta supersankarielokuvalta ikinä? Voi niitä aikoja... Avengers: Endgamen jälkeen on vaikea kutsua enää muita elokuvia eeppisiksi. Mammuttimainen lopputaistelu saa aiemmissa leffoissa nähdyt New Yorkin ja Wakandan mäiskeet tuntumaan pieniltä. Joillekin elokuvan massiivisuus tuottaa varmasti ähkyn, mutta itse nautin suunnattoman paljon kaikesta, mitä leffa tarjosi. Etukäteen kauhisteltu kolmen tunnin kesto on nopeasti ohi ja leffan jälkeen saattaa jopa pohtia, että "eihän tuo voinut olla niin pitkä, sillä se tuntui lyhyemmältä kuin monet kahden tunnin leffat".

Infinity Warin arvostelussa totesin, että ohjaajaveljekset Anthony ja Joe Russo taisivat ottaa hieman liian ison palan kakusta purtavakseen, mutta tällä kertaa en voi muuta kuin nostaa hattua veljesten uskomattomalle tavalla pitää tällaista järkälettä kasassa. Russot ovat nyt tehneet ennennäkemättömän tempauksen ja saa nähdä, onnistuuko kukaan muu tulevaisuudessa yhtä hyvin tällaisten filmien kanssa kuin he. Russot onnistuvat tässä pitämään huumorin ja synkkyyden paremmin tasapainossa kuin edellisessä filmissä. Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on täynnä yllätyksiä ja heidän tapansa käsitellä hahmoja on paikoitellen kirjaimellisesti uskomatonta. Kaksikko ja Russon veljekset (sekä muut isoja juonikuvioita suunnitelleet) ovat selvästi pohtineet tarkkaan ja syvästi, kuinka monet vanhemmista leffoista tutut juonikuviot viedään päätökseensä. Tekijät ovat myös selvästi tienneet, kuinka tyydyttää fanit ja mukana on paljon hetkiä, joiden aikana täytyi hillitä, etten kiljahtanut riemusta. Teknisesti Endgame on tietty todella vaikuttava kokemus. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Kolmen tunnin kesto on täysin perusteltu ja rytmitys on läpikotaisin fantastista. Lavasteet ovat tietty näyttävät ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä sankarien asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat jälleen puhdasta silmäkarkkia ja äänimaailma on järisyttävästi rakennettu. Musiikeista vastaava Alan Silvestri yhdistelee taidokkaasti aiempien filmien teemoja ja luo erittäin mainiosti tunnelmaa sävelmillään.

Yhteenveto: Avengers: Endgame on Marvelin paras elokuva ja täydellinen päätös yli kaksikymmentäosaiselle eeppiselle saagalle. Leffa tarjoaa aivan mielettömän tunnevyöryn, mikä todella ravistelee koko kehoa, eikä kovin moni filmi sellaiseen pysty. Tämän jälkeen adjektiivia "eeppinen" käyttää varmasti maltillisemmin, sillä tähän mammuttimaiseen teokseen verrattuna monet aiemmin eeppisiltä tuntuneet leffat tuntuvat nyt aika pieniltä. Varsinkin loppuhuipennuksessa meno äityy sellaisiin jättimäisiin sfääreihin, ettei voi muuta kuin tuijottaa suu auki, mitä valkokankaalla tapahtuu. Kolmen tunnin kesto on onneksi täysin perusteltu ja aika käytetään mestarillisesti hyväksi. Leffan päätyttyä on vaikea uskoa, että se edes kesti niin kauan, sillä tämä spektaakkeli tuntuu olevan niin nopeasti ohi. Mielenkiinto ei ehdi koskaan kadota, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti yllätyksiä ja käänteitä, joista lähes kaikki herättävät varmasti kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Itse rakastan, kuinka rohkeita vetoja käsikirjoittajat ovatkaan uskaltaneet pistää mukaan. Ihailen myös suuresti Russon veljesten huikeaa tapaa pitää tällaista megateosta kasassa. Näyttelijät tarjoavat aivan mahtavat roolisuoritukset ja jotkut näyttelijöistä ovat jättäneet parhaat vetonsa viimeiseksi. Avengers: Endgame on kaikin puolin aivan mieletön kokemus, jollaista ei toista maailmasta löydy. Kaikkien näiden vuosien pohjustus ja odotus ei todellakaan ollut turhaa, vaan ikuisuussaagan finaali nousee yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmista supersankarielokuvista heti Yön ritari -mestariteoksen (The Dark Knight - 2008) jälkeen. Elokuvan aikana kyyneleet virtaavat useasti, mutta siinä saa myös nauraa yllättävänkin paljon. Vaikka kyseessä onkin päätös monille asioille Marvelin elokuvauniversumissa, ei se tarkoita koko leffasarjan päätöstä, etenkään nyt, kun Marvel on vihdoin saanut X-Menin ja Fantastic Fourin omistukseensa. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, kuinka yhtiö tuo mutantit mukaan sarjaan ja jatkaa tätä universumia, mutta on vaikea kuvitella, että Avengers: Endgamea onnistutaan enää ylittämään. Tätä katsoessa tietää sydämessään, että on todistamassa jotain suurta ja merkittävää. Tämän saagan kautta Marvel on todella jättänyt jälkensä elokuvahistoriaan ja on varmaa, että tästä sarjasta puhutaan vielä vuosienkin päästä, kun yhä vain uudet fanit löytävät nämä leffat. En malta odottaa, että pääsen kokemaan tämän elokuvan uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Avengers: Endgame, 2019, Marvel Studios

Arvostelu: Avengers: Infinity War (2018)

AVENGERS: INFINITY WAR

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Chris Evans, Josh Brolin, Tom Holland, Benedict Cumberbatch, Paul Bettany, Elizabeth Olsen, Chris Pratt, Zoe Saldana, Dave Bautista, Bradley Cooper, Scarlett Johansson, Chadwick Boseman, Pom Klementieff, Don Cheadle, Anthony Mackie, Sebastian Stan, Tom Hiddleston, Idris Elba, Benedict Wong, Vin Diesel, Danai Gurira, Letitia Wright, Winston Duke, Gwyneth Paltrow, Benicio del Toro, Jacob Batalon, William Hurt, Tom Vaughan-Lawlor, Terry Notary, Carrie Coon, Michael James Shaw ja Peter Dinklage
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Avengers: Infinity War on Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin yhdeksästoista osa. Leffauniversumi alkoi vuonna 2008 filmillä Iron Man, joka jo hieman pohjusti, että se aloittaa jotain ennennäkemätöntä. Jatko-osiahan on nähty paljon läpi elokuvahistorian, mutta kokonainen leffauniversumi, jossa sankarit voivat esiintyä omissa seikkailuissaan ja välillä taistella yhdessä, on jotain uutta ja mullistavaa. Vielä kuusi vuotta sitten ensimmäinen The Avengers (2012) oli se, mihin Marvelin filmeissä pohjustettiin, mutta jo sen elokuvan lopputeksteistä asti on ollut selvillä, että jotain vielä isompaa olisi tulossa. Hyvin pian toisen Avengers-leffan, Age of Ultronin (2015) ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että seuraava Avengers-tarina jaettaisiin kahtia; "Infinity War - Part 1" ilmestyisi vuonna 2018 ja "Infinity War - Part 2" vuonna 2019. Kuitenkin vuonna 2016 ilmoitettiin, ettei jakoa tulisikaan tapahtumaan, vaan Avengers: Infinity War olisi oma itsenäinen teoksensa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja nyt elokuva on vihdoin saanut ensi-iltansa. Jos olette lukeneet arvostelujani, on varmaan ollut selkeää, että tämä filmi on minulle kaikista kovin juttu tänä vuonna. Siitä asti, kun leffasta ilmoitettiin, olen ollut enemmän tai vähemmän innoissani ja peloissani, sillä samalla uskoin elokuvan olevan aivan mahtava, mutta samalla en voinut olla miettimättä, että mitä jos se olisikin karmaiseva pettymys? Yritin siis mahdollisimman kovasti olla ajattelematta elokuvaa, mikä tuotti vaikeuksia, kun minun ja tyttöystäväni täytyi tietty katsoa kaikki aiemmat Marvel-leffat uudestaan ennen tätä. Menimmekin yhdessä katsomaan Avengers: Infinity Warin heti ensimmäiseen näytökseen Tennispalatsin Scape-salissa, enkä muista milloin sydämeni olisi takonut niin kovasti ennen elokuvan näkemistä...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Iron Man, The Incredible Hulk (2008), Iron Man 2 (2010), Thor (2011), Captain America: The First Avenger (2011), The Avengers, Iron Man 3 (2013), Thor: The Dark World (2013), Captain America: The Winter Soldier (2014), Guardians of the Galaxy (2014), Avengers: Age of Ultron, Ant-Man (2015), Captain America: Civil War (2016), Doctor Strange (2016), Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017), Spider-Man: Homecoming (2017), Thor: Ragnarök (Thor: Ragnarok - 2017) ja Black Panther (2018)! Tästä elokuvasta taas yritän paljastaa mahdollisimman vähän.

Kostajat ja Galaksin vartijat saavat vastaansa Thanosin, joka metsästää voimakkaita ikuisuuskiviä, joilla hän voisi muokata maailmankaikkeutta sellaiseksi kuin haluaa.

