Arvostelu: Paddington seikkailee (Paddington in Peru - 2024)

PADDINGTON SEIKKAILEE

PADDINGTON IN PERU

Ohjaus: Dougal Wilson

Pääosissa: Ben Whishaw, Hugh Bonneville, Emily Mortimer, Madeleine Harris, Samuel Joslin, Julie Walters, Olivia Colman, Antonio Banderas, Carla Tous, Jim Broadbent, Hayley Atwell, Imelda Staunton ja Hugh Grant

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Michael Bondin lastenkirjoihin perustuva elokuva Paddington (2014) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Paddington 2 (2017) oli vielä kehutumpi menestys, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti liikkeelle. Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei kuitenkaan halunnut jatkaa sarjan ohjaksissa ja hänet korvattiinkin Dougal Wilsonilla. Tämä ja koronaviruspandemia sotkivat aikatauluja ja kuvaukset käynnistyivät vasta heinäkuussa 2023. Nyt Paddington in Peru, eli suomalaisittain Paddington seikkailee on saapunut elokuvateattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidän aivan valtavasti kahdesta ensimmäisestä elokuvasta (ensimmäisen ollessa itselleni henkilökohtaisesta merkittävä leffa jo siksi, että kyseessä oli ensimmäinen elokuva, jonka arvostelin Elokuvan taikaa -sivulla) ja olen Paddington 2:n ilmestymisestä lähtien odottanut kolmososaa. Kävinkin katsomassa Paddington seikkailee -leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Karhuherra Paddington matkustaa Brownin perheen kanssa Peruun, etsiäkseen kadonneen Lucy-tätinsä.

Useamman vuoden tauon jälkeen karhuherra Paddington (äänenä Ben Whishaw) palaa vihdoin valkokankaille ja on yhtä sympaattinen ja hupsu, sekä aina niin hyväsydäminen ja läheisistään välittävä nalle kuin ennenkin. Paddingtonin suureksi säikähdykseksi hänestä pentuna huolehtinut Lucy-tätinsä (Imelda Staunton) on kadonnut ja niinpä hän suuntaakin etsintäretkelle Perun perukoille yhdessä Brownin perheen, eli Henry-isän (Hugh Bonneville) ja Mary-äidin (Sally Hawkins ei valitettavasti halunnut enää jatkaa sarjan parissa, joten hänet on korvattu Emily Mortimerilla), heidän lastensa Judyn (Madeleine Harris) ja Jonathanin (Samuel Joslin), sekä tomeran rouva Birdin (Julie Walters) kanssa. Myös Brownin perhe on tuttu hupaisa itsensä. Bonneville ja Walters ovat edelleen lystikkäässä vedossa ja on aivan mahtavaa, että nykyään jo parikymppiset Harris ja Joslin eivät ole kokeneet olevansa liian vanhoja rooleihinsa Brownin lapsina, vaan palaavat selvällä innolla takaisin seikkailemaan Paddingtonin kanssa. Onkin valtava sääli, ettei ihana ja lämpöä huokunut Hawkins palannut Mary-äidin rooliin, mutta Mortimer ajaa passelisti asiansa.

     Elokuvassa nähdään myös Olivia Colman iäkkäiden karhujen hoitokotia Perussa johtavana abbedissana, sekä Antonio Banderas jokilaivan kapteenina Hunter Cabotina ja Carla Tous tämän Gina-tyttärenä. Colman ja Banderas hyppäävät hyvällä energialla ja antaumuksella menoon mukaan, Tousin toimiessa ihan menevästi eksentrisen Hunterin hieman tylsähkönä tyttärenä.

Paddington seikkailee ei ihan ole kahden ensimmäisen, aivan mahtavan Paddington-elokuvan veroinen filmi, mutta se on silti erittäin mainiota koko perheen viihdettä, jonka luulisi toimivan niin lapsille kuin vanhemmillekin karhuherran faneille. Maisemanvaihdos takaisin Paddingtonin synnyinseudulle Perun perukoille pitää leffasarjan raikkaana ja tämänkertainen matka on ottanut selvät vaikutteensa esimerkiksi Indiana Jonesien kaltaisista seikkailuelokuvista. Leffassa on jopa kohtaus, jossa Paddington juoksee vierivää kivenmurikkaa pakoon, pitäen tiukasti rakkaasta hatustaan kiinni. Seikkailu nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa mainiosti otteessaan läpi kestonsa.

Perun reissun varrelle mahtuu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä, ja leffa tarjoaa niin runsaasti hauskoja tilanteita ja keskusteluja kuin myös hitusen jännittävääkin menoa. Erityisesti perheen pienimpien katsojien kohdalla parit vaaratilanteet voivat olla tiivistunnelmaista seurattavaa. Vaikka vauhtia riittää, ei leffa koskaan muutu miksikään aivottomaksi kohellukseksi ja se, mikä edelleen erottaa Paddington-elokuvat monista muista nykypäivän lastenrainoista on, että elokuvissa sykkii suuri sydän, eikä kolmososa todellakaan ole poikkeus. Perheen merkitys on jälleen vahvana teemana ja vaikka voisi paperilla kuvitella, että tämä puoli on jo nähty, niin vain loppupäässä Brownin perheen - Paddington mukaan lukien - yhteiset kohtaukset meinaavat avata kyynelhanat. Suloinen ja hurmaava Paddington seikkailee on ilahduttava lisäys tämän hetken kenties parhaimpaan koko perheelle suunnattuun elokuvasarjaan. Neljäs leffa on jo suunnitteluvaiheessa ja itse jäin odottamaan Paddingtonin seuraavaa seikkailua erittäin innokkaasti.

Kaksi ensimmäistä elokuvaa ohjannut Paul King ei tosiaan enää halunnut jatkaa hommassa, vaan hän on ollut vain kynäilemässä tarinaa ja pyörimässä taustalla tuottajana, ja hänen sijaan ohjausvastuussa on ollut ensikertalainen Dougal Wilson. Wilsonin työ ei ole samanlainen riemuvoitto kuin Kingin aikaansaannos karhuherran parissa, mutta hän jatkaa silti kiitettävästi Kingin viitoittamalla tiellä, pitäen ilahduttavan tunnelman yllä kaiken aikaa. Teknisiltä puoliltaankin Paddington seikkailee on oivallinen. Leffa on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus mainiota. Itse Paddington-karhu on jälleen vaikuttava tietokoneluomus ja leffan efektipuoli on muutenkin pääasiassa onnistunut, joskin muutamissa kohdissa taustakankaan käyttö on selvää. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Dario Marianellin musiikit säestävät seikkailua oikein menevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Paddington in Peru, 2024, Studio Canal, Columbia Pictures, Stage 6 Films, Canal+, Kinoshita Group, Marmalade Films Ltd.

Arvostelu: Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget - 2023)

KANANLENTO: NUGETTIPAINAJAINEN

CHICKEN RUN: DAWN OF THE NUGGET

Ohjaus: Sam Fell

Pääosissa: Thandiwe Newton, Zachary Levi, Bella Ramsey, Imelda Staunton, Lynn Ferguson, David Bradley, Jane Horrocks, Romesh Ranganathan, Daniel Mays, Josie Sedgwick-Davies, Miranda Richardson, Nick Mohammed ja Peter Serafinowicz

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Stop motion -animaatioita tekevän yhtiön, Aardmanin ensimmäinen täyspitkä elokuva Kananlento (Chicken Run - 2000) oli kriitikoiden ylistämä menestys. Yhtiö keskittyi pitkään tekemään elokuvia muista, täysin uusista aiheista, mutta kun muutama niistä osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi, yhtiöllä päätettiin tehdä jatkoa Kananlennolle, joka oli yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen Aardmanin isoin hitti. Ensimmäisen leffan käsikirjoittaja Karey Kirkpatrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja työläs animointiprosessi käynnistyi. Nyt Kananlento: Nugettipainajainen on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin elokuvaa varovaisin mielin. Pidän valtavasti ensimmäisestä Kananlennosta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Päätin silti katsoa jatko-osan heti sen julkaisuviikonloppuna.

