Arvostelu: Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022)

DOWNTON ABBEY: UUSI AIKAKAUSI

DOWNTON ABBEY: A NEW ERA

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Penelope Wilton, Allen Leech, Jim Carter, Phyllis Logan, Joanne Froggatt, Brendan Coyle, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Michael Fox, Kevin Doyle, Imelda Staunton, Raquel Cassidy, Harry Hadden-Paton, Tuppence Middleton, Sue Johnston, Paul Copley, Hugh Dancy, Dominic West, Laura Haddock, Jonathan Zaccaï ja Nathalie Baye

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi syksyllä 2010. Vuonna 2015 ilmestyneen kuudennen kauden oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta Fellowes päättikin jatkaa sarjaa elokuvan voimin. Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten ei kestänyt kauaa, kun Fellowes ilmoitti jatko-osan olevan tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta sen ensi-iltaa on siirrelty pariinkin otteeseen. Nyt Downton Abbey: Uusi aikakausi -nimen saanut elokuva saapuu teattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidin erittäin paljon niin sarjasta kuin leffastakin ja olen ensimmäisen filmin näkemisestä asti odottanut jatkoa. Kävinkin katsomassa Downton Abbey: Uuden aikakauden yhdessä isoäitini ja äitini kanssa sen ennakkonäytöksessä.

Downton Abbeyn väki saa kuulla Granthamin leskikreivittären perineen huvilan Ranskassa. Samaan aikaan, kun osa perheestä ja palvelijoista matkustaa tutustumaan huvilaan, Downtonissa ryhdytään kuvaamaan elokuvaa.

Matthew Gooden näyttelemää Henry Talbotia lukuun ottamatta tutut Downton Abbeyn hahmot tekevät jälleen paluun ja näyttelijöistä huokuu, kuinka riemuissaan he ovat päästessään jälleen esittämään näitä hahmoja yhdessä. Hugh Bonneville ja Elizabeth McGavern nähdään yhä Granthamin jaarli Crawleyna ja Cora-vaimona. Michelle Dockery ja Laura Carmichael jatkavat hyvää työtään heidän tyttärinään, lady Maryna ja Edithina, Harry Hadden-Patonin esittäessä Edithin miestä Bertietä. Maggie Smith varastaa tietty show'n leskikreivittärenä, jolta löytyy edelleen nasevaa sanailua Penelope Wiltonin esittämän Isobelin kanssa. Allen Leechin esittämä Tom Branson taas on mennyt naimisiin lady Bagshaw'n (Imelda Staunton) tyttären Lucyn (Tuppence Middleton) kanssa. Palvelusväkikin on tietysti menossa mukana. Downtonin entinen hovimestari Carson (Jim Carter), hänen vaimonsa Elsie (Phyllis Logan), hovimestarina toimiva Barrow (Robert James-Collier), kamarineiti Anna (Joanne Froggatt), hänen miehensä Bates (Brendan Coyle), kokki Patmore (Lesley Nicol), tämän apuri Daisy (Sophie McShera), hänen miehensä Andy (Michael Fox), sekä Phyllis (Raquel Cassidy) ja hölmö Molseley (Kevin Doyle) saavat kaikki hyvin ruutuaikaa ja valokeilan itselleen edes kerran filmin aikana.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Downtoniin elokuvaa tekemään saapuvat ohjaaja Jack Barber (Hugh Dancy) ja näyttelijät Guy Dexter (Dominic West) ja Myrna Dalgleish (Laura Haddock), jotka aiheuttavat monenlaisia tunteita kartanon väessä ihailusta paheksuntaan. Dancy, West ja Haddock hyppäävät kaikki konkarinäyttelijöiden sekaan vakuuttavasti ja jokainen tekee hahmostaan mielenkiintoisen ja jollain tavalla pidettävän.

Kuten osa teistä lukijoista on saattanut huomata, olen viime vuosina yhä enemmän kritisoinut sitä, kun televisiosarjoja jatketaan väkinäisesti elokuvien voimin. Upeista rikossarjoista Breaking Bad (2008-2013) ja The Sopranos (1999-2007) väännetyt elokuvat El Camino: A Breaking Bad Movie (2019) ja The Many Saints of Newark (2021) olivat todella keskinkertaisia turhakkeita, jotka olisi saanut jättää tekemättä. Downton Abbey -sarjan pohjalta tehty elokuva oli kuitenkin yllättävän onnistunut filmi, jättäen minut kerrankin innolla odottamaan lisää. Ilomielin voin sanoa, että Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsäkin parempi filmi.

Mitään en myönnä, mutta voi olla, että meinasin pillahtaa itkuun onnesta, kun elokuvassa Downtonin kartano ilmestyi ensi kertaa kuvaan ja sarjan upea tunnusmusiikki alkoi soida. Siitä lähteekin käyntiin varsinainen tunteiden vuoristorata, jossa sarjan faneja koetellaan toden teolla. Nenäliinat kannattaa siis ottaa varoiksi mukaan! Osa kyynelistä tosin voi johtua jo ihan vain makeista nauruista, sillä kyseessä on varsin hupaisa filmi. Oiva huumori kulkee hyvin käsi kädessä draaman kanssa. Mukana on useita hilpeitä lausahduksia ja ilmeitä, jotka pitävät hymyn visusti katsojan kasvoilla.

