Pääosissa: Colin Farrell, Margot Robbie, Phoebe Waller-Bridge, Kevin Kline, Jodie Turner-Smith, Lily Rabe, Hamish Linklater, Jennifer Grant, Billy Magnussen, Sarah Gadon ja Chloe East
Genre: romantiikka, fantasia, draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7
A Big Bold Beautiful Journey on Colin Farrellin ja Margot Robbien tähdittämä romanttinen satudraama. Seth Reiss kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo useita vuosia sitten ja vuonna 2020 teksti pyöri Hollywoodin "mustalla listalla" suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Lopulta Columbia Pictures ja Sony Pictures tarttuivat projektiin ja kun työryhmä oli saatu kasaan, kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024. Nyt A Big Bold Beautiful Journey on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun luin sen premissistä ja päänäyttelijöistä, mutta maailmalta kantautunut vaisu vastaanotto on laskenut odotuksiani. Kävin silti uteliaana katsomassa A Big Bold Beautiful Journeyn sen ensi-iltaviikonloppuna.
David tapaa häissä Sarahin ja yhdessä he päätyvät isolle, rohkealle, kauniille matkalle vuokra-auton navigaattorin ohjaamana, joka saa heidät pohtimaan elämiään ja ajatusmaailmojaan uudelleen.
Colin Farrell ja Margot Robbie näyttelevät Davidia ja Sarahia, kahta rakkaudessa epäonnistunutta ihmistä, jotka saavat kutsut ystäviensä häihin ja kohtaavat toisensa siellä. Sinne päästäkseen he vuokraavat autot kummallisesta palvelusta, kummallisen navigaattorin (äänenä Jodie Turner-Smith) kera, joka johdattaa heidät hääseremonian jälkeen omaan, yhteiseen seikkailuunsa. Tämän matkan aikana David ja Sarah päätyvät käymään läpi elämänsä eri vaiheita, näkemään aiemmat valintansa ja mielenmaisemansa uudessa valossa ja kenties lähtemään siitä kohti yhteistä tulevaisuutta. Farrell ja Robbie ovat kummatkin erittäin hyviä näyttelijöitä, mutta toisinaan erittäin hyvätkään näyttelijät eivät pysty feikkaamaan välilleen kemiaa ja niin on valitettavasti käynyt A Big Bold Beautiful Journeyssä. Molemmat suoriutuvat muuten hyvin, tulkitessaan hahmojensa kohtaamia erilaisia muistojen tulvia, mutta kun Davidin ja Sarahin tunteiden kuuluisi lämmetä toisilleen, eivät Farrell ja Robbie onnistu vakuuttamaan, että heidän väliltä löytyisi jotain vahvaa vetovoimaa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Phoebe Waller-Bridge ja Kevin Kline autovuokraamon työntekijöinä, Lily Rabe Sarahin äitinä, Hamish Linklater ja Jennifer Grant Davidin vanhempina, sekä Billy Magnussen, Sarah Gadon ja Chloe East muina heidän elämiensä varrelta löytyneinä henkilöinä. Sivunäyttelijät hoitavat muuten tonttinsa oivallisesti, mutta Waller-Bridgen suoritus menee teennäisen aksenttinsa kanssa jopa todella kiusalliseksi.
A Big Bold Beautiful Journey vie katsojansa matkalle, joka ei ole järin iso, eikä kovinkaan rohkea, mutta sentään toisinaan ihan nätti. Ymmärrän kyllä leffan saaman vaisun vastaanoton, sillä kiehtovasta premissistään ja hyvistä päätähdistään huolimatta itse elokuvakin on aika vaisu. Davidin ja Sarahin matka vaikuttaa aluksi paljon lupaavammalta kuin mitä se lopulta onkaan. Navigaattori ohjaa heitä oville, joista kulkemalla he päätyvät kokemaan omia menneisyyksiään ja tilanteisiin, joita he kenties ovat katuneet jälkikäteen, oli kyse sitten vanhemman tai rakkaan kanssa riitelystä, väärälle ihmiselle tunteidensa tunnustamisesta ja niin edelleen. Erittäin potentiaalista materiaalia, mutta homma jää lopulta harmillisen puolitiehen.
Elokuvassa on kieltämättä hetkensä, oli kyse sitten joistain hauskoista vitseistä tai tapahtumista, tai sitten parista dramaattisemmasta kohtauksesta, joissa David ja Sarah kohtaavat vanhempansa tilanteissa, jotka eivät menneet kummoisesti. Kuitenkin Davidin ja Sarahin romanttinen puoli jättää paljon toivomisen varaa, leffan filosofinen pohdinta elämästä, rakkaudesta ja yksinäisyydestä tuntuu hieman teennäiseltä ja elokuva käy ajoittain hieman raskassoutuiseksi. Burger Kingin tuotesijoittelu saa myös kohottelemaan kulmia. A Big Bold Beautiful Journeyn latteuden tajusi viimeistään siinä kohtaa, kun lopputekstit lähtivät käyntiin, eikä elokuva ollut herättänyt juuri sen kummempia tunteita. Tämä on niitä elokuvia, jotka toivovat saavansa katsojan tunteiden vuoristorataan, jonka jälkeen teatterista poistuisi kyyneliä pyyhkien, muuttuneena ihmisenä. Valitettavasti tämä keskinkertainen teos alkaa katoilla mielestä jo kotimatkalla.
Elokuvan on ohjannut Kogonada, jonka edellistäkin elokuvaa, After Yangia (2021) tähditti Colin Farrell. A Big Bold Beautiful Journeyn parissa Kogonadan työ on ailahtelevaa, mihin vaikuttaa toki Seth Reissin pitkään valmiina ollut ailahteleva käsikirjoitus. Teknisesti leffa on kuitenkin mainio. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tehosteetkin pääasiassa toimivat. Äänityöskentely on pätevää ja leffan parhaisiin puoliin kuuluu Hayao Miyazakin luottosäveltäjä Joe Hisaishin nätit musiikit.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Big Bold Beautiful Journey, 2025, Columbia Pictures, 30WEST, Imperative Entertainment, Chapel Place Productions, Original Films
Ohjaus: Alan J. Pakula Pääosissa: Peter MacNicol, Meryl Streep, Kevin Kline, Rita Karin, Stephen D. Newman, Greta Turken ja Günther Maria Halmer Genre: draama Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia Ikäraja: 12
Sophie's Choice, eli suomalaisittain Sofien valinta perustuu William Styronin samannimiseen kirjaan vuodelta 1979. Styron kirjoitti kirjaansa nähden Ursula Andressin mahdollisen elokuvasovituksen pääosassa, mutta kirjan lukenut Meryl Streep ihastui tarinaan niin paljon, että hän suorastaan heittäytyi ohjaaja Alan J. Pakulan jalkoihin, anoen mahdollisuutta esiintyä elokuvassa. Streep saikin roolin ja kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1982. Lopulta Sofien valinta sai maailmanensi-iltansa 8. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja tulokasnäyttelijä), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Sofien valinnan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten, kuultuani siitä usean vuoden ajan. Harmillisesti leffa tuotti pienen pettymyksen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1947 kirjailijan urasta unelmoiva Stingo muuttaa Brooklyniin, jossa hän tapaa uudet, kiinnostavat naapurinsa, äkkipikaisen biologi Nathanin ja tämän puolalaisen tyttöystävän Sofien, joka piilottelee synkkää menneisyyttään.
