Näyttelijät: Sally Field, Lewis Pullman, Alfred Molina, Colm Meaney, Sofia Black-D'Elia, Joan Chen, Kathy Baker, Beth Grant ja Laura Harris
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 10
Remarkably Bright Creatures, eli suomalaisittain Merkillisen fiksuja olentoja perustuu Shelby Van Peltin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Kesällä 2024 Netflix ilmoitti hankkineensa kirjan filmatisointioikeudet ja työstävänsä sen pohjalta elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Merkillisen fiksuja olentoja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut kuullutkaan Van Peltin kirjasta, mutta kiinnostuin elokuvasta sen näyttelijöiden takia. Katsoinkin leffan heti sen julkaisuviikonloppuna.
Akvaariossa elävä mustekala Marcellus kummastelee, kun hänestä huolta pitävä iäkäs yösiivooja Tova saa työparikseen nuoren Cameronin.
Sally Field näyttelee Tova Sullivania, iäkästä naista, joka työskentelee pikkukaupungin akvaarion yösiivoojana ja on erittäin tarkka työstään. Tovaa painavat hänen miehensä ja poikansa kuolemat, minkä lisäksi hänellä on ristiriitainen suhtautuminen lähestyvään eläköitymiseensä. Lewis Pullman taas esittää Cameron Cassmorea, nuorta miestä, joka soittaa bändissä ja on saapunut kaupunkiin etsimään isäänsä, jota hän ei ole koskaan tavannut. Cameronin auto kuitenkin hajoaa ja kun hän tarvitsee rahaa sen korjaukseen, hän ottaa vastaan pestin akvaariosta. Aluksi Tova ja Cameron eivät tule toimeen, mutta löytävät hissuksiin yhteisen sävelen, pääasiassa akvaarion suosituimman meriotuksen, Marcellus-mustekalan (äänenä Alfred Molina) kautta. Field ja Pullman ovat mainioita rooleissaan ja he toimivat hyvin yhdessä ruudulla. Molinan ääni istuu myös täydellisesti Marcellukselle, eikä kyseessä muuten ole ensimmäinen kerta, kun Molina esittää mustekalaa - nähtiinhän hänet Hämähäkkimiehen vastustajana Tohtori Mustekalana jo vuoden 2004 elokuvassa Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 (Spider-Man 2)!
Elokuvassa nähdään myös Colm Meaney ruokakauppaa pyörittävänä Ethanina, Joan Chen, Kathy Baker ja Beth Grant Tovan neulontakerhoon kuuluvina Janicena, Mary Annina ja Barbina, sekä Sofia Black-D'Elia surffausliikkeessä työskentelevänä Averyna, johon Cameron tietty ihastuu ensinäkemältä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, etenkin Meaney hupaisana Ethanina.
Merkillisen fiksuja olentoja osoittautui oikein kelvolliseksi draamaelokuvaksi, joka sisältää paljon hyvää, mutta joka ei mielestäni ihan osunut maaliinsa. Elokuvan päähenkilöt ja heidän näyttelijänsä ovat mainiot ja on mukavaa seurata, kuinka aluksi toisilleen äksyilevät Tova ja Cameron alkavat vähitellen lämmetä toisilleen ja ymmärtämään toisiaan paremmin. Mainion lisänsä tähän tuo ystävystymistä lasin takaa seuraava Marcellus. Akvaarion lasi kun toimii toisinkin päin ja tämä mustekala ihmettelee meitä kahdella jalalla käveleviä otuksia samalla lailla kuin me kummastelemme sitä.
Elokuvan tarinakin on oivallinen, joskin mielsin sen suuret käänteet ja oivallukset turhan ilmiselviksi heti, kun hahmoista, heidän taustoistaan ja motiiveistaan ilmenee vähänkin lisää. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta on mielenkiintoista seurata, kun hahmot itse hoksaavat nämä merkittävät asiat. Se, mikä minua oikeasti häiritsi Merkillisen fiksuissa olennoissa, on elokuvan loppusuoran ylisentimentaalinen itkujen kosiskelu. Elokuvassa on ainekset olla aidosti liikuttava, mutta tällaisenaan viimeiset puoli tuntia alkoivat jo tuntua siltä, että Sally Field olisi henkilökohtaisesti olohuoneessani pilkkomassa sipulia. Moni tulee varmasti herkistymään kyyneliin, mutta itselleni vähempi olisi ollut enemmän ja nyt mielsin leffan loppusuoran turhan keinotekoiseksi nyyhkyilyksi.
Elokuvan on ohjannut Olivia Newman, joka on aiemmin tehnyt myöskin kelvollisen kirja-adaptaation Suon villin laulun(Where the Crawdads Sing - 2022). Tässäkin Newman hoitaa tonttinsa vaihtelevasti, erityisesti tunnelman puolesta. Hänen ja John Whittingtonin työstämä käsikirjoitus on kuitenkin oivallinen, erityisesti dialoginsa puolesta. Teknisesti Merkillisen fiksuja olentoja on mainio. Se on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja Marcellus on onnistuneesti toteutettu, sulauttaen niin oikeassa akvaariossa kuvattua Agnetha-mustekalaa ja tietokonetehosteita. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Dickon Hinchliffen säveltämät musiikit toimivat mukavasti, vaikka ovatkin omiaan lisäämään loppusuoran itkunpuristusta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Remarkably Bright Creatures, Yhdysvallat, 2026, Netflix Studios, Night Owl Stories
Näyttelijät: Reese Witherspoon, Sally Field, Regina King, Jennifer Coolidge, Bob Newhart, Bruce McGill, Dana Ivey, Jessica Cauffiel, Alanna Ubach, Luke Wilson, Bruce Thomas ja Moonie
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 3
Amanda Brownin kirjaan perustuva komedia Blondin kosto(Legally Blonde - 2001) oli kriitikoilta positiivista palautetta saanut taloudellinen hitti, joka sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta Blondin kosto 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Elokuva menestyi hyvin, mutta se sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta ja monilta katsojilta. Jopa päätähti Reese Witherspoon on jälkikäteen todennut, ettei välittänyt siitä, millainen elokuvasta tuli. Itse olin aiemmin nähnyt vain alkuperäisen Blondin koston, josta olin pitänyt yllättävänkin paljon. Nyt kun elokuvasarja on saamassa lisäyksen esiosatelevisiosarjalla Elle (2026-), päätin sitä odotellessa katsoa koko leffasarjan läpi. Muutama viikko ensimmäisen Blondin koston uudelleenkatselun jälkeen katsoin vihdoin Blondin kosto 2:n.
Elle ja Emmett ovat menossa naimisiin ja pariskunta haluaa kaikki heille tärkeät paikalle häihin - jopa Bruiser-koiran vanhemmat. Kun Ellelle selviää, että Bruiserin äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koe-eläimenä, hän matkaa Washingtoniin, saadakseen läpi lain, joka kieltäisi alan eläinkokeet.
Reese Witherspoon palaa rooliinsa Elle Woodsiksi, joka osoitti ensimmäisessä Blondin kostossa kaikki vääriksi pääsemällä opiskelemaan lakia Harvardin yliopistossa. Nyt Elle on valmistunut koulusta ja häntä odottaa lupaava ura, sekä unelmahäät Emmettin (Luke Wilson) kanssa. Kaikki menee kuitenkin sekaisin, kun Ellelle selviää, että hänen koiransa Bruiserin (Moonie) äitiä pidetään kosmetiikkatuotteiden koekaniinina. Witherspoon on toistamiseen mainio Ellenä ja jälleen hahmo saa huomata, että on vaikeaa tulla otetuksi tosissaan, jos on nuori nainen, joka vieläpä pukeutuu päästä varpaisiin vaaleanpunaiseen ja kantaa koiraansa kaikkialle. Elleä kannustaa jälleen todistamaan kykynsä ja on hienoa nähdä, että vaikka nainen rakastaakin erilaisia ihonhoitotuotteita, on hän heti valmis muuttamaan järjestelmää, kun karu totuus bisneksestä käy hänelle ilmi.
Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Jessica Cauffiel ja Alanna Ubach Ellen ystävinä Margotina ja Serenana, sekä Jennifer Coolidge kampaamolla työskentelevänä Paulettena, kun taas uusina tuttavuuksina mukaan hyppäävät Sally Field kongressin jäsenenä Victoria Ruddina, Regina King, Mary Lynn Rajskub ja J. Barton hänen tiimiinsä kuuluvina Gracena, Reenana ja Timothyna, Bob Newhart ovimies Sid Postina, sekä Bruce McGill ja Dana Ivey kongressin edustajina Stan Marksina ja Libby Hauserina. Sivunäyttelijät ovat vähintään kelvollisia rooleissaan. Uudet tulokkaat hoitavat hommansa huomattavasti rauhallisemmin kuin eksentrisesti rooleihinsa palaavat Cauffiel, Ubach ja fanisuosikki Coolidge.
Ensimmäinen Blondin kosto onnistui tosiaan yllättämään minut aivan totaalisesti ja vaaleanpunaisen bimboilun alta löytyi voimakas feministitarina, joka kommentoi niin naisten asemaa lakimaailmassa, typeriksi osoittautuvia ennakkoluuloja, sekä alan epäkohtia esimerkiksi ahdistelun muodossa. Blondin kosto 2 sisältää myös omat syvällisyytensä, liittyen esimerkiksi lakimaailman korruptioon, sekä siihen, että lainmukaisuus ei aina tarkoita sitä, että jokin olisi moraalisesti tai eettisesti oikein. Elokuvan ilmestymisen aikoihin vuonna 2003 eläinkokeet kosmetiikka-alalla olivat täysin normaalina pidetty juttu ja tosielämässä vasta vuonna 2013 Euroopassa lakiin kirjattiin, että alan on pakko siirtyä vaihtoehtoisiin menetelmiin. Edelleen Yhdysvalloissa eläinkokeita tehdään siellä ja täällä.
