Howard - uuden ajan sankari (Howard the Duck - 1986) - elokuva-arvostelu

HOWARD - UUDEN AJAN SANKARI

HOWARD THE DUCK

Ohjaus: Willard Hyuck

Näyttelijät: Chip Zien, Lea Thompson, Tim Robbins, Jeffrey Jones, Ed Gale, Jordan Prentice, David Paymer, Paul Guilfoyle ja Brian Steele

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Howard the Duck, eli suomalaisittain Howard - uuden ajan sankari perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1973. Saatuaan valmiiksi komediaelokuvansa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973), George Lucas löysi sarjakuvia hahmosta ja kertoi niistä entisille koulukavereilleen ja Svengijengi '62:n käsikirjoittajille Willard Hyuckille ja Gloria Katzille. Yhdessä kolmikko alkoi kaavailla elokuvasovitusta sarjakuvien pohjalta. Vuonna 1984 Lucasin perustama Lucasfilm-yhtiö hankki Universal Picturesin kanssa hahmon elokuvaoikeudet Marvelilta. Alun perin Hyuck ja Katz halusivat tehdä elokuvan animaationa, mutta koska Universal halusi elokuvan teattereihin kesäksi 1986, animointiin ei ollut aikaa ja niinpä elokuva päätettiin kuvata oikeiden ihmisten kera. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1985 ja lopulta Howard - uuden ajan sankari sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka keräsi lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta ja sai kahdeksan Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin ohjaus, miessivuosa, laulu ja 1980-luvun huonoin elokuva), joista se voitti huonoimman elokuvan, käsikirjoituksen, uuden tähden ja erikoistehosteiden palkinnot. Elokuvan heikon menestyksen myötä avioeroa läpi käyneen tuottaja Lucasin juuri rakentaman Skywalker Ranchin kohtalo jäi vaakalaudalle ja pelastaakseen sen, hän joutui myymään juuri perustamansa tietokonegrafiikkaosaston ystävälleen Steve Jobsille, minkä myötä Pixar-yhtiö syntyi. Itse katsoin Howard - uuden ajan sankarin ensi kertaa yli kymmenen vuotta sitten, enkä piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella leffan.

Mystinen voima siirtää Howard Ankan omalta planeetaltaan Maahan ihmisten keskelle. Yrittäessään keksiä keinoa palata takaisin omaan maailmaansa, Howard kohtaa Universumin Synkän Ylivaltiaan.

Howard - uuden ajan sankarin keskiössä on vähemmän yllättäen sen nimikkohahmo Howard Ankka, joka elää omalla planeetallaan, jossa evoluutio toimi toisin kuin täällä ja ankoista kehittyi planeetan dominoiva laji. Howardin elämä saa kuitenkin hurjan käänteen, kun hänet imaistaan portaalin läpi Maahan ihmisten keskuuteen. Howard ei ole persoonaltaan sieltä pidettävimmästä päästä ja kun hän huomaa, että häntä kohdellaan välittömästi luonnonoikkuna ja friikkinä, hän pistelee samoin mitoin takaisin. Howard on tuittupäinen, omahyväinen ja mukamas naistenmies, mutta hahmoon tuodaan ihan kivasti syvyyttä leffan edetessä, kun voi huomata, että suuri osa tästä on pelkkää kovaa ulkokuorta, jolla ankka peittelee omia epävarmuuksiaan. Alun perin Howard Ankka oli tarkoitus toteuttaa tietokonetehostein, mutta kun teknologia ei ollut tähän valmis, tekijät pohtivat hetkellisesti nukkea, kunnes he päättivät pestata lyhytkasvuisen Ed Galen ja lapsen Jordan Prenticen pukeutumaan ankka-asuun, jonka animatroniikkanaamaa ohjaili useampi ihminen. Howardin ääneksi valittiin lopulta Chip Zien. Tekijät päätyivät oikeaan ratkaisuun, sillä voin vain kuvitella, kuinka kamalalta 1980-luvun puolivälin digiefektein luotu ihmismäinen ankka näyttäisi nykypäivänä.

     Elokuvassa nähdään myös Paluu tulevaisuuteen -elokuvista (Back to the Future - 1985-1990) tuttu Lea Thompson laulaja-kitaristi Beverlynä, joka ottaa Howardin siipiensä... tai no, käsiensä suojaan, sillä ei Beverlyllä siipiä ole, myöhemmin Rita Hayworth - avain pakoon -leffasta (The Shawshank Redemption - 1994) tutuksi tullut Tim Robbins tohtoripyrkyri Philinä, sekä Jeffrey Jones pahana Universumin Synkkänä Ylivaltiaana. Thompson on roolissaan oiva, mutta ai kauhea, millaista myötähäpeää Robbinsin ja Jonesin yliampuvat esiintymiset tuottavat.