Peter MacNicol näyttelee Stingoa, nuorta miestä, joka haaveilee ammatista kirjailijana ja muuttaa New Yorkiin, Brooklyniin, jos siellä iskisi inspiraatio menestystyölle. Vaikka MacNicol onkin hyvä valinta rooliin, eikä hänen näyttelemisessä ole sinänsä mitään kritisoitavaa, hänen hahmonsa on aika tylsä. Lähinnä tämä johtuu siitä, että Stingo on huomattavasti kiinnostavampien hahmojen ympäröimänä koko leffan ajan, jolloin hän on lähinnä vähän hajuton ja mauton sivustakatsoja. MacNicol tulkitsee täydellisesti kolmanneksi pyöräksi jäävän ilmeitä, kun Stingo joutuu vähän väliä seuraamaan naapuriensa intohimoista pussailua.
Stingon uusina naapureina, rakastavaisina Nathanina ja Sofiena nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Kevin Kline ja parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolisuorituksellaan napannut Meryl Streep. Heti ensikohtauksestaan lähtien on selvää, ettei Nathanin ja Sofien parisuhde ole mitään ruusuilla tanssimista Sofien vaikean menneisyydentrauman ja Nathanin ennalta-arvaamattoman luonteen takia. Nathan käykin välillä pahasti hermoille, mutta Kline on silti loistava roolissaan. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Meryl Streep, joka kahmi palkintoja täysin ansaitusti. Hän on huikean upea roolissaan, kadoten täysin puolalaiseen hahmoonsa. Sen lisäksi, että Streep välittää hurjan määrän vaativia tunteita, ei voi muuta kuin ihailla, kuinka luontevasti hän puhuu englantia voimakkaalla korostuksella. Yksikään kerta, kun Sofie takeltelee sanoissaan, etsii oikeaa ilmaisua tai lausuu jonkin sanan väärin, ei tunnu näyttelemiseltä. Streep on ehdottomasti näyttelemisen kuningatar ja tämä taitaa olla hänen hienoin työnsä.
Jossain Sofien valinnan keskellä on erinomainen lyhytelokuva, sydäntä särkevä mestariteos, jossa Meryl Streep esittelee ällistyttäviä näyttelijänlahjojaan. Onkin vain harmi, että se on kääritty aika keskivertoon kolmiodraamaan, joka vie suurimman osan kestosta, eikä ole läheskään yhtä mielenkiintoista katseltavaa. Jokainen kohtaus, joka kertoo Sofien menneisyydestä, on koukuttavaa seurattavaa, eikä herkistymiseltä voi välttyä. Takaumat johtavat nimen viittaamaan valintaan, mikä Sofien pitää tehdä ja viimeistään siinä kohtaa katsojaa ottaa sydämestä. Toki elokuvan nimen voi tulkita myös tarkoittamaan sitä, että Sofien pitää valita hänen äkkipikaisen miehensä Nathanin ja nuoren romantikon Stingon välille, mutta siihen todelliseen valintaan verrattuna tämä jossittelu ei ole läheskään yhtä kiinnostavaa.
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. Minä kyllä pidän tästä elokuvasta tällaisenaankin, mutta kokonaisuus on mielestäni ontuva. Koen kummaksi, että tekijät (tai siis alunperin kirjailija William Styron) päätti mieluummin keskittyä tähän romanttiseen kolmiodraamaan, kun käsissä oli mitä voimakkain kertomus naisen elämästä yhtenä maailman hirveimpänä aikakautena. Tässä kolmiodraamassakin on onnistumisensa ja vaikkei Stingo ole hahmona kiinnostavimmasta päästä, on ymmärrettävää, miksi hän kiintyy niin voimakkaasti Sofieen ja haluaa auttaa tätä. Jos elokuva kertoisi vain tästä kolmiodraamasta, eikä mukana olisi Sofien menneisyydentraumoja, leffa toimisi erittäin mainiosti. Tuntuukin jatkuvasti siltä, että mukana olisi kaksi kertomusta, joista toinen syö toiselta ihan liikaa. Niin ironista kuin se onkin, kirjoitusvaiheessa olisi pitänyt osata tehdä valintoja. Vaikka kuinka haluaisi, toista ei voi säästää...
Lisäksi leffaan mahtuu yksittäisiä kohtauksia ja juttuja, joista en pidä - erityisesti liittyen Stingon himokkuuteen. Stingo nimittäin haluaisi päästä harrastamaan seksiä ja se tuodaan esille kömpelöin tavoin kiusallisissa hetkissä. Elokuvan alkupäässä on kohtaus, jossa Stingolla on treffit Greta Turkenin näyttelemän Leslie-naisen kanssa, joka myös haluaisi kovasti kokeilemaan vaakamamboa... kunnes tulee se hetki, että se olisi tapahtumassa. Kohtaus tuntuu todella ylimääräiseltä ja sen olisi voinut poistaa. Mukana on myös kaksi kohtausta, joissa Sofie avautuu menneisyytensä tragedioista, mutta sen sijaan, että Stingo vaikuttaisi välittävän ja kuuntelevan oikeasti, hän tuntuu lähinnä pyyhkivän kyyneleitä ajatusmaailmalla "no niin, lopetas jo se itkeminen ja hypätään tuonne sängyn puolelle". Edelleen haluan painottaa, että pidän kyllä leffasta, mutta siinä on mielestäni tehty joitain vääriä valintoja.
Elokuvan on ohjannut Alan J. Pakula, joka tekee osittain vahvaa työtä tunnelman kanssa, mutta romanttisissa kohtauksissa äityy turhankin paljon siirappisuuteen. Ottaen huomioon, kuinka paljon enemmän Pakula tuntuu panostavan Sofien menneisyydessä tapahtuviin osioihin, on vielä erikoisempaa, kuinka vähän sitä lopulta pääsemme näkemään. Käsikirjoitus kaipaisi hiomista ja leikkaus tiivistämistä, sillä kahden ja puolen tunnin kestossa filmi on paikoitellen aika raskassoutuinen. Kuvaus on oivallista, vaikka mukana onkin joitain epätarkkoja otoksia. 1940-luvun ajankuva on toteutettu erinomaisesti lavastein ja asuin. Etenkin takaumakohtaukset ovat visuaalisesti hienot. Myös äänimaailma on onnistunut ja iso osa tunnelmasta muodostuu Marvin Hamlischin todella hyvistä musiikeista.