Jos ensimmäinen Downton Abbey -elokuva jossain takelteli hieman, niin usean juonikuvion ja hahmon puskemisessa yhteen leffaan. Vaikka jatko-osakin on juonikuvioita pullollaan, eivätkä kaikki niistä ehdi saada kunnollista kehityskaarta, Uusi aikakausi tekee parempaa työtä tasapainotellessaan kaiken kanssa. Julian Fellowesin käsikirjoitus on erittäin napakka, eikä ylimääräiselle oikeastaan jää aikaa. Parituntinen filmi kulkeekin kuin hujauksessa. Tärkeimpinä lukuisista juonikuvioista ovat matka Ranskaan tutkimaan leskikreivittärelle jätettyä huvilaa ja elokuvan kuvaaminen kartanossa. Näistä jälkimmäinen kiehtoi itseäni eniten - yhdistyyhän siinä moni itseäni innostava asia elokuvien tekemisestä näyttelemiseen ja elokuvahistoriaan.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Curtis vie filmiä reippaasti eteenpäin, silti onnistuen antamaan monille asioille ja henkilöille tilaa. Elokuva on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Downton Abbeyn kartanona toimivaa Highclere-linnaa esitellään pitkin filmiä kauniilla maisemaotoksilla. Lavasteet ja asut ovat tietty tuttua huippuluokkaa, herättäen 1920-luvun loppua vaikuttavasti takaisin eloon valkokankaille. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit tunnelmoivat tietty lumoavasti. Jo valmiiksi kaunis tunnusmusiikki onnistui nostamaan varmaan kaikki ihokarvani pystyyn, kun se lähti soimaan täydellä orkesterivoimalla lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsä parempi filmi ja loistokasta jatkoa hienolle sarjalle. Elokuva pitää täysillä kiinni katsojastaan läpi parin tunnin kestonsa, tarjoten varsinaisen tunteiden vuoristoradan. Leffa on erittäin hauska, tarjoten lukuisia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen kesken. Se on myös todella liikuttava. Pelkkä Downtonin ja sen hahmojen näkeminen pitkästä aikaa voi herkistää katsojan. Monet juonikuviot kulkevat yllättävänkin toimivasti yhdessä ja vaikka osaan ei käytetä aikaa kuin muutama minuutti, jokainen tuntuu pääsevän hyvin esille jossain kohtaa filmiä. Näyttelijät tekevät tietty huipputyötä, Maggie Smithin varastaessa valokeilan totaalisesti itselleen joka kerta ollessaan kuvassa. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio ja John Lunnin musiikit ovat suorastaan ihanat. Lopputuloksena on voimakastunteinen ja kaunis teos, joka iskee varmasti jokaiselle Downton Abbey -fanille. En todellakaan pistäisi pahakseni, jos Fellowes ja kumppanit tekisivät vielä kolmannenkin elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: A New Era, 2022, Universal Pictures, Carnival Film & Television

Arvostelu: Downton Abbey (2019)

DOWNTON ABBEY

Ohjaus: Michael Engler
Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Jim Carter, Phyllis Logan, Allen Leech, Joanne Froggatt, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Kevin Doyle, Penelope Wilton, Brendan Coyle, Michael Fox, Imelda Staunton, Tuppence Middleton, Simon Jones, Geraldine James, Harry Hadden-Paton, David Haig, Raquel Cassidy, Kate Phillips, Philippe Spall, Max Brown, Stephen Campbell Moore ja Matthew Goode
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) on nauttinut suuresta suosiosta heti ensimmäisestä tuotantokaudestaan lähtien. Sarja on noussut arvostettuun asemaan ja se on voittanut lukuisia palkintoja. Kuudennen tuotantokauden oli tarkoitus toimia sarjan päätöksenä, mutta ei kestänyt kauaa, kun alkoi levitä huhu Downton Abbey -elokuvasta. Kesällä 2018 vihdoin ilmoitettiin, että leffa on kuin onkin tulossa. Innostus levisi, kun selvisi, että lähes koko näyttelijäkaarti oli palaamassa elokuvaa varten. Alunperin filmin oli tarkoitus ohjata Brian Percival, mutta hän luopui hommasta, jolloin hänet korvattiin Michael Englerillä. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja nyt Downton Abbey -elokuva on saapunut elokuvateattereihin. Itse aloin katsomaan sarjaa vasta tänä kesänä, juurikin valmistautumisena tähän leffaan. Olin todella yllättynyt, kuinka sarja onnistuikin nappaamaan minut mukaansa ja kuinka aloin todella välittämään sen hahmoista. Kun olin katsonut sarjan loppuun, oli minulla hieman ristiriitaiset ajatukset leffaa koskien. Toisaalta en malttanut odottaa sen näkemistä, mutta samalla minua jännitti, että mitä jos se onkin vain turha ja ylimääräinen tekele, mikä pilaa viimeisen kauden hienon lopun. Menin katsomaan Downton Abbeyn sen ennakkonäytöksessä yhdessä sarjaa fanittavan isoäitini kanssa ja pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Ai että minä pidin tästä elokuvasta!

Itse kuningas ja kuningatar saapuvat vierailulle Downton Abbeyyn, mikä aiheuttaa aikamoista häslinkiä.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki tutut hahmot sarjan päätöskaudelta tekevät paluun elokuvassa ja on aivan mahtavaa nähdä, kuinka riemulla näyttelijät palaavat rooleihinsa muutaman vuoden tauon jälkeen. Granthamin jaarli, lordi Robert Crawley (Hugh Bonneville) ja Granthamin kreivitär, lady Cora Crawley (Elizabeth McGovern) odottavat jännittyneesti hienoa vierailua, kun taas heidän tyttärensä lady Mary (Michelle Dockery) ja lady Edith (Laura Carmichael) eivät ole yhtä innoissaan. Tom Branson (Allen Leech) odottaa vierailua vieläkin vähemmän republikaanina. Leskikreivitär Violet Crawley (Maggie Smith) tarjoaa jälleen hauskimmat hetket ja hänen nokkelaa sanailua Isobel Crawleyn (Penelope Wilton) kanssa on aina hauska seurata. Myös lady Maryn ja lady Edithin miehet Henry Talbot (Matthew Goode) ja Bertie (Harry Hadden-Paton) ovat mukana, vaikkakin Henry käy lähinnä vain kääntymässä, sillä Goodella oli muita projekteja työn alla kuvausten aikana.

