Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Penelope Wilton, Allen Leech, Jim Carter, Phyllis Logan, Joanne Froggatt, Brendan Coyle, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Michael Fox, Kevin Doyle, Imelda Staunton, Raquel Cassidy, Harry Hadden-Paton, Tuppence Middleton, Sue Johnston, Paul Copley, Hugh Dancy, Dominic West, Laura Haddock, Jonathan Zaccaï ja Nathalie Baye
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S
Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi syksyllä 2010. Vuonna 2015 ilmestyneen kuudennen kauden oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta Fellowes päättikin jatkaa sarjaa elokuvan voimin. Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten ei kestänyt kauaa, kun Fellowes ilmoitti jatko-osan olevan tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta sen ensi-iltaa on siirrelty pariinkin otteeseen. Nyt Downton Abbey: Uusi aikakausi -nimen saanut elokuva saapuu teattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidin erittäin paljon niin sarjasta kuin leffastakin ja olen ensimmäisen filmin näkemisestä asti odottanut jatkoa. Kävinkin katsomassa Downton Abbey: Uuden aikakauden yhdessä isoäitini ja äitini kanssa sen ennakkonäytöksessä.
Downton Abbeyn väki saa kuulla Granthamin leskikreivittären perineen huvilan Ranskassa. Samaan aikaan, kun osa perheestä ja palvelijoista matkustaa tutustumaan huvilaan, Downtonissa ryhdytään kuvaamaan elokuvaa.
Matthew Gooden näyttelemää Henry Talbotia lukuun ottamatta tutut Downton Abbeyn hahmot tekevät jälleen paluun ja näyttelijöistä huokuu, kuinka riemuissaan he ovat päästessään jälleen esittämään näitä hahmoja yhdessä. Hugh Bonneville ja Elizabeth McGavern nähdään yhä Granthamin jaarli Crawleyna ja Cora-vaimona. Michelle Dockery ja Laura Carmichael jatkavat hyvää työtään heidän tyttärinään, lady Maryna ja Edithina, Harry Hadden-Patonin esittäessä Edithin miestä Bertietä. Maggie Smith varastaa tietty show'n leskikreivittärenä, jolta löytyy edelleen nasevaa sanailua Penelope Wiltonin esittämän Isobelin kanssa. Allen Leechin esittämä Tom Branson taas on mennyt naimisiin lady Bagshaw'n (Imelda Staunton) tyttären Lucyn (Tuppence Middleton) kanssa. Palvelusväkikin on tietysti menossa mukana. Downtonin entinen hovimestari Carson (Jim Carter), hänen vaimonsa Elsie (Phyllis Logan), hovimestarina toimiva Barrow (Robert James-Collier), kamarineiti Anna (Joanne Froggatt), hänen miehensä Bates (Brendan Coyle), kokki Patmore (Lesley Nicol), tämän apuri Daisy (Sophie McShera), hänen miehensä Andy (Michael Fox), sekä Phyllis (Raquel Cassidy) ja hölmö Molseley (Kevin Doyle) saavat kaikki hyvin ruutuaikaa ja valokeilan itselleen edes kerran filmin aikana.
Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Downtoniin elokuvaa tekemään saapuvat ohjaaja Jack Barber (Hugh Dancy) ja näyttelijät Guy Dexter (Dominic West) ja Myrna Dalgleish (Laura Haddock), jotka aiheuttavat monenlaisia tunteita kartanon väessä ihailusta paheksuntaan. Dancy, West ja Haddock hyppäävät kaikki konkarinäyttelijöiden sekaan vakuuttavasti ja jokainen tekee hahmostaan mielenkiintoisen ja jollain tavalla pidettävän.
Kuten osa teistä lukijoista on saattanut huomata, olen viime vuosina yhä enemmän kritisoinut sitä, kun televisiosarjoja jatketaan väkinäisesti elokuvien voimin. Upeista rikossarjoista Breaking Bad (2008-2013) ja The Sopranos (1999-2007) väännetyt elokuvat El Camino: A Breaking Bad Movie (2019) ja The Many Saints of Newark(2021) olivat todella keskinkertaisia turhakkeita, jotka olisi saanut jättää tekemättä. Downton Abbey -sarjan pohjalta tehty elokuva oli kuitenkin yllättävän onnistunut filmi, jättäen minut kerrankin innolla odottamaan lisää. Ilomielin voin sanoa, että Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsäkin parempi filmi.
Mitään en myönnä, mutta voi olla, että meinasin pillahtaa itkuun onnesta, kun elokuvassa Downtonin kartano ilmestyi ensi kertaa kuvaan ja sarjan upea tunnusmusiikki alkoi soida. Siitä lähteekin käyntiin varsinainen tunteiden vuoristorata, jossa sarjan faneja koetellaan toden teolla. Nenäliinat kannattaa siis ottaa varoiksi mukaan! Osa kyynelistä tosin voi johtua jo ihan vain makeista nauruista, sillä kyseessä on varsin hupaisa filmi. Oiva huumori kulkee hyvin käsi kädessä draaman kanssa. Mukana on useita hilpeitä lausahduksia ja ilmeitä, jotka pitävät hymyn visusti katsojan kasvoilla.
Jos ensimmäinen Downton Abbey -elokuva jossain takelteli hieman, niin usean juonikuvion ja hahmon puskemisessa yhteen leffaan. Vaikka jatko-osakin on juonikuvioita pullollaan, eivätkä kaikki niistä ehdi saada kunnollista kehityskaarta, Uusi aikakausi tekee parempaa työtä tasapainotellessaan kaiken kanssa. Julian Fellowesin käsikirjoitus on erittäin napakka, eikä ylimääräiselle oikeastaan jää aikaa. Parituntinen filmi kulkeekin kuin hujauksessa. Tärkeimpinä lukuisista juonikuvioista ovat matka Ranskaan tutkimaan leskikreivittärelle jätettyä huvilaa ja elokuvan kuvaaminen kartanossa. Näistä jälkimmäinen kiehtoi itseäni eniten - yhdistyyhän siinä moni itseäni innostava asia elokuvien tekemisestä näyttelemiseen ja elokuvahistoriaan.
Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Curtis vie filmiä reippaasti eteenpäin, silti onnistuen antamaan monille asioille ja henkilöille tilaa. Elokuva on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Downton Abbeyn kartanona toimivaa Highclere-linnaa esitellään pitkin filmiä kauniilla maisemaotoksilla. Lavasteet ja asut ovat tietty tuttua huippuluokkaa, herättäen 1920-luvun loppua vaikuttavasti takaisin eloon valkokankaille. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit tunnelmoivat tietty lumoavasti. Jo valmiiksi kaunis tunnusmusiikki onnistui nostamaan varmaan kaikki ihokarvani pystyyn, kun se lähti soimaan täydellä orkesterivoimalla lopputekstien alkaessa.
Yhteenveto:Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsä parempi filmi ja loistokasta jatkoa hienolle sarjalle. Elokuva pitää täysillä kiinni katsojastaan läpi parin tunnin kestonsa, tarjoten varsinaisen tunteiden vuoristoradan. Leffa on erittäin hauska, tarjoten lukuisia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen kesken. Se on myös todella liikuttava. Pelkkä Downtonin ja sen hahmojen näkeminen pitkästä aikaa voi herkistää katsojan. Monet juonikuviot kulkevat yllättävänkin toimivasti yhdessä ja vaikka osaan ei käytetä aikaa kuin muutama minuutti, jokainen tuntuu pääsevän hyvin esille jossain kohtaa filmiä. Näyttelijät tekevät tietty huipputyötä, Maggie Smithin varastaessa valokeilan totaalisesti itselleen joka kerta ollessaan kuvassa. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio ja John Lunnin musiikit ovat suorastaan ihanat. Lopputuloksena on voimakastunteinen ja kaunis teos, joka iskee varmasti jokaiselle Downton Abbey -fanille. En todellakaan pistäisi pahakseni, jos Fellowes ja kumppanit tekisivät vielä kolmannenkin elokuvan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Downton Abbey: A New Era, 2022, Universal Pictures, Carnival Film & Television
Ohjaus: John Madden Pääosissa: Dev Patel, Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Celia Imrie, Ronald Pickup, Richard Gere, Tina Desai, Lillete Dubey, Diana Hardcastle, Penelope Wilton, Claire Price, David Strathairn, Tamsin Greig ja Shazad Latif Genre: komedia, draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: S
Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things (2004) perustuva elokuva The Best Exotic Marigold Hotel oli kehuttu jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja lopulta The Second Best Exotic Marigold Hotel -nimen saanut jatko-osa sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Elokuva oli hitti, vaikkei päässyt lähellekään ensimmäisen leffan lipputuloja. Kriitikot eivät lämmenneet filmille kuten ensimmäiselle osalle, eikä tällä kertaa ollut luvassa palkintoehdokkuuksien ryöppyä. Itse katsoin molemmat elokuvat jokin aikaa tämän toisen osan ilmestymisen jälkeen ja pidin kummastakin. En ole kuitenkaan katsonut niitä uudestaan, ennen kuin huomasin viime vuonna The Best Exotic Marigold Hotelin täyttävän kymmenen vuotta. Päätinkin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen, sekä tehdä saman jatko-osalle. Katsoin The Second Best Exotic Marigold Hotelin pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen.
Sonny on menossa naimisiin tyttöystävänsä Sunainan kanssa, samalla kun hän aikoo laajentaa Best Exotic Marigold Hotelia isommaksi bisnekseksi Murielin, Evelynin ja Douglasin avustuksella.
Tom Wilkinsonia lukuun ottamatta muut tutut näyttelijät palaavat rooleihinsa - jopa Penelope Wilton käy kääntymässä nalkuttavana Jean Ainsliena, joka on yhä katkera Bill Nighyn esittämälle Douglasille. Mainion Wiltonin lahjat hukataan tympivässä roolissa. Wilton ei saa Jeanista mitään positiivista irti katsojalle, eikä kyseessä ole edes sellainen hahmo, jota katsoja rakastaisi vihata. Nighy sen sijaan on jälleen erinomainen Douglasina, joka on löytänyt hupaisan uuden ammatin Intiassa. Fantastisen Judi Denchin näyttelemä Evelyn Greenslade saa oman juonikuvionsa, muttei pääse samalla lailla esille kuin viimeksi. Maggie Smith jatkaa ilahduttamista äksyn Muriel Donnellyn osassa, joka tylyttää yhä kaikkia, mutta ei yhtä ronskein ilmauksin. Myös Norman (Ronald Pickup) ja Madge (Celia Imrie) ovat mukana, mutta heidän suhteensa ei vieläkään jaksa innostaa.
