Pääosissa: Seth Rogen, Jay Baruchel, James Franco, Jonah Hill, Craig Robinson, Danny McBride, Michael Cera, Emma Watson, Rihanna, Mindy Kaling, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, David Krumholtz, Jason Segel, Kevin Hart, Aziz Ansari, Paul Rudd ja Channing Tatum
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
This Is the End perustuu Jay Baruchelin ja Seth Rogenin tähdittämään lyhytelokuvaan Jay and Seth Versus the Apocalypse vuodelta 2007. Näyttelijäkaksikko ja ohjaaja Evan Goldberg halusivat laajentaa lyhytleffaa täyspitkän elokuvan muotoon. Rogen sai kaikki koomikkokaverinsa yhteen elokuvaa varten ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 työnimellä "The Apocalypse". Nimi oli myös hetkellisesti "The End of the World", ennen kuin Simon Pegg pyysi Rogenia vaihtamaan nimen, tehdessään samanaikaisesti omaa komediaansa The World's End (2013). Rogen suostui ja lopulta This Is the End -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 3. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mille kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Itse katsoin This Is the Endin vuokralta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen taas kerran ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Hollywoodin tunnetut koomikot ovat juhlimassa James Francon uudessa luksusasunnossa, kun yllättäen alkaa maailmanloppu. Näyttelijäkaverusten täytyy yrittää selvitä hengissä tuhon keskellä.
This Is the End pitää sisällään aikamoisen kattauksen 2000-luvun komedialeffojen isoimpia nimiä, jotka kaikki esittävät itseään! Menossa ovat mukana muutamat elokuvat, kuten Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008) yhdessä tehneet Seth Rogen ja James Franco, Craig Robinson, Jay Baruchel, Danny McBride, Jonah Hill, Michael Cera, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, Kevin Hart, Mindy Kaling, Jason Segel, Aziz Ansari, sekä pikkuroolissa myös Paul Rudd. Francon juhliin ovat päätyneet myös Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Hermionena tunnettu Emma Watson ja laulajatähti Rihanna. Pidän suuresta osasta leffan näyttelijäkaartista, joten joka katselukerralla innostun nähdessäni heidät kaikki yhdessä. Varsinkin lyhyt kohtaus Superbad-komedian (2007) pääkolmikon Hillin, Ceran ja Mintz-Plassen välillä on leffasta tykkääville riemastuttavaa seurata. Parasta on, että kaikki esittävät yliampuvia versioita itsestään, näyttäen jokainen kykynsä itseironiseen huumoriin. Näyttelijöiden väliset kemiat osuvat täysillä yhteen ja on hienoa, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen, eikä kukaan yritä selvästi sooloilla ja astella muiden varpaille. Parhaiten esillä koomikoista ovat Rogen, Franco, Robinson, Hill, McBride ja Baruchel, joista jälkimmäinen on selvästi vähiten hauska koko poppoosta. Baruchel ei taida sanoa yhtäkään hauskaa juttua koko leffan aikana, mikä on hieman tarkoituksenakin, hahmojen jatkuvasti todetessa hänelle, että Baruchel vain valittaa kaikesta ja näyttää nuivalta koko ajan. Siinä mielessä näyttelijä suoriutuu hommastaan siis hyvin, mutta jää täysin kollegoidensa jalkoihin komediaosastolla.
Yhä kolmannella katselukerralla This Is the End jaksaa naurattaa makeasti. Sen konsepti on erittäin mainio ja vekkulimainen, itseään näyttelevien koomikoiden yrittäessä selviytyä maailmanlopusta. Voin vain kuvitella, että Rogen on saanut kaverinsa helposti ja innokkaasti mukaan projektiin ja se into välittyy myös kotisohvalle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka paljon leffan kohtauksista on käsikirjoitettua ja kuinka paljon on improvisaatiota. Nämä koomikot oikein ruokkivat toisiaan jutuillaan ja vitsaillessa nupit väännetään koko ajan isommin kohti kaakkoa. Näyttelijöiden keskinäistä naljailua on lystikästä kuunnella. Vaikka jokainen puhuukin jostakusta leffan aikana törkyä, on selvää, että päivän päätteeksi kaikki ovat silti kavereita, joilla on runsaasti hauskaa yhdessä. Paitsi ehkä ahdistelusyytösten keskellä oleva Franco, joka ei välttämättä tosielämässä enää saisi kutsua koomikoiden juhliin.
Maailmanloppukertomus ja Francon luksustalossa perseily jaksavat ilahduttaa lähes koko keston ajan, mutta muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että ohjaajanakin toimiva Rogen ja Evan Goldberg olisivat voineet tiivistää leffaa hieman ja karsia joitain kehnompia juttuja. Välillä vitsit saavat purskahtamaan räjähtävään nauruun (tietyt Jonah Hilliin liittyvät jutut ovat hysteerisen hauskoja), toisinaan taas ne aiheuttavat kiusallista päänpudistelua. Koska huumori on näin seksi- ja huumepainotteista, sisältäen paljon törkyturpaisuutta, on selvää, ettei This Is the End todellakaan sovellu kaikille. Sen lisäksi, että rakenne ontuu paikoitellen ja kaipaisi leikkausta, myös loppuhuipennus jättää toivomisen varaa, vaikka siitäkin löytyy ihan hyvät puolensa.
Seth Rogen ja Evan Goldberg hoitavat tonttinsa niin ohjaajina kuin käsikirjoittajinakin pääasiassa hyvin, pitäen hilpeää henkeä yllä. Kaksikon ideat ovat vekkulimaisia, joskin loppupäässä homma alkaa ampua yli. This Is the End on kuvattukin hyvin ja siinä on oivallisia lavasteita, puvustusta ja maskeerauksia. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää hieman. Elokuvan erikoistehosteet eivät valitettavasti ole kovin kummoiset. Monet ulkokohtaukset ovat selvästi kuvattuja vihreän taustakankaan edessä ja taustat näyttävät kiusallisen epäaidoilta. Tavallaan komediaan sopii, että kaikenlainen tuho näyttää hieman käppäiseltä, mutta kun leffan loppupäässä meno alkaa näyttämään enemään videopeliltä, on sitä vaikea ottaa tosissaan enää komediankaan tasolla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Leffan päätyttyä katsojan päähän jämähtää kuitenkin soimaan Backstreet Boysin Everybody (Backstreet's Back) -kappale.
Yhteenveto:This Is the End on erittäin mainio komedia vekkulilla konseptilla. On hauskaa seurata, kun nämä koomikot yrittävät selvitä maailmanlopun keskellä. Näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen ja ovat kaikki itseironisessa menossa hyvin mukana. Heidän välisiä naljailuja, niin käsikirjoitettuja kuin improvisoituja, on hilpeää kuunnella ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan vähän väliä. Joitain huonompiakin juttuja mahtuu sekaan ja elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä. Lisäksi yhä vain yliampuvammaksi paisuva loppuhuipennus videopelimäisten tietokonetehosteidensa kera jättää hieman kylmäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta This Is the End kuitenkin toimii todella lystikkäästi. Jos pidät näistä 2000-luvun Hollywoodin isoimmista komediastaroista, heidän yhteinen aikaansaannoksensa tuottaa varmasti iloa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
This Is the End, 2013, Columbia Pictures, Point Grey Pictures, Mandate Pictures
Ohjaus: Greta Gerwig Pääosissa: Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson, Eliza Scanlen, Timothée Chalamet, Laura Dern, Louis Garrel, Tracy Letts, Meryl Streep, Bob Odenkirk ja Chris Cooper Genre: draama, romantiikka Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: S Pikku naisia perustuu Louisa May Alcottin samannimiseen kirjaan, mikä julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1868 ja 1869. Alcott otti kirjaan vaikutteita omasta nuoruudestaan ja elämästään siskojensa kanssa. Kirja oli välitön hitti ja nousi nopeasti arvostettuun asemaan, toimien innoittajana nuorille naisille saavuttaa unelmansa. Suosionsa ansiosta kirjasta on tehty lukuisia näytelmiä, televisiosarjoja ja elokuvia. Elokuvista ensimmäinen oli mykkäversio vuodelta 1917 ja tämä uusin on jo kahdeksas elokuvasovitus Pikku naisista. Sony Pictures ilmoitti leffan teosta vuonna 2013 ja vuonna 2016 Greta Gerwig innostui työstämään käsikirjoituksen. Kun hänen esikoisohjauksensa Lady Bird (2017) oli palkintogaaloissa isosti ehdolla ja voitokaskin, Gerwigiä pyydettiin myös ohjaamaan elokuva. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja nyt Pikku naisia saa ensi-iltansa Suomessa - kuukausi sen jälkeen, kun sen oli alunperin tarkoitus ilmestyä. Itse olen ollut vuosia tietoinen Alcottin kirjasta, mutten ole koskaan lukenut sitä tai nähnyt ainuttakaan aiemmista seitsemästä elokuvasta, joten tarina ei ollut minulle tuttu. Innostuin kuitenkin filmin näyttelijäkaartista ja Lady Birdin jälkeen olin kiinnostunut, mihin muuhun Gerwig pystyy, joten menin erittäin positiivisin mielin katsomaan Pikku naisia hieman ennen joulua lehdistönäytökseen.
1800-luvun puolessa välissä Marchin siskoksilla on jokaisella omat haaveensa tulevaisuudesta. Jo March haluaa olla kirjailija, Meg March odottaa pääsevänsä naimisiin jonkun kanssa, Amy Marchilla on lahjoja taiteilijana ja Beth March yrittää todistaa kykynsä musiikin puolella.
Saoirse Ronan jaksaa joka kerta yllättää sillä, kuinka uskomattoman upea näyttelijä hän onkaan. Jos näytteleminen olisi luonnonvoima, hän edustaisi sitä täydellisesti. Ronan on niin voimakas eläytymään, niin mestarillinen ottamaan tilan haltuunsa ja niin luonnollinen tunteiden kanssa, että hän jättää monet vuosikymmeniä työtä tehneet konkarit varjoonsa. Tässä Ronan näyttelee Jo Marchia, joka kirjoittaa tarinoita ja yrittää saada niitä myytyä eteenpäin. Ongelma vain on, etteivät mieskustantajat ole erityisen kiinnostuneita naisten vapaata tahtoa käsittelevistä kertomuksista. Kirjoittaminen on Jo'lle suuri intohimo ja Ronan tuntuu löytävän tämän suuren intohimon helposti, hypäten täysillä mukaan. Jos hän ei kohta voita Oscar-palkintoaan (ehdokkuuksia on nimittäin tämän roolisuorituksen myötä neljä), on aika suuttua.
Marchin kolme muuta sisarta ovatHarry Potter -elokuvista (2001-2011) tutun Emma Watsonin näyttelemä Meg, viime kesänä kauhuleffassa Midsommar - loputon yö(Midsommar - 2019) lahjansa osoittaneen Florence Pughin näyttelemä Amy ja Eliza Scanlenin esittämä Beth. Pugh on jälleen erinomainen ja yrittää parhaansa mukaan pysyä Ronanin perässä. Watsonkin on mainio, mutta hänelle tunteiden esittäminen on paikoitellen väkinäistä. Scanlen on erittäin hyvä, mutta hänen hahmonsa jää siskoksista pienimmälle huomiolle (luultavasti siksi, ettei Scanlen ole yhtä tunnettu näyttelijä). Parasta kuitenkin on, kuinka mahtavasti Ronan, Watson, Pugh ja Scanlen toimivat yhdessä. He todella tuntuvat aidoilta siskoilta ja heidän yhteisiä hetkiään on usein ilo seurata. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Laura Derniltä löytyy lämpöä Marchien äidiksi, kun taas siskojen tiukkaa tätiä esittävä Meryl Streep on aina yhtä fantastinen. Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään pienessä roolissa Marchien isänä. Timothée Chalamet ällistytti vahvalla roolisuorituksellaan Call Me by Your Namessa (2017), mutta tässä hänelle ei suoda kunnon mahdollisuutta tehdä samaa.