Kuten julisteesta voi päätellä, elokuva sisältää suunnilleen kaikki Marvelin leffoista tutut hahmot. Ja koska hahmoja on niin paljon, pyrin sanomaan jokaisesta tutusta sankarista vain yhden ainoan lauseen, alkaen alkuperäisestä Kostajat-ryhmästä:
     Robert Downey Jr. vetää Tony Starkin/Iron Manin roolin tutulla karismaattisella tavallaan, ja yhdistelee taidokkaasti hahmon humoristista ja vakavaa puolta. Chris Evansin Steve Rogers/Captain America osoittaa parissa kohtaa olevansa johtaja, mutta jää harmillisen paljon taka-alalle. Mark Ruffalon näyttelemälle Bruce Bannerille/Hulkille on luotu jokseenkin kummallisia päänsisäisiä ongelmia, eikä hän saa paljoa tehtävää. Chris Hemsworthin esittämä Thor pysyy aika lailla vakavana ja tarjoaa eeppisiä hetkiä. Scarlett Johanssonin näyttelemän Natasha Romanoffin/Black Widowin uutta blondia tyyliä ei selitellä, eikä hänkään saa kuin muutaman tähtihetken.
     Galaksin vartijat ovat vanhat tutut vitsiniekat: Chris Prattista löytyy aina oikeaa hurmuriainesta Peter Quilliksi/Star-Lordiksi ja hän jaksaa ilahduttaa myös tässä filmissä. Zoe Saldanan näyttelemälle Gamoralle pahiksen kohtaaminen on rankempaa kuin muille, koska Thanos on hänen isänsä. Sama pätee myös Karen Gillanin näyttelemään Nebulaan ja molemmat naistähdet suoriutuvat osistaan oivallisesti. Bradley Cooperin ääninäyttelemä avaruuspesukarhu Rocket ei onneksi ole yhtä ärsyttävä kuin Guardians of the Galaxy Vol. 2:ssa, vaan hänestä on onnistuttu luomaan toimiva sankari. Teini-Groot (Vin Diesel) taas lähinnä mököttää huvittavasti, eikä häntä jaksa kiinnostaa muiden huolet. Pom Klementieffin esittämä Mantis on yhä aika tylsä tapaus ja harmillisesti Dave Bautistan näyttelemän Draxin huumoritasoa on vain lisätty, minkä takia en pitänyt hänestä lähes ollenkaan koko filmin aikana.

Ja sitten Marvel-elokuvien uudempia sankareita: Tom Holland osoittaa jälleen olevansa loistovalinta Peter Parkeriksi/Spider-Maniksi ja on hienoa, että hänelle on annettu kunnolla ruutuaikaa. Benedict Cumberbatchin esittämällä Doctor Strangella on omat siistit hetkensä, mutta paikoitellen hahmo on harmillisen tylsä. Ottaen huomioon, millainen järkälemäinen menestys Black Panther oli ja kuinka Marvel on päättänyt panostaa hahmoon tulevaisuudessa, on outoa, kuinka pieneen osaan Chadwick Bosemanin näyttelemä kuningas T'Challa/Black Panther jää. Elizabeth Olsenin esittämän Wanda Maximoffin/Scarlet Witchin ja Paul Bettanyn esittämän Visionin aiemmin nähtyä romanssintynkää vahvistetaan ja filmi sai minut pitämään hahmoista enemmän kuin ennen. Valitettavasti aiempien filmien tavoin James Rhodes/War Machine (Don Cheadle), Bucky Barner/Winter Soldier (Sebastian Stan) ja Sam Wilson/Falcon (Anthony Mackie) jäävät jokseenkin unohdettaviksi statisteiksi. Jokainen saa oman hetkensä, mutta siihen se sitten jää. Tarkkaavaisimmat saattoivat huomata, etten maininnut lainkaan Clint Bartonia/Hawkeyeta (Jeremy Renner), enkä Scott Langia/Ant-Mania (Paul Rudd), mutta heidän osuutensa on pidetty salaisuutena markkinoinnissa, joten en paljasta sitä arviossakaan.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Hiddleston fanisuosikki Lokina, Idris Elba kaikennäkevänä Heimdallina, Benedict Wong Doctor Strangen Wong-toverina, Gwyneth Paltrow Tony Starkin kihlattuna Pepperinä, Letitia Wright T'Challan Shuri-siskona, Danai Gurira Wakandan soturi Okoyena, Jacob Batalon Peter Parkerin Ned-kaverina, sekä William Hurt Hulkia jahtaavana kenraali Rossina. Mukana on vielä heidänkin lisäkseen aikamoinen joukko sivuhahmoja, mutta he ovat jo niin pienessä osassa, ettei heitä kannata edes mainita. Ja spoilereiden takia en edes halua mainita joitakin heistä.
     Niinpä siirrynkin Avengers: Infinity Warin todelliseen päähenkilöön, eli Josh Brolinin näyttelemään Thanosiin - ja hänestä aion sanoa enemmän kuin vain yhden lauseen. Thanos nähtiin ensimmäisen kerran The Avengersin lopputekstikohtauksessa, jossa hän vain käänsi päänsä kohti kameraa ja hymyili. Tämän jälkeen hänet on nähty vilaukselta muutamassa muussakin filmissä vuosien varrella, millä on pyritty kasvattamaan katsojien pelkoa hahmoa kohtaan. Itse olin kuitenkin todella varautunut ja ihmettelin, miten ihmeessä tämä violetti jättileuka voisi olla se kaikista pahin paha, kun ottaa huomioon, millaisia jumalhahmoja sankarit ovat jo kohdanneet. Pelkoni olivat täysin turhia. Thanos on helposti Marvelin elokuvauniversumin paras ja pahin pahis. Alusta alkaen hahmo esitetään niin julmana, kauheana ja vahvana, ettei mikään ihme, että monet hahmot kauhistuvat pelkän nimen kuullessaan. Thanos on pysäyttämätön voima, joka voi yksin piestä useasta Kostajasta vähintään tajun kankaalle. Hahmo saa kenties eniten ruutuaikaa kaikista leffan henkilöistä, mikä on erinomainen päätös, sillä sitä hän todella tarvitsee. Vaikka Thanosin suunnitelmat ovat kauheita, hahmo on luotu niin taidokkaasti, että katsoja voi jopa ymmärtää häntä. Josh Brolin suoriutuu loistavasti suuruudenhullun titaanin roolista ja onnistuu tuomaan mukaan myös tunteellisuutta, mikä nosti hahmon pahislistani kärkeen.
     Harmillisesti Thanosin neljästä kätyristä, Ebony Mawista (Tom Vaughan-Lawlor), Cull Obsidianista (Terry Notary), Proxima Midnightista (Carrie Coon) ja Corvus Glaivesta (Michael James Shaw) ei todellakaan voi sanoa samaa. Hahmot vaikuttavat todella vaativilta vastustajilta, mutta heidät on kirjoitettu mukaan niin hätäisesti, ettei yhdenkään nimeä taidettu edes kertaakaan mainita. Niinpä he eivät oikeastaan jää mieleen, kun filmi on päättynyt, mikä on suuri sääli, sillä he vaikuttivat lupaavilta.

Viimeistään tässä kohtaa kysymys tietty kuuluu: onko Avengers: Infinity War kaiken sen odotuksen arvoinen? Noh... joillekin on ja toisille ei. Itse olin valitettavasti ihan pienesti pettynyt lopputulokseen. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono filmi, ehei! Mielestäni elokuva on mahtava - paikoitellen aivan mielettömän upea - mutta kun omat odotukseni olivat niin käsittämättömän korkeat, ei filmi kyennyt olemaan niin täydellinen kuin toivoin. Enkä tarkoita vain sitä, että olisin nämä vuodet luonut erilaisia faniteorioita filmin tapahtumista ja koska ne eivät toteutuneetkaan, olisin vihainen Marvelille, koska he eivät tehneet tätä elokuvaa juuri minulle. Tarkoitan sitä, että vaikka pidin filmistä kovasti, en voinut olla huomaamatta sen tiettyjä heikkouksia.

Kuten jo leffan massiivisesta näyttelijäkaartista voi päätellä, on tämä aivan käsittämättömän massiivinen elokuva. Ja vaikka onkin hienoa nähdä kaikki tutut hahmot samaan aikaan yhdessä filmissä, en voinut olla miettimättä, että elokuva on paikoitellen jopa liian täyteenahdettu. Edes kahden ja puolen tunnin kestossaan elokuva ei kykene täysin kertomaan tarinaansa. Hyvin nopeasti arvelinkin, että tämä filmi tulee jäämään kesken, mutta toivoin silti, että tämä ensimmäinen puolikas suuresta huipennuksesta toimisi omana elokuvanaan. Tai no, eihän tätä mitenkään pysty katsomaan omana teoksenaan. Jos edellisiä Marvel-leffoja ei ole nähnyt, putoaa kärryiltä jo ensiminuuteilla. Elokuvan kesto on pitänyt käyttää täysin hyödyksi, joten turhille alkuselityksille ei ole aikaa. Jos esimerkiksi Captain America: Civil War tai Thor: Ragnarök on jäänyt näkemättä, niin se on katsojan ongelma.

Elokuvan alku on erinomainen ja lupailee jotain todella mahtavaa. Ensimmäisen puolen tunnin aikana nähdään jo niin vaikuttavaa ja eeppistä mäiskettä, että katsoja tietää nyt olevan tosi kyseessä. Harmillisesti tarpeellisille hengähdystauoille ei tunnu jäävän aikaa, vaan filmi tykittää todella kovaa vauhtia eteenpäin. Ymmärrän, että Thanosin luoma uhka aiheuttaa sankareille kiirettä, mutta kun hahmot lähestulkoon teleporttaavat paikasta toiseen, tuntuu elokuva itse kiirehtivän ja täytyy todeta, että olisin sujuvasti katsonut tätä vielä puoli tuntia kauemmin. Niin ja kun hahmoja on paljon, hyppii filmi muutenkin paikasta toiseen, aina maapallolta universumin toiselle puolelle asti, sillä sankarit työskentelevät omissa ryhmissään eri puolilla galaksia. Paikan vaihtumisen lisäksi myös tunnelma vaihtuu usein voimakkaasti. Maassa kaikki on hyvin synkkää ja toivotonta, mutta Galaksin vartijoiden seurassa meininki on humoristisempaa. Tunnelman vaihtelu ei tässä toimi täysin luontevasti, vaan sen takia tuntuu muutamassa kohtaa siltä kuin katsoisi kahta eri elokuvaa. Ottaen huomioon, kuinka paljon Thanos puhuu tasapainon merkityksestä, kirjoittajat eivät tuntuneet löytävän tasapainoa synkkyyden ja valon välille.

