Arvostelu: Venom: The Last Dance (2024)

VENOM: THE LAST DANCE

Ohjaus: Kelly Marcel

Pääosissa: Tom Hardy, Juno Temple, Chiwetel Ejiofor, Rhys Ifans, Alanna Ubach, Stephen Graham, Peggy Lu, Dash McCloud, Brooke Carter, Clark Backo, Cristo Fernandéz ja Andy Serkis

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Venom (2018) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Venom: Let There Be Carnage (2021) menestyi heikommin, mutta se oli silti tarpeeksi iso hitti, jotta vielä kolmaskin elokuva päätettiin tehdä. Alun perin kakkososan ohjanneen Andy Serkisin oli tarkoitus ohjata kolmososa, mutta kun hän päättikin tehdä adaptaation George Orwellin Eläinten vallankumous -kirjasta (Animal Farm - 1945), ohjaajaksi valittiin edelliset Venomit käsikirjoittanut ensikertalainen Kelly Marcel. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Venom: The Last Dance on saapumassa elokuvateattereihin. Itse en pitänyt juuri yhtään kahdesta ensimmäisestä Venom-leffasta ja koin elokuvien haaskaavan mahtavan pahishahmon, joten en juuri odottanut kolmososan näkemistä. Kävin kuitenkin katsomassa Venom: The Last Dancen sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Karkuteillä olevat Eddie Brock ja Venom kohtaavat uuden uhkan, kun synkkään maailmaan vangittu Knull lähettää kätyriolentonsa jahtaamaan heitä, hyödyntääkseen heidän symbioosinsa koodeksia vapauttaakseen itsensä ja tuhoamaan koko maailmankaikkeuden.

Tom Hardy esittää jo neljättä kertaa Eddie Brockia ja avaruudesta tullutta symbioottimönjä Venomia, Hardyn näyteltyä hahmoa ensin tämän kahdessa soololeffassa ja näyttäydyttyä myös Spider-Man: No Way Homen (2021) lopputekstikohtauksessa. Hardy on ollut Venom-leffojen pelastava enkeli, yrittäessään parhaansa mukaan vakuuttaa, kun kaikki muu hänen ympärillään murenee palasiksi. Valitettavasti edes hän ei onnistu nostamaan kolmosleffan tasoa. Hardy näyttää lähes koko elokuvan siltä, ettei häntä kiinnosta projekti lainkaan. En toisaalta ihmettele, sillä Venomista on kirjoitettu puhdas sketsihahmo, jonka vähäinenkin uhkaavuus on kadonnut. Musta avaruusmölliäinen on enää pelkkä vitsailun kohde ja täysurpo, jonka jokainen kohtaus saa aikaiseksi vain suurta myötähäpeää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Eddietä jahtaava kenraali Strickland (Chiwetel Ejiofor), symbiootteja tutkiva tohtori Payne (Juno Temple), sekä avaruusolioista kiinnostunut hippiperhe, jonka isää Martin Moonia näyttelee Rhys Ifans... eli sama heppu, joka esitti The Amazing Spider-Manissa (2012) ja No Way Homessa Hämis-pahis Liskoa. Mitä ihmettä? Vastaansa taas Venom saa Andy Serkisin esittämän Knullin... tai oikeastaan hänen oliokätyri xenophagen, joka jahtaa Eddietä ja Venomia, koska heidän sisältä löytyy koodeksi, joka on ainoa keino vapauttaa Knull tämän vankeudesta. Sivuhahmotkaan eivät juuri vakuuta. Tohtori Paynelle on kirjoitettu varsin pöljä ja ennen kaikkea turha taustatarina ja on suorastaan faneille vittuileva veto tuoda Rhys Ifans takaisin, mutta eri roolissa jonain täytenä tuntemattomuutena. Knullia odottaneille faneille on luvassa mojova pettymys, sillä tämä videopelihahmolta näyttävä mörökölli tyytyy koko elokuvan vain istuskelemaan pimeydessä.

En tosiaan paljoa tykännyt kahdesta edellisestäkään Venom-elokuvasta, mutta kolmososa The Last Dance on aivan totaali pohjanoteeraus ja jälleen yksi osoitus siitä, että Spider-Man -hahmojen oikeudet on pakko saada pois Sonyltä, ennen kuin studio ehtii pilata jokaikisen ikonisista sankareista ja pahiksista. Morbius (2022) kustiin pari vuotta sitten, alkuvuoden Madame Web (2024) oli kaamea fiasko ja joulukuussa olisi vielä tiedossa Kraven the Hunter (2024), jonka päähenkilöstä on nähtävästi riisuttu kaikki tutut ominaisuudet. Suosittelenkin mieluummin pelaamaan mahtavan Spider-Man 2 -videopelin (2023), jossa Venom ja Kraven saavat ansaitsemaansa kohtelua hurjina vastuksina. Pelissä pääsee myös hetkellisesti riehumaan itse Venomina, mikä tuotti minulle paljon suurempaa tyydytystä kuin näiden kolmen elokuvaräpellyksen läpi kärsiminen.

Venom: The Last Dancesta ei löydy positiivista sanottavaa juuri yhtään. Ainoan ilon koin lopputeksteissä, enkä vain siksi, että elokuva vihdoin ja viimein päättyi, vaan koska lopputekstien aikana nähdään vekkuleita luonnoksia siitä, miltä eri eläimet näyttäisivät symbiootteina. Muuten elokuva on puhdasta roskaa, jonka tarina on naurettavan tyhmä, huumori suorastaan ala-arvoista paskaa ja toimintakohtaukset tylsää ja jännityksetöntä tietokonetehostemössöä. Luvassa on joitain niin tuskastuttavan kiusallisia hetkiä, että en voinut kuin vajota tuolissani syvemmälle. Kuinka tekijät kehtaavat pilata ikoniset hahmot näin pahasti? Kun Venom tanssii Las Vegasissa ABBA:n Dancing Queenin tahtiin, minun teki mieli lähteä kävelemään näytöksestä. Sen lisäksi, että näky on jo itsessään typerryttävä, on täysin epäloogista, että Venom toimisi niin, sillä koko leffan on puhuttu siitä, että symbiootti ei voi nousta esille, koska vain silloin Knullin pysäyttämättömät xenophaget pystyvät jäljittämään hänet. Kaikki johtaa puuduttavaan loppurymistelyyn, jonka ratkaisun tekijät ovat jo itse paljastaneet markkinointimateriaalillaan.

Elokuvan massiiviset viat ymmärtää helposti, kun vilkaisee, kuka häärää puikoissa. Ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kelly Marcel, joka on aiemmin urallaan käsikirjoittanut niin edelliset Venomit kuin myös Fifty Shades of Greyn (2015). Voiko siis kukaan odottaa, että hänen käsissään Venom: The Last Dancesta olisi saatu hyvä elokuva? Marcelin teksti on täynnä kaikista tyhmimpiä vetoja, aukkoja ja juttuja, jotka eivät johda yhtään minnekään. Tohtori Paynen taustatarina salamaniskuun kuolleesta veljestä on täysin turhaa ajanhukkaa, eikä monitorien kautta tapahtumia läpi leffan seuraavalle mysteerimiehellekään löydetä mitään funktiota. Edes teknisiltä ansioiltaan leffa ei vakuuta. Se on levottomasti kuvattu ja sitäkin levottomammin leikattu kasaan. Digitehosteet näyttävät ajoittain todella halvoilta symbiootteja, taustoja ja räjähdyksiä myöten. Äänimaisema rymistelee minkä ehtii ja Dan Deaconin säveltämät musiikit ovat totaalisen yhdentekevää taustameteliä.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Venom: The Last Dance, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Arad Productions, Pascal Pictures, Hutch Parker Entertainment, Matt Tolmach Productions

Arvostelu: Karvinen 2 (Garfield: A Tail of Two Kitties - 2006)

KARVINEN 2

GARFIELD: A TAIL OF TWO KITTIES

Ohjaus: Tim Hill

Pääosissa: Bill Murray, Breckin Meyer, Jennifer Love Hewitt, Billy Connolly, Tim Curry, Bob Hoskins, Ian Abercrombie, Lucy Davis, Roger Rees, Jane Carr, Oliver Muirhead, Rhys Ifans, Vinnie Jones, Joe Pasquale, Greg Ellis ja Richard E. Grant

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Jim Davisin sarjakuviin perustuva elokuva Karvinen (Garfield: The Movie - 2004) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, jolle ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2005 ja lopulta Garfield: A Tail of Two Kitties, eli suomalaisittain Karvinen 2 sai ensi-iltansa kesäkuussa 2006. Tämäkin elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja aikuiskatsojilta, minkä lisäksi leffa sai huonoimman jatko-osan ja huonoimman perhe-elokuvan Razzie-ehdokkuudet. Itse kävin katsomassa Karvinen 2:n äitini kanssa elokuvateatterissa, kun se julkaistiin. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt ainakin vuosikymmen. Nyt kun on tulossa uusi Karvinen-elokuva (The Garfield Movie - 2024), päätin odotellessa katsoa nämä kaksi aiempaa leffaa uudestaan ja samalla arvostella ne.

