Lady in the Water (2006) - elokuva-arvostelu

LADY IN THE WATER

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Näyttelijät: Paul Giamatti, Bryce Dallas Howard, Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Bob Balaban, Jeffrey Wright, M. Night Shyamalan, Sarita Choudhury, Freddy Rodriguez, Bill Irwin, Jared Harris, Mary Beth Hurt, Joseph D. Reitman, Tovah Feldshuh ja Noah Gray-Cabey

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 12

Lady in the Water on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama satuelokuva. Shyamalan kirjoitti elokuvan aluksi iltasaduksi tyttärilleen ja kun he pitivät siitä paljon, hän päätti muokata tekstinsä elokuvan muotoon. Aluksi hän esitteli käsikirjoitustaan Touchstone Picturesille, joka oli tuottanut hänen leffansa Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000), Signsin (2002) ja Kylän (The Village - 2004), mutta kun yhtiöjohtaja Dick Cook totesi, ettei tajua elokuvaa, tuohtunut Shyamalan lähti tarjoamaan tekstiä muille yhtiöille. Warner Bros. tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Lady in the Water sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka sai niin kriitikoilta kuin katsojilta lähinnä negatiivista palautetta, sekä neljä Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, käsikirjoitus, ohjaus ja miessivuosa), joista se voitti kaksi jälkimmäistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lady in the Wateria, olin vain tiennyt sen kehnosta maineesta. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Philadelphialaisen asuinkompleksin huoltomies Cleveland Heep kohtaa uima-altaalla narfin, eli vedessä asuvaan kansaan kuuluvan Storyn, jolla on tärkeä tehtävä. Clevelandin ja muiden asukkaiden täytyy suojella Storyä, jotta tämä saa suoritettua tehtävänsä ja pääsee turvassa takaisin kotiinsa.

Paul Giamatti näyttelee Cleveland Heepiä, Philadelphiassa sijaitsevan asuinkompleksin jokapaikan hommia hoitavaa miestä, joka yrittää pitää asiat reilassa ja asukkaat tyytyväisinä. Häntä ovat häirinneet yölliset äänet talon uima-altaalta, sillä allas on sääntöjen mukaan öisin poissa käytöstä. Eräänä yönä turhautunut Cleveland päättää selvittää, kuka aiheuttaa häiriötä ja kohtaa Bryce Dallas Howardin näyttelemän Storyn, jota Cleveland luulee aluksi tavalliseksi nuoreksi naiseksi, mutta joka osoittautuu muinaisen vesikansan, narfien edustajaksi, joka on lähetetty suorittamaan tärkeää tehtävää. Giamatti on roolissaan elokuvan selvä valopilkku. Hän on täysillä mukana ja hyvällä energialla, tulkiten myös hyvin hahmonsa stressiperäistä änkytystä. Howard ei kuitenkaan lopulta täysin omaa sellaista lumoavaa satumaisuutta, mitä hänen hahmonsa kovasti kaipaisi ja Story jää muutenkin hahmona hieman tylsäksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Jeffrey Wright, Noah Gray-Cabey, Mary Beth Hurt, Bob Balaban, Bill Irwin, Freddy Rodriguez, Sarita Choudhury ja ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalan itse asuinkompleksin asukkaina, opiskelevana Young-Soonina ja tämän äitinä rouva Choina, ristisanatehtäviä tekevänä herra Durynä ja tämän Joey-poikana, mukavana rouva Bellinä, elokuvakriitikko Harry Farberina, omiin oloihinsa vetäytyneenä herra Leedsinä, pullistelevana Reggienä, sekä Annana ja tämän kirjailijamies Vickinä. Sivunäyttelijöiden työ ei ole järin kaksista ja lähes jokaisesta näkyy, etteivät he ole täysin sinut käsikirjoituksen kanssa, oli kyse sitten tarinasta, heidän hahmostaan tai heille kirjoitetuista repliikeistä. Shyamalan esiintyy aina omissa elokuvissaan, mutta ei yleensä näin merkittävässä roolissa. Valitettavasti miehellä ei ole mitään presenssiä kameran edessä, eikä siis ihme, että hän "voitti" huonoimman miessivuosan Razzien.

Lady in the Wateria on tosiaan paljon parjattu viimeisten 20 vuoden aikana, enkä nyt elokuvan nähneenä pahemmin ihmettele miksi. Tarinassa on potentiaalia ja se on taatusti toiminut iltasatuna, jota Shyamalan on kertonut lapsilleen, mutta tällaisenaan elokuvana lopputulos on jopa aika vaivaannuttava. Kyseessä on fantasiaelokuva, josta uupuu satumainen tunnelma ja muutenkin mukaansa kutsuva ilmapiiri. Elokuva on hämmentävän raskassoutuinen ja toisinaan jopa hitusen tylsä. Kulmien kohottelua aiheuttavat niin Shyamalanin rooli miehenä, jonka kirjoitukset ovat maailman kohtalon kannalta elintärkeitä kuin myös huvittava yritys piikitellä takaisin kriitikoille, jotka moittivat erityisesti Kylää, eivätkä taida Shyamalanin vinkkelistä ymmärtää mistään mitään. Ohjaaja taitaa pitää itseään turhankin korkeassa asemassa.

Elokuva on jälleen osoitus siitä, että Shyamalan on parhaimmillaan keksiessään ideoita, eikä niiden viemisessä valkokankaille. Leffa on pullollaan Shyamalanin tavaramerkeiksi muodostuneita kömpelyyksiä elokuvantekijänä. Lähes kahden tunnin mittainen haikea melodramaattisuus käy vääjäämättä pitkästyttäväksi, jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset ovat tahattoman koomisia ja dialogi on paikoin todella puista. Ennen kaikkea kertomus muuttuu yhä vain hölmömmäksi mitä pidemmälle homma etenee. Cleveland saa saman tien muut asukkaat vakuuttuneiksi Storyn satumaisuudesta ja tämän tehtävän tärkeydestä. Asukkaille kirjoitetut roolit tuovat mieleen jonkin Dungeons & Dragons -pelisession. "Hän on Suojelija ja hän on Parantaja. Heittäkää noppaa, niin saamme tietää, voitammeko edessä olevan hirviön!" Loppuhuipennus pyrkii selvästi tekemään suuren vaikutuksen ja jättämään katsojan sanattomaksi lopputekstien rullatessa ruutuun. Itselläni päällimmäinen ajatus oli "ai tässäkö tämä oli?"

Lady in the Water on selvästi heikompi leffa kuin Shyamalanin tätä edeltäneet työt, mutta näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna se ei kuitenkaan lukeudu Shyamalanin totaalisimpien pohjanoteerausten, kuten The Happeningin (2008), The Last Airbenderin (2010) ja Oldin (2021) joukkoon. Seassa on silmiinpistävät ongelmansa, mutta samalla myös selvää ainesta, joka ei vain millään pääse nousemaan potentiaaliinsa. Jos jotain, niin ainakin teknisiltä ansioiltaan Lady in the Water on pääasiassa pätevä. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on joitain näyttäviä otoksia. Asuinkompleksi itsessään on valtava lavaste ja erittäin vakuuttava sellainen. Tietokonetehosteena toteutettu susimainen ruoho-olento scrunt on parhaat päivänsä nähnyt, mutta silti tarpeeksi hurja ilmestys, etenkin pimeässä kiiluvien punaisten silmiensä kanssa. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttivat minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta Howard tunnelmoi nätin haikeasti, mutta Shyamalanin ohjaukseen yhdistettynä musiikit vain kasvattavat entisestään elokuvan melodramaattista fiilistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lady in the Water, Yhdysvallat, 2006, Warner Bros., Blinding Edge Pictures, Legendary Entertainment

Arvostelu: Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E. - 2015)

KOODINIMI U.N.C.L.E.

THE MAN FROM U.N.C.L.E.

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Sylvester Groth, Christian Berkel, Luca Calvani, Misha Kuznetsov, Jared Harris ja Hugh Grant

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

The Man from U.N.C.L.E., eli suomalaisittain Koodinimi U.N.C.L.E. perustuu Napoleon Solo -televisiosarjaan (The Man from U.N.C.L.E. - 1964-1968). Vuonna 1993 tuottaja John Davis hankki sarjan elokuvaoikeudet, aikeinaan tehdä sarjan pohjalta filmatisoinnin Warner Bros. -yhtiölle. Käsikirjoitusta työstettiin yhä uudestaan ja uudestaan eri tekijöiden toimesta ja ohjaajan penkillä kävivät kääntymässä muun muassa Quentin Tarantino, Matthew Vaughn ja Steven Soderbergh, kunnes Guy Ritchie nappasi lopullisesti pestin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Koodinimi U.N.C.L.E. sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse kävin katsomassa Koodinimi U.N.C.L.E.:n, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin näkemästäni. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, jolloin päätin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1963 CIA-agentti Napoleon Solo ja KGB-agentti Illya Kuryakin pakotetaan yhteistyöhön ja pysäyttämään vaarallinen taho, joka pitää vankinaan ydinase-eksperttiä.