Tässä elokuvassa keskiöön kuitenkin nousee iäkkäiden sijaan nuori ja innokas Bext Exotic Marigold Hotelin omistaja Sonny (Dev Patel). Patel tasapainottelee jälleen taidokkaasti sillä ohuella rajalla, onko hänen hahmonsa hauska vai ärsyttävä. Itseäni naurattaa kerta toisensa perään, kuinka Sonny onnistuu löytämään positiivisia ilmauksia roskakasastakin ja puhumaan muut niin hämmennyksiin, etteivät he edes tiedä, mihin ryhtyvät hänen kanssa. Silti Sonny alkoi käydä minunkin hermoilleni, muuttuessaan mustasukkaiseksi, kun hänen tyttöystävänsä (Tina Desai) alkaa juuri häiden kynnyksellä vilkuilemaan omahyväisen Kushalin (Shazad Latif) perään.
Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Richard Geren näyttelemä tarkastaja Guy Chambers, joka kiinnostuu Sonnyn äidistä (Lillete Dubey) ja Douglasin tytär Laura (Claire Price), jonka saapumisesta puhutaan pitkään, mutta jolle ei lopulta keksitä käyttöä, kun hän saapuu mukaan. Gere hurmaa varmasti vannoutuneimmat faninsa taas kerran, mutta omasta mielestäni hän jää tässä aika mitäänsanomattomaksi.
Ensimmäisen The Best Exotic Marigold Hotelin tavoin myös jatko-osa on varsinainen hyvän mielen elokuva. Hymy leviää kasvoille heti alussa ja elokuvan päivänselvien ongelmienkin ollessa läsnä, hymy ei meinaa poistua. Patel tarjoaa monet makeat naurut nopeatempoisella puheellaan, nokkelilla sutkautuksillaan ja muutenkin suurella energiallaan. Dench, Smith ja Nighy taas ovat niin upea kolmikko, ettei heidän tarvitsisi oikeastaan tehdä mitään ja silti heitä olisi ilo seurata. Elokuvasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja suurta sydäntä, mikä lämmittää filmin katselun aikana. Silti leffa jää aika keskinkertaiseksi ja nopeasti unohdettavaksi teokseksi. Kuten jo elokuvan nimessä lukee, The Second Best Exotic Marigold Hotel jää kakkoseksi ensimmäiseen osaan verrattuna.
On selvää, ettei tekijöillä ollut enää jatko-osaa työstäessä ammennettavana jonkun muun kirjaa. Välillä jopa tuntuu, että jatkoa on lähdetty tekemään ilman käsikirjoitusta. Ensimmäinen elokuva oli hitti, joten jatkoa oli pakko tehdä, vaikkei sille olisikaan tarinaa. Vaikka ensimmäinenkin osa seurasi useampaa, toisistaan irrallista juonikuviota, elokuva osasi punoa ne yhteen sujuvasti. The Second Best Exotic Marigold Hotel tuntuu vain irrallisilta kertomuksilta, jotka tapahtuvat päällekkäin. Osaa juonikuvioista ei jakseta erityisemmin kehitellä ja jotkut jutut unohdetaan elokuvan aikana. Tarina on selvästi pelkkä sivuseikka kirjoittajille, jotta nämä fantastiset brittinäyttelijät saadaan toistamiseen yhteen. Kivana hyvän mielen höttönä elokuvan katsoo sujuvasti, vaikka kahden tunnin kestossa siinä tuntuukin olevan paljon tyhjäkäyntiä.
John Madden pysyy ohjaajana ja tekeekin kelpo työtä siinä hommassa edelleen. Hänen ongelmakseen koituu se, ettei Ol Parker saa aikaiseksi kunnon käsikirjoitusta ilman valmista jatkotarinaa. Vaikka Parkerilta löytyy onnistumisensakin, on hänen tekstinsä juonellisesti hätäisesti kyhätty. Teknisesti The Second Best Exotic Marigold Hotel on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja Intian maisemia esitellään toistamiseen upein otoksin. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Thomas Newman tunnelmoi taas ihastuttavien musiikkiensa kanssa. Newman kierrättää paljon ensimmäisen osan sävelmiä, mutta eipä se haittaa, sillä ne ovat yhä ihan yhtä mainioita.
Yhteenveto:The Second Best Exotic Marigold Hotel on nimensä mukaisesti toiseksi paras Exotic Marigold Hoteliin liittyvä elokuva. On selvää, ettei tekijöillä ollut tällä kertaa kirjaa pohjateoksena, josta ammentaa, vaan jatkoa on lähdetty tekemään vähän väkinäisesti. Selvän tarinan sijaan filmi koostuu enemmän useasta irrallisesta juonikuviosta, joilla vanhat tutut saadaan tuotua takaisin. Vaikka Dench, Smith, Nighy ja Patel ilahduttavat jälleen rooleissaan, eivät heidän kuvionsa ole erityisen mielenkiintoisia. Käsikirjoitus on hieman onneton, mutta sentään ohjaaja John Madden saa pidettyä hyvän mielen tunnelman korkealla, apunaan Thomas Newmanin mainiot musiikit. The Second Best Exotic Marigold Hotelia on helppo ja kiva katsoa, mutta silti lopputulos jää aika keskinkertaiseksi hömpäksi. Tämän työryhmän kanssa olisi voinut odottaa jotain enemmän.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Second Best Exotic Marigold Hotel, 2015, Blueprint Pictures, Babieka
Ohjaus: John Madden Pääosissa: Judi Dench, Bill Nighy, Penelope Wilton, Maggie Smith, Tom Wilkinson, Celia Imrie, Ronald Pickup, Dev Patel, Tina Desai, Lillete Dubey, Sid Makkar, Diana Hardcastle, Seema Azmi ja Paul Bhattacharjee Genre: komedia, draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 7
The Best Exotic Marigold Hotel perustuu Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things vuodelta 2004. Tuottajat Graham Broadbent ja Peter Czernin pitivät kirjaa potentiaalisena elokuvana, mutta heidän oli aluksi vaikea vakuuttaa yhtiöitä työstämään leffaa. Lopulta he saivat muutaman studion tekemään yhteistyötä elokuvaa varten, kuvaukset alkoivat vihdoin lokakuussa 2010 ja The Best Exotic Marigold Hotel sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kunnon teatterilevityksen filmi sai vasta seuraavan vuoden puolella, jolloin siitä muodostui suuri hitti, mikä keräsi myös kehuja kriitikoilta. Elokuva sai BAFTA-ehdokkuuden parhaana brittiläisleffana, minkä lisäksi se sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaana komediaelokuvana ja parhaasta naisnäyttelijästä. Itse näin The Best Exotic Marigold Hotelin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä paljon. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-raylla jo jonkin aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin viimein katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Joukko brittiläisiä eläkeläisiä muuttaa Jaipuriin, Intiaan, upeaksi mainostettuun vanhainkotiin, Best Exotic Marigold Hoteliin. Vaikka paikka paljastuukin huomattavasti mainostusta nuhjuisemmaksi, eläkeläiset alkavat vähitellen ihastua siihen, sekä Intiaan.
The Best Exotic Marigold Hotel pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Uudempien James Bond -elokuvien M-johtajana tunnettu Judi Dench näyttelee juuri leskeksi jäänyttä Evelyniä, joka haluaa aloittaa uudenlaisen elämän Intiassa. Toisin kuin tiukkana MI6:n johtajana, tässä Dench on aivan ihana, tehden lempeästä Evelynistä välittömästi pidettävän. Sen sijaan Harry Potter -elokuvista (2001-2011) ja Downton Abbey -sarjasta (2010-2015) tuttu Maggie Smith pääsee näpäyttelemään tiukasti itse kullekin, eikä hänen hahmonsa silmille kannata hyppiä. Smith esittää rouva Donnellyä, joka ei ole kovinkaan suvaitsevainen, vaan katsoo aluksi jokaista intialaista pöyristynein silmin. Fantastisessa Smithissä on kuitenkin jotain niin upeaa, arvokasta ja voimakasta, että kohteli hän ketä tahansa miten tahansa, ei häntä voi olla ihailematta.
Downton Abbeysta myös tuttu Penelope Wilton ja esimerkiksi Rakkautta vain -komediasta (Love Actually - 2003) tuttu Bill Nighy esittävät Ainslien pariskuntaa, jotka kokevat Best Exotic Marigold Hotelin olevan taloudellisesti hyvä päätös heidän loppuelämäkseen. Jean ja Douglas Ainsliellä on vain erittäin erilaiset mielikuvat Intiasta, mikä aiheuttaa pian ryppyjä rakkauteen. Siinä, missä Nighy on yleensä totuttu näkemään piikittelevänä äijänä ja Wilton hieman höpsähtäneenä mummelina, tässä Nighy pääsee olemaan mukava ja Wilton tiukka rouva.
Tom Wilkinson taas näyttelee sir Graham Dashwoodia, joka on päättänyt palata Intiaan etsimään nuoruutensa suurta rakkautta. Grahamin elämää avataan vähitellen ja hänen etsimistään seuraa kiehtoutuneena, etenkin kun Wilkinsonin roolityöstä löytyy jotain erittäin sydämellistä. Huomattavasti vähemmälle huomiolle jäävät itseään suurena naistenmiehenä pitävä Norman (Ronald Pickup) ja rikasta aviomiestä Intiasta etsivä Madge (Celia Imrie). Heilläkin on omat tähtihetkensä, mutta he jäävät silti muiden jalkoihin. Imrie ja Pickup tekevät kuitenkin hyvää työtä muiden tavoin.
Pari vuotta aiemmin Oscar-voittajaleffa Slummien miljonääristä (Slumdog Millionaire - 2008) maailmanmaineeseen noussut Dev Patel näyttelee Best Exotic Marigold Hotelin johtajaa, Sonnya. Patel on aivan mahtava nuorena ja innokkaana johtajana, joka yrittää saada vanhainkodistaan mainostamansa palatsin, miellyttääkseen vaativaa äitiään (Lillete Dubey) ja todistaakseen itsensä rakastamalleen Sunainalle (Tina Desai). Eläkeläisten ympärillä energisesti hääräävästä Patelista löytyy suurta riemastuttavuutta.
Itse elokuvakin on täynnä riemua, sydäntä ja suuria tunteita. Filmi nappaa heti mukaansa hahmojen oivallisella esittelykierroksella ja katsoja on heti itsekin valmis pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään matkalle heidän kanssa. Intia kohdataan ensin äänekkäänä, vilkkaana, värikkäänä ja omalaatuisena paikkana, missä kaikkea on yhtäkkiä niin paljon, että itse kukin menee hämilleen. Ja hahmojen tavoin katsojakin alkaa ihastumaan paikalliseen kulttuuriin. Elokuva esittelee Jaipuria, sen tapoja, ihmisiä, ruokia, musiikkeja ja paikkoja lumoavasti, ilman että se koskaan muuttuu miksikään maailmanmatkailuohjelmaksi, kuten vaikkapa vuotta aiemmin ilmestynytEat Pray Love - omaa tietä etsimässä(Eat Pray Love - 2010). Yh, se elokuva voi vain kuvitella olevansa yhtä hurmaava teos kuin The Best Exotic Marigold Hotel.