Charles Carson (Jim Carter) luopui sarjan kuudennella tuotantokaudella hovimestarin hommista ja elää nyt rauhallista kotielämää vaimonsa, Downtonin taloudenhoitajatar Hughesin (tai no, nykyään Carsonin) kanssa. Uutena hovimestarina toimii Thomas Barrow (Robert James-Collier), joka on pidettävämpi kuin koskaan. Kamarineiti Anna (Joanne Froggatt) yrittää auttaa kaikessa, mutta hänen miehensä John Bates (Brendan Coyle) jää hieman taka-alalle. Kokki Patmore (Lesley Nicol) ja häntä auttava Daisy (Sophie McShera) kiirehtivät jälleen keittiöhommissa, samalla kun nuori miespalvelija Andy (Michael Fox) on iskenyt silmänsä Daisyyn. Molesley (Kevin Doyle) ei jättäisi mistään hinnasta pois mahdollisuutta tarjoilla kuninkaallisille, mutta kamarineiti Baxteria (Raquel Cassidy) hädintuskin näkee koko leffan aikana. Näyttelijät todella pistävät parastaan leffassa ja on suuri ilo nähdä nämä hahmot jälleen!
     Uusina hahmoina taas esitellään kuningas Yrjö V (Simon Jones) ja kuningatar Mary (Geraldine James), heidän tyttärensä prinsessa Mary (Kate Phillips), sekä heidän veikeät palvelijansa, kuten hovimestari Wilson (David Haig), Ellis (Max Brown) ja kokki Courbet (Philippe Spall). Carsonia näyttelevän Jim Carterin vaimo Imelda Staunton näyttelee leffassa lordi Robertin serkkua lady Maud Bagshawta ja Tuppence Middleton esittää tämän kamarineitiä Lucy Smithiä. Uudet näyttelijät ovat jälleen pelkkiä nappivalintoja. Staunton on tietty aina todella hyvä, mutta lisäksi Jones ja James ottavat kuninkaallisten roolit täydellisesti haltuunsa, ja heidän palvelijansa ja näiden näyttelijät ovat erittäin hyviä ja omalaatuisia tapauksia.

On vaikea kuvitella, että tekijät olisivat saaneet tätä parempaa Downton Abbey -elokuvaa työstettyä. Näyttelijät ovat täydessä vireessä, visuaalisuus on tietty tarkinta laatua ja tunnelma on täysin kohdallaan. Valtava hymy levisi huulilleni heti, kun leffa alkoi ja tutut musiikit lähtivät soimaan. Yllättävä tunnekuohu iski, kun Downton Abbeyn kartano ilmestyi näkyviin ja innostuin, kun hahmot tuotiin yksi kerrallaan takaisin. Sama hymy ja lämmin, kotoisa tunne pysyivät yllä alusta loppuun saakka. Onneksi leffa ei ole kuitenkaan pelkkää tunteilla leikittelyä, vaan siihen on oikeasti keksitty hyvä tarina ja se tarina on kerrottu loistokkaasti. Kuninkaan ja kuningattaren visiitti on erinomainen lähtökohta ja sillä toden teolla leikitellään läpi elokuvan. On todella hupaisaa seurata, kuinka Downtonin väki suhtautuu arvovieraisiin, etenkin kun palvelijat tajuavat, että kuningas ja kuningatar tuovat oman palvelusväkensä, eikä downtonlaisille löydy käyttöä.

Filmin tarinankerrontaa kuvaa hyvin sana "reipas", sillä se kulkee todella reippailla askelilla eteenpäin. Elokuva ei turhia hidastele, vaan painelee vain menemään. Kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan rytmitys on esimerkillisen upeaa. Vaikka muutama hahmo jääkin harmillisesti varjoon, elokuva hyödyntää suurta hahmogalleriaansa pääasiassa erittäin taidokkaasti. Tylsää hetkeä ei todellakaan ole luvassa, sillä leffa siirtyy reippaasti hahmosta ja juonikuviosta toiseen. Meno on päällä ihan koko ajan ja elokuvan kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Itseäni jäi ihan harmittamaan, kuinka nopeasti filmi loppuikaan ja olisin voinut viettää Downton Abbeyssa aikaa vielä ainakin tunnin lisää.

Muutama tuttuni on pohtinut, voiko tätä elokuvaa katsoa, jos ei ole katsonut itse sarjaa. Tavallaan voi ja tavallaan ei. Itse tarina ei ole selkeää jatkumoa sarjalle, vaan oma kertomuksensa sarjan tutuilla hahmoilla, joten siinä mielessä Downtonin pariin voi hypätä suoraan elokuvan kautta. Toisaalta elokuva ei tietenkään tarjoa yhtä selkeää kokemusta kuin niille, jotka ovat katsoneet sarjan. Koska hahmogalleria on näin laaja ja kestoa on vain kaksi tuntia, ei leffa käytä lainkaan aikaa esitelläkseen hahmoja niille, jotka eivät heitä entuudestaan tunne. Muutaman hahmon kohdalla on tärkeää tietää heidän historiansa, sillä muuten heidän juonikuvionsa voivat tuntua yhdentekeviltä. Downton Abbeyn faneille tämä elokuva taas on luultavasti pelkkää riemujuhlaa. Se pitää sarjasta tutun korkean tason yllä kaikilla osa-alueilla ja tarjoaa paljon iloa. Draamaakin on mukana ja kyyneleisiin kannattaa ehkä varautua... itse tosin herkistyin lähinnä siitä, kun pääsin matkaamaan takaisin Downtoniin ja vieläpä valkokankaalla. Jos elokuvasta jotain kritisoitavaa pitää löytää, niin se että hahmot pysyvät aika samanlaisina koko leffan alusta loppuun. Toisaalta tämä ei häiritse itseäni, sillä leffa kertoo vain muutaman päivän tapahtumat. On turha odottaa suuria muutoksia hahmoissa yhden leffan aikana, kun muutokset ovat tapahtuneet hitaasti 52 jaksoa sisältävän sarjan aikana, mikä kattaa yli 10 vuoden tapahtumat.