Kun elokuvan teko käynnistyi 1990-luvulla, pääroolissa Napoleon Solona oli tarkoitus nähdä George Clooney. Tämä kuitenkin jätti projektin selkävaivojen takia, jotka estivät häntä tekemästä toimintakohtauksia. Vuosien varrella Napoleoniksi olivat ehdolla muun muassa Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Matt Damon, Russell Crowe, Ewan McGregor, Ryan Gosling, Ryan Reynolds, Jon Hamm, Chris Pine, Michael Fassbender ja Bradley Cooper, kunnes roolin nappasi hetkellisesti Tom Cruise. Cruise päätti kuitenkin tehdä Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015), jolloin Napoleon Solon osa meni Henry Cavillille, joka oli tuossa kohtaa juuri noussut Hollywood-tähdeksi Supermanin roolista Man of Steelissä (2013). Cavill oli ollut ehdolla James Bondin rooliin Casino Royaleen (2006), mutta menetti osan Daniel Craigille. Koodinimi U.N.C.L.E.:ssa Cavill näyttää, että hänessä olisi kyllä ollut ainesta maailman tunnetuimman vakoojan osaan. Cavill on vakuuttava toimintakohtauksissa, hänestä löytyy charmia, jolla hurmata kaikki vastaantulijat, minkä lisäksi hän omaa oivaa pilkettä silmäkulmassa, mikä erottaa CIA-agentin tämän uudesta työparista, kivikasvoisesta KGB-agentti Illya Kuryakinista, jota näyttelee nykyään huonosta imagosta "nauttiva" Armie Hammer. Hammer istuu myös erittäin hyvin rooliinsa ja hänen ja Cavillin väliltä löytyy onnistunutta kemiaa, kun amerikkalainen ja venäläinen vakooja joutuvat hammasta purren tekemään yhteistyötä, estääkseen kolmatta tahoa saavansa käsiinsä joukkotuhoaseita.

Ruotsalainen Alicia Vikander taas esittää Gaby Telleriä, jonka ydinase-ekspertti-isä Udo (Christian Berkel) on pahan pariskunnan, Victoria ja Alexander Vinciguerran (Elizabeth Debicki ja Luca Calvani) vankina ja jota Napoleon ja Illya tarvitsevat operaationsa onnistumiseen. Jared Harris näyttelee Napoleonin pomoa Sandersia, kun taas Illyan pomona Olegina nähdään Misha Kuznetsov. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Vikander on hyvässä vedossa neuvokkaana Gabyna, kun taas myöhemmin muun muassa The Crown -sarjassa (2016-2023) vakuuttanut Debicki ei ole ihan niin uhkaava vihollinen kuin voisi toivoa.

Minun täytyy tunnustaa, että minua jopa hieman jännitti katsoa Koodinimi U.N.C.L.E. nyt kymmenen vuotta myöhemmin. Elokuvateatterireissulla pidin näkemästäni, mutta pohdin, että entä jos nyt uusintakatselulla sijoittuisinkin enemmän kriitikoiden puolelle, joista monet lyttäsivät leffan? Huojennuksekseni voin sanoa, että vastassani ei ollut muistojen kultaama pettymys, vaan edelleen erittäin viihdyttävä vakoojaleffa. Napoleonin ja Illyan saama tehtävä on kyllä toisaalta hieman yhdentekevä - onhan vastaavia ydinpommeihin kajoavien vihollisten pysäytysoperaatioita nähty agenttiseikkailuissa siitä lähtien, kun kyseinen ase keksittiin toisessa maailmansodassa. Pahisosasto jättää myös hieman kylmäksi.

Silti Koodinimi U.N.C.L.E. toimii mainiosti. Paperilla kliseinen kertomus toimii oivallisen pääkaksikon, sekä ohjaaja Guy Ritchien vekkulin toteutustavan ansiosta. Cavillin ja Hammerin välinen kemia on onnistunut ja elokuva on täynnä mitä lystikkäimpiä hetkiä heidän välillään. Hahmojen keskustelut koostuvat usein naljailusta ja piikittelystä ja kun tärkeä tehtävä on käynnissä, kummankin silmistä voi nähdä, etteivät he juuri piittaa siitä, kuinka toinen hoitaa hommaansa. Ritchie taas tyylittelee tuttuun tapaansa läpi leffan, pitäen pilkkeen visusti silmäkulmassa. Muutama dramaattisempi hetki mahtuu sekaan, mutta pääasiassa Ritchie on ottanut tehtäväkseen viihdyttää ja sen tontin hän hoitaa kunnialla kotiin. Aika ei käy pitkäksi leffan parissa, sillä sen ilmapiiri on näin veikeä ja meno näin pätevästi tehtyä. Nauraa saa useasti, oli kyse sitten hauskoista repliikeistä tai todella hilpeästi toteutetuista tilanteista. Pari erittäin menevää toimintakohtaustakin löytyy, lähtien alun takaa-ajosta, joka määrittää katsojalle elokuvan luonteen.

Kuten Ritchien leffalta voikin odottaa, on Koodinimi U.N.C.L.E. täynnä teknisiä taidonnäytteitä. Joidenkin käsirysyjen aikana kamera heiluu turhan paljon, mutta muuten elokuva on täynnä komeaa kuvaa, tyylikkäästi sommiteltuja otoksia ja sähäköitä kamera-ajoja. Tätä vain tehostaa napakka leikkaus ja Daniel Pembertonin mahtavasti tunnelmoivat ja jopa suorastaan leikittelevät musiikit. Lavasteet ja puvustukset ovat myös pätevästi työstetyt ja niin erikoistehosteet kuin ääniefektit toimivat hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Man from U.N.C.L.E., 2015, Warner Bros., RatPac-Dune Entertainment, Wigram Productions, Davis Entertainment

Arvostelu: Meripeto (The Sea Beast - 2022)

MERIPETO

THE SEA BEAST

Ohjaus: Chris Williams

Pääosissa: Karl Urban, Zaris-Angel Hator, Jared Harris, Marianne Jean-Baptiste, Jim Carter, Doon Mackichan, Dan Stevens ja Kathy Burke

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

The Sea Beast, eli suomalaisittain Meripeto on Netflixin animaatioelokuva. Disneyn animaatiot Bolt (2008) ja Big Hero 6 (2014) ohjannut Chris Williams kehitteli elokuvan tarinan työnimellä "Jacob and the Sea Beast" ja esitteli sen Netflixille, joka tarttui projektiin. Animointi käynnistyi ja lopulta Meripeto julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa heinäkuussa 2022. Elokuva nousi suosituksi ja se keräsi kehuja kriitikoilta. Itseäni leffa ei erityisemmin kiinnostanut, kun se julkaistiin ja ajattelinkin jättää sen väliin. Kuitenkin kun Meripeto sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, päätin lopulta antaa sille sittenkin mahdollisuuden ja katsoin sen muutamaa päivää ennen Oscar-gaalaa.

Satojen vuosien ajan meripedot ovat hyökänneet ihmisten kimppuun. Jacob Holland on yksi monista meripetojen metsästäjistä ja vannoutunut suojelemaan ihmisiä näiltä hirviöiltä. Hänen näkemyksensä kuitenkin muuttuu, kun metsästäjien laivaan livahtaa nuori tyttö Maisie.

Elokuvan keskiössä ovat Jacob Holland (äänenä Karl Urban), meripetojen metsästykselle omistautunut mies ja Maisie Brumble (Zaris-Angel Hator), nuori orpotyttö, joka haluaa jatkaa vanhempiensa jalanjäljissä meripetometsästäjänä. Aluksi Jacob ei millään jaksaisi innokasta tyttöä, mutta kuten arvata saattaa, hänen ja Maisien välille syntyy vähitellen ystävyys, jossa näkemys meripedoista alkaa hiljalleen muovautua. Hahmot ovat oivalliset, joskin turhankin tavanomaiset animaatiogenressä, vailla mitään selvää massasta erottavaa piirrettä.

     Muita hahmoja leffassa ovat meripetometsästäjien laivan, Väistämättömän kapteeni Crow (Jared Harris) ja perämies Sarah Sharpe (Marianne Jean-Baptiste), sekä paikallisen kuningaskunnan kuningas (Jim Carter) ja kuningatar (Doon Mackichan) ja näiden kuninkaallista laivastoa johtava amiraali Hornagold (Dan Stevens). Sivuhahmot eivät ole erityisen kaksisia ja erityisesti kapteeni Crow on kiirehtien ja kömpelösti kirjoitettu hahmo. Hänen kaarensa on ontuva ja siinä tehdään varsin turhauttavia ratkaisuja. Ääninäyttelijät kuitenkin suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan.

Meripedon nähtyäni tulin siihen tulokseen, että olisin periaatteessa voinut jättää sen väliin. Elokuvan saama parhaan animaatioleffan Oscar-ehdokkuus sai minut kiinnostumaan leffasta, mutta lopputulos ei onnistunut säväyttämään minua muulla kuin visuaalisella annillaan. Leffan aikana jopa ihmettelin, että miten Meripeto edes sai animaatioehdokkuuden, kun esimerkiksi mielestäni paremmat Lightyear (2022), Tikun ja Takun pelastuspartio (Chip 'n Dale: Rescue Rangers - 2022), Hurja jengi (The Bad Guys - 2022) ja DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022) jäivät nuolemaan näppejään? Älkää kuitenkaan käsittäkö minua väärin, ei Meripeto huono elokuva ole, ei todellakaan. Se vain on aika geneerinen ja unohdettava tapaus kaikessa kelvollisuudessaan.