Iso syy siihen, miksi tämä elokuva nousee kirkkaasti ylemmäs kuin Eat Pray Love, eikä tunnu pelkältä matkailuohjelmalta, on se, että tästä todella löytyy kertomus ja henkilöitä, jotka täyttävät sen juonikuvioillaan. Vaikka Norman ja Madge jäävät lopulta aika alikehitetyiksi, ovat Evelyn, rouva Donnelly, sir Graham, Ainslien pariskunta ja Sonny kaikki mielenkiintoisia tapauksia ja niin ovat heidän kertomuksensa. Heidän välillä elokuva onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti. Heidän elämiään jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa, enkä panisi vastaan, vaikka kyseessä olisikin televisiosarja filmin sijaan. Hauskoja hetkiä riittää, mutta myös koskettavuutta. Vasta loppuhuipennus tuottaa pienoisen pettymyksen, lähinnä koska kaiken jälkeen se on pieni antikliimaksi vähän liian helppojen ratkaisujensa kanssa. Muuten kyseessä on erittäin mainio elokuva.
Filmin ohjauksesta vastaa John Madden, jonka tunnetuin teos on parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love - 1998), josta Madden sai ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. The Best Exotic Marigold Hotelissa Madden jatkaa hyvää työtään ja pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Ol Parkerin käsikirjoitus rakentaa hyvin lähes kaikkia hahmoja, mutta jättää pienesti toivomisen varaan finaalissaan. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja Intian maisemia, hienoja lavasteita ja näyttäviä asuja esitellään upeissa otoksissa. Myös leikkaus on taidokasta ja äänimaailma mainiosti rakennettu. Thomas Newmanin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat ja ne sisältävät paljon itämaisia rytmejä ja sointuja, jotka imaisevat katsojan vieläkin paremmin mukaan elokuvaan.
Yhteenveto:The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin mainio, todellinen hyvän mielen elokuva. Leffa nappaa heti mukaansa matkalleen ja Intian ihmeitä ryhtyy katsojana tutkimaan yhtä innoissaan kuin hahmotkin. Elokuva esittelee lumoavasti maan kulttuurin monia puolia, muuttumatta kuitenkaan koskaan miksikään matkailumainokseksi. Syy tähän on se, että hahmogalleria koostuu toinen toistaan kiinnostavammista hahmoista, joiden juonikuviot kerrotaan hyvin ja tasapainoisesti (pois lukien hieman sivumpaan jäävät Norman ja Madge) ja joita näyttelee todella lahjakas porukka. Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Tom Wilkinson, Penelope Wilton ja innokas Dev Patel ovat kaikki aivan mahtavassa vedossa. Pienesti lässähtävää loppua lukuun ottamatta The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin ilahduttava filmi, jota suosittelen lämpimästi - varsinkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Best Exotic Marigold Hotel, 2011, Blueprint Productions
Ohjaus: Michael Engler Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Jim Carter, Phyllis Logan, Allen Leech, Joanne Froggatt, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Kevin Doyle, Penelope Wilton, Brendan Coyle, Michael Fox, Imelda Staunton, Tuppence Middleton, Simon Jones, Geraldine James, Harry Hadden-Paton, David Haig, Raquel Cassidy, Kate Phillips, Philippe Spall, Max Brown, Stephen Campbell Moore ja Matthew Goode Genre: draama Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 7
Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) on nauttinut suuresta suosiosta heti ensimmäisestä tuotantokaudestaan lähtien. Sarja on noussut arvostettuun asemaan ja se on voittanut lukuisia palkintoja. Kuudennen tuotantokauden oli tarkoitus toimia sarjan päätöksenä, mutta ei kestänyt kauaa, kun alkoi levitä huhu Downton Abbey -elokuvasta. Kesällä 2018 vihdoin ilmoitettiin, että leffa on kuin onkin tulossa. Innostus levisi, kun selvisi, että lähes koko näyttelijäkaarti oli palaamassa elokuvaa varten. Alunperin filmin oli tarkoitus ohjata Brian Percival, mutta hän luopui hommasta, jolloin hänet korvattiin Michael Englerillä. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja nyt Downton Abbey -elokuva on saapunut elokuvateattereihin. Itse aloin katsomaan sarjaa vasta tänä kesänä, juurikin valmistautumisena tähän leffaan. Olin todella yllättynyt, kuinka sarja onnistuikin nappaamaan minut mukaansa ja kuinka aloin todella välittämään sen hahmoista. Kun olin katsonut sarjan loppuun, oli minulla hieman ristiriitaiset ajatukset leffaa koskien. Toisaalta en malttanut odottaa sen näkemistä, mutta samalla minua jännitti, että mitä jos se onkin vain turha ja ylimääräinen tekele, mikä pilaa viimeisen kauden hienon lopun. Menin katsomaan Downton Abbeyn sen ennakkonäytöksessä yhdessä sarjaa fanittavan isoäitini kanssa ja pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Ai että minä pidin tästä elokuvasta!
Itse kuningas ja kuningatar saapuvat vierailulle Downton Abbeyyn, mikä aiheuttaa aikamoista häslinkiä.
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki tutut hahmot sarjan päätöskaudelta tekevät paluun elokuvassa ja on aivan mahtavaa nähdä, kuinka riemulla näyttelijät palaavat rooleihinsa muutaman vuoden tauon jälkeen. Granthamin jaarli, lordi Robert Crawley (Hugh Bonneville) ja Granthamin kreivitär, lady Cora Crawley (Elizabeth McGovern) odottavat jännittyneesti hienoa vierailua, kun taas heidän tyttärensä lady Mary (Michelle Dockery) ja lady Edith (Laura Carmichael) eivät ole yhtä innoissaan. Tom Branson (Allen Leech) odottaa vierailua vieläkin vähemmän republikaanina. Leskikreivitär Violet Crawley (Maggie Smith) tarjoaa jälleen hauskimmat hetket ja hänen nokkelaa sanailua Isobel Crawleyn (Penelope Wilton) kanssa on aina hauska seurata. Myös lady Maryn ja lady Edithin miehet Henry Talbot (Matthew Goode) ja Bertie (Harry Hadden-Paton) ovat mukana, vaikkakin Henry käy lähinnä vain kääntymässä, sillä Goodella oli muita projekteja työn alla kuvausten aikana.
Charles Carson (Jim Carter) luopui sarjan kuudennella tuotantokaudella hovimestarin hommista ja elää nyt rauhallista kotielämää vaimonsa, Downtonin taloudenhoitajatar Hughesin (tai no, nykyään Carsonin) kanssa. Uutena hovimestarina toimii Thomas Barrow (Robert James-Collier), joka on pidettävämpi kuin koskaan. Kamarineiti Anna (Joanne Froggatt) yrittää auttaa kaikessa, mutta hänen miehensä John Bates (Brendan Coyle) jää hieman taka-alalle. Kokki Patmore (Lesley Nicol) ja häntä auttava Daisy (Sophie McShera) kiirehtivät jälleen keittiöhommissa, samalla kun nuori miespalvelija Andy (Michael Fox) on iskenyt silmänsä Daisyyn. Molesley (Kevin Doyle) ei jättäisi mistään hinnasta pois mahdollisuutta tarjoilla kuninkaallisille, mutta kamarineiti Baxteria (Raquel Cassidy) hädintuskin näkee koko leffan aikana. Näyttelijät todella pistävät parastaan leffassa ja on suuri ilo nähdä nämä hahmot jälleen! Uusina hahmoina taas esitellään kuningas Yrjö V (Simon Jones) ja kuningatar Mary (Geraldine James), heidän tyttärensä prinsessa Mary (Kate Phillips), sekä heidän veikeät palvelijansa, kuten hovimestari Wilson (David Haig), Ellis (Max Brown) ja kokki Courbet (Philippe Spall). Carsonia näyttelevän Jim Carterin vaimo Imelda Staunton näyttelee leffassa lordi Robertin serkkua lady Maud Bagshawta ja Tuppence Middleton esittää tämän kamarineitiä Lucy Smithiä. Uudet näyttelijät ovat jälleen pelkkiä nappivalintoja. Staunton on tietty aina todella hyvä, mutta lisäksi Jones ja James ottavat kuninkaallisten roolit täydellisesti haltuunsa, ja heidän palvelijansa ja näiden näyttelijät ovat erittäin hyviä ja omalaatuisia tapauksia.
On vaikea kuvitella, että tekijät olisivat saaneet tätä parempaa Downton Abbey -elokuvaa työstettyä. Näyttelijät ovat täydessä vireessä, visuaalisuus on tietty tarkinta laatua ja tunnelma on täysin kohdallaan. Valtava hymy levisi huulilleni heti, kun leffa alkoi ja tutut musiikit lähtivät soimaan. Yllättävä tunnekuohu iski, kun Downton Abbeyn kartano ilmestyi näkyviin ja innostuin, kun hahmot tuotiin yksi kerrallaan takaisin. Sama hymy ja lämmin, kotoisa tunne pysyivät yllä alusta loppuun saakka. Onneksi leffa ei ole kuitenkaan pelkkää tunteilla leikittelyä, vaan siihen on oikeasti keksitty hyvä tarina ja se tarina on kerrottu loistokkaasti. Kuninkaan ja kuningattaren visiitti on erinomainen lähtökohta ja sillä toden teolla leikitellään läpi elokuvan. On todella hupaisaa seurata, kuinka Downtonin väki suhtautuu arvovieraisiin, etenkin kun palvelijat tajuavat, että kuningas ja kuningatar tuovat oman palvelusväkensä, eikä downtonlaisille löydy käyttöä.
Filmin tarinankerrontaa kuvaa hyvin sana "reipas", sillä se kulkee todella reippailla askelilla eteenpäin. Elokuva ei turhia hidastele, vaan painelee vain menemään. Kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan rytmitys on esimerkillisen upeaa. Vaikka muutama hahmo jääkin harmillisesti varjoon, elokuva hyödyntää suurta hahmogalleriaansa pääasiassa erittäin taidokkaasti. Tylsää hetkeä ei todellakaan ole luvassa, sillä leffa siirtyy reippaasti hahmosta ja juonikuviosta toiseen. Meno on päällä ihan koko ajan ja elokuvan kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Itseäni jäi ihan harmittamaan, kuinka nopeasti filmi loppuikaan ja olisin voinut viettää Downton Abbeyssa aikaa vielä ainakin tunnin lisää.