Paettuaan Piipun farmilta, kanat ovat asettuneet aloilleen paratiisisaarelleen ja Inkku ja Roki ovat saaneet lapsen, Maisan. Kun maailman tutkimisesta kiinnostunut Maisa eräänä päivänä karkaa ja joutuu täysin uudenlaiselle kanafarmille, Inkun, Rokin ja muiden täytyy lähteä pelastusretkelle.

Kananlennon tutut hahmot tekevät paluun, mutta pääasiassa uusien ääninäyttelijöiden esittäminä. Vain Imelda Staunton, Lynn Ferguson, Jane Horrocks ja Miranda Richardson ovat saaneet pitää roolinsa kanakolmikko Paunana, Mäkkinä ja Typynä, sekä pahana rouva Piippuna, joka nähdään hieman tylsästi tälläkin kertaa kanojen vihollisena. Pääparia, Inkku-kanaa ja Roki-kukkoa näytelleet Julia Sawalha ja Mel Gibson eivät saaneet jatkaa rooleissaan, tekijöiden kokiessa Sawalhan äänen muututtua liikaa kahden vuosikymmenen varrella ja Gibsonin julkisuudessa esittämien kyseenalaisten kommenttien takia. Inkun ja Rokin rooleissa kuullaankin Westworld-sarjasta (2016-2022) tuttu Thandiwe Newton ja Shazam! -supersankarielokuvista (2019-2023) tuttu Zachary Levi. Inkku ja Roki ovat nyt suhteessa ja he ovat saaneet lapsen, Maisan (Bella Ramsey), jonka jouduttua ongelmiin, kanat päätyvät jälleen uuteen seikkailuun. Inkku on oma päättäväinen itsensä, kun taas Roki pysyy hieman pöljänä. Maisa-tytär on perinyt puolia kummaltakin. Sivuhahmoista Pauna on yhä porukan vahvin, Mäkki suunnittelee edelleen erilaisia keksintöjä ja kutomisesta tykkäävän Typyn älykkyysosamäärä ei ole leffojen välillä kasvanut. Rouva Piippu on yhtä häijy kuin aiemminkin.

     Myös iäkäs kukko Marski (Benjamin Withrow'n menehdyttyä roolissa kuullaan David Bradley) ja rotat Kehno ja Kepuli (Timothy Spall ja Phil Daniels korvattu Romesh Ranganathanilla ja Daniel Maysilla) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina Maisan lisäksi esitellään Kikka-kana (Josie Sedgwick-Davies) ja rouva Piipun uusi mies, tohtori Käry (Nick Mohammed), sekä heidän kanssa bisneksiä tekevä Sir Syömäri -firman johtaja Reima Soppa (Peter Serafinowicz). Marski on yhä hupaisa, mutta Kehno ja Kepuli ovat hieman heikosti hyödynnetyt. Uudet sivuhahmot eivät jää erityisemmin mieleen.

Kananlento: Nugettipainajainen ei onnistunut perustelemaan olemassaoloaan muuten kuin potentiaalisesti auttaen Aardmania taloudellisissa vaikeuksissa. Olisin voinut elää täysin hyvin ilman tätä leffaa, mutta olen toisaalta ihan iloinen, että pääsin palaamaan näiden lystikkäiden kanahahmojen pariin uuden seikkailun merkeissä. Nugettipainajainen ei todellakaan ole läheskään yhtä mahtava teos kuin alkuperäinen Kananlento, mutta on se silti oikein kelpo koko perheen leffa. Siitä löytyy hauskoja hetkiä kaikenikäisille, sekä joitain varsin jännittäviä tilanteita perheen pienimmille. Ykkösleffan naurujen määrään ei ylletä tällä kertaa, eikä jatko-osa onnistu myöskään ällistyttämään aikuiskatsojaa rohkeudellaan ja ajoittaisella synkkyydellään kuten edeltäjänsä.

Uusi tarina vie tarpeeksi menevästi mukanaan ja on kiinnostavaa seurata, kun tällä kertaa Inkku, Roki ja muut kanat haluavat murtautua kanafarmiin sisälle, heidän pyrittyä viimeksi karkuun sellaisesta paikasta. Modernimpi farmi on tietyissä inhottavuuksissaan hupaisa ja mielikuvituksellinen mesta ja sinne tunkeutumisen hetket lainailevat selvästi muun muassa Mission: Impossible -elokuvia (1996-), ihan musiikkejakin myöten. Seasta löytyy hyviä teemoja esimerkiksi vanhemmuudesta, ylisuojelevaisuudesta ja vapaaksi päästämisestä. Alkuperäiselokuvan ehtaa nokkeluutta, sydäntä ja voimakkaita tunteita jää kuitenkin ikävä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Sam Fell, jonka aiempiin töihin kuuluu mahtava, myöskin stop motion -animaatiota hyödyntänyt koko perheen zombikomedia ParaNorman (2012). Fellin työ Nugettipainajaisen parissa ei ole yhtä vahvaa, mutta eipä Karey Kirkpatrickin, John O'Farrellin ja Rachel Tunnardin käsikirjoituskaan kovin ihmeellinen ole. Se ajaa asiansa, mutta jättää kuitenkin kaipaamaan sitä mielikuvituksellisuutta, riemastuttavuutta ja rohkeutta, mitkä tekivät Kananlennosta niin loistokkaan. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin leffan upeaa visuaalista jälkeä. Animaattorit pistävät parastaan ja Aardmanin vekkuli tyyli ihastuttaa edelleen. Vahanukein tehdyt hahmot liikkuvat sulavasti, taustoina toimivat miniatyyrilavasteet ovat erinomaiset ja hurjan yksityiskohtaiset ja leffa on miellyttävän värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tällä kertaa yksin musiikeista vastaava Harry Gregson-Williams säestää tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Kananlento: Nugettipainajainen on hyvä, joskin aika turha jatko-osa erinomaiselle animaatioelokuvalle. Tuttujen kanahahmojen seuraksi on mukava liittyä pitkän ajan jälkeen ja heidän uusi seikkailunsa vie mukavasti mukanaan. On kiinnostavaa seurata, kun kanat pyrkivät tällä kertaa murtautumaan kanafarmin sisälle ja modernimpi farmi tuo mukanaan omat vekkulit juttunsa. Sekaan mahtuu hauskoja hetkiä, sekä hieman jännitettä perheen pienimmille. Aikuiselle voi olla nostalgista katsoa lapsuuden kanasankareita, mutta samalla monia juttuja alkuperäiselokuvasta mielikuvituksellisuudesta rohkeisiin vetoihin jää kaipaamaan. Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin animaattoreiden uskomattoman upeaa jälkeä. Vaikka käsikirjoitus olisikin hieman heikompi ja leffa tehty lähinnä taloudellisen tilanteen muuttamiseksi, voi Aardmanin ahkerilta käsityöläisiltä odottaa aina priimaa. Jos pidit Kananlennosta, kannattaa Nugettipainajainenkin vilkaista. Tuskin tästä samanlaista ikimuistoista animaatioklassikkoa muodostuu, mutta on se ainakin kertakäyttöviihteeksi oikein passeli. Aardmanin vanhojen tuttujen hahmojen paluut eivät tähän muuten lopu, vaan yhtiö on jo ilmoittanut työstävänsä uutta elokuvaa Wallacesta ja Gromitista...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicken Run: Dawn of the Nugget, 2023, Aardman Animations, Netflix Animation, Pathé

Arvostelu: Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022)

DOWNTON ABBEY: UUSI AIKAKAUSI

DOWNTON ABBEY: A NEW ERA

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Penelope Wilton, Allen Leech, Jim Carter, Phyllis Logan, Joanne Froggatt, Brendan Coyle, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Michael Fox, Kevin Doyle, Imelda Staunton, Raquel Cassidy, Harry Hadden-Paton, Tuppence Middleton, Sue Johnston, Paul Copley, Hugh Dancy, Dominic West, Laura Haddock, Jonathan Zaccaï ja Nathalie Baye

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi syksyllä 2010. Vuonna 2015 ilmestyneen kuudennen kauden oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta Fellowes päättikin jatkaa sarjaa elokuvan voimin. Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten ei kestänyt kauaa, kun Fellowes ilmoitti jatko-osan olevan tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta sen ensi-iltaa on siirrelty pariinkin otteeseen. Nyt Downton Abbey: Uusi aikakausi -nimen saanut elokuva saapuu teattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidin erittäin paljon niin sarjasta kuin leffastakin ja olen ensimmäisen filmin näkemisestä asti odottanut jatkoa. Kävinkin katsomassa Downton Abbey: Uuden aikakauden yhdessä isoäitini ja äitini kanssa sen ennakkonäytöksessä.