Vaikka leffa kommentoikin lakimaailman epäkohtia ja pistää Ellen tärkeälle asialle, Blondin kosto 2:sta puuttuu se terävyys ja hauskuus, mitkä tekivät ensimmäisestä leffasta niin mahtavan. Elokuva näyttäytyy enemmän turhan sinisilmäisenä ja sen huumori syntyy enemmän koheltamisesta - tai viittauksista Frendit-sarjaan (Friends - 1994-2004), mikä on toki hieman hassua, koska Witherspoonhan esiintyi kyseisessä komediasarjassa parissakin jaksossa yhden päähenkilöistä siskona. Siinä, missä ensimmäinen leffa oli nokkela koko perheen elokuva, jatko-osa tuntuu lähinnä nimenomaan lastenleffalta ja valitettavasti tällä kertaa elokuvan loppuhuipennus on kaikissa naiiviudessaan jopa vaivaannuttavan korni. Leffasta löytyy hetkensä, mutta silti kokonaisuutena se jäi harmillisen keskinkertaiseksi.
Ohjaaja Charles Herman-Wurmfeld ei onnistu tunnelman kanssa yhtä ilahduttavasti kuin edeltäjänsä, eikä myöskään tämänkertainen käsikirjoittaja Kate Kondell suoriudu työstään yhtä vakuuttavan monitahoisesti. Sentään teknisesti Blondin kosto 2 on ihan toimiva. Leffa on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus näyttävää. Visuaalisen ilmeen ainoa selvä kämmähdys on kiusallisen kökkö taustakankaan käyttö kohtauksessa, jossa Elle vierailee Lincolnin muistomerkillä. Kohtauksesta näkee liiankin selvästi, ettei Witherspoon todellakaan ollut samassa tilassa patsaan kanssa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Rolfe Kentin säveltämät musiikit pitävät kepeää fiilistä yllä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Legally Blonde 2: Red, White & Blonde, Yhdysvallat, 2003, Metro-Goldwyn-Mayer, Marc Platt Productions, Type A Films
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, Tommy Lee Jones, Joseph Gordon-Levitt, David Strathairn, Lee Pace, Gulliver McGrath, Michael Stuhlbarg, Gloria Reuben, James Spader, Tim Blake Nelson, Jeremy Strong, Jared Harris, Walton Goggins, Hal Holbrook, Stephen Henderson, Jackie Earle Haley, Colman Domingo, David Oyelowo, Bill Camp, Elizabeth Marvel, Dane DeHaan, Lukas Haas ja Adam Driver Genre: draama, historia Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia Ikäraja: 12
Lincoln perustuu Doris Kearns Goodwinin historialliseen kirjaan Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln vuodelta 2005, mikä taas puolestaan pohjautuu Yhdysvaltain 16. presidentin, Abraham Lincolnin elämän viimeisiin kuukausiin. Jo vuonna 1999, kuusi vuotta ennen kirjan julkaisua Goodwin kertoi ohjaaja Steven Spielbergille opuksestaan ja Spielberg ilmoitti välittömästi hankkivansa sen elokuvaoikeudet. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin John Logan, joka korvattiin pari vuotta myöhemmin Paul Webbillä, joka taas puolestaan korvattiin Tony Kushnerilla. Aluksi Abraham Lincolnin rooliin pyydettiin Daniel Day-Lewisia, mutta hän ei suostunut elokuvaan, jolloin tilalle palkattiin Liam Neeson. Projektin kuitenkin venyessä vuosi vuodelta, Neeson jätti leffan ja lopulta Spielberg sai taivuteltua Day-Lewisin ottamaan roolin vastaan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein lokakuussa 2011 ja lopulta Lincoln sai maailmanensi-iltansa 8. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti taloudellisesti ja se voitti kriitikot puolelleen. Se sai jopa kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja lavastuksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti myös parhaan miespääosan palkinnon. Itse näin Lincolnin vasta vuotta tai kahta myöhemmin, kun katsoin sen vuokralta isoäitini kanssa. Pidin elokuvasta ja olen ostanut sen Blu-rayna, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Lincolnin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uusiksi ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
On vuosi 1865 ja Yhdysvaltojen pohjois- ja etelävaltiot ovat neljättä vuotta sisällissodassa. Presidentti Abraham Lincoln yrittää saada läpi lisäyksensä perustuslakiin, mikä kieltäisi orjuuden kokonaan Yhdysvalloissa, mutta tätä lisäystä vaikuttaisi kannattavan vain harvat edustajainhuoneella.
On hienoa, että Daniel Day-Lewis otti lopulta presidentti Abraham Lincolnin roolin vastaan, sillä on äärimmäisen vaikeaa kuvitella ketään parempaa rooliin. Jo ihan ulkonäkönsä puolesta Day-Lewis on saatu näyttämään kuin Lincolnin peilikuvalta. Välillä saattaa jopa unohtaa katsovansa näyttelijää esittämässä historiallista henkilöä, sillä tuntuu siltä kuin katsoisi todellista historiallista henkilöä. Day-Lewis kanavoi presidenttiä hämmästyttävän hyvin, eläytyen täysin roolinsa vietäväksi. Kaikki puhetavasta eleisiin ja ilmeisiin on todella tarkkaan harkittua, mutta silti luonnollista. Day-Lewis omaa upean läsnäolon, minkä ansiosta katsoja seuraa aina kuin lumottuna, kun hän on kuvassa. Näyttelijästä löytyy kykyä hallita suurtakin tilaa olemuksellaan ja jopa hänen pienet tekonsa ovat voimakkaita. Day-Lewis on saanut katseeseensa tietyn huolen, aivan kuin hän ihan oikeasti kantaisi koko Yhdysvaltojen taakkaa harteillaan. Täydellinen roolisuoritus ja ehdottomasti kaikkien palkintojensa arvoinen!
Vaikuttavat ja palkintoehdokkuuksia kahmineet roolityöt tarjoavat myös Sally Field Abrahamin vaimona Mary Lincolnina ja Tommy Lee Jones republikaanien kongressiedustajana Thaddeus Stevensinä. Field tulkitsee iskevästi Lincolnin vaimoa, joka elää ikävän onnettomassa suhteessa. Lincolnin pariskunnan välit ovat vaikeat ja Day-Lewis ja Field pääsevät häikäisemään, kun herran ja rouvan konfliktit purkautuvat. Tommy Lee Jones taas tarjoaa yllättäen filmin hauskimman roolityön kongressiedustajana, joka on todella naseva sanoistaan ja keksiikin mitä hilpeimpiä solvauksia orjuutta kannattavia demokraatteja vastaan. Karismaattinen Jones pitää katsojaa lumoutuneena silloin, kun Day-Lewis ei ole kohtauksessa mukana.
Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin lahjakkaita näyttelijöitä, kuten Star Wars -tähti Adam Driver radio-operaattorina, Fear the Walking Dead -sarjan (2015-) Colman Domingo, 12 Years a Slavessa (2013) näytellyt David Oyelowo ja The Amazing Spider-Man 2:sta (2014) tuttu Dane DeHaan sotilaina, Chernobyl-sarjan (2019) Jared Harris kenraalina, Succession-sarjasta (2018-) tuttu Jeremy Strong Lincolnin sihteerinä, Watchmenin(2009) Rorschachina tunnettu Jackie Earle Haley konfederaation varapresidenttinä, sekä Hobitti-trilogiassa (The Hobbit - 2012-2014) esiintynyt Lee Pace, usein roistoja esittävä Walton Goggins ja Call Me by Your Namessakin (2017) nähty Michael Stuhlbarg demokraattien kongressiedustajina. James Spader ja Tim Blake Nelson nähdään Bilbona ja Schellinä, jotka yrittävät auttaa Lincolnia 13. lisäyksen saamisessa perustuslakiin. Joseph Gordon-Levitt ja Gulliver McGrath taas tekevät oivaa työtä Lincolnin lapsina Robertina ja Tadina.
Sen lisäksi, että Lincoln on varsinaista hienojen näyttelijöiden juhlaa alusta loppuun, on se myös erittäin vaikuttava historiallinen teos. Toisin kuin voisi ehkä olettaa, Lincoln ei kerro nimikkohenkilönsä elämää syntymästä kuolemaan, vaan se keskittyy täysillä vain muutaman kuukauden ajanjaksoon, jossa sisällissota oli kiihtymässä, orjien vapautuminen vaakalaudalla ja presidentti epätoivoinen lisäyksensä hyväksymisestä. Väärissä käsissä filmi voisi olla vain pitkäveteistä ja puista politiikkaa, mutta Steven Spielberg on onnistunut loihtimaan aiheesta erittäin mukaansatempaavan teoksen, mikä tuntuu kahden ja puolen tunnin kestoaan lyhyemmältä. Yhdysvaltain edustajainhuoneella käytävät kiistat 13. lisäyksen hyväksymisestä ovat jopa jännittävämpää seurattavaa kuin filmin lyhyet sotakohtaukset. Spielberg onnistuu lataamaan äänestyskohtaukseen suuren jännitteen, jonka purkautumista katsoja odottaa hievahtamatta.