Muutama tuttuni on pohtinut, voiko tätä elokuvaa katsoa, jos ei ole katsonut itse sarjaa. Tavallaan voi ja tavallaan ei. Itse tarina ei ole selkeää jatkumoa sarjalle, vaan oma kertomuksensa sarjan tutuilla hahmoilla, joten siinä mielessä Downtonin pariin voi hypätä suoraan elokuvan kautta. Toisaalta elokuva ei tietenkään tarjoa yhtä selkeää kokemusta kuin niille, jotka ovat katsoneet sarjan. Koska hahmogalleria on näin laaja ja kestoa on vain kaksi tuntia, ei leffa käytä lainkaan aikaa esitelläkseen hahmoja niille, jotka eivät heitä entuudestaan tunne. Muutaman hahmon kohdalla on tärkeää tietää heidän historiansa, sillä muuten heidän juonikuvionsa voivat tuntua yhdentekeviltä. Downton Abbeyn faneille tämä elokuva taas on luultavasti pelkkää riemujuhlaa. Se pitää sarjasta tutun korkean tason yllä kaikilla osa-alueilla ja tarjoaa paljon iloa. Draamaakin on mukana ja kyyneleisiin kannattaa ehkä varautua... itse tosin herkistyin lähinnä siitä, kun pääsin matkaamaan takaisin Downtoniin ja vieläpä valkokankaalla. Jos elokuvasta jotain kritisoitavaa pitää löytää, niin se että hahmot pysyvät aika samanlaisina koko leffan alusta loppuun. Toisaalta tämä ei häiritse itseäni, sillä leffa kertoo vain muutaman päivän tapahtumat. On turha odottaa suuria muutoksia hahmoissa yhden leffan aikana, kun muutokset ovat tapahtuneet hitaasti 52 jaksoa sisältävän sarjan aikana, mikä kattaa yli 10 vuoden tapahtumat.
Elokuvan on ohjannut Michael Engler, joka toimi ohjaajana muutamissa Downton Abbey -sarjan jaksoissa. Angler rakentaa tunnelmaa hienosti ja käsikirjoittaja Julian Fellowesin kanssa hän pitää pakettia erittäin hyvin kasassa. Fellowesin käsikirjoitus on napakka ja taidokkaalla leikkauksella kaikki turha on jätetty pois ja lopputuotteessa on pelkkää asiaa. Teknisestä puolesta huomaa, että rahaa on ollut enemmän ja esimerkiksi Downtonia kuvataan useaan otteeseen vaikuttavilla ilmakuvilla. Kuvaus on muutenkin upeaa ja innostuin etenkin pitkistä kuvista palvelijoiden tilojen käytävillä, missä kamera seuraa yksitellen hahmoja kiireen keskellä. Lavasteet ja puvut ovat tietysti fantastiset ja on huutava vääryys, jos leffa ei ole edes ehdolla parhaan lavastuksen ja -puvustuksen Oscar-palkinnoista. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit ovat yhtä valloittavat kuin sarjassakin.
Yhteenveto:Downton Abbey -elokuva on mitä mahtavin jatko hienolle sarjalle ja se tarjoaa varmaa riemua sarjan faneille. Jos sarjaa ei ole katsonut, voi olla vaikea hypätä tarinan kyytiin suoraan leffan kautta, kun hahmot eivät ole tuttuja, eikä elokuva käytä turhaan aikaa heidän esittelemiseen. Itse asiassa leffa ei käytä turhaan aikaa mihinkään, vaan se on todella napakasti ja reippaasti rytmitetty. Kaikki turha on leikattu pois ja elokuvassa on pelkkää asiaa. Valtavaa hahmogalleriaa hyödynnetään esimerkillisen hienosti, vaikka muutamat hahmoista jäävätkin hieman taka-alalle. Monien juonikuvioiden välillä seilataan tarkasti kirjoitetusti, eikä tylsää hetkeä ole mukana, kun filmissä jatkuvasti tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista. Elokuva ei hidastele eikä kiirehdi, vaan sen tarina kerrotaan todella hyvin. Näyttelijät ovat tietysti erinomaisia ja uudet näyttelijälisäykset toimivat myös mainiosti. Huumoria on mukana yllättävänkin paljon ja Maggie Smith tarjoaa tietty useat naurut. Tunnelma on valloittavan ihana ja itselleni levisi lämmin ja hyvä tunne elokuvan ensiminuuteista alkaen. Koskettavuutta on myös mukana, mutta pääasiassa vain hymyilin läpi leffan. Teknisesti filmi on taidolla tehty ja täytyyhän niitä lavasteita ja asuja kehua vielä kerran. Musiikitkin ovat fantastiset! Downton Abbeyn fanille (voin kai laskea itseni sellaiseksi) tämä elokuva on loistava kokemus ja todella toivon, että tälle tehdään pian jatkoa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Downton Abbey, 2019, Carnival Film & Television, Focus Features, Perfect World Pictures
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Robin Williams, Dustin Hoffman, Julia Roberts, Bob Hoskins, Charlie Korsmo, Amber Scott, Caroline Goodall, Maggie Smith, Dante Basco, Raushan Hammond ja Arthur Malet Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia Ikäraja: 12
Hook -Kapteeni Koukkuperustuu J. M. Barrien näytelmään "Peter Pan; or, the Boy Who Wouldn't Grow Up" vuodelta 1904 ja toimii jatkona sen tarinalle. Elokuvan ohjaaja Steven Spielberg oli lapsesta asti pitänyt Peter Panin tarinasta, joten jossain kohtaa hänen täytyi tietenkin päästä tekemään siitä elokuva. Mutta koska tuttu tarina oli tehty elokuvaksi jo muutamaan otteeseen aiemmin - mukaan lukien Walt Disneyn animaatioversio Peter Pan (1953) - päätyi hän tekemään tarinaa, joka tapahtuisi tutun seikkailun jälkeen. Elokuvan teko alkoi jo 1980-luvun alussa, mutta kun Spielberg sai lapsen, päätti hän jättää projektin ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Nick Castle. Kuitenkin kun päänäyttelijöillä oli voimakkaasti eri mielipiteet teoksesta kuin Castlella, Castle päätettiin erottaa projektista ja tuoda Spielberg takaisin. Elokuvan kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1991 ja leffa ilmestyi jo saman vuoden joulukuussa. Hook - Kapteeni Koukku oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista, mutta kriitikot eivät siitä välittäneet. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin hieman noussut, sillä ne monet, jotka näkivät Hook - Kapteeni Koukun lapsena ja pitivät siitä, pitävät siitä yhä nykypäivänäkin, koska se oli heille tärkeä elokuva vuosia aiemmin. Itse myös näin leffan, kun olin lapsi ja pidin siitä. En kuitenkaan usko, että olisin nähnyt sitä jälkeenpäin kertaakaan kokonaan. Muistan pari kertaa, että se on tullut televisiosta ja olen jäänyt katsomaan vähän matkaa, mutta siihen se on jäänyt. Kun mietin vuoden 2017 alussa, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle 2018, useat Steven Spielbergin teokset tulivat mieleeni ja tajusin heti, että tässä olisi oiva tilaisuus vilkaista Hook - Kapteeni Koukku uudelleen, jos se vaikka olisi sen verran mainio, että voisin ostaa sen itselleni. Löysinkin elokuvan C Moren tarjonnasta ja lähdin Mikä-Mikä-Maahan seikkailemaan.
Peter Pan on jättänyt seikkailut taakseen ja kasvanut aikuiseksi. Hän on naimisissa ja hänellä on kaksi lasta, minkä lisäksi hän on erinomainen työssään. Kuitenkin eräänä iltana paha kapteeni Koukku sieppaa Peterin lapset, jolloin tämän täytyy palata Mikä-Mikä-Maahan ja nousta uudestaan sankariksi. Ongelmana on, ettei Peter enää muista mitään Mikä-Mikä-Maasta, vaan luulee koko jutun olevan isoäiti-Wendyn satua.
Peter Panina - tai kuten hän leffan alussa kulkee nimellä Peter Banning - nähdään Robin Williams, joka on aivan loistava roolissa. Williamsilla on todella paljon energiaa, jota hän tuo mukaan esiintymiseensä kaiken aikaa. Hän tuntuu olevan innoissaan roolista ja antaa kaikkensa joka kohtauksessa. Muutama hieman yliampuva hetki häneltä löytyy, mutta muuten Williamsin suorituksessa ei ole mitään moitittavaa. Peter on tosiaan aikuinen, eikä enää muista Mikä-Mikä-Maata ja vanhoja seikkailujaan. Tämä on hieno ratkaisu, sillä aiemmin ollaan päästy tarinaan mukaan lasten kautta, joille kaikki on uutta, mutta tällä kertaa itse Peter Pan luulee kokevansa kaiken ensimmäistä kertaa. Vaikka Peter on täysin muuttunut, löytyy hänestä rohkeutta... paitsi kun kyseessä ovat korkeat paikat, joita hän kammoaa, mikä aiheuttaa tietty vaikeuksia, kun hänen tavaramerkkinsä on lentäminen. Peterin arkkivihollisena ja leffan nimikkohahmona, eli kapteeni Koukkuna nähdään Dustin Hoffman, joka on myös loistava valinta. Erikoista kyllä, vaikka elokuvan nimi viittaa lähinnä kapteeni Koukkuun, on hänen roolinsa paljon pienempi kuin Peter Panin. Koukku on vuosikausia janonut kostoa ja kun hän vihdoin saa napattua Peterin lapset, pettyy hän suuresti, kun tutun sankaripojan tilalla lapsia tuleekin pelastamaan aikuinen mies, joka ei osaa vanhoja taitojaan. Koukulta löytyy pari hauskaa hetkeä, minkä lisäksi hän on myös paikoitellen uhkaava, mutta kovin erityisesti hahmo ei pääse esille. Peterin lapset ovat kaksitoistavuotias Jack (Charlie Korsmo) ja seitsemänvuotias Maggie (Amber Scott). Jack kokee vanhempana olevansa vastuussa pienestä Maggiesta vaaroja täynnä olevassa Mikä-Mikä-Maassa. Kuitenkin leffan aikana hän alkaa vähitellen unohtamaan oikean elämänsä ja luulemaan Mikä-Mikä-Maan olevan hänen kotinsa. Jack on suuttunut isälleen Peterille, joka on jatkuvasti töissä, eikä ehdi katsomaan poikansa pesäpallo-otteluita. Maggie jääkin lapsista vähemmälle huomiolle, kun tarina keskittyy lähinnä rikkinäiseen isä-poika-suhteeseen. Molemmat lapsinäyttelijät toimivat rooleissaan. Julia Roberts esittää Peterin vanhinta ystävää Helinä-keijua, joka on ainoa Peteriin uskova, kun tämä palaa aikuisena Mikä-Mikä-Maahan. Hook - Kapteeni Koukun Helinä-keiju on paljon mukavampi tapaus kuin vaikkapa Walt Disneyn Peter Panissa ja hän pyrkii auttamaan ihmisiä, sen sijaan että olisi ilkeä heille. Hän yrittää muokata Peteristä vanhan kunnon itsensä taistelemaan Koukkua vastaan. Roberts on mainio Helinänä. Aikoinaan Peterin johtamia kadonneita lapsia johtaa nykyään Rufio (Dante Basco), joka ei usko Peteriin ollenkaan. Rufiosta on pyritty saamaan aikaiseksi todella kova ja "siisti" jätkä, mutta lähinnä hän on vain ärsyttävä. Hahmosta tulee onneksi hieman tykättävämpi, mitä pidemmälle leffa kulkee. Muita tärkeitä kadonneita lapsia ovat innokas Thud Butt (Raushan Hammond), lempeä Pockets (Isaiah Robinson) ja pieni Too Small (Thomas Tulak). Muita hahmoja elokuvassa ovat kapteeni Koukun hömelö apuri Smee (Bob Hoskins), isoäiti Wendy (Maggie Smith), Peterin vaimo Moira (Caroline Goodall), hassu Tootles (Arthur Malet) ja Wendyn taloudenhoitaja Liza (Laurel Cronin).
