Kärpänen (The Fly - 1986) - elokuva-arvostelu

KÄRPÄNEN

THE FLY

Ohjaus: David Cronenberg

Näyttelijät: Jeff Goldblum, Geena Davis, John Getz, Joy Boushel, Leslie Carlson ja George Chuvalo

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 18

The Fly, eli suomalaisittain Kärpänen on uudelleenfilmatisointi samannimisestä elokuvasta vuodelta 1958, joka puolestaan pohjautuu George Langelaanin novelliin The Fly vuodelta 1957. 1980-luvun alussa tuottaja Kip Ohman halusi tehdä uuden version novellin pohjalta ja pestasi Charles Edward Poguen työstämään käsikirjoituksen. He veivät ideansa 20th Century Foxille, missä innostuttiin aluksi. Poguen teksti ei kuitenkaan vakuuttanut studiopomoja, mutta edelleen innoissaan oleva tuottaja Stuart Cornfeld onnistui lopulta hieromaan diilin, missä Fox suostui levittämään leffan, kunhan elokuva saisi rahoituksen muualta. Cornfeld löysi rahat yllättävästä lähteestä, komedioista tunnetulta Mel Brooksilta. Brooks ei tosin myöskään lämmennyt Poguen käsikirjoitukselle ja tilalle pestattiin Walon Green. Greenin aikaansaannos sai vielä negatiivisemman vastaanoton, jolloin Pogue tuotiin takaisin kirjoittamaan teksti itse uusiksi. Robert Bierman pestattiin ohjaajaksi, mutta juuri kun kuvausten oli tarkoitus alkaa, Biermanin tytär menehtyi onnettomuudessa ja surusta rikkoutunut mies jätti projektin. Tilalle palkattiin David Cronenberg, jota oltiin pyydetty jo aiemmin, mutta joka oli tuolloin kiireinen Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan (Total Recall - 1990) parissa, jonka hän oli kuitenkin lopulta jättänyt väliin. Cronenberg kirjoitti käsikirjoituksen lähes täysin uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1985. Lopulta Kärpänen sai maailmanensi-iltansa 15. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä pienimuotoinen menestys, joka voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse katsoin Kärpäsen ensi kertaa kahdeksan vuotta sitten ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, pitäen siitä joka katselulla enemmän. Kun huomasin Kärpäsen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudelleen ja samalla arvostella sen.

Seth Brundle on saanut aikaan mullistavan keksinnön, ihka aidon teleportaatiolaitteen. Kun mies testaa laitetta itseensä, hän ei kuitenkaan huomaa laitteeseen livahtanutta kärpästä ja kone yhdistää Sethin ja kärpäsen toisiinsa. Aluksi Seth luulee laitteen tehostaneen häntä ihmisenä, kunnes hän kauhukseen huomaa muuttuvansa hirviömäiseksi kärpäshybridiksi.

Päärooliin Seth Brundleksi valikoitui Jeff Goldblum, joka oli tuolloin vasta tekemässä nousuaan tähteyteen ja joka tultaisiin myöhemmin muistamaan elokuvista Jurassic Park (1993) ja Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996). Kärpäsessä Goldblum tarjoaa kuitenkin parhaan suorituksen, jonka olen häneltä nähnyt, pitkälti sen takia, että kyseessä on niitä harvoja isoja rooleja, joissa Goldblum ei tunnu vain esittävän itseään. Monet miehelle ominaisista maneereista ovat esillä leffan alkupäässä, mutta mitä pidemmälle Sethin hirvittävä muodonmuutos alkaa kehittyä, sitä paremmin Goldblum pääsee vakuuttamaan, ihmisyyden hiipuessa pois. Seth on erittäin mainio päähenkilö, joka on saman tien sympaattinen ja jonka haluaa nähdä onnistuvan hommassaan. Onkin siis sitäkin hirvittävämpää seurata sivusta, kun mies alkaa muuttua yhä vain enemmän hyönteismäisemmäksi.

     Elokuvassa nähdään myös Goldblumin tuolloinen tosielämän tyttöystävä Geena Davis reportteri Veronicana, joka ryhtyy tekemään juttua Sethin huimasta keksinnöstä, joka toki rakastuu Sethiin ja joka joutuu katsojan tavoin seuraamaan avuttomana vierestä, kun mies alkaa käydä läpi muodonmuutostaan, sekä John Getz Veronican pomona ja entisenä poikaystävänä Stathisina, joka on katkera Veronican ja Sethin lämpenevistä väleistä. Davis ja Getz ovat molemmat mainiot osissaan, etenkin Davis, joka tulkitsee hienosti kasvavaa tuskaansa, kun hän ei meinaa enää tunnistaa rakastamaansa miestä.

Kärpänen on yksi kauhuelokuvasuosikeistani, sekä todennäköisesti paras body horror -leffa, joka on koskaan tehty. Eikä vain sen takia, että elokuva sisältää aidosti poikkeuksellisenkin ällöttävää, jopa kuvottavaa kuvastoa, kun Seth muuttuu ihmisen ja kärpäsen sekoitukseksi. Ensin ilmestyy kummallisia karvoja ja paiseita, sitten lähtevät kynnet ja hampaat ja sitten... noh, loput saatte nähdä itse. Mukana on useita otoksia, joissa tekisi mieli peittää silmät tai kääntää katse television ruudulta, sillä niin häijyjä näkyjä on saatu mukaan. Mitä enemmän hyönteismäiset piirteet näkyvät ulkoisesti Sethissä, sitä enemmän mies myös alkaa käyttäytyä kuin hyönteinen. Hänestä tulee arvaamaton, aggressiivinen ja monin tavoin karmiva.

Kuvottavalla kuvastolla pääsee kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti ja Kärpäsen todellinen hienous syntyy siitä, että se kuvataan suurena tragediana ja rakkaustarinana. Elokuva käyttää aikansa rakentaakseen Sethin ja Veronican suhdetta, jolloin on entistä hirvittävämpää nähdä, kun suhde murenee miehen muodonmuutoksen takia. Veronica yrittää tukea rakastamaansa miestä, mutta mitä vähemmän Seth on ihminen, sitä vaikeammaksi tukeminen muuttuu. Rakkaustarina ei ole millään lailla imelä, vaan aidosti työstetty ja siksi niin vahva. Elokuvan ilmestymisen aikaan monet viittasivat Kärpästä metaforaksi HIV:istä ja kuinka monet joutuivat olemaan rakkaidensa tukena, kun sairaus tuhosi heidät hitaasti.

Sen lisäksi, että Kärpänen on onnistuneen karmiva, se on myös todella surullinen teos. Katsojana ei voi olla tuntematta valtavaa sääliä Sethiä kohtaan, kun tämä hyvää tarkoittava ja todellisen maailmaa mullistavan keksinnön kehittäjä muuttuu kohtaus kohtaukselta hirviömäisemmäksi. Harvoissa kauhuleffoissa on kyynelhanojen avautuminen näin useasti herkässä, etenkin kohtauksessa, jossa Seth pyytää Veronicaa poistumaan hänen elämästään, koska miestä pelottaa, että hän satuttaisi naista haluamattaan. Viimeistään finaalin aikana on tippa linssissä. Eipä tule äkkiseltään mieleen toista kauhuelokuvaa, joka veisi katsojansa tällaiseen tunteiden vuoristorataan ja särkisi sydämen näin perusteellisesti. Kärpänen teki minuun jo ensimmäisellä katselulla suuren vaikutuksen ja joka katselukerralla huomaan rakastuvani elokuvaan entistä voimakkaammin.

Elokuvan ohjauksesta vastasi lopulta David Cronenberg, joka oli täysin oikea heppu hommaan. Cronenberg tunnetaan body horrorin kuninkaana, osittain juuri Kärpäsen ansiosta. Hän ei kuitenkaan tässä mässäile ällöttävyyksillä, vaan tarjoaa ne harvinaisella tyylitajulla. Väärissä käsissä Sethin muodonmuutos voisi näyttäytyä todella kömpelönä. Elokuva on myös teknisesti erinomainen. Se on taitavasti kuvattu ja ensiluokkaisesti leikattu kasaan. Puolitoistatuntisesta leffasta ei löydy mitään ylimääräistä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivaa ja maskeeraukset sekä erikoistehosteet... voi pyhä jysäys, millaista jälkeä Chris Walas kumppaneineen ovat saaneetkaan aikaiseksi! Sethin maskeeraukset näyttävät yhä vain inhottavammilta ja tämän ihmiskärpäsen lopullinen muoto on kaiken odotuksen arvoinen, sekä käytännön tehoste, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja kirsikkana kakun päällä toimivat Howard Shoren fantastiset musiikit, jotka ovat niin jylhät kuin karmivat, sekä pohjattoman surumieliset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fly, Yhdysvallat, 1986, SLM Production Group, Brooksfilms, Province of British Columbia Production Services Tax Credit

Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986) - elokuva-arvostelu

STAND BY ME - VIIMEINEN KESÄ

STAND BY ME

Ohjaus: Rob Reiner

Näyttelijät: Wil Wheaton, River Phoenix, Corey Feldman, Jerry O'Connell, Kiefer Sutherland, Casey Siemaszko, Gary Riley, Bradley Gregg, Jason Oliver, Marshall Bell, Frances Lee McCain, Bruce Kirby, William Bronder, Scott Beach, John Cusack ja Richard Dreyfuss

Genre: draama, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Stand by Me - viimeinen kesä perustuu Stephen Kingin novelliin Ruumis (The Body), joka julkaistiin Kingin novellikokoelmassa Kauhun vuodenajat (Different Seasons) vuonna 1982. Käsikirjoittajakaverukset Bruce A. Evans ja Raynold Gideon lukivat novellin ja pitivät siitä niin paljon, että hankkivat heti sen filmatisointioikeudet. Kaksikko pyysi ohjaaja Adrian Lyneltä apua saadakseen jonkin tuotantoyhtiön tarttumaan projektiin ja lopulta he onnistuivat nappaamaan Embassy Picturesin haaviinsa. Alun perin Lynen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta tämä halusi pitää hieman taukoa ja niinpä ohjaksiin valittiin tilalle Rob Reiner. Juuri ennen kuvausten alkua Columbia Pictures kuitenkin osti Embassyn ja meinasi pistää leffan tuotannon poikki, näkemättä siinä potentiaalia. Yksi Embassyn johtajista, Norman Lear pelasti elokuvan maksamalla itse leffan yli seitsemän miljoonan dollarin budjetin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1985 ja lopulta Stand by Me - viimeinen kesä sai maailmanensi-iltansa 6. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Aluksi elokuva sai hieman kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta, eivätkä sen avausviikonlopun lipputulotkaan olleet kaksiset, mutta vähitellen sana alkoi kiertää ja elokuvan suosio vain kasvoi teatterikierroksensa edetessä. Lopulta myös kriitikot alkoivat yhtyä kehuihin ja vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista ja Stephen King -filmatisoinneista. Jälkimmäiseen mielipiteeseen yhtyi jopa King itse, joka elokuvan nähtyään kertoi itkien Reinerille, että kyseessä oli paras elokuva, mikä hänen kirjojensa pohjalta oli tehty. Itse näin Stand by Me - viimeisen kesän jo lapsena koulussa ja jo tuolloin elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Olen nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin Stand by Me - viimeisen kesän täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Syksyllä 1959 pikkukaupungin neljä kaverusta lähtevät matkalle, löytääkseen kadonneen nuorukaisen ruumiin.

Stand by Me - viimeisen kesän keskiössä on neljä poikaa, jotka ovat olleet ystävyksiä suunnilleen niin kauan kuin he muistavat. On hiljaisempi ja tarinoiden kirjoittamisesta kiinnostunut Gordie (Wil Wheaton), perheensä huonoa mainetta häpeilevä, mutta siksi kovan kuoren kasvattanut Chris (vain seitsemän vuotta elokuvan julkaisemisen jälkeen menehtynyt River Phoenix), rääväsuinen ja väkivaltaista juoppoisäänsä sinisilmäisesti idolisoiva Teddy (Corey Feldman), sekä kaikenlaista pelkäävä ja kaikesta valittava Vern (Jerry O'Connell), joka joutuu usein muiden kolmen kiusoittelun kohteeksi joko pelkuruudestaan, moottoriturvastaan tai lihavuudestaan. Nelikko on täydellisesti valittu ja Wheaton, Phoenix, Feldman ja O'Connell muodostavat täysin uskottavan kaveriporukan, jotka ovat kokeneet monenlaista yhdessä ja joilla on omat sisäpiirin juttunsa. Hahmoista löytyy runsaasti syvyyttä, mitä nuoret tulkitsevat häkellyttävän hyvin. Näyttelijöiden väliset kemiat ovat fantastiset, etenkin Wheatonin ja Phoenixin, Chrisin toimiessa isoveljen korvikkeena, Gordien oikean isoveljen (John Cusack) kuoltua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kiefer Sutherland omaa jengiään johtavana Acena, Casey Siemaszko ja Bradley Gregg tämän jengiin kuuluvina Vernin isoveljenä Billynä ja Chrisin isoveljenä Eyeballina, sekä Marshall Bell ja Frances Lee McCain Gordien vanhempina. Eikä pidä tietenkään unohtaa Richard Dreyfussia, joka esittää aikuista Gordieta, joka muistelee tätä kyseistä tapahtumaa lapsuudessaan, toimien samalla elokuvan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä ja Sutherland onnistuu olemaan oikein kunnon kiusaajamulkku Acena. Ja pakkohan minun on hehkuttaa, että olen muuten nähnyt Sutherlandin kahdesti livenä, lämppäämässä Musea vuonna 2019.

En toisaalta ihmettele, että Stephen King sanoi elokuvan nähtyään, että Stand by Me - viimeinen kesä on paras hänen kirjansa pohjalta tehty filmatisointi. Vaikka itse vannon Kingin inhoaman Stanley Kubrickin Hohto-adaptaation (The Shining - 1980) nimeen ja mielestäni alkuperäisen Ruumis-novellin kanssa samasta novellikokoelmasta löytyvästä toisesta työstä myöhemmin tehty vankiladraama Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) kiilaa tämän edelle, on Stand by Me - viimeinen kesä ehdottomasti kolmen parhaan King-filmatisoinnin joukossa. Elokuva on myös nuorisoleffojen aatelia ja niitä filmejä, jotka mielestäni kaikkien pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. 

Elokuva on myös tarinankerronnan aatelia ja on todella häkellyttävää, että leffa kestää vain pari minuuttia alle puolitoista tuntia, koska se onnistuu pakkaamaan tähän kestoon niin paljon. Ohjaaja Rob Reiner ottaa kaiken irti jokaisesta minuutista ja vaikka kesto on lyhyt ja hahmojenkin vinkkelistä tapahtumat kestävät vain parin päivän ajan, on luvassa huima kasvukertomus, jonka jälkeen niin hahmot kuin katsojakin ovat muuttuneita ihmisiä. Matkaan lähtevä nelikko on vielä enemmän tai vähemmän sinisilmäinen, mutta lopulta ruumiin löytävät hahmot ovat matkansa varrella muuttuneet roimasti. Itse ruumis on lähinnä vain motivaattori hahmojen matkan alkamiselle ja huomattavasti tärkeämpää onkin kaikki muu, mitä sillä reissulla tapahtuu. Koska eihän se ole se määränpää, vaan miten sinne päästään.

Kun näin Stand by Me - viimeisen kesän lapsena ensi kertaa, siitä jäivät mieleen toki mahtava seikkailun henki, sekä useat ikimuistoiset kohtaukset, oli kyse sitten legendaarisen hurjaksi huhutun Chopper-koiran kohtaaminen romuvarastolla, todellinen jännitysnäytelmä junan kanssa sillalla, ikävä juotikasyllätys uimareissun päätteeksi tai Gordien hupaisa kertomus piirakansyöntikilpailusta iltanuotion äärellä. Uusintakatseluilla ja lisääntyvän iän myötä elokuva on auennut täysin uusilla tavoilla. Nelikon väliset keskustelut ovat erinomaisia, poikien pohtiessa paikkaansa maailmassa ja mahdollista tulevaisuuttaan. Usein nämä lapsena pohditut yhteiset tulevaisuudet eivät toteudu aiotulla tavalla ja siinä, missä lapsena elokuvaa katsoo haaveillen vastaavasta seikkailusta omien kaverien kanssa, aikuisena sitä muistelee niitä lapsuudenkavereita, pohtii että mitäköhän heille kuuluu nykyään ja että miksi aiemmin niin läheiset ihmiset muuttuivat yhtäkkiä kuin ventovieraiksi, ilman edes sen kummempia välirikkoja tai muuta draamaa.

Tämän lisäksi elokuvan ilmapiiri on upeasti luotu. Seikkailuhenki on tosiaan vahvasti läsnä ja luvassa on niin tiivistunnelmaista jännitettä, runsaasti erittäin hauskoja hetkiä kuin myös riipaisevan liikuttavia kohtauksia. Gordien, Chrisin, Teddyn ja Vernin väliset keskustelut ovat monipuolisia. Välillä heitetään vitsiä toisen äidistä tai sukuelimen pienuudesta, sitten taas välillä osoitetaan aitoa välittämistä ja huolenpitoa. Silmät kostuvat taatusti useammankin kerran, kun Chris yrittää tsempata Gordieta tavoittelemaan unelmiaan kirjailijana, samalla kun Chris on varma, että hänen tulevaisuutensa on jo etukäteen tuhoon tuomittu. Haikeutta on luvassa runsaasti etenkin loppua kohti ja kun lopputekstit rullaavat, tuntuu katsojasta siltä kuin olisi jättänyt hyvästit omille hyville ystäville. Stand by Me - viimeinen kesä on kertakaikkisen kaunis teos.