Ja sitten jo alkaakin se trailereissa nähty Wakandan sota, mikä on kyllä kieltämättä eeppinen ja loistava, mutta hieman hätiköiden pohjustettu. T'Challa antaa käskyn, että kaupunki täytyy evakuoida, mutta olisin kaivannut, että se olisi myös näytetty, jotta katsojille olisi tullut vahvempi tunne siitä, että tätä paikkaa täytyy puolustaa viimeiseen sankariin asti. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Wakandassa on taisteltu yli kymmenen minuutin ajan, lähes kaikki on jo ollut niin mahtipontista ja eeppistä, että filmin massiivisuus alkaa tuntua raskaalta. Thanosta vastaan käytävät mäiskeet ovat tosin erinomaisia ja äärimmäisen jännittäviä. Kumpaakin taistoa kuitenkin katsoo paljon mieluummin kuin Thorin omaa seikkailua, joka tuntuu pakotetulta, liian kiirehtivältä ja jokseenkin oudolta - aivan kuin se olisi lisätty mukaan ihan viime tingassa. Loppujen lopuksi Avengers: Infinity War on siis hieman epätasapainoinen kokemus, joka tuotti ainakin itselleni minimaalisen pettymyksen. Sen siitä saa, kun odottaa täydellisyyttä... Lopetus on kuitenkin pienten epätasaisuuksien läpi pääsemisen arvoinen, enkä voisi kuvitella pysäyttävämpää tapaa lopettaa elokuvaa. Katsojana jää suurella mielenkiinnolla odottamaan Kostajien seuraavaa seikkailua.

Elokuvan ovat ohjanneet kahdesta edellisestä Captain America -filmistä vastanneet Anthony ja Joe Russo. Tämä on tainnut olla hieman liian iso pala purtavaksi heille, mutten voi olla ihailematta, kuinka rohkeasti he ovat lähteneet toteuttamaan ennennäkemättömän massiivista teosta. Mittakaavoiltaanhan tämä on paljon isompi kuin Joss Whedonin ohjaamat kaksi edellistä Avengers-leffaa. Jo pienen indie-leffan teko on hankala prosessi, joten voin vain kuvitella, kuinka hirvittävää on ollut pistää kasaan tällaista megatarinaa. Russon veljekset ovat siis onnistuneet hommassaan niin hyvin kuin on mahdollista. Olen varma, että filmin ongelmat johtuvat lähinnä siitä, että filmi on pitänyt typistää näin "lyhyeksi". Alkuperäinen versio elokuvasta oli varmaankin lähempänä neljää tuntia ja itse toivoisin lopputuloksen olevan jopa kolmen tunnin leffa, sillä taisteluiden välille tarvitsisi pieniä hengähdystaukoja. Christopher Markusin ja Stephen McFeelyn käsikirjoitus on muuten erittäin oivallinen, mutta kovin kummoisia vitsejä he eivät osanneet kirjoittaa mukaan. Visuaalisesti Avengers: Infinity War on tietty todella näyttävä - enkä tarkoita vain upeita tietokonetehosteita, vaan onnistunutta kuvausta, valaisua, maskeerausta, lavastusta ja puvustusta. Äänimaailma on myös upeasti luotu aina mahtipontisista ääniefekteistä Alan Silvestrin oivaan musiikkiin asti.

Yhteenveto: Avengers: Infinity War on mahtava ja ennen kaikkea mahtipontinen supersankariseikkailu, joka kuitenkin kompastelee paikoitellen omaan massiivisuuteensa. Ohjaajaveljekset Joe ja Anthony Russo tekevät kaikkensa pitääkseen ennennäkemättömän megalomaanista filmiä kasassa, mikä ei tietenkään ongelmitta onnistu. Tarina hyppii paikoitellen hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, eikä tarpeellisille hengähdystauoille jää aikaa. Elokuvassa on myös niin käsittämättömän paljon hahmoja, että useat fanisuosikit jäävät pakostakin todella pieneen rooliin. Onkin täydellinen ratkaisu, että eniten ruutuaikaa saa tarinan vihollinen Thanos, joka on luotu aivan mielettömän hienosti. Monen vuoden pohjustus ei osoittautunut turhaksi, vaan Josh Brolinin näyttelemästä titaanista on onnistuttu luomaan Marvelin pelottavin pahuus, joka luo epätoivoa hahmoihin ja filmiin. Valitettavasti epätoivoa rikkovat useat väkisin mukaan tungetut vitsit, jotka eivät oikein sovi tähän Marvel-teokseen. Taistelukohtaukset ovat todella näyttävää ja vaikuttavaa seurattavaa, mutta on myös pakko myöntää, että parissa kohtaa jatkuva eeppisyys saattaa käydä puuduttavaksi. Elokuva jää tosiaan kesken ja aiheuttamastaan hämmennyksestä huolimatta se saa katsojat vaatimaan Kostajien seuraavaa elokuvaa. Onkin harmi, että sitä pitää odottaa vielä vuosi, mutta onneksi tässä välissä ilmestyy vielä kaksi Marvel-teosta: Ant-Man and the Wasp (2018) sekä Captain Marvel (2019). Suosittelen kaikkia Marvel- ja supersankarifilmeistä pitäviä katsomaan Avengers: Infinity Warin, sillä vaikka siitä löytyy tiettyjä ongelmia, on se kuitenkin niin ennennäkemätön kokemus, että onhan se pakko nähdä - ja vieläpä mahdollisimman isolta valkokankaalta 3D:nä! Jos aiempia Marvel-leffoja ei ole katsonut, niin ei tästä saa paljoa irti.

Lopputekstien jälkeen nähdään tietty vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2018 - Muokattu 30.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvelcinematicuniverse.wikia.com
Avengers: Infinity War, 2018, Marvel Studios

Arvostelu: Spider-Man: Homecoming (2017)

SPIDER-MAN: HOMECOMING

Ohjaus: Jon Watts
Pääosissa: Tom Holland, Michael Keaton, Jacob Batalon, Laura Harrier, Marisa Tomei, Jon Favreau, Zendaya, Tony Revolori, Bokeem Woodbine, Michael Chernus, Logan Marshall-Green ja Robert Downey Jr.
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man, eli suomeksi Hämähäkkimies on Marvelin suosituin sarjakuvahahmo, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1962 sarjakuvassa "Amazing Fantasy #15" ja on siitä lähtien kasvattanut suosiotaan. Megasuosion kautta hahmo on tietty siirtynyt valkokankaillekin. Kolmen epäonnistuneen Hämis-leffan jälkeen seittiveikko räjäytti pankin Sam Raimin ohjaamassa Spider-Man - Hämähäkkimiehessä (Spider-Man - 2002), jossa hahmoa esitti Tobey Maguire, joka nähtiin myös kahdessa jatko-osassa. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 (Spider-Man 3 - 2007) haukuttiin kuitenkin lyttyyn, jolloin Maguiren Hämähäkkimiehen tarina päättyi ja koko homma aloitettiin alusta The Amazing Spider-Manilla (2012), jonka pääroolia näytteli Andrew Garfield. The Amazing Spider-Man 2 (2014) kärsi kuitenkin saman kohtalon kuin Spider-Man 3, jolloin tämäkin sarja päättyi. Vaikka pidin sarjaa lupaavana, olin myös iloinen, sillä viimein mahdollistui se, että Spider-Man pääsisi mukaan Marvel Studiosin aloittamaan elokuvauniversumiin, jossa yhtiön sankarit esiintyivät sekä omissa että yhteisteoksissaan. Uudeksi Hämikseksi valittiin Tom Holland ja hänen versionsa hahmosta nähtiin ensimmäisen kerran viime vuonna Captain America: Civil Warissa (2016). Vaikka Spider-Man olikin mukana vain parikymmentä minuuttia, ihmiset innostuivat suuresti ja alkoivat odottamaan hahmon uutta sooloseikkailua, minä mukaan lukien. Spider-Man: Homecoming oli eniten odottamani supersankaripätkä tältä vuodelta, enkä malttanut odottaa sen ilmestymistä. Lähes viikkoa ennen ensi-iltaa koittikin lehdistönäytös ja innokkaasti odotin ovilla jo lähes puoli tuntia ennen elokuvan alkamista, mukanani vanha Hämis-pehmoni. Innostukseni oli vieläkin suurempi, sillä näytös oli Tennispalatsin Scape-salissa 3D:nä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n elokuvaa Captain America: Civil War!

Supersankarien välisen taistelun jälkeen Peter Parker/Spider-Man kokee itsensä täysin hyödyttömäksi ja yrittää kaikkensa osoittaakseen Avenger-aineksensa. Tähän tulee hyvä tilaisuus, kun Peter alkaa tutkia alienteknologian laitonta myymistä rikollisille, joka johtaa hänet erään Adrian Toomesin jäljille...

Captain America: Civil Warin jälkeen olin vielä ihan pienesti epäilevä, mutta nyt olen täysin varma asiasta: Tom Holland on suosikkini Peter Parkerin/Spider-Manin näyttelijöistä! Olen lukenut Hämis-sarjakuvia ja tämä versio on mielestäni vihdoin juuri se oikea, jota olen toivonut näkeväni pitkään. Hollandista löytyy aivan järjetön määrä energiaa rooliin ja hänestä paistaa koko elokuvan läpi innostus roolia kohtaan, jolloin katsojille välittyy vieläkin parempi tunnelma hahmon esiintyessä ruudulla. Myös Peter on innoissaan, kokeillessaan pukunsa uusia vempaimia ja noustessaan ihmisten suosioon. Hahmo on kunnon hölösuu ja puhuu lähes kaiken aikaa pitäessään asua päällään, kuten kuuluukin. Peterinä Holland on muuten vakuuttava nörtti, mutta paikoitellen jää ihmettelemään, mikseivät tytöt ole kiinnostuneet hänestä, sillä ulkoisesti Holland näyttää koulunsa atleettisimmalta pojalta. Homecoming osoittaa täydellisesti, miksi Hämis on niin suosittu hahmo, sillä Peter ei ole mikään miljonääri tai supersotilas, vaan tavallinen kundi, joka joutuu selviämään tavallisista ongelmista, minkä lisäksi hän on supersankari. Tämän takia hän on selvästi samaistuttavampi hahmo kuin esimerkiksi Thor tai Hulk ja leffa tuo tämän hienosti esille.