On kuitenkin selvää, että osa katsojista tulee varmasti kokemaan elokuvan tylsäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa on lähinnä iäkkäiden valkoisten herrojen pohdintaa heidän maansa menosta, historiasta ja tulevaisuudesta. Itse en kuitenkaan missään välissä kokenut näitä keskusteluja tylsiksi. Sen lisäksi, että keskustelijoiden näyttelijät ovat kaikki loistavia, on heille kirjoitettu dialogi esimerkillisen mainiota. Oli kyseessä sitten yksi Lincolnin liki maagisista monologeista, jolloin kamera kulkee hitaasti kohti elämänsä roolia tekevää Day-Lewisia tai mikä tahansa muu vuoropuhelu, minua kiinnosti aina, mitä kullakin on sanottavanaan. Erityisen kiinnostavaa on kuulla useiden eri osapuolten mielipiteitä samoista asioista. Jotkut saattavat olla orjuutta vastaan, mutta he silti epäröivät äänestää Lincolnin lisäyksen puolesta. Orjuuden kannattajien puheissa taas on kiinnostavaa tietää, mikä saa jonkun ajattelemaan niin? Mikä saa ihmisen kannattamaan toisten ihmisten alentamista?
Ainoa oikea ongelmani Lincolnissa liittyy sen loppuun ja kuinka elokuva käsittelee Abraham Lincolnin kohtalon. Jos joku tätä lukevista ei nyt syystä tai toisesta tiedä, kuinka Lincolnille käy, niin en sitä tässä nyt paljasta. Sanon vain, että tämän osan elokuvasta olisi voinut hoitaa paremmin. Filmi on muuten niin taiturimaisesti keskittynyt ja paneutunut aiheeseensa, että lopetus tuntuu turhan kiirehdityltä.
Spielbergin ohjaus on kaikin tavoin varmaa ja lahjakasta läpi filmin. Hän saa näyttelijöistään kaiken irti ja koukuttaa katsojan historiallisiin tapahtumiin mukaan. Osa koukuttavuudesta syntyy jo siitä, kuinka mestarillista työtä elokuvan lavastus- ja puvustustiimit tekevät. Vuoden 1865 Yhdysvallat on loihdittu näytölle huikean hyvin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näitä lavasteita ja asuja, jotka ovat upeiden näyttelijöiden yllä, kehtaakin taltioida tarkoin kamera-ajoin ja kuvakulmin. Hienoa kuvauksessa on, kuinka kameratyöskentely todella antaa voiman näyttelijöille, eikä Lincolnin voimakasta yksinpuhelua yritetä tehostaa useilla leikkauksilla. Day-Lewis tekee kaiken tarvittavan. Leikkaus on muutenkin tarkkaa. Äänimaailma on myös voimakkaasti rakennettu efekteistä Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin asti. Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti melodioillaan.
Yhteenveto:Lincoln on hieno historiallinen draamaelokuva, jossa Daniel Day-Lewis tekee kenties uransa upeimman roolisuorituksen. Näyttelijä katoaa täysin Abraham Lincolnin roolissa ja usein tuntuu siltä kuin katsoisi oikeaa presidenttiä kameran edessä. Day-Lewis uhkuu karismaa ja katsoja kuuntelee lumoutuneena joka ikisen repliikin, mitä hänellä on sanottavanaan. Filmi on muutenkin vaikuttavien roolisuoritusten juhlaa. Käsikirjoitus on vahva ja täynnä mielenkiintoisia keskusteluja. Pitkät dialogit kulkevat hujauksessa ja kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Draama on voimakasta, jännitystä löytyy ja sotakohtaukset ovat näyttäviä lyhyessä kestossaankin. Steven Spielberg osoittaa jälleen kerran lahjansa kameran takana. Tekninen puoli on läpikotaisin onnistunut. Kaiken kaikkiaan Lincoln on hieno filmi, jota voi suositella kaikille Yhdysvaltain historiasta kiinnostuneille tai ihan vain upean näyttelemisen ihailijoille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lincoln, 2012, DreamWorks, Twentieth Century Fox, Reliance Entertainment, Participant, Dune Entertainment, Amblin Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Touchstone Pictures, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Robert Zemeckis Pääosissa: Tom Hanks, Robin Wright, Gary Sinise, Mykelti Williamson, Sally Field, Harold Herthum, Aaron Izbicki, Michael Burgess, Steven Griffith ja Haley Joel Osmont Genre: draama, romantiikka, komedia Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia Ikäraja: 12 Forrest Gump perustuu Winston Groomin samannimiseen kirjaan vuodelta 1986. Aluksi elokuvaa tarjottiin ohjaaja Terry Gilliamille, mutta hän kieltäytyi. Barry Sonnenfeld kiinnitettiin ohjaajaksi, mutta hän halusi mieluummin ohjata Addams Family Values -komedian (1993), jolloin homma meni Robert Zemeckisille. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 1993 ja päättyivät samaisena jouluna. Forrest Gump ilmestyi kesällä 1994 ja se oli suuri hitti - jopa vuoden toiseksi menestynein elokuva Walt DisneynLeijonakuninkaan (The Lion King - 1994) jälkeen. Myös kriitikot pitivät elokuvasta paljon ja se oli ehdolla useista palkinnoista; mm. kolmestatoista Oscarista, joista se voitti kuusi (Paras elokuva, Paras ohjaus, Paras miespääosa, Paras sovitettu käsikirjoitus, Paras leikkaus ja Parhaat erikoistehosteet). Elokuvaa arvostetaan edelleen paljon ja esimerkiksi Internet Movie Databasessa se on sijalla kaksitoista 250:n parhaan leffan listalla! Itse en nostaisi filmiä niin korkealle, mutta on se silti mielestäni erittäin hyvä. Näin Forrest Gumpin ensimmäistä kertaa kymmenvuotiaana ja muistan sen katselukokemuksen todella hyvin, koska minulla oli silmätulehdus, joten en nähnyt joitain pätkiä leffasta, sillä silmäni täyttyivät vähän väliä rähmästä. Katsoin elokuvan kunnolla uudestaan muutamaa vuotta myöhemmin, mutta sen jälkeen en ole katsonut leffaa. Syksyllä 2016 tyttöystäväni kuitenkin osti sen minulle, mutta silti kesti yli vuoden ennen kuin katsoimme sen yhdessä. Samalla päätin myös kirjoittaa siitä arvostelun.
Yksinkertainen mutta silti moniulotteinen mies nimeltä Forrest Gump odottaa linja-autoa ja alkaa kertoa elämäntarinaansa muille pysäkin odottajille. Pääroolissa Forrest Gumpina nähdään Tom Hanks, joka tekee tässä kenties uransa tunnetuimman roolisuorituksen. Eikä mikään ihme, sillä Hanks suoriutuu osastaan erinomaisesti. Forrest ei ole kovin fiksu, minkä huomaa usein elokuvan aikana. Leffassa ei kerrota, mikä hänellä tarkalleen ottaen on, mutta älyllisesti hän on kuitenkin jäänyt muista jälkeen. Jonkun toisen esittämänä hahmo voisikin helposti muuttua loukkaavaksi tai ärsyttäväksi, mutta Hanks tuo Forrestiin niin paljon sydäntä, että katsojana on hänen puolellaan alusta alkaen. Forrestin haaveet eivät koostu isoista asioista ja siksi onkin hauskaa sekä erittäin kiehtovaa seurata hänen elämäänsä, sillä hänelle tapahtuu hyvin paljon asioita. Usein myös harmittaa hänen puolestaan, kun hän ei ymmärrä, kuinka isoissa asioissa hän onkaan mukana. Forrest nostaa kuitenkin hymyn huulille useaan otteeseen ihastuttavan persoonansa ansiosta. Leffan alussa nuorta Forrest Gumpia esittää Michael Conner Humphreys. Robin Wright näyttelee Jennyä, johon Forrest on ollut ihastunut lapsesta asti, kun he ensimmäisen kerran kohtasivat. Jenny on todella erilainen persoona kuin Forrest. Ei vain sen takia, että hän on fiksumpi, vaan hän näkee maailman täysin erilailla kuin Forrest. Jenny näkee asiat paljon lohduttomampina ja surullisempina, minkä takia hänen on pakko olla jatkuvasti matkalla - hänen täytyy paeta kaikkea koko ajan. Jennyn elämän traagisuus onkin hienosti luotu kulkemaan leffan taustalla ja on surullista, miten Forrest ei kykene ymmärtämään, kuinka hänen rakastaan sattuu. Wright on erittäin hyvä osassaan ja vaikka välillä ärsyttää se, miten Jenny kohtelee Forrestia, Wright osoittaa hahmon teoilla syitä siihen. Elokuvassa nähdään myös Sally Field Forrestin äitinä, joka rakastaa poikaansa, eikä anna kenenkään pitää häntä idioottina; Mykelti Williamson katkaravuista kiinnostuneena Bubbana, jonka Forrest tapaa armeijassa; sekä Gary Sinise luutnantti Danina, joka johtaa Forrestin ja Bubban joukkoa Vietnamissa. Mukana on myös paljon muita hahmoja täydentämässä Forrestin elämää, mutta heidän osuutensa ovat niin pienet ja heitä on niin paljon, ettei heitä kannata alkaa luettelemaan.
