Arvostelu: Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001)

ATLANTIS - KADONNUT KAUPUNKI

ATLANTIS: THE LOST EMPIRE

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Michael J. Fox, James Garner, Cree Summer, Don Novello, Phil Morris, Jacqueline Obradors, Corey Burton, Claudia Christian, Florence Stanley, Jim Varney, Leonard Nimoy ja John Mahoney
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Atlantis: The Lost Empire, eli suomalaisittain Atlantis - kadonnut kaupunki on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 40. osa. Idea elokuvaan syntyi vuonna 1996, kun elokuvan ohjaajat Gary Trousdale ja Kirk Wise, sekä tuottaja Don Hahn ja käsikirjoittaja Tab Murphy lounastivat saatuaan Notre Damen kellonsoittaja -elokuvan (The Hunchback of Notre Dame - 1996) valmiiksi. Nelikko pyöritteli ideoita ja he halusivat tehdä kunnon seikkailuleffan Jules Vernen klassikkotarinan Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) jalanjäljissä. He eivät halunneet tehdä jälleen yhtä musikaalia Disneylle, vaan lauluttoman etsintäretken ja työryhmä pitikin elokuvan työstön ajan päällään paitoja, joissa luki suomennettuna "Atlantis - vähemmän lauluja, enemmän räjähdyksiä". Hittisarja Star Trekiin (1966-) klingonien kielen luonut Marc Okrand palkattiin kehittelemään kieli atlantislaisille. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Atlantis - kadonnut kaupunki sai maailmanensi-iltansa 2. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Harmillisesti elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut toivottu hitti, jäätyään lippuluukuilla pahasti DreamWorksin Shrek-animaation (2001) jalkoihin. Itse näin Atlantis - kadonneen kaupungin hyvin pian sen jälkeen, kun se oli julkaistu VHS:lle ja katsoin sen useasti lapsena. Kului vuosia, kunnes katsoin sen jälleen noin viisi vuotta sitten ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Nyt kun Atlantis - kadonnut kaupunki täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1914 ryhmä tutkimusmatkailijoita lähtee etsimään myyttistä Atlantiksen kaupunkia, jonka kerrotaan uponneen meren alle tuhansia vuosia sitten ja pitävän sisällään suuren voiman.

Atlantista etsimään lähtee erikoisten heppujen joukko. Heihin kuuluvat mm. sosiaalisesti kömpelö kielitaitaja Milo Thatch (äänenä Michael J. Fox), joka on ollut kiinnostunut kadonneesta kaupungista koko elämänsä, karski kapteeni Rourke (James Garner), räjähde-ekspertti Vincenzo Santorini (Don Novello, joka luki käsikirjoituksen vain kerran ja improvisoi kaikki repliikkinsä), lempeä lääkintäupseeri Joshua Sweet (Phil Morris), sekopäinen kaivaja Gaetan "Myyrä" Molière (Corey Burton), tiukka luutnantti Helga Sinclair (Claudia Christian), moottoreista kaiken tietävä Audrey (Jacqueline Obradors), radio-operaattori rouva Packard (Florence Stanley), sekä kokki Farnsworth (Jim Varney), jonka keitokset näyttävät siltä kuin ne olisi jo kerran syöty. Katsojana innostuu Atlantiksen löytämisestä energisen Milon ansiosta. Hahmolle on saatu tarpeeksi sujuva kehityskaari, mutta harmillisesti muut hahmot jäävät hyvin yksiulotteisiksi. Kun kyseessä on vain puolentoista tunnin teos ja hahmoja on näin paljon, on selvää, että suuri osa jää täysin sivuun. Jokaisella on kuitenkin sentään yksi tähtihetkensä ja vaikka hahmot ovat yksiulotteisia, ovat heidän persoonansa tavallaan niin mahtipontiset, että he jäävät hyvin mieleen.
     Muita hahmoja leffassa ovat tutkimusmatkan rahoittava miljonääri Whitmore (John Mahoney), joka on niin veikeä tapaus, että on suuri sääli, ettei hän lähde mukaan matkalle, sekä Atlantiksessa tutkimusmatkailijoiden kohtaamat kuningas Kashekim Nedakh (Leonard "Spock" Nimoy) ja tämän tytär, Kida (Cree Summer). Kida on merkittävä hahmo, mutta häntä käsitellään hieman kömpelösti. Hän on tärkeässä roolissa, mutta saa vain pari kunnon kohtausta, joissa hänen taustoihinsa panostetaan.