Stand by Me - viimeinen kesä on myös teknisesti pätevä elokuva. Se on taitavasti kuvattu ja matkan erilaisia maisemia voisi ihastella pidempäänkin. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jack Nitzschen säveltämät musiikit maalailevat taustalla nätisti, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan. Ja pakkohan se on toki mainita lopputekstien aikana soiva Ben E. Kingin mahtava kappale Stand by Me, joka muuten antoi elokuvalle nimensä. Alun perin leffa kulki Stephen Kingin novellia mukaillen nimellä The Body, mutta kun Reiner kuuli Kiefer Sutherlandin ja River Phoenixin laulamassa biisiä Sutherlandin kitaran tahtiin kuvauksissa, elokuvan nimi pistettiin vaihtoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Stand by Me, Yhdysvallat, 1986, Columbia Pictures, Act III, Act III Communications, The Body

Laputa - linna taivaalla (天空の城ラピュタ - 1986) - elokuva-arvostelu

LAPUTA - LINNA TAIVAALLA

天空の城ラピュタ

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Näyttelijät: Mayumi Tanaka, Keiko Yokozawa, Kotoe Hatsui, Minori Terada, Ichirō Nagai, Fujio Tokita, Hiroshi Ito, Takuzō Kamiyama, Sukekiyo Kameyama ja Machiko Washio

Genre: anime, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 7

Laputa - linna taivaalla on Studio Ghibli -animeyhtiön ensimmäinen elokuva. Saatuaan valmiiksi elokuvansa Tuulen laakson Nausicaä (風の谷のナウシカ - 1984), ohjaaja Hayao Miyazaki päätti yhteistyökumppaninsa Isao Takahatan kanssa toteuttaa unelmansa ja perustaa oman studionsa. Yhdessä Toshio Suzukin kanssa he loivat Studio Ghiblin, jonka oli tarkoitus elvyttää Miyazakin mielestä ummehtunut anime kertomalla uusia tarinoita, joihin olisi jokaiseen panostettu täysillä. Miyazaki halusi tehdä kunnon seikkailuelokuvan ja hänelle muistui mieleen hänen vanha ideansa leijuvasta saaresta ja sen linnasta. Miyazaki haki inspiraatiota matkustamalla Walesiin, missä häntä kiinnosti niin paikallinen arkkitehtuuri kuin vuoden 1984 kaivoslakko. Miyazaki kirjoitti elokuvan ja palattuaan Japaniin animointiprosessi alkoi ja ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä. Lopulta Laputa - linna taivaalla sai maailmanensi-iltansa Japanissa 2. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta. Itse innostuin Studio Ghiblin teoksista vuonna 2018, jolloin ostin yhtiön kaikki elokuvat hyllyyni. Katsoin Laputa - linna taivaalla -elokuvan, mutta tuolloin se jäi hieman muutamien muiden Ghibli-leffojen jalkoihin, enkä juuri innostunut näkemästäni. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella leffan.

Kaivoskaupungin poika Pazu päätyy hurjaan seikkailuun, kun hän löytää leijuvan tytön, Sheetan ja uskoo tämän liittyvän Laputaan, myyttiseen linnaan taivaalla.

Laputa - linna taivaalla -elokuvan keskiössä on kaksi lasta, Pazu (äänenä Mayumi Tanaka), kaivoskaupungin orpo poika, joka on vannonut jatkavansa pilkatun isänsä jalanjäljissä ja löytää myyttisen Laputan lentävän linnan, sekä tyttö nimeltä Sheeta (Keiko Yokozawa), joka eräänä yönä putoaa taivaalta Pazun lähelle, mutta maahan iskeytymisen sijaan Sheeta jääkin leijumaan ilmassa. Pazu on varma, että Sheetan on pakko liittyä Laputaan jotenkin ja kaksikko lähteekin huimaan seikkailuun. Lapsihahmot ovat erittäin mainiot ja heidän matkaansa hyppää oikein mielellään. Pazu on energinen, uhmakas ja rämäpäinen poika, kun taas Sheeta on hieman ujompi ja suunnitelmallisempi. He muodostavat tykättävän duon, jonka edesottamuksien puolesta jännittää.

     Jo seikkailunsa alussa Pazulle käy selväksi, että muutkin ovat sitä mieltä, että Sheeta liittyy jotenkin Laputaan ja tytön perässä ovat niin iäkkään Dola-naisen (Kotoa Hatsui) johtamat ilmarosvot kuin eversti Muskan (Minori Terada) komentamat armeijan joukot. Dola ja Muska ilmestyvätkin ryhmineen tunkemaan kapuloita rattaisiin, niin lasten kuin toistensa, havitellessaan Laputan rikkauksia itselleen. Muska on oiva pahis kaikessa kataluudessaan, kun taas Dola on aivan mahtava tapaus, naisen päätettyä tehdä kaikkensa haaliakseen myyttisen linnan aarteet.

Kuten alussa kerroin, vuonna 2018 sain äkillisen inspiraation hankkia Studio Ghiblin kaikki elokuvat hyllyyni ja katsoinkin niitä lyhyen ajan sisällä useamman. Ensiksi katsomani Naapurini Totoro (となりのトトロ - 1988), Tulikärpästen hauta (火垂るの墓 - 1988), Kikin lähettipalvelu (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononoke (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemä (千と千尋の神隠し - 2001) tekivät minuun valtavan vaikutuksen, mutta jostain syystä tuolloin Laputa - linna taivaalla ei säväyttänyt. Onneksi katsoin elokuvan uudestaan, sillä nyt mielsin elokuvan suorastaan erinomaiseksi koko perheen seikkailuksi, joka tarjosi runsaasti hupia ja jännitystä, sekä kaikin puolin fantastista seikkailun henkeä.

Laputa - linna taivaalla pitää sisällään kaikki väkevän seikkailuelokuvan elementit tykättävistä seikkailijoista, heitä uhkaavista mainioista rosvoista ja erilaisista vaaratilanteista lähtien. On aarrejahtia, on takaa-ajoja, on hauskoja hetkiä ja tyyppejä, sekä hyviä teemoja esimerkiksi ystävyyden merkityksestä ja vallan väärinkäytöstä. Parituntinen elokuva nappaa heti alun tiukan toimintakohtauksen myötä mukaansa, eikä suostu päästämään otteestaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Jo pelkkä leffan steampunkista inspiraatiota saanut retrofuturistinen maailma lumoaa täysin. Loppuhuipennus itse Laputassa on kaiken odotuksen arvoinen. Hayao Miyazaki osoittaa taas lahjansa tunnelmanluojana ja tarinankertojana. Hän vie niin hahmonsa kuin katsojansa aikamoisen tunteiden vuoristoradan läpi. Upea elokuva, joka ihastuttaa yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja joka täysin syystä ampaisi Studio Ghiblin välittömästi kaikkien aikojen parhaiden leffastudioiden kärkikahinoihin.

Enkä voi tietenkään jättää mainitsematta, kuinka uskomattoman hienolta Laputa - linna taivaalla näyttää. Animaattoreiden työ on läpi elokuvan ällistyttävän tarkkaa ja yksityiskohtaista. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat toinen toistaan nätimpiä näkyjä. Monet laajat otokset ovat niin henkeäsalpaavan upeita, että ne tekisi mieli kehystää seinälle. Värien, valojen ja varjojen käyttö on myös ensiluokkaista. Vahvaa visuaalista antia tukee väkevä äänimaailma. Joe Hisaishin säveltämät musiikit ovat tuttuun tapaan erinomaiset. Hisaishin työt tukevat Miyazakia luomaan seikkailua, hupia ja tarvittaessa myös surua. Monet melodiat ovat jopa kauniita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

天空の城ラピュタ, 1986, Studio Ghibli, Tokuma Shoten

Howard - uuden ajan sankari (Howard the Duck - 1986) - elokuva-arvostelu

HOWARD - UUDEN AJAN SANKARI

HOWARD THE DUCK

Ohjaus: Willard Hyuck

Näyttelijät: Chip Zien, Lea Thompson, Tim Robbins, Jeffrey Jones, Ed Gale, Jordan Prentice, David Paymer, Paul Guilfoyle ja Brian Steele

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Howard the Duck, eli suomalaisittain Howard - uuden ajan sankari perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. Saatuaan valmiiksi komediaelokuvansa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973), George Lucas löysi sarjakuvia hahmosta ja kertoi niistä entisille koulukavereilleen ja Svengijengi '62:n käsikirjoittajille Willard Hyuckille ja Gloria Katzille. Yhdessä kolmikko alkoi kaavailla elokuvasovitusta sarjakuvien pohjalta. Vuonna 1984 Lucasin perustama Lucasfilm-yhtiö hankki Universal Picturesin kanssa hahmon elokuvaoikeudet Marvelilta. Alun perin Hyuck ja Katz halusivat tehdä elokuvan animaationa, mutta koska Universal halusi elokuvan teattereihin kesäksi 1986, animointiin ei ollut aikaa ja niinpä elokuva päätettiin kuvata oikeiden ihmisten kera. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1985 ja lopulta Howard - uuden ajan sankari sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka keräsi lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja sai kahdeksan Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin ohjaus, miessivuosa, laulu ja 1980-luvun huonoin elokuva), joista se voitti huonoimman elokuvan, käsikirjoituksen, uuden tähden ja erikoistehosteiden palkinnot. Elokuvan heikon menestyksen myötä avioeroa läpi käyneen tuottaja Lucasin juuri rakentaman Skywalker Ranchin kohtalo jäi vaakalaudalle ja pelastaakseen sen, hän joutui myymään juuri perustamansa tietokonegrafiikkaosaston ystävälleen Steve Jobsille, minkä myötä Pixar-yhtiö syntyi. Itse katsoin Howard - uuden ajan sankarin ensi kertaa yli kymmenen vuotta sitten, enkä piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella leffan.