En ollut tosiaan lukenut Louisa May Alcottin kirjaa tai katsonut yhtäkään seitsemästä aiemmasta filmatisoinnista, joten Pikku naisia -leffan tarina oli minulle täysin uutta. Ilahduinkin, kuinka hyvin se nappasi minut usein mukaansa. Paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan, mutta se johtuu lähinnä siitä, että parin siskon kertomukset eivät ole läheskään yhtä mielenkiintoiset kuin Jo'n. Tällaisissa tarinoissa, missä useampi kertomus nivoutuu yhteen, on usein vaarana, että jokin osanen ei toimi yhtään niin hyvin kuin joku muu. Jo'n osuus on aivan mahtava jo ihan vain Ronanin ansiosta. Lisäksi hahmon suuri intohimo jotain tiettyä asiaa kohtaan, oli minulle niin samaistuttavaa, että olin täysillä tukemassa hänen haaveitaan. 1800-luvun puolessa välissä naisille oli äärimmäisen haastavaa menestyä omillaan, joten esteitä on paljon luvassa. Tämä on myös tänä päivänä harmillisen vaikeaa, minkä takia Pikku naisia on yhä tärkeä tarina kertoa uudestaan vielä 150:kin vuoden jälkeen Alcottin kirjan ilmestymisestä.
Elokuvan tarina on mielenkiintoisesti rakennettu, sillä se tapahtuu useissa kerroksissa. Tarinat hyppivät ajassa ilman, että siitä erityisemmin ilmoitetaan filmin aikana. Jotkut ovat selkeitä takaumia, mutta joissain kohdissa vain värimaailma kertoo katsojalle, mennäänkö elokuvan mukaan nykyhetkessä vai hahmojen menneisyydessä. Paikoitellen tämä tekee leffasta hieman sekavan, mutta suurimmaksi osaksi aikahyppely on taidokkaasti toteutettu. Etenkin parissa kohtaa menneisyyden ja "nykyhetken" tapahtumat kulkevat vierekkäin käsi kädessä, tukien toisiaan. Tunnepuolella Pikku naisia onnistui ilahduttamaan, sekä sai myös haikeaksi. Yksi merkittävä hetki ei kuitenkaan ole yhtä surullinen kuin voisi toivoa, sillä siihen tärkeästi liittyvä hahmo ei saa tarpeeksi aikaa ennen sitä. Huumoria on paljon mukana ja hymy nousee vähän väliä huulille, kun näkee sisarukset puuhaamassa jotain keskenään.
Ohjaaja Greta Gerwig osoittaa toistamiseen lahjansa ohjaajana. Nuorten naisten kasvutarinat ovat selvästi lähellä Gerwigin sydäntä, sillä välillä Pikku naisia muistuttaa hänen edellistä teostaan Lady Birdiä - eikä vain sillä, että molempien pääroolissa nähdään Ronan. Gerwig rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää monipuolista pakettia hyvin kasassa ohjaajana, mutta käsikirjoituksen puolella hän olisi voinut hioa paria juonikuviota vahvemmaksi. Jo tällaisenaan Pikku naisia on todella mainio teos, mutta tietyillä viilauksilla se voisi olla erinomainen. Kuvaukseltaan leffa on hienosti toteutettu. 1800-luvun ajankuva on vaikuttavasti luotu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänityöskentely on oivallista ja säveltäjä Alexandre Desplat onnistuu taas kerran musiikkien kanssa.
Yhteenveto:Pikku naisia on erittäin mainio elokuvasovitus, jonka edelleen monin tavoin ajankohtainen tarina saa ymmärtämään, miksi siitä voi ja pitää tehdä uusia tulkintoja tänäkin päivänä. Saoirse Ronan, Florence Pugh, Emma Watson ja Eliza Scanlen ovat aivan mahtavia Marchin siskoina ja heidän puuhailuaan yhdessä on suuri ilo seurata. He todella tuntuvat todellisilta siskoilta, mikä levittää suuren hymyn katsojan kasvoille. Ronan on tuttuun tapaansa mielettömän hyvä pääroolissa Jo'na ja hänen juonikuvionsa koukuttaa. Pughkin osoittaa lahjakkuuttaan, mutta yksinään Watson ja Scanlen jäävät hieman varjoon, eivätkä heidän juonikuvionsa ole yhtä mielenkiintoisia kuin voisi toivoa. Ohjaaja Greta Gerwig rakentaa taidokkaasti tunnelmaa, tarjoten niin hyviä nauruja kuin oivaa herkkyyttä. Ajankuva on erinomaisesti toteutettu ja filmi on täynnä upeita lavasteita ja asuja. Jos tiettyjä osioita tarinasta olisi rakennettu vahvemmiksi, olisi Pikku naisia kokonaisuutena mahtava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin todella hyvä ja suosittelen sen katsomista, jos Alcottin alkuperäinen kirja on lähellä sydäntä tai jos leffan aikakausi kiehtoo kovasti. Tai jos haluat nähdä kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, ennen kuin Oscar-yö koittaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Little Women, 2019, Columbia Pictures, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Regency Enterprises, Sony Pictures Enterprises
Ohjaus: James Ponsoldt Pääosissa: Emma Watson, Tom Hanks, Karen Gillan, Glenne Headly, Bill Paxton, John Boyega, Ellar Coltrane ja Patton Oswalt Genre: trilleri Kesto: 1 tunti 50 minuuttia Ikäraja: 12
The Circle on futuristinen jännityselokuva, joka perustuu Dave Eggersin samannimiseen kirjaan vuodelta 2013. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2014 ja se sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo huhtikuussa 2017. Meille Suomeen elokuva saapuu vasta kolme kuukautta myöhemmin ja on jokseenkin ihme, että leffa edes nähdään Suomen teattereissa, sillä se sai vastaansa murskakritiikkiä, eikä se menestynyt hyvin USA:ssa. Heikosti leffa tulee luultavasti täälläkin menestymään, vaikka se sisältääkin tunnettuja nimiä, minkä lisäksi kyseessä on näyttelijä Bill Paxtonin viimeinen elokuvarooli ennen kuolemaansa aiemmin tänä vuonna. Omat odotukseni The Circleä kohtaan eivät olleet korkealla. Olin kuullut, ettei leffa ollut menestynyt ja ettei se olisi kovin kummoinen. Kävinkin katsomassa elokuvan vain näyttelijöiden takia, enkä edes lukenut etukäteen juonikuvausta. Etukäteen parasta koko hommassa oli nähdä leffa yli kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa. Hauskana faktana kerron, että meidän näytöksestämme puuttuivat tekstitykset kokonaan, joten täytyi käyttää kielitaitoa.
Mae Holland saa työpaikan jättiyhtiö Circlestä, joka yrittää saada ihmiset paljastamaan kaiken itsestään avoimesti ja toimimaan paremmin yhdessä. Jossain kohtaa kuitenkin menee raja, kuinka paljon yksityisyyttä voi rikkoa, mutta Circle on valmis jatkamaan siitä rajasta vieläkin pidemmälle...
Pääosassa Mae Hollandina nähdään Harry Potter -sarjasta (2001-2011) tuttu Emma "Hermione" Watson, joka esitti pääroolia aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Beauty and the Beastissa (2017). Watson osoittaa jälleen olevansa oivallinen näyttelijä ja sopii täysin päärooliin, mutta valitettavasti hahmo on paikoitellen kirjoitettu kehnosti. Maen motiivit ja tunteet Circleä kohtaan tuntuvat vaihtelevan läpi leffan. Välillä hänen mielestään yhtiö tunkeutuu liikaa ihmisten yksityiselämään ja välillä hän on taas täysin valmis antamaan miljoonien ihmisten katsoa livenä hänen elämäänsä ympäri vuorokauden. Muuten Mae on ihan mielenkiintoinen tapaus, mutta hänen ajatuksiaan olisi voinut selventää hieman enemmän. Circlen johtajaa, Eamon Baileyta näyttelee todella mainio Tom Hanks, joka tuo erittäin hyvin energiaa mukaan rooliinsa. Hanks on täysin uskottava yhtiön pomona, jota ihmiset kuuntelevat mielellään, sillä Hanks osaa olla miellyttävä persoona pehmeän äänensä kanssa. Vaikka johtaja Bailey tuntuu mukavalta, on hän jopa liian hyvältä persoonalta tuntuva, ollakseen oikeasti hyvä. Ensiesiintymisestään lähtien katsoja alkaa epäillä Baileyn todellisia tarkoitusperiä, hahmon esitellessä yhä vain uudempaa teknologiaa, jolla ihmisten pienimmätkin salaisuudet saadaan avattua maailmalle. Karen Gillan esittää Maen ystävää Annieta, joka saa päähenkilön mukaan Circleen. Aluksi hahmo lähinnä ärsyttää, ollessaan liiankin innoissaan kaikesta, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä vähemmän hahmo rasittaa ja hänestä tulee loppupäässä huomattavasti pidettävämpi tapaus. Gillan ei erityisemmin häikäise taidoillaan, mutta on usein ihan toimiva osassaan. Maen vanhempina nähdään Glenne Headly ja Bill Paxton, joka tosiaan menehtyi helmikuun lopussa. En ole aiemmin oikein välittänyt Paxtonista, sillä hän tuntui olevan lähes aina sama hölösuu, kaikissa leffoissa, jotka olen häneltä nähnyt. Etenkin Aliensissa (1986) Paxton käy nopeasti rasittavaksi. Olinkin todella yllättynyt, kuinka hyvän suorituksen hän esittää The Circlessä. Maen isällä on hermostosairaus, jonka takia hänen liikkumisensa on vaivaalloista ja tavalliset arkityöt aiheuttavat hänelle vaikeuksia. Paxton tuo hahmoon koskettavuutta ja isä tuo toimivan lisäsisällön Maen elämään. Glenne Headlyn äitihahmo ei kuitenkaan jää erityisemmin mieleen. Elokuvassa nähdään myösStar Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu John "Finn" Boyega yhtenä Circlen tärkeimpänä työntekijänä Ty Lafittena, Boyhoodin (2014) pääosassa nähty Ellar Coltrane Maen taitelijaystävä Mercerinä ja Patton Oswalt Circlen operatiivisena johtajana Tom Stantonina.
The Circle sisältää erittäin mielenkiintoisen idean ja elokuva tuntuu nykypäivänä oleelliselta, kun siinä viitataan vahvasti siihen, että mitä esimerkiksi Google tai Facebook tietävätkään meistä kaikista? Nämä jättiyhtiöt ovat palveluita, joita käytämme joka päivä, mutta entä jos ne käyttävätkin meitä? Jotkut ihmiset ovat asiasta niin vainoharhaisia, etteivät suostu käyttämään tietokoneita, puhelimia jne. ollenkaan, kun taas jotkut esimerkiksi peittävät tietokoneessaan olevan pienen kameran siinä pelossa, että joku tarkkailee heitä kaiken aikaa. The Circle vie tällaiset ideat äärimmäisyyksiin, kun yhtiö asentaa kaikkialle pienen pieniä, huomaamattomia kameroita tarkkailemaan kaikkia tai luo sovelluksia, joilla voi paikantaa kenet tahansa mistä tahansa hetkessä. Yhtiö perustelee toimintaansa sillä, että näin rikollisuuden voi ehkäistä kokonaan ja terroristit tai kidnapatut löydetään minuuteissa, jolloin maailma olisi parempi paikka. Mutta kun yhtiön johtajien taustat jäävät epäselviksi, alkaa pelottaa, minne kaikki tieto meneekään? Lisäksi kummastuttaa myös, että Maeta painostetaan liittymään vähän kaikkeen, joka johtaa siihen, että kaikkea hänestä voidaan seurata tietokoneella, jopa sykettä ja hengitystä. Tällainen tuntuisi oikeasti pelottavalta ja se olisi äärimmäisen karmivaa, jos tapaa jonkun ensimmäistä kertaa ja tämä tietää sinusta aivan kaiken.