Veikkaan, että lapsikatsojiin Meripeto voi iskeä lujaa. Se on pääasiassa oikein viihdyttävä meriseikkailu, josta löytyy vauhtia ja vaaroja, sekä ajoittain ripaus huumoriakin. Alkupään kohtaamiset meripetojen kanssa voivat olla jopa varsin jännittäviä, mutta silti innostavia toimintakohtauksia, joilla napataan katsoja mukaan seikkailuun. Elokuvasta löytyy myös vahvoja ja tärkeitä teemoja liittyen ihmisten suhteeseen vaarallisina koettuihin eläimiin, kuten vaikkapa haikaloihin. Olisivatko nämä meripedotkaan haitaksi, jos elokuvan ihmishahmot eivät tunkeutuisi niiden reviirille? Pohdinta on oivallista, mutta samalla se tuntuu muista lastenleffoista kopioidulta. Meripedon selkein vertailukohta on Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) ja kun tämä nousee mieleen, katsojana voi oikeastaan arvata kaiken, mitä leffassa tulee tapahtumaan. Niinpä aluksi todella lupaavalta vaikuttava meriseikkailu muuttuu vääjäämättä hieman mielikuvituksettomaksi ja liian turvallisilla korteilla pelaavaksi.

Elokuvaa ei kuitenkaan voi moittia sen visuaalisesta tarjonnasta. Meripeto on todella näyttävästi animoitu ja sitä kelpaisi katsoa isolta valkokankaalta leffateatterissa kotisohvan ja television sijaan. Suuret kohtaukset meripetojen ja niiden metsästäjien välillä ovat komeaa katseltavaa, puhdasta silmäkarkkia. Laiva on täynnä yksityiskohtia, meripedot ovat hienoja luomuksia ja ympärillä oleva vesi on erinomaisesti tehty. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tehostavat seikkailun henkeä etenkin alkupäässä, vaikkakin jotkut hänen melodiansa yhdistettynä kuvastoon laivan kimppuun käyvästä lonkerohirviöstä nostavatkin herkästi mieleen Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstussa (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) käydyn taiston Kraken-olentoa vastaan.

Yhteenveto: Meripeto on kelvollinen ja passelin viihdyttävä animaatioseikkailu, jonka käsikirjoitus kuitenkin lainailee liikaa muualta ja hukkuu siten mielikuvituksettomuuteen. Läpi leffan katsoja voi huomata mielleyhtymiä vaikkapa Pirates of the Caribbeaniin ja Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuviin, jälkimmäiseen erityisesti tarinan puolesta. Lapsille leffa tarjoaa takuulla jännitystä, mutta aikuiselle elokuva voi olla liian varman päälle ja yllätyksettömästi tehty. Elokuva sisältää hyviä viestejä ihmisten suhteesta eläimiin, minkä lisäksi siinä on ihan hauskoja hetkiä, vauhdikkaita toimintakohtauksia ja mukavaa seikkailun henkeä. Parasta elokuvassa on sen upea visuaalinen anti. Leffa on erinomaisesti animoitu ja onkin sääli, että sitä pitää katsoa kotona televisiosta, eikä elokuvateatterissa isolta kankaalta. Meripeto ei huimaa päätä tarinallaan, mutta siitä löytyy tarpeeksi hyviä puolia nostamaan laadultaan seilailevan elokuvan pinnalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sea Beast, 2022, Netflix, Netflix Animation

Arvostelu: Lincoln (2012)

LINCOLN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, Tommy Lee Jones, Joseph Gordon-Levitt, David Strathairn, Lee Pace, Gulliver McGrath, Michael Stuhlbarg, Gloria Reuben, James Spader, Tim Blake Nelson, Jeremy Strong, Jared Harris, Walton Goggins, Hal Holbrook, Stephen Henderson, Jackie Earle Haley, Colman Domingo, David Oyelowo, Bill Camp, Elizabeth Marvel, Dane DeHaan, Lukas Haas ja Adam Driver
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Lincoln perustuu Doris Kearns Goodwinin historialliseen kirjaan Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln vuodelta 2005, mikä taas puolestaan pohjautuu Yhdysvaltain 16. presidentin, Abraham Lincolnin elämän viimeisiin kuukausiin. Jo vuonna 1999, kuusi vuotta ennen kirjan julkaisua Goodwin kertoi ohjaaja Steven Spielbergille opuksestaan ja Spielberg ilmoitti välittömästi hankkivansa sen elokuvaoikeudet. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin John Logan, joka korvattiin pari vuotta myöhemmin Paul Webbillä, joka taas puolestaan korvattiin Tony Kushnerilla. Aluksi Abraham Lincolnin rooliin pyydettiin Daniel Day-Lewisia, mutta hän ei suostunut elokuvaan, jolloin tilalle palkattiin Liam Neeson. Projektin kuitenkin venyessä vuosi vuodelta, Neeson jätti leffan ja lopulta Spielberg sai taivuteltua Day-Lewisin ottamaan roolin vastaan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein lokakuussa 2011 ja lopulta Lincoln sai maailmanensi-iltansa 8. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti taloudellisesti ja se voitti kriitikot puolelleen. Se sai jopa kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja lavastuksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti myös parhaan miespääosan palkinnon. Itse näin Lincolnin vasta vuotta tai kahta myöhemmin, kun katsoin sen vuokralta isoäitini kanssa. Pidin elokuvasta ja olen ostanut sen Blu-rayna, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Lincolnin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uusiksi ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

On vuosi 1865 ja Yhdysvaltojen pohjois- ja etelävaltiot ovat neljättä vuotta sisällissodassa. Presidentti Abraham Lincoln yrittää saada läpi lisäyksensä perustuslakiin, mikä kieltäisi orjuuden kokonaan Yhdysvalloissa, mutta tätä lisäystä vaikuttaisi kannattavan vain harvat edustajainhuoneella.

On hienoa, että Daniel Day-Lewis otti lopulta presidentti Abraham Lincolnin roolin vastaan, sillä on äärimmäisen vaikeaa kuvitella ketään parempaa rooliin. Jo ihan ulkonäkönsä puolesta Day-Lewis on saatu näyttämään kuin Lincolnin peilikuvalta. Välillä saattaa jopa unohtaa katsovansa näyttelijää esittämässä historiallista henkilöä, sillä tuntuu siltä kuin katsoisi todellista historiallista henkilöä. Day-Lewis kanavoi presidenttiä hämmästyttävän hyvin, eläytyen täysin roolinsa vietäväksi. Kaikki puhetavasta eleisiin ja ilmeisiin on todella tarkkaan harkittua, mutta silti luonnollista. Day-Lewis omaa upean läsnäolon, minkä ansiosta katsoja seuraa aina kuin lumottuna, kun hän on kuvassa. Näyttelijästä löytyy kykyä hallita suurtakin tilaa olemuksellaan ja jopa hänen pienet tekonsa ovat voimakkaita. Day-Lewis on saanut katseeseensa tietyn huolen, aivan kuin hän ihan oikeasti kantaisi koko Yhdysvaltojen taakkaa harteillaan. Täydellinen roolisuoritus ja ehdottomasti kaikkien palkintojensa arvoinen!

     Vaikuttavat ja palkintoehdokkuuksia kahmineet roolityöt tarjoavat myös Sally Field Abrahamin vaimona Mary Lincolnina ja Tommy Lee Jones republikaanien kongressiedustajana Thaddeus Stevensinä. Field tulkitsee iskevästi Lincolnin vaimoa, joka elää ikävän onnettomassa suhteessa. Lincolnin pariskunnan välit ovat vaikeat ja Day-Lewis ja Field pääsevät häikäisemään, kun herran ja rouvan konfliktit purkautuvat. Tommy Lee Jones taas tarjoaa yllättäen filmin hauskimman roolityön kongressiedustajana, joka on todella naseva sanoistaan ja keksiikin mitä hilpeimpiä solvauksia orjuutta kannattavia demokraatteja vastaan. Karismaattinen Jones pitää katsojaa lumoutuneena silloin, kun Day-Lewis ei ole kohtauksessa mukana.

Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin lahjakkaita näyttelijöitä, kuten Star Wars -tähti Adam Driver radio-operaattorina, Fear the Walking Dead -sarjan (2015-) Colman Domingo, 12 Years a Slavessa (2013) näytellyt David Oyelowo ja The Amazing Spider-Man 2:sta (2014) tuttu Dane DeHaan sotilaina, Chernobyl-sarjan (2019) Jared Harris kenraalina, Succession-sarjasta (2018-) tuttu Jeremy Strong Lincolnin sihteerinä, Watchmenin (2009) Rorschachina tunnettu Jackie Earle Haley konfederaation varapresidenttinä, sekä Hobitti-trilogiassa (The Hobbit - 2012-2014) esiintynyt Lee Pace, usein roistoja esittävä Walton Goggins ja Call Me by Your Namessakin (2017) nähty Michael Stuhlbarg demokraattien kongressiedustajina. James Spader ja Tim Blake Nelson nähdään Bilbona ja Schellinä, jotka yrittävät auttaa Lincolnia 13. lisäyksen saamisessa perustuslakiin. Joseph Gordon-Levitt ja Gulliver McGrath taas tekevät oivaa työtä Lincolnin lapsina Robertina ja Tadina.