Elokuvan on ohjannut Michael Engler, joka toimi ohjaajana muutamissa Downton Abbey -sarjan jaksoissa. Angler rakentaa tunnelmaa hienosti ja käsikirjoittaja Julian Fellowesin kanssa hän pitää pakettia erittäin hyvin kasassa. Fellowesin käsikirjoitus on napakka ja taidokkaalla leikkauksella kaikki turha on jätetty pois ja lopputuotteessa on pelkkää asiaa. Teknisestä puolesta huomaa, että rahaa on ollut enemmän ja esimerkiksi Downtonia kuvataan useaan otteeseen vaikuttavilla ilmakuvilla. Kuvaus on muutenkin upeaa ja innostuin etenkin pitkistä kuvista palvelijoiden tilojen käytävillä, missä kamera seuraa yksitellen hahmoja kiireen keskellä. Lavasteet ja puvut ovat tietysti fantastiset ja on huutava vääryys, jos leffa ei ole edes ehdolla parhaan lavastuksen ja -puvustuksen Oscar-palkinnoista. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit ovat yhtä valloittavat kuin sarjassakin.

Yhteenveto: Downton Abbey -elokuva on mitä mahtavin jatko hienolle sarjalle ja se tarjoaa varmaa riemua sarjan faneille. Jos sarjaa ei ole katsonut, voi olla vaikea hypätä tarinan kyytiin suoraan leffan kautta, kun hahmot eivät ole tuttuja, eikä elokuva käytä turhaan aikaa heidän esittelemiseen. Itse asiassa leffa ei käytä turhaan aikaa mihinkään, vaan se on todella napakasti ja reippaasti rytmitetty. Kaikki turha on leikattu pois ja elokuvassa on pelkkää asiaa. Valtavaa hahmogalleriaa hyödynnetään esimerkillisen hienosti, vaikka muutamat hahmoista jäävätkin hieman taka-alalle. Monien juonikuvioiden välillä seilataan tarkasti kirjoitetusti, eikä tylsää hetkeä ole mukana, kun filmissä jatkuvasti tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista. Elokuva ei hidastele eikä kiirehdi, vaan sen tarina kerrotaan todella hyvin. Näyttelijät ovat tietysti erinomaisia ja uudet näyttelijälisäykset toimivat myös mainiosti. Huumoria on mukana yllättävänkin paljon ja Maggie Smith tarjoaa tietty useat naurut. Tunnelma on valloittavan ihana ja itselleni levisi lämmin ja hyvä tunne elokuvan ensiminuuteista alkaen. Koskettavuutta on myös mukana, mutta pääasiassa vain hymyilin läpi leffan. Teknisesti filmi on taidolla tehty ja täytyyhän niitä lavasteita ja asuja kehua vielä kerran. Musiikitkin ovat fantastiset! Downton Abbeyn fanille (voin kai laskea itseni sellaiseksi) tämä elokuva on loistava kokemus ja todella toivon, että tälle tehdään pian jatkoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Downton Abbey, 2019, Carnival Film & Television, Focus Features, Perfect World Pictures

Arvostelu: Bohemian Rhapsody (2018)

BOHEMIAN RHAPSODY

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Rami Malek, Gwilym Lee, Ben Hardy, John Deacon, Lucy Boynton, Aidan Gillen, Tom Hollander, Allen Leech, Aaron McCusker, Meneka Das, Ace Bhatti ja Mike Myers

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: S

"Is this the real life, is this just fantasy..."

Bohemian Rhapsody on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista, sekä elokuva kappaleen luoneen yhtyeen Queenin tarinasta. Filmin teko lähti liikkeelle jo jokunen vuosi sitten ja siitä ilmoitettiin 2010, kun Queenin kitaristi Brian May paljasti leffan olevan suunnitteilla. Alunperin koomikko Sacha Baron Cohen roolitettiin pääosaan Queenin edesmenneeksi laulajatähti Freddie Mercuryksi, mutta Baron Cohenin ja Queenin jäsenten ollessa eri mieltä siitä, kuinka bändin historia täytyy esittää, Baron Cohen poistui projektista. Samalla tekijätiimikin koki muutosta ja ohjaajaksi valittu Dexter Fletcher vaihdettiin Bryan Singeriin. Freddie Mercuryksi palkattiin Rami Malek ja kuvaukset alkoivat alkusyksystä 2017. Tuotannossa alkoi kuitenkin tapahtua ongelmia, kun ohjaaja Singeriä kohtaan esitettiin ahdistelusyytöksiä ja oli useita päiviä, jolloin hän ei ilmestynyt paikalle kuvauksiin. Singer päätettiin lopulta vaihtaa takaisin Fletcheriin, joka hoiti tuotannon loppuun. Ongelmista huolimatta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en koe olevani mikään iso Queen-fani, mutta innostuin, kun kuulin, että yhtyeestä tehtäisiin elokuva. Trailerit näyttivät lupaavilta ja odotukseni kasvoivat... kunnes arvosteluja alkoi satelemaan, eivätkä ne olleet todellakaan niin positiivisia kuin monet odottivat ja toivoivat. Meninkin hyvin varautunein mielin katsomaan Bohemian Rhapsodya sen ennakkonäytökseen ja jännitin, mitäköhän olisin siitä mieltä?