Mystinen voima siirtää Howard Ankan omalta planeetaltaan Maahan ihmisten keskelle. Yrittäessään keksiä keinoa palata takaisin omaan maailmaansa, Howard kohtaa Universumin Synkän Ylivaltiaan.

Howard - uuden ajan sankarin keskiössä on vähemmän yllättäen sen nimikkohahmo Howard Ankka, joka elää omalla planeetallaan, jossa evoluutio toimi toisin kuin täällä ja ankoista kehittyi planeetan dominoiva laji. Howardin elämä saa kuitenkin hurjan käänteen, kun hänet imaistaan portaalin läpi Maahan ihmisten keskuuteen. Howard ei ole persoonaltaan sieltä pidettävimmästä päästä ja kun hän huomaa, että häntä kohdellaan välittömästi luonnonoikkuna ja friikkinä, hän pistelee samoin mitoin takaisin. Howard on tuittupäinen, omahyväinen ja mukamas naistenmies, mutta hahmoon tuodaan ihan kivasti syvyyttä leffan edetessä, kun voi huomata, että suuri osa tästä on pelkkää kovaa ulkokuorta, jolla ankka peittelee omia epävarmuuksiaan. Alun perin Howard Ankka oli tarkoitus toteuttaa tietokonetehostein, mutta kun teknologia ei ollut tähän valmis, tekijät pohtivat hetkellisesti nukkea, kunnes he päättivät pestata lyhytkasvuisen Ed Galen ja lapsen Jordan Prenticen pukeutumaan ankka-asuun, jonka animatroniikkanaamaa ohjaili useampi ihminen. Howardin ääneksi valittiin lopulta Chip Zien. Tekijät päätyivät oikeaan ratkaisuun, sillä voin vain kuvitella, kuinka kamalalta 1980-luvun puolivälin digiefektein luotu ihmismäinen ankka näyttäisi nykypäivänä.

     Elokuvassa nähdään myös Paluu tulevaisuuteen -elokuvista (Back to the Future - 1985-1990) tuttu Lea Thompson laulaja-kitaristi Beverlynä, joka ottaa Howardin siipiensä... tai no, käsiensä suojaan, sillä ei Beverlyllä siipiä ole, myöhemmin Rita Hayworth - avain pakoon -leffasta (The Shawshank Redemption - 1994) tutuksi tullut Tim Robbins tohtoripyrkyri Philinä, sekä Jeffrey Jones pahana Universumin Synkkänä Ylivaltiaana. Thompson on roolissaan oiva, mutta ai kauhea, millaista myötähäpeää Robbinsin ja Jonesin yliampuvat esiintymiset tuottavat.

Howard - uuden ajan sankari on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen kiinnostavimmista sarjakuvaelokuvatapauksista. Inhosi elokuvaa tai oli sen fani (sellaisiakin nimittäin löytyy), ei kukaan voi kieltää, etteikö leffa olisi jollain tapaa ihailtavankin persoonallinen tapaus, joka vähät välittää esimerkiksi sellaisesta kysymyksestä, että kenelle elokuva on edes tehty? Vaikka pääroolissa on puhuva ihmismäinen ankka, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään lastenelokuva, mikä käy selväksi alusta asti, kun Howard nähdään ryyppäämässä, polttelemassa sikaria ja vikittelemässä naisia. Nähdäänpä elokuvassa jopa paljaat ankkatissit. Mutta sitten taas Universumin Synkästä Ylivaltiaasta on tehty niin yliampuva pahis, että hahmo tuntuu kuuluvan enemmän johonkin lasten piirrossarjaan.

Elokuvaa vaivaa pahemman luokan identiteettikriisi, kun se hyppii aikuisille ja sitten taas lapsille suunnattujen kohtausten välillä. Kai tässä on yritetty tehdä jonkin sortin koko perheen viihdettä, josta kuka tahansa voisi riemastua, mutta nyt lopputulos on jotain, mikä tuntuu lähinnä luotaantyöntävältä. Hassua kyllä, tällä katselukerralla olin jotenkin osittain oikeassa mielentilassa, sillä elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana toisaalta jopa pidin näkemästäni - tai ainakin siitä, kuinka poikkeavalta Marvel-leffalta Howard - uuden ajan sankari tuntuu nyt 40 vuotta myöhemmin. Pidin jopa hieman itse Howard Ankkaan liittyvästä sisäisestä kriisistä, kun hän yrittää sopeutua ihmisten sekaan, vaikka tämä jääkin aika pintapuoleiseksi. Phil kuitenkin ärsyttää heti ensinäkemiseltä ja kun leffa muuttuu loppupäässä tavanomaisemmaksi maailmanpelastusoperaatioksi, vekkulin erilainen elokuva laimenee turhankin tavanomaiseksi rymistelyksi, jonka finaali on liian pitkäksi venytetty. Lähes kaksituntisena Howard - uuden ajan sankari on muutenkin liian pitkä ja puolitoistatuntisena tämä hupsuttelu viihdyttäisi paremmin.

Howard - uuden ajan sankarin ohjasi Willard Hyuck ja elokuva jäikin taloudellisen epäonnistumisensa myötä miehen viimeiseksi ohjaukseksi. Hyuckin työ on levällään, kuten on myös hänen ja Gloria Katzin laatima käsikirjoitus. Teknisestikin Howard - uuden ajan sankari on ailahteleva. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja käytännön tehostein toteutettu Howard Ankka näyttää hyvältä. Osa muista efekteistä ovat kuitenkin vanhentuneet aika kehnosti, erityisesti loppuhuipennuksessa. Äänimaailma äityy toisinaan ärsyttäväksi meteliksi, mutta musiikeista on pakko kehua lopun Howard the Duck -kappaletta, joka on aikamoinen korvamato.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Howard the Duck, 1986, Universal Pictures, Lucasfilm

Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China - 1986) - elokuva-arvostelu

SÄPINÄÄ CHINATOWNISSA

BIG TROUBLE IN LITTLE CHINA

Ohjaus: John Carpenter

Näyttelijät: Kurt Russell, Dennis Dun, Kim Cattrall, James Hong, Victor Wong, Kate Burton, Donald Li, Carter Wong, Peter Kwong, James Pax, Suzee Pai, Chao-Li Chi ja Jeff Imada

Genre: toiminta, fantasia, jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Big Trouble in Little China, eli suomalaisittain Säpinää Chinatownissa on John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle Gary Goldmanin ja David Z. Weinsteinin rakkaudesta itämaisiin kamppailulajileffoihin ja he päättivät tuoda ne Amerikkaan. Kaksikon "Lotus"-nimellä kulkenut teksti sijoittui villiin länteen 1880-luvulla, mutta kun 20th Century Fox tarttui tekstiin, yhtiöllä haluttiin siirtää tarina nykyhetkeen. Kun Goldman ja Weinstein kieltäytyivät muuttamasta tekstiään, yhtiö palkkasi W. D. Richterin tekemään sen heidän puolesta. Fox jopa yritti poistaa kaksikon nimet lopullisesta elokuvasta, mutta Goldmanin ja Weinsteinin onneksi Hollywoodin käsikirjoittajien liitto oli heidän puolella ja pakotti Foxin antamaan kunnian heille, Richterin saadessa vain maininnan tarinan adaptoimisesta. John Carpenter suostui elokuvan ohjaksiin, sillä hän oli ihastunut hongkongilaisiin leffoihin elokuvaopintojensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1985 ja ne suoritettiin pikavauhtia, sillä Foxilla haluttiin saada elokuva teattereihin ennen Eddie Murphyn tähdittämää, samanlaisia ideoita sisältävää Kultainen lapsi -leffaa (The Golden Child - 1986). Lopulta Säpinää Chinatownissa sai maailmanensi-iltansa 2. heinäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja se oli ikävä taloudellinen floppi, mutta vuosien varrella siitä on muodostunut todellinen kulttiklassikko. Itse katsoin Säpinää Chinatownissa ensi kertaa vuonna 2021, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Pidin leffasta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Rekkakuski Jack Burton lähtee hakemaan kaverinsa tyttöystävää lentokentältä, mutta hän ajautuukin erikoiseen seikkailuun, johon kuuluu kilpailevia katujengejä, mustaa magiaa, vuosituhansia vanhoja myyttejä ja hirviöitä.