Kuten Forrest Gump henkilönä, myös itse elokuva on sympaattinen, lämminhenkinen, koskettava ja hauska. Se, että joku alkaisi yhtäkkiä selostamaan elämäänsä tuiki tuntemattomille ihmisille bussipysäkillä, voi aluksi tuntua aika oudolta, mutta eipä se haittaa, sillä kovin monella ihmisellä ei ole yhtä kiinnostavaa elämäntarinaa kerrottavanaan. Forrest tosiaan päätyy tekemään ties mitä; paljon enemmän kuin monet tekevät koko elämänsä aikana. Hän nousee jalkapallojoukkueessa tähtipelaajaksi, hän lähtee sotaan Vietnamissa, hän innostaa ihmisiä päästämään irti kaikesta ylimääräisestä ja juoksemaan, hän tapaa useat Yhdysvaltain presidentit, hän luo asioita kuten Elviksen tanssiliikkeet, ja hän opettaa ihmisiä näkemään asioita paremmassa valossa. Forrest on mukana useissa merkittävissä tapahtumissa ja hän tekee maailmaa muokkaavia asioita, eikä hän tiedä lainkaan niin tapahtuvan. Forrest vain unelmoi suhteesta rakkaan Jennynsä kanssa, minkä takia onkin surullista seurata vierestä, kun joka kerta heidän tavatessa vuosien jälkeen, Jennyn on pakko lähteä muualle. Forrest saavuttaa ties mitä, mutta hänelle itselleen tärkeintä saavutusta hän ei vaikuta koskaan saavuttavan.
Sen lisäksi, että elokuvassa on useita surullisia hetkiä, on siinä myös paljon huumoria. Elokuvan aikana saa nauraa tai hekotella useaan otteeseen, ja se saa vähän väliä hyvälle tuulelle. Forrestin tietämättömyydestä tehdään paljon vitsiä ja onkin esimerkiksi hulvatonta, kun hän selittää esi-isästään leffan alussa. On hauska nähdä, mitä kaikkea Forrest pääsee kokemaan, vaikka kaikki tapahtumat eivät tietenkään ole mukavimmasta päästä, kuten Vietnamin tapahtumat, jolloin leffa muuttuu hieman sotaelokuvaksi, unohtamatta kuitenkaan yleistä tunnelmaansa. Leffan tunnelataus on erinomaisen voimakas, mikä syntyy taidokkaasta kerronnasta. Paikoitellen kerronta on tosin hieman pitkitettyä, eikä filmin tarvitse kestää lähes kahta ja puolta tuntia. Vietnamin sodan jälkeen elokuvan loistavuus alkaa rakoilla huomattavasti ja mukana on pätkiä, jotka olisi voinut leikata kokonaan pois. Elokuvan lopusta ei valitettavasti ole saatu mitä parhainta, vaikka siinäkin on liikuttavuutta ja oivallista symboliikkaa höyhenen kautta. Kokonaisuus on silti erittäin hyvä. Vaikkei Forrest Gump ole mielestäni niin hieno, että se pääsisi kymmenen parhaan elokuvan joukkoon, on se kuitenkin niin mainio, että mielestäni jokaisen pitää nähdä se ainakin kerran elämässään. Forrestin saavutusten vuoksi leffa on myös hyvin inspiroiva. Saavutukset tapahtuvat jatkuvasti Forrestin yksittäisten päähänpistojen vuoksi, mikä viestii hyvin, että kaikkien pitäisi vain tehdä mitä haluavat, eikä pidä kuunnella niitä, jotka sanovat että unelmat ovat mahdottomia toteuttaa.
Elokuvan on ohjannut Robert Zemeckis, joka teki tätä ennen Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future - 1985-1990), joka alkoi upeasti, mutta heikkeni joka leffan kautta pisteen verran. Hänen uralleen on tapahtunut samoin, sillä Forrest Gumpin jälkeen Zemeckis ei ole tehnyt yhtään erityisen mainiota filmiä. Tässä hän on kuitenkin onnistunut todella oivasti. Hän on saanut mukaan mahtavan tunnelman ja osaa asiansa niin komedian kuin draaman puolella. Eric Rothin käsikirjoitus on myös erittäin hyvä ja sehän tietty sisältää ikonisia repliikkejä, kuten "äitini sanoi aina, että elämä on kuin suklaarasia..." ja "juokse Forrest, juokse!" Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää hieman. Visuaaliset efektit leffassa ovat todella hyvät. Forrest Gump mullisti tietokonetehosteiden käyttöä elokuvissa, sillä siinä on saatu yhdistettyä Forrest aitoihin uutiskuviin presidenttien ja kuuluisuuksien kanssa. Ja yllättävää kyllä, efektit näyttävät yhä erinomaisilta! Äänitehosteet ovat myös mainiot ja Alan Silvestri on tehnyt kelpo työtä musiikkien parissa.
Yhteenveto: Forrest Gump on todella oivallinen ja aika koskettava filmi. Elokuva lähtee erittäin kiehtovasti käyntiin, vaikka aluksi tuntuukin pöljältä, että joku alkaisi selittämään koko elämäänsä tuiki tuntemattomille. Pöhköys menee kuitenkin ohi, kun katsojana alkaa ihmettelemään, mitä kaikkea Forrest on päässyt tekemään elämänsä aikana ja kuinka paljon hän on vaikuttanut maailmaan, tajuamatta sitä itse. Harmillisesti Vietnamin sodan jälkeen elokuvan mahtava tunnelma alkaa rakoilla ja leffaan alkaa tulla mukaan hieman pitkäveteisiä hetkiä. Leffa löytää loistokkuutensa toisella puoliskollaan vain välillä, eikä huipennus ole harmillisesti mitä parhain, vaikka pidänkin kovasti höyhenen tarjoamasta symboliikasta. Kokonaisuus on silti koskettava, hauska, jännittävä, oivaltava ja lämminhenkinen, mikä syntyy suurimmaksi osaksi Tom Hanksin erinomaisesta roolityöstä. Jonkun muun käsissä Forrest Gump saattaisi muuttua loukkaavaksi tai rasittavaksi, mutta Hanks onnistuu juuri oikein. Ohjaaja Robert Zemeckis on tehnyt erittäin hyvää työtä tunnelman luomisessa. Tekninen toteutus on muuten oivallista, mutta leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää hieman. Visuaaliset tehosteet ovat taidokkaasti toteutetut; Forrest on saatu todella hienosti yhdistettyä aitoihin uutiskuviin. Forrest Gump on mielestäni niitä elokuvia, jotka jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään, joten suosittelenkin sitä aivan kaikille! Se on erittäin mainio leffa, vaikkei pääsekään mielestäni edes sadan parhaan elokuvan joukkoon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theredlist.com
Forrest Gump, 1994, Paramount Pictures
Ohjaus: Chris Columbus Pääosissa: Robin Williams, Sally Field, Lisa Jakub, Matthew Lawrence, Mara Wilson, Pierce Brosnan, Harvey Fierstein, Robert Prosky, Anne Haney ja Scott Capurro Genre: komedia, draama Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: S Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä perustuu Anne Finen kirjaan "Madame Doubtfire" vuodelta 1987. Kun elokuva alunperin ilmestyi, se sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, joista osa piti leffaa mainiona ja joista osa ei pitänyt siitä yhtään. Muuten filmi oli kuitenkin todella suosittu ja se oli iso kassamagneetti, jopa vuoden toiseksi menestynein elokuva Jurassic Parkin (1993) jälkeen! Ristiriitaisista arvioista huolimatta elokuva voitti Golden Globeseissa Parhaan musikaali- tai komediaelokuvan palkinnon, minkä lisäksi myös edesmennyt päätähti Robin Williams sai palkinnon roolistaan. Elokuva voitti myös sekä Oscar- että BAFTA-palkinnot maskeerauksistaan. Nykyään leffaa pidetään jopa jonkinlaisena klassikkona omassa lajityypissään. Itse näin Mrs. Doubtfiren lapsena varmaankin pariin otteeseen, minkä lisäksi olen jäänyt katsomaan siitä pätkiä, kun se on esitetty televisiossa. Viime katselukerrasta oli kuitenkin ehtinyt kulua vuosia, ennen kuin jälleen katsoin elokuvan uudestaan. Olin jo pitkään halunnut nähdä leffan ja eräänä viikonloppuna päätimmekin tyttöystäväni (joka ei ollut filmiä nähnyt) kanssa katsoa sen. Elokuva oli paljon parempi kuin muistin, joten jo ennen kuin se oli päättynyt, tiesin, että minun oli pakko kirjoittaa siitä.
Daniel menettää työnsä näyttelijänä ja hänen vaimonsa eroaa hänestä ja saa lasten yksinhuoltajuuden. Daniel ei kykene olemaan erossa lapsistaan ja kuullessaan, että hänen ex-vaimonsa etsii lapsille hoitajaa, hän päättää hyödyntää näyttelijätaitojaan ja ottaa homman vastaan valeasussa rouva Doubtfirenä.