Aloitteleva yhtye pestaa erikoisen Freddie Mercuryn laulajakseen, mikä johtaa tähtihetkien ja sydänsurujen kautta yhteen historian legendaarisimmista konserteista Live Aid -tapahtumassa.

Pääroolissa Farrokh Bulsarana eli laulaja Freddie Mercuryna nähdään Rami Malek, joka on aiemmin jäänyt aika pienelle huomiolle. Malek on näytellyt pienissä sivurooleissa, mutta lähinnä hänet tunnetaan vain hehkutetusta Mr. Robot -televisiosarjasta (2015-). Bohemian Rhapsodyn kautta Malekista tulee kunnon tähti, jolla on hieno ura edessään. Malek tekee aivan huikean roolityön Freddie Mercuryna ja leffaa katsoessa rooliin on vaikea kuvitella ketään parempaa. Toki Sacha Baron Cohenista löytyy samaa näköä, mutta loppujen lopuksi on varmasti parempi, ettei Freddietä näyttele tunnettu koomikko, vaan juurikin pienemmän luokan näyttelijä. Malek todella muuttuu Freddieksi tekohampaidensa, viiksiensä, erilaisten hiustyyliensä, sekä tietty valtavan lavakarismansa avulla. Hän ei pelkää heittäytymistä, vaan antaa kaikkensa koko ajan ja tekee niinkin vakuuttavaa työtä, että välillä unohdin katsovani näyttelijää. Konserttikohtauksissa tuntui siltä kuin olisin katsonut oikeaa Mercurya! Niin täydellinen Malek roolissaan on. Tämän lisäksi on aivan mahtavaa, kuinka Freddie tuodaan esille elokuvassa. Hänet näytetään suurena legendana, mikä hän todella on, mutta leffa uskaltaa kaivaa hieman syvemmällekin ja löytää puolia, mitkä eivät ole kovin legendaarisia - ainakaan hyvässä mielessä. Useissa kohtauksissa Freddie on aivan hirveä diiva, jolla menestys on noussut päähän, mutta samalla elokuva osoittaa jatkuvasti, kuinka rikkinäinen ihminen hän oli. Kaiken sen mielettömän show'n vetäjän alta löytyy aito ihminen, eikä leffa kaunistele sitä, millaisia ikävyyksiä Freddien elämään kuului, joko muiden tai hänen itsensä aiheuttamana.
     Valitettavasti elokuva ei todellakaan keskity samalla lailla Queenin muihin jäseniin, vaan he jäävät paikoitellen hyvinkin pieneen osaan. En tiedä, johtuuko tämä siitä, etteivät leffaa tuottamassa olleet Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor halunneet nostaa itseään esille. Mikä ikinä onkaan syynä, hahmoista selviää katsojille aika vähän. Gwilym Leen näyttelemä Brian on jonkin sortin älykkö, Ben Hardyn esittämä Roger tykkää naisista ja Joseph Mazzellon näyttelemä basisti John Deacon on aina jäänyt muiden varjoon. Siinäpä se. Kolmikon näyttelijät tekevät kyllä oikein mainiota työtä näyttelijöinä ja he sopivat ulkonäkönsäkin puolesta rooleihinsa (etenkin Gwilym Lee), mutta käsikirjoitus tarjoaa heille harmillisen vähän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Freddien erikoisesti rakastama Mary (rooliinsa hyvin sopiva Lucy Bounton), Queenin managerit Jim Beach (Tom Hollander) ja John Reid (Aidan Gillen), Freddien henkilökohtainen manageri Paul (Allen Leech), sekä Freddien vanhemmat (Meneka Das ja Ace Bhatti). Leffassa nähdään myös Mike Myers hauskassa roolissa, joka avautuu parhaiten niille, jotka ovat nähneet Myersin hittikomedian Wayne's World (1992).

Huoleni ja pelkoni eivät onneksi käyneet toteen, vaan täytyy sanoa, että ihmettelen suuresti Bohemian Rhapsodyn saamaa negatiivista palautetta Yhdysvalloissa. Elokuvan jälkeen luin näitä arvosteluja ja kummastelin asioita, mitä jotkut kritisoivat. Eräät kirjoittavat, ettei leffa korosta tarpeeksi Freddien homoseksuaalisuutta, vaikka se on todella vahvasti esillä koko elokuvan ajan. Toiset taas sanovat, että filmi kaunistelee liikaa asioita ja vaikken todellakaan ole mikään Queen-tietäjä, voin sanoa, että elokuva kyllä näyttää yhtyeen varjopuoliakin, oli kyseessä sitten Freddien diivailut, yhtyeen riidat tai päihdeongelmat. Tämän lisäksi elokuva on saanut eniten kuraa niskaansa siitä, että kyseessä olisi liian laskelmoitu, perusturvallinen elämäkertateos, mikä ei sovi musiikkimaailmaa uudistaneelle yhtyeelle. Tämän tavallaan ymmärrän, sillä leffa kyllä seuraa samaa kaavaa kuin monet muut elämäkertaelokuvat, mutta olen eri mieltä siitä, että filmin pitäisi yrittää olla elokuvahistoriallisesti merkittävä teos. Filmi kyllä näyttää Queenin lahjakkuuden ja kuinka yhtye teki mestariteoksia rohkeasti kokeilemalla eri juttuja. Elokuvan Queenista ei tarvitse tehdä samaa kuin Queen.