Valitettavasti leffan ideat eivät pääse kunnolla oikeuksiinsa elokuvassa ja niitä hyödynnetään paikoitellen typerien tapojen kautta. Tuntuu myös hieman kummalliselta, että suuri osa väestöstä hyväksyisi Circlen toiminnan, kun todellisessa maailmassa epäilijöitä olisi paljon enemmän. Onneksi epäilyksiä alkaa vähitellen heräämään, mitä karmivammaksi teknologia muuttuu. Valitettavasti Maen epäilysten syntyminen ja katoaminen ovat hätäisesti lisätty mukaan, jolloin katsojan on vaikea pysyä kärryillä, onko hahmo Circlen puolella vai Circleä vastaan? Elokuva myös tuntuu välillä kiertävän kehää, eikä etene muutamaan otteeseen mihinkään. Paikoitellen taas tarina tuntuu hyppivän oudosti ja yhtäkkiä kerrotaan, että aikaa onkin kulunut jo kuukausia. Maen lisäksi muista hahmoista ei ole saatu persoonallisia, jolloin on vaikea pitää ketään tavallisena ihmisenä. John Boyegan kyvyt valuvat ihan hukkaan roolissa, jossa hän vain käy välillä seisoskelemassa taustalla. Hänen hahmonsa on myös todella oudosti kirjoitettu, eikä katsojana välillä tajua yhtään, mitä hän edes tekee Circlellä enää. Suurin pettymys on kuitenkin loppuhuipennus, joka vaikuttaa aluksi lupaavalta, mutta joka on todella iso antikliimaksi. Tavallaan on hienoa, ettei lopetus ole liiallisuuksiin menevä, mutta jotain paljon enemmän jää silti kaipaamaan. Lopputuloksena on keskinkertainen teos, joka sisältää paljon hyviä juttuja, mutta myös ainakin saman määrän heikkouksia. En kuitenkaan ymmärrä, miksi se on täysin haukuttu useissa paikoissa, sillä mukana on tosiaan niitä hyviä hetkiä.
Elokuvan on ohjannut James Ponsoldt, joka on myös käsikirjoittanut teoksen yhdessä "The Circle" -kirjan kirjoittaneen Dave Eggersin kanssa. Leffa olisi varmasti onnistunut paremmin, jos Ponsoldt olisi pysynyt vain ohjaajana, eikä Eggers olisi saanut muokata kirjaansa elokuvaksi. Visuaalisesti The Circle on kuitenkin tyylikäs. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti - etenkin pitkät kuvat, jotka suorastaan liukuvat hahmojen välistä ja päältä, ovat upeita. Leikkauksessa on välillä menty vähän miten sattuu ja mukana on paikoitellen tarpeettomia leikkauksia. Efekteinä nähdään lähinnä tekstejä, jotka ilmestyvät ruutuun Maen kuvatessa elämäänsä ja ihmisten kommentoidessa sitä kovalla tahdilla. Valaisu on toteutettu mainiosti ja elokuva on todella miellyttävän kirkas. Musiikista vastaa Danny Elfman, joka on tehnyt hyvää työtä sävellystensä kanssa. Leffassa kuullaan klassisempia sävellyksiä hienovaraisesti yhdistettynä tietokonejumputuksiin, mikä toimii.
Yhteenveto: The Circle sisältää todella mielenkiintoisen idean, mutta itse elokuva jää vain ihan hyväksi heikkouksiensa takia. Leffa saa katsojan hienosti miettimään, mitäköhän Twittereiden, Instagramien, Bingien sun muiden nettijuttujen takana oikeasti pyörii ja kuinka paljon omat yksityisasiat ovat levinneet internetiin? Elokuva ei kuitenkaan hyödynnä ideoitaan kunnolla ja tekee monet asiat hätäisesti. Emma Watson on mainio pääosassa, vaikka hahmon ajatustyö tapahtuu usein oudosti. Tom Hanks ja Bill Paxton ovat todella hyviä, mutta valitettavasti John Boyega ei tarjoa mitään. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja hyvin kuvattu. Ruudulle ilmestyvät tekstit eivät häiritse ja niissä esiintyviä kommentteja on kiinnostavaa lukea. Danny Elfmanin musiikki on toimivaa. Jos The Circle kiinnostaa, niin kannattaa se käydä katsomassa. Monet eivät ole siitä pitäneet, mutta omasta mielestäni se oli ihan kiva. Ei sitä välttämättä tarvitse leffateatteriin asti lähteä katsomaan ja voi hyvin odottaa sen ilmestymistä vuokralle tai internetin striimipalveluun... jos sellaista uskaltaa enää käyttää! Mitä lie salaisuuksia Netflix tai Viaplay on meistä urkkinut...
Kirjoittanut: Joonatan, 23.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.marieclaire.com
The Circle, 2017, Imagenation Abu Dhabi FZ, Likely Story, Parkes+MacDonald Image Nation, Playtone, Route One Entertainment
Ohjaus: Bill Condon Pääosissa: Emma Watson, Dan Stevens, Luke Evans, Josh Gad, Ewan McGregor, Ian McKellen, Emma Thompson, Kevin Kline, Audra McDonald ja Stanley Tucci Genre: fantasia, romantiikka Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 12
Vuoden 1991 animaatioelokuva Beauty and the Beast, eli suomalaisittain Kaunotar ja hirviö on tärkeä teos monella tapaa. Ensinnäkin se oli kaikkien aikojen ensimmäinen animaatioleffa, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Se oli jättimäinen menestys ja se on todella monien lempielokuva Disney-klassikkojen joukosta. Omasta mielestäni se on erittäin mainio ja taianomainen teos. Elokuvan tarina perustuu Jeanne-Marie Leprince de Beaumontin kirjaan "La Belle et la Bête" (1756), joka on taas lyhennetty versio Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuven samannimisestä sadusta (1740). Leffa ilmestyi ns. Disneyn renessanssiaikana, jolloin ilmestyi myös suursuosikkeja, kuten Aladdin (1992), Leijonakuningas (The Lion King - 1994) ja Pocahontas (1995). Silloin ilmestyivät mielestäni ehkä jopa parhaimmat Disneyn animaatiot, jotka perustuivat satuihin. Nykypäivänä tilanne on hieman toinen. Vaikka yhä ilmestyy satuihin perustuvia leffoja kuten Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010) ja Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013), ei se enää riitä yhtiölle, vaan heidän täytyy tehdä vanhoja elokuviaan uudestaan näyteltyinä versioina. Aluksi ilmestyi ihan kiva Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010), joka ei tehnyt erityisemmin vaikutusta. Sitten tuli Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959) -leffaan perustuva Maleficent (Pahatar - 2014), joka jätti kylmäksi erikoisten ratkaisujensa vuoksi. Vaikka Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) oli viihdyttävä, ei se tuntunut vieläkään osuvan maaliinsa. Vasta viime vuoden Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli oikeasti hyvä elokuva ja nosti toivoa näihin uudelleenfilmatisointeihin. Aloinkin siis odottaa innolla tulevaa, näyteltyä Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviötä, etenkin kun kuulin, että sen pääosassa nähtäisiin pääasiassa Harry Potter -sarjan (2001-2011) Hermione Grangerina tunnettu Emma Watson. Myös muut näyttelijävalinnat vaikuttivat mielenkiintoisilta ja innostuin lisää nähdessäni ensimmäisen trailerin. Valitettavasti hirviön ulkonäkö oli hieman kummallinen ja liian digitaalinen, joten aloin jännittää, miten se toimisi itse elokuvassa. Innokkaana ja toiveikkaana menin kuitenkin katsomaan Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviön tyttöystäväni kanssa, kun se sai ensi-iltansa.
Pienessä kylässä asuva Belle päätyy elämänsä seikkailuun, kun hän ottaa isänsä paikan hirviön vankina kirotussa linnassa. Vähitellen Belle tutustuu linnan maagisiin asukkaisiin ja alkaa ymmärtämään, ettei hirviö olekaan sitä, miltä hän aluksi näyttää...
"Emma Watson on Belle." Tämä luki joissain elokuvan mainoksissa. Tämä on myös aika lailla totta. Emma Watson näyttää olevansa lähes täydellinen vaihtoehto kyseisen Disney-prinsessan rooliin. Aluksi hänen esiintymiseensä on hieman epävarmaa ja takeltelevaa, mutta alkaa muuttua luontevammaksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Hirviön linnaan joutuessaan Watson on täysin muuttunut Belleksi. Hahmosta on tehty hieman kekseliäämpi kuin animaatiossa ja hän rakentaakin leffan alussa erikoisen pyykinpesukoneen. Belle on kylänsä ainoa nainen, joka osaa lukea, mikä aiheuttaa halveksivia katseita muiden kyläläisten joukossa. Ei mikään ihme, ettei Belle koe kuuluvansa kylään, vaan uskoo, että suurella maailmalla on jotain muutakin tarjottavaa hänelle. Vaikka hän onkin vanki hirviön linnassa, hän alkaa vihdoin kokea voivansa olla oma itsensä ilman, että siitä tulee sanomista. Suurena Harry Potter -fanina on hienoa sanoa, että tämä on Watsonin ensimmäinen rooli sarjan ulkopuolella, jota katsoessa minulle ei tule koko ajan mieleen, että tuossahan on Hermione! Watson veti siis niin vaikuttavan suorituksen, että unohdin kokonaan hänen kaikkein tunnetuimman roolityönsä. Bellen keksijäisä Mauricea näyttelee Kevin Kline, joka on mainio roolissaan. Maurice ei ole ihan yhtä höpsähtänyt tapaus kuin animaatiossa, mutta tuntuu muutamaan otteeseen vajoavan muistelemiseen, eikä pysy todellisessa maailmassa. Myös Mauricea pilkataan kylässä hänen keksintöjensä vuoksi, mutta Maurice ei tästä välitä, vaan luo jatkuvasti jotain uutta.