Daniel Hillardia, eli rouva Doubtfirea näyttelee tosiaan erinomainen Robin Williams, joka on aivan mahtava roolissaan. Daniel on ääninäyttelijä, joka osaa luoda ties minkälaisia hahmoja äänellään ja olen täysin varma, että Williams oikeasti esitti kaikki erilaiset äänet. Daniel on erittäin rento ja hauska mies, joka rakastaa lapsiaan. Doubtfire on sen sijaan tiukempi vanha rouva, joka on kuitenkin mukava ja jolla on pehmeä ääni. Vaikka Daniel ja rouva Doubtfire ovat täysin erilaiset luonteiltaan Williams saa upeasti heidät tuntumaan samalta henkilöltä. Hänen ilmeensä ja eleensä ovat loistavia, joten hän varastaa show'n kaiken aikaa. Danielin ex-vaimoa, Mirandaa esittää Sally Field, joka on vanhempana paljon tiukempi kuin lasten isä. Koska Miranda ei kohtele Danielia kovin hyvin, on hänestä vaikea pitää, vaikka jotkut voivatkin samaistua hänen asemaansa. Vaikka Miranda on tiukka, rakastaa hänkin suuresti lapsiaan ja parissa kohtaa häntä käy hieman sääliksi, kun lapset eivät halua olla tekemisissä äitinsä kanssa, vaan haluavat vain isänsä takaisin. Field on mainio roolissaan. Danielin ja Mirandan lapsia ovat Lydia (Lisa Jakub), Chris (Matthew Lawrence) ja pieni Natalie (Mary Wilson). Lydiasta oikein huokuu teini-ikä, sillä hän ei välillä vaikuta pitävän mistään. Chris on stereotyyppisesti sporttinen poika, joka pelaa jalkapalloa. Natalie on sympaattinen pieni tyttö, joka kaipaa isäänsä ja jonka mielestä rouva Doubtfire on hassu mummeli. Lapsinäyttelijät suoriutuvat osistaan ihan hyvin, mutta yksikään ei ole kovin ihmeellinen. Elokuvassa nähdään myös entinen agentti 007 James Bond, eli Pierce Brosnan, joka esittää ylimielistä ja rikasta Stuartia, sekä Harvey Fierstein Danielin Frank-veljenä, Scott Capurro Frankin poikaystävänä, Robert Prosky televisioyhtiön johtajana ja Anne Haney epämiellyttävänä rouva Sellnerinä, jonka tehtävä on vahtia, että Daniel saa elämänsä raiteilleen, jotta tämä voisi tavata lapsiaan.
Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönäon täynnä erilaisia tunteita. Ensinnäkin se on todella hauska, vaikkei mikään erityisen hulvaton olekaan. Hauskinta koko leffassa on tietysti Robin Williams, jonka kohellukselle ei voi olla nauramatta. Toiseksi siinä on erittäin mukavan lämmin henki ja siitä löytyy paljon sydäntä. Läpi elokuvan voi tuntea, kuinka suuresti Daniel rakastaa lapsiaan ja kuinka paljon häntä sattuu se, ettei hän voi tavata heitä omana itsenään kuin kerran viikossa parin tunnin ajan - ja silloinkin lapset tuodaan hänen luokseen myöhässä ja haetaan etuajassa. Kolmanneksi elokuvan aikana saa usein jännittää, mokaako Daniel jossain kohtaa niin pahasti, että hän jää kiinni rouva Doubtfiren esittämisestä, mikä voisi johtaa siihen, ettei hän saa tavata lapsiaan vuosiin. Riski hänen puuhassaan on siis suuri. Neljänneksi, vaikka transvestisuus onkin täysin hyväksyttävää, tuntuu se hieman häiriintyneeltä, että mies keksii vaihtaa sukupuolensa ja persoonansa vanhaksi tädiksi, jotta voi viettää aikaa lastensa kanssa. Sillä vaikka katsoja kannustaakin Danielia onnistumaan, kun tilannetta miettii Mirandan näkökulmasta, niin olisihan se hirveää, jos huomaisi, että lastenhoitajanainen paljastuukin omaksi ex-mieheksi! On huolestuttavaa kuitenkin huomata, että tämä leffa tuli yli 25 vuotta sitten, mutta suhtautuminen transvestisuuteen ei ole hirveästi muuttunut. Joillekin se on niin normaalia, etteivät he edes ihmettele koko asiaa, kun taas jotkut ovat valmiita soittamaan poliisit heti, kun tajuavat, että heidän tuntemansa nainen onkin mies. Elokuvassa on myös hienon koskettavia hetkiä, kuten myös onnellisia ja onkin loistavaa, miten sen tunteet välittyvät katsojille. Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä on erittäin mainio elokuva, joka sopii erinomaisesti koko perheen elokuvahetkeen, vaikkakin nykypäivänä jotkut leffan kohtaukset ja vitsit eivät ole täysin lapsille sopivia. Mukana oli pari hetkeä, joista oikein yllätyin, että saiko aikoinaan laittaa sellaisia juttuja lastenelokuviin? Toisaalta se, että mukana on myös selkeitä aikuisille suunnattuja juttuja, vain parantaa tunnetta koko perheelle suunnatusta filmistä, josta voi nauttia minkä ikäinen tahansa. Isoin miinukseni leffalle on sen pituus, sillä vähän yli kahden tunnin kestoon mahtuu pientä tyhjäkäyntiä, jolloin elokuva pyörii, mutta tarina ei tunnu etenevän lainkaan. Filmistä voisi pätkiä pieniä hetkiä sieltä täältä, jolloin se olisi noin vartin lyhyempänä tiiviimpi teos. Jo tällaisenaan se on kyllä todella hyvä leffa, jonka katsoo mielellään useasti uudestaan. Mrs. Doubtfiren aikana kokee niin paljon erilaisia tunteita yllättävän ihanalla tavalla, että siitä on vaikea olla pitämättä.
Leffan ohjauksesta vastaa Chris Columbus, joka onkin hyvin tunnettu koko perheen elokuvien ohjaajana. Hänen aiempia töitään ovat olleet mm. Yksin kotona (Home Alone - 1990) ja sen jatko-osa Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992), minkä lisäksi hänet tunnetaan nykyään parhaiten Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002) ohjaajana. Kyseessä on siis lajityyppi, jonka Columbus taitaa hienosti ja näyttää osaamisensa myös tässä. Käsikirjoittajat Randi Mayem Singer ja Leslie Dixon ovat onnistuneet luomaan hauskan tekstin, joka pitää otteessaan. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä tosiaan pientä tiivistämistä. Maskeeraus on erinomaista. Rouva Doubtfire on toteutettu mielettömän hyvin ja Robin Williams on saatu hienosti näyttämään vanhalta naiselta, vaikka tietyt tutut piirteet ovatkin mukana. Äänimaailma on oikein kelpo, mutta harmillisesti Howard Shoren säveltämät musiikit eivät millään jää mieleen.
Yhteenveto:Mrs. Doubtfire - Isä sisäkkönä on lämmin, hauska ja koskettava draamakomedia koko perheen yhteiseen leffahetkeen. Elokuva saa nauramaan, jännittämään ja liikuttumaan oivallisesti. Tarina on mukaansatempaava ja vaikka leffa on hieman liian pitkä, pitää se kuitenkin otteessaan loppuun asti. Robin Williams on erinomainen valinta päärooliin ja hän loistaa sekä Danielina että rouva Doubtfirena. Rouva Doubtfire on muutenkin upeasti toteutettu hahmo aina maskeerauksista puvustukseen asti. Muutkin näyttelijät ovat toimivia, mutta yksikään ei ole yhtä hyvä kuin Williams. Elokuvasta löytyy paljon sydäntä, jolloin sitä on todella miellyttävää katsella ja ihmettelen suuresti, jos siitä ei pidä lainkaan. Suosittelenkin Mrs. Doubtfiren katsomista kaikille, sillä siinä on jotain jokaiselle sukupolvelle. Vuonna 2001 leffalle mietittiin jatko-osaa, mutta se pistettiin jatkuvasti jäihin ja herätettiin sitten takaisin tuotantoon. Kuitenkin Robin Williamsin kuollessa vuonna 2014, jatkosuunnitelmat lopetettiin kokonaan, mikä on täydellinen päätös, sillä elokuva ei todellakaan tarvitse jatko-osaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
Mrs. Doubtfire, 1993, Twentieth Century Fox Film Corporation, Blue Wolf Productions
Ohjaus: Marc Webb Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Jamie Foxx, Dane DeHaan, Colm Feore, Sally Field, Felicity Jones, Paul Giamatti, Campbell Scott ja Embeth Davidtz Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia Ikäraja: 12
Todella suosittuun Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin perustuva The Amazing Spider-Man (2012) oli menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten leffassa hieman vihjailtiinkin. Jatko-osan teko alkoi heti ensimmäisen osan ilmestyttyä ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2013. Odotin innolla leffan ilmestymistä, sillä pidin edeltäjästä paljon ja halusin tietää, mihin sarja jatkuu? Kuitenkin alle kuukausi ennen ilmoitettua ensi-iltaa uutisoitiin, ettei The Amazing Spider-Man 2 saisikaan levitystä Finnkinon teattereissa lipputulokiistan takia. Hieman yli viikon jännityksen jälkeen sotku saatiin järjesteltyä ja Finnkino ilmoitti elokuvan ensi-illaksi 25. huhtikuuta. Olin todella huojentunut ja lähdin innolla katsomaan elokuvaa. Pidin siitä todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Valitettavasti elokuva sai aika kehnot arviot, jolloin sarjan jatkumo alkoi muuttua epäselväksi. Vuodeksi 2016 suunniteltu "The Amazing Spider-Man 3" siirrettiin vuoteen 2018 ja Sonylla mietittiin, että mitä nyt? Lopulta kun Sony teki sopimuksen Marvel Studiosin kanssa, että jälkimmäinen saisi käyttää Spider-Mania omassa Marvel Cinematic Universe -leffasarjassaan, ilmoitettiin, ettei The Amazing Spider-Man -sarja jatkuisi enää. Nyt kun Marvel Studiosin ensimmäinen oma Hämis-leffa Spider-Man: Homecoming (2017) on saamassa ensi-iltansa, oli aika vihdoin arvostella The Amazing Spider-Manit. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Amazing Spider-Man!
Peter Parkerille, eli Spider-Manille syntyy uusia huolia, kun New Yorkiin saapuu superpahis nimeltä Electro. Samaan aikaan Peter yrittää selvittää vanhempiensa kuolemaa, olla parisuhteessa Gwen Stacyn kanssa, sekä miettiä, voiko hän toteuttaa parhaan ystävänsä Harry Osbornin pyynnön, sillä hän voisi ehkä pelastaa tämän kuolemalta...