En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi mikään ongelmaton teos, sillä kyllä Bohemian Rhapsodysta heikkoutensa löytyy. Ainoa itseäni oikeasti häiritsevä ongelma on elokuvan rytmitys. Leffa kertoo yli vuosikymmenen tapahtumat, jolloin tapahtui useita yhtyeelle merkittäviä asioita ja tietysti kahden tunnin elokuvaa tehtäessä on pitänyt karsia joitain juttuja pois. Alkupäässä vain tuntuu siltä kuin tarinasta puuttuisi joitain oleellisiakin juttuja. Ensimmäinen puolituntinen kiirehtii harmillisen paljon ja tarinaan on hieman hankalaa hypätä mukaan. Jotkut tärkeät hetket esitetään pikakelauksella, kun taas jotkut melkein hypitään yli. Elokuva näyttää kyllä, kuinka yhtyeen jäsenet tapaavat, vetävät ensimmäisen keikkansa, tekevät debyyttialbuminsa ja lähtevät kiertueelle, mutta nämä tapahtuvat niin nopeasti, että kaikki tuntuu hieman liiankin helpolta bändille, eikä kova työ täysin saa ansaitsemaansa kunniaa. Kuitenkin kun leffan nimikkokappale "Bohemian Rhapsodya" aletaan työstämään, filmi vihdoin löytää hyvän tahdin ja rauhoittuu. Kappaleeseen keskitytään huolella ja siitä eteenpäin tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Matkan varrella nähdään useita vaikuttavia hetkiä ja päästään nauramaan hauskoille heitoille, sekä liikuttumaan surullisten hetkien aikana. Vähitellen elokuvan taso paranee ja tunnelmaa nostateen hienosti, kunnes lopussa kaikki päästetään valloilleen legendaarisessa Wembley-stadionin Live Aid -konserttitapahtumassa, mikä sai minun suuni loksahtamaan auki. Tekijät ovat lavasteiden, näyttelijöiden ja tietokonetehosteiden avulla luoneet lähes koko keikan uudestaan juuri sellaiseksi kuin se nähtiin 13. heinäkuuta 1985. En voi kuvitellakaan, kuinka paljon konserttiosuuden toteutus on vaatinut, mutta tekijöiden työ todella palkitaan ja olen varma, että monilla nousevat tunteet pintaan keikkaa seuratessaan. Aivan mieletön suoritus!

Live Aid -konserttitapahtuman lisäksi Bohemian Rhapsody on muutenkin upea tekninen taidonnäyte. Elokuva on kuvattu todella hyvin. Kamera-ajot ovat tyylikkäitä ja etenkin konserttikohtauksiin on panostettu huolella. Konserteissa valoja ja värejä käytetään tietty näyttävästi hyödyksi. Alkupään hyppelyä lukuunottamatta leikkaus on onnistunutta. Kohtaukset eivät välttämättä yhdisty parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin kohtausten sisällä tapahtuvat leikkaukset toimivat. Puvustajat, lavastajat ja maskeeraajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1970- ja 1980-luvun ajankuvaa. Jotkut digiefektit ovat huomattavissa, mutta pääasiassa tehosteet näyttävät erittäin hyviltä. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ääniefekteistä Queenin mahtaviin musiikkeihin. Ohjauksesta täytyy vielä mainita, että on vaikea sanoa, mihin Bryan Singer loppuu ja mistä Dexter Fletcher alkaa. Singer on tehnyt hyvän pohjatyön, mistä Fletcher on rakentanut suurimmaksi osaksi toimivan kokonaisuuden. Alun rytmitysongelmat eivät niinkään johdu heistä, vaan Anthony McCartenin käsikirjoituksesta, joka haluaa liiankin innokkaasti päästä itse asiaan ilman lämmittelyjä.

Yhteenveto: Bohemian Rhapsody on rytmitysongelmistaan huolimatta loistava elokuva ja pakkokatsottavaa kaikille Queenin faneille. Rami Malek tekee aivan tajuttoman huikean roolityön pääosassa Freddie Mercuryna. Hän heittäytyy niin täysillä rooliinsa tekohampaidensa ja liikkeidensä kanssa, että konserttikohtauksissa tuntuu siltä kuin katsoisi aitoa Freddietä. Valitettavasti Queenin muut jäsenet eivät saa samalla lailla ruutuaikaa ja sisältöä, vaikka heidän näyttelijänsä kelpo työtä tekevätkin. Teknisesti filmi on todella vaikuttavasti tehty aina kuvauksesta lavastuksiin ja asuihin. Suuri Live Aid -konserttitapahtuma on luotu häikäisevän hyvin lavasteilla ja tietokonetehosteilla. Konserttiosuudet ovat muutenkin vaikuttavia. Leffan aikana pääsee naureskelemaan sekä liikuttumaan, joten herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan. Alkupäässä käsikirjoitus tuntuu hyppivän oudosti, minkä lisäksi mukana on muutama muukin asia, joita olisi voinut viilata, mutta muuten ohjaajavaihdoksistakin huolimatta Bohemian Rhapsody pääsee todella vahvasti plussan puolelle. Rami Malekin täydellinen roolisuoritus ja uskomattomasti toteutettu Live Aid -konsertti antavat lisäyksensä pisteisiin. Ei tarvitse olla Queen-fani, jotta elokuvasta voi nauttia, mutta oli fani tai ei, on hyvin luultavaa, että seuraavat päivät kuuntelee yhtyeen musiikkia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.11.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bohemian Rhapsody, 2018, GK Films, New Regency Pictures, Queen Films Ltd., Regency Enterprises, Tribeca Productions

Arvostelu: The Imitation Game (2014)