Atlantis - kadonneesta kaupungista kyllä huomaa vaikutteet Jules Vernen kirjoituksista. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja katsojakin on valmis pakkaamaan reppunsa tutkimusmatkaa varten. Lisäkiehtovuutta matkaan tuo se, kuinka siinä kuljetaan monin eri konstein ja nähdään monenlaisia lokaatioita - joskin joitain turhan lyhyenkin aikaa. Itseäni on lapsesta asti harmittanut, kuinka vähän aikaa hahmot hyödyntävät valtavaa sukellusalusta, joka on ulkoasultaan mielestäni huikean upea! Alus nähdään kyllä vauhdikkaassa taistossa Atlantista vartioivaa Leviatan-merihirviötä vastaan, mutta silti jään joka katselulla harmittelemaan, ettei alusta nähdä sen enempää. Elokuva tekee alussa monin tavoin hyvää työtä pohjustaessaan tutkimusmatkaa (mm. esittelemällä aluksen käynnistysprosessia eri vinkkeleistä), mutta itse matka jää hieman pintaraapaisuksi siitä, mitä se voisi olla. Jälleen leffan puolentoista tunnin kesto saa elokuvan kompastelemaan, sillä suuren hahmogalleriansa lisäksi mukaan on yritetty mahduttaa paljon tapahtumiakin. Rytmitys ei ole täysin sujuvaa ja se syö potentiaalista mahtavuutta.

Kyseessä onkin niitä filmejä, jotka kaipaisivat huomattavasti lisäpituutta, jotta sen monet puolet pääsisivät osoittamaan hienoutensa. Puolen tunnin lisäyksellä Atlantis - kadonnut kaupunki voisi lisätä seikkailun tuntua ja esitellä paikkoja paremmin, tarjoten niin hahmoille kuin katsojillekin oikeasti jotain ihmeteltävää. Itse Atlantis on mielenkiintoinen paikka, mutta elokuvan päätyttyäkin tuntuu, ettei siitä päässyt näkemään oikein mitään. Onneksi puolentoista tunnin kestossaankin filmi tarjoaa hyvää seikkailua, jännittäviä vaaratilanteita, hauskaa huumoria niin lapsille kuin aikuisille, sekä oivaa viestiä ihmisten vaarallisen ja kohtalokkaan itsekkäästä käytöksestä. Loppuhuipennus on näyttävä, vaikka siinäkin on puolia, joita olisi voinut avata vielä enemmän.

Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs elokuva. Hahmot ovat mainiosti toteutetut ja heidän ulkonäkönsä ovat suurimmaksi osaksi hauskoja. Taustat ovat vaikuttavat ja pidän äärimmäisen paljon steampunk-henkisistä kulkuneuvoista ja laitteista, joita hahmot käyttävät. Animoinnissa on taidokkaasti yhdistelty käsin piirrettyä ja tietokoneella toteutettua animointia. Digipuoli on selvä, muttei puske häiritsevästi päälle, vaan toimii onnistuneena tehokeinona. Ohjaajakaksikko Trousdale ja Wise rakentavat tunnelmaa sujuvasti, mutta käsikirjoittaja Murphy ei onnistu täysin tasapainottelemaan useiden hahmojen kanssa ja tiivistämään useita tapahtumia lyhyeen leffaan. Äänimaailma on erittäin hyvin luotu erilaisista äänitehosteista James Newton Howardin säveltämiin musiikkeihin, jotka käyvät välillä eeppisissäkin mitoissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty mahtava. Lisämateriaalina elokuvan Blu-ray -julkaisulla on vaihtoehtoinen alku, poistettuja kohtauksia, nopea esittely atlantislaisten kielestä, sekä pätkä kivijättiläisistä. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin 20 minuutiksi.