Yhteenveto: Sofien valinta on kelvollinen, mutta aika epätasainen draamaelokuva, jonka uumenista löytyy aivan mieletön näyttelijäsuoritus ja mestarillinen lyhytelokuva. Meryl Streep on huikean upea Sofiena. Streep varastaa show'n kaiken aikaa ja kyseessä taitaa jopa olla yhden kaikkien aikojen parhaan näyttelijän paras roolityö. Peter MacNicol ja ensikertalainen Kevin Kline suoriutuvat passelisti siinä vierellä, mutta jäävät auttamattomasti Streepin varjoon. Kline tulkitsee hyvin ailahtelevaa Nathania ja vaikka MacNicol onkin oiva pääosassa Stingona, hahmo jää usein joko tylsäksi sivustakatsojaksi tai ärsyttävästi väärinä hetkinä seksin perään janoavaksi mieheksi. Sofien menneisyyttä avaavat takaumat ovat ehdottomasti filmin parasta antia; liki täydellistä elokuvantekoa kaikin puolin. Onkin kumma, että tämä huomattavasti kiinnostavampi ja koskettavampi kertomus on pikemminkin sivujuonne aika keskinkertaisessa kolmiodraamassa. Sofien valinta on hieman turhauttava katselukokemus. Siitä löytyy mahtavia täysosumia, mutta myös ikäviä kompastuskiviä, joiden takia kokonaisuus on hieman pökkelö. Plussan puolelle kuitenkin jäädään ja suosittelen elokuvan katsomista traagisten draamojen ystäville ihan vain Sofien, hänen menneisyytensä ja häntä näyttelevän Streepin vuoksi. Maailmassa on toki varmasti myös ihmisiä, jotka uppoutuvat huomattavasti syvemmin juuri rakkaustarinan pyörteisiin, joten kenties on vain parasta kokeilla itse, kuinka Sofien valinta toimii.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sophie's Choice, 1982, Incorporated Television Company, Keith Barish Productions
Ohjaus: Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul Pääosissa: Kevin Kline, Kenneth Branagh, Rosie Perez, Armand Assante, Edward James Olmos, Jim Cummings ja Tobin Bell Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 29 minuuttia Ikäraja: 7
The Road to El Dorado, eli suomalaisittain Tie El Doradoon lähti liikkeelle entisen Disney-pomo Jeffrey Katzenbergin ideasta tehdä seikkailuelokuva, mikä sijoittuisi löytöretkien aikaan. Katzenberg ehdotti ideaansa käsikirjoittajakaksikko Ted Elliottille ja Terry Rossiolle, jotka kiinnostuivat ja alkoivat työstämään tekstiä. Kertomukseen otettiin vaikutteita mm. Rudyard Kiplingin kirjasta "The Man Who Would Be King" vuodelta 1888. Alunperin filmin oli tarkoitus olla paljon vakavampi ja synkempi, eli enemmän aikuiseen makuun. Kuitenkin pikkuhiljaa Katzenberg alkoi nähdä leffan enemmän kevyempänä seikkailuna ja tekstiä muokattiin. Aluksi ohjaajiksi oltiin valittu Will Finn ja David Silverman, mutta kirjoitusprosessin venyessä he jättivät projektin ja uusiksi ohjaajiksi palkattiin Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul. Animointiprosessi käynnistyi, mutta siinäkin syntyi ongelmia, sillä DreamWorks työsti samaan aikaan animaatioleffa Egyptin prinssiä (The Prince of Egypt - 1998) ja koki, että se vaati isomman työryhmän, jolloin tämän elokuvan työstäminen venyi jälleen. Lopulta se kuitenkin saatiin valmiiksi ja Tie El Doradoon sai maailmanensi-iltansa 31. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä edes tuottanut budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse olen kuitenkin pitänyt filmistä lapsesta lähtien, eikä sen teho ole kadonnut vuosien varrella. Kun huomasin, että Tie El Doradoon täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostelemalla sen.
1500-luvun alussa kaksi huijaria, Miguel ja Tulio saavat käsiinsä kartan, mikä johdattaa El Doradon kultaiseen kaupunkiin. Siellä kaksikkoa pidetään jumalina ihmisten muodossa, mutta pystyvätkö Miguel ja Tulio huijaamaan kaupunkilaisia ja livahtamaan karkuun kultakasan kera?
Kenneth Branagh ja Kevin Kline ääninäyttelevät Miguelia ja Tuliota, kahta vekkulimaista huijaria, jotka ovat vähän väliä ongelmissa. Läpi leffan onkin veikeää seurata, kuinka he yrittävät livahtaa pois vaikeuksista ja puhua itseään ulos konflikteista. Hahmot ovat myös oivallisen erilaiset toisistaan, Tulion järkeillessä tarkemmin ja ottaessa asiat vakavammin kuin Miguel, joka haluaa pitää hauskaa ja joka on huomattavasti hyväsydämisempi. Kaksikosta välittää nopeasti ja heidän seikkailuunsa lähtee erittäin mielellään mukaan. Molemmille on myös kirjoitettu toimivat kehityskaaret.
El Doradossa Miguel ja Tulio tapaavat mm. kaupungin lempeän päällikkö Tannabokin (Edward James Olmos), varas Chelin (Rosie Perez) ja häijyn ylipappi Tzekel-Kanin (Armand Assante), joka lastenleffan hahmoksi puhuu yllättävän paljon ihmisten uhraamisesta. Pidänkin kovasti siitä, että Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä näinkin julma tapaus, joka tarjoaa jännitystä aikuisellekin. Hahmot ovat kaikin puolin mainioita - jopa vähälle ruutuajalle jäävä, Miguelin ja Tulion perässä El Doradoa etsivä Hernán Cortés (Jim "Nalle Puh" Cummings) onnistuu välittämään suurta uhkaavuutta.
En vieläkään hoksaa, miksi Tie El Doradoon sai ilmestyessään niin laimean vastaanoton sekä arvosteluissa että lippuluukuilla. Kyseessä on mielestäni todella hyvä seikkailuleffa, mikä nappaa mukaansa niin lapsen kuin aikuisenkin ja viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Ihailtavaa elokuvassa on, kuinka hyvin ja omalla painollaan se onnistuu kertomaan tarinansa, vaikka kestoa on vain alle puolitoista tuntia. Filmillä ei tunnu olevan mikään kiire, eikä se hypi kertomuksessaan, vaan ehtii kertoa kaiken rauhassa, syventäen myös hahmojaan hyvin. Miguelin ja Tulion kehityskaaret kulkevat eteenpäin sulavasti, eikä leffa edes sinänsä tarvitsisi lisäpituutta.
Toisaalta elokuva voisi kyllä olla pidempikin, sillä hahmojen matkaan uppoutuu niin hyvin. El Doradon etsiminen voisi kestää hieman kauemmin, vaikka jo tällaisenaan se esitetään hupaisasti, Elton Johnin ja Tim Ricen "The Trail We Blaze" -kappaleen säestämänä. Lisäksi itse El Dorado vaikuttaisi niin kiehtovalta paikalta, että sitä tutkisi mielellään lisääkin. Eli vaikka tarina itsessään kerrotaan kiirehtimättä ja hahmoihin syvennytään oivallisesti, itse maailmasta näytetään lopulta vain pintaraapaisu mahdollisesta potentiaalista. Tämä voikin olla iso syy sille, miksi olen lapsesta asti halunnut nähdä jatko-osan tälle leffalle.
Tunnelmakin on mainiosti rakennettu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kuten jo kerroin, Tzekel-Kanin myötä elokuva saa paikoitellen hyvinkin synkkiä ja jännittäviä piirteitä koko perheen animaatioteokseksi. Loppuhuipennuksesta on tehty passelin tiivistunnelmainen ja siinä on jopa pieniä kauhupiirteitä - lapsiystävällisesti tietenkin! Huumoriakin löytyy paljon; niin hauskoja vitsejä kuin hupaisaa fyysistä komediaa. Huumoripuoli on hyvin tasapainotettu kaikenikäisille ja itse pidän etenkin muutamista selkeistä silmäniskuista aikuiskatsojia kohtaan.