Elokuvan pahista, eli Adrian Toomesia/Vulturea esittää Batmanin roolista parhaiten tunnettu Michael Keaton. MCU-leffoissa on ollut ikävä tapa alikäyttää pahishahmoja ja tehdä niistä joko todella unohdettavia tai yliampuvia. Onneksi Adrian toimii hyvin ja hänelle on jopa luotu sisältöä sekä ymmärrettäviä motiiveja. Hahmossa on uhkaavuutta ja tekijät ovat saaneet Vulturen mekaaniset siivet toimimaan hienosti, mitä ennakkoon hieman jännitin. Keaton on mainio pahiksena ja toivon, että hän pystyisi tekemään kunnon paluun elokuviin.
     Sarjakuvista tuttua Peterin ystävä Harry Osbornia ei leffassa nähdä, vaan sen sijaan leffassa esiintyy Ned (Jacob Batalon), hieman pulska nörtti, joka on täpinöissään supersankareista. Ned on se "pakollinen" komediasivuhahmo, joka on kyllä hauska, mutta välillä hän tuntuu olevan mukana liikaa, jolloin hän muuttuu aika ärsyttäväksi. Peterin perinteisiä ihastuksen kohteitakaan (Mary Jane Watson ja Gwen Stacy) ei ole mukana, vaan tällä kertaa sankari on lätkässä Laura Harrierin esittämään Liziin. Vaikka yhdessä kohtaa Liz onkin avuton neito hädässä, ei hahmo ole sitä kuitenkaan kaiken aikaa. Valitettavasti Liz on pienessä roolissa ja hahmona hän on todella tylsä, sillä hänelle ei ole vaivauduttu luomaan persoonaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Peterin täti May (Marisa Tomei), koulun angstityttö Michelle (laulaja Zendaya), Peterin kiusaaja Flash (Tony Revolori), sekä Adrianin apurit Shocker (Logan Marshall-Green), Mason (Michael Chernus) ja Herman (Bokeem Woodbine). Elokuvassa nähdään myös Robert Downey Jr:n esittämä Tony Stark/Iron Man, kuten lähes kaikissa mainoksissa on näytetty, mutta yllättävää kyllä, hahmo ei esiinny leffassa kovin paljoa. Sen sijaan Starkin avustaja Happy (Jon Favreau) nähdään useasti, minkä lisäksi leffassa saattaa esiintyä pari muutakin tuttua naamaa... Stan Lee tekee tietty lyhyen cameonsa.

Iron Manin vähäinen mukanaolo on mielestäni hyvä päätös, sillä pelkäsin etukäteen, että helposti huomion varastava Downey Jr. saisi teoksen tuntumaan enemmän uudelta yhteisseikkailulta, eikä Spider-Manin omalta leffalta. Homecoming on onneksi lähes kokonaan hahmon ikioma elokuva, joka ei yllättävästi edes pohjusta kovin paljoa tulevia filmejä, kuten MCU:n edellisillä pätkillä on ollut tapana tehdä, vaan se pystyy kunnolla keskittymään siihen, mikä on olennaisinta, eli omaan tarinaansa. Onneksi filmin juoni ei kierrätä tuttua kaavaa, jossa Peter saa voimansa ja kasvaa sankariksi Ben-sedän kuollessa, vaan hahmolla on kyvyt alusta alkaen. Kyseessä on kuitenkin siinä mielessä kasvutarina, että Peterin täytyy oppia hallitsemaan voimiansa ja miettimään tekojensa seurauksia.

Teos ei onneksi ole liian perinteinen supersankarileffa, vaan siihen on saatu paljon uusia sävyjä, mikä saa sen tuntumaan raikkaalta lajityypissään. Ensinnäkin Homecoming on todella hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton. Elokuva on täynnä huumoria, mikä syntyy lähinnä Hämiksen heittämästä läpästä, sekä hahmon toilailuista. Tämä Spider-Man on usein aika kömpelö, eikä mikään tunnu onnistuvan ensimmäisellä yrityksellä. Civil Warin jälkeen internetissä naureskeltiin sitä, että onpas uusi May-täti nuorekas ja hyvännäköinen. Vitsit on selvästi koettu hauskoiksi myös Marvelilla, sillä Mayn ulkonäöstä hassutellaan muutamaankin otteeseen. Nedillä on tietty hauskoja hetkiä, minkä lisäksi erään supersankarin opetusvideot ovat aivan mahtavia. Suuret naurut sai myös Peterin videopäiväkirja, jota olisi toivonut mukaan enemmän. Loppupäässä teos muuttuu vakavammaksi, mutta pitää silti kevyen hengen yllä, kuten Spider-Manissa kuuluukin.

Toinen, mikä kuuluu Spider-Maniin ja minkä aiemmat leffat ovat melkein hypänneet kokonaan yli, on Peterin kouluelämä. Jotkut katsojista eivät tule pitämään high school -kohtauksista, mutta mielestäni ne sopivat mukaan erinomaisesti ja tarjosivat uutta lähestymistapaa MCU-pätkiin. Paikoitellen elokuva jopa tuntuu teinileffalta - tosin paljon normaalia paremmalta - josta löytyy noloja kohtia ja juhlimista. Filmissä käsitellään taitavasti sitä, miten nuori poika yrittää saada todella erilaiset minänsä kohtaamaan ja miten Peter voi luoda tasapainon koulun ja sankaruuden välille. Leffan erilaiset teemat on yhdistetty hienosti tavallisempaan supersankariviihteeseen, jossa naamiosankari taistelee pahiksia vastaan. Mukana on laseraseita sun muuta huipputeknologiaa, joita hyödynnetään hyvin läpi teoksen. Toimintapätkät ovat erittäin viihdyttävää katseltavaa; niissä on toimivaa jännitystä ja on niin upeaa, että lopputaistelua ei ole kasvatettu megalomaanisen suuriin sfääreihin, jossa ammutaan jonkinlainen säde taivaaseen ja toisesta ulottuvuudesta saapuu mörököllejä tuhoamaan maapalloa. Vaikka mukana onkin yliluonnollisia asioita, on Spider-Man: Homecoming selvästi "maanläheisempi" kuin monet muut MCU-teokset, mikä on täydellinen ratkaisu, sillä hahmo ei oikein kuulu galaksien välisiin sotiin ja avaruusolentojen hyökkäyksiin. Sellaista on kyllä tiedossa tulevissa leffoissa, mutta varsinkin näin alkuun on tärkeää, että kyseessä todellakin on naapuruston ystävällinen Hämähäkkimies.

Vaikka leffa onkin pääasiassa oma tarinansa, mukana on tietysti viittauksia muihin sarjan hahmoihin ja tapahtumiin. High school -asetelma tarjoaa katsojille kunnon tilaisuuden nähdä, miten ihmiset suhtautuvat supersankareihin, joiden näkökulmasta yleensä kaikki näytetään. Nuoret heittävät vitsejä sankareista; tytöt miettivät, kenen kanssa mieluiten menisivät naimisiin; poikia ärsyttää, kun he eivät voi olla yhtä siistejä; ja kouluissa on alettu opettamaan asioita esimerkiksi Sokovian sopimuksesta, joka oli tärkeä asia Captain America: Civil Warin juonessa. Leffaa katsoessa ihailee muutamaankin otteeseen, miten salakavalasti Marvel on luonut leffamaailmansa ja kuinka se on saatu tuntumaan niin todelliselta, vaikka siinä nähdäänkin kymmeniä eri superheppuja.

Elokuvan ohjaajana toimii Jon Watts, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja ja lyhytelokuvia, mutta myös pari koko illan leffaakin, kuten kauhupätkä Clownin (2014). Tässä Watts osoittaa osaavansa, vaikka onkin selvästi lähinnä vain tehnyt, mitä Marvel haluaa. Watts on toiminut myös yhtenä käsikirjoittajana ja yllättäen kuuden kirjoittajan tiimi on onnistunut pitämään tarinan kasassa. Spider-Man: Homecoming on kuvattu oivallisesti ja leikkaus on sujuvaa, etenkin alkupäässä nähtävässä koulumontaasissa. Spider-Manin puku on aivan mielettömän upea ja puvustustiimi on muutenkin tehnyt hienoa työtä. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja ääniefektit tuovat erinomaisen lisän huikeisiin tehosteisiin. Leffan musiikit on säveltänyt Michael Giacchino ja vaikka hänen työnsä toimiikin filmin aikana, eivät musiikit jää millään mieleen elokuvan päätyttyä.

Yhteenveto: Spider-Man: Homecoming singahtaa seittiensä kanssa suoraan MCU:n parhaimmistoon! Tämän tietää jo siitä, että kun lähtee salista, on päivä selvästi kirkkaampi ja kun teosta ajattelee, tulee vain todella hyvä mieli. Elokuva saa onneksi keskittyä (lähes) täysillä omaan tarinaansa, eikä se keskity pohjustamaan tulevia filmejä. Leffassa on yhdistelty hienosti tavallista supersankarimeininkiä, hulvatonta komediaa ja teinitunnelmaa, ja paketti on saatu pidettyä erinomaisesti kasassa. Teos ei koskaan muutu megalomaanisen isoksi, kuten suurin osa nykypäivän supersankaripätkistä, vaan pysyy jokseenkin "maanläheisissä" mitoissa. Tom Holland on täydellinen Spider-Man ja on upeaa nähdä, kuinka paljon hauskaa hänellä on roolin kanssa. Michael Keaton on mainio pahis ja hänen hahmoonsa on onnistuttu tuomaan toimivaa persoonaa ja hyviä motiiveja. Tony Stark ei onneksi ole kovin paljoa leffassa, jolloin Downey Jr. ei varasta huomiota itseensä. Vaikka Ned on ihan hassu sivuhahmo, on hän välillä ärsyttävä, minkä lisäksi leffan musiikit eivät ole kummoiset. Kovin paljoa muuta pahaa sanottavaa ei leffasta löydy ja sen haluaisi nähdä heti uudestaan. En muista, milloin viimeksi lehdistöyleisö olisi nauranut samalla lailla kuin tämän filmin aikana. Suosittelen käymään katsomassa Spider-Man: Homecomingin, jos olet hahmon tai supersankarijuttujen fani. Vaikka mukana on viittauksia muihin MCU-leffoihin, tämän voi hyvin katsoa myös omana kesäviihteenään. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista toinen pohjustaa seuraavaa Spider-Man -elokuvaa. Seuraava Hämis-pätkä nähdäänkin jo parin vuoden päästä ja ne, jotka eivät sitä malta odottaa (jälleen minä mukaan lukien), voivat olla huojentuneita siitä, että hahmo nähdään jo ensi vuoden Avengers: Infinity Warissa (2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Spider-Man: Homecoming, 2017, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)

SHERLOCK HOLMES: A GAME OF SHADOWS (2011)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Noomi Rapace, Jared Harris, Stephen Fry, Kelly Reilly, Paul Anderson, Geraldine James ja Rachel McAdams
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuva Guy Ritchien elokuva Sherlock Holmes (2009) oli suuri menestys, jota kriitikotkin arvostivat, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten elokuvan lopetus jo vihjaili. Jatko-osan teko alkoikin heti, kun ensimmäinen osa tajuttiin menestykseksi. Sherlock Holmes: A Game of Shadows sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 ja oli myös suurhitti, tienaten enemmän kuin edeltäjänsä. Elokuva kuitenkin jakoi sekä katsojien että kriitikoiden mielipiteitä, eikä noussut yhtä arvostetuksi kuin ensimmäinen osa. Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Sherlock Holmes saisi jatkoa, sillä olin pitänyt sitä erinomaisena teoksena. Kävinkin katsomassa jatko-osan leffateatterissa isäni kanssa, kun se ilmestyi ja vaikka kyseessä ei ollut mielestäni yhtä hyvä leffa, pidin A Game of Shadowsista todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Viime vuonna en kuitenkaan katsonut Sherlock Holmeseja ollenkaan, joten minun teki kovasti mieli katsoa ne jälleen. Samalla päätin myös kirjoittaa niistä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sherlock Holmes!