Sen lisäksi, että Lincoln on varsinaista hienojen näyttelijöiden juhlaa alusta loppuun, on se myös erittäin vaikuttava historiallinen teos. Toisin kuin voisi ehkä olettaa, Lincoln ei kerro nimikkohenkilönsä elämää syntymästä kuolemaan, vaan se keskittyy täysillä vain muutaman kuukauden ajanjaksoon, jossa sisällissota oli kiihtymässä, orjien vapautuminen vaakalaudalla ja presidentti epätoivoinen lisäyksensä hyväksymisestä. Väärissä käsissä filmi voisi olla vain pitkäveteistä ja puista politiikkaa, mutta Steven Spielberg on onnistunut loihtimaan aiheesta erittäin mukaansatempaavan teoksen, mikä tuntuu kahden ja puolen tunnin kestoaan lyhyemmältä. Yhdysvaltain edustajainhuoneella käytävät kiistat 13. lisäyksen hyväksymisestä ovat jopa jännittävämpää seurattavaa kuin filmin lyhyet sotakohtaukset. Spielberg onnistuu lataamaan äänestyskohtaukseen suuren jännitteen, jonka purkautumista katsoja odottaa hievahtamatta.

On kuitenkin selvää, että osa katsojista tulee varmasti kokemaan elokuvan tylsäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa on lähinnä iäkkäiden valkoisten herrojen pohdintaa heidän maansa menosta, historiasta ja tulevaisuudesta. Itse en kuitenkaan missään välissä kokenut näitä keskusteluja tylsiksi. Sen lisäksi, että keskustelijoiden näyttelijät ovat kaikki loistavia, on heille kirjoitettu dialogi esimerkillisen mainiota. Oli kyseessä sitten yksi Lincolnin liki maagisista monologeista, jolloin kamera kulkee hitaasti kohti elämänsä roolia tekevää Day-Lewisia tai mikä tahansa muu vuoropuhelu, minua kiinnosti aina, mitä kullakin on sanottavanaan. Erityisen kiinnostavaa on kuulla useiden eri osapuolten mielipiteitä samoista asioista. Jotkut saattavat olla orjuutta vastaan, mutta he silti epäröivät äänestää Lincolnin lisäyksen puolesta. Orjuuden kannattajien puheissa taas on kiinnostavaa tietää, mikä saa jonkun ajattelemaan niin? Mikä saa ihmisen kannattamaan toisten ihmisten alentamista?

Ainoa oikea ongelmani Lincolnissa liittyy sen loppuun ja kuinka elokuva käsittelee Abraham Lincolnin kohtalon. Jos joku tätä lukevista ei nyt syystä tai toisesta tiedä, kuinka Lincolnille käy, niin en sitä tässä nyt paljasta. Sanon vain, että tämän osan elokuvasta olisi voinut hoitaa paremmin. Filmi on muuten niin taiturimaisesti keskittynyt ja paneutunut aiheeseensa, että lopetus tuntuu turhan kiirehdityltä.

Spielbergin ohjaus on kaikin tavoin varmaa ja lahjakasta läpi filmin. Hän saa näyttelijöistään kaiken irti ja koukuttaa katsojan historiallisiin tapahtumiin mukaan. Osa koukuttavuudesta syntyy jo siitä, kuinka mestarillista työtä elokuvan lavastus- ja puvustustiimit tekevät. Vuoden 1865 Yhdysvallat on loihdittu näytölle huikean hyvin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näitä lavasteita ja asuja, jotka ovat upeiden näyttelijöiden yllä, kehtaakin taltioida tarkoin kamera-ajoin ja kuvakulmin. Hienoa kuvauksessa on, kuinka kameratyöskentely todella antaa voiman näyttelijöille, eikä Lincolnin voimakasta yksinpuhelua yritetä tehostaa useilla leikkauksilla. Day-Lewis tekee kaiken tarvittavan. Leikkaus on muutenkin tarkkaa. Äänimaailma on myös voimakkaasti rakennettu efekteistä Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin asti. Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti melodioillaan.

Yhteenveto: Lincoln on hieno historiallinen draamaelokuva, jossa Daniel Day-Lewis tekee kenties uransa upeimman roolisuorituksen. Näyttelijä katoaa täysin Abraham Lincolnin roolissa ja usein tuntuu siltä kuin katsoisi oikeaa presidenttiä kameran edessä. Day-Lewis uhkuu karismaa ja katsoja kuuntelee lumoutuneena joka ikisen repliikin, mitä hänellä on sanottavanaan. Filmi on muutenkin vaikuttavien roolisuoritusten juhlaa. Käsikirjoitus on vahva ja täynnä mielenkiintoisia keskusteluja. Pitkät dialogit kulkevat hujauksessa ja kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Draama on voimakasta, jännitystä löytyy ja sotakohtaukset ovat näyttäviä lyhyessä kestossaankin. Steven Spielberg osoittaa jälleen kerran lahjansa kameran takana. Tekninen puoli on läpikotaisin onnistunut. Kaiken kaikkiaan Lincoln on hieno filmi, jota voi suositella kaikille Yhdysvaltain historiasta kiinnostuneille tai ihan vain upean näyttelemisen ihailijoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lincoln, 2012, DreamWorks, Twentieth Century Fox, Reliance Entertainment, Participant, Dune Entertainment, Amblin Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Touchstone Pictures, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1992)

VIIMEINEN MOHIKAANI

THE LAST OF THE MOHICANS

Ohjaus: Michael Mann
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Madeleine Stowe, Russell Means, Eric Schweig, Jodhi May, Wes Studi, Steven Waddington, Maurice Roëves, Patrice Chéreau, Terry Kinney, Tracey Ellis, Dennis Banks, Pete Postlethwaite ja Jared Harris
Genre: draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

The Last of the Mohicans, eli suomalaisittain Viimeinen mohikaani perustuu James Fenimore Cooperin samannimiseen kirjaan vuodelta 1826, sekä sen pohjalta tehtyyn aiempaan elokuvasovitukseen Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans - 1936). Vanha elokuvaversio oli yksi ohjaaja Michael Mannin suosikkielokuvista lapsena ja hän pohti pidemmän aikaa tehdä siitä oman versionsa. Lopulta hän pääsikin työstämään sitä ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo alkukesästä 1992, mutta kun filmin ensimmäisistä leikkausversioista tuli noin kolmetuntisia, studio pakotti Mannia tiivistämään elokuvan kahteen tuntiin. Vastahakoisasti Mann suostui ja lopulta Viimeinen mohikaani sai maailmanensi-iltansa 26. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen, kuten myös parhaan äänityksen Oscar-palkinnon. Itse näin elokuvan joskus yli kymmenen vuotta sitten huomattavasti nuorempana, mutta silloin filmi ei tehnyt kummoista vaikutusta. Olen pohtinut elokuvan uudelleenkatselua jo pitkään ja kun huomasin Viimeisen mohikaanin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen toistamiseen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1757 Ison-Britannian ja Ranskan sodan aikana Pohjois-Amerikassa mohikaaniheimon jäsenet Haukansilmä, Uncas ja Chingachgook päätyvät suojelemaan brittiläisen everstin tyttäriä, joita Ranskan armeija jahtaa mohawk-alkuperäiskansalaisen Maguan avulla.

Daniel Day-Lewis nähdään elokuvan pääroolissa Nathaniel Poena, eli Haukansilmänä, jonka mohikaani Chingachgook (Russell Means) on adoptoinut heimoonsa. Haukansilmänä Poe on opetellut alkuperäiskansan tavoille ja tietty siis metodinäyttelijänä tunnettu Day-Lewis päätti viettää useat viikot ennen kuvauksia eläen metsässä, kalastaen ja metsästäen ruokansa, päästäkseen paremmin käsiksi hahmonsa mielenmaisemaan. Ja tuttuun tapaansa Day-Lewisin suuri panostus johtaa kaikki kehut ansaitsevaan roolisuoritukseen. Hän on todella karismaattinen ja tekee voimakasta työtä kaiken aikaa ollessaan kameran edessä. Myös Means tekee oivaa työtä, kuten myös Eric Schweig, joka näyttelee Chingachgookin poikaa, Poen velipuolena toimivaa Uncasia.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Madeleine Stowe ja Jodhi May siskoksina Corana ja Alicena, joita Poe ryhtyy suojelemaan, sekä Maurice Roëves heidän eversti-isänään, Steven Waddington suojeluhommissa auttavana majuri Duncan Heywardina, Patrice Chéreau ranskalaiskenraali Montcalmina, sekä Wes Studi mohawk Maguana, joka auttaa Ranskan armeijaa, mutta jolla on myös omat motiivinsa pelissä. Sivuhahmoista juurikin Magua on mielenkiintoisin. Studi sopii erinomaisesti antagonistin osaan, mutta samalla katsoja voi ymmärtää hänen puolensa tarinasta ja miksi hän tekee niin kuin tekee. Kaikin puolin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan.