Visuaalisesti Tie El Doradoon on erittäin tyylikäs tapaus. Vaikka tietyt tietokonelisäykset, kuten vesi ja kulta pistävät hieman silmään, sillä ne eivät ole ikääntyneet kaksisesti, on käsin piirretty animaatiojälki yhä vaikuttavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat näyttävät. Ohjaajakaksikko Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul rakentavat tunnelmaa oivallisesti ja Ted Elliottin ja Terry Rossion työstämä käsikirjoitus pitää mukanaan toimivan tarinan ja hyvien hahmojen ansiosta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja mukana on useita hauskoja yksityiskohtia ääniefekteissä. Hans Zimmerin ja John Powellin säveltämät musiikit, sekä Elton Johnin laulut säestävät tapahtumia hyvin, vaikka nykyään huvittaakin, kuinka selvästi Zimmer on lainaillut tiettyä melodiaa tästä sävellyksiinsä Pirates of the Caribbean -leffasarjassa (2003-2017).
Yhteenveto:Tie El Doradoon on erittäin mainio, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Elokuvan tunnelma on iskevästi luotu, jolloin itsekin haluaa lähteä tutkimusmatkalle kultaiseen kaupunkiin. Leffa sisältää oivallista huumoria kaikenikäisille ja luvassa on useammatkin makeat naurut. Jännitystäkin löytyy ja on hienoa, kuinka synkkä hahmo pahis Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä. Vaikka filmi kestää vain puolitoista tuntia, se ehtii hyvin kertoa tarinansa kiirehtimättä. Hahmot rakennetaan hyvin ja Miguelista ja Tuliosta huomaa oikeasti välittävänsä. Monenlaisia tunteitakin mahtuu mukaan. Visuaalisesti elokuva on taidokkaasti tehty ja tiettyjä aikansa nähneitä digilisäyksiä lukuunottamatta animaatiojälki on yhä upeaa. Musiikit luovat mukavan lisänsä tunnelmaan. Itse El Doradosta näytetään kuitenkin lopulta pelkkä pintaraapaisu ja elokuva voisikin hyötyä muutamista lisäminuuteista, joissa hahmot tutkivat kultaista kaupunkia enemmän. Jo tällaisenaan Tie El Doradoon on kuitenkin todella hyvä elokuva ja minua harmittaa, ettei se ilmestyessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Jos leffa on siis jäänyt näkemättä ja pidät animaatioista ja seikkailuista tai sinulla on lapsia, kannattaa elokuva ottaa joku päivä katseluun. Tai jos elokuvan katselusta on vierähtänyt pidempi aika, suosittelen vilkaisemaan sen uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Road to El Dorado, 2000, DreamWorks, DreamWorks Animation, Stardust Pictures
Ohjaus: Bill Condon Pääosissa: Emma Watson, Dan Stevens, Luke Evans, Josh Gad, Ewan McGregor, Ian McKellen, Emma Thompson, Kevin Kline, Audra McDonald ja Stanley Tucci Genre: fantasia, romantiikka Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 12
Vuoden 1991 animaatioelokuva Beauty and the Beast, eli suomalaisittain Kaunotar ja hirviö on tärkeä teos monella tapaa. Ensinnäkin se oli kaikkien aikojen ensimmäinen animaatioleffa, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Se oli jättimäinen menestys ja se on todella monien lempielokuva Disney-klassikkojen joukosta. Omasta mielestäni se on erittäin mainio ja taianomainen teos. Elokuvan tarina perustuu Jeanne-Marie Leprince de Beaumontin kirjaan "La Belle et la Bête" (1756), joka on taas lyhennetty versio Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuven samannimisestä sadusta (1740). Leffa ilmestyi ns. Disneyn renessanssiaikana, jolloin ilmestyi myös suursuosikkeja, kuten Aladdin (1992), Leijonakuningas (The Lion King - 1994) ja Pocahontas (1995). Silloin ilmestyivät mielestäni ehkä jopa parhaimmat Disneyn animaatiot, jotka perustuivat satuihin. Nykypäivänä tilanne on hieman toinen. Vaikka yhä ilmestyy satuihin perustuvia leffoja kuten Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010) ja Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013), ei se enää riitä yhtiölle, vaan heidän täytyy tehdä vanhoja elokuviaan uudestaan näyteltyinä versioina. Aluksi ilmestyi ihan kiva Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010), joka ei tehnyt erityisemmin vaikutusta. Sitten tuli Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959) -leffaan perustuva Maleficent (Pahatar - 2014), joka jätti kylmäksi erikoisten ratkaisujensa vuoksi. Vaikka Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015) oli viihdyttävä, ei se tuntunut vieläkään osuvan maaliinsa. Vasta viime vuoden Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli oikeasti hyvä elokuva ja nosti toivoa näihin uudelleenfilmatisointeihin. Aloinkin siis odottaa innolla tulevaa, näyteltyä Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviötä, etenkin kun kuulin, että sen pääosassa nähtäisiin pääasiassa Harry Potter -sarjan (2001-2011) Hermione Grangerina tunnettu Emma Watson. Myös muut näyttelijävalinnat vaikuttivat mielenkiintoisilta ja innostuin lisää nähdessäni ensimmäisen trailerin. Valitettavasti hirviön ulkonäkö oli hieman kummallinen ja liian digitaalinen, joten aloin jännittää, miten se toimisi itse elokuvassa. Innokkaana ja toiveikkaana menin kuitenkin katsomaan Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviön tyttöystäväni kanssa, kun se sai ensi-iltansa.
Pienessä kylässä asuva Belle päätyy elämänsä seikkailuun, kun hän ottaa isänsä paikan hirviön vankina kirotussa linnassa. Vähitellen Belle tutustuu linnan maagisiin asukkaisiin ja alkaa ymmärtämään, ettei hirviö olekaan sitä, miltä hän aluksi näyttää...
"Emma Watson on Belle." Tämä luki joissain elokuvan mainoksissa. Tämä on myös aika lailla totta. Emma Watson näyttää olevansa lähes täydellinen vaihtoehto kyseisen Disney-prinsessan rooliin. Aluksi hänen esiintymiseensä on hieman epävarmaa ja takeltelevaa, mutta alkaa muuttua luontevammaksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Hirviön linnaan joutuessaan Watson on täysin muuttunut Belleksi. Hahmosta on tehty hieman kekseliäämpi kuin animaatiossa ja hän rakentaakin leffan alussa erikoisen pyykinpesukoneen. Belle on kylänsä ainoa nainen, joka osaa lukea, mikä aiheuttaa halveksivia katseita muiden kyläläisten joukossa. Ei mikään ihme, ettei Belle koe kuuluvansa kylään, vaan uskoo, että suurella maailmalla on jotain muutakin tarjottavaa hänelle. Vaikka hän onkin vanki hirviön linnassa, hän alkaa vihdoin kokea voivansa olla oma itsensä ilman, että siitä tulee sanomista. Suurena Harry Potter -fanina on hienoa sanoa, että tämä on Watsonin ensimmäinen rooli sarjan ulkopuolella, jota katsoessa minulle ei tule koko ajan mieleen, että tuossahan on Hermione! Watson veti siis niin vaikuttavan suorituksen, että unohdin kokonaan hänen kaikkein tunnetuimman roolityönsä. Bellen keksijäisä Mauricea näyttelee Kevin Kline, joka on mainio roolissaan. Maurice ei ole ihan yhtä höpsähtänyt tapaus kuin animaatiossa, mutta tuntuu muutamaan otteeseen vajoavan muistelemiseen, eikä pysy todellisessa maailmassa. Myös Mauricea pilkataan kylässä hänen keksintöjensä vuoksi, mutta Maurice ei tästä välitä, vaan luo jatkuvasti jotain uutta.