Sherlock Holmes yrittää selvittää julman professori Moriartyn suunnitelmaa. Hänen kanssaan tapausta päätyvät tutkimaan myös Holmesin tärkein ystävä tohtori John Watson ja mustalaisennustaja Simza.

Sherlock Holmesin roolissa jatkaa Iron Man (2008) -tähti Robert Downey Jr., joka on yhä erittäin hyvä roolissaan. Hahmo on edelleen sama päätteleväinen ja älykäs etsivä, josta löytyy paljon kummallisia puolia. Holmes kehittelee erilaisia kokeita, eikä usein suostu kertomaan, mitä on puuhaamassa, minkä lisäksi hän on muutenkin mysteerinen ja erikoinen tapaus. Holmesiin tuodaan lisäsyvyyttä heti leffan alussa, mistä syntyy hänelle taakka kannettavaksi loppuelokuvan ajan. Downey Jr. näyttelee roolin aivan nappiin.
     Myös Jude Law tekee paluun ja on edelleen loistava tohtori John Watson. Vaikka Holmes on Watsonin läheisin ystävä, ei hän tunnu välillä lainkaan sietävän oikukasta Holmesia. Watson on menossa naimisiin, eikä hänellä ole aikaa uusille seikkailuille. Hän kuitenkin löytää jälleen uusia syitä arvostaa etsivää enemmän, etenkin joutuessaan itse mutkikkaaseen päättelytyöhön. Watson osoittaa taas olevansa erinomainen taistelija, minkä lisäksi häneltä löytyy enemmän huumorintajua kuin aiemmin, vaikka pääasiassa tympeä ilme onkin hahmon kasvoilla.
     Uutena naissankarina esitellään ruotsalaisen näyttelijä Noomi Rapacen näyttelemä madame Simza, joka lähtee pääkaksikon mukaan, koska heidän tutkimaansa tapaukseen liittyy Simzalle erittäin läheinen henkilö. Simza työskentelee ennustajana, muttei tunnu itsekään uskovan hommaan. Simza on mielenkiintoinen hahmo, ollessaan jokseenkin salaperäinen, minkä Rapace tuo hienosti esille. Rapace on mainio näyttelijä ja suoriutuu osastaan oivasti.
     Sherlock Holmesin arkkivihollista, eli Moriartya esittää Jared Harris. Alussa kun Moriartyn kasvot vihdoin paljastetaan, hahmosta katoaa kokonaan mysteerisyys, joka ympäröi häntä ensimmäisen elokuvan ajan. Alun pienoisen pettymyksen jälkeen alkaa huomata, että kyseessä onkin oikeasti häikäilemätön ja julma hahmo, joka ei anna minkään tulla tielleen. Vaikka Moriartyn suunnitelma onkin aika suureellinen, on siinä ymmärrettäviä puolia. Hahmo haluaa pitää maailmaa vallassaan, muttei aio toteuttaa sitä monen muun pahiksen tapaan. Moriarty on nerokas henkilö, mikä tekee hänestä loistavan vastuksen Holmesille. Harrisista löytyy juuri oikeaa arvokkuutta ja pahuutta rooliin.
     Muita uusia hahmoja ovat Sherlock Holmesin veli Mycroft Holmes, jota esittää Jeeves & Wooster -sarjasta (1990-1993) tuttu Stephen Fry, joka pääsee olemaan hupaisa oma itsensä ja palkkatappaja Sebastian Moran (Paul Anderson), joka on erinomaisen sotilaskoulutuksensa ansiosta vaarallinen ja täten täydellinen vastus Watsonille. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Watsonin kihlattu Mary (Kelly Reilly), viettelevä rikollinen Irene Adler (Rachel McAdams) ja Holmesin taloudenhoitaja rouva Hudson (Geraldine James).

Sherlock Holmesin lopussa Holmes tajusi, että hänen tutkimaansa tapaukseen liittyi muutakin ja hän päätti jatkaa tutkintaa. Vuotta myöhemmin hän on yhdistänyt erilaiset salamurhat ja pommi-iskut professori Moriartyyn. Vasta kun Moriarty päättää pistää lopun Holmesin tutkinnalle vahingoittamalla Holmesille rakkaita henkilöitä, etsivä lähtee tosissaan metsästämään professoria Euroopan halki. Elokuvassa siirrytäänkin muutaman kerran maasta toiseen ja edellisestä osasta tuttu Lontoo nähdään vain leffan alussa. Ratkaisu on paras mahdollinen, sillä se vie hahmoja uusiin lokaatioihin, jolloin katsoja pääsee kokemaan paljon uutta. Näin elokuva ei myöskään päästä otteestaan, kun juoni kuljettaa sekä hahmoja että katsojia kaiken aikaa eteenpäin, nostattaen jännitysastetta koko ajan korkeammalle. Täysin samaa mysteerisyyttä ja salapoliisityöskentelyä ei leffasta löydy kuin edeltäjästä, vaikka paljon samaa tunnelmaa on saatu mukaan. Elokuva pohjautuu enemmän toimintaan, jossa pääkaksikko pistetään vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin kuin aiemmin. Mysteerisyyttä tuodaan aina välillä mukaan ja loppuun on saatu mukaan erittäin mainio finaali, jossa tapauksen monimutkaisia solmuja päästään todella ratkomaan auki. Näin enemmän toimintaan kääntyvä henki ei haittaa, etenkään kun toimintakohdat ovat pääasiassa upeasti toteutettuja.

Monen jatko-osan tapaan Sherlock Holmes: A Game of Shadows on edeltäjäänsä synkempi osa. Se ei onneksi tarkoita, että edellisen osan loistava huumori olisi kadonnut. Vitsejä löytyy useassa kohtaa, minkä lisäksi hahmojen toiminnoille pääsee nauramaan. Vaikka mukana onkin monta hauskaa hetkeä, kaikkein makeimmat naurut tarjoaa montaasi, jossa Watson ja mustalaiset ratsastavat tyylikkäissä maisemissa ja Holmes seuraa jälkijunassa pienellä kipittävällä ponilla. Siinä kohtaa mukana on niin hienosti luotu tunnelma, ettei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kaikkein parasta kuitenkin koko elokuvassa on Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n välinen kemia, jonka ansiosta pääkaksikon luja ystävyys välittyy täydellisesti katsojille läpi elokuvan. Valitettavasti elokuvaa on tehty idealla "jatko-osa suurempi on yhtä suuri kuin jatko-osa parempi", jolloin teos on suureellisempi kuin edeltäjänsä. Onneksi ei kuitenkaan yliampuvasti, mutta silti leffa toimisi paremmin hieman pienemmissä sfääreissä. Myös "synkempi parempi" -idea ei välillä täysin toimi, jolloin A Game of Shadows ei ole edeltäjänsä tasoinen loistava elokuva. Leffasta ei löydy myöskään samanlaista yllätyksellisyyttä, mikä teki Sherlock Holmesista niin hienon, vaan elokuva pelaa liian usein varman päälle, minkä lisäksi se myös hidastelee muutamassa kohtaa turhaan. Lopetus ei myöskään täysin vakuuta, vaikka siinä on hieno idea. Näin toteutettuna lopetus on hieman liian paljastava ja katsojana toivoisi, että siinä näytettäisiin paljon vähemmän ja annettaisiin katsojan itse tehdä johtopäätöksiä. Todella hyvä elokuva on kuitenkin kyseessä ja tämä kannattaa katsoa, jos piti edeltäjästä.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Guy Ritchie, joka on tehnyt todella hienoa työtä, vaikka suunnitteluun olisi voitu käyttää ihan pienesti enemmän aikaa. Ritchien tuttuja kikkailuja on nähtävissä useasti leffan aikana. Mukana on jälleen kohtia, joissa Holmes suunnittelee etukäteen taisteluliikkeensä, jolloin toimintakohta näytetään ensin hidastettuna ja sitten nopeammin kun itse toteutus tapahtuu. Hidastuksesta nopeutukseen tapahtuu muutenkin useasti toimintakohtauksien aikana. Yksi parhaista toimintakohtauksista on takaa-ajo metsässä, joka on kuvattu todella upeasti, kuten myös leikattu. Siinä hidastukset ja nopeutukset on rytmitetty mukaan täydellisesti, jolloin ei voi muuta kuin ihailla ja jännittää, mitä tulee tapahtumaan. Ritchielle tuttua nokkelaa dialogia on myös mukana. Sherlock Holmes: A Game of Shadows on kuvattu muutamaa heiluvaa otosta lukuunottamatta mainiosti, kuten myös leikattu, vaikka pientä lyhennystä voisi tehdä muutamassa kohtaa. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen aivan upeita. Elokuva tapahtuu vuonna 1891 ja ajankuva on mahtavasti toteutettu. Tehosteet ovat hienoja aina visuaalisesta ilmeestä ääniefekteihin. Musiikista vastaa taas Hans Zimmer, joka on tehnyt erinomaista työtä sävellysten kanssa. Zimmer on hienosti pitänyt mukana tuttuja teemoja, minkä lisäksi hän on tuonut mukaan uusia hienoja melodioita. Leffassa kuullaan myös klassisia sävellyksiä, kuten Mozartin "Don Giovannia", Franz Schubertin "Die Forellea" ja Johann Strauss II:n "Wiener Blutia".