Peter Parkerin/Spider-Manin roolissa jatkaa tottakai Andrew Garfield, joka on edelleen mainio roolissaan. Valitettavasti Garfieldin esiintyminen Peterinä ei ole kaiken aikaa kovin ihmeellistä ja tuntuu jotenkin laiskalta, mutta onneksi hän pistää jälleen parastaan Hämiksenä. Spider-Man heittelee vitsejä ja on muutenkin hauska sankari sekoillessaan muutamaan otteeseen. Hahmoon tuodaan syvällisyyksiä, kun Peterin täytyy miettiä haluaako hän normaalin elämän, vai jatkaa sankarina vielä vuosia? Emma Stone palaa Peterin tyttöystävä Gwen Stacyn rooliin ja on yhä hyvä osassaan. Gwenille on tarjoutunut tilaisuus päästä opiskelemaan Englantiin, mistä hän unelmoi, joten hänen täytyy pohdiskella haluaako hän sitä enemmän kuin Peterin kanssa elämistä? On selvästi rankkaa olla supersankarin tyttöystävä, sillä täytyy kaiken aikaa olla huolissaan rakkaastaan, mikä tuntuu vaikeuttavan Gwenin elämää paljon. Hahmo pääsee jälleen hieman toimintaankin mukaan, mikä on hienoa, jolloin Gwen ei ole vain sivustakatsojana kaiken aikaa. Jamie Foxx näyttelee Max Dillonia, kummallista heppua, josta syntyy onnettomuuden kautta sähkövoimia omaava Electro. Max on lähes kaikille näkymätön, eikä kukaan tunnu välittävän hänestä. Hän on todella kova Spider-Man -ihailija, joka unelmoi Hämiksen ystävyydestä. Spider-Man on todella suuri pakkomielle hänelle koko elokuvan ajan, aluksi hyvässä ja erään hölmön kohdan kautta pahassa. Muuttuessaan Electroksi Max ajattelee olevansa vihdoin muiden yläpuolella, jolloin hänen on aika kostaa kaikille, jotka ovat kohdelleet häntä kaltoin. Tavallaan Maxia käy sääliksi ja ymmärtää, miksi hän on niin täynnä raivoa, mutta hahmo ei kuitenkaan toimi lähes ollenkaan. Vaikea sanoa, mitä Foxx on miettinyt esittäessään hahmoa? Maxista on tehty totaalinen urpo, jota katsoessa ei ole varma pitäisikö itkeä vai nauraa? Electrona hahmo muuttuu tahattoman koomiseksi, heitellessään typeriä repliikkejä ja ennen kaikkea näyttäessään hölmöltä. Foxx on hyvä näyttelijä, mutta hän tekee tässä pohjanoteerauksen. Hahmo toimii vain ollessaan hiljaa ja ammuskellessaan sähkövirtaa Spider-Mania kohti. Peterin ystävä Harry Osbornina nähdään Dane DeHaan, joka on ihan osuva valinta rooliin. Aluksi hahmo lähinnä ärsyttää, kun DeHaanin ei tunnukaan sopivan hahmoksi, mutta loppua kohti näyttelijä parantaa ja hän tuo Harryn psykoottisuuden hienosti esille. Harry on miljonääri Norman Osbornin (Chris Cooper) poika, jolloin hän perii Oscorp-yhtiön Normanin kuollessa. Harmi vain, että Normanin tappava sairaus on perinnöllinen ja myös Harry alkaa sairastaa sitä. Hän tajuaa, että Spider-Manin yliluonnollinen veri voisi pelastaa hänet, mutta Hämis ei suostukaan tähän, mikä alkaa raivostuttaa Harrya... Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisestä osasta tuttu Peterin May-täti (Sally Field), Oscorp-yhtiön ylimielinen johtohenkilö Menken (Colm Feore), Harryn assistentti Felicia (nykyään iso tähti Felicity Jones), sekopäinen gangsteri Aleksei Sytsevich (Paul Giamatti), sekä takaumissa esiintyvät Peterin vanhemmat Richard (Campbell Scott) ja Mary Parker (Embeth Davidtz).
The Amazing Spider-Man 2 alkaa parin vuoden päästä siitä, mihin edellinen osa päättyi. Spider-Manista on noussut New Yorkin suursuosikki, joka päihittää rikolliset noin vain ja tästä suosiostahan Peter nauttii. Hänellä menee myös loistavasti Gwenin kanssa. Elämä tuntuu siis vain hymyilevän Peterille. Totuus on kuitenkin hieman muuta. Peter oli luvannut Gwenin isälle pysyvänsä erossa Gwenistä suojellakseen tätä, mutta kun hän ei ole pitänyt lupaustaan, Peteriä piinaavat suuri syyllisyys ja hallusinaatiot Gwenin isästä. Samalla hänen vanhempiensa kohtalo saapuu jälleen vaivaamaan häntä, jolloin hänellä riittää pohdiskeltavaa. Tilannetta ei yhtään helpota Peterin vanha ystävä Harry ja tämän ongelmat. Peter uskoo verensä vain pahentavan Harryn tilannetta, eikä siksi uskalla auttaa häntä. Tähän päälle vielä massiiviset voimat omaava Electro, niin alkavat katsojan ongelmat tuntua mitättömiltä. Vaikka onkin kiehtovaa nähdä, miten päähenkilö voi selviytyä kaikista vaikeuksistaan, tuntuu juttuja olevan liikaa päällekäin, jolloin leffa ei välillä tunnu tietävän mihin keskittyä. Vielä näiden asioiden lisäksi leffassa on mukana kaksi muuta pahista, Rhino ja Green Goblin, jolloin Spider-Manilla riittää päänvaivaa vaikka kolmannelle osalle jakaa. Ja näin olisikin pitänyt tehdä: osan elokuvan juonikuvioista olisi pitänyt tulla mukaan vasta myöhemmin, jolloin tämä elokuva tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Alunperin mukana piti olla myös Peterin toinen ihastuksen kohde Mary Jane Watson, jota olisi esittänyt Divergent (2014-2016) -tähti Shailene Woodley, mutta hänet tekijät ymmärsivät jättää pois lopputuloksesta. Vanhempien menneisyyden tutkiminen on tietty loogista, sillä se alkoi jo edellisessä osassa, mikä tekee tästä luonnollista jatkumoa. Valitettavasti juuri tämä tutkimus on se, joka tunkee kaiken päälle ja vie pois perinteisemmästä supersankaripätkästä, mitä elokuva muuten on. Toinen, mikä tuntuu olevan liikaa, on Electro, sillä hän tuntuu niin käsittämättömän hölmöltä, ettei hän sovi ollenkaan mukaan teokseen. Electro tuntuu usein koomiselta sivuhahmolta, jonka tarkoitus on saada katsojat nauramaan aina välillä, mutta kun hahmon oikea tarkoitus on olla uhkaava voima, joka voisi tuhota kaiken, ei hahmo vain toimi. Electron kun heittäisi pois (tai toteuttaisi huomattavasti paremmin) ja vanhempien kuoleman tutkimisen muuttaisi fiksummaksi, olisi The Amazing Spider-Man 2 jo selvästi parempi. Pahiksena olisi pitänyt olla Green Goblin, ja Rhino olisi voinut olla mukana hieman erilaisessa roolissa. Nyt hahmo nimittäin jää todella alikäytetyksi ja tuottaa suuren pettymyksen hahmon faneille. Tämän lisäksi leffa voisi sisältää edes lyhyen selvennyksen siitä, saiko Peter koskaan kiinni Ben-setänsä tappajaa? Mukana on muitakin hölmöjä hetkiä, jotka vievät pois hyvistä tunnelmista, mikä on suuri sääli.
Elokuvassa on kuitenkin paljon onnistuneita asioita, jotka saavat sen nostettua heikosta keskinkertaiseksi. Onnistuneinta on tietty edellisen osan tapaan itse nimikkohahmo Spider-Man, jonka puuhailuja on jälleen suuri ilo seurata. Tämän lisäksi toimintakohtauksissa on mukana mainiota henkeä ja seikkailua, mikä nappaa katsojan keinahtelemaan seittien varassa New Yorkin halki. Vaikka Electro onkin hölmösti toteutettu, ovat taistelut häntä vastaan tyylikkäitä ja ne pitävät katsojaa mukanaan hienosti, vaikka näyttävätkin paikoitellen hieman peliltä tai sarjakuvalta. The Amazing Spider-Man 2:ssa on toisaalta upeaa se, kuinka paljon se todella tuntuu sarjakuvaleffalta. Lähes koko juttu tuntuu olevan repäisty sarjakuvien sivuilta, mikä sopii teokseen täydellisesti. Vain vanhempiin liittyvät synkemmät hetket eivät tunnu kulkevan käsi kädessä kevyehkön sankaritarinan kanssa, mutta silti elokuvan kaikista synkin hetki onkin ehdottomasti paras kohtaus koko leffassa. Se iskee mukaan erilaista syvyyttä ja traagisuutta Spider-Maniin, eikä vastaavaa olla supersankarielokuvissa nähty kuin kerran tai pari. Sarjakuvia lukeneet voivat arvata, mistä on kyse, mutta monille tämä voi tuottaa yllätyksen. Tämä kohtaus on yksinään jo niin hieno, että The Amazing Spider-Man 2:ta haluaisi nostaa yhdellä pisteellä, mutta kun kokonaisuus on ollut muuten niin ailahteleva ja jokseenkin täyteen tungettu, ei leffa millään pääse "ihan kiva" -tasoa korkeammalle.