Downton Abbeyn väki saa kuulla Granthamin leskikreivittären perineen huvilan Ranskassa. Samaan aikaan, kun osa perheestä ja palvelijoista matkustaa tutustumaan huvilaan, Downtonissa ryhdytään kuvaamaan elokuvaa.

Matthew Gooden näyttelemää Henry Talbotia lukuun ottamatta tutut Downton Abbeyn hahmot tekevät jälleen paluun ja näyttelijöistä huokuu, kuinka riemuissaan he ovat päästessään jälleen esittämään näitä hahmoja yhdessä. Hugh Bonneville ja Elizabeth McGavern nähdään yhä Granthamin jaarli Crawleyna ja Cora-vaimona. Michelle Dockery ja Laura Carmichael jatkavat hyvää työtään heidän tyttärinään, lady Maryna ja Edithina, Harry Hadden-Patonin esittäessä Edithin miestä Bertietä. Maggie Smith varastaa tietty show'n leskikreivittärenä, jolta löytyy edelleen nasevaa sanailua Penelope Wiltonin esittämän Isobelin kanssa. Allen Leechin esittämä Tom Branson taas on mennyt naimisiin lady Bagshaw'n (Imelda Staunton) tyttären Lucyn (Tuppence Middleton) kanssa. Palvelusväkikin on tietysti menossa mukana. Downtonin entinen hovimestari Carson (Jim Carter), hänen vaimonsa Elsie (Phyllis Logan), hovimestarina toimiva Barrow (Robert James-Collier), kamarineiti Anna (Joanne Froggatt), hänen miehensä Bates (Brendan Coyle), kokki Patmore (Lesley Nicol), tämän apuri Daisy (Sophie McShera), hänen miehensä Andy (Michael Fox), sekä Phyllis (Raquel Cassidy) ja hölmö Molseley (Kevin Doyle) saavat kaikki hyvin ruutuaikaa ja valokeilan itselleen edes kerran filmin aikana.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Downtoniin elokuvaa tekemään saapuvat ohjaaja Jack Barber (Hugh Dancy) ja näyttelijät Guy Dexter (Dominic West) ja Myrna Dalgleish (Laura Haddock), jotka aiheuttavat monenlaisia tunteita kartanon väessä ihailusta paheksuntaan. Dancy, West ja Haddock hyppäävät kaikki konkarinäyttelijöiden sekaan vakuuttavasti ja jokainen tekee hahmostaan mielenkiintoisen ja jollain tavalla pidettävän.

Kuten osa teistä lukijoista on saattanut huomata, olen viime vuosina yhä enemmän kritisoinut sitä, kun televisiosarjoja jatketaan väkinäisesti elokuvien voimin. Upeista rikossarjoista Breaking Bad (2008-2013) ja The Sopranos (1999-2007) väännetyt elokuvat El Camino: A Breaking Bad Movie (2019) ja The Many Saints of Newark (2021) olivat todella keskinkertaisia turhakkeita, jotka olisi saanut jättää tekemättä. Downton Abbey -sarjan pohjalta tehty elokuva oli kuitenkin yllättävän onnistunut filmi, jättäen minut kerrankin innolla odottamaan lisää. Ilomielin voin sanoa, että Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsäkin parempi filmi.

Mitään en myönnä, mutta voi olla, että meinasin pillahtaa itkuun onnesta, kun elokuvassa Downtonin kartano ilmestyi ensi kertaa kuvaan ja sarjan upea tunnusmusiikki alkoi soida. Siitä lähteekin käyntiin varsinainen tunteiden vuoristorata, jossa sarjan faneja koetellaan toden teolla. Nenäliinat kannattaa siis ottaa varoiksi mukaan! Osa kyynelistä tosin voi johtua jo ihan vain makeista nauruista, sillä kyseessä on varsin hupaisa filmi. Oiva huumori kulkee hyvin käsi kädessä draaman kanssa. Mukana on useita hilpeitä lausahduksia ja ilmeitä, jotka pitävät hymyn visusti katsojan kasvoilla.

Jos ensimmäinen Downton Abbey -elokuva jossain takelteli hieman, niin usean juonikuvion ja hahmon puskemisessa yhteen leffaan. Vaikka jatko-osakin on juonikuvioita pullollaan, eivätkä kaikki niistä ehdi saada kunnollista kehityskaarta, Uusi aikakausi tekee parempaa työtä tasapainotellessaan kaiken kanssa. Julian Fellowesin käsikirjoitus on erittäin napakka, eikä ylimääräiselle oikeastaan jää aikaa. Parituntinen filmi kulkeekin kuin hujauksessa. Tärkeimpinä lukuisista juonikuvioista ovat matka Ranskaan tutkimaan leskikreivittärelle jätettyä huvilaa ja elokuvan kuvaaminen kartanossa. Näistä jälkimmäinen kiehtoi itseäni eniten - yhdistyyhän siinä moni itseäni innostava asia elokuvien tekemisestä näyttelemiseen ja elokuvahistoriaan.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Curtis vie filmiä reippaasti eteenpäin, silti onnistuen antamaan monille asioille ja henkilöille tilaa. Elokuva on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Downton Abbeyn kartanona toimivaa Highclere-linnaa esitellään pitkin filmiä kauniilla maisemaotoksilla. Lavasteet ja asut ovat tietty tuttua huippuluokkaa, herättäen 1920-luvun loppua vaikuttavasti takaisin eloon valkokankaille. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit tunnelmoivat tietty lumoavasti. Jo valmiiksi kaunis tunnusmusiikki onnistui nostamaan varmaan kaikki ihokarvani pystyyn, kun se lähti soimaan täydellä orkesterivoimalla lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsä parempi filmi ja loistokasta jatkoa hienolle sarjalle. Elokuva pitää täysillä kiinni katsojastaan läpi parin tunnin kestonsa, tarjoten varsinaisen tunteiden vuoristoradan. Leffa on erittäin hauska, tarjoten lukuisia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen kesken. Se on myös todella liikuttava. Pelkkä Downtonin ja sen hahmojen näkeminen pitkästä aikaa voi herkistää katsojan. Monet juonikuviot kulkevat yllättävänkin toimivasti yhdessä ja vaikka osaan ei käytetä aikaa kuin muutama minuutti, jokainen tuntuu pääsevän hyvin esille jossain kohtaa filmiä. Näyttelijät tekevät tietty huipputyötä, Maggie Smithin varastaessa valokeilan totaalisesti itselleen joka kerta ollessaan kuvassa. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio ja John Lunnin musiikit ovat suorastaan ihanat. Lopputuloksena on voimakastunteinen ja kaunis teos, joka iskee varmasti jokaiselle Downton Abbey -fanille. En todellakaan pistäisi pahakseni, jos Fellowes ja kumppanit tekisivät vielä kolmannenkin elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: A New Era, 2022, Universal Pictures, Carnival Film & Television

Arvostelu: Pirates! (The Pirates! In an Adventure with Scientists! - 2012)

PIRATES!

THE PIRATES! IN AN ADVENTURE WITH SCIENTISTS!