Yhteenveto: Atlantis - kadonnut kaupunki on mainio, joskin liian lyhyt ja täyteen ahdettu seikkailuanimaatio. Puolentoista tunnin keston vuoksi niin hahmoista kuin tapahtumapaikoista tunnutaan saavan vain pintaraapaisu suuresta potentiaalista. Kahden tunnin kestolla leffa voisi uppoutua syvemmin tutkimaan henkilöitä ja lokaatioita, sekä tietty itse Atlantiksen mytologiaa. Siinä mielessä kyseessä onkin niitä ani harvoja Disneyn animaatioita, joille näytelty uudelleenfilmatisointi voisi tehdä hyvää. Vaikka hahmot jäävätkin aika yksiulotteisiksi, ovat retkelle lähtevät tyypit silti monin tavoin veikeitä niissä tietyissä persoonissaankin. Lisäksi vaikka lähes kaikkia paikkoja toivoisi näkevänsä enemmän ja paremmin, jo tällaisenaan filmi saa herätettyä kiehtoneisuutta, sekä ennen kaikkea sitä tärkeää seikkailun henkeä. Huumoria riittää ja jännitystäkin löytyy lapsikatsojille. Leffa pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa heikkouksistaan huolimatta. Piirrosjälki on erittäin tyylikästä ja kaikin puolin filmiä on miellyttävä katsoa. Siinä on myös lisäsyy, miksi elokuvaa haluaisi katsoa vielä sen puoli tuntia pidempään. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Atlantis: The Lost Empire, 2001, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)

KAUNOTAR JA HIRVIÖ

BEAUTY AND THE BEAST

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Paige O'Hara, Robby Benson, Richard White, Rex Everhart, Angela Lansbury, Jerry Orbach, David Ogden Stiers, Bradley Pierce ja Jesse Corti
Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia / Extended Version: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Beauty and the Beast, eli suomalaisittain Kaunotar ja hirviö on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 30. osa. Elokuva perustuu Jeanne-Marie Leprince du Beaumontin kirjaan "La Belle et la Bête" vuodelta 1756, mikä on lyhennetty versio Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuven samannimisestä sadusta vuodelta 1740. Jo 1930-luvulla Walt Disney suunnitteli sadun kääntämistä piirrosanimaation muotoon, mutta se projekti ei vain lähtenyt liikkeelle. Vasta 1980-luvun lopulla studio päätti kokeilla tarinaa uudestaan ja elokuvan teko alkoi vihdoin. Kaunotar ja hirviö ilmestyi vuonna 1991 ja se oli suuri hitti, jota kriitikotkin ylistivät. Sitä ylistettiin itse asiassa jopa niin paljon, että se oli ensimmäinen animaatio, joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden! Nykyään kyseessä onkin yksi Disneyn rakastetuimmista teoksista. Itse näin Kaunottaren ja hirviön ensimmäistä kertaa kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana ja muistaakseni vielä kahtena päivänä peräkkäin. Kesti kuitenkin monta vuotta, ennen kuin näin elokuvan jälleen, mikä tapahtui viime vuonna syntymäpäivänäni, eli niin ikään "prinsessapäivänäni". Blu-rayn sain haltuuni jouluna ja nyt tuntui, että oli aika katsoa elokuva uudestaan.

Keksijä Maurice lähtee tiedemessuille esittelemään uusinta keksintöään, mutta matkalla hän eksyy salaperäiseen linnaan, missä asuva Hirviö vangitsee hänet. Keksijän tytär Belle lähtee etsimään isäänsä ja saa sovittua Hirviön kanssa, että Maurice voi päästä vapaaksi, kunhan Belle pysyy ikuisesti Hirviön vankina. Linnassa Belle alkaa ymmärtämään, keitä linnan asukit oikeasti ovatkaan ja että heille on asetettu kaamea kirous, jonka Belle saattaa kyetä rikkomaan...