Karvinen joutuu kansainväliseen selkkaukseen, kun Englannin matkalla hänet sekoitetaan rikkaan lady Carlylen hemmoteltuun kissaan, Prinssiin, joka näyttää täysin Karviselta.

Siitä huolimatta, että Bill Murray täysin julkisesti haukkui ensimmäisen Karvinen-elokuvan lyttyyn, hän päätti silti palata ikonisen oranssin kissan rooliin jatko-osassa. Murrayn ääni istuu edelleen täydellisesti sarkastiselle katille, joskin välillä hänen puheestaan voi kuulla, ettei mies ollut yhtä täysillä menossa mukana kuin edellisellä kerralla. Karvinen on periaatteessa vanha tuttu, aina nälkäinen ja laiskotteleva kissa... tai niin hän väittää, sillä vähän väliä Karvinen nähdään hyvin epäkarvismaisissa puuhissa tanssimassa ja juoksentelemassa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät myös Karvisen omistaja Esko (Breckin Meyer), tämän tyttöystävä Lissu (Jennifer Love Hewitt), sekä tietty koira Osku, jolle Karvinen on alkanut lämmetä ykkösosan jälkeen. Tuttu kolmikko jää varsin tylsäksi, vaikka Eskolle onkin kirjoitettu sivujuoni, jossa hän yrittää kosia Lissua, mutta jatkuvasti yritys tyssähtää johonkin. Meyer ja Hewitt suoriutuvat tälläkin kertaa kelvollisesti osistaan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään rikkaan lady Carlylen kissa Prinssi XII (äänenä Tim Curry), joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Karvista, Prinssin uskollinen neuvonantajabulldoggi Winston (Bob Hoskins), Carlylen linnan hovimestari Smithee (Ian Abercrombie), sekä lady Carlylen vallanahne sukulaispoika Dargis (Billy Connolly), joka yrittää saada Carlylen linnan itselleen, kun iäkäs lady menehtyy ja jättää omaisuutensa perinnöksi rakkaalle kissalleen. Uudet hahmot toimivat passelisti. Prinssistä löytyy hieman samoja piirteitä kuin Karvisesta, mutta tämä on huomattavasti hienostuneempi kisu. Lordi Dargis sopii passelisti tämänkertaiseksi pahikseksi.

Ei ensimmäinen Karvinen-elokuva kummoinen ollut, mutta ei se mielestäni ollut myöskään niin huono kuin monet antavat ymmärtää. Karvinen 2 on sen sijaan todella laimea koko perheen raina, jota edes useammat päällekkäiset nostalgialasitkaan eivät onnistu nostamaan plussan puolelle. Ei tämäkään leffa surkea ole, lähinnä vain heikko ja laiska. Perheen pienimpiä elokuvan luulisi viihdyttävän, mutta itse huomasin jopa tylsistyväni sen parissa - ja kestoahan leffalla on vain tunti ja vartti.

Elokuvan tarinasta löytyy ainekset oivaan seikkailuun. Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika -klassikkokirjan (The Prince and the Pauper - 1881) juonta lainaava kertomus Karvisesta, joka vaihtaa paikkaa aateliskissan kanssa ja joutuu keskelle vallankaappausjuonittelua, on paperilla toimiva, mutta lopputulos ontuu. Ensimmäisestä Karvinen-leffasta paluun tekevän käsikirjoitusduo Joel Cohenin ja Alec Sokolow'n teksti jää monin puolin latteaksi. Tämänkertainen ohjaaja Tim Hill ei saa paljoa aikaiseksi tekstin pohjalta, vaan hänen työnsä on aika ponnetonta. Ruudulla tapahtuu jatkuvasti jotain, mutta sekoilusta ja hölmöilystä puuttuu täysin aito into ja riemu. Lapset pääsevät nauramaan, mutta aikuisille leffa ei tarjoa juuri yhtään mitään. Välillä lähinnä vain hävettää ja sitten taas kummastuttaa, että miten näin lyhyt elokuva voikin tuntua näin pitkältä?

Tekniseltä puoleltaan tämäkin Karvinen-leffa ajaa asiansa. Se on ihan hyvin kuvattu, Carlylen linnan lavasteet näyttävät hienoilta ja niin puvustus- kuin maskeeraustiimi hoitavat tonttinsa passelisti. Itse Karvinen näyttää tälläkin kertaa mielestäni tarpeeksi hyvältä. Kissan digitaalisuuden huomaa, mutta toisaalta tällainen sarjakuvamaisempi tietokonekatti on lopulta parempi kuin jos Karvinen olisi toteutettu muiden eläinten tapaan aitona kissana, jonka suuta liikutettaisiin erikoistehosteilla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Christophe Beckin säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään leffan tylsän tekopirteää ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Garfield: A Tail of Two Kitties, 2006, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Dune Entertainment, Major Studio Partners, Ingenious Film Partners

Arvostelu: The King's Man (2021)

THE KING'S MAN

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Ralph Fiennes, Harris Dickinson, Gemma Arterton, Djimon Hounsou, Rhys Ifans, Tom Hollander, Charles Dance, Matthew Goode, Daniel Brühl, Valerie Pachner, Aaron Taylor-Johnson ja Stanley Tucci
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Mark Millarin ja Dave Gibbonsin Kingsman-sarjakuviin (2012-2018) perustuva elokuva Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) oli yllätyshitti, jota niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät, joten jatkoa oli tulossa. Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa, mutta sekin oli taloudellinen menestys, joten lisää oli tekeillä. Kolmannen Kingsman-elokuvan lisäksi ohjaaja Matthew Vaughn alkoi suunnitella esiosaa, joka kertoisi Kingsman-organisaation synnystä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2019, mutta eri syistä (20th Century Foxin myynti Disneylle ja koronaviruspandemia) leffan julkaisua on siirretty useampaan otteeseen. Nyt The King's Man saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä vaihtelevin mielin. Ensimmäinen Kingsman-leffa on mielestäni aivan törkeän hyvä ja olen nähnyt sen useamman kerran, mutta jatko-osa Kultainen kehä tuotti minulle pettymyksen, enkä ole jaksanut katsoa sitä ensi-illan jälkeen uudestaan. Aluksi minua ei kiinnostanut idea esiosaleffasta, mutta trailereiden myötä aloin vähitellen lämmetä ajatukselle. Kuitenkin elokuvan jatkuva siirtyminen eteenpäin sai minut aika ajoin jopa unohtamaan sen olemassaolon ja kun vihdoin istahdin katsomaan The King's Mania sen lehdistönäytöksessä, olin lähinnä epäuskoinen siitä, että pitkän odotuksen jälkeen ylipäätään pääsen näkemään sen.

Kun 1900-luvun alussa eri maiden pahimmat ja katalimmat roistot lyöttäytyvät yhteen ajaakseen maailman sotaan, Kingsman-liikkeellä vaatteensa räätälöivät Oxfordit päättävät pysäyttää heidät.