Itse hirviönä nähdään "Downton Abbey" -sarjasta (2010-2015) tuttu Dan Stevens. Kuten jo sanoin, mainoksissa hirviön ulkonäkö ei ollut kovin toimiva ja se näytti kummalliselta. Elokuvassa hirviö onneksi pääasiassa toimii, vaikka aluksi kestääkin totutella hänen ulkonäköönsä. Kuvissa, joissa hirviö näkyy kokonaisuudessaan tai hänen naamaansa ei näytetä, ulkonäkö on mainio, mutta kun kasvot tulevat kuvaan, jokin ei tunnu ihan toimivan. Stevensin naamaa on muutettu oudosti ja häntä on paikoitellen vaivaannuttavaa katsoa. Onneksi tähän kuitenkin tottuu, mitä pidemmälle leffa menee, eikä ulkonäkö enää erityisemmin häiritse ja pystyy helpommin pääsemään kohtauksiin ja tunnelmaan mukaan. Hirviön digitaalisuuden katsoo sormien läpi useassa kohtaa myös sen takia, että Stevensin ja Watsonin kemia toimii niin hyvin. Aluksi hirviöstä löytyy pientä uhkaavuutta, kun hänestä nähdään pelkkiä vilahduksia ja varjoja, mutta muuten hän pelottaa luultavasti vain perheen pienimmät. Hirviön lisäksi myös muut linnan asukkaat ovat kirottuja: he ovat nimittäin eläviä huonekaluja ja astioita. Tärkeimmissä rooleissa näistä asukkaista ovat kynttelikkö Lumière (Ewan McGregor), kello Könni (Ian McKellen), vaatekaappi Madame De Garderobe (Audra McDonald), cembalo-soitin Maestro Cadenza (Stanley Tucci), rouva Pannu (Emma Thompson) ja hänen poikansa Kippo (Nathan Mack). Animaatiossa Lumière on suosikkini linnan asukkaista, sillä hän on täynnä elämää ja hän on tyylikkään näköinen. Vaikka McGregorin koomista ranskalaisenglantia on viihdyttävää kuunnella, ei hahmon ulkonäkö miellyttää silmää kertaakaan, jolloin häntä on vaikea katsoa. Lumièren kanssa jatkuvasti kisaileva Könni on onneksi saatu näyttämään toimivalta ja McKellenin ääni tuo sopivaa eleganttiutta rooliin. Rouva Pannu on erittäin äidillinen hahmo ja hän antaakin Bellelle muutamia elämänohjeita. Thompsonin ääni on täydellinen hahmolle, sillä siitä löytyy oikeaa lämpöä ja rauhallisuutta. Kippo ei ole samalla lailla yhtä isossa roolissa kuin animaatiossa. Madame De Garderobe on aikamoinen diiva, mikä sopii hahmoon ja hänellä on pari hauskaa kohtaa - toinen niistä on erittäin hauska. De Garderobe tuppaa nukahtelemaan usein, mille annetaan aika pysäyttävä selitys leffan aikana. Vaikka Stanley Tucci on mielestäni pääasiassa hyvä näyttelijä, häntä ei ole käytetty tässä elokuvassa kovin hyvin. Animaatiossa nähdään kyllä samanlainen soitin, mutta tässä sille on annettu kunnon rooli, joka ei valitettavasti erityisemmin jää mieleen ja tuntuu aika tarpeettomalta. Hobitti - Smaugin autioittamasta maasta (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) ja Hobitti - Viiden armeijan taistelusta (The Hobbit: The Battle of the Five Armies - 2014) tuttu Luke "jousimies Bard" Evans nähdään Gastonina, ylimielisenä naistenmiehenä, joka haluaa Bellen omakseen, sillä Belle on hänen silmissään kylän ainoa kunnon nainen. Harmi vain, ettei Gaston kiinnosta Belleä yhtään. Aluksi mietin, että Evans ei ole tarpeeksi suuri kooltaan täyttääkseen Gastonin ylilihaksikkaan vartalon, mutta nopeasti huomasin, ettei se haitannutkaan yhtään. Evans on nimittäin erinomainen roolissaan! Hän tuo juuri oikeaa lipevyyttä ja ärsyttävyyttä Gastonin rooliin, jolloin hahmoa inhoaa ja rakastaa samanaikaisesti. Gastonin iskuyrityksiä on hauska seurata ja hänellä on muitakin koomisia hetkiä läpi elokuvan. Ennen elokuvan ilmestymistä syntyi suuri kohu siitä, että Gastonin apuri Töppö on Disneyn ensimmäinen homo hahmo. Joissain maissa tämän takia leffaa ei suostuttu näyttämään ollenkaan ja joissain sitä yritettiin sensuroida. Venäjällä elokuvalle lätkäistiin K16-ikäraja ja sielläkin se on joissain paikoissa kielletty kokonaan. Homohahmo on Disneylta hieno ja uskalias veto, etenkin kun sellainen pistetään klassikkosatuun mukaan. Vaikka yhtiöllä tiedettiin, että useat maat ovat edelleen suuresti jäljessä suvaitsevaisuudessa, päätös on kuitenkin pidetty. Loppujen lopuksihan elokuvan tarina ei oikeastaan muutu mihinkään yhden homohahmon takia. Yksikään päähahmo ei yllättäen päädy yhteen hänen kanssaan tai jotain sellaista - Töppö nyt vain sattuu olemaan homo. Tätä ei onneksi myöskään korosteta liikaa, jolloin kaikki huomio ei ole kaiken aikaa yhdessä sivuhahmossa. Töpöstä löytyy kyllä stereotypisesti naisellisia eleitä, hän tanssahtelee yhdessä kohtaa miehen kanssa ja katselee Gastonia vähän sillä silmällä, mutta siinä kaikki. Töppöä on hauska seurata ja hänen näyttelijänsä Josh Gad vetää mainion roolisuorituksen. Animaatiossa Töppö on pelkkä hassutteluhahmo, jolla lapset saadaan nauramaan, mutta tässä häneen on saatu mukaan hieman järkevyyttäkin. Yksi hahmon hienoimmista kohdista on, kun Gaston päättää tehdä jotain todella pahaa, Töppö kysyy häneltä varovasti, että onko nyt menty liian pitkälle? Tämä yksi repliikki muuttaa Töpön hahmoa paljon ja upeasti!
Uskoisin, että useimmat ovat nähneet Disneyn animaatioelokuvan Kaunotar ja hirviö edes kerran, mutta siltä varalta, että se on jäänyt näkemättä tai tarina on päässyt unohtumaan, pieni kertaus: vuosia aiemmin ruma eukko yritti saada yösijaa linnasta, mutta prinssi ei tähän suostunut eukon ulkonäön vuoksi. Eukko paljastuikin kauniiksi haltiattareksi, joka päätti antaa prinssille opetuksen sisäisestä kauneudesta ja muutti prinssin hirviöksi ja linnan asukkaat eläviksi esineiksi. Tämä kirous raukeaisi vasta, kun prinssi oppisi rakastamaan jotakuta ja tämä joku rakastaisi häntä takaisin. Aika olisi kuitenkin rajallinen; prinssi sai maagisen ruusun, josta putoilee aina välillä terälehtiä. Siinä kohtaa, kun viimeinenkin lehti on pudonnut, kirous pysyy linnassa ikuisesti. Vuosien varrella kaikki toivo tuntuu olevan mennyttä, kunnes Belle astuu portista sisään, jolloin asukkaat tajuavat, että tässä on heidän pelastuksensa.
Olen jo muutamaan otteeseen verrannut tätä uutta näyteltyä Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviötä vuoden 1991 animaatioversioon ja näin tulee tapahtumaan koko loppuarvostelun ajan. Elokuva nimittäin on lähes kokonaisuudessaan kopio kyseisestä animaatiosta, jossa mukana onkin oikeita näyttelijöitä piirroshahmojen sijaan. Jotkut kuvat tuntuvat olevan täysin suoraan otettuja animaatiosta ja perusjuoni on täsmälleen sama - pienillä muutoksilla. Jos on nähnyt Disneyn animaation, ei tämä elokuva tarjoa oikeastaan mitään yllättävää. Tässä kohtaa herääkin helposti kysymys: miksi tämä elokuva sitten piti edes tehdä? Omasta mielestäni on loppujen lopuksi hienoa nähdä tutun tarinan heräävän henkiin oikeilla näyttelijöillä, jolloin on useaan otteeseen mielenkiintoista nähdä, miten jotkut asiat ovat toteutettu tässä versiossa. Suurimmaksi osaksi ratkaisut ovat toimivia, vaikka esimerkiksi kaikkien digitaalisesti toteutettujen hahmojen ulkonäöt eivät erityisemmin miellytäkään katsojan silmiä. Jos animaatiosta pitää paljon, mitä suuremmalla todennäköisyydellä odottaa koko elokuvan ajan, jotta pääsisi näkemään, miten eri kohtaukset ovat tuotu näyteltyyn versioon. Ensiksi tietenkin mietityttää, miten intro on toteutettu ja sitten miten juoni lähtee liikkeelle ja että miten linnaan päädytään. Tällä tavoin Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö onkin selvästi faneilta faneille -elokuva, jossa tekijät ovat tehneet rakastamastaan teoksesta uuden elokuvan niille, jotka sitä myös rakastavat.
Elokuva ei onneksi ole kuitenkaan täysi kopio kuvasta kuvaan ja sanasta sanaan, vaan muutamia juttuja on muutettu ja joitain juttuja on lisätty tarinaan... sekä joitain juoniaukkoja on korjailtu. Edes klassikotkaan eivät ole täydellisiä, vaikka monet niin yrittävätkin uskotella muille ja ennen kaikkea itselleen. Klassikoita ei vain katsota niin kriittisin silmin kuin uusia elokuvia. Kuitenkaan monilta eivät ole Kaunotar ja hirviö -animaation juoniaukot menneet olankohautuksella ohi, vaan he ovat internetissä huomioineet nämä ja pistäneet ihmiset miettimään. Näköjään myös tekijät ovat törmänneet näihin ongelmiin, sillä elokuvassa annetaan ratkaisuja muutamille outouksille, mitä jotkut ovat tarinasta löytäneet. Ensinnäkin animaatiossa haltiatar kiroaa prinssin ja muut, prinssin ollessa vielä lapsi, mutta loppupuolella tästä tulee sekavaa, kun muut hahmot eivät olekaan ikääntyneet, toisin kuin prinssi. Monien ongelma oli myös siinä, että missä ihmeessä prinssin vanhemmat olivat, mille ei anneta mitään selitystä. Tässä elokuvassa on päädytty siihen ratkaisuun, että prinssi ja muut kirotaan, kun prinssi on nuori aikuinen, eikä kukaan ikäänny kirouksen alaisina. Leffassa myös annetaan lisätietoa prinssin vanhemmista, jolloin ymmärtää paremmin, miksi prinssi oli vain alamaistensa kanssa. Toiseksi monet ihmettelivät, miksei kukaan kylässä muista, että he elivät aiemmin kuningaskunnassa tai että lähistöllä olisi aikoinaan tärkeä linna. Tässä selityksenä annetaan, että kirouksen takia kukaan linnassa olleen tuttu ei muistaisi heitä, jotta kirotut joutuisivat elämään lopun aikansa hylkiöinä. Kolmantena leffassa yritetään korjata sitä, että animaatiossa linnan tapahtumat tuntuvat kestävän parin vuodenajankin verran, kun taas samanaikaiset kylän tapahtumat tuntuvat kestävän vain parisen päivää. Tässä asia on ratkaistu sillä, että kaikki tapahtuu kesällä, mutta jotta kuuluisat talvikohtaukset saataisiin mukaan, linnan ympärillä on kaiken aikaa taianomaisesti lunta. Valitettavasti tässä tapauksessa ongelma ei kuitenkaan ratkea täysin, sillä tuntuu siltä, että Belle viettäisi linnassa aikaa viikkoja, kun taas kylän tapahtumat kestävät edelleen vain pari päivää.
Ongelmien ratkaisemisen lisäksi mukaan on tuotu muitakin uusia asioita. Sen lisäksi, että prinssin vanhempien tarinaa selvitetään, myös Bellen äidin kohtaloa tuodaan esille, sillä hän ei esiinny animaatioversiossa ollenkaan. Tämä on ihan mielenkiintoinen lisäys, mutta se tuntuu yhdessä kohtaa vievän liikaa pois päätarinasta, vaikka samaan aikaan se myös syventää Bellen ja hirviön suhdetta. Bellen hahmoa on tosiaan muutettu kekseliäämmäksi, jottei hän ole vain hento neitokainen. Kiroukseen on lisätty uusia yksityiskohtia: aina kun terälehti putoaa, linnan asukkaat muuttuvat pienesti enemmän esineiksi, joita he muistuttavat, minkä lisäksi linnasta itsestään sortuu paloja. Nämä olivat mielestäni toimivia ratkaisuja ja pääasiassa muutokset toimivat, sekä antoivat lisäsyitä sille, miksi tämä elokuva piti tehdä.