Ohjaus: Peter Lord
Pääosissa: Hugh Grant, Martin Freeman, David Tennant, Imelda Staunton, Brendan Gleeson, Russell Tovey, Ashley Jensen, Ben Whitehead, Jeremy Piven, Salma Hayek, Lenny Henry, Brian Blessed ja David Schneider
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

The Pirates! In an Adventure with Scientists! (tai kuten se tunnetaan Yhdysvalloissa ja Australiassa nimellä The Pirates! Band of Misfits), eli suomalaisittain ihan vain Pirates! on Aardman-yhtiön stop motion -animaatioelokuva, joka perustuu Gideon Defoen samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. Aardman ryhtyi innokkaasti työstämään elokuvaa, kokiessaan, että stop motion -tekniikan ja tietokonetehosteiden yhdistämisellä yhtiö saisi aikaiseksi parasta jälkeään. Animointi käynnistyi ja lopulta Pirates! sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta, sekä sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin elokuvan vasta vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin, että Pirates! täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Huonosti menestyvä ja jatkuvasti naurunalaiseksi joutuva Merirosvokapteeni päättää osoittaa taitonsa muille piraateille ja voittaa vihdoin himoitun Vuoden merirosvo -palkinnon. Yhdessä miehistönsä kanssa Merirosvokapteeni päätyy seikkailuun, johon liittyy tiedemiehiä, sukupuuttoon kuolleeksi luultu lintu ja itse Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar Viktoria.

Hugh Grant ääninäyttelee merirosvokapteenia nimeltä Merirosvokapteeni, joka on pitkään tähyillyt upeaa Vuoden merirosvo -palkintoa, mutta joka on vuosi toisensa perään hävinnyt pahimmille kilpailijoilleen, Peg-Leg Hastingsille (Lenny Henry), Cutlass Lizille (Salma Hayek) ja Black Bellamylle (Jeremy Piven). Vuonna 1837 hän on kuitenkin varma voitostaan ja niinpä Merirosvokapteeni seilaa ei-kovin-urhean, mutta silti uskollisen miehistönsä kanssa uusiin seikkailuihin, varastaakseen saaliin, mikä saisi muut vihreäksi kateudesta. Merirosvokapteenin miehistöön kuuluvat Huivipiraatti eli Kakkonen (Martin Freeman), Kihtipiraatti (Brendan Gleeson), Albiinopiraatti (Russell Tovey), Yllättävän kurvikas piraatti, joka ei varmasti ole tekopartaa käyttävä nainen (Ashley Jensen), Auringonlaskuista ja kissanpennuista pitävä piraatti (Ben Whitehead), sekä laivan maskottina toimiva papukaija Polly.

     Matkansa varrella Merirosvokapteeni ja kumppanit kohtaavat mm. tiedemies Charles Darwinin (David Tennant) ja tämän apinan Bobon, sekä itse kuningatar Viktorian (Imelda Staunton), joka potee syvää, suorastaan murhanhimoista vihaa ja halveksuntaa merirosvoja kohtaan. Läpikotaisin hahmogalleria on täynnä mitä vekkulimpia tyyppejä, jotka tarjoavat useat makeat naurut. Ääninäyttelijät ovat erinomaisesti valittuja. Grant tuo paljon elämää eksentriseen Merirosvokapteeniin, kun taas Staunton herkuttelee häijynä kuningattarena.

Yhä kymmenen vuoden jälkeen Pirates! jaksaa ilahduttaa ja riemastuttaa, toimien takuuvarmasti kaikenikäisille seikkailijasieluille. Elokuvan puolentoista tunnin kestoon mahtuu mukaansatempaavaa ja varsin viihdyttävää seikkailemista ja kosolti hersyvää huumoria. Komediapuolella on huomioitu tasavertaisesti lapsi- ja aikuiskatsojat ja filmin aikana pääseekin nauramaan kaikenlaisille kommelluksille ja nokkeluuksille. Osat sutkautuksista menevät nuoremmilta katsojilta ohi, mutta sitten taas jotkut koheltamiset riemastuttavat luultavasti juuri heitä paremmin. Sen lisäksi, että repliikeistä löytyy paljon hilpeitä vitsejä ja hahmoille tapahtuu vaikka ja mitä hupaisaa, tekijät ovat työstäneet taustat täyteen pieniä lisäyksiä, joista osan saattaa jopa huomata vasta toisella katselulla.

Itse tarina on oikein hassu, kun ryöstelevät merirosvot kohtaavat tiedemiesten tutkiskelevan maailman. Osalle katsojista tämä siirtyminen meriltä Lontoon kaduille ja tiedekilpailuihin voi tuottaa pettymyksen, mutta itse pidän siitä, ettei tarina kulje tyypillisimpiä ja arvattavimpia reittejä. Kertomuksessa onkin omat ovelat koukkunsa, vaikka samalla Merirosvokapteenin kehityskaaren kuljetuksen voi nähdä helposti ennalta. Elokuvan loppuhuipennus ei ihan vastaa ensimmäisen tunnin valloittavaa tasoa, mutta toimii silti kelpo päätöksenä tälle lystikkäälle piraattianimaatiolle.

Ja siitä animaatiosta puheenollen; Pirates! on visuaalisesti häikäisevän upeaa katsottavaa! Huikean lahjakkaasti vahanukeilla ja pienoismalleilla toteutettu stop motion -animaatio yhdistyy saumattomasti tietokonetehosteisiin, tekniikoiden tukiessa täydellisesti toisiaan. Elokuvaa katsoessa ei voi muuta kuin ihailla animaattoreiden valtavaa ammattitaitoa ja kärsivällisyyttä pitkää työtä tehdessä. Hahmot ovat toinen toistaan hassumman näköisiä ja taustat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia. Vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänisuunnittelu ja niin miekan kolisteluista, laivan puiden narinoista ja muista koostuvat efektit kuin myös Theodore Shapiron seikkailulliset musiikit tehostavat filmiä. Gideon Defoen käsikirjoitus on oivallinen ja Aardmanin Kananlennonkin (Chicken Run - 2000) tehneen Peter Lordin ohjaus energisen ilahduttavaa.

Yhteenveto: Pirates! on erittäin hauska merirosvoelokuva, joka tarjoaa hupia kaikenikäisille katsojille. Vauhdikas seikkailu imaisee heti mukaansa ja näiden piraattien kommelluksia jämähtää seuraamaan leveä hymy huulillaan. Leffassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, ja energiatasot pysyvät korkealla, ilman että elokuva koskaan kuitenkaan muuttuu päättömäksi koheltamiseksi. Komediapuoli hauskuuttaa tasavertaisesti niin nuorempia kuin vanhempia katsojia. Nokkelat vitsit ja fyysinen pöhköys tarjoavat monet naurut. Elokuva on visuaalisesti todella hieno, eikä voi muuta kuin ihailla ja kehua animaattoreiden kärsivällistä kädenjälkeä. Ääninäyttelijät tekevät lupsakkaa työtä rooleissaan ja Peter Lordin ohjaus on mainiota. Loppuhuipennus ei ihan iske niin lujaa kuin voisi toivoa riemastuttavan ensimmäisen tunnin perusteella, mutta homma toimii silti viime minuuteille asti erittäin passelisti. Jos Pirates! on jäänyt katsomatta, suosittelen vihdoin vilkaisemaan, kuinka ilahduttavasta animaatioseikkailusta onkaan kyse.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Pirates! In an Adventure with Scientists!, 2012, Columbia Pictures, Aardman Animations, Sony Pictures Animation

Arvostelu: Artturi Joulu - Joulupukin poika (Arthur Christmas - 2011)

ARTTURI JOULU - JOULUPUKIN POIKA

ARTHUR CHRISTMAS

Ohjaus: Sarah Smith ja Barry Cook
Pääosissa: James McAvoy, Hugh Laurie, Bill Nighy, Jim Broadbent, Imelda Staunton, Ashley Jensen, Marc Wootton, Robbie Coltrane, Andy Serkis ja Dominic West
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Arthur Christmas, eli suomalaisittain Artturi Joulu - Joulupukin poika pohjautuu William Joycen lastensatuun Santa Calls vuodelta 1993. Aiemmin nukke- ja vaha-animaatioita tehnyt Aardman-yhtiö kiinnostui sadun sovittamisesta elokuvan muotoon, mutta koki, että heidän pitäisi toteuttaa se sittenkin tietokoneanimaationa. Aardman kääntyikin Sonyn animaatiostudion puoleen ja yhtiöt päättivät tehdä yhteistyötä. Animointi alkoi ja Artturi Joulu - Joulupukin poika sai ensi-iltansa marraskuussa 2011, suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Elokuva ei ollut toivottu menestys lippuluukuilla budjettiinsa nähden, mutta se sai kehuja niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Itse näin filmin vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä kelpo joululeffana. Kun huomasin Artturi Joulu - Joulupukin pojan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä arvostelemalla sen tälle joululle.