Itse hirviönä nähdään "Downton Abbey" -sarjasta (2010-2015) tuttu Dan Stevens. Kuten jo sanoin, mainoksissa hirviön ulkonäkö ei ollut kovin toimiva ja se näytti kummalliselta. Elokuvassa hirviö onneksi pääasiassa toimii, vaikka aluksi kestääkin totutella hänen ulkonäköönsä. Kuvissa, joissa hirviö näkyy kokonaisuudessaan tai hänen naamaansa ei näytetä, ulkonäkö on mainio, mutta kun kasvot tulevat kuvaan, jokin ei tunnu ihan toimivan. Stevensin naamaa on muutettu oudosti ja häntä on paikoitellen vaivaannuttavaa katsoa. Onneksi tähän kuitenkin tottuu, mitä pidemmälle leffa menee, eikä ulkonäkö enää erityisemmin häiritse ja pystyy helpommin pääsemään kohtauksiin ja tunnelmaan mukaan. Hirviön digitaalisuuden katsoo sormien läpi useassa kohtaa myös sen takia, että Stevensin ja Watsonin kemia toimii niin hyvin. Aluksi hirviöstä löytyy pientä uhkaavuutta, kun hänestä nähdään pelkkiä vilahduksia ja varjoja, mutta muuten hän pelottaa luultavasti vain perheen pienimmät. Hirviön lisäksi myös muut linnan asukkaat ovat kirottuja: he ovat nimittäin eläviä huonekaluja ja astioita. Tärkeimmissä rooleissa näistä asukkaista ovat kynttelikkö Lumière (Ewan McGregor), kello Könni (Ian McKellen), vaatekaappi Madame De Garderobe (Audra McDonald), cembalo-soitin Maestro Cadenza (Stanley Tucci), rouva Pannu (Emma Thompson) ja hänen poikansa Kippo (Nathan Mack). Animaatiossa Lumière on suosikkini linnan asukkaista, sillä hän on täynnä elämää ja hän on tyylikkään näköinen. Vaikka McGregorin koomista ranskalaisenglantia on viihdyttävää kuunnella, ei hahmon ulkonäkö miellyttää silmää kertaakaan, jolloin häntä on vaikea katsoa. Lumièren kanssa jatkuvasti kisaileva Könni on onneksi saatu näyttämään toimivalta ja McKellenin ääni tuo sopivaa eleganttiutta rooliin. Rouva Pannu on erittäin äidillinen hahmo ja hän antaakin Bellelle muutamia elämänohjeita. Thompsonin ääni on täydellinen hahmolle, sillä siitä löytyy oikeaa lämpöä ja rauhallisuutta. Kippo ei ole samalla lailla yhtä isossa roolissa kuin animaatiossa. Madame De Garderobe on aikamoinen diiva, mikä sopii hahmoon ja hänellä on pari hauskaa kohtaa - toinen niistä on erittäin hauska. De Garderobe tuppaa nukahtelemaan usein, mille annetaan aika pysäyttävä selitys leffan aikana. Vaikka Stanley Tucci on mielestäni pääasiassa hyvä näyttelijä, häntä ei ole käytetty tässä elokuvassa kovin hyvin. Animaatiossa nähdään kyllä samanlainen soitin, mutta tässä sille on annettu kunnon rooli, joka ei valitettavasti erityisemmin jää mieleen ja tuntuu aika tarpeettomalta. Hobitti - Smaugin autioittamasta maasta (The Hobbit: The Desolation of Smaug - 2013) ja Hobitti - Viiden armeijan taistelusta (The Hobbit: The Battle of the Five Armies - 2014) tuttu Luke "jousimies Bard" Evans nähdään Gastonina, ylimielisenä naistenmiehenä, joka haluaa Bellen omakseen, sillä Belle on hänen silmissään kylän ainoa kunnon nainen. Harmi vain, ettei Gaston kiinnosta Belleä yhtään. Aluksi mietin, että Evans ei ole tarpeeksi suuri kooltaan täyttääkseen Gastonin ylilihaksikkaan vartalon, mutta nopeasti huomasin, ettei se haitannutkaan yhtään. Evans on nimittäin erinomainen roolissaan! Hän tuo juuri oikeaa lipevyyttä ja ärsyttävyyttä Gastonin rooliin, jolloin hahmoa inhoaa ja rakastaa samanaikaisesti. Gastonin iskuyrityksiä on hauska seurata ja hänellä on muitakin koomisia hetkiä läpi elokuvan. Ennen elokuvan ilmestymistä syntyi suuri kohu siitä, että Gastonin apuri Töppö on Disneyn ensimmäinen homo hahmo. Joissain maissa tämän takia leffaa ei suostuttu näyttämään ollenkaan ja joissain sitä yritettiin sensuroida. Venäjällä elokuvalle lätkäistiin K16-ikäraja ja sielläkin se on joissain paikoissa kielletty kokonaan. Homohahmo on Disneylta hieno ja uskalias veto, etenkin kun sellainen pistetään klassikkosatuun mukaan. Vaikka yhtiöllä tiedettiin, että useat maat ovat edelleen suuresti jäljessä suvaitsevaisuudessa, päätös on kuitenkin pidetty. Loppujen lopuksihan elokuvan tarina ei oikeastaan muutu mihinkään yhden homohahmon takia. Yksikään päähahmo ei yllättäen päädy yhteen hänen kanssaan tai jotain sellaista - Töppö nyt vain sattuu olemaan homo. Tätä ei onneksi myöskään korosteta liikaa, jolloin kaikki huomio ei ole kaiken aikaa yhdessä sivuhahmossa. Töpöstä löytyy kyllä stereotypisesti naisellisia eleitä, hän tanssahtelee yhdessä kohtaa miehen kanssa ja katselee Gastonia vähän sillä silmällä, mutta siinä kaikki. Töppöä on hauska seurata ja hänen näyttelijänsä Josh Gad vetää mainion roolisuorituksen. Animaatiossa Töppö on pelkkä hassutteluhahmo, jolla lapset saadaan nauramaan, mutta tässä häneen on saatu mukaan hieman järkevyyttäkin. Yksi hahmon hienoimmista kohdista on, kun Gaston päättää tehdä jotain todella pahaa, Töppö kysyy häneltä varovasti, että onko nyt menty liian pitkälle? Tämä yksi repliikki muuttaa Töpön hahmoa paljon ja upeasti!
Uskoisin, että useimmat ovat nähneet Disneyn animaatioelokuvan Kaunotar ja hirviö edes kerran, mutta siltä varalta, että se on jäänyt näkemättä tai tarina on päässyt unohtumaan, pieni kertaus: vuosia aiemmin ruma eukko yritti saada yösijaa linnasta, mutta prinssi ei tähän suostunut eukon ulkonäön vuoksi. Eukko paljastuikin kauniiksi haltiattareksi, joka päätti antaa prinssille opetuksen sisäisestä kauneudesta ja muutti prinssin hirviöksi ja linnan asukkaat eläviksi esineiksi. Tämä kirous raukeaisi vasta, kun prinssi oppisi rakastamaan jotakuta ja tämä joku rakastaisi häntä takaisin. Aika olisi kuitenkin rajallinen; prinssi sai maagisen ruusun, josta putoilee aina välillä terälehtiä. Siinä kohtaa, kun viimeinenkin lehti on pudonnut, kirous pysyy linnassa ikuisesti. Vuosien varrella kaikki toivo tuntuu olevan mennyttä, kunnes Belle astuu portista sisään, jolloin asukkaat tajuavat, että tässä on heidän pelastuksensa.