Viimeinen mohikaani nousi nopeasti niihin elokuviin, jotka kolahtivat vanhemmalla iällä huomattavasti kovempaa kuin lapsena. Filmissä on jotain todella vahvaa, jota on vaikea kuvailla. Mahdollisista historiallisista epätarkkuuksista viis, elokuva tuntuu oikeasti kuljettavan katsojansa aikamatkalle 1750-luvulle, kun Iso-Britannia ja Ranska taistelivat Pohjois-Amerikan herruudesta. Samalla leffa näyttää, kuinka Amerikan alkuperäiskansat joutuivat taistelun keskellä tyytymään osaansa häviäjinä. Onkin mielenkiintoista seurata tarinaa kahden kansan vinkkelistä katsottuna ja kuinka he päätyvät mukaan sodan keskelle ja millaiset motiivit ajavat heitä eteenpäin toisten ihmisten taistelussa. Filmi vangitsee taidokkaasti mukaansa ja pitää kiinni katsojasta vaikuttavaan loppuunsa asti. 

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin taidokkaasti luotu. Hengessä on jotain mystistä, mikä sopii erittäin hyvin näiden alkuperäiskansojen tarinaan. Seasta löytyy myös hyvää seikkailun tunnetta, joka sisältää niin jännitettä kuin tietysti myös romantiikkaa. Viimeisen mohikaanin keskellä onkin rakkaustarina, joka ei koskaan äidy siirappiseksi mössöksi, vaan se on juuri oikealla tavalla herkkä ja vahva - omasta mielestäni vahvempi kuin hieman vastaavanlainen romanssi Kevin Costnerin Tanssii susien kanssa -elokuvassa (Dances with Wolves - 1990). Toimintaakin on luvassa ja mukana on niin suuria ja näyttäviä sotakohtauksia kuin myös pienimuotoisempia (mutta tunnepuoleltaan voimakkaampia) käsirysyjä. Sotakohtauksissa vain hieman huvittaa, kuinka 1700-luvulla näiden kuninkaan armeijan sotilaiden käytös on taistelun tiimellyksessä mukamas erittäin arvokasta ja puista. Nopeat alkuperäiskansalaiset ehtivät juosta metrikaupalla sotilaiden luokse ja survaista kirveensä parinkin naamaan, ennen kuin nämä oikeasti ryhtyvät tekemään asialle mitään. Kivääritaistelussa suojaan ei mennä, vaan keskellä avointa maastoa tykitetään toisiaan siinä toivossa, että toisen puolen väki ehtii kuolla ennen omia kavereita.

Vanha Viimeinen mohikaani -elokuva on tosiaan tärkeä teos ohjaaja Michael Mannille, ja kunnioitus ja tietty henkilökohtainen side klassikkoa kohtaan huokuu Mannin filmistä. Mannin ohjaus on taidokasta ja hän rakentaa niin tarinaa kuin tunnelmaa osaavin käsin. Myös hänen käsikirjoituksensa yhdessä Christopher Crowen kanssa on mainio. Elokuva on näyttävästi kuvattu ja mukana on paljon upeita maisemakuvia, kuten myös hienoja kuvia taisteluista, jotka ovat hurjan näköisiä suurten lavasteidensa kanssa, jotka räjähtelevät tykkitulen voimasta. Asut ja maskeerauksetkin ovat erinomaiset. Kuitenkin kenties kaikkein parasta koko elokuvassa on sen musiikki. Säveltäjä Trevor Jones on työstänyt todella mahtipontisia melodioita, jotka nostavat teoksen vielä korkeammalle tasolle ja todella luovat sitä voimaa, mistä olen puhunut. Heikompien musiikkien kanssa Viimeinen mohikaani ei luultavasti toimisi näin hyvin ja Jonesin upea työ on äärimmäisen tärkeässä osassa. Ne maalailevat sellaisia skaaloja, että kaikki filmin tunteet kumpuavat melodioiden herkistä, suurista ja reippaista rytmeistä. Elokuva voitti Oscar-palkinnon parhaasta äänityksestä ja vaikka se tontti on hyvin hoidettu, on käsittämätöntä, etteivät muut tekniset puolet, erityisesti Jonesin musiikki, olleet edes ehdolla.

Viimeisestä mohikaanista on olemassa teattereissa julkaistun version lisäksi myös pidempi ohjaajan versio. Mann oli tosiaan alun perin työstämässä liki kolmetuntista teosta filmistä, mutta studion päätöksestä hän joutui tiivistämään sitä reippaalla kädellä. Ohjaajan versio ei kuitenkaan ole kuin muutaman minuutin teatteriversiota pidempi. Se sisältää lähinnä pienesti pidempiä kohtauksia, repliikkejä joita ei ole teatteriversiossa, sekä vaihtoehtoisia otoksia eri kuvista. Vaikka leffa toimii hyvin jo näin, olisi mielenkiintoista nähdä, millainen Mannin alkuperäinen visio olisi ollut.

Yhteenveto: Viimeinen mohikaani on hieno ja vaikuttava teos, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja siitä löytyy jotain todella mystistä ja voimakasta. Katsojalle herää tunne siitä, että on todistamassa jotain elämää suurempaa, mitä on vaikea saavuttaa. Ohjaaja Michael Mann suoriutuukin ihailtavasti roolistaan, tuoden jokaiseen hetkeen voimaa. Sotakohtaukset ovat näyttäviä, mutta vielä iskevämpiä ovat pienemmät ja henkilökohtaisemmat kamppailut. Seikkailun tunne on hyvin läsnä ja mukaan tuotu romantiikka ei ole mitenkään siirappista, vaan onnistuneen herkkää. Näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti - etenkin aina mahtava Daniel Day-Lewis. Sivurooleista parasta työtä tekee Wes Studi, jonka Magua-hahmo on myös varsin mielenkiintoinen. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on häikäisevä. Kuvaus on kaunista, puitteet komeat ja Trevor Jonesin säveltämät musiikit fantastiset. Jos Viimeinen mohikaani on jäänyt näkemättä, on 30-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää sillä itseään. Vuosijuhla on myös oiva syy katsoa elokuva pitkästä aikaa uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Last of the Mohicans, 1992, Twentieth Century Fox, Morgan Greek Entertainment

Arvostelu: Resident Evil: Apocalypse (2004)

RESIDENT EVIL: APOCALYPSE

Ohjaus: Alexander Witt
Pääosissa: Milla Jovovich, Sienna Guillory, Oded Fehr, Thomas Kretschmann, Mike Epps, Jared Harris, Razaaq Adoti, Sandrine Holt, Sophie Vavasseur, Iain Glen, Zack Ward ja Matthew G. Taylor
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Suosittuihin videopeleihin perustuva kauhutoimintaelokuva Resident Evil (2002) oli kriitikoiden ja fanien lyttäämisestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatko-osaa alettiin heti työstämään. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Paul W. S. Anderson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, mutta koska hän oli ohjaajana kiireinen Alien vs. Predator -leffan (2004) kanssa, hänen tilalle valittiin Alexander Witt. Kuvaukset käynnistyivät ja Resident Evil: Apocalypse sai ensi-iltansa syyskuussa 2004. Elokuva oli vielä edellistä osaa isompi hitti lippuluukuilla, vaikka saikin kriitikoilta ensimmäistä osaa kehnommat arviot. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, vaan tutustuin koko hommaan näiden leffojen kautta, kun kaverini näytti minulle kymmenisen vuotta sitten neljä ensimmäistä Resident Eviliä saman illan aikana. Silloin innostuin filmeistä ja olen katsonut Resident Evil: Apocalypsen varmaankin kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Katsoinkin Resident Evil: Apocalypsen vain muutamia tunteja ensimmäisen leffan jälkeen.

Pesä-laboratoriosta pakoon päässyt Alice herää Raccoon Cityn sairaalasta vain saadakseen selville, että Pesä on avattu ja T-viruksella tehostetut elävät kuolleet ovat saastuttaneet koko kaupungin. Alicen täytyy keksiä keino selvitä elossa ulos kaupungista, jonka Umbrella-yhtiö aikoo pian tuhota ydinpommilla.

Milla Jovovich palaa Alicen rooliin ja tekee huomattavasti erilaista työtä tässä. Kun Jovovich joutui ensimmäisessä Resident Evilissä tyytymään usein sivustakatsojan rooliin, Alicen yrittäessä muistaa asioita ja taistellessa vain pariin otteeseen, Apocalypsessa Jovovich pääsee alusta asti tositoimiin ja on jopa se hahmo, joka tietää asioista enemmän kuin muut, kohdattuaan zombit jo edellisessä leffassa. Jovovich ei vieläkään vakuuta näyttelijänä, mutta hänellä on kieltämättä oikeaa asennetta toimintasankarin rooliin.

     Tällä kertaa sivuhahmoina toimivat mm. videopelien päähenkilö Jill Valentine (Sienna Guillory), tätä auttavat sotilas Wells (Razaaq Adoti) ja toimittaja Terri Morales (Sandrine Holt), Umbrellan sotilaserikoisyksikkö S.T.A.R.S:in agentit Carlos (Oded Fehr) ja Nikolai (Zack Ward), Umbrellalla korkeassa asemassa työskentelevät majuri Cain (Thomas Kretschmann) ja tohtorit Isaacs (Iain Glen) ja Ashford (Jared Harris), jälkimmäisen tytär Angie (Sophie Vavasseur), sekä komedialliseksi kevennykseksi tarkoitettu, mutta lähinnä ärsyttävän stereotyyppinen L.J. (Mike Epps). Kretschmann ja Glen toimivat kelvollisina ja häijyinä pahiksina, Harrisin ollessa lähinnä huvittavan tyypillinen professorikuvaus. Jovovichin tavoin Guillory omaa tiukkaa asennetta, miksi onkin sääli, että hahmo pilataan pukemalla hänet naurettavan yliseksuaalisesti vähiin vaatteisiin. Loput näyttelijät hoitavat tonttinsa tarpeeksi sujuvasti, muttei kukaan erityisemmin vakuuta.