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa siten, että Robert Downey Jr. saapuu aina välillä kuvaan kertomaan leffan teosta, sekä puolituntia kestävä seitsemänosainen "Focus Points", jossa kerrotaan tarkemmin eri asioista elokuvassa, kuten Moriartysta ja Mycroftista, sekä Holmesin ja Watsonin ystävyydestä.

Yhteenveto: Sherlock Holmes: A Game of Shadows on todella mainio jatko-osa, joka jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin. Mysteerisyyttä ei ole samalla lailla mukana, vaan elokuva painottuu enemmän toiminnan puoleen. Toiminta on kuitenkin upeasti toteutettu, etenkin metsässä nähtävässä takaa-ajossa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla toteutusta. Leffa on myös synkempi kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huumoria on mukana paljon ja ponikohtaus on ehdottomasti hauskinta koko leffassa. Kaikkein parasta on kuitenkin pääkaksikon ystävyys, jonka Robert Downey Jr. ja Jude Law tuovat upeasti esille. Noomi Rapace on erittäin hyvä naispääosassa ja Jared Harris on oiva valinta rikollisnero Moriartyksi. Ohjaaja Guy Ritchien tutut tyylit ovat usein vahvasti läsnä ja sopivat täysin leffan henkeen. Lopetus ei ole mitä parhaiten toteutettu, vaikka sen idea onkin hyvä. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Se ei ole yhtä hieno kuin Sherlock Holmes, mutta silti erittäin hyvä. Sherlock Holmes 3:n työstäminen on vihdoin alkanut ja toivon todella, että elokuva ilmestyisi mahdollisimman pian, se pitäisi tason samana ja sille tehtäisiin mahdollisimman nopeasti jatkoa. Toivoisin myös, että elokuvan juoni olisi otettu yhdestä tunnetuimmasta Sherlock Holmes -kirjasta: "The Hound of the Baskervilles" (1901)...

Kirjoittanut: Joonatan, 7.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Sherlock Holmes: A Game of Shadows, 2011, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Lin Pictures

Arvostelu: Sherlock Holmes (2009)

SHERLOCK HOLMES (2009)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr, Jude Law, Rachel McAdams, Mark Strong, Eddie Marsan, Geraldine James, Kelly Reilly ja William Houston
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes on yksi maailman kuuluisimmista, ellei jopa kuuluisin etsivähahmo. Holmes ja hänen apulaisensa John Watson ovat esiintyneet useissa Conan Doylen romaaneissa ja novelleissa, sekä myöhemmin radiokuunnelmissa, näytelmissä, elokuvissa, televisiosarjoissa ja peleissä. Häntä ovat esittäneet mm. John Barrymore, Basil Rathbone, Leonard Nimoy, John Cleese, Peter Cushing, Christopher Lee ja Benedict Cumberbatch. Vaikka olen ollut tietoinen hahmosta pienestä pitäen, en ollut lukenut yhtäkään Conan Doylen teosta tai katsonut ainuttakaan filmatisointia. Kun vuonna 2009 näin ensimmäiset trailerit ja mainokset uudesta Sherlock Holmes -elokuvasta, kiinnostukseni nousi. Pääosassa nähtäisiin Iron Manista (2008) nimikkohahmoa näyttelevä Robert Downey Jr, joka sai minut tietty heti vakuuttuneeksi taidoistaan. Elokuva ilmestyi vähän yli kuukauden myöhässä Suomeen ja kävin katsomassa sen innokkaana isäni kanssa. Sherlock Holmes oli mielestäni aivan mahtava ja olen nähnyt sen useasti uudestaan. Viime vuonna en katsonut leffaa ollenkaan, joten minun teki erittäin paljon mieli katsoa se jälleen uudestaan ja niin teinkin.

Etsivä Sherlock Holmes ja hänen apulaisensa John Watson saavat kiinni noituutta harjoittavan lordi Blackwoodin, joka tuomitaan kuolemaan useasta murhasta. Kun tapaus tuntuu olevan loppuunkäsitelty, lordi Blackwood nähdään mystisesti elävänä, jolloin Holmesin ja Watsonin täytyy selvittää, mistä on kyse.

Sherlock Holmesina nähdään tosiaan Robert Downey Jr, joka on nappivalinta rooliin. Hahmo on erilainen kuin aiemmin, sillä Holmesista on tehty toiminnallisempi, mutta sama älykkyys ja päättelykyky löytyvät yhä. Downey Jr on uskottava arvostettuna salapoliisina, kunnon toimintasankarina, sekä älykkäänä tutkijana. Holmes on erikoinen persoona ja käyttää aikaansa outoihin kokeisiin. Hän ei täysin tunnu tietävän, mitkä hänen sanomisistaan tuntuvat muista pahalta, mikä tuottaa hänelle ongelmia. Elokuvassa tuodaan hienosti esille, että hänen taitonsa huomata kaikki ympärillään on samalla sekä hänen lahjansa että hänen kirouksensa.
     Holmesin ystävää ja apulaista, lääkäri John Watsonia näyttelee Jude Law, joka on myös mainio valinta. Watson arvostaa Holmesin taitoja, mutta samalla häntä ärsyttää Holmesin kummallisuus. Watson on menossa naimisiin Mary-nimisen naisen (Kelly Reilly) kanssa, mutta etsiväjutut häiritsevät tulevaa avioliittoa. Lojaalina ystävänä Watson ei koskaan jätä Holmesia pulaan, vaikka etsivän temppuilut kuinka kävisivätkin hermoille. Watsonilla on historiansa armeijassa, joten hän on loistava taistelija.
     Lordi Blackwoodia esittää Mark Strong, joka tuntui esittävän vuoden sisään useita pahisrooleja. Tämän jälkeen Strong nähtiin roistona Kick-Assissa (2010) ja Robin Hoodissa (2010). Mikäs siinä, sillä Strong on erinomainen valinta pahikseksi, sillä häneltä löytyy oikeanlainen ääni ja hän kykenee näyttämään häijyjä ilmeitä kasvoillaan. Lordi Blackwood käyttää "pimeää taikuutta", jolla hän saa ihmiset pelon valtaan. Kyseessä on vahva antagonisti, mikä tuo lisäarvoa leffalle.
     Rachel McAdams näyttelee Irene Adleria, Sherlock Holmesin heikkoutta. Elokuvassa vihjaillaan, että Irenella ja Holmesilla on ollut jonkinlainen menneisyys, mutta se jätetään auki, jolloin heidän suhteensa on entistäkin mielenkiintoisempi. Irene on nimittäin rikollinen, eikä vain hieno leidi, millaiseksi hän pukeutuu. McAdams sopii rooliin ja hänestä löytyy oikeanlaista salaperäisyyttä.
     Elokuvassa nähdään myös tuttuja hahmoja Sherlock Holmesin vanhoista seikkailuista, kuten komisario Lestrade (Eddie Marsan), sekä Holmesin ja Watsonin kanssa samassa talossa asuva neiti Hudson (Geraldine James), joka ei pidä Holmesin toiminnasta. Mukana on myös William Houstonin esittämä konstaapeli Clark, joka luottaa Holmesiin täysin.

En ole aiempia Sherlock Holmes -leffoja nähnyt, mutta olen varma, että tämä sisältää enemmän toimintaa kuin ne. Puhdas toimintaelokuva ei ole kuitenkaan kyseessä, vaan tarina pohjautuu juuri salapoliisityöhön, kuten Sherlock-seikkailun kuuluukin. Holmesin päättelykykyä esitetään taidokkaasti ja elokuvassa annetaan pieniä vihjeitä totuudesta. Ei ole mikään erikoinen paljastus, että oikeaa magiaa ei leffassa esiinny, vaan kaikille oudoille tapahtumille löytyy järkeviä selityksiä. Silti lordi Blackwoodin uhkaavuus välittyy hienosti katsomoon ja läpi elokuvan kulkee oikeanlainen jännite, eikä se päästä otteestaan. Katsojana jämähtää kiinnostuneena tuijottamaan ruutua ja janoamaan vastauksia. Vanhoista Sherlock-seikkailuista pitäville tämä on luultavasti turhan rankka pätkä, mutta onkin hienoa, että hahmosta on voitu tehdä erilainen. Toimintaa on, muttei mitenkään älyvapaasti, jotta uskottavuus katoaisi. Silloin kun Sherlock ei täysin laskelmoi vastustajansa liikkeitä, hän lähinnä vain läpsii, jolloin vastus ärsyyntyy lisää. Holmes ei olekaan toimintaosuuksissa ihan yhtä taitava kuin hänen toverinsa Watson.

Holmesin ja Watsonin toveruus on elokuvan sydän. Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n kaverikemia toimii täydellisesti ja siihen kun vielä heittää kolmen käsikirjoittajan kynäilemän, nokkelan dialogin, kaksikkoa katsoisi mielellään vielä kauemminkin. Jos kumpi tahansa hahmoista ei toimisi, ei elokuvakaan toimisi kovin kummoisesti. Kaksikon käymät keskustelut ovat luonnollisia, jolloin tuntuu aidosti siltä, että he ovat tunteneet kauan ja dialogin nopeasta tahdista tulee esille heidän älykkyytensä. Kaksikko tuo huumoria mukaan, mikä onkin tarpeellista, sillä pääasiassa kyseessä on yllättävän totinen ja synkkä filmi. Toiminnan tapaan huumorikaan ei mene yli, jolloin kokonaisuus toimii hienosti.

Elokuvan on ohjannut Guy Ritchie, jonka tyyli on selkeä. Nokkela sanailu, tyylikkäät toimintakohtaukset, sekä erikoinen huumori tuntuvat olevan osa Ritchien elokuvia. Visuaalinen ilme on kaikin puolin onnistunut. Kameratyöskentely on tasaista, vaikka toimintakohtauksissa onkin mukana hieman heiluvampaa kuvausta. Tehosteet ovat hillityn näyttäviä. Puvustuksella, maskeerauksella ja lavastuksella on saatu ajankuva upeasti tuotua mukaan (Sherlock Holmes siis tapahtuu 1800-luvulla). Leikkaus on sujuvaa ja äänitehosteet kuulostavat erinomaisilta. Musiikista vastaa Hans Zimmer, jonka sävellykset elokuvaa varten ovat aivan täydelliset! Hyviä ja mieleenpainuvia leffamusiikkeja saa nykypäivänä hakea kissojen ja koirien kanssa, mutta onneksi on Zimmer, joka säveltää lähes vuosittain jotain hienoa. Sherlock Holmesin soundtrack on yksi suosikeistani.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka avulla leffan voi katsoa "Focus Pointien" kanssa, eli tiettyjen kohtauksien aikana voi katsoa, miten ne on tehty. "Focus Pointit" voi katsoa myös erikseen ja ne kestävät yhteensä noin puoli tuntia. Mukana on myös "Behind the Story"-osio, joka sisältää hieman alle vartin kestävän pätkän "Sherlock Holmes: Reinvented", jossa puhutaan uudenlaisesta Holmesista.