Fox kaavaili päärooliin Jack Burtoniksi Clint Eastwoodia ja Jack Nicholsonia, mutta kun John Carpenter valikoitui ohjaajaksi, oli vain yksi mies rooliin - Carpenterin luottonäyttelijä Kurt Russell, joka oli tähdittänyt ohjaajan leffoja Elvis (1979), Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981) ja The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982). Russell on täydellinen valinta, joskin hän ei esitä tällä kertaa yhtä vakavaa ja pätevää toimintasankaria. Jack Burton on enemmänkin sanavalmis rekkakuski, joka uhoaa minkä ehtii, mutta joka ahmii aivan liian isoja paloja purtavaksi. Hauskasti vaikka Russell onkin leffan keulakuva, on hänen hahmonsa tarinallisesti enemmän sellainen komediallinen hahmo, joka yleensä nähdään sivuroolissa. Tarinan keskiössä on nimittäin Jackin kaveri Wang (Dennis Dun), jonka tyttöystävää (Suzee Pai) kaksikko lähtee hakemaan lentokentältä, kun he ajautuvat hurjaan seikkailuun täynnä ties mitä vaaroja. Dun on myös mainio osassaan, mutta kyllähän se on Russell, joka kantaa leffaa harteillaan.

     Elokuvassa nähdään myös Chao-Li Chi Wangin setänä Chuna, Kim Cattrall asianajaja Graciena, Kate Burton reportteri Margona, Victor Wong taikuri Egg Sheninä ja Donald Li bisnesmies Eddienä, jotka päätyvät myös seikkailun pyörteisiin, sekä James Hong pahana Lo Panina, vuosituhansia vanhana noitana, joka tarvitsee Wangin tyttöystävää kataliin tarkoituksiinsa. Näyttelijäkaarti hyppää hyvällä asenteella menoon mukaan ja Hong on loistava antagonistina.

Säpinää Chinatownissa oli mielestäni uusintakatselulla vieläkin parempi elokuva ja jälleen yksi mahtava yhteistyöteos Carpenterilta ja Russellilta. Toisin kuin vakavampi toimintaleffa Pako New Yorkista ja scifikauhuelokuva The Thing - "se" jostakin, Säpinää Chinatownissa on tehty pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa. Kyseessä on aikamoinen toimintaa, fantasiaa, komediaa ja jännitystä yhdistelevä seikkailu, joka muuttuu kaiken aikaa vain pähkähullummaksi. Aluksi kyse on vain kahdesta miehestä matkalla lentokentälle hakemaan toisen tyttöystävää, mutta pian luvassa on jengitaistelu keskellä katua, minkä keskeyttävät kolme taikavoimaista miestä, joista erityisesti Salama (James Pax) toimi selvästi Mortal Kombat -videopelihahmo Raidenin esikuvana.

Elokuva ei pahemmin lähde jarruttelemaan, kun se painaa kaasun pohjaan, vaan se riepottelee hahmojaan ja samalla katsojaansa villistä tapahtumasta toiseen. Hengähdystaukoja on ripoteltu sekaan hieman, mutta nekin ovat mukana lähinnä antaakseen täysin kuistilla olevalle Jackille (sekä katsojille) tärkeää tietoa näistä mystisyyksistä ja Lo Panin tavoitteista. Pää menee itselläkin pyörälle, mutta samalla meininki on niin valloittavan viihdyttävää, että sekopäistä kyytiä seuraa virne visusti kasvoillaan. Mukana on paljon hauskoja hetkiä ja heittoja, sekä runsaasti älytöntä mielikuvituksellisuutta. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on jo käyttänyt kaikki paukkunsa, se vain lisää kierroksiaan. Hieman päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vyörytystä, jolloin leffan täytyy pysyä kaiken aikaa liikkeessä, mutta jolloin se myös osaa loppua ajoissa, jottei vauhti käy jo väärällä tavalla hengästyttäväksi.

Myös teknisesti Säpinää Chinatownissa on erittäin mainio. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erilaisia erikoistehosteita hyödynnetään läpi leffan kekseliäin tavoin ja vaikka ajan hammas onkin nakerrellut leffaa vähän sieltä ja täältä, on sen kasariestetiikassa yhä jotain todella viehättävää. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja seikkailun toki kruunaavat John Carpenterin ja Alan Howarthin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Trouble in Little China, Yhdysvallat, 1986, Twentieth Century Fox, TAFT Entertainment Pictures, SLM Production Group, Taft/Barish/Monash

Labyrintti (Labyrinth - 1986) - elokuva-arvostelu

LABYRINTTI

LABYRINTH

Ohjaus: Jim Henson

Näyttelijät: Jennifer Connelly, David Bowie, Brian Henson, Ron Mueck, David Shaughnessy, Timothy Bateson, Michael Hordern, Toby Froud, Shelley Thompson ja Christopher Malcolm

Genre: fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Labyrinth, eli suomalaisittain Labyrintti on David Bowien tähdittämä fantasiaelokuva. Idea elokuvaan syntyi konseptitaiteilija Brian Froudin päähän juolahtaneesta kuvasta peikkojen sieppaamasta vauvasta. Froud oli ollut työstämässä ohjaaja Jim Hensonin elokuvaa Tumma kristalli (The Dark Crystal - 1982) ja kertoikin ideastaan hänelle. Henson innostui, mutta halusi tehdä elokuvasta kevyemmän, kokiessaan Tumman kristallin olleen liian synkkä. Henson pyysi lastenkirjailija Dennis Leetä työstämään peikkojen sieppaamasta vauvasta kirjan ja sitten Terry Jonesia käsikirjoittamaan elokuvan Leen kirjan pohjalta. Jones ei kuitenkaan lopulta piitannut Leen aikaansaannoksesta ja ryhtyikin kirjoittamaan elokuvaa oman mielensä mukaan. Vielä ennen kuvausten alkua Henson itse ja tuottaja George Lucas muovasivat tekstiä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1985 ja lopulta Labyrintti sai maailmanensi-iltansa 27. kesäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys lippuluukuilla, minkä lisäksi se sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Vuosien varrella elokuvan maine on kuitenkin parantunut ja sen lapsena nähneet ovatkin tehneet Labyrintistä kulttiklassikon. Itse katsoin Labyrintin yli kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä ihan menevänä satuseikkailuna. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun peikkojen kuningas sieppaa Sarahin pikkuveljen, teinitytön täytyy lähteä uskaliaalle matkalle ja setviä tiensä läpi vaarojen täyttämän labyrintin, pelastaakseen veljensä.

Labyrintin päärooliin Sarah Williamsiksi valittiin tuolloin vielä lähes tuntematon Jennifer Connelly, joka päihitti roolitusprosessissa muun muassa Helena Bonham Carterin, Laura Dernin ja Sarah Jessica Parkerin. Connelly on kelpo valinta osaansa, tulkiten hyvin hahmonsa turhautumista elämäänsä ja jatkuvaa halua paeta omiin satumaailmoihinsa - kunnes niin tapahtuu ihan toden teolla ja Sarah löytää itsensä hurjasta labyrintistä, etsimässä pikkuveljeään Tobyä (konseptitaiteilija Brian Froudin poika Toby Froud), jonka peikot ovat siepanneet. Vielä ikävämmäksi Sarahille tilanteen tekee se, että hän on myös syypää sieppaukseen. Sarahille onkin kirjoitettu toimiva kasvutarina, kun hän alkaa omaksua rooliaan huolehtivana isosiskona.

     Siinä, missä päärooli meni tuntemattomalle teinitytölle, peikkojen kuningasta Jarethia Jim Henson halusi näyttelevän tunnettu tähti, mielellään laulutaitoinen sellainen. Rooliin olivat ehdolla muun muassa Michael Jackson, Sting ja Prince, kunnes David Bowie nappasi pestin. Bowie onkin oiva valinta Jarethiksi, jonka täytyy olla samaan aikaan niin viettelevä, mystinen, että myös hitusen pelottavakin.

     Mutta kun kyse on Muppettienkin luojana tunnetun Jim Hensonin elokuvasta, Labyrintin parhaat hahmot ovat tietty erilaisin nukein ja asuin toteutetut fantasiaolennot, joita Sarah matkallaan kohtaa. Näihin kuuluvat muun muassa Pahkis-peikko (niin äänenä kuin nukketaiteilijana Brian Henson), josta ei oikein osaa sanoa, onko hän Sarahin vai Jarethin puolella, isokokoinen Ludo (äänenä ja asussa Ron Mueck), joka vaikuttaa aluksi hurjalta, mutta onkin mitä halittavin karvakasa, sekä sir Didymus (nukkemestareina Dave Goelz ja David Barclay, äänenä David Shaughnessy), joka vartioi sinnikkäästi siltaansa. Tämä kolmikko ja monet muut otukset tarjoavat runsaasti hupia ja lapsikatsojat ovatkin taatusti valinneet omat suosikkinsa, joista he pitävät kiinni yhä aikuisiällä.