THE IMITATION GAME (2014)

Ohjaus: Morten Tyldum
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Keira Knightley, Matthew Goode, Charles Dance, Mark Strong, Allen Leech, Matthew Beard, Rory Kinnear, Alex Lawther ja Jack Bannon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

The Imitation Game on tositapahtumiin perustuva elokuva toisen maailmansodan voittamisen edistämisestä. Leffan suunnittelu alkoi 2010-luvun alussa ja sen pääosaan oli mietitty Leonardo DiCapriota, mutta kun hän ei ollutkaan kovin kiinnostunut projektista, sen työstäminen alkoi uudestaan eri yhtiöllä. Pääosaan valittiin Benedict Cumberbatch ja ohjaajaksi Morten Tyldum. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2013 ja The Imitation Game sai ensi-iltansa noin vuotta myöhemmin (Suomessa tosin vasta alkuvuodesta 2015). Teos oli suuri menestys ja kriitikot pitivät sitä erinomaisena - vaikkakin jotkut eivät pitäneet siitä, että joitain todellisia tapahtumia muutettiin liikaa elokuvaa varten. Filmi sai useita palkintoehdokkuuksia, mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta - esimerkiksi paras elokuva, paras ohjaus ja paras miespääosa - joista se voitti yhden, eli parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon. Itse näin elokuvan vasta pari vuotta sitten kesällä, kun vuokrasin sen yhdessä toisen Oscar-ehdokasleffan, Boyhoodin (2014) kanssa. Pidin leffasta, mutten katsonut sitä uudestaan, kunnes kesällä 2017 vilkaisin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa, sillä se on yksi hänen suosikkielokuvistaan - välillä jopa ehdoton ykkönen! Päätinkin kirjoittaa The Imitation Gamesta arvostelun hänen syntymäpäivänsä kunniaksi.

Matemaatikko Alan Turing alkaa kehittelemään konetta, jolla voisi ratkoa natsien salakirjoituslaite Enigman koodit.

Pääosassa Alan Turingina nähdään tosiaan Benedict Cumberbatch, joka suoriutuu roolistaan erittäin hyvin. Alan on todella viisas, mutta sosiaalisesti äärimmäisen hankala mies, joka tuntuu jokaisella lauseellaan osoittavan, että kaikki muut ovat häntä tyhmempiä. Aluksi hahmosta onkin vaikea pitää, sillä hän kohtelee muita huonosti. Tämä muuttuu kuitenkin huvittavaksi ja elokuvan aikana Alan alkaa onneksi ymmärtämään asioista enemmän. Vaikka Cumberbatch on uskottava narsistisena nerona, hänen näyttelemisensä tuntuu paikoitellen muistuttavan liikaa hänen versiotaan Sherlock Holmesista televisiosarjassa "Sherlock" (2010-). Onneksi tätä ei tapahdu kuitenkaan kaiken aikaa, jolloin Alan tuntuu muultakin kuin Holmes-kopiolta. Elokuvassa nähdään myös Alanin nuoruutta, jolloin roolia tulkitsee Alex Lawther, joka saa esiintymisensä tuntumaan hienosti samalta hahmolta kuin Cumberbatchin esittämänä.
     Ei-kovin-ihmeellinen Keira Knightley esittää neiti Joan Clarkea, jolla on myös erinomainen matikkapää. Tämä tuodaan muutamaan otteeseen esille, samoin kuin se etteivät monet miehet kykene hyväksymään, että nainen olisi heitä fiksumpi. Valitettavasti hahmon älykkyys ei kuitenkaan pääse loistamaan kunnolla, eikä hänelle tunnu välillä olevan mitään tarkoitusta elokuvassa. Joan nähdään auttamassa Alania, muttei Enigma-koodien purkamisessa, vaan enemmänkin henkisenä tukena. Useasti sanotaan, että Joanista oli suuri apu, mutta elokuvassa ei todellisuudessa taida olla ainuttakaan kohtausta, jossa hahmo nähtäisiin oikeasti auttamassa Alania ja muuta tiimiä purkamaan koodeja.
     Alanin ja Joanin lisäksi tiimiin kuuluvat hienostunut mutta ylimielinen Hugh Alexander (Matthew Goode), ystävällinen John Cairncross (Allen Leech), sekä aika persoonattomiksi jäävät John Hilton (Matthew Beard) ja silmälasipäinen Jack Good (James Northcote). Tiimistä esille pääsee ensisijaisesti Hugh, joka ei pidä Alanista ja tämän työskentelytavoista lainkaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Charles Dancen oivallisesti näyttelemä komentaja Denniston, joka kokoaa tiimin ja Mark Strongin esittämä herra Menzies, joka toimii salainen palvelu MI6:n johtajana. Leffassa nähdään myös tapahtumia viitisen vuotta sodan loppumisen jälkeen, joissa Rory Kinnearin näyttelemä komisario Nock yrittää selvittää Turingin menneisyyttä.