Yhteenveto: Sherlock Holmes on erinomainen elokuva, joka tuo tutun etsivän takaisin suosioon ja tuo hahmoon uusia puolia. Vaikka pohjalla on perinteistä salapoliisimeininkiä, mukaan on lisätty toimintaa ja huumoria. Juttu on onnistuneesti päivitetty 2000-luvulle, vaikka aikakausi onkin 1800-lukua. Robert Downey Jr ja Jude Law ovat nappivalinnat Holmesiksi ja Watsoniksi, ja heidän ystävyytensä loistaa läpi leffan. Ohjaaja Guy Ritchien tyyli tulee hyvin esille näyttävyydessä ja upeassa dialogissa. Ajankuva on hienosti toteutettu. Hans Zimmerin säveltämä musiikki tuo mukaan lisämahtia ja elokuvan soundtrackia kuuntelee mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Suosittelen katsomaan Sherlock Holmesin, jos sen idea, hahmot, tarina ja/tai näyttelijät kiinnostavat. Se ei toimi kaikille toimintansa ja tyylinsä takia, mutta sille kannattaa silti antaa mahdollisuus. Tapaus jätetään jollain tapaa auki ja tutkimukset jatkuivatkin vuonna 2011, kun Sherlock Holmes: A Game of Shadows ilmestyi.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blog.hollywoodtoysandcostumes.com
Sherlock Holmes, 2009, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Internationale Filmproduktion Blackbird Dritte, Lin Pictures

Arvostelu: Avengers: Age of Ultron (2015)

AVENGERS: AGE OF ULTRON

Ohjaus: Joss Whedon
Pääosissa: Robert Downey Jr, Chris Evans, Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Scarlett Johansson, Jeremy Renner, James Spader, Don Cheadle, Anthony Mackie, Aaron Taylor-Johnson, Elizabeth Olsen, Samuel L. Jackson, Paul Bettany, Idris Elba, Stellan Skarsgård, Thomas Kretschmann ja Andy Serkis
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

The Avengers (2012) oli fanien unelma, joka nousi yhdeksi maailman menestyneimmäksi elokuvaksi. Oli tietenkin täysin loogista, että elokuvalle tulisi jatkoa ja se ilmoitettiinkin heti ensimmäisen sankarien yhteisseikkailun ilmestyttyä. Odotin innolla Avengers: Age of Ultronia, etenkin kun sen mainoksia alkoi ilmestyä. Elokuvan ensimmäinen mainos ilmestyikin jo muutaman vuoden ennen elokuvan ilmestymistä, joten kaikille kävi selväksi, että Marvel Studiosilla tehdään hyvin nopeita päätöksiä. Hieman ennen ensi-iltaa liikkui huhu, että elokuva kestäisi lähes kolme tuntia, mistä tavallaan innostuin ja hieman petyinkin, kun kävi ilmi, että kyseessä olisikin oikeasti pari minuuttia lyhyempi elokuva kuin The Avengers. Onneksi kuitenkaan elokuva ei kestä kolmea tuntia, sillä se alkaisi puuduttaa helposti. Kävin tietty katsomassa elokuvan sen ensi-illassa ja olen nähnyt sen pari kertaa myöhemmin uudestaan. Nyt kun Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-), johon näiden sankareiden seikkailut kuuluvat, uusin elokuva Doctor Strange (2016) on saamassa ensi-iltansa, oli aika katsoa MCU:n elokuvat uudestaan ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia Iron Man (2008), The Incredible Hulk (2008), Iron Man 2 (2010), Thor (2011), Captain America: The First Avenger (2011), The Avengers, Iron Man 3 (2013), Thor: The Dark World (2013) ja Captain America: The Winter Soldier (2014)!

Tuhotessaan viimeisiä HYDRAn tukikohtia, Avengerit löytävät Lokin valtikan, jonka voimaa Tony Stark käyttää luodakseen tekoälyllisen Ultronin sankareiden ja ihmisten avuksi. Ultron kokeekin ainoan suojelutavan olevan ihmiskunnan hävittäminen, jolloin Avengerit joutuvat jälleen uuteen taisteluun.

Robert Downey Jr loistaa Tony Starkina/Iron Manina, kuten aiemminkin. Vaikka Iron Man 3:n lopussa vaikutti hieman siltä, että Stark olisi lopettamassa sankarinhommansa, niin tässä hän kuitenkin palaa auttamaan Avengereja ja onkin luonut näiden avuksi pienen robottiarmeijan. Kun hän panikoi aiemmin, joutuessaan taistelemaan yli-ihmisten kanssa, niin tässä hän on selvästi alkanut päästä yli peloistaan ja hyödyntää teknologiaa ollakseen samalla tasolla kuin muutenkin vahvat hahmot.
     Captain America: The Winter Soldierissa nimikkohahmo Captain America, eli Steve Rogers (Chris Evans), saatiin vihdoin juuri oikeanlaiseksi, vastaamaan sitä johtajahahmoa, mikä hänen kuuluisikin olla. Tässä hän jatkaa samalla mallilla ja Evansin suoritus on yhä mainio. Hän antaa ohjeita muille Avengereille ja pyrkii pitämään tiiminsä kasassa vaikeissakin paikoissa. Hänen pukunsa on vihdoin saatu tyyliteltyä erittäin hienoksi ja yksi hauskoista asioista on, että hänen käsivarressaan on jonkinlaiset härpäkkeet, joiden avulla hahmon ikoninen kilpi palaa aina takaisin hänen luokseen.
     Chris Hemsworthin esittämä ukkosenjumala Thor on hieman pienemmässä roolissa, mutta se sopii itselleni mainiosti, sillä hahmo ei tässä tunnu kovin erikoisesti toimivan. Yhdessä kohtaa elokuvaa tuntuu, että hahmon rooli on vain kehuskella voimiensa kanssa ja häipyä hetkeksi aikaa, jotta voi palata takaisin selittämään tulevia tapahtumia hahmoille. Hemsworthinkaan suoritus ei ole erityisen vakuuttava tässä.
     Mark Ruffalon näyttelemä Bruce Banner/Hulk on yllättävän helposti lähtenyt sankareiden mukaan taistelemaan pahuutta vastaan, ottaen huomioon, kuinka hahmo aiemmin niin pelkäsi vain aiheuttavansa vahinkoa muille. Bannerin pelot käyvät valitettavasti toteen, jonka seurauksena on yksi elokuvan tyylikkäimmistä kohtauksista. Ruffalon suoritus toimii mainiosti.
     Jostain kumman syystä Banner on unohtanut kokonaan tyttöystävänsä Betty Rossin ja hänellä on alkanut olla säpinää Scarlett Johanssonin näyttelemän Natasha Romanoffin/Black Widow'n kanssa. Hahmojen kummallinen suhde ei välillä oikein toimi, mutta välillä se taas tuntuu ihan kivalta lisältä. Black Widow'n hahmo toimii muuten ja Johansson on ihan hyvä roolissaan.
     Aiemmin todella pieneen rooliin jääneelle Clint Bartonille/Hawkeyelle (Jeremy Renner) on yritetty keksiä jotain taustaa, jotta hahmo olisi mielenkiintoisempi kuin millaisena hänet on aiemmin esitetty. Tavallaan hahmoa ymmärtää enemmän tämän elokuvan jälkeen, mutta jousipyssyjäbä muiden sankarien keskellä ei vieläkään erityisemmin säväytä. Renner on kuitenkin ihan hyvä ja hänellä on hauskoja osuuksia elokuvassa.

Tässä elokuvassa nähdään varmaan paras MCU-pahis tähän mennessä: Ultron, jonka äänenä kuullaan James Spader. Aluksi Ultron vaikuttaa todella vaaralliselta, mutta myöhemmin hänestä ilmenee kummallisia puolia ja hän on välillä jopa hauska ja sarkastinen. Aika geneerinen maailmantuhoamissuunnitelma Ultronilla on, mutta hahmo itse tekee pahiksesta niin hyvän. Ultronin synty on hieman kiireellä toteutettu, mutta sen jälkeen hahmo toimii. Spaderin ääni sopii hahmolle erinomaisesti.
     Uusina supervoimaisina hahmoina nähdään Captain America: The Winter Soldierin lopputekstien aikana tulleessa kohtauksessa vilahtaneet kaksoset Wanda Maximoff/Scarlet Witch (Elizabeth Olsen) ja Pietro Maximoff/Quicksilver (Aaron Taylor-Johnson). Wanda osaa hallita muiden mieliä ja Pietro on todella nopea. Hahmojen aksentit tuntuvat aluksi erittäin hölmöiltä ja väkisin väännetyiltä, mutta niihin joko tottuu tai ne paranevat loppupuolella. Hassu fakta: Olsen ja Taylor-Johnson esittivät pariskuntaa vuosi aiemmin ilmestyneessä hirviöleffassa Godzilla (2014).
     Tutut sankarit James Rhodes/War Machine (Don Cheadle), Sam Wilson/Falcon (Anthony Mackie) ja S.H.I.E.L.D:n entinen johtaja Nick Fury (Samuel L. Jackson) tekevät lyhyet esiintymiset elokuvan aikana. Thor-elokuvista tutut Heimdall (Idris Elba) ja Erik Selvig (Stellan Skarsgård) käyvät myös visiitillä. Kaksosten lisäksi Captain America: The Winter Soldierin lopputekstikohtauksessa esiintynyt paroni Strucker (Thomas Kretschmann) nähdään elokuvan alussa, mutta on valitettavasti muuten erittäin alikäytetty hahmo. Tulevan Black Panther -elokuvan (2018) pahis Klaw (Andy Serkis) esiintyy hetken, mutta kovin monet eivät välttämättä tiedä, kuka hahmo on, jos eivät lue paljoa sarjakuvia. Uutena hahmona esitellään myös sankari Vision, jota näyttelee Paul Bettany. Näyttelijän nimi voi jo kertoa, kuka Vision alunperin on. Olen jo aiemmin sanonut, etten erityisemmin välitä Bettanysta, eikä hän tässäkään oikeastaan vakuuta minua punaisessa maskeerauksessaan.