Hook - Kapteeni Koukussa on todella mielenkiintoiset lähtökohdat. Peter Pan on aina ollut tunnettu siitä, ettei hän koskaan kasva aikuiseksi. Siksi elokuvan tarina alkaa sillä idealla, että näin onkin päässyt tapahtumaan. On kiinnostavaa seurata aikuista Peteriä, joka ei usko satuihin ja on jämähtänyt täysin "todelliseen maailmaan". Hieman kyllä häiritsee, miten paljon leffan alussa käytetään aikaa katsojien harhaanjohtamiseen siitä, että onko tämä jatkoa Peter Panille? Heti kun Peterin tai Wendyn nimet mainitaan ensimmäisen kerran, katsojana tietää jo kenestä on kyse ja millaiset hahmojen lähtökohdat ovat olleet. Leffassa mietitään hauskasti, että Wendyn naapurissa asui eräs James Barrie, joka kuunteli Wendyn tarinoita ja kirjoitti niistä kirjan. Barriehan on tosiaan oikeasti Panin tarinan takana. Hook - Kapteeni Koukun ensimmäinen puolituntinen, kun tarinaa pohjustetaan, on parasta leffassa. Tunnelma on todella mainiosti luotu ja katsoja saadaan houkuteltua mystiseen maailmaan vähitellen. Kuitenkin kun Mikä-Mikä-Maahan päästään, alkaa leffan taso heikentyä. Tämä on todella suuri sääli, sillä seikkailuitahan eniten odottaa. Kadonneet pojat alkavat vastahakoisesti kouluttamaan Peteriä saaren sankariksi, joka on ihan yhtä vastahakoinen kouluttautumaan. Samalla kapteeni Koukku keksii oivan tavan saada Peterin koko elämä pilattua.
Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tunnelma alkaa vaihdella liian voimakkaasti. Välillä Hook tuntuu todella lapselliselta ja sitä on hieman kiusallista katsoa, kun taas joskus siinä on synkkyyttä ja uhkaavia asioita. Vaikka yleisesti fantasialeffoissa kuuluu olla sekä keveyttä että synkkyyttä, ne pitää osata yhdistää kulkemaan käsi kädessä. Tässä elokuvassa tunnelmat vievät pois toisiltaan ja vaihtelu on parissa kohtaa niin raju, että leffa työntää katsojaa pois. Paikoitellen fantasiamaailmaan on saatu hyvin realistisuutta, jolloin se tuntuu uskottavalta, mutta tämä uskottavuus viedään lapsellisuuksien alkaessa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, mutta muutamassa kohtaa se on tuotu mukaan jotenkin laiskasti ja elokuva tuntuu silloin hieman tylsältä. Hook - Kapteeni Koukun toimintakohtaukset eivät valitettavasti ole kovin kummoisesti toteutettuja tai mukaansatempaavia ja mielestäni leffan loppukamppailu on aika mitäänsanomaton ja liian pitkä. Taistelussa joutuu kohottelemaan myös kulmakarvojaan, kun Peter on joutunut tukalaan tilanteeseen, mutta yhtäkkiä hän saakin maagisesti voimaa, kun kadonneet pojat sanovat vuoronperään uskovansa Peteriin. Kohdan pitäisi saada hieno tunnelma kohoamaan, mutta lähinnä se vain latistaa koko juttua kiusallisesti ja toivoisi, että Koukku ehtisi käyttää tilanteen hyödykseen ja katkaisemaan Peterin pään. Hienointa Hook - Kapteeni Koukussa on teema rikkinäisestä isä-poika-suhteesta, sillä se on uskottava ja koskettava. Sitä haluaisikin päästä tutkimaan enemmän, joten on harmi, että leffa keskittyy enemmän siihen, kun Peterin pitää valita, kumpaan maailmaan hän kuuluu? Katsojat olisivat vaikeammassa tilanteessa valitsemassa Peterin kanssa, jos Mikä-Mikä-Maa -vaihtoehto kiinnostaisi paljon enemmän.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Steven Spielberg, joka on yleensä mahtava seikkailuelokuvien kanssa. Hook - Kapteeni Koukun kohdalla hänen aikeensa ovat kuitenkin menneet huti. Välillä Spielberg on löytänyt taitonsa, mutta usein se valuu hukkaan. James V. Hartin ja Malia Scotch Marmon käsikirjoitus sisältää monessa kohtaa hölmöjä repliikkejä, jotka tavallaan voi katsoa sormien läpi, jos miettii niiden kuuluvan Peter Paniin. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut tehdä hieman tiivistämistä. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus on onnistunut, vaikka jotkut asut näyttävätkin hieman halvoilta. Maskeeraus on toteutettu todella hyvin, etenkin Wendyä näyttelevän Maggie Smithin vanhentamisen kohdalla. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen hyvät, mutta yksi lentokohta näyttää liikaa piirretyltä, eikä oikealta ihmiseltä. Ääniefektit ovat toimivat ja Spielbergin vakiosäveltäjä John Williams on onnistunut luomaan hienoja teemoja, jotka parantavat useiden kohtien seikkailutunnetta.
Yhteenveto:Hook - Kapteeni Koukku on ihan menevä seikkailuelokuva, joka on usein mainio, mutta jää vielä useammin keskinkertaiseksi. Ensimmäiset puoli tuntia toimivat todella hyvin ja siinä pohjustetaan tunnelmaa hienosti. Valitettavasti itse Mikä-Mikä-Maassa tunnelma lässähtelee, eikä teos tiedä, onko se lastenleffa vai vakavampi fantasiaelokuva? Leffa tuntuu paikoitellen tylsältä ja loppuhuipennus on yllättävän mitäänsanomaton. Rikkinäinen isä-poika-teema on paljon mielenkiintoisempi kuin seikkailut kadonneiden poikien kanssa. Robin Williams on mahtava pääosassa Peter Panina ja Dustin Hoffman on erittäin hyvä nimikkohahmo Koukkuna. John Williams on tehnyt erittäin oivallista työtä sävellystensä parissa. Lavasteet, maskeeraukset ja useat puvut ovat tyylikkäitä, mutta tunnelmapuoli kärsii, eikä yleensä hienoja seikkailuteoksia tekevä Steven Spielberg tunnu onnistuvan tällä kertaa. Lapsille tämä kannattaa näyttää, sillä heille se toimii varmasti paremmin. Jos itse katsoit tätä lapsena, niin voit siinä samalla hyvin nauttia Hook - Kapteeni Koukusta, mutta jos elokuvan katsoo ensimmäistä kertaa aikuisena, voi se jättää helposti kylmäksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.supercultshow.files.wordpress.com
Hook, 1991, Amblin Entertainment, TriStar Pictures
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Alan Rickman, Maggie Smith, Helena Bonham Carter, Matthew Lewis, Tom Felton, Bonnie Wright, Julie Walters, David Thewlis, Ciarán Hinds, Evanna Lynch, James Phelps, Oliver Phelps, Jason Isaacs, Helen McCrory, Warwick Davis, Robbie Coltrane, Jim Broadbent, David Bradley, Emma Thompson, John Hurt ja Michael Gambon Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12
Harry Potter on ehdottomasti minulle kaikista tärkein tarina. Äitini luki minulle Potter-kirjoja (1997-2007), kun olin ihan pieni ja olin nähnyt Potter-elokuvia (2001-2011) sitä mukaan, kun niitä ilmestyi kauppoihin. Sarjan taikamaailma on ollut minulle tuttu ihan lapsesta lähtien ja Tylypahka on osittain ollut minun "toinen kotini". Sinne oli helppo paeta muuta maailmaa ja oli aina niin hienoa päästä jälleen seikkailemaan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Ei siis mikään ihme, että sarjalla on niin suuri arvo minulle. Muistan, kun menin katsomaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n, sen ensi-iltapäivänä kesällä 2011 ja minun vatsani oli jännityksestä sekaisin aamusta alkaen siihen asti, että elokuva oli päättynyt. Se oli tietysti minun eniten odottamani elokuva siltä vuodelta. Minua jännitti, miten sarjan lopetus oltiin saatu muutettua elokuvaksi ja olisiko se niin hieno kuin toivoin. Kun elokuva päättyi, minulle oli hyvin vaikeaa sisäistää se fakta, että tämä olisi viimeinen osa. Olen nähnyt elokuvan tietysti jälkikäteen useaan otteeseen, enkä vieläkään pysty katsomaan elokuvaa läpi ilman, että sisälläni on voimakas tunne, joka kertoo siitä, kuinka tärkeä elokuva on kyseessä. Kuitenkaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei ollut sarjan viimeinen tuotos ja tarina jatkuikin Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child - 2016) -nimisellä näytelmällä, jonka käsikirjoitus julkaistiin myös kauppoihin. Se jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä loppuu. Sen lisäksi tänä vuonna ilmestyy myös elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), joka taas kertoo ajasta pitkälti ennen Harry Potterin tapahtumia. Juuri sitä elokuvaa varten täytyi jälleen ottaa vanhat kunnon Potter-elokuvat hyllystä, katsoa ne uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostella ne.
Harry, Ron ja Hermione palaavat Tylypahkaan tuhoamaan viimeiset hirnyrkit. Valitettavasti lordi Voldemort on saanut selville heidän suunnitelmansa ja taikakoulu muuttuu sotatantereeksi.
Vaikka Daniel Radcliffe olikin useaan otteeseen humalassa kuvauksissa, hänen suorituksensa Harry Potterina tuntuu olevan vihdoin juurikin oikea. Harry on hyväksynyt paikkansa maailmassa ja hän tietää tasan tarkkaan, mitä hänen täytyy tehdä, voittaakseen Voldemortin. Hän myös tietää, ettei hänen oma tulevaisuutensa välttämättä ole kovin valoisa, mutta onkin valmis menemään niin pitkälle kuin vain voi, jotta hänelle rakkaat henkilöt olisivat turvassa. Harry nähdään tässä erittäin vakavana, eikä hänen kasvoillaan näy hymyä kovinkaan usein. Eipä hänellä oikeastaan ole mitään syytä hymyillä. Rupert Grintin näyttelemä Ron Weasley ja Emma Watsonin esittämä Hermione Granger pysyvät tietysti Harryn tukena, vaikka mikä olisi. Hahmot toimivat taistelussa enemmän kahdestaan ja he alkavat vielä enemmän lämmetä toisilleen. Sekä Grint että Watson suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Matthew Lewisin näyttelemä Neville Longbottom on muuttunut kömpelöstä pojasta sankariksi, joka johtaa muita Tylypahkan oppilaita taistoon. Nevillen hahmokaari on yksi parhaista, sillä muutos on niin selkeä. Harryn tyttöystävä/Ronin sisko Ginny Weasley (Bonnie Wright) ei paljoa tee, mutta näkyy välillä taustalla taistelemassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) pääsee auttamaan Harrya tehtävässä, muttei erityisemmin osallistu sotaan. Muut tutut oppilaat, kuten Seamus Finnigan (Devon Murray), Dean Thomas (Alfred Enoch), Cho Chang (Katie Leung) ja Lavender Brown (Jessie Cave) nähdään myös elokuvassa. Seamusin pyrotaidoille on vihdoin oikeatakin käyttöä.