Brian Fourdin vision pohjalta Dennis Leen työstämästä lastenkirjasta vähät välittäneen Terry Jonesin kynästä syntynyt, mutta kuvauksia ennen Jim Hensonin, George Lucasin, Laura Phillipsin ja Elaine Mayn toimesta muokkaama käsikirjoitus ei ole Labyrintin vahvinta antia, vaan se toimii lähinnä raameina seikkailulle elokuvan nimen mukaisessa satumiljöössä. Heti alussa Sarah on kyllästynyt pikkuveljensä jatkuvaan itkuun ja toivookin, että peikot veisivät tämän pois. Kun toive käykin yllättäen toteen, Sarahin täytyy lähteä uskaliaalle matkalleen ja siinä samalla ymmärtää varoa mitä toivoo ja perheensä merkityksen. Teksti on hyvin yksinkertainen tavanomaisten satuihin sisältyvien oppiensa kanssa.

Mutta sen, missä Labyrintti kompuroi käsikirjoitusosastollaan, se korvaa fiiliksessään ja teknisessä toteutuksessaan, jotka tekevät elokuvasta kertakaikkisen hurmaavan fantasiaseikkailun. Henson luo onnistuneesti satumaista ilmapiiriä täynnä mystiikkaa ja lumoa. Hän tarjoaa paljon hupsuja juttuja, mutta myös hieman jännittäviä tilanteita. Kasari kun oli sitä aikaa, kun lastenleffoistakin uskallettiin vielä tehdä hitusen karmivia. Tämä satumainen seikkailun tunne kannatteleekin Labyrinttiä silloin, kun monen kirjoittajan kynästä muovautunut käsikirjoitus jää ohkaiseksi. Sarahin kohtaamat erilaiset tyypit tuovat yksi kerrallaan kivoja piristysruiskeita sekaan. Oma lisänsä ovat totta kai sekaan ripotellut laulut, joista vastaa tietysti David Bowie. Peikkojen kanssa esitetty Magic Dance on tarttuva kappale, mutta muut biiseistä jättivät minut aika kylmäksi, vaikka Bowien ääni onkin kieltämättä mainio. Sen sijaan Trevor Jonesin säveltämät taustamusiikit olivat mielestäni läpikotaisin oivalliset.

Sarahin kohtaamia otuksia ja hirviöitä tulikin jo kehuttua hahmoina, mutta vielä erityismaininnan ansaitsee toki Jim Hensonin työpajan taitavat ahertajat, jotka loihtivat nämä karvaiset ja ryppyiset, söpöt ja rumat olennot. Oli kyse sitten asuista tai nukeista, otukset ovat toinen toistaan hienompia luomuksia. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan kestänyt pääasiassa hyvin aikaa, joskin mukana on pari vaivaannuttavan selvää vihreän taustakankaan käyttöä, joissa näyttelijöiden ympärillä olevat leikkaukset ovat kiusallisen näkyvät. Itse labyrintin lavasteet ovat upeat ja taustoina toimivat pienoismallit ja maalaukset näyttävät hienoilta, puhumattakaan loppuhuipennuksesta, joka on sijoitettu M. C. Escherin Relativity-taideteosta mukaileviin, sinne sun tänne poikkoileviin portaikkoihin. Elokuva on myös taitavasti kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi äänityöskentely on oivallista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Labyrinth, 1986, Lucasfilm, The Jim Henson Company, Henson Associates (HA), Delphi V Productions, Henson Organisation, TriStar Pictures

Vaihdetaan vapaalle, Ferris (Ferris Bueller's Day Off - 1986) - elokuva-arvostelu

VAIHDETAAN VAPAALLE, FERRIS

FERRIS BUELLER'S DAY OFF

Ohjaus: John Hughes

Näyttelijät: Matthew Broderick, Mia Sara, Alan Ruck, Jeffrey Jones, Jennifer Grey, Cindy Pickett, Lyman Ward, Edie McClurg, Charlie Sheen, Ben Stein, Del Close, Virginia Capers ja Richard Edson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

"Life moves pretty fast. If you don't stop and look around once in a while, you could miss it."

Ferris Bueller's Day Off, eli suomalaisittain Vaihdetaan vapaalle, Ferris on Matthew Broderickin tähdittämä komediaelokuva. John Hughes sai idean elokuvaan helmikuussa 1985 ja jo seuraavana päivänä hän esitteli sen Paramountin johtajalle Ned Tanenille, joka innostui heti. Hughes työsti viikossa elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa. Lopulta Vaihdetaan vapaalle, Ferris sai maailmanensi-iltansa 11. kesäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Vuosien varrella leffan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana komediaklassikkona ja yhtenä elokuvahistorian merkittävimmistä nuorisoelokuvista. Itse katsoin Vaihdetaan vapaalle, Ferrisin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

High schoolista pian valmistuva chicagolaisnuori Ferris Bueller teeskentelee olevansa kipeä, viettääkseen vapaapäivän tyttöystävänsä ja parhaan kaverinsa kanssa.

Päärooliin Ferris Buelleriksi oli ehdolla muun muassa Jim Carrey, Tom Cruise, Johnny Depp, Michael J. Fox ja George Clooney, mutta lopulta rooliin valikoitui Matthew Broderick, joka oli ollut alun perinkin ohjaaja John Hughesin mielessä, kun hän kirjoitti käsikirjoitusta. Broderick onkin nappivalinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa velmua olemusta. Ferris on rento teinipoika, joka haluaa ottaa elämästä kaiken irti ja kun säät alkavat vihdoin näyttää nätiltä talven jälkeen, hän ei pysty vastustamaan kiusausta teeskennellä kipeää, viettääkseen vapaapäivää auringossa. Ferris on tykättävä heppu, vaikka hänestä löytyy myös kyseenalaisia puolia, kuten kavereiden manipuloiminen siihen, että hän saa tahtonsa läpi.

     Elokuvassa nähdään myös Mia Sara Ferrisin tyttöystävänä Sloanena ja Alan Ruck Ferrisin parhaana kaverina Cameronina, jotka nuorukainen keplottelee myös vapaalle, Cindy Pickett ja Lyman Ward Ferrisin vanhempina ja Jennifer Grey Ferrisin siskona Jeaniena, sekä Jeffrey Jones koulun rehtorina Ed Rooneyna, joka vihaa laiskottelevaa Ferristä sydämensä kyllyydestä ja on heti varma, ettei poika ole kipeä ja päättää omistaa päivänsä saadakseen Ferrisin nalkkiin. Rooney onkin aivan mahtava mulkerohahmo, jota oikein rakastaa vihata. Jones on vieläpä täydellinen valinta rooliin, tehden hahmostaan sekä kieron että hauskan pakkomielteisyydessään. Muutkin näyttelijät istuvat osiinsa passelisti. Ruck on varsin hupaisa Ferrisin hieman vässykkänä bestiksenä, jolle tuottaa vaikeuksia sanoa kenellekään vastaan.

Vuosia sitten ensimmäisellä katselulla mielsin Vaihdetaan vapaalle, Ferris -elokuvan ihan kivaksi teinikomediaksi, mutta nyt uudelleenkatselulla jopa yllätyin siitä, kuinka hauskaa minulla olikaan elokuvan parissa. Leffa ei mielestäni ihan yllä John Hughesin edellisen teinikomedian, vuotta aiemmin ilmestyneen The Breakfast Clubin (1985) tasolle, mutta se on silti loistava elokuva, eikä ihme, että monet pitävät myös tätä yhtenä kaikkien aikojen teinikomedioista. Leffan ilmapiiri on yksinkertaisesti valloittavan miellyttävä ja tämän luvattoman vapaapäivän viettoon hyppää itsekin ilomielin mukaan. Ferris raahaa Sloanea ja Cameronia sinne ja tänne, samalla kun elokuva tarjoaa oikeasti hyvää sanomaa siitä, että ihmisten pitäisi osata päästää irti ja elää enemmän. Sekään ei siis ole ihme, että Ferrisin lausahdus siitä, että "elämä kulkee vauhdilla ja jos välillä ei pysähdy katselemaan ympärille, elämä voi salakavalasti mennä ohi", on jäänyt ikoniseksi.

Elokuva on myös alusta loppuun täynnä todella hauskoja hetkiä ja repliikkejä. Alkupäässä on aivan hulvaton osio, jossa Ferris ja Cameron huiputtavat puhelinsoitolla rehtoria, jotta tämä päästäisi Sloanen lähtemään kotiin. Ferris on vielä valmis viemään metkunsa yllättävänkin pitkälle, mikä tarjoaa vain lisää hupaisuutta. On hauska jatkuva vitsi, että jostain selittämättömästä syystä kaikki Chicagossa vaikuttavat tietävän, kuka Ferris on ja sana pojan "kuolemanvakavasta sairastumisesta" kirii nopeasti ympäri kaupunkia. Elokuvan edetessä Buellerien talon eteinen täyttyy kukkalähetyksistä "parane pian" -korttien kera. Oman veikeän lisänsä menoon tuo myös Ferrisin jatkuva tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille.