The Amazing Spider-Man 2:n ohjauksesta vastaa edellisen osan tapaan Marc Webb, joka tuntuu osaavan erilaisten tunnelmien luonnin. Webbin työ ei tunnukaan olevan leffan ongelma, vaan Alex Kurtzmanin, Roberto Orcin ja Jeff Pinknerin käsikirjoituksessa, jonka eri osioiden yhdisteleminen ei täysin osu kohdilleen, minkä lisäksi monet repliikit kuulostavat Batman & Robinista (1997) kopioiduilta. Miltä esimerkiksi kuulostaa, että Electro uhoaa tuhoavansa paikkoja sanomalla: "On syntymäpäiväni, aika sytyttää kynttilät"? Ei kovin hyvältä. Toisaalta tällaisia on myös sarjakuvissa, joten kai ne voisi halutessaan antaa poukkoilla toisesta korvasta samantien ulos. Elokuva on kuvattu hyvin ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Lavasteet ja puvut ovat jälleen hienoja, vaikka Spider-Manin uusi asu ei ole yhtä tyylikäs kuin edellinen. Green Goblinin maskeeraukset ovat erittäin upeat ja karmivat. Visuaaliset tehosteet ovat parempia kuin edellisessä, vaikka jotkut kohdat näyttävätkin hieman tietokonepeliltä. Ääniefektit ovat mainioita. Musiikista vastaa loistava Hans Zimmer, joka ei ole kuitenkaan tällä kertaa täysin onnistunut sävellyksissään. Mukana on hyviä teemoja, mutta Electron dubstep-tunnusmusiikki ei oikein toimi.
Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin leffoihin, sarjoihin, hahmoihin jne. Esimerkiksi Peter Parkerin puhelimen soittoääni on muuteltu versio vuoden 1967 Spider-Man -animaatiosarjan tunnusmusiikista, minkä lisäksi hahmon luonut Stan Lee tekee cameo-roolin. Leffassa myös viitataan moniin Spider-Manin pahiksiin, kuten Doctor Octopusiin, Vultureen ja Spider-Slayeriin, joiden oli tarkoitus esiintyä tulevissa The Amazing Spider-Man -elokuvissa. Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja vaihtoehtoisia kohtauksia, leffan teosta kertova kuusiosainen "The Wages of Heroism: Making The Amazing Spider-Man 2", elokuvan musiikeista kertova "The Music of Amazing Spider-Man 2 with Director Marc Webb", sekä musiikkivideo Alicia Keysin heikolle "It's On Again" -kappaleelle, joka kuullaan leffan lopputeksteissä. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:The Amazing Spider-Man 2 on keskinkertainen supersankarielokuva. Siinä on mukana hienoja hetkiä, mutta sen heikkoudet vievät voiton. Mukana on pari juonikuviota liikaa ja Electron voisi poistaa kokonaan. Vaikea sanoa, onko vika näyttelijä Jamie Foxxissa vai ohjaaja Marc Webbissä, vai miksi Electrosta on tehty niin typerä pahis? Muut näyttelijät ovat pääasiassa hyviä ja Andrew Garfield loistaa jälleen Spider-Manina. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta käsikirjoituksessa on ongelmia ja jotkut repliikit ovat ihan hirveitä. Leffan suunnitteluun olisi voinut käyttää enemmän aikaa. Voihan se toki olla, että kolmannessa osassa ongelmia olisi ratkottu toimivasti, mutta sitä me emme välttämättä saa koskaan tietää, sillä The Amazing Spider-Man -sarja loppui tähän. Itseäni se ärsyttää todella paljon, sillä olisin halunnut vielä edes yhden osan, mutta eipä voi mitään. Noh, onneksi tuleva Spider-Man: Homecoming vaikuttaa todella lupaavalta ja Tom Holland osoitti Captain America: Civil Warissa (2016) olevansa mainio Hämähäkkimies. Jos pidit The Amazing Spider-Manista, niin vilkaise myös The Amazing Spider-Man 2. Se ei ole yhtä hyvä, mutta tarpeeksi menevä supersankarielokuva kuitenkin, minkä lisäksi se sisältää yhden aivan huikean kohtauksen, jossa kaikki hienoudet ovat osuneet juurikin oikein.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Amazing Spider-Man 2, 2014, Marvel Enterprises, Avi Arad Productions, Columbia Pictures, Matt Tolmach Productions
Ohjaus: Marc Webb Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Rhys Ifans, Denis Leary, Sally Field, Martin Sheen, Irrfan Khan, Campbell Scott, Embeth Davidtz ja Chris Zylka Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia Ikäraja: 12
Spider-Man, eli suomalaisittain Hämähäkkimies on Stan Leen ja Steve Ditkon luoma Marvel Comics -hahmo, jonka ensiesiintyminen tapahtui sarjakuvassa "Amazing Fantasy #15" vuonna 1962 ja on siitä asti kasvattanut suosiotaan. Hahmo onkin noussut Marvelin ehkä jopa suosituimmaksi hahmoksi ja on oma ehdoton suosikkini Marvelin sankareista. Ja koska hahmo on niin suosittu, on hänet pitänyt siirtää sarjakuvien sivuilta myös esimerkiksi televisio-ohjelmiin, kirjoihin, näytelmiin, videopeleihin ja tietysti myös elokuviin. Nicholas Hammond esitti hahmoa kolmessa elokuvassa: Spider-Man (1977), Spider-Man Strikes Back (1978) ja Spider-Man: The Dragon's Challenge (1981), mutta nämä ovat kadonneet lähes kokonaan ihmisten muisteista, etenkin kun Sam Raimin ohjaama Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man) ilmestyi teattereihin vuonna 2002 ja sai ihmiset todella innostumaan supersankarielokuvista. Kyseessä oli ehkä myös ensimmäinen supersankarileffa, jonka itse näin. Leffa sai jatkoa Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:lla (Spider-Man 2 - 2004), joka sai paljon ylistystä, sekä Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:lla (Spider-Man 3 - 2007), joka haukuttiin lähes lyttyyn, minkä vuoksi neljättä osaa ei koskaan tehty. Columbia Pictures halusi kuitenkin tehdä lisää elokuvia hahmosta, jolloin koko juttu päätettiin aloittaa alusta. Valittiin uudet näyttelijät ja tekijät, jotka lähtivät työstämään uutta versiota. Lopulta The Amazing Spider-Man ilmestyi teattereihin kesällä 2012 ja monet pitivät siitä, minä mukaan lukien. Innostuin elokuvasta todella paljon ja katsoin sen useasti uudestaan, kuten myös sen jatko-osan The Amazing Spider-Man 2 (2014). Viime vuonna arvostelin Sam Raimin Spider-Man -trilogian ja samalla lupailin kirjoittaa myös näistä elokuvista ja olen etsinyt parasta hetkeä siihen. Nyt kun on ilmestymässä jälleen uusi versio hahmosta, Tom Hollandin tähdittämä Spider-Man: Homecoming (2017) oli erittäin oiva aika katsoa ja arvostella The Amazing Spider-Manit.
Geenimuunneltu hämähäkki puree nuorta Peter Parkeria, jolle kehittyy yliluonnolliset aistit ja voimat. Peterin täytyy hyödyntää voimiensa tuomaa vastuuta ja nousta New Yorkin sankariksi, Spider-Maniksi.
Peter Parkerina eli Spider-Manina nähdään Andrew Garfield, joka on lähes täydellinen valinta rooliin. Peter on yksinäinen nörtti ja valokuvaaja, jota jotkut koululaiset kiusaavat, eivätkä tytöt vilkaisekaan häneen päin. Tämä puoli ei täysin onnistu Garfieldilta, josta voisi luulla ulkoisesti, että kyseessä on todella suosittu tapaus. Kuitenkin kun Peter pistää Hämis-puvun päälleen ja lähtee taltuttamaan rikollisuutta, roolitus on hoidettu täysin nappiin. Nörtti-Peterinä Tobey Maguire oli uskottavampi, mutta Spider-Manina Garfield on hieman toimivampi. Spider-Man heittelee kaiken aikaa vitsejä ja hänestä löytyy hienoa rentoutta, sekä kunnon sankarillisuutta. Vaikka yksinäinen puoli hahmosta ei ole mitä uskottavin Garfieldilta, on hänen Peterissään myös aivan mahtavia hetkiä. Etenkin naisten seurassa Peteriä alkaa hermostuttaa ja Garfield näyttelee myötähäpeälliset kohdat todella hienosti. Hahmo on hauska tapaus, josta onneksi löytyy myös vakavampiakin puolia. Peterin ihastuksen kohdetta, Gwen Stacya näyttelee Emma Stone, joka on Garfieldin tapaan erittäin oiva valinta. Gwen on todella fiksu nuori nainen, jolla on korkeat tavoitteet tiedealalla. Hahmo ei ole kertaakaan neito pulassa -ratkaisu ja yhdessä kohtaa hän jopa rohkeasti käy pikaisesti taistelussa mukana. Stone on todella hyvä näyttelijä ja suoriutuu Gwenin roolista mainiosti. Stonen ja Garfieldin kemia toimii täydellisesti, jolloin heidän pikkuhiljaa alkava romanssinsa on oikeasti uskottava. Peterin vanhemmat ovat kuolleet ja hän asuu tätinsä ja setänsä luona. Peterin Ben-setää esittää Martin Sheen ja hänen May-tätiään näyttelee Sally Field, jotka ovat molemmat erinomaisia. Benin tehtävänä on tietenkin olla elämänohjeita antava isähahmo ja May on usein huolehtiva äitihahmo Peterille. Benistä löytyy myös hauskoja puolia. Pääkaksikon tavoin myös Sheenin ja Fieldin kemia toimii. Rhys Ifans esittää tohtori Curt Connorsia, Peterin isän vanhaa työtoveria, joka tutkii siirtogeenejä. Tohtori Connorsin oikea käsi on puoliksi poissa, joten hän yrittää tutkimuksensa avulla saada kätensä kasvamaan takaisin. Samalla hän yrittää auttaa erästä Norman Osbornia, joka tekee kuolemaa... Kuten Spider-Manin tiedemieshahmojen kohdalla yleensäkin, jotain Connorsin kokeiluissa menee pieleen. Ifans on pääasiassa hyvä roolissaan, mutta häneltä löytyy myös heikompia ja ylinäyteltyjä hetkiä, jolloin hän ei ole kovin uskottava. Ice Age -leffasarjasta (2002-) tuttu Denis "Diego" Leary näyttelee Gwenin isää, ylikomisario Stacya, joka ei ole innoissaan Spider-Manista, vaan pitää tätä naamioituneena rikollisena. Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscorp-yhtiön johtaja Rajit Ratha (Irrfan Khan), Peteriä kiusaava idiootti Flash Thompson (Chris Zylka), sekä prologissa ja takaumissa esiintyvät Peterin vanhemmat Richard (Campbell Scott) ja Mary Parker (Embeth Davidtz).