The Imitation Game on todella kiinnostava ja paikoitellen jopa vähän jännittävä filmi, jossa sodan tuntu on vahvasti läsnä, vaikkei itse sotimista oikeastaan edes näytetä. Taistelujen aiheuttamia tuhoja esitellään välillä, jotta katsojana toivoo, että tiimi löytäisi mahdollisimman nopeasti ratkaisun natsikoodien purkamiseksi. On mielenkiintoista nähdä, miten Alan yrittää saada koneensa valmistettua, sillä vain hän uskoo sen toimimiseen, kun taas muut yrittävät pakottaa häntä luopumaan siitä. Samalla on myös kiehtovaa nähdä puolia Turingista, joita hän yrittää pitää salassa muilta. Lapsuuskohtaukset kertovat oivasti, miten hahmosta on tullut sellainen kuin hän on ja miksi hän tekee tiettyjä ratkaisuja. Kohtauksista voi hieman päätellä myös tulevia asioita, minkä lisäksi ne auttavat katsojaa kiintymään Alaniin, josta on ylimielisyyden vuoksi hankalaa tykätä. Valitettavasti mukana on myös kohtauksia 1950-luvulta, joissa komisario Nock pohtii Alanin aiempia puuhia. Nämä kohdat eivät tunnu täysin kuuluvan mukaan. Niistä löytyy hyviä hetkiä, mutta paikoitellen ne myös pitkittävät teosta turhaan. Niiden kautta mukaan lisätty Alanin kertojaäänikään ei täysin toimi, etenkin kun se alkaa puheella siitä, että "kannattaa kuunnella tarkkaan, sillä muuten ette huomaa kaikkia tärkeimpiä hommia", jolloin elokuva tuntuu luulevan olevansa monimutkikkaampi ja älykkäämpi kuin se todellisuudessa on.

Muuten kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä leffa, joka käy jopa loistavuuden puolella. Mukana on erinomaisia kohtauksia, kuten traaginen hetki tiimin ymmärtäessä, että he voisivat pelastaa laivallisen ihmisiä, mutteivät voi tehdä sitä siinä pelossa, että natsit tajuaisivat heidän puuhansa. Samalla heräilevät epäilykset soluttautuneesta Neuvostoliiton vakoojasta, joka lisää jännitettä peliin, kuten tekee myös Alanin seksuaalinen suuntautuminen. Joidenkin kohtien hieno tunnelma on luotu juuri oikein ja niiden aikana voi iloita yhdessä hahmojen kanssa. Muuten hymy nousee huulille lähinnä Alanin tavasta kohdella muita ihmisiä, jos sellainen huumori iskee. Hauskoja kohtia ei erityisemmin ole mukana. Vaikka kyseessä onkin oikeasti mainio elokuva, The Imitation Gamen kokonaisuudesta puuttuu loistavuus, etenkin kun 1950-luvun osiot ovat lähinnä aika tarpeettomia, eikä niitä ole rytmitetty mukaan kovin hyvin. Parissa kohtaa teos tuntuu myös hieman toistavan itseään, tiimin yrittäessä epätoivoisesti ratkaista natsikoodien saloja, kun taas muutamassa kohtaa se tuntuu hyppivän hieman liian nopeasti eteenpäin. Heikkoudet väistyvät kuitenkin hienouksien tieltä, jolloin filmin loputtua katsojalle jää positiivinen mieli... vaikkakin surullisuus on aika varmasti ensimmäinen tunne lopputekstien alkaessa rullata.

The Imitation Gamen ohjaaja Morten Tyldum on onnistunut erittäin oivallisesti useimmissa kohdissa, mutta 1950-luvun kohtauksiin hän ei ole saanut mukaan tarpeeksi painoarvoa. Sitä ei ole saanut aikaiseksi edes käsikirjoittaja Graham Moore, joka kuitenkin sai työstään Oscarin. Muuten Moore on saanut tositapahtumat muokattu mainiosti elokuvaksi - ihan sama, vaikka jotkut jutut eivät menisikään samalla tavalla kuin todellisuudessa. Lavastajat ja puvustajat ovat saaneet ajankuvan tuotua esille erinomaisesti. Leffan aikana voi usein ihailla heidän työtään, etenkin tuhoutuneiden paikkojen ja Alanin koneen kohdalla. Elokuva on kuvattu todella hyvin ja pääasiassa kuvat ovat tyylikkään tasaisia. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, mutta esimerkiksi yhden sotakohdan lentokoneet ovat tarpeeksi uskottavan näköiset. Ääniefektit eivät erityisemmin pääse loistamaan, eivätkä Alexandre Desplatin säveltämät musiikit jää mieleen, mutta ne toimivat kyllä hyvin leffan aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Valitettavasti Blu-raylla ei ole lainkaan lisämateriaaleja, ei edes kommenttiraitaa.

Yhteenveto: The Imitation Game on todella mainio elokuva, joka kertoo hieman erilaisen tarinan toisen maailmansodan voittamisesta. Mukana on paljon hienoja kohtauksia, jopa joitain erinomaisia, mutta myös hieman turhilta tuntuvia hetkiä. Menneisyyskohtaukset tuovat hyvää lisäsisältöä tarinaan ja Alan Turingiin, jota sekä Benedict Cumberbatch että Alex Lawther näyttelevät todella taidokkasti. Keira Knightley on myös ihan hyvä, mutta hänen hahmonsa Joan ei tunnu olevan tärkeä koodien ratkaisemisen kannalta, minkä takia hänet alunperin tuodaan mukaan tarinaan. Leffa sisältää jännittäviä hetkiä ja oivallista tunnelmaa. Katsojalle on ilo seurata tiimin työskentelyä, mutta mukana on myös hieman surullisuuttakin. Toisen maailmansodan aikakausi on tuotu upeasti esille tyylikkäillä lavasteilla, hienoilla asuilla ja vanhanaikaisilla kulkuneuvoilla. Suosittelen katsomaan The Imitation Gamen, jos sota-aikaiset tarinat kiehtovat. Varsinaista sotimista se ei sisällä, mutta se näyttää, miten toisen maailmansodan kestoa saatiin lyhennettyä ja miljoonia ihmisiä pelastettua. Mukana on myös muutakin henkistä sisältöä, jolloin teoksen katsoo mielellään ihan vain sen sisältämän ihmisdraaman takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.saltypopcorn.com.au
The Imitation Game, 2014, Black Bear Pictures, Bristol Automotive