Vaikka jotkut näin luulevat, niin tämä ei ole vain jatko-osa The Avengersille, vaan jatko-osa sen jälkeen ilmestyneille elokuville, etenkin Thor: The Dark Worldille ja Captain America: The Winter Soldierille. Kun paljastui, että S.H.I.E.L.D:iin on vuosien aikana soluttautunut paljon HYDRAn agentteja, Captain America ja Black Widow paljastivat nämä kaikille. Agentit piiloutuivat, jolloin Avengerit kokoontuivat tuhotakseen HYDRAn lopullisesti. He jäljittävät HYDRAn hallussa olevan Lokin valtikan Sokoviaan, jossa on yksi viimeisistä järjestön tukikohdista. Lokin valtikan lisäksi Stark löytää teknologiaa, jolla hän pystyisi vihdoin yhdessä Bannerin kanssa luomaan tekoälyllä varustetun suojelijarobotin, Ultronin. Kun Ultron saa tietoisuuden, hän käykin tekijöidensä kimppuun ja karkaa toteuttaakseen oman suunnitelmansa, mikä tarkoittaisi ihmiskunnan hävittämistä.

Jos The Avengersin lopputaistelu New Yorkissa tuntui massiiviselta, niin tässä juttua on paisutettu lisää. Hahmoja on enemmän ja jälleen on vastassa jonkinlainen pahiksen armeija. Jostain kumman syystä megaelokuvien tekijät tuppaavat miettimään, että "mitä isompaa, sen parempaa", jolloin tällaisten elokuvien jatko-osien täytyy aina olla kokoluokaltaan suurempia. Noh, mikäs siinä jos homma toimii. Ja kyllähän se toimii, etenkin näin nörtin vinkkelistä. Tutut hahmot ovat kolmen vuoden tauon jälkeen vihdoin yhdistäneet voimansa ja onkin hienoa nähdä Avengerien toimivan tiiminä jo ensimmäisten minuuttien aikana. Alun pitkä kuva, jossa sankarit mätkivät eri puolilla metsää pahiksia turpaan, on varsinkin faneille suurta iloa. Henkilö, joka ei ole ennen nähnyt sarjan elokuvia luultavimmin vain miettii, että "jaahas". Paikoitellen elokuvassa on hieman tylsempiä osuuksia, mutta sitten kun taas mennään, niin tylsät osuudet unohtaa helposti. Vihdoin hahmoilla on hyvä vastustaja, mikä tekee elokuvan katsomisesta miellyttävämpää. Lopputaistelu paisuu paikoitellen niin massiivisiin mittoihin, että sitä on valitettavasti hieman vaikeaa seurata - varsinkin kun hahmoja saapuu vielä enemmän taistoon. Hienoin skabailu elokuvassa on ehdottomasti Hulkin ja Iron Manin välinen turpaanmätkintä, kun Iron Man ottaa käyttöön Veronica-asunsa, eli faneille tutummin nimettynä Hulkbuster-puvun.

Huumoria tietty löytyy kevennyksenä, kuten muissakin MCU-leffoissa. Tämän elokuvan hauskin kohtaus on, kun Avengerit yrittävät vuorotellen nostaa Thorin Mjolnir-vasaraa juhliensa jälkeen. Tästä kohtauksesta siirrytään tyylikkäästi Ultronin esittelyyn, joka on aivan mahtava! Ensimmäisen kerran Ultron nähdään romuttuneena robottina, joka pystyy hädintuskin kävellä. Kohtaus on äärimmäisen hyvin rakennettu ja siinä on juuri täydellisesti luotua uhkaavuutta. Ultron vaikuttaa vaaralliselta ja kun hän puhuu aina välillä itselleen ja välillä päähenkilöille, katsoja kokee yhdessä Avengerien kanssa, että kyseessä on arvaamaton hahmo. Vaikka myöhemmin tuleekin pienoisena yllätyksenä, että Ultronkin heittää vitsejä, niin hahmo toimii silti. Läpi elokuvan kantaa myös todella laimea vitsi siitä, että Captain America käskee elokuvan alussa varomaan kielenkäyttöä, yhden hahmon päästäessä kirosanan. Vitsi on huono ja onkin ärsyttävää, että se tuodaan esille vielä ihan lopussakin.

Jos edellisessä Avengerien yhteisseikkailussa sankareilla oli paikoitellen heikohko yhteishenki, niin tässä porukka toimii tiiminä vain juuri ja juuri. Ryhmän sisäiset draamat aiheuttavat ongelmia, eivätkä jotkut ajatukset ihmiskunnan auttamisesta osu yhteen toisten kanssa. Tässähän tietenkin pohjustetaan Captain America: Civil Waria (2016), jossa sankarit käyvät lopulta taistoon keskenään. Elokuva käyttää muutenkin paljon aikaa pohjustaakseen tulevia tapahtumia, eikä aina keskity täysillä omaan tarinaansa. Niin Thor: Ragnarok (2017) kuin Black Panther, sekä tietysti myös Avengers: Infinity War (2018) ovat pohjustettuna enemmän tai vähemmän. Pohjustukset eivät ole erityisen hienovaraisia, eivätkä ne esiinny vain lopputekstien jälkeisissä kohtauksissa, vaan välillä elokuvan aikana nähdään satunnaisia kohtauksia, jotka voivat tuntua erittäin irrallisilta, jos ei tiedä, mitä niillä haetaan. Avengers: Age of Ultron on selkeästi tehty palvelemaan sarjakuvien faneja ja Marvel Cinematic Universen suurkuluttajia. Itse koen kuuluvani kumpaankin kastiin, joten minun on helppo ymmärtää viittauksia ja pystyn helpommin nauttimaan elokuvasta. Suosittelenkin siis, että ehdottomasti katsoo sarjan aiemmat osat, ennen kuin pistää tämän pyörimään.

Avengers: Age of Ultronin on ohjannut The Avengersin tapaan Joss Whedon, joka on itse niin fani ja nörtti, että tietää kyllä, mitä fanit haluavat nähdä. Tätä elokuvaa tehdessään Whedon kulutti itsensä niin pahasti kuitenkin loppuun, ettei ole ohjannut yhtäkään leffaa tämän jälkeen, eikä hänellä ole tiettävästi suunnitelmissakaan mitään. Omasta mielestäni hänen luomansa paketti pysyy lähes oivallisesti kasassa ja onkin erittäin viihdyttävää katseltavaa. Elokuva on kuvattu erinomaisesti, kuten myös leikattu, vaikka jotkut pätkät olisikin voinut jättää pois lopputuloksesta. Visuaalisesti elokuva on tietysti aivan törkeän hieno. Lopputaistelu on toteutettu erittäin upean näköiseksi. Harmi vain, ettei tässä elokuvassa ole yhtä kirkasta ja värikästä tyyliä kuin edellisessä Avengers-pätkässä. Äänimaailmalla on korostettu hienosti suuria taistoja, ja Danny Elfmanin ja Brian Tylerin musiikki säestää meininkiä oivallisesti. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutettuja.

Elokuva sisältää tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Tässä elokuvassa esimerkiksi mainitaan Thorin tyttöystävä Jane Fosterin olevan tutkimassa samaa asiaa, mikä nähtiin Thor: The Dark Worldissa, kuten myös viitataan Captain America: The Winter Soldierissa esiintyneeseen Bucky Barnesiin/Winter Soldieriin. Stan Lee tekee tietty cameonsa ja heittää vielä kuuluisan "Excelsior!" -huudahduksensa. Kovimmat nörtit tunnistavat monia viittauksia sarjakuviin, jotka on otettu huomioon elokuvaa tehdessä.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen, kuten arvata saattaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokailuosio, sekä pätkät "From the Inside Out: Making of Avengers: Age of Ultron", "The Infinite Six" ja "Global Adventure". Katseltavaa löytyy muutamaksi vartiksi. Harmi vain, ettei lisäksi ole lyhytelokuvaa, eikä edes pientä vilkaisua tämän jälkeen ilmestyneeseen Ant-Maniin (2015).

Yhteenveto: Avengers: Age of Ultron on erittäin hyvä elokuva... faneille. Jos et ole Marvelin fani, niin ei tästä leffasta luultavasti paljoa irtoa. Itse olen fani, joten kaikista hölmöyksistään huolimatta pidän elokuvasta paljon. Se ei ole niin hieno kuin The Avengers, eikä sankareiden kokoontuminen yhteen tunnu yhtä huikealta, koska sen on jo päässyt kokemaan. Nyt hahmoja on erittäin paljon, eikä elokuva kykene täysin keskittymään jokaiseen. Onneksi muutama hahmo on älytty pitää selkeästi taka-alalla. Iron Manin ja Captain American hahmot toimivat, mutta Thorin ei niinkään. Hulkille ja Black Widow'lle on luotu outoa romantiikkaa ja Hawkeyelle jonkinlainen taustatarina. Quicksilver ja Scarlet Witch ovat hyvä lisä, mutta Vision on paikoitellen hieman turha. Ultron on selkeästi yksi parhaista, ellei jopa MCU:n paras pahishahmo. Hauskoja kohtia löytyy, mutta kielenkäyttövitsin jatkuva heittely alkaa jossain kohtaa rasittaa. Elokuva sisältää ihan hullun määrän pohjustuksia tuleville MCU-elokuville ja välillä ne syövät hieman pois itse Avengers: Age of Ultronin tarinasta. Visuaalisesti elokuva on näyttävän näköinen, mutta lopputaistelu on paikoitellen hieman liian massiivinen. Iron Manin ja Hulkin tappelu on todella kovaa meininkiä. Marvelin faneille, sekä hahmojen ja sarjakuvien ystäville suosittelen tätä elokuvaa, kuten myös mäiskintäpätkien kuluttajille. Aloittakaa silti ihan Marvel Cinematic Universen alusta, sillä Avengers: Age of Ultron on jo sarjan yhdestoista elokuva, joten monet asiat voivat mennä täysin ohi. Tällä kertaa ei lopputekstejä tarvitsee katsoa kokonaan, sillä "piilotettu" kohtaus tulee jo puolessa välissä lopputekstejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.superherohype.com
Avengers: Age of Ultron, 2015, Marvel Studios, Prime Focus