Resident Evil: Apocalypse lähtee käyntiin Alicen selostamalla kertauksella ensimmäisen elokuvan tapahtumista, mikä herättää helposti tunteen, että tekijätkään eivät luota siihen, että katsoja muistaisi, mitä oli viimeksi nähnyt. Hahmot matkasivat maanalaiseen laboratorioon, mikä paljastui olevan täynnä eläviäkuolleita ja kökösti animoituja digiörkkejä. Hahmot pääsivät pakoon ja luulivat olevansa turvassa, mutta jotta leffasarja jatkuisi, on Umbrella-yhtiön tietty pitänyt avata Pesän panssariovet ja päästää laboratoriossa lymyilleet kauhut valloilleen Raccoon Cityyn. Jos jotain erityisen positiivista Resident Evil: Apocalypsesta täytyy sanoa, niin se ei lähde kopioimaan ensimmäistä elokuvaa, vaan pyrkii tarjoamaan täysin erilaisen kokemuksen, hyödyntäen toki edellisestä osasta tuttua päähahmoa ja hirviöitä. Maanalaisen laboratorion sijaan leikkikenttänä toimii koko yllä oleva kaupunki ja moni poloinen joutuu tietty zombien ateriaksi.

Vaikka leffa onnistuukin jollain ilveellä viihdyttämään, on siitä kadonnut jokin mukaansatempaavuus, joka teki ensimmäisestä Resident Evilistä ihan passelin zombipätkän. Tässä zombimättö on aika yhdentekevää, eikä katsojaa jaksa kiinnostaa kenenkään kohtalo. Kauhuksi leffaa on vaikea kutsua, mutta ei se toisaalta edes pyri olemaan jännittävä, vaan enemmän puhtaampaa toimintaa. Pääasiassa hahmot vain ampuvat eläviäkuolleita Raccoon Cityn kaduilla ja aina välillä kaiken kovaäänisen räiskinnän aikana takaa ilmestyvä zombi pääsee haukkaamaan palan jostakusta epäonnisesta. Perinteinen zombitarina ei kuitenkaan tekijöille riitä, vaan lisäuhkana toimii viime filmin lopussa vihjailtu Nemesis-projekti. Kyseessä on huomattavasti ensimmäisen osan surkuhupaisia mörököllejä uhkaavampi ja vakuuttavampi monsteri, mutta jotenkin täysin irrallinen kaikesta muusta leffassa. Aivan kuin elokuvassa kulkisi kaksi juonikuviota päällekkäin, jotka eivät millään pysty toimimaan käsi kädessä. Niin tekijät kuin katsojatkin saattavat unohtaa zombit, kun järkälemäinen Nemesis tömistelee ruutuun.

Alexander Witt on vuosien varrella toiminut monissa isoissa elokuvissa apulaisohjaajana ja kuvaajana, mutta yhä tällä hetkellä Resident Evil: Apocalypse on ainoa leffa, jonka Witt on ohjannut täysin itse. Witt ei onnistu rakentamaan kaksista tunnelmaa, eikä hän todellakaan osoita pätevyyttään toimintakohtausten aikana. Läpikotaisin taistelut on toteutettu kehnosti. Osaamattomuus paistaa läpi siitä huolimatta, kuinka tekijät yrittävät peitellä sitä kameran heilumisella ja valtavalla määrällä leikkauksia hyvin yksinkertaistenkin lyöntien ja potkujen aikana. Kameratyöskentely ei muutenkaan ole leffassa laadukasta, puhumattakaan tönköstä leikkauksesta. On jopa turhauttavaa, kuinka moni ammuskelukohtaus on lähinnä sitä, että kamera kuvaa vain laukeavaa asetta. Sentään tuhotun kaupungin lavasteet ovat näyttävät ja niin Nemesiksen kuin zombikoirien maskeeraukset vaikuttavat. Puvustajat olisivat kuitenkin voineet miettiä Alicen ja Jillin typeriä asuja uudestaan. Digitaalisesti tehdyt mörököllit ovat yhtä kökköjä kuin viimeksi ja kaiken keskellä ne olisi voinut suosiolla poistaa kokonaan. Äänimaailma on tarpeeksi passeli, Jeff Dannan säveltämistä tyhjänpäiväisistä musiikeista huolimatta. 

Yhteenveto: Resident Evil: Apocalypse on heikko jatko-osa ihan menevälle zombielokuvalle. On hyvä, etteivät tekijät lähde toistamaan ensimmäisen filmin kuvioita ja kokonainen kaupunki avaa erilaisia mahdollisuuksia tapahtumille kuin maanalainen laboratorio. Tietty klaustrofobisuus on poissa, mutta samalla uhkat saattavat vaania nyt ihan missä vain. Nemesis-projekti tarjoaakin passelin uhkan, mutta se tuntuu silti erikoisen irralliselta muusta elokuvasta. Filmi ei harmillisesti kuitenkaan pyri olemaan jännittävä, vaan se keskittyy lähinnä tylsästi toteutettuihin toimintakohtauksiin. Pahviset hahmot ammuskelevat zombeja kaduilla, kameran heiluessa ja leikkaajan ollessa turhan innokas saksien kanssa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä elokuva ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Resident Evil: Apocalypsen katsoo ihan sujuvasti, vaikka vain puolentoista tunnin kestossaankin se käy välillä pitkäveteiseksi itseään toistavan rymistelynsä kanssa. Jos piti kovasti ensimmäisestä filmistä, voi jatko-osakin iskeä lujaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä... no, ei nyt ihan kohtausta, mutta jonkin sortin Umbrella-yhtiön mainos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Apocalypse, 2004, Davis Films / Impact Pictures, Constantin Film Ltd.

Arvostelu: Morbius (2022)

MORBIUS

Ohjaus: Daniel Espinosa

Pääosissa: Jared Leto, Matt Smith, Adria Arjona, Jared Harris, Al Madrigal ja Tyrese Gibson

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Morbius perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä The Amazing Spider-Man -sarjakuvassa vuonna 1971. Alun perin hahmon oli tarkoitus olla mukana elokuvassa Blade (1998), mutta tämä suunnitelma ei edennyt toteutukseen. Vuonna 2017 Sony ilmoitti työstävänsä omaa elokuvauniversumiaan Spider-Man -sarjakuvissa esiintyneiden hahmojen pohjalta. Yhtiö teki elokuvat Venom (2018) ja Venom: Let There Be Carnage (2021) ja ryhtyi samalla työstämään filmatisointia Morbiuksesta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä kesällä 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään useasti. Korona-aikaan elokuvalle on tehty pariinkin otteeseen lisäkuvauksia ja nyt Morbius saa vihdoin ja viimein ensi-iltansa. Itse innostuin, kun kuulin Morbiuksen saavan oman filminsä, mutta olin silti skeptinen kehnon Venomin jälkeen. Trailerit eivät vakuuttaneet minua ja maailmalta luetut ennakkoarviot laskivat odotuksiani entisestään. Kävin silti katsomassa Morbiuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa ja täytyy sanoa, että olen täysin mykistynyt näkemästäni. Kyseessä on henkeäsalpaavan jännittävä, jopa suorastaan pelottava vampyyrielokuva, joka ei jätä verenhimoisia katsojia kylmäksi. Elokuva on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia upeiden tietokonetehosteiden kera. Tarina on vangitseva ja Jared Leto tekee elämänsä roolityön pääroolissa itse Morbiuksena. Filmi on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista!

Niin siis aprillia... Morbius on suorastaan ihan paska leffa.

Tohtori Michael Morbius sairastaa hirvittävää tautia ja on käyttänyt koko elämänsä etsiäkseen sille parannuskeinoa. Hän päätyy kokeilemaan vampyyrilepakon DNA:ta lääkkeenä ja aluksi koe vaikuttaisi parantavan hänet. Mutta sitten Michael huomaa himoitsevansa ihmisverta.

Jared Leto nähdään pääroolissa tohtori Michael Morbiuksena, joka on pienestä pitäen sairastanut harvinaista veritautia. Mieleltään nerokas Michael pääsi koulusta kunniakkain paperein ja hän on mullistanut urallaan lääketiedettä huimasti. Kaiken tämän hän on tehnyt päästäkseen omasta sairaudestaan eroon, mutta hänen tekemänsä kokeilut eivät toimi toivotulla tavalla... Viime vuosina varsin kehnoja roolisuorituksia esimerkiksi Suicide Squadissa (2016), The Little Thingsissä (2021) ja House of Guccissa (2021) tarjonnut Leto tekee itse asiassa ihan kelvollista työtä osassaan. Hän on huomattavasti hillitympi kuin viime aikoina on totuttu näkemään. Hän sopii passelisti tohtorin osaan ja tulkitsee sujuvasti myös Michaelin lisääntyvää verenhimoa, kun tämä alkaa kokemaan muutoksia lääkkeeksi luulemansa aineen myötä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Michaelin kanssa töitä tekevä tohtori Martine (Adria Arjona), Michaelin paras ystävä Milo (Matt Smith), Michaelia lapsena hoitanut tohtori Nicholas (Jared Harris), sekä FBI-agentit Stroud (Tyrese Gibson) ja Rodriguez (Al Madrigal), jotka ryhtyvät selvittämään kummallisia kuolemia, joissa uhreilta on imetty veret pois kehoista. Arjona, Harris ja Madrigal suoriutuvat tarpeeksi hyvin osistaan, mutta heidän hahmonsa jäävät hieman tylsiksi. Smith on kuitenkin kiusallisen huono yhä vain eksentrisemmäksi muuttuvan hahmonsa kanssa. Ja kuka ihme koki hyväksi ideaksi pistää Gibsonin esittämään kovanaamakyttää?