John Hughesin rakentama ilmapiiri on todella valloittavan hyväntuulinen ja hänen käsikirjoituksensa on erittäin nokkela dialogia myöten. Vaihdetaan vapaalle, Ferris on myös osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailma hyvin rakennettu. Ira Newbornin säveltämät musiikit säestävät tätä vauhdikasta vapaapäivää lystikkäästi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ferris Bueller's Day Off, Yhdysvallat, 1986, Paramount Pictures

Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) - elokuva-arvostelu

HIGHLANDER - KUOLEMATON

HIGHLANDER

Ohjaus: Russell Mulcahy

Näyttelijät: Christopher Lambert, Clancy Brown, Roxanne Hart, Beatie Edney, Sean Connery, Alan North, Jon Polito, Sheila Gish, Hugh Quarshie, Christopher Malcolm, Peter Diamond, Celia Imrie, Billy Hartman ja James Cosmo

Genre: fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

"There can be only one." 

Highlander - kuolematon on Christopher Lambertin tähdittämä fantasiaelokuva. Nuori Gregory Widen opiskeli Los Angelesissa elokuvantekoa, kun hän sai käsikirjoituskurssillaan idean fantasiatarinasta ja ryhtyi kirjoittamaan siitä tekstiä opinnäytetyöksi. Luettuaan tämän "Shadow Clan" -tekstin, Widenin opettaja kehotti miestä myymään sen Hollywoodille, missä Wyden onnistuikin ja tienasi sillä kaksisataatuhatta dollaria. Widenin teksti muovautui roimasti alkuperäisestä käsikirjoituksesta ja Peter Bellwood ja Larry Ferguson työstivät "The Dark Knight" -nimen saanutta tekstiä uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Highlander - kuolematon sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 1986 Avoriaz Fantasy Film Festivalilla Ranskassa, jonka jälkeen se saapui Yhdysvaltojen teattereihin 7. maaliskuuta - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen epäonnistuminen, joka sai kriitikoilta vaihtelevan vastaanoton, mutta joka on vuosien varrella noussut kulttiklassikoksi, elokuvan ympärille keräytyneen uskollisen faniryhmän ansiosta. Itse näin Highlander - kuolemattoman jo useita vuosia sitten, jolloin pidin sitä ihan kivana. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 40-vuotisjuhlaansa, minkä lisäksi uusi Highlander-elokuva on työn alla, päätin katsoa tämän alkuperäisleffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Vuoden 1985 New Yorkissa elävä antiikkikauppias Connor MacLeod on todellisuudessa yksi kuolemattomista sotureista, jotka taistelevat toisiaan vastaan, kunnes enää yksi on jäljellä. Kun vanha vihollinen saapuu kaupunkiin, Connor muistelee menneisyyttään 1500-luvun Skotlannista lähtien.

Päärooliin kuolemattomaksi soturiksi, Connor MacLeodiksi oli ehdolla muun muassa Kurt Russell, Michael Douglas, Ed Harris, Mel Gibson, Kevin Costner ja jopa Sting, kunnes pestin nappasi lopulta ranskalainen Christopher Lambert, jonka ohjaaja Russell Mulcahy bongasi selaillessaan lehteä ja nähtyään julisteen Lambertin tähdittämästä elokuvasta Greystoke: Legenda Tarzanista, apinain kuninkaasta (Greystoke: The Legend of Tarzan, Lord of the Apes - 1984). Kuten Mulcahy pelkästään julistekuvan perusteella arveli, Lambertista löytyy oikeaa asennetta rooliin. Hän menee läpi niin suuresta soturista kuin myös traagisen elämän läpi käyneestä miehestä, jolle kuolemattomuus on muuttunut kiroukseksi, kaikkien hänen rakkaiden ihmisten kuoltua pois jo vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja sitten. Ainoa ongelma vain on, että ranskalaiselta Lambertilta Connorin vaatima skotlantilaisaksentti ei luonnistu sitten yhtään.

     Elokuvassa nähdään myös Clancy Brown Connorin verivihollisena, kuolemattomana Kurganina, Sean Connery Connoria opettaneena kuolemattomana Juan Sánchez-Villalobos Ramírezina, Beatie Edney Connorin aikoja sitten menehtyneenä vaimona Heatherina, sekä Roxanne Hart newyorkilaisena rikospaikkatutkijana Brenda Wyattina, joka kiinnostuu Connorista ja ryhtyy kaivelemaan tämän omituista menneisyyttä. Edney ja Hart ovat mainiot Connorin eri aikakausien naisina, Brownin toimiessa oivallisesti eksentrisenä ja julmana pahiksena, joka on jahdannut Connoria neljän vuosisadan ajan. Aina yhtä karismaattinen Connery istuu muuten erinomaisesti Connorin mentorin rooliin, joskin voimakkaalla skottikorostuksella puhuva näyttelijä ei mene millään läpi egyptiläis-espanjalaisesta. Onkin hieman huvittavaa katsoa Connorin ja Ramírezin välisiä kohtauksia, kun kuvassa on ranskalainen esittämässä skottia ja aito skotti esittämässä Egyptissä syntynyttä, mutta Espanjaan siirtynyttä heppua.

Highlander - kuolematon sisältää erinomaisen premissin fantasiaa ja toimintaa yhdistelevään elokuvaan. Mitä jos läpi historian silloin tällöin syntyy ihmisiä, jotka eivät voi kuolla vanhuuteen, eivätkä muutenkaan mihinkään muuhun kuin pään irti leikkaamiseen? Ja nämä ihmiset sitten elävät läpi aikakausien ja taistelevat toisiaan vastaan, kunnes jäljellä on enää yksi ainoa soturi, joka voittaisi lopullisen palkinnon. Aivan mahtava idea ja siitä on saatu aikaiseksi erittäin mainio elokuva, joka tosin näyttäytyy tänä päivänä katsottuna ajoittain todella huvittavana, oli kyse sitten näyttelijöiden aksenteista, joistain hieman köykäisesti toteutetuista kohtauksista tai läpi leffan vallitsevasta kasarijuustosta, joka on niin ihastuttavaa kuin kornia - vähän katsojasta riippuen.

Elokuva esittelee Connor MacLeodin ensin vuoden 1985 New Yorkissa ja ryhtyy sitten hiljalleen syventymään hänen menneisyyteensä. Siirrytään vuoden 1536 Skotlantiin, jolloin mies saa taistelussa iskun, mikä tappaisi tavallisen ihmisen, mutta kun Connor selviääkin hengissä ilman naarmun naarmua, hänen uskotaan tehneen diilin paholaisen kanssa ja hänet häädetään. Läpi leffan hypitään ajassa, näyttäen miehen tekoja historian havinoissa, mitkä ovat muovanneet Connorista sellaisen kuin hän nyt on - murtuneen miehen, joka toivoo enemmän kuolemaa kuin minkään ultimaattisen palkinnon voittoa. Kun kuvioihin tulee mahdollinen uusi rakkaus Brenda, sekä vanha vihollinen Kurgan, miehen elämä saa kuitenkin uutta paloa.

Highlander - kuolematon on varsin omalaatuinen fantasialeffa, eikä vain premissinsä, vaan jo sankarinsa ansiosta. On todella mielenkiintoista syventyä Connorin menneisyyteen. Aikakausilla hyppelyn myötä sekaan mahtuu monenmoista 1500-luvun Skotlannista renessanssi-Ranskaan ja jopa natseja vastaan taistelemiseen toisessa maailmansodassa. Vuoden 1985 osuus ei ole yhtä kiinnostava, mutta sillä on toki selvä pointtinsa kokonaisuuden kannalta. Romanssi Brendan kanssa tuo lämpöä Connorin kylmäksi muuttuneeseen elämään ja lopulta pitkään kypsytelty yhteenotto Connorin ja Kurganin välillä on odottamisen arvoinen taistelu. Highlander - kuolemattomasta löytyy kompastuskivensä, joiden takia se ei mielestäni ihan yllä potentiaaliinsa, mutta on se silti erittäin hyvä teos, joka kaikkien fantasiatarinoista tykkäävien pitäisi katsoa ainakin kerran elämässään.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Russell Mulcahy, joka oli aiemmin tehnyt lähinnä musiikkivideoita, minkä kyllä huomaa. Toisinaan leffaa nimittäin vaivaa tuohon aikaan suureen suosioon nousseen MTV-kanavan vaikutus ja tietynlainen musiikkivideomaisuus. Gregory Widen mahtavan idean pohjalta Peter Bellwoodin ja Larry Fergusonin työstämä käsikirjoitus on mainio. Teknisesti Highlander - kuolematon on parhaat päivänsä nähnyt, mikä selittyy pienehköllä budjetilla. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on muutamia todella komeita maisemaotoksia. Lavastajat ja puvustajat ovat päässeet leikittelemään eri aikakausien kanssa. Tehosteiden taso kuitenkin ailahtelee kelvollisista jopa aika kökköihin. Äänimaailma on menevästi rakennettu. Michael Kamenin säveltämät musiikit ovat oivat, mutta sekaan työstetyt Queenin kappaleet vaihtelevat erittäin hyvistä hieman heikompiin ja jopa menoa häiritseviin. Pakkohan se on kuitenkin todeta, että Who Wants To Live Forever on täysin ymmärrettävästi todella suosittu ja kehuttu laulu, kiteyttäen hienosti Highlander - kuolemattoman väkevän tematiikan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Highlander, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 1986, Thorn EMI Screen Entertainment, Davis-Panzer Productions, Highlander Productions Limited