The King's Man ei kerro aiempien Kingsman-elokuvien tutuista hahmoista, vaan se esittelee uuden kattauksen tyyppejä, jotka olivat perustamassa tätä vakoojaorganisaatiota. Ralph Fiennes näyttelee Orlando Oxfordia, sotaveteraania, jota kalvaa tekonsa taistelussa ja pyrkii nyt elämään pasifistina. Harris Dickinson esittää hänen aikuistumisen kynnyksellä olevaa poikaansa Conradia, joka taas haluaa näyttää kykynsä sodassa ja on kyllästynyt isänsä yliampuvaan suojelemistarpeeseen. Tämä isä-poika-asetelma on toimivasti rakennettu ja niin Fiennes kuin nuori Dickinson hoitavat hommansa hyvin. Fiennes itse asiassa paremmin kuin hyvin - hän on aivan mahtava leffassa! Olen aina pitänyt Fiennesiä erittäin karismaattisena näyttelijänä, mutten ole aikoihin nähnyt hänen heittäytyvän näin täysillä roolinsa vietäväksi.

     Elokuvassa nähdään myös Gemma Arterton ja Djimon Hounsou Oxfordeja palvelevina Pollyna ja Sholana, Charles Dance kenraali Kitchenerinä ja Matthew Goode tämän assistenttina Mortonina, Rhys Ifans häijynä Grigori Rasputinina, Daniel Brühl katalana Erik Jan Hanussenina, sekä Tom Hollander veikeässä kolmoisroolissa Yhdistyneen kuningaskunnan kuninkaana Yrjö V:nä, Saksan keisari Vilhelm II:na ja Venäjän keisari Nikolai II:na. On lystikäs idea käyttää samaa näyttelijää eri maiden johtajan roolissa ja Hollander hoitaa jokaisen tontin mainiosti. Muutenkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Fiennesin lisäksi parhaiten joukosta erottuu Rhys Ifans, joka suorastaan herkuttelee ilkikurisen ja kummallisen Rasputinin roolissa.

Ilokseni The King's Man osoittautui pitkän odotuksen arvoiseksi ja Kingsman: Kultaista kehää paremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä siitä omat ongelmansa löytyy. Elokuvan tarinankerronta on paikoitellen hieman takkuilevaa, liekö sitten kyse käsikirjoituksen työstämisestä uudestaan, lisäkuvauksista tai muuten vain leikkauksesta. Välillä elokuva kulkee kovaa kyytiä eteenpäin, toisinaan taas jää junnailemaan paikoillaan. Lisäksi elokuvan alkupää on erikoisen tavanomaista settiä ja ainakin ensimmäisen puolen tunnin aikana homma ei tuntunut lainkaan Kingsmanilta, joka tunnetaan villistä toiminnastaan, sähäkästä tyylistään ja ronskista huumoristaan. Tavanomaisenakin elokuva on pätevästi ohjattua, mutta hetkellisesti ehdin säikähtää, että eikö luvassa olekaan yhtä riemastuttavan päätöntä menoa kuin aiemmissa elokuvissa.

Huojennuksekseni hieman ennen puoltaväliä filmi päättääkin painaa kaasun pohjaan ja sitten sitä mennään eikä meinata. Alkupään tavanomaisuus saa kyytiä ja luvassa on erittäin tyylikkäitä ja brutaaleja tappeluita, joissa ihmisiä pistetään säälittä hengiltä hupaisinkin tavoin. Puolen välin paikkeilla on aivan mahtava kohtaus sankareiden ja Rasputinin välillä, täynnä hulvatonta huumoria ja päheää tappelua. Aiempien elokuvien tapaan The King's Manista löytyy myös varsin yllättäviä ja hävyttömiäkin käänteitä ja ratkaisuja, jotka vain parantavat leffaa sen edetessä. Kaikki huipentuu vallan mainioon loppuskabaan, joka jättää katsojan odottamaan jatkoa.

Ohjaaja Matthew Vaughnilta kyllä löytyy silmää näyttäville toimintakohtauksille. Vaughn keksii leffaan toinen toistaan tyylikkäämpiä turpaanvetoja ja miekkataisteluita, joissa kamera liikkuu tarkkaan suunnitellusti hahmojen ympärillä. Välillä kameraa asetellaan varsin mielikuvituksellisiin paikkoihin tehostamaan meininkiä. Muutenkin tekninen toteutus on onnistunut. Vaikka leikkaus onkin paikoitellen kömpelöä yleisen rytmityksen puolesta, mukana on paljon napakoita ja kiinnostavia editointiratkaisuja. Sodan syttyminen ja leviäminen kuvataan yhdellä pitkällä otoksella todella näyttävästi. 1900-luvun alku on hienosti toteutettu erinomaisen lavastuksen ja puvustuksen kautta. Efektit ovat mainiot ja äänimaailma rymistelee oivallisesti Matthew Margesonin ja Dominic Lewisin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The King's Man on varsin mainio toimintakomedia, sekä mielenkiintoinen esiosa. Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä tosissaan käyntiin, mutta sitten kun mennään, niin sitten ihan oikeasti myös mennään. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä, rujompia ja veikeämpiä. Taistelukoreografiat ovat näyttäviä ja niitä vain tukee taidokas kuvaus. Huumori on paikoitellen hyvinkin ronskia, mutta silti varsin hupaista. Tarinankerronta on paikoitellen töksähtelevää, mutta homma pitää silti hyvin mukanaan. Tarinasta löytyy myös mainioita käänteitä ja yllätyksiä. Näyttelijät ovat kaikki päteviä rooleissaan, varsinkin hyvin heittäytyvät Ralph Fiennes ja Rhys Ifans. Iloitsen, että The King's Man on vihdoin saatu elokuvateattereihin, mutta samalla harmittelen, että se ilmestyy juuri silloin, kun mm. meidänkin maamme sulkee teattereitaan koronan takia. Toivon, että kaikki, jotka sitä ovat odottaneet viimeiset pari vuotta, pääsisivät silti vihdoin ja viimein näkemään sen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Man, 2021, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Marv Films, Marv Studios

Arvostelu: Spider-Man: No Way Home (2021)

SPIDER-MAN: NO WAY HOME

Ohjaus: Jon Watts

Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.

Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.

     Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.

Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.

Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.

Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures

Arvostelu: Nuori Hannibal (Hannibal Rising - 2007)

NUORI HANNIBAL

HANNIBAL RISING

Ohjaus: Peter Webber

Pääosissa: Gaspard Ulliel, Gong Li, Rhys Ifans, Dominic West, Richard Brake, Kevin McKidd, Stephen Walters, Ivan Marevich, Helena-Lia Tachovska ja Aaran Thomas

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Thomas Harrisin kirjaan perustuva elokuva Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991) oli valtava hitti, joka voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Kun Harris kirjoitti tarinalle jatkoa, myös elokuvien puolella oli tiedossa jatko-osa. Hannibal-leffa (2001) oli vielä isompi taloudellinen menestys, mutta herätti paljon ristiriitaisia ajatuksia niin katsojissa kuin kriitikoissa. Jo kertaalleen Psykopaatin jäljillä -nimisenä (Manhunter - 1986) filmattu Punainen lohikäärme (Red Dragon - 2002) sai enemmän kehuja, muttei ollut samanlainen hitti kuin edeltäjänsä. Tarinan oli tarkoitus jäädä trilogiaksi, mutta lopulta Harris päättikin kirjoittaa vielä yhden kirjan, joka kertoisi Hannibal Lecterin nuoruudesta. Myöhemmin Harris on paljastanut, että päätös kirjan tekoon johtui isosti elokuvatuottaja Dino De Laurentiisin painostamisesta. De Laurentiis uskoi menettävänsä Hannibal Lecter -hahmon, jos ei saisi pian tehtyä uutta filmiä hahmosta ja hän kiristi Harrisia keksimään hahmon syntytarinan. Harris alkoikin kirjoittamaan uutta kirjaa ja samalla työsti sen pohjalta myös elokuvakäsikirjoitusta. Nuori Hannibal -kirja (Hannibal Rising) julkaistiin joulukuussa 2006 ja samanniminen elokuva jo helmikuussa 2007 - vain kaksi kuukautta kirjan julkaisemisen jälkeen. Leffa oli kuitenkin taloudellinen pettymys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Itse katsoin Nuoren Hannibalin vasta muutama vuosi sitten, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olin jo ajatellut, etten katsoisi sitä enää uudestaan - en, vaikka tänä vuonna juhlinkin Uhrilampaiden 30-vuotisjuhlaa katsomalla ja arvostelemalla sen, Hannibalin ja Punaisen lohikäärmeen. Lopulta kuitenkin päätin tuskailla elokuvan läpi toistamiseen, jotta saisin elokuvasarjan päätökseen myös arvostelujen puolelta - etenkin nyt, kun Harrisin luoma tarina saa jatkoa Clarice-televisiosarjan (2021-) muodossa.