Morbius on aika lailla juuri niin kökkö elokuva kuin ennakkoon aavistelin. Se on Venom-leffojen kaltainen sillisalaatti, joka saa toivomaan, että Sony tajuaisi luovuttaa Spider-Maniin liittyvien hahmojen elokuvaoikeudet takaisin Marvelille. Venomin eduksi sentään nousee Eddien (Tom Hardy) ja Venomin hilpeä päänsisäinen keskustelu, mutta Morbius ei tarjoa edes sitä hupia. Eipä tätä tosin ole paria surkeaa vitsiä lukuun ottamatta komediaksi kirjoitettukaan. Se ei toki sinänsä haittaa, kun kyseessä on vampyyrifilmi. Jos jotain, odottaisin elokuvan olevan synkkä ja painottuvan enemmän kauhun puolelle. Kyllä Morbius sellaista aluksi yrittää, joskin jännityspuoli rakentuu lähinnä pöljien ja kovaäänisten äkkisäikyttelyjen puolelle. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän se alkaa muistuttamaan vuosia sitten tehtyjä Marvel-elokuvia, kuten Ben Affleckin Daredeviliä (2003), X-Men Origins: Wolverinea (2009), Ghost Rider: Koston henkeä (Ghost Rider: Spirit of Vengeance - 2011) ja vuoden 2015 Fantastic Fouria.

Elokuvan katsomisen jälkeen katsoin kotona leffasta julkaistut trailerit, jotka varmistivat luuloni siitä, että leffaa on alkuperäisten kuvausten jälkeen työstetty uudestaan. Trailereissa nähtiin pätkiä, joita ei ole elokuvassa lainkaan. Mukana on hahmo, jolla on täysin erilainen rooli trailereissa kuin itse elokuvassa ja varsinkin hänen kohdalla haluaisin nähdä alkuperäisen leikkausversion Morbiuksesta. Tämä teattereihin julkaistu tekele on niin pitkäveteinen ja geneerinen mitäänsanomattomuus, etten jaksa edes ärsyyntyä siitä. Elokuva on kömpelösti kasattu kokoon ja vaikka se kulkee kuin pikakelauksella, käy se usein tylsäksi. Leffan yritykset olla kauhua saavat haukottelemaan ja toimintakohtaukset pitävät sisällään naurettavan surkeita tietokonetehosteita.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Daniel Espinosa, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. ihan menevä toimintapätkä Turvatalo (Safe House - 2017) ja ihan katsottava scifiraina Life (2017). Aiempi filmografia antaa jo kuvaa siitä, ettei Espinosassa ole kovin taidokkaasta elokuvatekijästä kyse, mutta Morbius on jo aikamoinen rimanalitus. Tähän on toki varmasti vaikuttanut paljon leikkaa-liimaa-taktiikalla Marvel-elokuviaan tekevä Sony-yhtiö. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin kynäilemä käsikirjoitus on tönkkö ja tylsä, ja vähäisetkin yllätykset on menty paljastamaan trailereissa. On harmi, ettei kaksikko ole edes lähtenyt kunnolla tutkimaan Michaelille muodostuvaa moraalista konfliktia siitä, että hän käytti vuosia ihmisten auttamiseen ja pelastamiseen, mutta nyt hänen pitäisi tappaa ihmisiä selviytyäkseen itse. Leffa on sentään ihan kelvollisesti kuvattu ja mukana on oivallista valaisua, lavastusta ja äänityöskentelyä. Efektit näyttävät kuitenkin vähän väliä viimeistelemättömiltä. Morbiuksen vampyyrinaama on enemmän huvittava kuin pelottava ja kuvan jatkuva sumentaminen ja suttaaminen tekee elokuvasta usein ärsyttävää katseltavaa.

Yhteenveto: Morbius on surkea tekele niin sarjakuvafilmatisointina kuin vampyyrikauhuna. Jared Leto on itse asiassa yllättävän toimiva pääroolissa, mutta oikein mikään hänen ympärillään ei toimi. Käsikirjoitus on sotkuinen ja tylsä, mitä ei yhtään auta leffan pikasaksittu leikkaus ja päivänselvät uusintakuvaukset. Elokuva kulkee mitäänsanomattoman tuttuja latuja ja vähäiset yllätyksetkin on menty paljastamaan trailereissa. Kauhukohtaukset ovat kökköjä typerien äkkisäikäyttelyjensä takia, toimintakohtaukset pitävät sisällään toinen toistaan kehnompia tietokonetehosteita ja vähäiset vitsit aiheuttavat lähinnä suurta myötähäpeää. Matt Smith on surkea osassaan Michaelin kaverina ja Tyrese Gibsonia ei millään voi ottaa tosissaan kovanaamaisena FBI-agenttina. On suuri sääli, että kun Morbius pääsi vihdoin tähdittämään omaa leffaansa, ei hahmo todellakaan saanut ansaitsemaansa filmatisointia. Kyseessä on suorastaan varsinainen vitsi, eikä siis ihme, että useasti viivästynyt leffa päädyttiin lopulta julkaisemaan juuri aprillipäivänä. Jos pidit kovasti Venom-elokuvista, voi Morbius toimia myös. Muuten jos haluat nähdä Marvelin sarjakuviin perustuvan vampyyrielokuvan, suosittelen mieluummin katsomaan Bladet.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka enemmänkin hämmentävät kuin innostavat katsojaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Morbius, 2022, Columbia Pictures, Marvel Entertainment

Arvostelu: Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)

SHERLOCK HOLMES: A GAME OF SHADOWS (2011)

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Noomi Rapace, Jared Harris, Stephen Fry, Kelly Reilly, Paul Anderson, Geraldine James ja Rachel McAdams
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuva Guy Ritchien elokuva Sherlock Holmes (2009) oli suuri menestys, jota kriitikotkin arvostivat, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten elokuvan lopetus jo vihjaili. Jatko-osan teko alkoikin heti, kun ensimmäinen osa tajuttiin menestykseksi. Sherlock Holmes: A Game of Shadows sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 ja oli myös suurhitti, tienaten enemmän kuin edeltäjänsä. Elokuva kuitenkin jakoi sekä katsojien että kriitikoiden mielipiteitä, eikä noussut yhtä arvostetuksi kuin ensimmäinen osa. Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Sherlock Holmes saisi jatkoa, sillä olin pitänyt sitä erinomaisena teoksena. Kävinkin katsomassa jatko-osan leffateatterissa isäni kanssa, kun se ilmestyi ja vaikka kyseessä ei ollut mielestäni yhtä hyvä leffa, pidin A Game of Shadowsista todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Viime vuonna en kuitenkaan katsonut Sherlock Holmeseja ollenkaan, joten minun teki kovasti mieli katsoa ne jälleen. Samalla päätin myös kirjoittaa niistä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sherlock Holmes!

Sherlock Holmes yrittää selvittää julman professori Moriartyn suunnitelmaa. Hänen kanssaan tapausta päätyvät tutkimaan myös Holmesin tärkein ystävä tohtori John Watson ja mustalaisennustaja Simza.