Olen jo muutamaan otteeseen verrannut tätä uutta näyteltyä Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviötä vuoden 1991 animaatioversioon ja näin tulee tapahtumaan koko loppuarvostelun ajan. Elokuva nimittäin on lähes kokonaisuudessaan kopio kyseisestä animaatiosta, jossa mukana onkin oikeita näyttelijöitä piirroshahmojen sijaan. Jotkut kuvat tuntuvat olevan täysin suoraan otettuja animaatiosta ja perusjuoni on täsmälleen sama - pienillä muutoksilla. Jos on nähnyt Disneyn animaation, ei tämä elokuva tarjoa oikeastaan mitään yllättävää. Tässä kohtaa herääkin helposti kysymys: miksi tämä elokuva sitten piti edes tehdä? Omasta mielestäni on loppujen lopuksi hienoa nähdä tutun tarinan heräävän henkiin oikeilla näyttelijöillä, jolloin on useaan otteeseen mielenkiintoista nähdä, miten jotkut asiat ovat toteutettu tässä versiossa. Suurimmaksi osaksi ratkaisut ovat toimivia, vaikka esimerkiksi kaikkien digitaalisesti toteutettujen hahmojen ulkonäöt eivät erityisemmin miellytäkään katsojan silmiä. Jos animaatiosta pitää paljon, mitä suuremmalla todennäköisyydellä odottaa koko elokuvan ajan, jotta pääsisi näkemään, miten eri kohtaukset ovat tuotu näyteltyyn versioon. Ensiksi tietenkin mietityttää, miten intro on toteutettu ja sitten miten juoni lähtee liikkeelle ja että miten linnaan päädytään. Tällä tavoin Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö onkin selvästi faneilta faneille -elokuva, jossa tekijät ovat tehneet rakastamastaan teoksesta uuden elokuvan niille, jotka sitä myös rakastavat.
Elokuva ei onneksi ole kuitenkaan täysi kopio kuvasta kuvaan ja sanasta sanaan, vaan muutamia juttuja on muutettu ja joitain juttuja on lisätty tarinaan... sekä joitain juoniaukkoja on korjailtu. Edes klassikotkaan eivät ole täydellisiä, vaikka monet niin yrittävätkin uskotella muille ja ennen kaikkea itselleen. Klassikoita ei vain katsota niin kriittisin silmin kuin uusia elokuvia. Kuitenkaan monilta eivät ole Kaunotar ja hirviö -animaation juoniaukot menneet olankohautuksella ohi, vaan he ovat internetissä huomioineet nämä ja pistäneet ihmiset miettimään. Näköjään myös tekijät ovat törmänneet näihin ongelmiin, sillä elokuvassa annetaan ratkaisuja muutamille outouksille, mitä jotkut ovat tarinasta löytäneet. Ensinnäkin animaatiossa haltiatar kiroaa prinssin ja muut, prinssin ollessa vielä lapsi, mutta loppupuolella tästä tulee sekavaa, kun muut hahmot eivät olekaan ikääntyneet, toisin kuin prinssi. Monien ongelma oli myös siinä, että missä ihmeessä prinssin vanhemmat olivat, mille ei anneta mitään selitystä. Tässä elokuvassa on päädytty siihen ratkaisuun, että prinssi ja muut kirotaan, kun prinssi on nuori aikuinen, eikä kukaan ikäänny kirouksen alaisina. Leffassa myös annetaan lisätietoa prinssin vanhemmista, jolloin ymmärtää paremmin, miksi prinssi oli vain alamaistensa kanssa. Toiseksi monet ihmettelivät, miksei kukaan kylässä muista, että he elivät aiemmin kuningaskunnassa tai että lähistöllä olisi aikoinaan tärkeä linna. Tässä selityksenä annetaan, että kirouksen takia kukaan linnassa olleen tuttu ei muistaisi heitä, jotta kirotut joutuisivat elämään lopun aikansa hylkiöinä. Kolmantena leffassa yritetään korjata sitä, että animaatiossa linnan tapahtumat tuntuvat kestävän parin vuodenajankin verran, kun taas samanaikaiset kylän tapahtumat tuntuvat kestävän vain parisen päivää. Tässä asia on ratkaistu sillä, että kaikki tapahtuu kesällä, mutta jotta kuuluisat talvikohtaukset saataisiin mukaan, linnan ympärillä on kaiken aikaa taianomaisesti lunta. Valitettavasti tässä tapauksessa ongelma ei kuitenkaan ratkea täysin, sillä tuntuu siltä, että Belle viettäisi linnassa aikaa viikkoja, kun taas kylän tapahtumat kestävät edelleen vain pari päivää.
Ongelmien ratkaisemisen lisäksi mukaan on tuotu muitakin uusia asioita. Sen lisäksi, että prinssin vanhempien tarinaa selvitetään, myös Bellen äidin kohtaloa tuodaan esille, sillä hän ei esiinny animaatioversiossa ollenkaan. Tämä on ihan mielenkiintoinen lisäys, mutta se tuntuu yhdessä kohtaa vievän liikaa pois päätarinasta, vaikka samaan aikaan se myös syventää Bellen ja hirviön suhdetta. Bellen hahmoa on tosiaan muutettu kekseliäämmäksi, jottei hän ole vain hento neitokainen. Kiroukseen on lisätty uusia yksityiskohtia: aina kun terälehti putoaa, linnan asukkaat muuttuvat pienesti enemmän esineiksi, joita he muistuttavat, minkä lisäksi linnasta itsestään sortuu paloja. Nämä olivat mielestäni toimivia ratkaisuja ja pääasiassa muutokset toimivat, sekä antoivat lisäsyitä sille, miksi tämä elokuva piti tehdä.
Elokuvan tunnelma on pääasiassa hyvin luotu. Intro, jossa katsojille kerrotaan kirouksen lähtökohdat, ei vielä täysin vakuuta, mutta kun päästään "nykyhetkeen", leffa lähtee liikkeelle ja imaisee katsojan mukaansa. Itse kuuluin niihin katsojiin, jotka odottivat näkevänsä eri kohtaukset näyteltyinä versioina, joten aika ei oikeastaan käynyt kertaakaan pitkäksi elokuvan aikana. Kun kohtaus alkoi, pääsi nauttimaan siitä ja sen jälkeen ehti vain hetken miettiä, mitä seuraavaksi tulee, kun uusi kohtaus jo alkaakin. Ja välillä leffa tosiaan yllättää näyttämällä uusia kohtauksia. Bellen ja hirviön kohtauksia on mielenkiintoista seurata, vaikka tietääkin etukäteen, miten lopuksi tulee käymään. Romantiikkakakkua leivotaan tunteikkaasti ja hellästi, jotta lopputulos miellyttäisi katsojien rakkaustarinan tarvetta. On myös erittäin hauskaa aina välillä käväistä kylässä, jolloin pääsee näkemään Gastonin ja Töpön välisiä kohtauksia. Yksi yllättävimmistä asioista elokuvassa olikin, että se on todella hauska. Itse nauroin useasti elokuvan aikana, eivätkä hauskuudet lopu edes lopputaistelussakaan. Myös Lumièren ja Könnin yhteiset kohtaukset ovat hupaisia, kun Könni yrittää noudattaa sääntöjä, mutta Lumière ei voisi vähääkään välittää niistä. Seikkailun tunne on myös vahvasti läsnä ja siitä löytyy hieman jännitystä. Valitettavasti Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviöstä löytyy myös ongelmia - eikä vain aikasekoilun puolesta. Elokuvalla kestää löytää oikea taikuus, jonka tarina vaatii, mutta onneksi se lopulta huomataan piilostaan ja tuodaan valokeilaan. Alussa hieman pelottikin, että löytyyköhän sitä ollenkaan kunnolla. Vaikka elokuva onkin hauska, siinä on joitain tyhmiä juttuja, jotka aiheuttavat kulmien kohottelua. Muutamat lisäykset eivät toimi ollenkaan, etenkään uudet laulut.
Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on tietenkin animaation tavoin musikaali. Tutut kappaleet ovat tottakai mukana. "Belle" -biisissä esitellään sen nimikkohahmo. "Gastonissa" Töppö yrittää piristää Gastonia kehuskelemalla tämän upeita puolia. "Be Our Guestissa" linnan asukkaat järjestävät Bellelle musikaalinumeron ennen ruokailua. "Beauty and the Beast" on rouva Pannun laulama herkkä rakkausbiisi. "Something There" lauletaan Bellen ja hirviön rakastuessa toisiinsa. "The Mob Songissa" Gaston päättää tappaa hirviön. Pääasiassa tutut kappaleet ovat siirtyneet hienosti näyteltyyn versioon ja näyttelijät laulavat mainiosti. Valitettavasti suosikkikappaleeni "Be Our Guest" ei kuitenkaan ole niin hieno kuin toivoin, sillä siitä ei löydy samaa taianomaisuutta kuin animaatiosta, eivätkä digihahmot ole samalla lailla suloisia kuin animaation versiot. "Gaston" on kuitenkin saatu aivan nappiin ja biisiä on pidennetty toimivasti. Mukaan on tosiaan lisätty uusia biisejä, jotka eivät kuitenkaan jää mieleen, eivätkä ole kovin hyviä. Madame De Garderoben laulama "Aria" on outo ratkaisu, etenkin kun se kuullaan elokuvan ensimmäisenä lauluna, eikä se oikeastaan vakuuta. Linnan asukkaiden laulama haaveilubiisi "Days in the Sun" toimii ihan kivasti leffan aikana, mutta sitä ei muista jälkikäteen (jos ei kuuntele leffan soundtrackia Spotifysta jälkikäteen, kuten minä teen juuri nyt). Hirviön laulama "Evermore" on myös aika turha lisäys, sillä sen tilalla olisi pitänyt olla pelkkä epätoivoinen, surua ja rakkautta täynnä oleva karjaisu. Parissa kohtaa tuntuu hieman siltä, että musikaalikohtaukset eivät kuulu niihin - olivat ne uusia tai vanhoja biisejä - vaan ne ovat mukana pakotetusti, sillä tässä leffassa on pakko laulaa aina välillä. Hienoa on, että elokuvan musiikeista vastaa animaation tavoin Alan Menken, joka on myös tehnyt hyvää työtä muiden sävellysten kanssa elokuvaa varten.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Bill Condon, joka on aiemmin tehnyt mm. Twilight -sarjan (2008-2012) päätösosat Twilight - Aamunkoi, osa 1 (Twilight: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) ja Twilight - Aamunkoi, osa 2 (Twilight: Breaking Dawn - Part 2 - 2012). Tässä Condon osoittaa, että hänet kannattaa valita hyviinkin elokuviin, sillä hän on siirtänyt hienosti animaatiota näytellyksi elokuvaksi. Käsikirjoituksesta vastaavat Stephen Chbosky ja Evan Spiliotopoulos, jotka olisivat voineet keskittyä uusiin kohtiin tarkemmin, jotta ne sopisivat paremmin tutun tarinan lisukkeeksi. He ovat kuitenkin saaneet paljon hyvää aikaiseksi ja loppujen lopuksi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö onkin erittäin mainio satuelokuva, jonka katsoo virheistään huolimatta mieluusti uudestaan. Leffa on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat muutamaa digihahmoa lukuunottamatta erinomaisia. Lavasteet ovat upeita ja puvustus on tyylikkäästi toteutettu. Äänitehosteilla on tuotu myös hyviä lisäyksiä kohtauksiin ja kyllä se hirviö osaa tarvittaessa karjaista huikeasti.
Yhteenveto: Uusi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on todella hyvä seikkailuelokuva, joka on taidokas esimerkki siitä, miksi Disney-klassikkoja kannattaa päivittää näytellyiksi versioiksi. Alkuperäisen animaation taikaa tämä leffa ei saavuta, vaikka onkin useasti lähes kuva kuvalta identtinen sen kanssa. Uusista jutuista jotkut ovat toimivia ja jotkut taas eivät - etenkään uudet laulut. Tutut biisit ovat mainioita ja leffan näyttelijät osaavat onneksi laulaa. Emma Watson on loistovalinta Belleksi, vaikka hänen esiintymisensä alussa takelteleekin. Dan Stevensin hirviö ei näytä kaikista parhaimmalta, mutta on hän silti tarpeeksi toimiva rooliin. Luke Evans on mahtava itseään täynnä olevana Gastonina ja Josh Gad on todella mainio Gastonin Töppö-apurina. Yksi suosikkihahmoistani Lumière ei tässä täysin vakuuta, vaikka Ewan McGregorin hölmö ranskalaisenglanti toimiikin. Sen sijaan Könni on hassu. Elokuva on muutenkin hauska, vaikka tyhmiäkin kohtia on mukana. Leffassa on saatu korjailtua juoniaukkoja animaatioversiosta, mutta ajan kulumista ei ole vieläkään täysin ratkaistu. Visuaalinen ilme on pääasiassa toimiva, vaikka jotkut digihahmot hieman silmiä häiritsevätkin. Lavastus ja puvustus ovat taidokkaasti toteutetut. Ohjaaja Bill Condon selvästi tietää, mitä on elokuvaltaan halunnut. Ongelmistaan huolimatta Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö on todella hyvä ja suosittelenkin sitä animaatioversion faneille. Myös ne jotka eivät ole nähneet alkuperäistä leffaa, voivat nauttia tästä. Jos kaipaatte fantasiaelokuvaa, jossa on seikkailua, romantiikkaa, huumoria ja jännitystä, tässä on oiva elokuva teille. Ei voi muuta sanoa kuin että lisää näitä näyteltyjä versioita kehiin, jos taso vaan pysyy samana! Tulossa on uudet versiot mm. Dumbosta (1941), Aladdinista ja Mulanista (1998). Kenellä muulla tuli muuten yhdestä Bellen kohtauksesta mieleen The Sound of Music (1965)...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.darkhorizons.com
Beauty and the Beast, 2017, Walt Disney Pictures, Mandeville Films
Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise Pääosissa: Tom Hulce, Demi Moore, Tony Jay, Kevin Kline, Jason Alexander, Charles Kimbrough, Mary Wickes, Paul Kandel ja Jim Cummings Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva, musikaali Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 7
The Hunchback of Notre Dame, eli suomalaisittain Notre Damen kellonsoittaja, on Walt Disneyn klassikkosarjan 34. elokuva ja yksi lapsuuteni Disney-suosikeista. Lapsena en ymmärtänyt, kuinka karu ja synkkä elokuvan tarina todellisuudessa onkin. Ymmärsin tietysti tarinasta sen puolen, että rujoa Quasimodoa kauhistellaan ulkonäkönsä takia, mutta että se mikä oikeasti merkitsee, on ihminen ulkokuorensa takana. Nykyään katsoessani huomaan, ettei Quasimodon ulkonäköön liittyvät asiat ole hirveintä elokuvan juonessa. Ulkonäöltään erilainen, mutta hyväsydäminen Quasimodo asustaa Notre Damen katedraalin tornissa. Sieltä hän seuraa kivipatsasystäviensä kanssa alhaalla olevia festivaaleja, joihin hän haluaisi päästä mukaan, mutta hänen herransa, tuomari Frollo, ei anna hänen poistua tornista. Quasimodo uhmaa käskyä ja törmää Esmeraldaan, jolla on omat ongelmansa Frollon kanssa.