Maggie Smithin näyttelemä Professori McGarmiwa nähdään jälleen, kuten muutkin Tylypahkan opettajat. McGarmiwa on synkempi kuin aiemmin, mutta hän tuo myös hieman huumoria mukaan ja välillä hän näyttää äidillistä huolta oppilaitaan, etenkin Harrya kohtaan. Professori Kuhnusarvio (Jim Broadbent) ei paljoa tee, mutta pääsee silti näkymään ruudulla, kuten myös professori Lipetit (Warwick Davis). Emma Thompsonin näyttelemä ennustuksen opettaja professori Punurmio nähdään taas, mutta Robbie Coltranen osuus Hagridina jää hyvin pieneksi. Vahtimestari Voro (David Bradley) käväisee elokuvassa pari kertaa ja on kaikessa yrmyilyssäänkin oikein mainio tapaus. Feeniksin killan jäsenet osallistuvat tietysti mukaan taisteluun. Remus Lupin (David Thewlis), Nymfadora Tonks (Natalia Tena) ja Kingsley Kahlesalpa (George Harris) nähdään kaikki lyhyesti. Molly ja Arthur Weasley (Julie Walters ja Mark Williams) ovat saapuneet koululle suojelemaan lapsiaan ja mukana ovat myös Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps), sekä pari kertaa taustalla vilahtava Percy Weasley (Chris Rankin). Arthur Weasley ei paljoa tee elokuvan aikana, mikä oli hieman sääli. Bill Weasley (Domhnall Gleeson) ja hänen vaimonsa Fleur Delacour (Clémence Poésy) nähdään elokuvan alussa lyhyesti. Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tuntuu samaan aikaan sekä vaarallisemmalta, että myös heikommalta. Fiennes on edelleen täydellinen valinta pimeyden ruhtinaan rooliin, ja hänen eleensä ja ilmeensä toimivat pahiksella uskomattoman hienosti. Voldemort päästelee välillä hieman kummallisia äännähdyksiä, jotka ovat aika koomisia, mutta ne tuovat tavallaan oman lisäyksensä hahmoon. Voldemort myös näyttää ensimmäistä kertaa oikeasti pelkoa, tajutessaan, että Harrylla on todellinen mahdollisuus voittaa hänet.
Muina pahiksina nähdään tietysti Alan Rickmanin näyttelemä Severus Kalkaros, jonka taustoja avataan hieman enemmän. Kalkaros on myös yksi parhaiten kirjoitettuja hahmoja sarjassa, sillä hänestä paljastuu kaiken aikaa jotain uutta, eikä hän oikeasti ole se luihu, ilkeä mies, millaisena hänet esitettiin ensimmäisessä elokuvassa. Alan Rickman on tietysti erinomainen roolissaan. Levätköön hän rauhassa. Helena Bonham Carter sopii täydellisesti hulluksi Bellatrix Lestrangeksi. Hahmo nähdään hieman erilaisena elokuvan alussa, mutta silloin kyseessä ei olekaan oikea Bellatrix. Jason Isaacsin näyttelemä Lucius Malfoy on vielä heikommassa hapessa kuin aiemmin. Narcissa Malfoy (Helen McCrory) ei paljoa tee taistelussa. Luciuksen ja Narcissan poika Draco Malfoy (Tom Felton) on yhä vain vähemmän ja vähemmän paha, eikä enää tiedä, mitä haluaa elämältään. Sarjan alkupäässä ylimielisiltä vaikuttaneet Lucius ja Draco ovat myös muuttuneet hienosti sarjan aikana. Muita hahmoja elokuvassa on mm.Harry Potter ja viisasten kivestä tuttu maahinen Lujahaka, jota näyttelee myös Warwick Davis. Samasta elokuvasta tuttu Ollivander (John Hurt) nähdään ihan elokuvan alussa. Uutena hahmona sarjaan esitellään professori Dumbledoren veli, Aberforth Dumbledore, joka on hyvin erilainen hahmo kuin veljensä, vaikka vaikuttaakin myös arvokkaalta. Aberforthina nähdään Ciarán Hinds.
Elokuvan alussa näytetään Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n loppukohtaus pätkittynä, jossa lordi Voldemort löytää seljasauvan Dumbledoren haudasta. Sen enempää aiempia tapahtumia ei oikeastaan pohjusteta, vaan tarinaa jatketaan sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet aiemmat elokuvat. Harry, Ron, Hermione, Luna, Lujahaka ja Ollivander ovat turvassa Billin ja Fleurin luona Simpukkamökissä, mutta eivät kauaa; pääkolmikon täytyy saada tehtävänsä päätökseen. Lujahakan kautta he saavat selville, että yksi hirnyrkeistä on piilotettu Irveta-pankkiin ja Harrylle selviää myös, että yksi löytyisi Tylypahkasta. Heidän täytyy siis suorittaa mahdottomuus mahdottomuuden perään, eli murtautua pankkiin, mitä kukaan ei ole ennen pystynyt toteuttamaan ja sen jälkeen päästä salaa Tylypahkaan, jota vartioivat Voldemortin kuolonsyöjäjoukot ja ankeuttajat. Todelliset ongelmat alkavat, kun Voldemort saa selville Harryn suunnitelman ja johtaa joukkonsa kohti Tylypahkaa. Kuten jo aiemmin on saattanut arvata, Harry Potterin lopetus on massiivinen, eikä kovin monelle hahmolle käy hyvin.
Siitä hetkestä, kun Warner Brosin logo liukuu pilvien halki, kuva kulkee sen läpi ja näytetään tylyksi muuttunut, ankeuttajien ympäröimä Tylypahka, elokuva on täydellinen. Tai ainakin melkein. Muutama asia on poistettu kirjasta, jotka olisivat mielenkiintoisia sivujuonia, mutta kun muuten kokonaisuus toimii niin mielettömän hienosti, ei katsojana välttämättä edes jää kaipaamaan niitä. Henkilölle, jolle Harry Potter on erittäin tärkeä - jolle tarina on tuttu lapsuudesta lähtien, tämä elokuva pääsee koskettamaan niin voimakkaasti, ettei sitä välillä ole kovin helppoa katsoa. Elokuvasta näkee, että sen tekijät ovat tienneet sen olevan viimeinen osa. Näyttelijöistä näkee, että he tietävät tämän olevan viimeinen. Katsojat tietävät, että tähän Harryn tarina päättyy. Ja sen ei tietenkään halua päättyvän. Kun lopputaistelu lähestyy, niin itsestäni alkaa tuntua jo pahalta, sillä en halua, että tarina olisi jälleen ohi. Joka kerta, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 päättyy, minulle tulee todella tyhjä olo. Kuin ankeuttaja, sarjan päättyminen vie itsestäni onnen tunteen, vaikka tiedänkin, että pystyisin katsomaan elokuvat vaikka heti uudestaan. Tai lukemaan kirjat. Kovin moni elokuva ei pysty koskettamaan minua niin syvästi kuin tämä. Minä en yleensä itke elokuvien aikana, mutta on se pakko tunnustaa, että parina kertana, kun olen tätä katsonut, niin kyynel on valunut poskea pitkin. Siinä on ehkä suurin syy, miksi tämä kuuluu suursuosikkieni joukkoon.
Silti minun on pakko myöntää, että itsenäisenä teoksena tämä ei ole kaikista parhain. Jos ei ole koskaan ennen nähnyt Harry Potter -elokuvia tai lukenut sarjan kirjoja ja katsoo tämän vaikkapa televisiosta, niin eihän tässä ole paljoa järkeä. Se ei selittele erityisemmin mitään, eikä muisteluosioihin pääse kiinni, jos tarina ei ole tuttu. Toisaalta on täysin järjetöntä miettiä tätä itsenäisenä teoksena. Nimensä mukaisesti tämä on "osa 2" ja se kuuluukin katsoa yhdessä ensimmäisen osan kanssa. Ja ne kaksi osaa kuuluu katsoa yhdessä muiden sarjan elokuvien kanssa. Jos siis joku on nyt jostain kumman syystä tehnyt sen virheen, että on aloittanut tästä elokuvasta, niin omapa on mokasi. Katso aiemmat elokuvat läpi ja palaa vasta sitten tähän osaan. Siinä kohtaa elokuvan hienous aukeaa.
Takaisin itse tarinaan: Elokuvan alku on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin edellisen osan loppu. Sama seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja Irveta-kohtaus on aivan loistava aloitus. Tavallaan elokuva tuntuu enemmän Potterilta kuin edellinen osa, sillä tässä paikat ovat tutumpia, kun taas Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä käytiin useissa paikoissa, joita ei oltu aiemmin nähty, esimerkiksi joissain metsissä ympäri Brittejä. Katsoja pääsee heti jännitykseen mukaan, eikä elokuva päästä irti otteestaan - ei edes siinä kohtaa, kun lopputekstit alkavat. Kun päästään Tylypahkaan, niin elokuva muuttuu sotaleffaksi; kivääreiden ja konetuliaseiden sijaan vain käytetään taikasauvoja ja loitsuja. Etenkin kovimmille faneille voi elokuva tuottaa helposti surua, kun näkee tuttujen hahmojen kuolevan ja rakkaan Tylypahkan tuhoutuvan taistelussa. Kun taikakoulua pitää kuin kotinaan, niin ei sellaisen paikan romuttumista ole helppoa katsoa. Eikä ole Harryllekään. Hän joutuu seuraamaan sivusta, kun hänelle rakkaat ihmiset menehtyvät ja hänen silmistään näkyy syyllisyyden tunne, sillä hän kokee olevansa taistelun aiheuttaja. Silti hän tietää, että sille kaikelle on tarkoituksensa. Hänen täytyy vain löytää itsestään voimaa, jotta voi voittaa Voldemortin.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on erittäin synkkä elokuva. Ei vain teemoiltaan, vaan kuvat ovat oikeasti useasti todella pimeitä. Elokuva tapahtuu suurimmaksi osaksi yhden yön aikana, joten päiväsaikaan sitä voi olla vaikea katsoa, kun valo heijastaa ruudulta. Suosittelenkin siis jopa pimentäviä verhoja tai ihan vain katsomaan elokuvan illalla tai yöllä. Vaikka hahmoja näkee kuolevan ja kamalat tunteet, joita hahmot kokevat, välittyvät hienosti kotikatsomoonkin, niin elokuvaan on silti saatu toimivasti mukaan hieman huumoriakin, etenkin professori McGarmiwan ja vahtimestari Voron, sekä varmaan monelle tulleen yllätyksen, eli lordi Voldemortin kautta. Pidän siitä, että sarjassa on uskallettu ottaa jälleen askel synkempään suuntaan, enkä usko kovinkaan monen odottaneen, että sarja päättyisi iloisissa merkeissä. Jos on herkkä itkemään elokuvien aikana, niin annan neuvoksi kaivaa nenäliinat esiin kyyneleiden pyyhkimistä varten. Varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa on pitkä, surullinen osuus, kunnes jälleen taistellaan. Taistelukohtaukset ovat todella hienoja ja etenkin lopputaistelu on aivan huikean upea!