Elokuvan tunnelma on pääasiassa hyvin luotu. Intro, jossa katsojille kerrotaan kirouksen lähtökohdat, ei vielä täysin vakuuta, mutta kun päästään "nykyhetkeen", leffa lähtee liikkeelle ja imaisee katsojan mukaansa. Itse kuuluin niihin katsojiin, jotka odottivat näkevänsä eri kohtaukset näyteltyinä versioina, joten aika ei oikeastaan käynyt kertaakaan pitkäksi elokuvan aikana. Kun kohtaus alkoi, pääsi nauttimaan siitä ja sen jälkeen ehti vain hetken miettiä, mitä seuraavaksi tulee, kun uusi kohtaus jo alkaakin. Ja välillä leffa tosiaan yllättää näyttämällä uusia kohtauksia. Bellen ja hirviön kohtauksia on mielenkiintoista seurata, vaikka tietääkin etukäteen, miten lopuksi tulee käymään. Romantiikkakakkua leivotaan tunteikkaasti ja hellästi, jotta lopputulos miellyttäisi katsojien rakkaustarinan tarvetta. On myös erittäin hauskaa aina välillä käväistä kylässä, jolloin pääsee näkemään Gastonin ja Töpön välisiä kohtauksia. Yksi yllättävimmistä asioista elokuvassa olikin, että se on todella hauska. Itse nauroin useasti elokuvan aikana, eivätkä hauskuudet lopu edes lopputaistelussakaan. Myös Lumièren ja Könnin yhteiset kohtaukset ovat hupaisia, kun Könni yrittää noudattaa sääntöjä, mutta Lumière ei voisi vähääkään välittää niistä. Seikkailun tunne on myös vahvasti läsnä ja siitä löytyy hieman jännitystä. Valitettavasti Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviöstä löytyy myös ongelmia - eikä vain aikasekoilun puolesta. Elokuvalla kestää löytää oikea taikuus, jonka tarina vaatii, mutta onneksi se lopulta huomataan piilostaan ja tuodaan valokeilaan. Alussa hieman pelottikin, että löytyyköhän sitä ollenkaan kunnolla. Vaikka elokuva onkin hauska, siinä on joitain tyhmiä juttuja, jotka aiheuttavat kulmien kohottelua. Muutamat lisäykset eivät toimi ollenkaan, etenkään uudet laulut.
Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on tietenkin animaation tavoin musikaali. Tutut kappaleet ovat tottakai mukana. "Belle" -biisissä esitellään sen nimikkohahmo. "Gastonissa" Töppö yrittää piristää Gastonia kehuskelemalla tämän upeita puolia. "Be Our Guestissa" linnan asukkaat järjestävät Bellelle musikaalinumeron ennen ruokailua. "Beauty and the Beast" on rouva Pannun laulama herkkä rakkausbiisi. "Something There" lauletaan Bellen ja hirviön rakastuessa toisiinsa. "The Mob Songissa" Gaston päättää tappaa hirviön. Pääasiassa tutut kappaleet ovat siirtyneet hienosti näyteltyyn versioon ja näyttelijät laulavat mainiosti. Valitettavasti suosikkikappaleeni "Be Our Guest" ei kuitenkaan ole niin hieno kuin toivoin, sillä siitä ei löydy samaa taianomaisuutta kuin animaatiosta, eivätkä digihahmot ole samalla lailla suloisia kuin animaation versiot. "Gaston" on kuitenkin saatu aivan nappiin ja biisiä on pidennetty toimivasti. Mukaan on tosiaan lisätty uusia biisejä, jotka eivät kuitenkaan jää mieleen, eivätkä ole kovin hyviä. Madame De Garderoben laulama "Aria" on outo ratkaisu, etenkin kun se kuullaan elokuvan ensimmäisenä lauluna, eikä se oikeastaan vakuuta. Linnan asukkaiden laulama haaveilubiisi "Days in the Sun" toimii ihan kivasti leffan aikana, mutta sitä ei muista jälkikäteen (jos ei kuuntele leffan soundtrackia Spotifysta jälkikäteen, kuten minä teen juuri nyt). Hirviön laulama "Evermore" on myös aika turha lisäys, sillä sen tilalla olisi pitänyt olla pelkkä epätoivoinen, surua ja rakkautta täynnä oleva karjaisu. Parissa kohtaa tuntuu hieman siltä, että musikaalikohtaukset eivät kuulu niihin - olivat ne uusia tai vanhoja biisejä - vaan ne ovat mukana pakotetusti, sillä tässä leffassa on pakko laulaa aina välillä. Hienoa on, että elokuvan musiikeista vastaa animaation tavoin Alan Menken, joka on myös tehnyt hyvää työtä muiden sävellysten kanssa elokuvaa varten.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Bill Condon, joka on aiemmin tehnyt mm. Twilight -sarjan (2008-2012) päätösosat Twilight - Aamunkoi, osa 1 (Twilight: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) ja Twilight - Aamunkoi, osa 2 (Twilight: Breaking Dawn - Part 2 - 2012). Tässä Condon osoittaa, että hänet kannattaa valita hyviinkin elokuviin, sillä hän on siirtänyt hienosti animaatiota näytellyksi elokuvaksi. Käsikirjoituksesta vastaavat Stephen Chbosky ja Evan Spiliotopoulos, jotka olisivat voineet keskittyä uusiin kohtiin tarkemmin, jotta ne sopisivat paremmin tutun tarinan lisukkeeksi. He ovat kuitenkin saaneet paljon hyvää aikaiseksi ja loppujen lopuksi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö onkin erittäin mainio satuelokuva, jonka katsoo virheistään huolimatta mieluusti uudestaan. Leffa on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat muutamaa digihahmoa lukuunottamatta erinomaisia. Lavasteet ovat upeita ja puvustus on tyylikkäästi toteutettu. Äänitehosteilla on tuotu myös hyviä lisäyksiä kohtauksiin ja kyllä se hirviö osaa tarvittaessa karjaista huikeasti.
Yhteenveto: Uusi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on todella hyvä seikkailuelokuva, joka on taidokas esimerkki siitä, miksi Disney-klassikkoja kannattaa päivittää näytellyiksi versioiksi. Alkuperäisen animaation taikaa tämä leffa ei saavuta, vaikka onkin useasti lähes kuva kuvalta identtinen sen kanssa. Uusista jutuista jotkut ovat toimivia ja jotkut taas eivät - etenkään uudet laulut. Tutut biisit ovat mainioita ja leffan näyttelijät osaavat onneksi laulaa. Emma Watson on loistovalinta Belleksi, vaikka hänen esiintymisensä alussa takelteleekin. Dan Stevensin hirviö ei näytä kaikista parhaimmalta, mutta on hän silti tarpeeksi toimiva rooliin. Luke Evans on mahtava itseään täynnä olevana Gastonina ja Josh Gad on todella mainio Gastonin Töppö-apurina. Yksi suosikkihahmoistani Lumière ei tässä täysin vakuuta, vaikka Ewan McGregorin hölmö ranskalaisenglanti toimiikin. Sen sijaan Könni on hassu. Elokuva on muutenkin hauska, vaikka tyhmiäkin kohtia on mukana. Leffassa on saatu korjailtua juoniaukkoja animaatioversiosta, mutta ajan kulumista ei ole vieläkään täysin ratkaistu. Visuaalinen ilme on pääasiassa toimiva, vaikka jotkut digihahmot hieman silmiä häiritsevätkin. Lavastus ja puvustus ovat taidokkaasti toteutetut. Ohjaaja Bill Condon selvästi tietää, mitä on elokuvaltaan halunnut. Ongelmistaan huolimatta Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on todella hyvä ja suosittelenkin sitä animaatioversion faneille. Myös ne jotka eivät ole nähneet alkuperäistä leffaa, voivat nauttia tästä. Jos kaipaatte fantasiaelokuvaa, jossa on seikkailua, romantiikkaa, huumoria ja jännitystä, tässä on oiva elokuva teille. Ei voi muuta sanoa kuin että lisää näitä näyteltyjä versioita kehiin, jos taso vaan pysyy samana! Tulossa on uudet versiot mm. Dumbosta (1941), Aladdinista ja Mulanista (1998). Kenellä muulla tuli muuten yhdestä Bellen kohtauksesta mieleen The Sound of Music (1965)...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.darkhorizons.com
Beauty and the Beast, 2017, Walt Disney Pictures, Mandeville Films
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Alan Rickman, Maggie Smith, Helena Bonham Carter, Matthew Lewis, Tom Felton, Bonnie Wright, Julie Walters, David Thewlis, Ciarán Hinds, Evanna Lynch, James Phelps, Oliver Phelps, Jason Isaacs, Helen McCrory, Warwick Davis, Robbie Coltrane, Jim Broadbent, David Bradley, Emma Thompson, John Hurt ja Michael Gambon Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12
Harry Potter on ehdottomasti minulle kaikista tärkein tarina. Äitini luki minulle Potter-kirjoja (1997-2007), kun olin ihan pieni ja olin nähnyt Potter-elokuvia (2001-2011) sitä mukaan, kun niitä ilmestyi kauppoihin. Sarjan taikamaailma on ollut minulle tuttu ihan lapsesta lähtien ja Tylypahka on osittain ollut minun "toinen kotini". Sinne oli helppo paeta muuta maailmaa ja oli aina niin hienoa päästä jälleen seikkailemaan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Ei siis mikään ihme, että sarjalla on niin suuri arvo minulle. Muistan, kun menin katsomaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n, sen ensi-iltapäivänä kesällä 2011 ja minun vatsani oli jännityksestä sekaisin aamusta alkaen siihen asti, että elokuva oli päättynyt. Se oli tietysti minun eniten odottamani elokuva siltä vuodelta. Minua jännitti, miten sarjan lopetus oltiin saatu muutettua elokuvaksi ja olisiko se niin hieno kuin toivoin. Kun elokuva päättyi, minulle oli hyvin vaikeaa sisäistää se fakta, että tämä olisi viimeinen osa. Olen nähnyt elokuvan tietysti jälkikäteen useaan otteeseen, enkä vieläkään pysty katsomaan elokuvaa läpi ilman, että sisälläni on voimakas tunne, joka kertoo siitä, kuinka tärkeä elokuva on kyseessä. Kuitenkaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei ollut sarjan viimeinen tuotos ja tarina jatkuikin Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child - 2016) -nimisellä näytelmällä, jonka käsikirjoitus julkaistiin myös kauppoihin. Se jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä loppuu. Sen lisäksi tänä vuonna ilmestyy myös elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), joka taas kertoo ajasta pitkälti ennen Harry Potterin tapahtumia. Juuri sitä elokuvaa varten täytyi jälleen ottaa vanhat kunnon Potter-elokuvat hyllystä, katsoa ne uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostella ne.
Harry, Ron ja Hermione palaavat Tylypahkaan tuhoamaan viimeiset hirnyrkit. Valitettavasti lordi Voldemort on saanut selville heidän suunnitelmansa ja taikakoulu muuttuu sotatantereeksi.