Joulu on melkein ohi ja niin Joulupukki kuin tontutkin ovat valmiina painumaan pehkuihin ahkeran yön jälkeen. Käy kuitenkin ilmi, että yksi lahjoista onkin jäänyt toimittamatta. Kun muut ovat sitä mieltä, että lahjan voi toimittaa vielä myöhemmin postissa, Joulupukin poika Artturi päättää lähteä itse kuljettamaan lahjan perille ennen aamua.

Elokuvan päähenkilö on James McAvoyn ääninäyttelemä Artturi Joulu, Joulupukin (äänenä Jim Broadbent) innokas poika, joka rakastaa joulua ja ihannoi suuresti isäänsä. Nopeasti käy kuitenkin selväksi, ettei Artturi ole erityisen pidetty perheensä keskuudessa, niin hänen kömpelyytensä kuin energisyytensä vuoksi. Tämä ei kuitenkaan poikaa lannista ja kun tilaisuus osuu kohdalle, hän päättää osoittaa olevansa ehta Joulupukin lapsi ja viedä lahjan pienelle tytölle, jonka joulu on vaarassa mennä pilalle. Alun pienestä ärsyttävyydestään huolimatta Artturi on erittäin pidettävä ja sympaattinen hahmo, jonka jouluinto levittää väkisinkin hymyn katsojan huulille.

Artturin isä, eli itse Joulupukki... tai siis, 20. Joulupukki, sillä elokuvan mukaan kyseessä ei olekaan mikään ikuisesti elävä taikahahmo, vaan Joulupukin titteli siirtyy pojalta pojalle, kun edellinen päättää jäädä kymmenien joulujen jälkeen eläkkeelle. Joka tapauksessa, nykyinen Joulupukki on hyvin erilainen tapaus kuin millaisia pukkeja on totuttu näkemään valkokankailla. Valkoinen parta, punainen nuttu ja lämmin hymy löytyvät, mutta niiden takana piileskelee ukko, joka ottaa kunnian tuhansien tonttujensa ahkerasta työstä ja toimii lähinnä visuaalisena keulakuvana vuoden suurimmalle lähetysoperaatiolle. On mielenkiintoista nähdä tällainen tulkinta hahmosta ja osittain jopa surullista, kun näkee, kuinka kovasti Artturi uskoo isänsä olevan sellainen legenda kuin Joulupukki saduissa on.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Joulupukin toinen poika, eli Artturin isoveli Steve (Hugh Laurie), joka on seuraavana jonossa perimässä Pukin titteliä, Joulupukin yli satavuotias ja höperö isä, eli entinen Pukki (Bill Nighy), Joulupukin vaimo, Joulumuori (Imelda Staunton), sekä tietty monet Joulupukkia auttavat tontut, joista tärkeimpänä nousevat esille Steven assistentti Peter (Marc Wootton) ja mestaripaketoija Bryony (Ashley Jensen). Steve on täysin erilainen kuin intoileva veljensä, nähden joulun vain mahdollisuutena parantaa tilastoja ja osoittaa, että hänestä tulee historian paras Joulupukki. Vanha Pukki taas on hulvaton tapaus, äksyillessään vähän väliä siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin ja kuinka joulu pitäisi hoitaa perinteikkäästi reen ja porojen kanssa, eikä nykyteknologian hömpötysten avulla.

Vaikka mukana onkin elokuvien kanssa lähes osaamaton Sony puskemassa kiusallisesti mukaan PlayStation-mainoksiaan, Aardman pitää huolen siitä, että Artturi Joulu - Joulupukin poika on vallan mainio ja oivaltava jouluseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Kuten hahmoista kävi jo ilmi, elokuva leikittelee veikeästi sillä, kuinka näemme Joulupukin ja muun myyttiin liittyvän. Elokuva esittää hilpeitä mielikuvia siitä, kuinka Joulupukki ja tontut toimivat nykypäivänä. Porot jäävät talliin pureskelemaan rehuja, kun Joulupukki ja kumppanit kiitävät ympäri Maapalloa avaruusalusta muistuttavalla vempaimellaan, jolla lahjat voi jakaa ennätysajassa. Elokuva heittää hyväntahtoista huumoria siitä, kun iäkkäät pakotetaan käyttämään nykyteknologiaa, mutta kääntää sen myös toiseen suuntaan, kun Artturi päättää hyödyntää vanhanaikaisia metodeja saadakseen lahjan perille.

Vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan elokuva ei oikeastaan koskaan käy tylsäksi. Jotkut vaiheet Artturin seikkailussa eivät täysin saavuta potentiaaliaan ja muutama kohtaus tarvitsisi hieman enemmän potkua. Siitä huolimatta elokuva viihdyttää mukavasti läpi kestonsa, tarjoten samalla ihastuttavaa joulun henkeä. Nauraa saa useaan otteeseen ja huumoria löytyy moneen makuun. On visuaalista kohellusta, sekä nasevaa sanailua. Parhaat naurut tarjoaa vanha Pukki erilaisilla kertomuksillaan esimerkiksi siitä, kuinka melkein sytytti eräänä jouluna kolmannen maailmansodan, ollessaan tietämätön Kuuban ohjuskriisistä. Elokuva onnistuu myös lopussa yllättämään sillä, kuinka se iskeekään tunteisiin. Artturin perheongelmat ovat niin hyvin rakennetut kaiken taustalla, että kun niitä lopussa ratkotaan taidokkaasti, sitä saattaa ihan oikeasti herkistyä.

Parhaiten stop motion -animaationa toteutetuista Wallace & Gromit -lyhäreistään (1989-) ja Late Lammas -sarjasta (Shaun the Sheep - 2007-, mihin leffassa on muuten viittaus pehmolelun muodossa) tunnettu Aardman tekee tässä ensimmäisen tietokoneanimaationsa. Yhtiö saa onneksi pidettyä tietyn visuaalisen tyylinsä yllä erilaisellakin toteutustavalla ja visuaalisesti Artturi Joulu - Joulupukin poika on oivallinen teos. Hahmot ovat veikeän näköiset ja värimaailma on valloittava. Vaikka toisaalta haluaisinkin nähdä Aardmanin toteuttavan itseään juurikin stop motionina, ymmärrän täysin, miksi yhtiö koki, että tämä teos vaatisi tietokoneanimaatiota. Ohjaajina toimivat ensikertalainen Sarah Smith ja aiemmin Disneyn Mulanin (1998) ohjannut Barry Cook, joiden yhteistyö toimii erittäin hyvin. Smithin ja Peter Baynhamin työstämä käsikirjoitus on nokkela ja täynnä seikkailua, mistä Smith on voinut Cookin kanssa ammentaa lopulliseen filmiin. Myös äänipuoli on mainio ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit sisältävät jouluisia ja seikkailuhenkisiä melodioita.

Yhteenveto: Artturi Joulu - Joulupukin poika on erittäin mainio koko perheen jouluseikkailu, joka ilahduttaa kaikenikäisiä. Elokuva leikittelee hauskasti Joulupukkiin liittyvillä jutuilla, kääntäen asioita päälaelleen ja pohdiskellen, kuinka Pukki hoitaisi hommansa nykypäivänä. Aikuiset voivat nauraa sille, kuinka koko jouluyö on Joulupukille ja kumppaneille kuin maailman menestyksekkäin tavarantoimitusbisnes, kun taas lapsia hauskuuttavat monenlaiset kohellukset Artturin matkan aikana. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston ja vain parissa kohtaa leffasta jää kaipaamaan jotain enemmän. Hauskan ja viihdyttävän seikkailun aikana ei ehdikään edes tajuamaan, kuinka paljon hahmoista on alkanut välittämään, ennen kuin heidän väliset konfliktinsa ja draamansa todella lyödään pöytään filmin loppupäässä. Visuaalisesti elokuva on varsin hieno ja ääninäyttelijät tekevät mainiota työtä rooleissaan. Artturi Joulu - Joulupukin poika on kenties hieman unohdettu jouluanimaatio ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen erittäin lämpimästi sen katselua.