Elokuvan pääosassa nähdään kaunotar, eli Belle, joka on kunnon lukutoukka, mikä herättää vahvaa kummastusta kyläläisissä. Monet pitävät häntä outona, mutta Belleä tämä ei vaikuta kiinnostavan. Bellen äänenä kuullaan Paige O'Hara, joka vetää roolin erittäin hyvin. Hahmosta kiinnostuu heti alussa ja hän on hyvä roolimalli pienille katsojille. Parissa kohtaa Belle tosin heittäytyy dramaattiseksi, mikä saattaa mennä hieman yli. Hänen heittäytymisensä surullisena lattialle tai sängylle saivat minut kohottamaan kulmiani hieman huvittuneena.
     Toinen päähenkilö on Hirviö, josta on hienosti saatu tehtyä sekä pelottava että hellyyttävä hahmo. Harmi vain, että Hirviö näytetään liian aikaisin, eikä hahmon piilottelulla kasvateta kunnolla jännitystä. Lapsille Hirviö voi olla yksinään jo liian karmiva, mutta itse jäin kaipaamaan lisää uhkaavuutta hahmoon leffan alussa. Hirviötä esittää Robby Benson, joka on möreän äänensä kanssa oiva valinta rooliin.
     Elokuvan pahis on Gaston, itseään täynnä oleva machoilija, joka haluaa saada Bellen omakseen. Gaston nauttii kylän naisten ihailusta, mutta hänen itsetuntonsa kokee pahan kolauksen, sillä Belle torjuu hänet jatkuvasti. Gastonin iskuyritykset eivät ymmärrettävästi toimi, sillä hän vain kehuskelee itseään ja nauraa Bellen isälle. Gaston on ehdottomasti yksi Disneyn parhaimmista pahishahmoista ja hän osaa olla sekä julma että huvittava. Gastonia ääninäyttelee Richard White, jonka ääni sopii itsekeskeiselle ääliölle. Hänellä on apurina hölmö Töppö, jota ääninäyttelee Jesse Corti ja joka tarjoaa muutamat hyvät naurut.
     Bellen isää, Mauricea, ääninäyttelee Rex Everhart, jonka rooli on huolehtiva, mutta hieman höpsähtänyt isähahmo. Maurice on tosiaan keksijä, minkä takia kyläläiset pitävät häntäkin outona. Valitettavasti läpi elokuvan jää täysin epäselväksi, mitä Bellen äidille on tapahtunut.
     Hirviön linna on täynnä huonekaluiksi muutettuja ihmisiä, joista isoimmissa rooleissa ovat kynttilänjalka Lumiére (Jerry Orbach), Könni (David Ogden Stiers), rouva Pannu (Angela Lansbury) ja hänen poikansa Kippo (Bradley Pierce). Jokainen ääninäyttelijöistä vetää roolinsa hyvin ja omaksi suosikikseni hahmoista on aina noussut Lumiére, joka on aikamoinen hurmuri kynttilänjalaksi.

Elokuva alkaa kertojaäänellä, joka selittää, miten prinssistä tuli Hirviö tyylikkäiden lasimaalausten avulla. Heti alussa esitellään elokuvan keskeinen teema, eli sisäinen kauneus. Ketään ei kannata tuomita ulkoisen olemuksen perusteella, vaan siitä, millainen persoona oikeasti on. Jälleen yksi opetus lapsille Disney-elokuvan muodossa. Siitä tarina lähtee reippaasti käyntiin. Hahmot ja elokuvan maailma esitellään taidokkaasti, eikä aikaakaan, kun Maurice jo päätyy Hirviön linnaan. On hyvin kiehtovaa seurata, kuinka Belle ja Hirviö alkavat vähitellen lämpenemään toisilleen. Leffa ei ole kovin pitkä, mutta se ehtii silti kertoa romanssin tarpeeksi rauhallisesti, jotta se on uskottavaa. Rakkaustarina ei koskaan muutu siirappiseksi, vaikka hempeilyä löytyy, vaan tunnelma on hyvin kaunis ja tästä elokuvasta todella löytyy Disneyn magiaa! Vaikka olenkin mies, voin silti sanoa, että Bellen ja Hirviön tanssikohtaus on aivan ihana. Loppuun on saatu hyvää jännitystä ja lopun suuri taistelu on erinomaisesti toteutettu. Mukana on myös useita hauskoja kohtia.

Vaikka kyseessä onkin hieno teos ja yksi Walt Disneyn loistavimmista klassikoista, on mukana silti joitain juoniaukkoja ja elokuva herättää useita kysymyksiä. Bellen äidin kohtalon lisäksi voi myös ihmetellä, missä Hirviön vanhemmat ovat? Alun mukaan prinssi oli vain noin 10-vuotias muuttuessaan hirviöksi, joten pakkohan hänellä oli vanhemmat olla. Epäkohdista huolimatta Kaunotar ja hirviö on lumoava elokuva, jonka katsoo moneen otteeseen uudestaan ja se toimii aina yhtä loistavasti!