Arvostelu: Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986)

KARATE KID II... KERTOMUS JATKUU

THE KARATE KID PART III

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Danny Kamekona, Yuji Okomoto, Nobu McCarthy, Tamlyn Tomita, Charlie Tanimoto, Joey Miyashima, Marc Hayashi, William Zabka ja Martin Kove

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Urheiluelokuva The Karate Kid (1984) nousi ilmestyessään suureen suosioon niin katsojien kuin kriitikoiden keskuudessa, joten jatkoa oli tietenkin tulossa. Robert Mark Kamen väsäsi pikavauhtia käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1985. The Karate Kid Part II, eli näin suomalaisittain Karate Kid II... kertomus jatkuu sai ensi-iltansa kesäkuussa 1986. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai parhaan laulun Oscar-ehdokkuuden, mutta se sai myös todella vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin alkuperäisen The Karate Kidin vasta muutama vuosi sitten ja pidin siitä paljon. Nyt kun elokuvasarja on jatkumassa uuden filmin voimin, päätin katsoa aiemmat Karate Kid -elokuvat läpi ja arvostella ne. Noin kuukausi ensimmäisen The Karate Kidin jälkeen pistin vihdoin pyörimään kakkososan Karate Kid II... kertomus jatkuu.

Daniel LaRusso lähtee mentorinsa herra Miyagin mukana Okinawan saarelle, Miyagin synnyinkaupunkiin, hyvästelemään Miyagin kuolevan isän, kun Miyagin menneisyys palaa kummittelemaan.

Ralph Macchio ja Pat Morita palaavat rooleihinsa nuorena Daniel LaRussona ja tämän iäkkäänä karateopettajana, talonmies herra Miyagina. Näyttelijäkaksikko jatkaa mainiota työtään ja heidän erikoinen kaverikemiansa on syventynyt entisestään. Daniel ja Miyagi muodostavat veikeän, mutta sydämellisen duon, jonka uuteen seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Macchiosta löytyy samaa energiaa ja intoa kuin viimeksi, Moritan vakuuttaessa upeasti dramaattisemmissa kohtauksissa. Elokuvassa syvennytään enemmän herra Miyagin menneisyyteen ja välillä tuntuukin siltä, että hän on päähenkilö Danielin, eli sen karatekakaran sijaan.

     Ykkösleffasta paluun tekevät myös pikaisesti Martin Kove ja William Zabka Cobra Kai -ryhmän vetäjänä Kreesenä ja Danielia kiusanneena Johnnynä. Danielin äiti (Randee Heller) ja Danielin mielitietty Ali (Elisabeth Shue) ainoastaan mainitaan ja muuten leffa keskittyy uusiin sivuhahmoihin, Danielin ja herra Miyagin matkatessa Okinawan saarelle. Siellä he kohtaavat muun muassa herra Miyagin kuolemaa tekevän isän (Charlie Tanimoto), Miyagin entisen mielitietyn Yukien (Nobu McCarty), tämän nykyisen miehen, Miyagin entisen parhaan ystävän Saton (Danny Kamekona), Saton karateoppilaan Chozenin (Yuji Okomoto), sekä nuoren Kumiko-tytön (Tamlyn Tomita), johon Daniel tietty iskee silmänsä. Herra Miyagin menneisyyteen liittyvä kolmiodraama Yukien ja Saton välillä toimii, joskin Satoa esittävä Kamekona on aika huvittava puupökkelö roolissaan. Sen sijaan Danielin uusi kuvio ihastuksenkohde Kumikon ja kiusaaja-Chozenin kanssa tuntuu liikaa ykkösleffan kierrätykseltä uusilla hahmoilla.

The Karate Kidin lainatessa paljon urheiluelokuvien kuninkaalta, myöskin John G. Avildsenin ohjaamalta Rockylta (1976), on oikeastaan vain osuvaa, että jatko-osa Karate Kid II... kertomus jatkuu lainaa aluksi Rockyn uusintaottelusta (Rocky II - 1979). Kumpikin elokuva kun jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen jäi, näyttäen suuren finaaliottelun jälkimainingit. Ei kestä kuitenkaan kauaa, kun Karate Kid II pääsee kulkemaan selvästi omia reittejään ja vie päähenkilöt uudenlaiselle seikkailulle Okinawaan. Maisemanvaihdos tekee hyvää ja leffa vaikuttaisi aluksi toimivan erilaiselta kuin ykkösosa. Herra Miyagin taustoja on kiinnostava selvittää ja on oiva ratkaisu nostaa hänet jatko-osan keulille oman juonikuvionsa kautta.

Elokuvasta löytyy selkeitä pidettäviä juttuja ja tykkään taas, että karate-aspektissa keskitytään enemmän sisäisen rauhan löytämiseen turpaanvedon sijaan ja niinpä leffassakin on useita seesteisesti maalailevia, aika nättejä hetkiä. Okinawaa kuvauksissa edustavan Havaijin kauniita maisemia ihastellessa silmä lepää. Silti välillä iskee sellainen fiilis, että elokuva kaipaisi hieman potkua. Tähän ei ole sentään tungettu mukaan uutta turnausta, vaikka lopputaistelu toki käydään. On kuitenkin tylsää, kuinka leffa muuten kierrättää juttuja ykkösosasta, kuten jo kerroin. Danielin, Chozenin ja Kumikon välille ei saada rakennettua läheskään niin vahvaa kolmiodraamaa kuin Danielin, Johnnyn ja Alin välille ensimmäisessä elokuvassa. Karate Kid II:a ryhdyttiin tekemään nopeasti ykkösosan osoittauduttua hitiksi ja lopputulos viestiikin kiireestä ja hosumisesta.

John G. Avildsen jatkaa ohjaajan hommissa ja käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Robert Mark Kamen. Kamenin teksti ei ole yhtä väkevä kuin viimeksi ja hän syyllistyy liikaa itsensä tylsään kopioimiseen, vaikka maisemanvaihdoksella olisi voitu siirtyä täysin uudenlaisiin kuvioihin. Hieman ontuvan tekstin pohjalta Avildsen suoriutuu ohjaajana pätevästi, vaikka hän olisi hieman ytimekkäämpää menoa voinut tarjota silloin tällöin. Karate Kid II... kertomus jatkuu on taidokkaasti kuvattu elokuva ja erityisesti hahmojen siluetteja hyödyntävät otokset ovat tyylikkäitä. Okinawalaisen kylän lavasteet ovat hienot ja puvustustiimikin suoriutuu oivasti hommastaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bill Conti tuo paljon rauhaisaan tunnelmaan säveltämillään musiikeilla. Harmillisesti laulupuolelta ei löydy yhtä sähäkkää rallatusta kuin viime leffan Joe Espositon esittämä You're the Best.

Yhteenveto: Karate Kid II... kertomus jatkuu on kelpo jatko-osa mahtavalle urheiludraamalle. Maisemanvaihdos Los Angelesista Okinawan saarelle tekee pääasiassa hyvää ja elokuva vaikuttaa ajoittain hönkivän uusia tuulahduksia menoon. Robert Mark Kamenin kiireessä rustattu jatkokäsikirjoitus alkaa kuitenkin jossain kohtaa kierrättää liikaa aineksia edelliselokuvasta ja etenkin nuorten kolmiodraama on tällä kertaa varsin pitkäveteistä seurattavaa. Sen sijaan herra Miyagin menneisyyden avaaminen on kiinnostavaa puuhaa. Lopusta ei onneksi löydy uutta turnausta, mutta jonkin sortin loppumatsi pitää tietty olla, eikä se ole ihan yhtä säväyttävä kuin viimeksi. Ralph Macchio ja Pat Morita ovat toistamiseen mahtava parivaljakko Daniel LaRussona ja herra Miyagina. Visuaalisesti elokuva on kaunista katseltavaa seesteisten maisemakuviensa ja tyylikkäiden siluettiotostensa puolesta. Käsikirjoitus ja ohjaus eivät ole yhtä napakan vahvat kuin viimeksi, mutta silti lopputuloksena on tarpeeksi toimiva jatko-osa. Jos siis pidit ensimmäisestä The Karate Kidistä, voi Karate Kid II:n katsoa oikein sujuvasti sen perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid Part II, 1986, Columbia Pictures, Delphi V Productions