Hyvää ja iloista joulua kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Arthur Christmas, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Aardman Animations

Arvostelu: Kananlento (Chicken Run - 2000)

KANANLENTO

CHICKEN RUN

Ohjaus: Peter Lord ja Nick Park
Pääosissa: Julia Sawalha, Mel Gibson, Miranda Richardson, Tony Haygarth, Jane Horrocks, Imelda Staunton, Lynn Ferguson, Benjamin Whitrow, Timothy Spall ja Phil Daniels
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 7

Chicken Run, eli suomalaisittain Kananlento on Aardman-animaatioyhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva. Yhtiö oli noussut tunnetuksi hauskoilla Wallace ja Gromit -lyhytanimaatioillaan ja 1990-luvulla yhtiö alkoi suunnittelemaan ensimmäistä kunnon elokuvaansa. 1997 Aardman yhdisti voimansa DreamWorks-yhtiön kanssa ja leffan teko pystyi viimein alkamaan. Idea elokuvaan tuli Suuri pakoretki -nimisen (The Great Escape - 1963) sotaelokuvan myötä ja siitä tekijät kehittelivät veikeän kertomuksen, jota lähdettiin animoimaan. Suuresta työjoukosta ja useasta ryhmästä huolimatta elokuvaa saatiin valmiiksi vain minuutti per viikko. Lopulta leffa kuitenkin saatiin viimeisteltyä ja Kananlento sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2000 - eli tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti (se on jopa edelleen kaikkien aikojen menestynein stop motion -tekniikalla toteutettu animaatio) ja se hurmasi niin katsojat kuin kriitikot, voittaen lukuisia palkintoja. Itse näin Kananlennon lapsena useaan otteeseen ja pidin siitä kovasti, mutta jossain kohtaa tuli tauko, etten nähnyt filmiä vuosiin. Viime vuonna hankin elokuvan vihdoin Blu-ray -muodossa ja kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 20 vuotta, katsoin leffan pitkästä aikaa ja samalla myös arvostelin sen.

Piipun farmilla kanat suunnittelevat pakoa neuvokkaan Inkku-kanan johdolla. Pakoyritykset epäonnistuvat kerta toisensa perään, kunnes kanalaan tupsahtaa lentotaitojaan esittelevä riikinkukko Roki, joka voisi kenties olla heidän pelastajansa.

Tarinan päähenkilö on kana nimeltä Inkku (äänenä Julia Sawalha), joka ei ole mikään aivoton kotkottaja, vaan päättäväinen ja nokkela lintu, joka tekee kaikkensa saadakseen ystävänsä vapauteen. Inkku on välittömästi pidettävä hahmo, sillä hänestä huokuu rohkeus ja vahva huolenpito rakkaistaan. Hänen suunnittelemisiaan on kiehtova seurata ja hänen loppumaton sinnikkyytensä on ihailtavaa. Paikoitellen Inkun on todella vaikea pitää itsensä optimistisena, mutta hahmo tuo hyvin selväksi, että jos jotain oikeasti haluaa, sen eteen pitää tosissaan tehdä töitä.

Kanalan muut asukkaat eivät ole yhtä uhkarohkeita tapauksia kuin Inkku, eivätkä he vaikuta edes olevan täysin kartalla siitä, mitä heille on oikeasti tapahtumassa. Varsinkin Pauna (Imelda Staunton) on sitä mieltä, että kanojen kuuluu vain pitää omistajansa tyytyväisinä munimalla, eikä keskittymällä mihinkään muihin hömpötyksiin. Mäkki (Lynn Ferguson) sen sijaan auttaa Inkkua kaikessa ja porukan älykkäimpänä hän osaa kehittää veikeitä vempaimia, joilla kanat yrittävät hämätä omistajiaan. Jatkuvasti neulovaa Typyä (Jane Horrocks) taas ei ole älyn lahjoilla siunattu, eikä hän tajua lainkaan, millaisessa vaarassa kanat ovat. Kanalassa pyörii myös porukan ainoa kukko, vanha Marski (Benjamin Whitrow), joka kehuskelee jatkuvasti sotasaavutuksillaan. Inkun tavoin myös sivuhahmot ovat nopeasti pidettäviä huvittavien persoonallisuuksiensa kera ja katsojana haluaa nähdä porukan tekevän kaikkensa selvitäkseen elossa.
     Paikalle tosiaan putkahtaa riikinkukko Roki Rohkea (Mel Gibson), itseään kehuskeleva ja muiden kehuja kalasteleva muka-hurmuri, joka vahingossa lipsauttaa osaavansa lentää, minkä vuoksi Inkku pistää tämän auttamaan kanoja. Aluksi Roki vaikuttaa ärsyttävältä narsistilta, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä pidettävämmäksi hänkin muuttuu.
     Pidettäviä hahmoja eivät kuitenkaan missään vaiheessa ole kanafarmin omistajat, herra ja rouva Piippu (Tony Haygarth ja Miranda Richardson). Herra Piippu on vielä ihan hassu tapaus kaikessa hölmöydessään, mutta ilkeässä ja jopa pelottavassa rouva Piipussa ei ole mitään hauskaa. Kanojen pelko välittyy täydellisesti katsomoon asti joka kerta, kun rouva Piippu nähdään ruudulla, sillä tällä akalla ei todellakaan ole mukavat asiat mielessään. Jopa herra Piippu näyttää usein pelkäävän vaimoaan.
     Sivuhahmoina leffassa nähdään myös kanoille varusteita munia vastaan kauppaava rottakaksikko Kehno ja Kepuli (Timothy Spall ja Phil Daniels), jotka tuovat oman toimivan lisäyksensä kertomukseen.

Vaikka Kananlento toimii upeasti niin lapsille kuin aikuisillekin, ei se sovellu kuitenkaan ihan perheen pienimmille. Elokuvan synkkä maailma saattaa pistää alahuulen vapisemaan liian nuorella katsojalla ja jo ensimmäisen kymmenen minuutin sisään nähtävä kohtaus, missä yksi kanoista viedään kirveen luoksi saa luultavasti parkumaan. Jopa aikuiskatsoja luultavasti nielaisee pienenä shokkireaktiona, että "enpäs ihan tällaista menoa odottanut". Hieman vanhemmille lapsille leffan synkkyys taas saattaa olla juurikin se toimiva tekijä - paikoitellen tämä on kuin kauhukertomus muksuille. Elokuva saa jopa aikuiskatsojat jännittämään ja kauhistelemaan, joten voin vain kuvitella, kuinka lapset reagoivat tiettyihin kohtauksiin. Selviytymistarina on äärimmäisen koukuttava ja sitä seuraa kuin vangittuna paikoilleen. Etenkin piirakkalaite-kohtauksesta on saatu yllättävänkin tehokas piinaavuutensa kanssa. Lyhyen, alle puolitoistatuntisen kestonsa ansiosta jännite ei koskaan haihdu, vaan katsojana pelkää kanojen puolesta loppuun saakka. Itse rakastan todella paljon sitä, kun animaatioelokuva ei pelkää kokeilla niin omia rajojaan kuin katsojiensakin rajoja.