Vaikka Daniel Radcliffe olikin useaan otteeseen humalassa kuvauksissa, hänen suorituksensa Harry Potterina tuntuu olevan vihdoin juurikin oikea. Harry on hyväksynyt paikkansa maailmassa ja hän tietää tasan tarkkaan, mitä hänen täytyy tehdä, voittaakseen Voldemortin. Hän myös tietää, ettei hänen oma tulevaisuutensa välttämättä ole kovin valoisa, mutta onkin valmis menemään niin pitkälle kuin vain voi, jotta hänelle rakkaat henkilöt olisivat turvassa. Harry nähdään tässä erittäin vakavana, eikä hänen kasvoillaan näy hymyä kovinkaan usein. Eipä hänellä oikeastaan ole mitään syytä hymyillä. Rupert Grintin näyttelemä Ron Weasley ja Emma Watsonin esittämä Hermione Granger pysyvät tietysti Harryn tukena, vaikka mikä olisi. Hahmot toimivat taistelussa enemmän kahdestaan ja he alkavat vielä enemmän lämmetä toisilleen. Sekä Grint että Watson suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Matthew Lewisin näyttelemä Neville Longbottom on muuttunut kömpelöstä pojasta sankariksi, joka johtaa muita Tylypahkan oppilaita taistoon. Nevillen hahmokaari on yksi parhaista, sillä muutos on niin selkeä. Harryn tyttöystävä/Ronin sisko Ginny Weasley (Bonnie Wright) ei paljoa tee, mutta näkyy välillä taustalla taistelemassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) pääsee auttamaan Harrya tehtävässä, muttei erityisemmin osallistu sotaan. Muut tutut oppilaat, kuten Seamus Finnigan (Devon Murray), Dean Thomas (Alfred Enoch), Cho Chang (Katie Leung) ja Lavender Brown (Jessie Cave) nähdään myös elokuvassa. Seamusin pyrotaidoille on vihdoin oikeatakin käyttöä.
Maggie Smithin näyttelemä Professori McGarmiwa nähdään jälleen, kuten muutkin Tylypahkan opettajat. McGarmiwa on synkempi kuin aiemmin, mutta hän tuo myös hieman huumoria mukaan ja välillä hän näyttää äidillistä huolta oppilaitaan, etenkin Harrya kohtaan. Professori Kuhnusarvio (Jim Broadbent) ei paljoa tee, mutta pääsee silti näkymään ruudulla, kuten myös professori Lipetit (Warwick Davis). Emma Thompsonin näyttelemä ennustuksen opettaja professori Punurmio nähdään taas, mutta Robbie Coltranen osuus Hagridina jää hyvin pieneksi. Vahtimestari Voro (David Bradley) käväisee elokuvassa pari kertaa ja on kaikessa yrmyilyssäänkin oikein mainio tapaus. Feeniksin killan jäsenet osallistuvat tietysti mukaan taisteluun. Remus Lupin (David Thewlis), Nymfadora Tonks (Natalia Tena) ja Kingsley Kahlesalpa (George Harris) nähdään kaikki lyhyesti. Molly ja Arthur Weasley (Julie Walters ja Mark Williams) ovat saapuneet koululle suojelemaan lapsiaan ja mukana ovat myös Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps), sekä pari kertaa taustalla vilahtava Percy Weasley (Chris Rankin). Arthur Weasley ei paljoa tee elokuvan aikana, mikä oli hieman sääli. Bill Weasley (Domhnall Gleeson) ja hänen vaimonsa Fleur Delacour (Clémence Poésy) nähdään elokuvan alussa lyhyesti. Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tuntuu samaan aikaan sekä vaarallisemmalta, että myös heikommalta. Fiennes on edelleen täydellinen valinta pimeyden ruhtinaan rooliin, ja hänen eleensä ja ilmeensä toimivat pahiksella uskomattoman hienosti. Voldemort päästelee välillä hieman kummallisia äännähdyksiä, jotka ovat aika koomisia, mutta ne tuovat tavallaan oman lisäyksensä hahmoon. Voldemort myös näyttää ensimmäistä kertaa oikeasti pelkoa, tajutessaan, että Harrylla on todellinen mahdollisuus voittaa hänet.
Muina pahiksina nähdään tietysti Alan Rickmanin näyttelemä Severus Kalkaros, jonka taustoja avataan hieman enemmän. Kalkaros on myös yksi parhaiten kirjoitettuja hahmoja sarjassa, sillä hänestä paljastuu kaiken aikaa jotain uutta, eikä hän oikeasti ole se luihu, ilkeä mies, millaisena hänet esitettiin ensimmäisessä elokuvassa. Alan Rickman on tietysti erinomainen roolissaan. Levätköön hän rauhassa. Helena Bonham Carter sopii täydellisesti hulluksi Bellatrix Lestrangeksi. Hahmo nähdään hieman erilaisena elokuvan alussa, mutta silloin kyseessä ei olekaan oikea Bellatrix. Jason Isaacsin näyttelemä Lucius Malfoy on vielä heikommassa hapessa kuin aiemmin. Narcissa Malfoy (Helen McCrory) ei paljoa tee taistelussa. Luciuksen ja Narcissan poika Draco Malfoy (Tom Felton) on yhä vain vähemmän ja vähemmän paha, eikä enää tiedä, mitä haluaa elämältään. Sarjan alkupäässä ylimielisiltä vaikuttaneet Lucius ja Draco ovat myös muuttuneet hienosti sarjan aikana. Muita hahmoja elokuvassa on mm.Harry Potter ja viisasten kivestä tuttu maahinen Lujahaka, jota näyttelee myös Warwick Davis. Samasta elokuvasta tuttu Ollivander (John Hurt) nähdään ihan elokuvan alussa. Uutena hahmona sarjaan esitellään professori Dumbledoren veli, Aberforth Dumbledore, joka on hyvin erilainen hahmo kuin veljensä, vaikka vaikuttaakin myös arvokkaalta. Aberforthina nähdään Ciarán Hinds.
Elokuvan alussa näytetään Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n loppukohtaus pätkittynä, jossa lordi Voldemort löytää seljasauvan Dumbledoren haudasta. Sen enempää aiempia tapahtumia ei oikeastaan pohjusteta, vaan tarinaa jatketaan sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet aiemmat elokuvat. Harry, Ron, Hermione, Luna, Lujahaka ja Ollivander ovat turvassa Billin ja Fleurin luona Simpukkamökissä, mutta eivät kauaa; pääkolmikon täytyy saada tehtävänsä päätökseen. Lujahakan kautta he saavat selville, että yksi hirnyrkeistä on piilotettu Irveta-pankkiin ja Harrylle selviää myös, että yksi löytyisi Tylypahkasta. Heidän täytyy siis suorittaa mahdottomuus mahdottomuuden perään, eli murtautua pankkiin, mitä kukaan ei ole ennen pystynyt toteuttamaan ja sen jälkeen päästä salaa Tylypahkaan, jota vartioivat Voldemortin kuolonsyöjäjoukot ja ankeuttajat. Todelliset ongelmat alkavat, kun Voldemort saa selville Harryn suunnitelman ja johtaa joukkonsa kohti Tylypahkaa. Kuten jo aiemmin on saattanut arvata, Harry Potterin lopetus on massiivinen, eikä kovin monelle hahmolle käy hyvin.
Siitä hetkestä, kun Warner Brosin logo liukuu pilvien halki, kuva kulkee sen läpi ja näytetään tylyksi muuttunut, ankeuttajien ympäröimä Tylypahka, elokuva on täydellinen. Tai ainakin melkein. Muutama asia on poistettu kirjasta, jotka olisivat mielenkiintoisia sivujuonia, mutta kun muuten kokonaisuus toimii niin mielettömän hienosti, ei katsojana välttämättä edes jää kaipaamaan niitä. Henkilölle, jolle Harry Potter on erittäin tärkeä - jolle tarina on tuttu lapsuudesta lähtien, tämä elokuva pääsee koskettamaan niin voimakkaasti, ettei sitä välillä ole kovin helppoa katsoa. Elokuvasta näkee, että sen tekijät ovat tienneet sen olevan viimeinen osa. Näyttelijöistä näkee, että he tietävät tämän olevan viimeinen. Katsojat tietävät, että tähän Harryn tarina päättyy. Ja sen ei tietenkään halua päättyvän. Kun lopputaistelu lähestyy, niin itsestäni alkaa tuntua jo pahalta, sillä en halua, että tarina olisi jälleen ohi. Joka kerta, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 päättyy, minulle tulee todella tyhjä olo. Kuin ankeuttaja, sarjan päättyminen vie itsestäni onnen tunteen, vaikka tiedänkin, että pystyisin katsomaan elokuvat vaikka heti uudestaan. Tai lukemaan kirjat. Kovin moni elokuva ei pysty koskettamaan minua niin syvästi kuin tämä. Minä en yleensä itke elokuvien aikana, mutta on se pakko tunnustaa, että parina kertana, kun olen tätä katsonut, niin kyynel on valunut poskea pitkin. Siinä on ehkä suurin syy, miksi tämä kuuluu suursuosikkieni joukkoon.
Silti minun on pakko myöntää, että itsenäisenä teoksena tämä ei ole kaikista parhain. Jos ei ole koskaan ennen nähnyt Harry Potter -elokuvia tai lukenut sarjan kirjoja ja katsoo tämän vaikkapa televisiosta, niin eihän tässä ole paljoa järkeä. Se ei selittele erityisemmin mitään, eikä muisteluosioihin pääse kiinni, jos tarina ei ole tuttu. Toisaalta on täysin järjetöntä miettiä tätä itsenäisenä teoksena. Nimensä mukaisesti tämä on "osa 2" ja se kuuluukin katsoa yhdessä ensimmäisen osan kanssa. Ja ne kaksi osaa kuuluu katsoa yhdessä muiden sarjan elokuvien kanssa. Jos siis joku on nyt jostain kumman syystä tehnyt sen virheen, että on aloittanut tästä elokuvasta, niin omapa on mokasi. Katso aiemmat elokuvat läpi ja palaa vasta sitten tähän osaan. Siinä kohtaa elokuvan hienous aukeaa.
Takaisin itse tarinaan: Elokuvan alku on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin edellisen osan loppu. Sama seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja Irveta-kohtaus on aivan loistava aloitus. Tavallaan elokuva tuntuu enemmän Potterilta kuin edellinen osa, sillä tässä paikat ovat tutumpia, kun taas Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä käytiin useissa paikoissa, joita ei oltu aiemmin nähty, esimerkiksi joissain metsissä ympäri Brittejä. Katsoja pääsee heti jännitykseen mukaan, eikä elokuva päästä irti otteestaan - ei edes siinä kohtaa, kun lopputekstit alkavat. Kun päästään Tylypahkaan, niin elokuva muuttuu sotaleffaksi; kivääreiden ja konetuliaseiden sijaan vain käytetään taikasauvoja ja loitsuja. Etenkin kovimmille faneille voi elokuva tuottaa helposti surua, kun näkee tuttujen hahmojen kuolevan ja rakkaan Tylypahkan tuhoutuvan taistelussa. Kun taikakoulua pitää kuin kotinaan, niin ei sellaisen paikan romuttumista ole helppoa katsoa. Eikä ole Harryllekään. Hän joutuu seuraamaan sivusta, kun hänelle rakkaat ihmiset menehtyvät ja hänen silmistään näkyy syyllisyyden tunne, sillä hän kokee olevansa taistelun aiheuttaja. Silti hän tietää, että sille kaikelle on tarkoituksensa. Hänen täytyy vain löytää itsestään voimaa, jotta voi voittaa Voldemortin.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on erittäin synkkä elokuva. Ei vain teemoiltaan, vaan kuvat ovat oikeasti useasti todella pimeitä. Elokuva tapahtuu suurimmaksi osaksi yhden yön aikana, joten päiväsaikaan sitä voi olla vaikea katsoa, kun valo heijastaa ruudulta. Suosittelenkin siis jopa pimentäviä verhoja tai ihan vain katsomaan elokuvan illalla tai yöllä. Vaikka hahmoja näkee kuolevan ja kamalat tunteet, joita hahmot kokevat, välittyvät hienosti kotikatsomoonkin, niin elokuvaan on silti saatu toimivasti mukaan hieman huumoriakin, etenkin professori McGarmiwan ja vahtimestari Voron, sekä varmaan monelle tulleen yllätyksen, eli lordi Voldemortin kautta. Pidän siitä, että sarjassa on uskallettu ottaa jälleen askel synkempään suuntaan, enkä usko kovinkaan monen odottaneen, että sarja päättyisi iloisissa merkeissä. Jos on herkkä itkemään elokuvien aikana, niin annan neuvoksi kaivaa nenäliinat esiin kyyneleiden pyyhkimistä varten. Varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa on pitkä, surullinen osuus, kunnes jälleen taistellaan. Taistelukohtaukset ovat todella hienoja ja etenkin lopputaistelu on aivan huikean upea!