The Amazing Spider-Man ei ole tosiaan millään lailla jatkoa Sam Raimin Spider-Maneille, vaan se on kokonaan uusi tarinansa, vaikka tutut hahmot ovatkin mukana, kuten myös tuttuja juonikuvioita kerrottuna hieman eri tavoilla. Pohjarakenne on kuitenkin sama: aluksi esitellään Peter ja näytetään, mistä hän haaveilee, jonka jälkeen häntä puraisee hämähäkki ja hän alkaa testailemaan voimiaan. Eräs synkkä hetki tapahtuu ja Peterin pitää ottaa sankarihommat tosissaan. Samalla kaupunkiin ilmestyy yliluonnollinen pahis (tässä tapauksessa suuri Lisko), joka täytyy tietenkin pysäyttää. Tähän päälle vielä hieman romantiikkaa ja oivan seikkailun ainekset ovat kasassa. Jotta elokuva ei tuntuisi liian nähdyltä, on tarinaan tuotu mukaan Peterin vanhemmat, joiden mysteeristä kuolemaa nuorukainen alkaa tutkia. Vanhempia ei otettu ollenkaan huomioon Sam Raimin trilogiassa, joten tämä tuo hyvin kiinnostavan puolen Peterin tarinaan. Elokuva herättääkin kiinnostuksen jo heti alussa, eikä mielenkiintoa menetä elokuvan kulkiessa eteenpäin. Leffassa on usein mukana mysteerinen tunnelma, joka kietoutuu katsojien ympärille. Valitettavasti mysteerisyys katoaa, kun Peter on saanut viimeisteltyä pukunsa, jolloin elokuva muuttuu perinteisemmäksi supersankarielokuvaksi. Aiemmin mainitsemani synkän hetken, sekä vanhempien kuoleman tutkiminen jää totaalisesti taka-alalle, kun Lisko alkaa riehua New Yorkissa ja Spider-Manin täytyy yrittää pysäyttää hänet. Ei mysteerisyyden menetyksessä sinänsä mitään, sillä perinteiset supersankaripätkät voivat myös olla todella mainioita. Elokuvasta löytyykin useita erittäin hyviä hetkiä, joiden loistavuus syntyy pääasiassa Andrew Garfieldin hauskasta tavasta esittää Hämistä. Punasinisiin trikoisiin pukeutunutta nuorukaista on hupaisaa seurata ja leffa pitää otteessaan. Taisteluissa Liskoa vastaan löytyy hyvää jännitettä ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäästi toteutetut. Loppuhuipennuksesta löytyy hieman hölmöjä hetkiä, mutta ne pystyy halutessaan katsoa sormien läpi, sillä muuten leffan finaali on viihdyttävä. Ehdottomasti kuitenkin paras ja hauskin kohtaus koko elokuvassa on pätkä, jossa Spider-Man pysäyttää autovarkaan. Muistan yhä, kuinka koko yleisö nauroi ääneen leffateatterissa kohtauksen aikana.
Valitettavasti The Amazing Spider-Manista löytyy hölmöyksiä, joita ei kykene katsomaan sormien läpi. Alkuperäinen käsikirjoitus on ollut selvästi liian pitkä, jolloin noin puolen välin jälkeen on täytynyt tiivistää ja löytää oikoreittejä juonenkuljetukseen. Yhdessä kohtaa elokuvaa Spider-Man nimittäin päätyy Liskon "tukikohtaan", josta hän löytää tarkasti animoidun ja selitetyn videon pahiksen suunnitelmasta. Eivät voineet sitten laiskempaa ratkaisua keksiä! Tämän lisäksi mukana on pienempiä hölmöyksiä, kuten että Peter käyttää voimiaan muutamaan otteeseen julkisilla paikoilla niin, että on ihme, ettei kukaan yhdistä häntä Spider-Maniin. Esimerkiksi kohtaus, jossa hän nöyryyttää Flashia koripallolla ja rikkoo itse tangon päässä olevan korin, tuntuu todella typerältä, vaikka pätkä johtaakin tärkeään tapahtumaan ja siinä Peter pääsee vihdoin "kostamaan" Flashille. Ja sitten on pieniä aukkoja käsikirjoituksessa, kuten alussa kun Peter löytää isänsä laukun ja sanoo, että se on tyhjä, niin seuraavassa kohtauksessa hän on laittanut hienosti riviin kaiken laukusta löytämänsä. Tällaiset isot ja pienet aukot, sekä huolimattomuusvirheet häiritsevät kokonaisuutta, minkä lisäksi kiirehtiminen vie hieman tunnelmaa pois, jolloin elokuva on muutamissa kohdissa jopa heikko. Onneksi mukana on onnistuneita hetkiä, sillä muuten The Amazing Spider-Man olisi vain ihan kiva. Suurin pelastaja on Garfield, jonka esittämää Hämistä katsoisi erittäin mielellään lisääkin.
Leffan ohjaajana toimii Marc Webb, joka oli ohjannut tätä ennen vain romanttisen (500) Days of Summerin (2009). Webb ei aluksi halunnut tehdä elokuvaa, mutta tajusi sitten sen antamat mahdollisuudet. Webb selvästi osaa hommansa, vaikka yhtiö on lopulta tehnyt suurimmat päätökset. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut tiivistää joistain muista kohdista kuin juonelle tärkeistä osioista. Puvustus on mainiosti tehty ja mielestäni tämä versio Spider-Manin asusta on aivan mielettömän tyylikäs. Toivoisin joskus löytäväni sellaisen halvalla, jotta voisin pitää Spider-Man -leffamaratoonin se päällä. Maskeeraukset ovat myös hienoja. Visuaalisesti elokuva on hieman heikentynyt vuosien varrella. Lisko ei ole kovin vakuuttavan näköinen, mutta tietokoneella toteutetut taistelukohtaukset ovat erittäin näyttäviä. Ääniefektit ovat todella mainioita, kuten on myös James Hornerin säveltämä musiikki.
Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Peterin huoneessa näkyy Alfred Hitchcockin Takaikkuna-leffan (Rear Window - 1954) juliste, minkä lisäksi leffassa annetaan muutamia vinkkejä seuraavan osan pahiksista, Electrosta ja Rhinosta. Elokuvassa on viittaus sarjakuvissa ja Sam Raimin Spider-Man - Hämähäkkimiehessä nähtyyn ikoniseen nyrkkeilyotteluun ja hahmon luoja Stan Lee tekee tietty cameon, joka on mielestäni yksi hänen parhaistaan.
Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, kuvagalleria, elokuvan suunnittelusta ja toteutuksesta kertova seitsemänosainen "Rite of Passage: The Amazing Spider-Man Reborn", kuusitoistaosainen "Pre-Visualization", joka tarjoaa kuvakäsikirjoituksia ja tietokoneella toteutettuja animaatiosuunnitelmia eri kohtauksista, visuaalisuuksista kertova "Image Progression Reels", leffaa varten treenaamista näyttävä "Stunt Rehearsals", sekä "The Amazing Spider-Man Video Gamesta" kertova pätkä. Katsottavaa on yhteensä yli kolmeksi tunniksi. Yhteenveto:The Amazing Spider-Man on jokseenkin keskinkertainen elokuva, mutta Andrew Garfieldin loistava Peter Parker/Spider-Man nostaa arvosanaa yhdellä pisteellä. Kummallinen nörtti ei täysin luonnistu Garfieldilta, mutta humoristisempana Hämiksenä hän pesee lattioita Maguiren versiolla. Myös muut näyttelijät ovat hyviä, vaikka Rhys Ifans vetääkin välillä yli. Elokuvan pohjatarina on aika samanlainen kuin Raimin Spider-Man - Hämähäkkimiehessä, mutta mukana on hienoja uusia puolia, kuten Peterin vanhempien kohtalon selvittäminen, joiden takia juttu tuntuu tuoreelta. Leffa viihdyttää alusta loppuun, mutta siitä löytyy todella hölmöjä juttuja, jotka vievät makua pois kokonaisuudesta. Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä, mutta on silti monin paikoin tyylikäs ja sankarin uusi puku on upea. Jos olet hahmon fani tai supersankarielokuvat ovat juttunne, niin katsokaa myös The Amazing Spider-Man. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ennen sitä ei kannata lopettaa katselua.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.journeydownthescale.info
The Amazing Spider-Man, 2012, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Laura Ziskin Productions