Onneksi kaiken jännittävyyden ohessa leffasta löytyy myös paljon huumoria ja kun kyseessä brittielokuva, koostuu huumori nokkelasta sanailusta ja kuivista vitseistä. Lapsille on toki luvassa myös pöhköä kohellusta, kun kanat yrittävät oppia lentämään. Erityisen hulvaton teos Kananlento ei ole, mikä on hyvä, sillä huumori ei saa rikkoa tunnetta siitä, että päähahmojen elämä on kaiken aikaa vaarassa. Elokuva onnistuukin tasapainottelemaan jännityksen ja huumorin välillä mestarillisesti. Loppujen lopuksi elokuvasta on hyvin haastavaa sanoa mitään negatiivista, sillä siinä toimii kaikki huikeasti. Leffa tarjoaa hauskaa huumoria ja jännittäviä tilanteita niin lapsille kuin aikuisillekin, se ei koskaan aliarvioi katsojaansa, vaan se onnistuu jopa yllättämään älykkyydellään ja sen tarina vie täysillä mukanaan. Silti minun täytyy sanoa, että Kananlento saattaa jopa toimia paremmin aikuisille kuin lapsille - ainakin näin tapahtui omalla kohdallani. Toisin kuin lapset, aikuiset onnistuvat näkemään elokuvasta syvällisempiäkin puolia, sekä huomaamaan, kuinka paljon Piipun kanafarmi muistuttaakaan vankileiriä. Kanojen kopit ovat riveissä kuin vankiloiden ahtaat majat ja koppeja ympäröi korkea aita, jota herra Piippu kiertää häijyjen koiriensa kanssa. Taustalla näkyy jopa vahtitorni ja jos kanat eivät tee, kuten Piiput haluavat, ne joutuvat eristyskoppeihin. Tähän kun heittää vielä synkän värimaailman päälle, on aikuisen vaikea olla tajuamatta viittausta.

Kananlento on animoitu stop motion -tekniikalla, eli siinä on erilaisista aineksista, kuten vahasta ja kumista valmistetut hahmot, joita on liikutettu vähän kerrallaan rakennettujen lavasteiden edessä ja yhdistetyt kuvat näyttävät siltä kuin hahmot liikkuisivat. Elokuva on tyylillisesti taattua Aardmania hauskan näköisten hahmojensa, sulavan liikkeen ja yksityiskohtaisten taustojen kanssa. Animaatiojälki on alusta loppuun priimaa, eikä voi muuta kuin ihailla tekijöiden upeaa panosta. Äänimaailma on rakennettu hienosti tukemaan visuaalisuuksia, ja John Powellin ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat vallan mainiot. Ohjaajaduo Peter Lord ja Nick Park ovat tehneet erinomaista työtä tunnelman parissa ja saavat synkkyyden ja huumorin kulkemaan käsi kädessä. Karey Kirkpatrickin työstämä käsikirjoitus on myös loistava, täynnä kekseliäitä ja hauskoja keskusteluja.

Yhteenveto: Kananlento on erinomainen animaatioelokuva, mikä soveltuu niin koko perheen elokuvailtaan kuin myös aikuisten leffahetkeen. Ihan pienimmille lapsille elokuva ei sovellu synkän sisältönsä vuoksi, mutta vanhemmille karut viittaukset vankileireihin vain tuovat upean lisänsä. Leffa sisältää paljon tiivistunnelmaisia kohtauksia ja jännitystä pidetään hienosti kaiken aikaa yllä. Silti mukaan on tuotu onnistuneesti hyvää huumoriakin, rikkomatta jännitettä. Hauskoja hetkiä löytyy kaikenikäisille. Tarina on erittäin koukuttava ja vajaan puolentoista tunnin kesto on nopeasti ohi. Siinä ajassa leffa onnistuu kuitenkin panostamaan hahmoihinsa ja kertomukseensa täysillä. Visuaalisesti filmi on todella vaikuttava hienon stop motion -animaationsa ja tyylitellyn värimaailmansa kautta. Kananlennossa kaikki loksahtaa iskevästi paikoilleen, luoden erittäin mahtavan teoksen, mikä on yhä tänä päivänä omasta mielestäni Aardman-yhtiön paras elokuva. Jos et ole vielä nähnyt leffaa, suosittelen sen katsomista erittäin lämpimästi!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chicken Run, 2000, Aardman Animations, DreamWorks Animation, Pathé, Allied Filmmakers, StudioCanal

Arvostelu: Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019)

MALEFICENT 2: PAHAN VALTIATAR

MALEFICENT: MISTRESS OF EVIL

Ohjaus: Joachim Rønning
Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuva Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.

Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.

Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.

Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa.
     Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina.

Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.

Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.

Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.

Yhteenveto: Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014)

MALEFICENT - PAHATAR

MALEFICENT

Ohjaus: Robert Stromberg
Pääosissa: Angelina Jolie, Sharlto Copley, Elle Fanning, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Brenton Thwaites ja Kenneth Cranham
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Maleficent - Pahatar pohjautuu Grimmin veljesten satuun "Prinsessa Ruusunen" ("Dornröschen" - 1812), mikä taas pohjautuu Charles Perraultin samannimiseen satuun ("La Belle au bois dormant" - 1697), mikä taas perustuu Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), mikä taas pohjautuu vielä vanhempiin kansantaruihin. Satu on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja siitä on tietty tehty useita eri versioita myös peleinä, näytelminä, sekä elokuvina. Elokuvista tunnetuin on aika varmasti Walt Disneyn piirretty Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty) vuodelta 1959. 2000-luvun alussa Disney alkoi suunnittelemaan uutta elokuvaa sadun pohjalta, tällä kertaa näyttelijöiden kera. Alunperin ohjaajana piti toimia Tim Burton, mutta hän hylkäsi projektin ja siirtyi tekemään Disneylle toisesta klassikkosadusta elokuvaa Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010). Pääroolin sai Angelina Jolie, joka oli halunnut esittää Pahatar-hahmoa lapsesta asti ihastuttuaan satuun. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta hölmöllä tuplanimellä Suomessa kulkeva Maleficent - Pahatar sai ensi-iltansa keväällä 2014. Elokuva oli suurmenestys, muttei miellyttänyt kriitikoita. Leffa ei harmillisesti miellyttänyt itseänikään, kun kävin katsomassa sen teattereissa. Pidin filmiä lähinnä kehnona yrityksenä kertoa klassikkosatu uudesta näkökulmasta, enkä katsonut elokuvaa toiste. Kun ilmoitettiin, että leffa saisi tänä vuonna jatkoa elokuvalla Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019), päätin antaa Maleficent - Pahattarelle uuden mahdollisuuden.

Kostonhimoinen ja synkkä haltijatar nimeltä Pahatar langettaa hirvittävän kirouksen kuninkaan vastasyntyneen tyttären ylle: täyttäessään 16 vuotta, tytär koskisi värttinän piikkiin, mikä vaivuttaisi hänet ikiaikaiseen uneen.

Nimikkohahmo Pahattarena nähdään tosiaan Angelina Jolie, joka ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä. Tähän rooliin hän sopii kuitenkin täydellisesti. Mustiin pukeutunut ja sarvipäinen Pahatar on kiero loitsija, jonka kolkot kasvot säteilevät pahuutta ja Jolie on ulkonäkönsä puolesta kuin valettu hahmoksi. Onneksi hän ei vain näytä upealta asussaan ja maskeerauksissaan, vaan hän myös eläytyy pahuuden rooliin hienosti. Jolien eleet, ilmeet ja ääni täydellistävät hahmon, enkä voisi kuvitellakaan parempaa näyteltyä versiota Pahattaresta. Hahmona Pahatar on kuitenkin hieman erilainen kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Elokuva nimittäin avaa enemmän hahmon taustoja, mikä on täysin loogista, kun leffa on nimetty hänen mukaansa (loogista ei kuitenkaan ole, että hänen nimensä oli lapsenakin Pahatar, vaikka silloin hän oli aivan kiltti). Elokuva seuraa Pahattaren elämää lapsuudesta asti, kertoo miksi hän muuttui sellaiseksi kuin hänet tunnetaan ja antaa hänelle selvemmän motiivin kirota kuninkaan tytär. Disneyn Prinsessa Ruusunen -piirretyssä Pahattaren syy kiroukselle tuntui olevan vain se, että hän on ilkeä ja suuttui, koska ei saanut kutsua tytön syntymäjuhlaan. Lapsena Pahatarta esittää innokas Isobelle Molloy ja nuorena aikuisena Ella Purnell.