Kuten jo sanoin, elokuvasta näkee, että tekijät ovat tienneet sen olevan sarjan viimeinen. Siitä syystä elokuvaan on lisätty mukaan paljon viittauksia aiempiin elokuviin. Ensinnäkin tarvehuoneessa katsoja pääsee näkemään esimerkiksi Viisasten kivestä tutut shakkinappulat, Salaisuuksien kammiosta tutut riiviöt ja possupatsaan, joka näkyi Valedron muistossa. Myös pimeyden voimilta suojautumisen luokasta tuttu lohikäärmeen luuranko näkyy vilaukselta. Sen lisäksi taistelun aikana yhdessä kohtauksessa Harry, Ron ja Hermione kohtaavat erilaisia, entuudestaan tuttuja vaaroja, jotka ilmestyvät samassa järjestyksessä kuin sarjassa: peikko, jättihämähäkit, ihmissusi ja lauma ankeuttajia. Tällaiset pienet yksityiskohdat tuovat vielä lisää eloa ja tunnetta mukaan elokuvaan ja lisäävät "nautintoa" katsojan - etenkin fanin - kokemukseen. Uusia asioita tai paikkoja ei oikeastaan esiinny elokuvassa, vaan lähes kaikki on jo tuttua. Merkittävimmät uudet jutut ovat Aberforth Dumbledore, Tylypahkan taistelevat patsaat, sekä peikot/jättiläiset, jotka ovat hyvin erilaisia kuin Viisasten kivessä esiintynyt yksilö. Sarjassa päästään myös jälleen näkemään lohikäärme, tällä kertaa vaalean harmaa, sokea "ukrainalainen rautamaha".
Kolmen edellisen osan tapaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n on ohjannut David Yates, joka on tehnyt erittäin hienoa työtä sarjan päätöksen kanssa. Steve Kloves on saanut kirjan siirrettyä upeasti elokuvakäsikirjoitukseksi. Vaikka jotkut asiat puuttuvat, joita kirjassa esiintyy, pysyy kokonaisuus silti täydellisesti kasassa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja kaikkien tyylikkäiden taistelukuvien ohella yhdet lempikuvistani elokuvassa ovat Irvetassa nähtävät, yläkulmasta otetut kuvat Hermionesta ja Ronista, jotka tuovat uhkaavaa tunnelmaa todella hienosti lisää. Leikkaus on sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tietysti erittäin hieno. Ainoa ongelmani on, että kohta jossa lennetään luudanvarsilla liekkien läpi, näyttää hieman heikosti toteutetulta ja siitä näkee selkeästi, että luudat heiluvat todellisuudessa vihreiden kankaiden edessä. Värikkääksi tätä ei voi oikeastaan kutsua, sillä saturaatiota on vähennetty selvästi, jolloin harmaan eri sävyt tuntuvat luovan elokuvan värimaailman. Musiikista vastaa edellisen elokuvan tavoin Alexandre Desplat ja hän on luonut erittäin kauniin ja täydellisyyttä hipovan soundtrackin sarjan päätöselokuvalle. Vaikka elokuvaa varten sävellettyä musiikkia jaksaisi kuunnella ties kuinka paljon ja se tuo tunnelmaan oman lisäkosketuksensa, niin kohdat joissa musiikkia ei esiinny lainkaan, ovat myös todella vaikuttavia. Välillä pelkkä hiljaisuus on äärimmäisen koskettavaa kuultavaa. Ilman musiikkia myös huikeasti luotu äänimaailma pääsee paremmin esille. Hienoa oli tietysti kuulla tuttu, ensimmäisten elokuvien teemamusiikki parissakin kohtaa, mikä aiheuttaa joka kerta itselleni kylmiä väreitä. Iho menee muutenkin kananlihalle useaan otteeseen elokuvan aikana. Lavastus, puvustus ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja.
Blu-rayn kuvanlaatu on upea; se on terävä ja täysin moitteeton. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jolla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa, jolloin leffa kestää hieman kauemmin. Mukana levyllä on myös pätkä Final Farewells from Cast and Crew. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten Pottermoren esittelyvideo, Harry Potterin päättymisestä kertovia pätkiä, leffojen tekosalaisuuksien paljastuksia, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, Daniel Radcliffen ja J.K. Rowlingin keskustelu sarjasta, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kahdeksas, lähes tunnin kestävä osa Growing Up, jossa näyttelijät ja tekijät kertovat, millaista oli kasvaa sarjan kanssa.
Yhteenveto: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on täydellinen päätös elokuvasarjalle! Se nappaa katsojan mukaan heti alussa ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Näyttelijät suoriutuvat kaikki todella hyvin rooleistaan ja on hienoa nähdä todella monen palaavan rooleihinsa, vaikka näkyisivätkin vain hetken. Hagrid olisi voinut olla isommassa roolissa. Pääkolmikon kemia toimii täydellisesti. Aberforth Dumbledore on mainio lisäys tarinaan ja avaa Albus Dumbledoren taustoja lisää. Faneille elokuvan katsominen voi olla vaikea paikka, sillä siinä on niin suuri tunnelataus mukana. Itse en vain kykene katsomaan tätä ilman, että se koskettaa minua syvästi. Kun näkee Tylypahkan tuhoutuvan ja tuttujen hahmojen kuolevan, niin eihän sitä vain kykene neutraalisti katsomaan elokuvaa läpi. Yksinäisenä teoksena Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei tietenkään ole niin vaikuttava, muttei sitä olekaan tarkoitus katsoa sellaisena. Jos ette ole vielä nähneet Harry Pottereita, niin tehkää itsellenne palvelus ja katsokaa ne! Minulle kyseessä on hienoin ja tärkein tarina, mitä tiedän. Kun katsoin elokuvaa, minulla oli Kuoleman varjelukset -paita päällä ja join kaakaota Potter-mukista. Saa nähdä, tekeekö Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oikeutta näin hienolle sarjalle. "Harry Potter ja kirottu lapsi" ei nimittäin tehnyt ollenkaan. En usko, että koskaan tulee olemaan niin hienoa tarinaa kuin Harry Potter, joka vaikuttaisi yhtä monen henkilön elämään samalla tavalla. J. K. Rowling on nero. Ihan oikeasti, katsokaa nämä elokuvat ja lukekaa HarryPotter -kirjat!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.insightfulinnovations.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2, 2011, Warner Bros, Heyday Films, Moving Picture Company
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Helena Bonham Carter, Imelda Staunton, Robbie Coltrane, Alan Rickman, Jason Isaacs, Tom Felton, Rhys Ifans, Bill Nighy, Warwick Davis ja Toby Jones Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia Ikäraja: 12
J.K. Rowlingin kirjoittamat Harry Potter -kirjat (1997-2007) ja niistä tehdyt elokuvat (2001-2011) ovat tärkeä osa elämääni. Nyt kun taikamaailmaa laajennetaan uudella elokuvalla Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), oli jälleen aika palata katsomaan aikaisemmat elokuvat ja arvostella ne. Muistan, kun "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" -kirja julkaistiin suomeksi 2008 ja sain sen heti ensimmäisenä päivänä ja luin sen todella nopeasti alusta loppuun - sekä vielä uudestaan samana vuonna. Kun ilmoitettiin, että viimeinen kirja jaettaisiin kahteen elokuvaan, olin hieman huolestunut, sillä en ollut aiemmin nähnyt samanlaista toteutusta ja mietin, miten koko juttu toimisi. Tietenkin mietin myös, mistä kohtaa kirjaa tarina katkeaisi? Lukiessani kirjaa uudestaan, arvelin löytäneeni mahdollisen kohdan, mihin Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 päättyisi ja olinkin lopulta oikeassa. Näin elokuvan leffateatterissa sen ensi-iltapäivänä, sekä kaksi päivää myöhemmin ja vielä kolmannen kerran seuraavassa kuussa. Tuntuihan se hieman hölmöltä, että tarina jäi pahasti kesken, mutta onneksi tarinan päätöstä täytyi odottaa vain vähän yli puoli vuotta.
Harry, Ron ja Hermione lähtevät etsimään ja tuhoamaan lordi Voldemortin hirnyrkkejä, jotta he voivat lopulta tuhota itse Voldemortin.
Daniel Radcliffen suoritus Harry Potterina on suurimmaksi osaksi hyvä, vaikka jälleen heikompiakin hetkiä löytyy. Harry on nyt viimeistään hyväksynyt täysin sankarin roolinsa ja aikoo tuhota lordi Voldemortin lopullisesti. Harryssa nähdään jälleen synkempiä puolia, mutta hän näyttää myös välittävänsä tärkeistä henkilöistä elämässään. Rupert Grintin esittämä Ron Weasley vasta näyttääkin synkempiä puolia. Grint on kehittynyt sarjaa tehdessään huimasti ja tässä todistaa, että hänessä on oikeasti potentiaalia vakavasti otettavaksi näyttelijäksi, eikä "vain" Harry Potter -tähdeksi. Emma Watsonin näyttelemä Hermione Granger näyttää taas tietävänsä enemmän kuin muut ja pääsee myös taistelemaan. Watson on tuttuun tapaansa hyvä. Pääkolmikon kemia toimii elokuvassa täydellisesti ja mielestäni on hienoa, että yhdessä kohtaa yksi heistä ehdottaa jopa luovuttamista, kun tehtävä näyttää niin mahdottomalta. Usein tällaisissa tarinoissa vain mennään eikä meinata, mitä tavalliset ihmiset eivät tekisi. Harry Potter ja Feeniksin killassa hieman kylmäksi jättänyt Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tekee tässä karmivan paluun. Hahmo on saatu jälleen täydelliseksi ja paikoitellen Voldemort on oikeasti pelottava. Pelottavampi on kuitenkin hänen käärmeensä Nagini, jonka kanssa nähdään yksi todella jännittävä kohtaus.
Muut tutut pahikset, eli hullu Bellatrix Lestrange (Helena Bonham Carter), Matohäntä (Timothy Spall) ja Severus Kalkaros (Alan Rickman) nähdään tietty. Elokuvassa myös esitellään uusia pahiksia, kuten kaapparit, joihin kuuluvat mm. Scabior (Nick Moran) ja lyhyesti edellisessä elokuvassa esiintynyt Fenrir Harmaaselkä (edesmennyt Dave Legeno). Vaikka hahmo ei täysin pahis olekaan - ollessaan silti erittäin inhottava - niin myös Dolores Pimento esiintyy jälleen sarjassa ja häntä näyttelevä Imelda Staunton suoriutuu osasta tuttuun tapaansa hyvin.
Ensimmäistä kertaa koko Malfoyn perhe nähdään yhdessä. Tom Feltonin näyttelemästä Draco Malfoysta näkee selkeää pelkoa, sillä hän ei kuitenkaan täysin kuulu Kuolonsyöjien joukkoon, vaikka niin kuvitteli. Hänen isänsä Lucius Malfoy (Jason Isaacs) joutui viettämään vuoden Azkabanin vankilassa ja sen myös huomaa, sillä hahmo on todella riutunut. Oli hienoa nähdä, miten aiemmin niin tyylikkäästä ja mahtavasta miehestä muuttui sellainen ihmisraunio. Dracon äiti Narcissa (Helen McCrory) ei valitettavasti paljoa tee elokuvassa.