Howard - uuden ajan sankari on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen kiinnostavimmista sarjakuvaelokuvatapauksista. Inhosi elokuvaa tai oli sen fani (sellaisiakin nimittäin löytyy), ei kukaan voi kieltää, etteikö leffa olisi jollain tapaa ihailtavankin persoonallinen tapaus, joka vähät välittää esimerkiksi sellaisesta kysymyksestä, että kenelle elokuva on edes tehty? Vaikka pääroolissa on puhuva ihmismäinen ankka, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään lastenelokuva, mikä käy selväksi alusta asti, kun Howard nähdään ryyppäämässä, polttelemassa sikaria ja vikittelemässä naisia. Nähdäänpä elokuvassa jopa paljaat ankkatissit. Mutta sitten taas Universumin Synkästä Ylivaltiaasta on tehty niin yliampuva pahis, että hahmo tuntuu kuuluvan enemmän johonkin lasten piirrossarjaan.

Elokuvaa vaivaa pahemman luokan identiteettikriisi, kun se hyppii aikuisille ja sitten taas lapsille suunnattujen kohtausten välillä. Kai tässä on yritetty tehdä jonkin sortin koko perheen viihdettä, josta kuka tahansa voisi riemastua, mutta nyt lopputulos on jotain, mikä tuntuu lähinnä luotaantyöntävältä. Hassua kyllä, tällä katselukerralla olin jotenkin osittain oikeassa mielentilassa, sillä elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana toisaalta jopa pidin näkemästäni - tai ainakin siitä, kuinka poikkeavalta Marvel-leffalta Howard - uuden ajan sankari tuntuu nyt 40 vuotta myöhemmin. Pidin jopa hieman itse Howard Ankkaan liittyvästä sisäisestä kriisistä, kun hän yrittää sopeutua ihmisten sekaan, vaikka tämä jääkin aika pintapuoleiseksi. Phil kuitenkin ärsyttää heti ensinäkemiseltä ja kun leffa muuttuu loppupäässä tavanomaisemmaksi maailmanpelastusoperaatioksi, vekkulin erilainen elokuva laimenee turhankin tavanomaiseksi rymistelyksi, jonka finaali on liian pitkäksi venytetty. Lähes kaksituntisena Howard - uuden ajan sankari on muutenkin liian pitkä ja puolitoistatuntisena tämä hupsuttelu viihdyttäisi paremmin.

Howard - uuden ajan sankarin ohjasi Willard Hyuck ja elokuva jäikin taloudellisen epäonnistumisensa myötä miehen viimeiseksi ohjaukseksi. Hyuckin työ on levällään, kuten on myös hänen ja Gloria Katzin laatima käsikirjoitus. Teknisestikin Howard - uuden ajan sankari on ailahteleva. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja käytännön tehostein toteutettu Howard Ankka näyttää hyvältä. Osa muista efekteistä ovat kuitenkin vanhentuneet aika kehnosti, erityisesti loppuhuipennuksessa. Äänimaailma äityy toisinaan ärsyttäväksi meteliksi, mutta musiikeista on pakko kehua lopun Howard the Duck -kappaletta, joka on aikamoinen korvamato.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Howard the Duck, 1986, Universal Pictures, Lucasfilm

Arvostelu: Underworld: Evolution (2006)

UNDERWORLD: EVOLUTION

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Tony Curran, Derek Jacobi, Steven Mackintosh, Brian Steele, Shane Brolly ja Bill Nighy

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Vampyyrielokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen elokuvan avausviikonlopun lipputulot nähtyään Screen Gems -studio ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi leffaa lisää. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2005 ja lopulta Underworld: Evolution sai ensi-iltansa tammikuussa 2006. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti, mutta sai kriitikoilta heikommat arviot. Itse katsoin Underworld: Evolutionin vasta kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Katsoinkin Underworld: Evolutionin jo kaksi päivää Varjojen valtakunnan jälkeen.

Tapettuaan Viktorin, vampyyri Selene ja hybridi Michael ovat karkumatkalla, samalla kun ensimmäinen vampyyri Marcus herää horroksestaan ja lähtee jahtaamaan kaksikkoa.

Kate Beckinsale tekee paluun vampyyri Seleneksi, jonka maailmankuva mullistui täysin Varjojen valtakunnan päätteeksi ja nyt kakkosleffan alussa hän on pakomatkalla rakkaan Michael Corveninsa (Scott Speedman) kanssa. Ykköselokuvan lopussa Michaelista muovautui vampyyrin ja ihmissuden sekoitus, uudenlainen hybridi, jonka perässä nyt tietty molemmat lajit ovat. Beckinsale suoriutuu toistamiseen mainiosti toimintasankarin osasta, mutta hieman pökkelö Speedman ei vieläkään ihan vakuuta roolissaan. Beckinsalen ja Speedmanin väliltä ei erityistä kemiaa löydy, mutta he toimivat silti tarpeeksi kelvollisesti parivaljakkona.