Elokuvassa nähdään suuri osa muistakin sadun ja Disney-piirretyn hahmoista. Sharlto Copley näyttelee kuningasta, jolla on huomattavasti erilaisempi rooli kuin aiemmin. Hahmoon kirjoitetut muutokset kuulostavat paperilla hyviltä, mutta harmillisesti ne on todella kömpelösti toteutettu itse elokuvassa. Ja vaikka pidänkin Copleystä näyttelijänä, tässä hän vetää roolinsa kummallisesti. Imelda Staunton, Juno Temple ja Lesley Manville esittävät kolmea haltiakummia, Tataria, Ohdaketta ja Liihoketta. Haltiakummit ovat ihanan hassuja tapauksia piirretyssä, mutta tässä he ovat lähinnä ärsyttäviä. Näyttelijät vetävät roolinsa yli, minkä lisäksi haltiakummien digitoteutus on silmiinpistävän huono. Sam Riley näyttelee Pahattaren korppikätyrin ihmismuotoa, kun taas Brenton Thwaites nähdään prinssi Philipinä.
     Prinsessa Ruususta, eli Auroraa esittää muutamakin eri tyttö. Vauva-Aurorana nähdään Angelina Jolien tytär, sillä hän oli vauvoista ainoa, joka ei pelännyt Jolieta Pahatar-maskeerauksissa. Hieman vanhempana lapsena Auroraa esittää Eleanor Worthington-Cox ja 15-vuotiasta Auroraa näyttelee Elle Fanning. Nuori Fanning on osoittanut lahjakkuutensa useampaankin otteeseen elokuvissa, kuten Super 8 (2011) ja The Neon Demon (2016), mutta tässä hän ei ole erityisen hyvä. Tämä tosin johtuu luultavasti siitä, miten Fanningia on ohjattu, sillä Auroran on tarkoitus olla jatkuvasti iloinen, hymyilevä ja innostunut, eikä Fanning onnistu hoitamaan hommaansa loppuun asti, muuttumatta jossain kohtaa teennäiseksi. Fanningin ongelmaksi myös koituu se, että kun kyseessä todella on Pahattaren elokuva, jää Aurora hyvin tylsäksi tapaukseksi.

Maleficent - Pahatarta ei voi kutsua Prinsessa Ruususen uudelleenfilmatisoinniksi, sillä elokuvat ovat loppujen lopuksi hyvin erilaiset toisistaan, vaikka pohjautuvatkin samaan lähdemateriaaliin. Jotkut saattavat inhota leffaa jo isojen muutosten takia, mutta itse pidän muutoksia kiehtovana ideana. On mahtavaa, kuinka Pahattaresta on päätetty luoda kunnon henkilö. Hän ei ole vain pahuuden ruumiillistuma, kuten piirretyssä, vaan moniulotteinen hahmo, jonka menneisyys on johtanut hänet pahoille teille. Elokuvan ensimmäiset puoli tuntia käytetäänkin hahmon menneisyyden avaamiseen, ennen kuin tarinan tutumpi puoli lähtee liikkeelle - vaikka sekin on kerrottu Pahattaren näkökulmasta. Leffan parasta antia ovat hetket, joina Pahatar seuraa Auroran varttumista ja loppupäässä tämä johtaa filmin hienoimpaan kohtaan. Maleficent - Pahattarella on selvä syy olla olemassa. Se ei ole pelkkä kuvasta kuvaan kopio piirretystä, vaan siihen on keksitty huolella uusia puolia, mitkä tekevät kokemuksesta erilaisen.

Leffa sisältää useita hyviä ideoita, mutta ideoiden toteutus on surullisen usein kaukana hyvästä. Auroran isä, kuningas on erinomainen esimerkki tästä. Hahmolle on keksitty uusi taustatarina ja hänestä on yritetty kirjoittaa monikerroksinen henkilö, mutta leffa käsittelee kaikkea tätä todella huolimattomasti, jolloin hahmo kärsii pahasti. Maleficent - Pahattaren isoin ongelma on kuitenkin sen rytmitys. Elokuva tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi saksittu kolme varttia pois, jolloin lopputuloksena on kiirehtivä puolentoista tunnin pätkä, mikä ei jaksa panostaa mihinkään. Pahattaren menneisyys on kiehtova, mutta se on niin hätäisesti kerrottu, että vaikka katsojana ymmärtää hahmon motiivit kääntyä pahaksi, muutos tapahtuu niin nopeasti, ettei se ole kovinkaan uskottava. Lisäksi vaikka prologi syventää hahmoa, sen hätiköidyn toteutuksen huomaa siinä, että tapahtumia selittävä kertojaääni tuntuu viime hetken ratkaisulta, kun tekijät tajusivat, ettei alussa ole tolkkua ilman, että joku selostaa kaiken katsojille. Elokuva yrittää luoda monimutkaisia ihmissuhteita ja laajemman maailman kuin Prinsessa Ruususessa, mutta sillä ei riitä aikaa kaikkeen, jolloin suuri osa leffan hyvistä ideoista jää puolitiehen toteutuksessa. Kiirehtimisen vuoksi draamapuoli ei onnistu koskettamaan läheskään niin iskevästi kuin tekijät ovat selvästi toivoneet. Lopputaistelu laskee leffan tasoa entisestään, sillä se on vain todella tylsä ja mitäänsanomaton.

Maleficent - Pahattaren ohjauksesta vastaa Robert Stromberg, joka oli tätä ennen työskennellyt leffojen parissa vain efektipuolella ja ohjaajana hän on ensikertalainen, minkä valitettavasti kyllä huomaa. Strombergillä on suuria vaikeuksia pitää pakettia kasassa, mitä ei yhtään helpota todella kömpelö leikkaus. Lahjakkaamman ohjaajan ja leikkaajan käsissä elokuvasta olisi voinut saada paljon paremman. Elokuvan tehostepuoli ei myöskään yllä normaalille Disney-tasolle ja kamalien haltiakummien lisäksi myös eri leffoista revityt fantasiaolennot olivat nähneet parhaat päivänsä jo ennen kuin leffa sai ensi-iltansa. Kyseessä on kuitenkin taidokkaasti kuvattu ja valaistu filmi, minkä lisäksi lavasteet ja puvut ovat todella tyylikkäät. Pahattaren ulkonäön kanssa on tehty täydellistä työtä. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit ovat mainiot.

Yhteenveto: Maleficent - Pahatar sisältää mielenkiintoisen lähestymistavan klassikkosatuun, mutta se pilaa kaiken huonolla tarinankerronnalla. Leffa kestää vain puolitoista tuntia, missä ajassa se yrittää venyä liian moneen suuntaan, onnistumatta tavoitteissaan. Lopputulos tuntuu siltä kuin yli kahden tunnin elokuvasta olisi leikattu kymmeniä minuutteja pois, jolloin filmi kiirehtii minkä kerkeää. Mihinkään ei ehditä keskittyä, eikä mitään viedä kunnolla loppuun asti. Yritykset syventää hahmoja jäävät pelkäksi yritykseksi. Alun prologi on todella hätäisesti kasattu ja sen kertojaääni kuulostaa viime hetken epätoivoiselta lisäykseltä. Leffan efektit eivät näyttäneet kovin hyviltä edes elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä kummoisilta viisi vuotta myöhemmin. Erilaiset hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi varastettu muista fantasiaelokuvista, eivätkä ne tunnu kuuluvan samaan maailmaan. Angelina Jolie on kuitenkin täydellinen Pahattarena. Hänen eleensä, ilmeensä ja äänensä ovat erinomaiset ja hänen maskeerauksensa ja asunsa upeat. Onkin surullista, että sen kerran, kun pidän Joliesta jossain elokuvassa, leffa hänen ympärillään ei ole hyvä. Maleficent - Pahatar on kuitenkin todella hyvä esimerkki siitä, kuinka hätäisesti rustattu käsikirjoitus ja huono leikkaus voivat pilata hyvän tarinan. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten erityisemmin odota Maleficent 2: Pahan valtiattaren näkemistä. Toivon tietty, että yllätyn positiivisesti, mutta epäilen sitä suuresti...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Maleficent, 2014, Walt Disney Pictures, Roth Films