Elokuva on myös piirretty todella taidokkaasti. Hahmojen liikkeet ovat erittäin sulavia - Hirviö on suunniteltu hienoksi ja Lumiéren liekit ovat tyylikäs lisäys. Tyylikkäitä ovat myös taustat, etenkin hirviön linnassa olevat suuret salit, portaikot ja käytävät. Myös kylän visuaalinen toteutus on upea. Ainoa huono puoli on Bellen ja Hirviön tanssikohtaus, jossa tausta on tehty tietokoneella. Vaikka kohtaus on muuten huikea, näin melkein 15 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen voi kuitenkin sanoa, etteivät tanssikohtauksen tehosteet ole kovin hyvin aikaa kestäneet.

Kaunotar ja hirviö on hyvin perinteinen Disney-musikaali ja se voittikin Oscarin parhaasta musiikista. Prologin jälkeen, jota säestää erinomaisesti tunnelmaa luova musiikki, tulee ensimmäinen laulu "Belle", jossa esitellään hyvin päähenkilö ja hänen erilaisuutensa muiden kyläläisten keskuudessa. Kappaleessa esitellään myös Gaston ja hänen apurinsa. Toisena kappaleena on "Gaston", joka tuo vielä paremmin esille Gastonin ylimielistä luonnetta, jota kuitenkin muut kaupungin miehet ihannoivat. Kolmantena kappaleena on oma suosikkini elokuvasta "Be Our Guest", jossa Lumiére ja muut elävät huonekalut toivottavat Bellen tervetulleeksi, laulavat itsestään ja kertovat, kuinka he ovat joutuneet kestämään kirousta jo vuosia. Tämä musikaalinumero on häikäisevän upeasti piirretty! Seuraavana on "Something There", jossa Hirviö ja Belle laulavat alkavasta romanssista ja laulantaan yhtyvät myös huonekalut. Sen jälkeen tulee elokuvan mm. Oscar-palkinnolla huomioitu kaunis nimikkobiisi "Beauty and the Beast", jossa lauletaan kaunottaren ja Hirviön rakkaudesta. Viimeisenä lauluna on "The Mob Song", jossa Gaston ja muut kyläläiset lähtevät Hirviön kimppuun. Mukana on myös "Beauty and the Beast" Celine Dionin ja Peabo Brysonin duettona. Elokuvan pidennetyssä versiossa on kuultavissa myös huonekalujen laulama "Human Again", mikä tuo hyvin lisäsyvyyttä huonekalujen persooniin. Kaunotar ja hirviö on siinä mielessä äärimmäisen onnistunut teos, että sen kaikki laulut ovat todella hyviä. Yleensä musikaaleissa on mukana pari tylsempää täytekappaletta.

Kaunotar ja hirviö ei sisällä paljoa easter eggejä, eli viittauksia muihin elokuviin, mutta se sisältää paljon Mikki Hiiren pään siluettia muistuttavia kuvioita. Myös monista elokuvista tuttu "Wilhelm-huuto" esiintyy leffan loppukahakassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on muiden Disney-klassikkojen tapaan upea. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray julkaisulla on poistettuja kohtauksia ja pätkät "Composing a Classic" ja "Broadway Beginnings", joista ensimmäisessä puhutaan elokuvan musiikista ja toisessa puhutaan elokuvan Broadway-musikaalista. Blu-ray sisältää sekä teatteriversion, että pidennetyn version leffasta.

Yhteenveto: Kaunotar ja hirviö on upean lumoava Disney-elokuva, joka toimii yhä vain vuosienkin jälkeen yhtä hienosti. Disney-faneille elokuva on tietysti pakko-ostos ja vaikkei se täysin perinteinen Disneyn prinsessapätkä ole, niin varmasti moni pikkutyttö innostuu Bellen hahmosta. Kaunotar ja hirviö toimii tietysti myös pojille ja ainakin itseäni elokuvassa on aina kiehtonut itse Hirviö. Elokuva sisältää kunnon Disney-taikuutta, joka jaksaa viehättää aina vaan uudestaan. Hahmot ovat mahtavia, huumori naurattaa ja jotkut kohdat jopa jännittävät, minkä lisäksi mukana on myös kauniita kohtauksia. Lapsille Kaunotar ja hirviö saattaa olla paikoitellen liian karmiva, mutta kannattaa se silti muksuille näyttää ja jos et ole katsonut elokuvaa, niin katso se heti! Elokuvalle on tehty jatko-osat Kaunotar ja hirviö - Lumottu joulu (Beauty and the Beast: The Enchanted Christmas - 1997) ja Kaunotar ja hirviö - Bellen lumottu maailma (Beauty and the Beast: Belle's Magical World - 1998), mutta niitä en ole nähnyt. Ensi vuonna on tulossa live action -versio elokuvasta, jossa pääosassa Bellenä on Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Emma "Hermione" Watson.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2016 - Muokattu 7.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldenglobes.com
Beauty and the Beast, 1991, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame - 1996)