Vuonna 1944 Liettuassa nuori Hannibal Lecter ja hänen pikkusiskonsa Mischa jäävät julmien natsisotilaiden vangiksi, jotka syövät Mischan ja jättävät Hannibalin kuolemaan kylmyyteen. Hannibal kuitenkin selviää ja vuosia myöhemmin aloittaa kostoretkensä.

Koska Nuori Hannibal kertoo nimensä mukaisesti nuoresta Hannibal Lecteristä, ei elokuvassa nähdä sarjan aiemmissa osissa hahmoa näytellyttä Anthony Hopkinsia, vaan ranskalainen Gaspard Ulliel. Ulliel osaa kyllä olla häijyn näköinen tarpeen vaatiessa ja uhkuu lopulta täyttä psykoottisuutta. Hänestä kuitenkin puuttuu täysin se charmi, oveluus ja aito hyytävyys, mitkä tekivät Hopkinsin roolityöstä Hannibalina niin legendaarisen. Ullielin ongelmaksi koituu myös huono teksti, mistä ammentaa näyttelemiseen. Hannibal-kannibaalin syntytarinaksi elokuva tekee todella kömpelöä työtä selittääkseen oikeasti, miksi hahmosta tuli sellainen kuin tuli.

     Elokuvassa nähdään myös Gong Li Hannibalin tätinä lady Murasakina, jonka kanssa Hannibalille alkaa kehkeytymään jotain enemmänkin, Dominic West komisario Popilina, joka ryhtyy selvittämään outoja kuolemia, kun Hannibalin kostoreissu alkaa, sekä Rhys Ifans, Richard Brake, Kevin McKidd ja Ivan Marevich natsisotilaina, joille Hannibal on vannonut kostoa monen vuoden ajan, sotilaiden murhattua ja syötyä hänen siskonsa Mischan (Helena-Lia Tachovska). Lin hahmo jää todella vaisuksi, eikä Westillekään keksitä kunnon tekemistä pakollisena poliisihahmona. Ifans selvästi nauttii häikäilemättömän lurjuksen esittämisestä, mutta eivätpä muut kummoista työtä tee.

Ensimmäisellä katselukerralla koin Nuoren Hannibalin kehnoksi ja tylsäksi elokuvaksi. Nyt toisella katselulla filmi oli mielestäni puuduttavan pitkäveteinen ja jopa surkea. Erityisesti ihmettelin huonoutta, sillä käsikirjoituksesta vastaa kirjailija Harris itse. Mutta kun alkaa lukemaan taustatietoja, miksi Nuori Hannibal tehtiin, alkavat syyt huonoudelle selviämään. Ei ihme, että Harrisin työ on tönkköä, jos hänet periaatteessa pakotettiin siihen. Ja sen lisäksi, että hänen piti väkisin kirjoittaa uutta kirjaa, hänen piti samanaikaisesti myös työstää sen elokuvasovitusta. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu jopa siltä, että Harris sabotoi elokuvan tahallaan, jotta se varmasti floppaisi, eikä De Laurentiis enää vaatisi häneltä uusia Hannibal-tarinoita. Niin tai näin, lopputuloksena on kauhea pökäle, mitä hävettää ajatella samana sarjana mestarillisen Uhrilampaiden kanssa.

Itse päähenkilöstä ja hänen kasvutarinastaan ei lopulta saada mitään irti. Ulliel vain hymyilee kierosti parin tunnin ajan ja siinä on legendaarisen Hannibal Lecterin syntytarina. Vaikka pikkusiskon syöminen on oikein hyvä motiivi Hannibalille lähteä kostoretkelle, on se outo lähtökohta itse päähenkilön kannibalismille. Voisi luulla, että pikkusiskon syöminen hengiltä aiheuttaisi sellaiset traumat, ettei sen jälkeen edes tekisi mieli popsia muita ihmisiä. Kai leffa yrittää sanoa, että Hannibal on lopulta yhtä paha kuin ne, joille hän kostaa. Viesti vain on niin puolivillaisesti rustattu mukaan, että yhä enemmän tuntuu siltä, ettei Harrisia edes kiinnostanut, millainen lopputulos olisi.

Siinä, missä Uhrilampaat oli huikea taidonnäyte psykologisessa kauhussa, rakentaen erittäin piinaavaa tunnelmaa, mutta pitäen katsojan silti tiukasti koukussa, Nuoren Hannibalin kauhu perustuu vain ällöttävään kuvastoon. Kuvottavuuksiensa kanssa leffa kuitenkin muistuttaa lähinnä sitä koulun muka-kovaa kundia, joka kuvittelee itsestään liikoja, ollessaan muka niin hävytön ja kapinallinen. Pääasiassa hänen touhujaan vain hävetti seurata. Sentään sen muka-koviksen noloilut tarjosivat edes jonkinlaista viihdettä, kun taas Nuori Hannibal on kuolettavan tylsä raina. Se ei koskaan nappaa mukaansa, mikään kohtaus ei tarjoa jännitettä, eikä tyhjänpäiväiseltä tuntuva kostoreissu lopulta edes kiinnosta. Elokuva pelaa niin täysillä shokkiarvonsa varassa, uskoen, että inhottavilla otoksilla ihmisistä, joilta on syöty tai leikelty osia, saataisiin samaa aikaiseksi kuin todellisella painostavalla hengellä. Lopputekstien alkaessa katsojan valtaa tyhjentävä olo. Tässäkö tämä nyt oli? Tämäkö oli kaikki, mitä Thomas Harris sai aikaiseksi luomansa ikonisen pahiksen nuoruudesta?

Elokuvan ohjaajana toimii Peter Webber, joka ei tee sen parempaa työtä kuin Harris. Tunnelma on kehnosti luotu, eikä Webber tunnu ymmärtävän kauhusta muuta kuin groteskilla kuvastolla leikkimisen. Kuvauskaan ei ole kummoista, vaikka mukaan mahtuu kelvollisiakin otoksia. Takaumiin tungetut tökkivät ja suttuiset hidastukset lisäävät leffan rumuutta. Leikkaus on tönkköä ja lopulta lähinnä lavasteet, asut ja karut maskeeraukset tekevät vaikutuksen. Ilan Eshkerin ja Shigeru Umebayashin säveltämät musiikit jäävät vaisuiksi, sopien siis hyvin muutenkin äärimmäisen latteaan tuotantoon.