Kuten jo sanoin, elokuvasta näkee, että tekijät ovat tienneet sen olevan sarjan viimeinen. Siitä syystä elokuvaan on lisätty mukaan paljon viittauksia aiempiin elokuviin. Ensinnäkin tarvehuoneessa katsoja pääsee näkemään esimerkiksi Viisasten kivestä tutut shakkinappulat, Salaisuuksien kammiosta tutut riiviöt ja possupatsaan, joka näkyi Valedron muistossa. Myös pimeyden voimilta suojautumisen luokasta tuttu lohikäärmeen luuranko näkyy vilaukselta. Sen lisäksi taistelun aikana yhdessä kohtauksessa Harry, Ron ja Hermione kohtaavat erilaisia, entuudestaan tuttuja vaaroja, jotka ilmestyvät samassa järjestyksessä kuin sarjassa: peikko, jättihämähäkit, ihmissusi ja lauma ankeuttajia. Tällaiset pienet yksityiskohdat tuovat vielä lisää eloa ja tunnetta mukaan elokuvaan ja lisäävät "nautintoa" katsojan - etenkin fanin - kokemukseen. Uusia asioita tai paikkoja ei oikeastaan esiinny elokuvassa, vaan lähes kaikki on jo tuttua. Merkittävimmät uudet jutut ovat Aberforth Dumbledore, Tylypahkan taistelevat patsaat, sekä peikot/jättiläiset, jotka ovat hyvin erilaisia kuin Viisasten kivessä esiintynyt yksilö. Sarjassa päästään myös jälleen näkemään lohikäärme, tällä kertaa vaalean harmaa, sokea "ukrainalainen rautamaha".
Kolmen edellisen osan tapaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n on ohjannut David Yates, joka on tehnyt erittäin hienoa työtä sarjan päätöksen kanssa. Steve Kloves on saanut kirjan siirrettyä upeasti elokuvakäsikirjoitukseksi. Vaikka jotkut asiat puuttuvat, joita kirjassa esiintyy, pysyy kokonaisuus silti täydellisesti kasassa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja kaikkien tyylikkäiden taistelukuvien ohella yhdet lempikuvistani elokuvassa ovat Irvetassa nähtävät, yläkulmasta otetut kuvat Hermionesta ja Ronista, jotka tuovat uhkaavaa tunnelmaa todella hienosti lisää. Leikkaus on sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tietysti erittäin hieno. Ainoa ongelmani on, että kohta jossa lennetään luudanvarsilla liekkien läpi, näyttää hieman heikosti toteutetulta ja siitä näkee selkeästi, että luudat heiluvat todellisuudessa vihreiden kankaiden edessä. Värikkääksi tätä ei voi oikeastaan kutsua, sillä saturaatiota on vähennetty selvästi, jolloin harmaan eri sävyt tuntuvat luovan elokuvan värimaailman. Musiikista vastaa edellisen elokuvan tavoin Alexandre Desplat ja hän on luonut erittäin kauniin ja täydellisyyttä hipovan soundtrackin sarjan päätöselokuvalle. Vaikka elokuvaa varten sävellettyä musiikkia jaksaisi kuunnella ties kuinka paljon ja se tuo tunnelmaan oman lisäkosketuksensa, niin kohdat joissa musiikkia ei esiinny lainkaan, ovat myös todella vaikuttavia. Välillä pelkkä hiljaisuus on äärimmäisen koskettavaa kuultavaa. Ilman musiikkia myös huikeasti luotu äänimaailma pääsee paremmin esille. Hienoa oli tietysti kuulla tuttu, ensimmäisten elokuvien teemamusiikki parissakin kohtaa, mikä aiheuttaa joka kerta itselleni kylmiä väreitä. Iho menee muutenkin kananlihalle useaan otteeseen elokuvan aikana. Lavastus, puvustus ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja.
Blu-rayn kuvanlaatu on upea; se on terävä ja täysin moitteeton. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jolla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa, jolloin leffa kestää hieman kauemmin. Mukana levyllä on myös pätkä Final Farewells from Cast and Crew. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten Pottermoren esittelyvideo, Harry Potterin päättymisestä kertovia pätkiä, leffojen tekosalaisuuksien paljastuksia, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, Daniel Radcliffen ja J.K. Rowlingin keskustelu sarjasta, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kahdeksas, lähes tunnin kestävä osa Growing Up, jossa näyttelijät ja tekijät kertovat, millaista oli kasvaa sarjan kanssa.
Yhteenveto: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on täydellinen päätös elokuvasarjalle! Se nappaa katsojan mukaan heti alussa ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Näyttelijät suoriutuvat kaikki todella hyvin rooleistaan ja on hienoa nähdä todella monen palaavan rooleihinsa, vaikka näkyisivätkin vain hetken. Hagrid olisi voinut olla isommassa roolissa. Pääkolmikon kemia toimii täydellisesti. Aberforth Dumbledore on mainio lisäys tarinaan ja avaa Albus Dumbledoren taustoja lisää. Faneille elokuvan katsominen voi olla vaikea paikka, sillä siinä on niin suuri tunnelataus mukana. Itse en vain kykene katsomaan tätä ilman, että se koskettaa minua syvästi. Kun näkee Tylypahkan tuhoutuvan ja tuttujen hahmojen kuolevan, niin eihän sitä vain kykene neutraalisti katsomaan elokuvaa läpi. Yksinäisenä teoksena Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei tietenkään ole niin vaikuttava, muttei sitä olekaan tarkoitus katsoa sellaisena. Jos ette ole vielä nähneet Harry Pottereita, niin tehkää itsellenne palvelus ja katsokaa ne! Minulle kyseessä on hienoin ja tärkein tarina, mitä tiedän. Kun katsoin elokuvaa, minulla oli Kuoleman varjelukset -paita päällä ja join kaakaota Potter-mukista. Saa nähdä, tekeekö Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oikeutta näin hienolle sarjalle. "Harry Potter ja kirottu lapsi" ei nimittäin tehnyt ollenkaan. En usko, että koskaan tulee olemaan niin hienoa tarinaa kuin Harry Potter, joka vaikuttaisi yhtä monen henkilön elämään samalla tavalla. J. K. Rowling on nero. Ihan oikeasti, katsokaa nämä elokuvat ja lukekaa HarryPotter -kirjat!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.insightfulinnovations.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2, 2011, Warner Bros, Heyday Films, Moving Picture Company
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Michael Gambon, Maggie Smith, Alan Rickman, Jim Broadbent, Bonnie Wright, Tom Felton, Helen McCrory, Helena Bonham Carter, Mark Williams, Julie Walters ja David Thewlis Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia Ikäraja: 12
J.K. Rowlingin kirjoittamat Harry Potter -kirjat (1997-2007) ja niistä tehdyt elokuvat (2001-2011) ovat olleet iso osa lapsuuttani ja siten erittäin tärkeitä minulle. Valmistautumisena taikamaailmasta kertovaan uuteen elokuvaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), minun täytyi tietysti katsoa uudestaan ja arvostella koko Harry Potter -elokuvasarja. Pettymyksen aiheuttaneen Harry Potter ja Feeniksin killan (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007)jälkeen olin hieman varautunut, kun menin katsomaan Harry Potter ja puoliveristä prinssiä elokuvateatteriin sen ensi-iltapäivänä heinäkuussa 2009. Muistan yhä kuinka innoissani olin, kun kävelin ulos teatterista ja pääsinkin katsomaan sen vielä uudestaan, ennen kuin sain sen DVD:nä.
Tällä kertaa Harry Potteria näyttelevän Daniel Radcliffen suoritus pysyy tasokkaana läpi elokuvan. Etenkin, kun ottaa huomioon, että Radcliffe kärsi alkoholiongelmasta elokuvaa tehdessään ja oli usein humalassa kuvauksissa. Syyt tälle ovat kuitenkin ymmärrettävät, sillä Radcliffe ei kestänyt kuuluisuuttaan ja pakeni asioita alkoholin avustuksella. Potterilla on yhä hieman liian lyhyet hiukset, mutta ne alkavat sopia hänelle, kun sekä hahmo että näyttelijä kasvavat aikuisiksi. Harrylla ovat myös tyylikkäät Converset elokuvassa. Rupert Grint antaa tässä elokuvassa parhaan suorituksensa Ron Weasleyna. Hän on selkeästi nauttinut olostaan kuvauksissa ja hänessä on erittäin paljon energiaa. Hahmo on todella hauska ja Grintin ilmeet ovat mahtavia. Tässä elokuvassa hormonit jylläävät myös Ronilla ja hän päätyykin yhteen hieman omistushaluisen Lavender Brownin (Jessie Cave) kanssa. Emma Watsonin roolisuoritus on jälleen mainio Hermione Grangerina. Hermione joutuu kestämään ällön muka-hurmuri Cormac McLaggenin (Freddie Stroma) vilkuilua. Michael Gambonin näyttelemä Albus Dumbledore alkaa käydä vanhaksi. Hänestä löytyy hauskoja kohtia, mutta näkee, ettei kaikki ole hyvin. Dumbledoren ja Harryn ystävyys alkoi jo Harry Potter ja viisasten kivessä, mutta nyt se on erittäin selkeää ja näyttelijöiltä luontevaa. Gambonin suoritus on tapansa mukaan erinomainen. Maggie Smithin suoritus on jälleen mainio professori McGarmiwana ja Smith saa lisäkunnioitusta, sillä hän pystyi suoriutumaan roolista kunnialla, vaikka taistelikin samoihin aikoihin rintasyövän kanssa, kun tätä kuvattiin. Kärsimystä ei ole nähtävissä Smithistä. Alan Rickmanin näyttelemä professori Kalkaros ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, mutta hänellä on silti merkittävä rooli. Robbie Coltranen näyttelemää Hagridia hädin tuskin näkee tässä.