Sherlock Holmesin roolissa jatkaa Iron Man (2008) -tähti Robert Downey Jr., joka on yhä erittäin hyvä roolissaan. Hahmo on edelleen sama päätteleväinen ja älykäs etsivä, josta löytyy paljon kummallisia puolia. Holmes kehittelee erilaisia kokeita, eikä usein suostu kertomaan, mitä on puuhaamassa, minkä lisäksi hän on muutenkin mysteerinen ja erikoinen tapaus. Holmesiin tuodaan lisäsyvyyttä heti leffan alussa, mistä syntyy hänelle taakka kannettavaksi loppuelokuvan ajan. Downey Jr. näyttelee roolin aivan nappiin.
     Myös Jude Law tekee paluun ja on edelleen loistava tohtori John Watson. Vaikka Holmes on Watsonin läheisin ystävä, ei hän tunnu välillä lainkaan sietävän oikukasta Holmesia. Watson on menossa naimisiin, eikä hänellä ole aikaa uusille seikkailuille. Hän kuitenkin löytää jälleen uusia syitä arvostaa etsivää enemmän, etenkin joutuessaan itse mutkikkaaseen päättelytyöhön. Watson osoittaa taas olevansa erinomainen taistelija, minkä lisäksi häneltä löytyy enemmän huumorintajua kuin aiemmin, vaikka pääasiassa tympeä ilme onkin hahmon kasvoilla.
     Uutena naissankarina esitellään ruotsalaisen näyttelijä Noomi Rapacen näyttelemä madame Simza, joka lähtee pääkaksikon mukaan, koska heidän tutkimaansa tapaukseen liittyy Simzalle erittäin läheinen henkilö. Simza työskentelee ennustajana, muttei tunnu itsekään uskovan hommaan. Simza on mielenkiintoinen hahmo, ollessaan jokseenkin salaperäinen, minkä Rapace tuo hienosti esille. Rapace on mainio näyttelijä ja suoriutuu osastaan oivasti.
     Sherlock Holmesin arkkivihollista, eli Moriartya esittää Jared Harris. Alussa kun Moriartyn kasvot vihdoin paljastetaan, hahmosta katoaa kokonaan mysteerisyys, joka ympäröi häntä ensimmäisen elokuvan ajan. Alun pienoisen pettymyksen jälkeen alkaa huomata, että kyseessä onkin oikeasti häikäilemätön ja julma hahmo, joka ei anna minkään tulla tielleen. Vaikka Moriartyn suunnitelma onkin aika suureellinen, on siinä ymmärrettäviä puolia. Hahmo haluaa pitää maailmaa vallassaan, muttei aio toteuttaa sitä monen muun pahiksen tapaan. Moriarty on nerokas henkilö, mikä tekee hänestä loistavan vastuksen Holmesille. Harrisista löytyy juuri oikeaa arvokkuutta ja pahuutta rooliin.
     Muita uusia hahmoja ovat Sherlock Holmesin veli Mycroft Holmes, jota esittää Jeeves & Wooster -sarjasta (1990-1993) tuttu Stephen Fry, joka pääsee olemaan hupaisa oma itsensä ja palkkatappaja Sebastian Moran (Paul Anderson), joka on erinomaisen sotilaskoulutuksensa ansiosta vaarallinen ja täten täydellinen vastus Watsonille. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Watsonin kihlattu Mary (Kelly Reilly), viettelevä rikollinen Irene Adler (Rachel McAdams) ja Holmesin taloudenhoitaja rouva Hudson (Geraldine James).

Sherlock Holmesin lopussa Holmes tajusi, että hänen tutkimaansa tapaukseen liittyi muutakin ja hän päätti jatkaa tutkintaa. Vuotta myöhemmin hän on yhdistänyt erilaiset salamurhat ja pommi-iskut professori Moriartyyn. Vasta kun Moriarty päättää pistää lopun Holmesin tutkinnalle vahingoittamalla Holmesille rakkaita henkilöitä, etsivä lähtee tosissaan metsästämään professoria Euroopan halki. Elokuvassa siirrytäänkin muutaman kerran maasta toiseen ja edellisestä osasta tuttu Lontoo nähdään vain leffan alussa. Ratkaisu on paras mahdollinen, sillä se vie hahmoja uusiin lokaatioihin, jolloin katsoja pääsee kokemaan paljon uutta. Näin elokuva ei myöskään päästä otteestaan, kun juoni kuljettaa sekä hahmoja että katsojia kaiken aikaa eteenpäin, nostattaen jännitysastetta koko ajan korkeammalle. Täysin samaa mysteerisyyttä ja salapoliisityöskentelyä ei leffasta löydy kuin edeltäjästä, vaikka paljon samaa tunnelmaa on saatu mukaan. Elokuva pohjautuu enemmän toimintaan, jossa pääkaksikko pistetään vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin kuin aiemmin. Mysteerisyyttä tuodaan aina välillä mukaan ja loppuun on saatu mukaan erittäin mainio finaali, jossa tapauksen monimutkaisia solmuja päästään todella ratkomaan auki. Näin enemmän toimintaan kääntyvä henki ei haittaa, etenkään kun toimintakohdat ovat pääasiassa upeasti toteutettuja.

Monen jatko-osan tapaan Sherlock Holmes: A Game of Shadows on edeltäjäänsä synkempi osa. Se ei onneksi tarkoita, että edellisen osan loistava huumori olisi kadonnut. Vitsejä löytyy useassa kohtaa, minkä lisäksi hahmojen toiminnoille pääsee nauramaan. Vaikka mukana onkin monta hauskaa hetkeä, kaikkein makeimmat naurut tarjoaa montaasi, jossa Watson ja mustalaiset ratsastavat tyylikkäissä maisemissa ja Holmes seuraa jälkijunassa pienellä kipittävällä ponilla. Siinä kohtaa mukana on niin hienosti luotu tunnelma, ettei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kaikkein parasta kuitenkin koko elokuvassa on Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n välinen kemia, jonka ansiosta pääkaksikon luja ystävyys välittyy täydellisesti katsojille läpi elokuvan. Valitettavasti elokuvaa on tehty idealla "jatko-osa suurempi on yhtä suuri kuin jatko-osa parempi", jolloin teos on suureellisempi kuin edeltäjänsä. Onneksi ei kuitenkaan yliampuvasti, mutta silti leffa toimisi paremmin hieman pienemmissä sfääreissä. Myös "synkempi parempi" -idea ei välillä täysin toimi, jolloin A Game of Shadows ei ole edeltäjänsä tasoinen loistava elokuva. Leffasta ei löydy myöskään samanlaista yllätyksellisyyttä, mikä teki Sherlock Holmesista niin hienon, vaan elokuva pelaa liian usein varman päälle, minkä lisäksi se myös hidastelee muutamassa kohtaa turhaan. Lopetus ei myöskään täysin vakuuta, vaikka siinä on hieno idea. Näin toteutettuna lopetus on hieman liian paljastava ja katsojana toivoisi, että siinä näytettäisiin paljon vähemmän ja annettaisiin katsojan itse tehdä johtopäätöksiä. Todella hyvä elokuva on kuitenkin kyseessä ja tämä kannattaa katsoa, jos piti edeltäjästä.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Guy Ritchie, joka on tehnyt todella hienoa työtä, vaikka suunnitteluun olisi voitu käyttää ihan pienesti enemmän aikaa. Ritchien tuttuja kikkailuja on nähtävissä useasti leffan aikana. Mukana on jälleen kohtia, joissa Holmes suunnittelee etukäteen taisteluliikkeensä, jolloin toimintakohta näytetään ensin hidastettuna ja sitten nopeammin kun itse toteutus tapahtuu. Hidastuksesta nopeutukseen tapahtuu muutenkin useasti toimintakohtauksien aikana. Yksi parhaista toimintakohtauksista on takaa-ajo metsässä, joka on kuvattu todella upeasti, kuten myös leikattu. Siinä hidastukset ja nopeutukset on rytmitetty mukaan täydellisesti, jolloin ei voi muuta kuin ihailla ja jännittää, mitä tulee tapahtumaan. Ritchielle tuttua nokkelaa dialogia on myös mukana. Sherlock Holmes: A Game of Shadows on kuvattu muutamaa heiluvaa otosta lukuunottamatta mainiosti, kuten myös leikattu, vaikka pientä lyhennystä voisi tehdä muutamassa kohtaa. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen aivan upeita. Elokuva tapahtuu vuonna 1891 ja ajankuva on mahtavasti toteutettu. Tehosteet ovat hienoja aina visuaalisesta ilmeestä ääniefekteihin. Musiikista vastaa taas Hans Zimmer, joka on tehnyt erinomaista työtä sävellysten kanssa. Zimmer on hienosti pitänyt mukana tuttuja teemoja, minkä lisäksi hän on tuonut mukaan uusia hienoja melodioita. Leffassa kuullaan myös klassisia sävellyksiä, kuten Mozartin "Don Giovannia", Franz Schubertin "Die Forellea" ja Johann Strauss II:n "Wiener Blutia".

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa siten, että Robert Downey Jr. saapuu aina välillä kuvaan kertomaan leffan teosta, sekä puolituntia kestävä seitsemänosainen "Focus Points", jossa kerrotaan tarkemmin eri asioista elokuvassa, kuten Moriartysta ja Mycroftista, sekä Holmesin ja Watsonin ystävyydestä.

Yhteenveto: Sherlock Holmes: A Game of Shadows on todella mainio jatko-osa, joka jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin. Mysteerisyyttä ei ole samalla lailla mukana, vaan elokuva painottuu enemmän toiminnan puoleen. Toiminta on kuitenkin upeasti toteutettu, etenkin metsässä nähtävässä takaa-ajossa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla toteutusta. Leffa on myös synkempi kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huumoria on mukana paljon ja ponikohtaus on ehdottomasti hauskinta koko leffassa. Kaikkein parasta on kuitenkin pääkaksikon ystävyys, jonka Robert Downey Jr. ja Jude Law tuovat upeasti esille. Noomi Rapace on erittäin hyvä naispääosassa ja Jared Harris on oiva valinta rikollisnero Moriartyksi. Ohjaaja Guy Ritchien tutut tyylit ovat usein vahvasti läsnä ja sopivat täysin leffan henkeen. Lopetus ei ole mitä parhaiten toteutettu, vaikka sen idea onkin hyvä. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Se ei ole yhtä hieno kuin Sherlock Holmes, mutta silti erittäin hyvä. Sherlock Holmes 3:n työstäminen on vihdoin alkanut ja toivon todella, että elokuva ilmestyisi mahdollisimman pian, se pitäisi tason samana ja sille tehtäisiin mahdollisimman nopeasti jatkoa. Toivoisin myös, että elokuvan juoni olisi otettu yhdestä tunnetuimmasta Sherlock Holmes -kirjasta: "The Hound of the Baskervilles" (1901)...

Kirjoittanut: Joonatan, 7.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Sherlock Holmes: A Game of Shadows, 2011, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Lin Pictures