Yhteenveto: Nuori Hannibal on pöyristyttävän surkea raina, jolla Thomas Harris sontii luomansa ikonisen kauhuhahmon päälle. Gaspard Ulliel toisaalta pärjää kelvollisesti psykopaatin roolissa, mutta hänestä puuttuu kaikki se, mikä teki Hannibal Lecteristä Anthony Hopkinsin esittämänä niin hyytävän. Lähinnä Ullielin hommaksi jää vain tuijotella häijysti kameraan ja sen uskotaan riittävän kauhuksi. Jos se ei riitä, leffa yrittää puskea mukaan ällöttävää kuvastoa. Shokeerausarvo on kuitenkin lattea, eivätkä muka-hurjat jutut jaksa kiinnostaa. Itse tarina on tylsä ja elokuva puuduttavan pitkäveteinen. Käsikirjoitus on todella tökerö ja elokuvaa katsoessa jopa tuntuu siltä, että Harris päätti itse pilata leffan, jottei De Laurentiis enää painostaisi häntä kirjoittamaan uusia Hannibal-tarinoita. Tuotannon isot ongelmat heijastuvat voimakkaasti lopputulokseen. En suosittele katsomaan Nuorta Hannibalia, vaikka kuinka kovasti kiehtoisi Hannibal-kannibaalin alkuperä. Osa hahmon viehätystä on mysteerisyys ja sen tämä onnettoman ponneton raina ryöstää täysin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hannibal Rising, 2007, Dino De Laurentiis Company, ETIC Films, Ingenious Film Partners, Zephyr Films, Carthago Films S.a.r.l., Young Hannibal Productions, Quinta Communications

Arvostelu: The Amazing Spider-Man (2012)

THE AMAZING SPIDER-MAN

Ohjaus: Marc Webb
Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Rhys Ifans, Denis Leary, Sally Field, Martin Sheen, Irrfan Khan, Campbell Scott, Embeth Davidtz ja Chris Zylka
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man, eli suomalaisittain Hämähäkkimies on Stan Leen ja Steve Ditkon luoma Marvel Comics -hahmo, jonka ensiesiintyminen tapahtui sarjakuvassa "Amazing Fantasy #15" vuonna 1962 ja on siitä asti kasvattanut suosiotaan. Hahmo onkin noussut Marvelin ehkä jopa suosituimmaksi hahmoksi ja on oma ehdoton suosikkini Marvelin sankareista. Ja koska hahmo on niin suosittu, on hänet pitänyt siirtää sarjakuvien sivuilta myös esimerkiksi televisio-ohjelmiin, kirjoihin, näytelmiin, videopeleihin ja tietysti myös elokuviin. Nicholas Hammond esitti hahmoa kolmessa elokuvassa: Spider-Man (1977), Spider-Man Strikes Back (1978) ja Spider-Man: The Dragon's Challenge (1981), mutta nämä ovat kadonneet lähes kokonaan ihmisten muisteista, etenkin kun Sam Raimin ohjaama Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man) ilmestyi teattereihin vuonna 2002 ja sai ihmiset todella innostumaan supersankarielokuvista. Kyseessä oli ehkä myös ensimmäinen supersankarileffa, jonka itse näin. Leffa sai jatkoa Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:lla (Spider-Man 2 - 2004), joka sai paljon ylistystä, sekä Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:lla (Spider-Man 3 - 2007), joka haukuttiin lähes lyttyyn, minkä vuoksi neljättä osaa ei koskaan tehty. Columbia Pictures halusi kuitenkin tehdä lisää elokuvia hahmosta, jolloin koko juttu päätettiin aloittaa alusta. Valittiin uudet näyttelijät ja tekijät, jotka lähtivät työstämään uutta versiota. Lopulta The Amazing Spider-Man ilmestyi teattereihin kesällä 2012 ja monet pitivät siitä, minä mukaan lukien. Innostuin elokuvasta todella paljon ja katsoin sen useasti uudestaan, kuten myös sen jatko-osan The Amazing Spider-Man 2 (2014). Viime vuonna arvostelin Sam Raimin Spider-Man -trilogian ja samalla lupailin kirjoittaa myös näistä elokuvista ja olen etsinyt parasta hetkeä siihen. Nyt kun on ilmestymässä jälleen uusi versio hahmosta, Tom Hollandin tähdittämä Spider-Man: Homecoming (2017) oli erittäin oiva aika katsoa ja arvostella The Amazing Spider-Manit.

Geenimuunneltu hämähäkki puree nuorta Peter Parkeria, jolle kehittyy yliluonnolliset aistit ja voimat. Peterin täytyy hyödyntää voimiensa tuomaa vastuuta ja nousta New Yorkin sankariksi, Spider-Maniksi.

Peter Parkerina eli Spider-Manina nähdään Andrew Garfield, joka on lähes täydellinen valinta rooliin. Peter on yksinäinen nörtti ja valokuvaaja, jota jotkut koululaiset kiusaavat, eivätkä tytöt vilkaisekaan häneen päin. Tämä puoli ei täysin onnistu Garfieldilta, josta voisi luulla ulkoisesti, että kyseessä on todella suosittu tapaus. Kuitenkin kun Peter pistää Hämis-puvun päälleen ja lähtee taltuttamaan rikollisuutta, roolitus on hoidettu täysin nappiin. Nörtti-Peterinä Tobey Maguire oli uskottavampi, mutta Spider-Manina Garfield on hieman toimivampi. Spider-Man heittelee kaiken aikaa vitsejä ja hänestä löytyy hienoa rentoutta, sekä kunnon sankarillisuutta. Vaikka yksinäinen puoli hahmosta ei ole mitä uskottavin Garfieldilta, on hänen Peterissään myös aivan mahtavia hetkiä. Etenkin naisten seurassa Peteriä alkaa hermostuttaa ja Garfield näyttelee myötähäpeälliset kohdat todella hienosti. Hahmo on hauska tapaus, josta onneksi löytyy myös vakavampiakin puolia.
     Peterin ihastuksen kohdetta, Gwen Stacya näyttelee Emma Stone, joka on Garfieldin tapaan erittäin oiva valinta. Gwen on todella fiksu nuori nainen, jolla on korkeat tavoitteet tiedealalla. Hahmo ei ole kertaakaan neito pulassa -ratkaisu ja yhdessä kohtaa hän jopa rohkeasti käy pikaisesti taistelussa mukana. Stone on todella hyvä näyttelijä ja suoriutuu Gwenin roolista mainiosti. Stonen ja Garfieldin kemia toimii täydellisesti, jolloin heidän pikkuhiljaa alkava romanssinsa on oikeasti uskottava.
     Peterin vanhemmat ovat kuolleet ja hän asuu tätinsä ja setänsä luona. Peterin Ben-setää esittää Martin Sheen ja hänen May-tätiään näyttelee Sally Field, jotka ovat molemmat erinomaisia. Benin tehtävänä on tietenkin olla elämänohjeita antava isähahmo ja May on usein huolehtiva äitihahmo Peterille. Benistä löytyy myös hauskoja puolia. Pääkaksikon tavoin myös Sheenin ja Fieldin kemia toimii.
     Rhys Ifans esittää tohtori Curt Connorsia, Peterin isän vanhaa työtoveria, joka tutkii siirtogeenejä. Tohtori Connorsin oikea käsi on puoliksi poissa, joten hän yrittää tutkimuksensa avulla saada kätensä kasvamaan takaisin. Samalla hän yrittää auttaa erästä Norman Osbornia, joka tekee kuolemaa... Kuten Spider-Manin tiedemieshahmojen kohdalla yleensäkin, jotain Connorsin kokeiluissa menee pieleen. Ifans on pääasiassa hyvä roolissaan, mutta häneltä löytyy myös heikompia ja ylinäyteltyjä hetkiä, jolloin hän ei ole kovin uskottava.
     Ice Age -leffasarjasta (2002-) tuttu Denis "Diego" Leary näyttelee Gwenin isää, ylikomisario Stacya, joka ei ole innoissaan Spider-Manista, vaan pitää tätä naamioituneena rikollisena. Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscorp-yhtiön johtaja Rajit Ratha (Irrfan Khan), Peteriä kiusaava idiootti Flash Thompson (Chris Zylka), sekä prologissa ja takaumissa esiintyvät Peterin vanhemmat Richard (Campbell Scott) ja Mary Parker (Embeth Davidtz).