Kyttyräselkäisestä Quasimodosta on saatu täydellisesti esille hahmon herkkä puoli. Hänestä välittää oikeasti ja haluaa tietää, mitä hänelle käy. Hänen äänenään toimii Tom Hulce, jonka ääni sopii hahmolle hyvin. Quasimodon ääni on lempeä, joka tuo hahmoon tykättävyyttä lisää. Quasimodon kanssa Notre Damen tornissa pyörivät kivipatsaat, eli gargoilit Hugo (Jason Alexander), Victor (Charles Kimbrough) ja Laverne (Mary Wickes). Kivipatsaat tuovat hauskuutta mukaan muuten kovin synkkään elokuvaan. Festivaaleissa tanssii Demi Mooren ääninäyttelemä Esmeralda. Nykypäivän kriteereillä varmaan sanottaisiin, että Esmeraldan mustalaisuus tuodaan liian voimakkaasti esille, mutta pitää ottaa huomioon, mihin aikaan elokuva sijoittuu. Yllättävän rajusti Disney on uskaltanut käsitellä mustalaisvihaa lastenelokuvassa ja annan lisäpeukutuksen siitä. Tony Jayn esittämä Frollo on yksi pahimmista Disney-pahiksista ikinä. Aiemmin en kummemmin edes muistanut hahmon nimeä tai mikä hänen roolinsa oikein olikaan elokuvassa, mutta kun katsoi häntä antamassa käskyjä kiduttaa ihmisiä tai polttamassa ihmisiä elävältä taloissa, niin kyllä alkaa hymy hyytyä. Mukana on myös kapteeni Phoebus (Kevin Kline), joka ei oikein tiedä, onko moraalisesti oikein seurata sokeasti Frollon käskyjä. Phoebus on unohdettavin hahmo, mutta hyvä lisä tarinan kannalta. Elokuvan tarinaa kertoo nukkemestari Clopin (Paul Kandel), joka on yksi mustalaisista.
Notre Damen kellonsoittaja on erittäin synkkä elokuva. Heti alusta lähtien tulee esille mustalaisvaino ja alussa melkein hukutetaan vauva kaivoon. Että sellaista tällä kertaa Disneyltä. Kuten jo aiemmin sanoin, niin mukana on myös kidutuskohtaus, jossa tosin itse kidutusta ei näy, mutta siitä puhutaan ja kuuluu huutoa. Frollo myös sotilaidensa kanssa polttaa taloja etsiessään mustalaisia ja ainakin yhdessä tapauksessa talossa on asukkeja yhä sisällä. Eli ihan perheen pienimmille elokuva voi olla hieman liian karmiva. Kuitenkin elokuvassa on selkeä teema siitä, että ratkaisevaa ihmisessä ei ole ulkonäkö, vaan se millainen hän on sisältä päin. Sen teeman kannalta elokuva on hyvä näyttää lapsille jossain kohtaa. Elokuvassa on myös paljon uskonnollisia asioita käsiteltynä.
Animaatiojälki on upeaa. Varsinkin taustat ja Pariisi yleisesti on hienosti toteutettu. Notre Dame on huikean näköinen sekä ulkoa, että sisältä. Hahmot ovat hyvin piirrettyjä ja massiiviset joukkokohtaukset näyttävät erittäin tyylikkäiltä. Mitä kauemmin elokuvaa on kulunut, sitä hienommaksi jälki muuttuu. Yksi visuaalisesti hienoimmista kohdista on, kun Frollo jahtaa Quasimodon äitiä takaa hevosella ratsastaen.
Kuten monet Walt Disneyn animaatioista, myös Notre Damen kellonsoittaja on musikaali. Elokuvassa lauletaan erittäin paljon ja se alkaa "The Bells of Notre Dame" -kappaleella, joka kohoaa kuorosta kunnon pauhuamiseksi ja siitä se lähtee perinteisempään Disney-suuntaan, mutta jatkaa taas erittäin eeppisellä pauhulla, jota kuullaan läpi elokuvan. Toinen kappale "Out There" esittelee Quasimodon ja näyttää hänen kiinnostuksensa ja innostuksensa ulkomaailmaa kohtaan. "Topsy Turvy" taas on hieman pirteämpi ja koomisempi kipale, jota seuraavat surulliset "God Help the Outcasts" ja "Heaven's Light/Hellfire", joista jälkimmäinen nousee taas eeppiseksi loppua kohden. Muina kappaleina ovat hilpeät "A Guy Like You" ja "The Court of Miracles". Mukana myös biisi "Someday". Laulut eivät ole kovin mieleenpainuvia, mutta ne toimivat ja kuljettavat elokuvaa eteenpäin. Parhaiten mieleen jää eeppinen kuoromusiikki, joka soi useaan otteeseen elokuvassa.
Tarkkaavaiset katsojat huomaavat muutamia viittauksia muihin Disney-elokuviin, joista suurin osa tulee saman kuvan aikana. Yhdellä Pariisin kadulla näkee Bellen elokuvasta Kaunotar ja hirviö(Beauty and the Beast - 1991), Pumban elokuvasta Leijonakuningas(The Lion King - 1994) ja taikamaton elokuvasta Aladdin (1992).
Blu-rayn kuvanlaatu on muiden Disney-klassikkojen tapaan hienoa katsottavaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on noin puolen tunnin "The Making Of The Hunchback Of Notre Dame" -dokumentti ja yksi kappale eri kielillä laulettuna. Kielinä ovat englanti, suomi, ruotsi, tanska, norja ja islanti, ja tekstityksinä samat vaihtoehdot.
Yhteenveto:Notre Damen kellonsoittaja on edelleen yksi parhaista Walt Disneyn animaatioelokuvista omasta mielestäni. Se on erittäin synkkä, mutta siinä on silti kunnon Disney-taikaa ja Disney-faneille se on pakkohankinta. Elokuvassa on hyviä opetuksia erilaisuuden ja vähemmistöjen hyväksymisestä. Edelleen sanon, että pienimmille elokuva ei sovellu, mutta hieman vanhempi lapsi pystyy varmasti hyvin katsomaan elokuvaa, kuten myös aikuiset. Jos et ole vielä elokuvaa nähnyt, niin katso se! Ja olenko minä ainoa, jota häiritsi valeasussa olevan Djali-vuohen suussa oleva piippu? Kyseessä on kuitenkin vuohi (erittäin suloinen vuohi!).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Hunchback of Notre Dame, 1996, Walt Disney Pictures