Ronin sisko/Harryn tyttöystävä Ginny Weasley (Bonnie Wright) esiintyy vain elokuvan alussa. Kaksoset Fred ja George (James ja Oliver Phelps) ovat myös mukana, eikä elämä ole enää yhtä iloista heille. Arthur (Mark Williams) ja Molly Weasley (Julie Walters) eivät paljoa tee tässä. Elokuvassa esitellään uutena hahmona Ronin isoveli Bill Weasley, jona nähdään Villisilmä Vauhkomieltä esittävän Brendan Gleesonin poika, Domhnall Gleeson. Bill Weasleyn morsiamena nähdään Harry Potter ja liekehtivästä pikarista tuttu Fleur Delacour (Clémence Poésy). Kirjoissa esiintyvää Charlie Weasleyta ei nähdä vieläkään.
Brendan Gleesonin esittämä Villisilmä Vauhkomieli pistäytyy elokuvan alussa, kuten myös Hagrid-jätti (Robbie Coltrane) lentävän moottoripyöränsä kanssa, pariskunta Remus Lupin (David Thewlis) ja Nymfadora Tonks (Natalie Tena), sekä Kingsley Kahlesalpa (George Harris). Uutena hahmona nähdään myös varasteleva Mundungus Fletcher (Andy Linden), joka jostain kumman syystä kuuluu hyvisten joukkoon. Fletcher on aika inhottava tapaus ja Linden on uskottava roolissaan.
Tuttuja oppilaita ei erityisemmin nähdä elokuvassa; ainoastaan lyhyessä kohtauksessa Tylypahkan pikajunassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) on isommassa roolissa ja katsojille esitellään vihdoin hänen isänsä, Ksenofilius Lovekiva (Rhys Ifans), jolla on tärkeä rooli elokuvan juonen kannalta. Ifans on tuttuun tapaansa hyvä ja sopii täydellisesti hieman kummallisen haihattelijan rooliin. Yksi parhaista asioista elokuvassa on mielestäni Dobbyn paluu. Dobby on kenties jopa suosikkihahmoni koko sarjasta. Kuten jo sanoin Salaisuuksien kammion arvostelussani, minulla on sydämessä paikka suloisille hahmoille elokuvissa ja Dobby on yksi niistä. Dobby on todella sympaattinen ja tuo huumoria mukaan. Hänellä on yhä vaatteenaan tuttu tyynyliina, mutta on saanut jostain hommattua pienet tossut, jotka sopivat hahmolle täydellisesti. Dobby on toteutettu upeasti ja hänen äänenään kuullaan Toby Jones. Dobbyn lisäksi myös kotitonttu Oljo nähdään jälleen ja hänen äänenä toimii Simon McBurney.
Elokuvassa nähdään myös Harry Potter ja viisasten kivessä esiintyneet Lujahaka-maahinen (Warwick Davis) ja sauvakauppias Ollivander (John Hurt). Joko Hurt on maskeerattu todella voimakkaasti tai sitten hän vain on oikeasti jo niin vanha kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Tässä myös esitellään vielä kaksi uutta hahmoa. Elokuvassa on uusi Taikaministeri nimeltä Rufus Rymistyir, jota näyttelee todella lahjakas Bill Nighy. Hahmo ei kauaa esiinny, mutta hän pitää todella vaikuttavan puheen alussa. Taikahistorioitsija Bathilda Bagshotia esittää Hazel Douglas ja pakko sanoa, että Bagshot on ehkä karmivin mummeli, jonka olen koskaan nähnyt. Toivottavasti ei tarvitse kadulla törmätä häneen - etenkään pimeällä.
Elokuva alkaa hyvin synkissä merkeissä. Uusi taikaministeri Rufus Rymistyir pitää puhetta siitä, että kaikesta huolimatta Taikaministeriö pysyisi vahvana. Harry, Ron ja Hermione valmistautuvat tulevaan matkaansa ja heti elokuvan alussa on paljon tunnetta; Dursleyn perheen lähtiessä pois, sillä muuten he voisivat olla vaarassa ja Hermione joutuu pyyhkimään vanhempiensa muistot hänestä, suojellakseen heitä. Samalla lordi Voldemort kokoontuu Kuolonsyöjien kanssa suunnittelemaan Harryn tuhoamista. Elokuvan juoni on hyvin yksinkertaisesti sitä, että hyvä yrittää tuhota pahan, samalla kun paha yrittää tuhota hyvän. Tapa, jolla juonta kerrotaan, muuttuu läpi elokuvan. Alkupuolella se tuntuu toimintapätkältä, jonka jälkeen se muuttuu jännäriksi ja siinä on samanlaisia juttuja kuin jossain pankkiryöstöleffassa, sitten se muuttuu ahdistavaksi trilleriksi ja käy jopa kauhun puolella, kunnes muuttuu tutummaksi seikkailuelokuvaksi, jollaisena kaikki Harry Potterin tietävät.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on hyvin erilainen kuin yksikään sarjan aiempi osa. Ensinnäkään siinä ei nähdä Tylypahkaa ollenkaan. Muutamat tutut oppilaat näkyvät pikaisesti, mutta pääasiassa elokuva tapahtuu ympäri Brittejä, Harryn, Ronin ja Hermionen metsästäessä hirnyrkkejä. Uhka sille, että he paljastuisivat on suuri, joten he joutuvat vaihtamaan paikkaa monta kertaa. Uhkaava tunnelma välittyy selkeästi katsojalle ja paikoitellen elokuva on todella ahdistava. Montaasi, jossa pääkolmikko kävelee hylätyissä paikoissa, samalla kun taikaradiosta kuuluu lista kadonneista henkilöistä, on todella pysäyttävä. Aiemmin Harry Pottereissa on ollut hyvänä vastapainona huumoria synkkyyden ohella, mutta tämä painottuu enimmäkseen vakavan tarinan puolelle. Elokuvassa saa nauraa vain pariin otteeseen, mutta toisaalta ei edes haittaa, että elokuva keskittyy synkempiin asioihin, sillä se pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Muutamia hengähdystaukoja onneksi löytyy ja välillä elokuva voi tuntua hieman hidastempoiselta. Katsojan huulille leviää hymy, kun Harry ja Hermione tanssivat hitaita teltassa Nick Caven "O Children" -kappaleen tahtiin. Loppu on jälleen erittäin surullinen ja se saa katsojalle voimakkaan tahdon nähdä sarjan päättävän elokuvan. Myös läpi elokuvan esiintyy kohtia, jotka voivat aiheuttaa surua, tuttujen hahmojen kuollessa.
Tämä voi hyvin helposti tuntua vain turhalta väliosalta ja tavallaan se on totta. Mutta vain "tavallaan". Se on selkeä lämmittely lopetukselle, mutta siinä on niin paljon tärkeitä asioita, että se ei ole turha. Erilaisen lähestymistavan vuoksi elokuva tuntuu hyvin kiehtovalta, sillä aiemmat osat katsoja on pääosin viettänyt tutussa ja turvallisessa Tylypahkan linnassa. Nyt päästään näkemään esimerkiksi Malfoyn perheen kartano, sekä Harryn syntymäpaikka Godricin notko. Toisin kuin tämän jälkeen ilmestyneissä sarjojen päätösosissa, kuten Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) ja Twilight - Aamunkoi, osa 2 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2 - 2012), sekä Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015), tässä on täysin perusteltua jakaa päätös kahteen elokuvaan. Ensinnäkin kirja on todella pitkä ja toiseksi siinä on niin paljon sisältöä, että yhtenä elokuvana paketti tuntuisi liian kiirehtivältä. Tällä tavalla ollaan pysytty hyvin uskollisina alkuperäiselle teokselle, vaikka joitain asioita onkin muutettu. Tämä ei tunnu rahastuspätkältä ja vaikka yksinään se on hieman sekava, niin yhdessä aiempien elokuvien ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) kanssa, tämä sopii täydellisesti kokonaisuuteen. Jos ei ole jostain syystä koskaan nähnyt Harry Pottereita tai lukenut kirjoja, niin tämä on täysin väärä osa aloittaa, sillä tällaisenaan tämä jättää helposti kylmäksi. Eihän sitä tietenkään ole tarkoitettu katsottavan ilman muita osia ja minusta onkin hienoa, etteivät elokuvat käytä turhaa aikaa selittääkseen, mitä aiemmissa osissa on tapahtunut.
Elokuvan on ohjannut David Yates, joka ohjasi myös kaksi edellistä elokuvaa. Hänellä oli niin vahva visio Harry Potter ja puoliverisestä prinssistä, että on ollut hyvä ratkaisu pitää hänet mukana loppuun asti. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu hyvin. Äänitehosteet ovat kiehtovia ja yksi hienoimmista kohtauksista teknisesti on takaa-ajo läpi metsän, sillä siinä ei ole erityisemmin musiikkia ja se painottuu enemmän äänitehosteiden puolelle. Kohtauksen kuvaus on hieman sekavaa, mutta se painottaa hyvin kohtauksessa esiintyvää paniikkia. Tehosteet ovat tietysti huikeita ja ehkä kaikkein paras tehoste on, miten "Seitsemän Potteria" -kohtaus on luotu. Taistelut ovat myös näyttäviä, etenkin alkupuolen lentotaisto. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat tietysti ammattimaisesti toteutettuja. Musiikista vastaa Alexander Desplat ja hän on luonut paljon hyviä teemoja elokuvaan.
Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jonka avulla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa. Maximum Movie Mode -versio on noin kaksikymmentä minuuttia pidempi kuin itse elokuva sellaisenaan. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten On the Road jossa nähdään leffan kuvauksia eri puolilla Englantia, näyttelijöiden haastatteluja, tekijöiden keskustelua siitä, miksi viimeinen kirja piti jakaa kahteen osaan, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter seitsemäs, tunnin kestävä osa Story, jossa J.K. Rowling ja käsikirjoittaja Steve Kloves keskustelevat kirjojen muuttamisesta elokuviksi.
Yhteenveto:Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on erittäin hyvä aloitus sarjan lopetukselle. Se kulkee eteenpäin hieman eri tyylilajeissa, jotka toimivat. Parhaimpia kohtauksia ovat mielestäni ministeriö, Godrikin notko ja juoksu metsän läpi, kuten myös montaasi, jossa kolmikko vaeltaa eri paikoissa, kuunnellen samalla radiosta kadonneiden henkilöiden listaa. Lopussa on yksi juttu, jota en anna anteeksi, mutta ymmärrän, miksi se tapahtuu. Näytteleminen on tasokasta läpi elokuvan. Grint ja Fiennes parantavat suorituksiaan ja oli hienoa nähdä Ron hieman synkempänä. Visuaalisesti elokuva on todella vaikuttava. Ohjaaja Yatesilla on vahva visio Potter-sarjan päättämisestä. Muistan, kun kävelin ulos teatterista ensimmäisen kerran nähtyäni elokuvan ja minuun iski kunnolla se tieto, että seuraava elokuva olisi sarjan viimeinen... Suosittelen Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ä kaikille sarjan faneille, sekä fantasiaelokuvien ystäville - kunhan olette tietty nähneet sarjan aiemmat osat. Jos aiemmat osat ovat tuntuneet synkemmiltä, niin tämä sitä vasta onkin. Enää ei voi Harry Potteria kutsua lasten seikkailusarjaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thegeekgeneration.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1, 2010, Warner Bros, Heyday Films