The Amazing Spider-Man ei ole tosiaan millään lailla jatkoa Sam Raimin Spider-Maneille, vaan se on kokonaan uusi tarinansa, vaikka tutut hahmot ovatkin mukana, kuten myös tuttuja juonikuvioita kerrottuna hieman eri tavoilla. Pohjarakenne on kuitenkin sama: aluksi esitellään Peter ja näytetään, mistä hän haaveilee, jonka jälkeen häntä puraisee hämähäkki ja hän alkaa testailemaan voimiaan. Eräs synkkä hetki tapahtuu ja Peterin pitää ottaa sankarihommat tosissaan. Samalla kaupunkiin ilmestyy yliluonnollinen pahis (tässä tapauksessa suuri Lisko), joka täytyy tietenkin pysäyttää. Tähän päälle vielä hieman romantiikkaa ja oivan seikkailun ainekset ovat kasassa. Jotta elokuva ei tuntuisi liian nähdyltä, on tarinaan tuotu mukaan Peterin vanhemmat, joiden mysteeristä kuolemaa nuorukainen alkaa tutkia. Vanhempia ei otettu ollenkaan huomioon Sam Raimin trilogiassa, joten tämä tuo hyvin kiinnostavan puolen Peterin tarinaan. Elokuva herättääkin kiinnostuksen jo heti alussa, eikä mielenkiintoa menetä elokuvan kulkiessa eteenpäin. Leffassa on usein mukana mysteerinen tunnelma, joka kietoutuu katsojien ympärille.

Valitettavasti mysteerisyys katoaa, kun Peter on saanut viimeisteltyä pukunsa, jolloin elokuva muuttuu perinteisemmäksi supersankarielokuvaksi. Aiemmin mainitsemani synkän hetken, sekä vanhempien kuoleman tutkiminen jää totaalisesti taka-alalle, kun Lisko alkaa riehua New Yorkissa ja Spider-Manin täytyy yrittää pysäyttää hänet. Ei mysteerisyyden menetyksessä sinänsä mitään, sillä perinteiset supersankaripätkät voivat myös olla todella mainioita. Elokuvasta löytyykin useita erittäin hyviä hetkiä, joiden loistavuus syntyy pääasiassa Andrew Garfieldin hauskasta tavasta esittää Hämistä. Punasinisiin trikoisiin pukeutunutta nuorukaista on hupaisaa seurata ja leffa pitää otteessaan. Taisteluissa Liskoa vastaan löytyy hyvää jännitettä ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäästi toteutetut. Loppuhuipennuksesta löytyy hieman hölmöjä hetkiä, mutta ne pystyy halutessaan katsoa sormien läpi, sillä muuten leffan finaali on viihdyttävä. Ehdottomasti kuitenkin paras ja hauskin kohtaus koko elokuvassa on pätkä, jossa Spider-Man pysäyttää autovarkaan. Muistan yhä, kuinka koko yleisö nauroi ääneen leffateatterissa kohtauksen aikana.

Valitettavasti The Amazing Spider-Manista löytyy hölmöyksiä, joita ei kykene katsomaan sormien läpi. Alkuperäinen käsikirjoitus on ollut selvästi liian pitkä, jolloin noin puolen välin jälkeen on täytynyt tiivistää ja löytää oikoreittejä juonenkuljetukseen. Yhdessä kohtaa elokuvaa Spider-Man nimittäin päätyy Liskon "tukikohtaan", josta hän löytää tarkasti animoidun ja selitetyn videon pahiksen suunnitelmasta. Eivät voineet sitten laiskempaa ratkaisua keksiä! Tämän lisäksi mukana on pienempiä hölmöyksiä, kuten että Peter käyttää voimiaan muutamaan otteeseen julkisilla paikoilla niin, että on ihme, ettei kukaan yhdistä häntä Spider-Maniin. Esimerkiksi kohtaus, jossa hän nöyryyttää Flashia koripallolla ja rikkoo itse tangon päässä olevan korin, tuntuu todella typerältä, vaikka pätkä johtaakin tärkeään tapahtumaan ja siinä Peter pääsee vihdoin "kostamaan" Flashille. Ja sitten on pieniä aukkoja käsikirjoituksessa, kuten alussa kun Peter löytää isänsä laukun ja sanoo, että se on tyhjä, niin seuraavassa kohtauksessa hän on laittanut hienosti riviin kaiken laukusta löytämänsä. Tällaiset isot ja pienet aukot, sekä huolimattomuusvirheet häiritsevät kokonaisuutta, minkä lisäksi kiirehtiminen vie hieman tunnelmaa pois, jolloin elokuva on muutamissa kohdissa jopa heikko. Onneksi mukana on onnistuneita hetkiä, sillä muuten The Amazing Spider-Man olisi vain ihan kiva. Suurin pelastaja on Garfield, jonka esittämää Hämistä katsoisi erittäin mielellään lisääkin.

Leffan ohjaajana toimii Marc Webb, joka oli ohjannut tätä ennen vain romanttisen (500) Days of Summerin (2009). Webb ei aluksi halunnut tehdä elokuvaa, mutta tajusi sitten sen antamat mahdollisuudet. Webb selvästi osaa hommansa, vaikka yhtiö on lopulta tehnyt suurimmat päätökset. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut tiivistää joistain muista kohdista kuin juonelle tärkeistä osioista. Puvustus on mainiosti tehty ja mielestäni tämä versio Spider-Manin asusta on aivan mielettömän tyylikäs. Toivoisin joskus löytäväni sellaisen halvalla, jotta voisin pitää Spider-Man -leffamaratoonin se päällä. Maskeeraukset ovat myös hienoja. Visuaalisesti elokuva on hieman heikentynyt vuosien varrella. Lisko ei ole kovin vakuuttavan näköinen, mutta tietokoneella toteutetut taistelukohtaukset ovat erittäin näyttäviä. Ääniefektit ovat todella mainioita, kuten on myös James Hornerin säveltämä musiikki.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Peterin huoneessa näkyy Alfred Hitchcockin Takaikkuna-leffan (Rear Window - 1954) juliste, minkä lisäksi leffassa annetaan muutamia vinkkejä seuraavan osan pahiksista, Electrosta ja Rhinosta. Elokuvassa on viittaus sarjakuvissa ja Sam Raimin Spider-Man - Hämähäkkimiehessä nähtyyn ikoniseen nyrkkeilyotteluun ja hahmon luoja Stan Lee tekee tietty cameon, joka on mielestäni yksi hänen parhaistaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, kuvagalleria, elokuvan suunnittelusta ja toteutuksesta kertova seitsemänosainen "Rite of Passage: The Amazing Spider-Man Reborn", kuusitoistaosainen "Pre-Visualization", joka tarjoaa kuvakäsikirjoituksia ja tietokoneella toteutettuja animaatiosuunnitelmia eri kohtauksista, visuaalisuuksista kertova "Image Progression Reels", leffaa varten treenaamista näyttävä "Stunt Rehearsals", sekä "The Amazing Spider-Man Video Gamesta" kertova pätkä. Katsottavaa on yhteensä yli kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: The Amazing Spider-Man on jokseenkin keskinkertainen elokuva, mutta Andrew Garfieldin loistava Peter Parker/Spider-Man nostaa arvosanaa yhdellä pisteellä. Kummallinen nörtti ei täysin luonnistu Garfieldilta, mutta humoristisempana Hämiksenä hän pesee lattioita Maguiren versiolla. Myös muut näyttelijät ovat hyviä, vaikka Rhys Ifans vetääkin välillä yli. Elokuvan pohjatarina on aika samanlainen kuin Raimin Spider-Man - Hämähäkkimiehessä, mutta mukana on hienoja uusia puolia, kuten Peterin vanhempien kohtalon selvittäminen, joiden takia juttu tuntuu tuoreelta. Leffa viihdyttää alusta loppuun, mutta siitä löytyy todella hölmöjä juttuja, jotka vievät makua pois kokonaisuudesta. Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä, mutta on silti monin paikoin tyylikäs ja sankarin uusi puku on upea. Jos olet hahmon fani tai supersankarielokuvat ovat juttunne, niin katsokaa myös The Amazing Spider-Man. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ennen sitä ei kannata lopettaa katselua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.journeydownthescale.info
The Amazing Spider-Man, 2012, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Laura Ziskin Productions

Arvostelu: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010)

HARRY POTTER JA KUOLEMAN VARJELUKSET, OSA 1

HARRY POTTER AND THE DEATHLY HALLOWS - PART 1

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Helena Bonham Carter, Imelda Staunton, Robbie Coltrane, Alan Rickman, Jason Isaacs, Tom Felton, Rhys Ifans, Bill Nighy, Warwick Davis ja Toby Jones
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