NOTRE DAMEN KELLONSOITTAJA

THE HUNCHBACK OF NOTRE DAME

Ohjaus: Gary Trousdale ja Kirk Wise
Pääosissa: Tom Hulce, Demi Moore, Tony Jay, Kevin Kline, Jason Alexander, Charles Kimbrough, Mary Wickes, Paul Kandel ja Jim Cummings
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva, musikaali
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

The Hunchback of Notre Dame, eli suomalaisittain Notre Damen kellonsoittaja, on Walt Disneyn klassikkosarjan 34. elokuva ja yksi lapsuuteni Disney-suosikeista. Lapsena en ymmärtänyt, kuinka karu ja synkkä elokuvan tarina todellisuudessa onkin. Ymmärsin tietysti tarinasta sen puolen, että rujoa Quasimodoa kauhistellaan ulkonäkönsä takia, mutta että se mikä oikeasti merkitsee, on ihminen ulkokuorensa takana. Nykyään katsoessani huomaan, ettei Quasimodon ulkonäköön liittyvät asiat ole hirveintä elokuvan juonessa.

Ulkonäöltään erilainen, mutta hyväsydäminen Quasimodo asustaa Notre Damen katedraalin tornissa. Sieltä hän seuraa kivipatsasystäviensä kanssa alhaalla olevia festivaaleja, joihin hän haluaisi päästä mukaan, mutta hänen herransa, tuomari Frollo, ei anna hänen poistua tornista. Quasimodo uhmaa käskyä ja törmää Esmeraldaan, jolla on omat ongelmansa Frollon kanssa.

Kyttyräselkäisestä Quasimodosta on saatu täydellisesti esille hahmon herkkä puoli. Hänestä välittää oikeasti ja haluaa tietää, mitä hänelle käy. Hänen äänenään toimii Tom Hulce, jonka ääni sopii hahmolle hyvin. Quasimodon ääni on lempeä, joka tuo hahmoon tykättävyyttä lisää. Quasimodon kanssa Notre Damen tornissa pyörivät kivipatsaat, eli gargoilit Hugo (Jason Alexander), Victor (Charles Kimbrough) ja Laverne (Mary Wickes). Kivipatsaat tuovat hauskuutta mukaan muuten kovin synkkään elokuvaan.
     Festivaaleissa tanssii Demi Mooren ääninäyttelemä Esmeralda. Nykypäivän kriteereillä varmaan sanottaisiin, että Esmeraldan mustalaisuus tuodaan liian voimakkaasti esille, mutta pitää ottaa huomioon, mihin aikaan elokuva sijoittuu. Yllättävän rajusti Disney on uskaltanut käsitellä mustalaisvihaa lastenelokuvassa ja annan lisäpeukutuksen siitä.
     Tony Jayn esittämä Frollo on yksi pahimmista Disney-pahiksista ikinä. Aiemmin en kummemmin edes muistanut hahmon nimeä tai mikä hänen roolinsa oikein olikaan elokuvassa, mutta kun katsoi häntä antamassa käskyjä kiduttaa ihmisiä tai polttamassa ihmisiä elävältä taloissa, niin kyllä alkaa hymy hyytyä.
     Mukana on myös kapteeni Phoebus (Kevin Kline), joka ei oikein tiedä, onko moraalisesti oikein seurata sokeasti Frollon käskyjä. Phoebus on unohdettavin hahmo, mutta hyvä lisä tarinan kannalta.
     Elokuvan tarinaa kertoo nukkemestari Clopin (Paul Kandel), joka on yksi mustalaisista.