Uutena opettajana nähdään Horatius Kuhnusarvio, jota esittää Jim Broadbent. Broadbent on erittäin hyvä näyttelijä ja sopii rooliin. Hänen ilmeensä ovat aina aivan loistavia. Bonnie Wrightin näyttelemän Ginny Weasleyn rooli kasvaa ja hänellä alkaa olla juttua Harryn kanssa. Wrightin suoritus on parantunut joka elokuvassa ja tässä kohtaa hän on jo oikein hyvä. Haluaisin nähdä Wrightia lisää elokuvissa ja mielenkiintoista hänessä onkin, että näyttelemisen lisäksi häntä kiinnostaa elokuvien teko ja ohjaaminen. Saa nähdä, onko koskaan luvassa Ginnyn ohjaamia leffoja. Tutut hahmot, kuten Neville Longbottom (Matthew Lewis) ja Luna Lovekiva (Evanna Lynch) ovat tietysti mukana, mutteivät kovin suurissa rooleissa, kuten edellisessä osassa. Lynch on yhä huikea Lunana. Tom Feltonin esittämä Draco Malfoy karistaa pois ilkeän kiusaajaroolinsa ja hänestä tulee paljon syvällisempi hahmo kuin aiemmin. Lordi Voldemort on antanut Dracolle tehtävän rangaistukseksi siitä, että tämän isä Lucius petti Voldemortin luottamuksen edellisen elokuvan lopussa. Dracolla on todella hyvä motiivi ja hänestä on saatu erittäin traaginen hahmo, jolloin aiemmin hahmoa vihanneet voivat kokea jopa sääliä häntä kohtaan. Tässä elokuvassa nähdään ensimmäistä kertaa Dracon äiti, Narcissa Malfoy, jota näyttelee Helen McCrory. Narcissa esiintyy vain alussa, mutta hänestä huomaa jo siinä, että kyseessä on huolehtiva äitihahmo, vaikka Kuolonsyöjä onkin. Feeniksin killassa esitelty Bellatrix Lestrange (Helena Bonham Carter) nähdään myös ja hän on ihan yhtä mielenvikainen kuin aiemmin. Itse lordi Voldemortia ei näy elokuvassa, mutta nuorempia versioita Tom Valedrosta näyttelevät Hero Fiennes-Tiffin ja Frank Dillane. Muitakin tuttuja hahmoja nähdään myös, kuten Arthur ja Molly Weasley (Mark Williams ja Julie Walters), heidän poikansa Fred ja George (James ja Oliver Phelps), sekä Remus Lupin (David Thewlis) ja tämän vaimo Nymfadora Tonks (Natalie Tena).
Elokuva alkaa hyvin vauhdikkaasti, kun kuolonsyöjät iskevät Viistokujalle, vievät sauvakauppias Ollivanderin ja tuhoavat Millenium Bridgen. Dumbledore käy hakemassa yksinään viihtyvän Harryn mukaansa, suostutellakseen Horatius Kuhnusarvion palaamaan Tylypahkaan. Tylypahkassa Harrylle selviää, että Kuhnusarvion paluu on erittäin tärkeää, jotta hän ja Dumbledore saisivat selville totuuden siitä, miten Voldemort selvisi hengissä, kun yritti tappaa Harryn vuosia sitten. Samalla alkaa tapahtua outoja asioita, joista Harry alkaa epäillä Dracoa. Kaiken tämän lisäksi hän jää koukkuun lukemaan mysteerisen Puoliverisen prinssin merkintöjä vanhassa oppikirjassa.
Toisin kuin edellinen osa Harry Potter ja Feeniksin kilta, tämä elokuva jatkaa sitä tunnelmaa, mikä alkoi pari elokuvaa sitten, Harry Potter ja liekehtivässä pikarissa. Puoliverinen prinssi on synkkä läpi elokuvan, sekä tunnelmaltaan että värimaailmaltaan. Mutta kuten Liekehtivään pikariin, myös tähän on löydetty oikea tasapaino synkkyyden ja huumorin välillä. Hahmojen rakentaminen sujuu samalla, sekä tarinan kuljettaminen eteenpäin ja uusien asioiden esittely. Teinihahmot esitetään jälleen normaaleina teineinä, vaikka kaikki tapahtuukin taikamaailmassa. Romanssintynkää syntyy siellä sun täällä ja ystävyyden merkitys kasvaa. Elokuvassa myös vastataan aiempiin kysymyksiin, mutta se herättää myös uusia. Se on moniulotteinen kokonaisuus, josta löytyy jännitystä, hempeilyä, surullisuutta, toimintaa ja huumoria. Myötähäpeää on myös saatu mukaan.
Tällä elokuvalla on aivan loistava aloitus. Warner Brosin logon leijuessa pilvien läpi kohti katsojaa, kuullaan Bellatrixin huuto "Minä tapoin Sirius Mustan!" josta siirrytään kameroiden salamavaloihin, toimittajien ottaessa kuvia edellisen elokuvan lopputaistelun jälkeen henkisesti rikkinäisestä Harrysta, jota Dumbledore kuljettaa suojelevasti pois. Aloitus aiheuttaa minussa joka kerta kylmiä väreitä, joita eivät auta elokuvan nimen leijuminen katsojaa kohti, eikä tyylikäs ja vauhdikas lento läpi Lontoon. Kun elokuva taas rauhoittuu, katsoja on pysähtynyt paikoilleen, ihmetellessään erittäin vaikuttavaa alkua. Läpi elokuvan nähdään pysäyttäviä kohtia ja lopussa kannattaa herkimmillä olla liinat mukana, joihin voi pyyhkiä kyyneleitä. Uhkaava ja painostava tunnelma vallitsee läpi elokuvan, jopa jollain tapaa niissäkin kohdissa, joissa saa nauraa. Piinaava tunnelma kurkottaa elokuvan alussa kohti katsojaa, nappaa kiinni ja pitää otteessaan lopputeksteihin asti, jolloin ensimmäinen ajatus katsojalla on: "Seuraava osa heti pyörimään!"
Käsikirjoittaja Steve Kloves on palannut yhden elokuvan tauon jälkeen ja ensitöikseen hän on selkeästi joutunut istumaan alas ja miettimään, miten saisi korjattua edellisen elokuvan virheet, jotka Feeniksin killan käsikirjoittaja Michael Goldenberg loi. Elokuva nappaa kuitenkin välittömästi tunteet Liekehtivän pikarin lopusta. Vaikka jälleen on jäänyt pois asioita, joita kirjassa esiintyy, on tähän löydetty tarpeellisimmat asiat, kuten myös juuri oikeat tunteet. Muutamia juttuja jää kaipaamaan ja olisi ollut hienoa nähdä lisää muistoja nuoresta Tom Valedrosta, mutta jopa tässä nähdyillä pärjää hyvin ymmärtääkseen, mistä on kyse, vaikka ei olisi kirjaa lukenut. Monia häiritsee, että elokuvaan ei oltu otettu mukaan isohkoa lopputaistelua Tylypahkassa, mutta minusta on vain hyvä, että Tylypahkassa käytävä sota on säästetty Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:een (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011). Elokuvaan on myös lisätty toimintapätkä, mitä ei kirjassa ole, jotta puolessa välissä tarinaa Harry joutuisi jälleen vaaraan.
Kuten aiemmissakin osissa, myös tässä elokuvassa on tuotu uusia asioita mukaan velhomaailmaan. Uusia asioita ovat esimerkiksi häivytyskaapit, joilla voi siirtyä paikasta toiseen; manaliukset, jotka muistuttavat zombeja; onnenjuoma Felix Felicis; sekä hirnyrkit, joiden merkitys selviää elokuvan aikana. Tuttujakin asioita on mukana, kuten edellisessä osassa esitelty tarvehuone, jonka käyttötarkoitusta on muutettu. Tarvehuonekohtauksissa voi tarkimmat katsojat huomata esineitä aiemmista sarjan elokuvista. Elokuvassa nähdään myös pitkästä aikaa huispausta, vaikkei valitettavasti ihan kokonaista peliä.
David Yates tietää vihdoin, mitä tehdä Harry Potterin kaltaisen megatuotoksen kanssa. Puoliverinen prinssi pysyy loistavasti kasassa ja siitä voi kiittää Yatesin taitojen paranemista, kuten myös Klovesin paluuta kirjoittajaksi. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja olikin siitä jopa Oscar-ehdokkaana, mutta hävisi valitettavasti Avatarille (2009). Leikkaus on sujuvaa myös ja äänitehosteet toimivat kaikin puolin. Lavastuksen osalta suosikkini on tarvehuone, sillä siihen on saatu niin paljon yksityiskohtia, että joka kerralla sieltä löytää jotain uutta. Myös lopussa nähtävä luola on mielestäni erittäin mielenkiintoinen, sekä Weasleyn veljesten pilailupuoti. Maskeeraus ja puvustus ovat tyylikkäät, kuten tavallista. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävän näköinen, vaikkakin paikoitellen kuva on niin synkkä, ettei siitä meinaa mitään erottaa. Värimaailmaltaan Puoliverinen prinssi on pääosin erittäin harmaa. Erikoistehosteita ei ole hirveästi viljelty ympäriinsä, mutta elokuva on silti upea.
Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina yhden levyn Blu-ray -julkaisussa on vain Focus Pointeja, jotka antavat lyhyitä taustatietoja eri kohtauksista, asioista ja hahmoista, joita elokuvassa esiintyy. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten esittelyvideoita elokuvalle, elokuvan teosta kertova Behind the Magic, näyttelijöiden haastatteluja, Orlandossa sijaitsevan The Wizarding World of Harry Potter -teemapuiston esittely, lyhyt katsaus Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:een (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010), sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kuudes, tunnin kestävä osa Magical Effects, joka kertoo elokuvasarjan tehosteista.
Yhteenveto:Harry Potter ja puoliverinen prinssi on aivan törkeän hyvä lisäys sarjaan. David Yates on saanut selville, miten tällaisia elokuvia tehdään ja kykenee pitää homman hienosti kasassa. Radcliffe ja Grint antavat parhaat suorituksensa sarjassa ja Jim Broadbent on todella hyvä lisä. Vaikka itse lordi Voldemortia ei nähdä, on hänen synnyttämä uhka vahvasti läsnä elokuvassa. Synkkyys ja huumori ovat täydellisessä tasapainossa ja elokuva muuttuu loppupuolella surulliseksi. Vaikka monia asioita on jäänyt puuttumaan, kirjan ydin on löydetty ja siirretty taidolla elokuvaksi. Alkuosio on aivan huikea ja jo se ansaitsee aplodit. Kun kävin katsomassa elokuvan sen ensi-illassa, katsomo oikeasti alkoi taputtaa, kun elokuva oli ohi. Puoliverinen prinssi on ollut yksi parhaimpia kokemuksiani elokuvateattereissa ja se osoittaa hyvin, miksi Harry Potter on minulle niin tärkeä. Suosittelen elokuvaa kaikille Potter-faneille ja aiemmat osat nähneille. Ja kuten aina, lukekaa myös kirjat!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.harrypotterfanzone.com
Harry Potter and the Half-Blood Prince, 2009, Warner Bros, Heyday Films