J.K. Rowlingin kirjoittamat Harry Potter -kirjat (1997-2007) ja niistä tehdyt elokuvat (2001-2011) ovat tärkeä osa elämääni. Nyt kun taikamaailmaa laajennetaan uudella elokuvalla Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), oli jälleen aika palata katsomaan aikaisemmat elokuvat ja arvostella ne. Muistan, kun "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" -kirja julkaistiin suomeksi 2008 ja sain sen heti ensimmäisenä päivänä ja luin sen todella nopeasti alusta loppuun - sekä vielä uudestaan samana vuonna. Kun ilmoitettiin, että viimeinen kirja jaettaisiin kahteen elokuvaan, olin hieman huolestunut, sillä en ollut aiemmin nähnyt samanlaista toteutusta ja mietin, miten koko juttu toimisi. Tietenkin mietin myös, mistä kohtaa kirjaa tarina katkeaisi? Lukiessani kirjaa uudestaan, arvelin löytäneeni mahdollisen kohdan, mihin Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 päättyisi ja olinkin lopulta oikeassa. Näin elokuvan leffateatterissa sen ensi-iltapäivänä, sekä kaksi päivää myöhemmin ja vielä kolmannen kerran seuraavassa kuussa. Tuntuihan se hieman hölmöltä, että tarina jäi pahasti kesken, mutta onneksi tarinan päätöstä täytyi odottaa vain vähän yli puoli vuotta.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002), Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004), Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005), Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) ja Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince - 2009)!

Harry, Ron ja Hermione lähtevät etsimään ja tuhoamaan lordi Voldemortin hirnyrkkejä, jotta he voivat lopulta tuhota itse Voldemortin.

Daniel Radcliffen suoritus Harry Potterina on suurimmaksi osaksi hyvä, vaikka jälleen heikompiakin hetkiä löytyy. Harry on nyt viimeistään hyväksynyt täysin sankarin roolinsa ja aikoo tuhota lordi Voldemortin lopullisesti. Harryssa nähdään jälleen synkempiä puolia, mutta hän näyttää myös välittävänsä tärkeistä henkilöistä elämässään.
     Rupert Grintin esittämä Ron Weasley vasta näyttääkin synkempiä puolia. Grint on kehittynyt sarjaa tehdessään huimasti ja tässä todistaa, että hänessä on oikeasti potentiaalia vakavasti otettavaksi näyttelijäksi, eikä "vain" Harry Potter -tähdeksi. Emma Watsonin näyttelemä Hermione Granger näyttää taas tietävänsä enemmän kuin muut ja pääsee myös taistelemaan. Watson on tuttuun tapaansa hyvä. Pääkolmikon kemia toimii elokuvassa täydellisesti ja mielestäni on hienoa, että yhdessä kohtaa yksi heistä ehdottaa jopa luovuttamista, kun tehtävä näyttää niin mahdottomalta. Usein tällaisissa tarinoissa vain mennään eikä meinata, mitä tavalliset ihmiset eivät tekisi.
     Harry Potter ja Feeniksin killassa hieman kylmäksi jättänyt Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tekee tässä karmivan paluun. Hahmo on saatu jälleen täydelliseksi ja paikoitellen Voldemort on oikeasti pelottava. Pelottavampi on kuitenkin hänen käärmeensä Nagini, jonka kanssa nähdään yksi todella jännittävä kohtaus.

Muut tutut pahikset, eli hullu Bellatrix Lestrange (Helena Bonham Carter), Matohäntä (Timothy Spall) ja Severus Kalkaros (Alan Rickman) nähdään tietty. Elokuvassa myös esitellään uusia pahiksia, kuten kaapparit, joihin kuuluvat mm. Scabior (Nick Moran) ja lyhyesti edellisessä elokuvassa esiintynyt Fenrir Harmaaselkä (edesmennyt Dave Legeno). Vaikka hahmo ei täysin pahis olekaan - ollessaan silti erittäin inhottava - niin myös Dolores Pimento esiintyy jälleen sarjassa ja häntä näyttelevä Imelda Staunton suoriutuu osasta tuttuun tapaansa hyvin.

     Ensimmäistä kertaa koko Malfoyn perhe nähdään yhdessä. Tom Feltonin näyttelemästä Draco Malfoysta näkee selkeää pelkoa, sillä hän ei kuitenkaan täysin kuulu Kuolonsyöjien joukkoon, vaikka niin kuvitteli. Hänen isänsä Lucius Malfoy (Jason Isaacs) joutui viettämään vuoden Azkabanin vankilassa ja sen myös huomaa, sillä hahmo on todella riutunut. Oli hienoa nähdä, miten aiemmin niin tyylikkäästä ja mahtavasta miehestä muuttui sellainen ihmisraunio. Dracon äiti Narcissa (Helen McCrory) ei valitettavasti paljoa tee elokuvassa.

     Ronin sisko/Harryn tyttöystävä Ginny Weasley (Bonnie Wright) esiintyy vain elokuvan alussa. Kaksoset Fred ja George (James ja Oliver Phelps) ovat myös mukana, eikä elämä ole enää yhtä iloista heille. Arthur (Mark Williams) ja Molly Weasley (Julie Walters) eivät paljoa tee tässä. Elokuvassa esitellään uutena hahmona Ronin isoveli Bill Weasley, jona nähdään Villisilmä Vauhkomieltä esittävän Brendan Gleesonin poika, Domhnall Gleeson. Bill Weasleyn morsiamena nähdään Harry Potter ja liekehtivästä pikarista tuttu Fleur Delacour (Clémence Poésy). Kirjoissa esiintyvää Charlie Weasleyta ei nähdä vieläkään.

Brendan Gleesonin esittämä Villisilmä Vauhkomieli pistäytyy elokuvan alussa, kuten myös Hagrid-jätti (Robbie Coltrane) lentävän moottoripyöränsä kanssa, pariskunta Remus Lupin (David Thewlis) ja Nymfadora Tonks (Natalie Tena), sekä Kingsley Kahlesalpa (George Harris). Uutena hahmona nähdään myös varasteleva Mundungus Fletcher (Andy Linden), joka jostain kumman syystä kuuluu hyvisten joukkoon. Fletcher on aika inhottava tapaus ja Linden on uskottava roolissaan.

     Tuttuja oppilaita ei erityisemmin nähdä elokuvassa; ainoastaan lyhyessä kohtauksessa Tylypahkan pikajunassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) on isommassa roolissa ja katsojille esitellään vihdoin hänen isänsä, Ksenofilius Lovekiva (Rhys Ifans), jolla on tärkeä rooli elokuvan juonen kannalta. Ifans on tuttuun tapaansa hyvä ja sopii täydellisesti hieman kummallisen haihattelijan rooliin.
     Yksi parhaista asioista elokuvassa on mielestäni Dobbyn paluu. Dobby on kenties jopa suosikkihahmoni koko sarjasta. Kuten jo sanoin Salaisuuksien kammion arvostelussani, minulla on sydämessä paikka suloisille hahmoille elokuvissa ja Dobby on yksi niistä. Dobby on todella sympaattinen ja tuo huumoria mukaan. Hänellä on yhä vaatteenaan tuttu tyynyliina, mutta on saanut jostain hommattua pienet tossut, jotka sopivat hahmolle täydellisesti. Dobby on toteutettu upeasti ja hänen äänenään kuullaan Toby Jones. Dobbyn lisäksi myös kotitonttu Oljo nähdään jälleen ja hänen äänenä toimii Simon McBurney.

Elokuvassa nähdään myös Harry Potter ja viisasten kivessä esiintyneet Lujahaka-maahinen (Warwick Davis) ja sauvakauppias Ollivander (John Hurt). Joko Hurt on maskeerattu todella voimakkaasti tai sitten hän vain on oikeasti jo niin vanha kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Tässä myös esitellään vielä kaksi uutta hahmoa. Elokuvassa on uusi Taikaministeri nimeltä Rufus Rymistyir, jota näyttelee todella lahjakas Bill Nighy. Hahmo ei kauaa esiinny, mutta hän pitää todella vaikuttavan puheen alussa. Taikahistorioitsija Bathilda Bagshotia esittää Hazel Douglas ja pakko sanoa, että Bagshot on ehkä karmivin mummeli, jonka olen koskaan nähnyt. Toivottavasti ei tarvitse kadulla törmätä häneen - etenkään pimeällä.