Notre Damen kellonsoittaja on erittäin synkkä elokuva. Heti alusta lähtien tulee esille mustalaisvaino ja alussa melkein hukutetaan vauva kaivoon. Että sellaista tällä kertaa Disneyltä. Kuten jo aiemmin sanoin, niin mukana on myös kidutuskohtaus, jossa tosin itse kidutusta ei näy, mutta siitä puhutaan ja kuuluu huutoa. Frollo myös sotilaidensa kanssa polttaa taloja etsiessään mustalaisia ja ainakin yhdessä tapauksessa talossa on asukkeja yhä sisällä. Eli ihan perheen pienimmille elokuva voi olla hieman liian karmiva. Kuitenkin elokuvassa on selkeä teema siitä, että ratkaisevaa ihmisessä ei ole ulkonäkö, vaan se millainen hän on sisältä päin. Sen teeman kannalta elokuva on hyvä näyttää lapsille jossain kohtaa. Elokuvassa on myös paljon uskonnollisia asioita käsiteltynä.

Animaatiojälki on upeaa. Varsinkin taustat ja Pariisi yleisesti on hienosti toteutettu. Notre Dame on huikean näköinen sekä ulkoa, että sisältä. Hahmot ovat hyvin piirrettyjä ja massiiviset joukkokohtaukset näyttävät erittäin tyylikkäiltä. Mitä kauemmin elokuvaa on kulunut, sitä hienommaksi jälki muuttuu. Yksi visuaalisesti hienoimmista kohdista on, kun Frollo jahtaa Quasimodon äitiä takaa hevosella ratsastaen.

Kuten monet Walt Disneyn animaatioista, myös Notre Damen kellonsoittaja on musikaali. Elokuvassa lauletaan erittäin paljon ja se alkaa "The Bells of Notre Dame" -kappaleella, joka kohoaa kuorosta kunnon pauhuamiseksi ja siitä se lähtee perinteisempään Disney-suuntaan, mutta jatkaa taas erittäin eeppisellä pauhulla, jota kuullaan läpi elokuvan. Toinen kappale "Out There" esittelee Quasimodon ja näyttää hänen kiinnostuksensa ja innostuksensa ulkomaailmaa kohtaan. "Topsy Turvy" taas on hieman pirteämpi ja koomisempi kipale, jota seuraavat surulliset "God Help the Outcasts" ja "Heaven's Light/Hellfire", joista jälkimmäinen nousee taas eeppiseksi loppua kohden. Muina kappaleina ovat hilpeät "A Guy Like You" ja "The Court of Miracles". Mukana myös biisi "Someday". Laulut eivät ole kovin mieleenpainuvia, mutta ne toimivat ja kuljettavat elokuvaa eteenpäin. Parhaiten mieleen jää eeppinen kuoromusiikki, joka soi useaan otteeseen elokuvassa.

Tarkkaavaiset katsojat huomaavat muutamia viittauksia muihin Disney-elokuviin, joista suurin osa tulee saman kuvan aikana. Yhdellä Pariisin kadulla näkee Bellen elokuvasta Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991), Pumban elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King - 1994) ja taikamaton elokuvasta Aladdin (1992).

Blu-rayn kuvanlaatu on muiden Disney-klassikkojen tapaan hienoa katsottavaa. Lisämateriaalina Blu-raylla on noin puolen tunnin "The Making Of The Hunchback Of Notre Dame" -dokumentti ja yksi kappale eri kielillä laulettuna. Kielinä ovat englanti, suomi, ruotsi, tanska, norja ja islanti, ja tekstityksinä samat vaihtoehdot.

Yhteenveto: Notre Damen kellonsoittaja on edelleen yksi parhaista Walt Disneyn animaatioelokuvista omasta mielestäni. Se on erittäin synkkä, mutta siinä on silti kunnon Disney-taikaa ja Disney-faneille se on pakkohankinta. Elokuvassa on hyviä opetuksia erilaisuuden ja vähemmistöjen hyväksymisestä. Edelleen sanon, että pienimmille elokuva ei sovellu, mutta hieman vanhempi lapsi pystyy varmasti hyvin katsomaan elokuvaa, kuten myös aikuiset. Jos et ole vielä elokuvaa nähnyt, niin katso se! Ja olenko minä ainoa, jota häiritsi valeasussa olevan Djali-vuohen suussa oleva piippu? Kyseessä on kuitenkin vuohi (erittäin suloinen vuohi!).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Hunchback of Notre Dame, 1996, Walt Disney Pictures