Elokuva alkaa hyvin synkissä merkeissä. Uusi taikaministeri Rufus Rymistyir pitää puhetta siitä, että kaikesta huolimatta Taikaministeriö pysyisi vahvana. Harry, Ron ja Hermione valmistautuvat tulevaan matkaansa ja heti elokuvan alussa on paljon tunnetta; Dursleyn perheen lähtiessä pois, sillä muuten he voisivat olla vaarassa ja Hermione joutuu pyyhkimään vanhempiensa muistot hänestä, suojellakseen heitä. Samalla lordi Voldemort kokoontuu Kuolonsyöjien kanssa suunnittelemaan Harryn tuhoamista. Elokuvan juoni on hyvin yksinkertaisesti sitä, että hyvä yrittää tuhota pahan, samalla kun paha yrittää tuhota hyvän. Tapa, jolla juonta kerrotaan, muuttuu läpi elokuvan. Alkupuolella se tuntuu toimintapätkältä, jonka jälkeen se muuttuu jännäriksi ja siinä on samanlaisia juttuja kuin jossain pankkiryöstöleffassa, sitten se muuttuu ahdistavaksi trilleriksi ja käy jopa kauhun puolella, kunnes muuttuu tutummaksi seikkailuelokuvaksi, jollaisena kaikki Harry Potterin tietävät.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on hyvin erilainen kuin yksikään sarjan aiempi osa. Ensinnäkään siinä ei nähdä Tylypahkaa ollenkaan. Muutamat tutut oppilaat näkyvät pikaisesti, mutta pääasiassa elokuva tapahtuu ympäri Brittejä, Harryn, Ronin ja Hermionen metsästäessä hirnyrkkejä. Uhka sille, että he paljastuisivat on suuri, joten he joutuvat vaihtamaan paikkaa monta kertaa. Uhkaava tunnelma välittyy selkeästi katsojalle ja paikoitellen elokuva on todella ahdistava. Montaasi, jossa pääkolmikko kävelee hylätyissä paikoissa, samalla kun taikaradiosta kuuluu lista kadonneista henkilöistä, on todella pysäyttävä. Aiemmin Harry Pottereissa on ollut hyvänä vastapainona huumoria synkkyyden ohella, mutta tämä painottuu enimmäkseen vakavan tarinan puolelle. Elokuvassa saa nauraa vain pariin otteeseen, mutta toisaalta ei edes haittaa, että elokuva keskittyy synkempiin asioihin, sillä se pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Muutamia hengähdystaukoja onneksi löytyy ja välillä elokuva voi tuntua hieman hidastempoiselta. Katsojan huulille leviää hymy, kun Harry ja Hermione tanssivat hitaita teltassa Nick Caven "O Children" -kappaleen tahtiin. Loppu on jälleen erittäin surullinen ja se saa katsojalle voimakkaan tahdon nähdä sarjan päättävän elokuvan. Myös läpi elokuvan esiintyy kohtia, jotka voivat aiheuttaa surua, tuttujen hahmojen kuollessa.

Tämä voi hyvin helposti tuntua vain turhalta väliosalta ja tavallaan se on totta. Mutta vain "tavallaan". Se on selkeä lämmittely lopetukselle, mutta siinä on niin paljon tärkeitä asioita, että se ei ole turha. Erilaisen lähestymistavan vuoksi elokuva tuntuu hyvin kiehtovalta, sillä aiemmat osat katsoja on pääosin viettänyt tutussa ja turvallisessa Tylypahkan linnassa. Nyt päästään näkemään esimerkiksi Malfoyn perheen kartano, sekä Harryn syntymäpaikka Godricin notko. Toisin kuin tämän jälkeen ilmestyneissä sarjojen päätösosissa, kuten Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) ja Twilight - Aamunkoi, osa 2 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2 - 2012), sekä Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015), tässä on täysin perusteltua jakaa päätös kahteen elokuvaan. Ensinnäkin kirja on todella pitkä ja toiseksi siinä on niin paljon sisältöä, että yhtenä elokuvana paketti tuntuisi liian kiirehtivältä. Tällä tavalla ollaan pysytty hyvin uskollisina alkuperäiselle teokselle, vaikka joitain asioita onkin muutettu. Tämä ei tunnu rahastuspätkältä ja vaikka yksinään se on hieman sekava, niin yhdessä aiempien elokuvien ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) kanssa, tämä sopii täydellisesti kokonaisuuteen. Jos ei ole jostain syystä koskaan nähnyt Harry Pottereita tai lukenut kirjoja, niin tämä on täysin väärä osa aloittaa, sillä tällaisenaan tämä jättää helposti kylmäksi. Eihän sitä tietenkään ole tarkoitettu katsottavan ilman muita osia ja minusta onkin hienoa, etteivät elokuvat käytä turhaa aikaa selittääkseen, mitä aiemmissa osissa on tapahtunut.

Elokuvan on ohjannut David Yates, joka ohjasi myös kaksi edellistä elokuvaa. Hänellä oli niin vahva visio Harry Potter ja puoliverisestä prinssistä, että on ollut hyvä ratkaisu pitää hänet mukana loppuun asti. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu hyvin. Äänitehosteet ovat kiehtovia ja yksi hienoimmista kohtauksista teknisesti on takaa-ajo läpi metsän, sillä siinä ei ole erityisemmin musiikkia ja se painottuu enemmän äänitehosteiden puolelle. Kohtauksen kuvaus on hieman sekavaa, mutta se painottaa hyvin kohtauksessa esiintyvää paniikkia. Tehosteet ovat tietysti huikeita ja ehkä kaikkein paras tehoste on, miten "Seitsemän Potteria" -kohtaus on luotu. Taistelut ovat myös näyttäviä, etenkin alkupuolen lentotaisto. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat tietysti ammattimaisesti toteutettuja. Musiikista vastaa Alexander Desplat ja hän on luonut paljon hyviä teemoja elokuvaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jonka avulla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa. Maximum Movie Mode -versio on noin kaksikymmentä minuuttia pidempi kuin itse elokuva sellaisenaan. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten On the Road jossa nähdään leffan kuvauksia eri puolilla Englantia, näyttelijöiden haastatteluja, tekijöiden keskustelua siitä, miksi viimeinen kirja piti jakaa kahteen osaan, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter seitsemäs, tunnin kestävä osa Story, jossa J.K. Rowling ja käsikirjoittaja Steve Kloves keskustelevat kirjojen muuttamisesta elokuviksi.

Yhteenveto: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on erittäin hyvä aloitus sarjan lopetukselle. Se kulkee eteenpäin hieman eri tyylilajeissa, jotka toimivat. Parhaimpia kohtauksia ovat mielestäni ministeriö, Godrikin notko ja juoksu metsän läpi, kuten myös montaasi, jossa kolmikko vaeltaa eri paikoissa, kuunnellen samalla radiosta kadonneiden henkilöiden listaa. Lopussa on yksi juttu, jota en anna anteeksi, mutta ymmärrän, miksi se tapahtuu. Näytteleminen on tasokasta läpi elokuvan. Grint ja Fiennes parantavat suorituksiaan ja oli hienoa nähdä Ron hieman synkempänä. Visuaalisesti elokuva on todella vaikuttava. Ohjaaja Yatesilla on vahva visio Potter-sarjan päättämisestä. Muistan, kun kävelin ulos teatterista ensimmäisen kerran nähtyäni elokuvan ja minuun iski kunnolla se tieto, että seuraava elokuva olisi sarjan viimeinen... Suosittelen Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ä kaikille sarjan faneille, sekä fantasiaelokuvien ystäville - kunhan olette tietty nähneet sarjan aiemmat osat. Jos aiemmat osat ovat tuntuneet synkemmiltä, niin tämä sitä vasta onkin. Enää ei voi Harry Potteria kutsua lasten seikkailusarjaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thegeekgeneration.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1, 2010, Warner Bros, Heyday Films