     Elokuvassa nähdään myös edellisestä leffasta tutut Shane Brolly Kravenina ja Bill Nighy takaumakohtauksessa Viktorina, sekä uusina tuttavuuksina Tony Curranin näyttelemä vampyyreistä vanhin Marcus, Derek Jacobin esittämä mysteerimies Lorenz Macaro, Steven Mackintoshin näyttelemä vampyyrihistorioitsija Andreas Tanis ja Brian Steelen esittämä ihmissusista ensimmäinen William. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa ihan passelisti. Curranista löytyy oivaa uhkaavuutta Marcukseksi. Suuri osa hahmon uhkaavuudesta tosin syntyy hahmon vaikuttavan karmivasta asusta ja maskeerauksesta.

Underworld: Evolution lähtee liikkeelle lähes suoraan siitä hetkestä, mihin Varjojen valtakunnassa jäätiin. Edellisosan tapahtumien nopean kertauksen jälkeen hahmot ja katsoja heitetään suoraan keskelle toimintaa, Selenen ja Michaelin paetessa ja Marcuksen herätessä pitkästä unestaan. Elokuva onkin pääasiassa hyvin suoraviivaista takaa-ajoa, pääkaksikon kohdatessa matkallaan erilaisia haasteita ja pinteitä. Hommaa mutkistetaan kuitenkin ehkä jopa liiaksikin asti erilaisilla perhe- ja sukukuvioilla, kun hahmot ryhtyvät selvittämään, mikä olikaan tosiasiassa vampyyrien ja ihmissusien vuosisatojen sodan syynä. Muuten varsin simppeliksi leffaksi katsoja putoilee välillä kärryiltä, kun yrittää pysyä perässä hahmojen suhteista toisiinsa.

Elokuvasta löytyy tiettyjä yksityiskohtia, joissa se nousee hieman edeltäjänsä yläpuolelle, pääasiassa liittyen tämänkertaiseen viholliseen. Vaikkei Tony Curran ole Bill Nighyn veroinen näyttelijä, on Marcuksesta saatu uhkaavampi ja vaarallisempi tapaus kuin Viktorista. Kunnon lepakkosiivillä varustettu Marcus on kuin mikäkin videopelin boss-pahis, jota kohti voi ampua useammatkin lippaat tyhjäksi, mutta silti vihulainen vain jatkaa jahtiaan. Muuten Underworld: Evolution jää Varjojen valtakunnan... noh, varjoon. Elokuvan tarina ei ole yhtä mukaansatempaava, vaikka takaa-ajo pitääkin ihan hyvin mielenkiintoa yllä. Toimintakohtaukset ovat ihan meneviä, eikä leffa onneksi säästele raakuuksissa. Jännitystä ei pahemmin löydy, mitä kyllä toivoisi leffalta, jossa esiintyy vampyyrejä ja ihmissusia. Jokin tietty elokuvallisuus kaiken keskeltä uupuu ja Underworld: Evolution tuntuu pikemminkin todella pitkältä televisiosarjan jaksolta.

Len Wiseman jatkaa ohjaajan tuolilla, Danny McBriden työstettyä tämänkin leffan käsikirjoituksen. Kaksikko ei onnistu yhtä hyvin jatkotarinan kanssa, mutta on saanut sentään luotua hyvän pahiksen. Visuaaliselta anniltaan Underworld: Evolution suorastaan velloo sinertävissä synkkyyksissä. Osittain värien ja valojen käyttö toimii, mutta paikoitellen tehokeino myös häiritsee. Leffa on kuvattu ihan hyvin ja niin lavasteet kuin asut ja maskeeraukset ovat hienot. Ihmissusipuvut ja Marcuksen lepakkomainen olomuoto ovat erityisen upeat. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan tässäkään osassa vakuuta, vaikka budjetti on tuplaantunut Varjojen valtakunnasta. Hahmojen muuttumiset hirviömuotoihinsa ovat aika kökösti toteutettuja. Äänimaailma toimii hyvin Marco Beltramin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Underworld: Evolution on ihan kiva jatko-osa oivalliselle fantasiatoimintaelokuvalle, mutta tuntuu ajoittain enemmän televisiosarjan jaksolta kuin kunnon elokuvalta. Tarina ei ole yhtä vahva kuin viimeksi, mutta takaa-ajoon perustuva rakenne pitää tarpeeksi hyvin mukanaan, etenkin kun vauhtia ja vaaratilanteita tarjotaan tasaisin väliajoin. Jännite kuitenkin puuttuu, vaikka Marcuksesta on saatu uhkaava pahis, etenkin hurjassa lepakkomuodossaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu ailahtelevasti rooleistaan, Kate Beckinsalen toimiessa toistamiseen hyvin vampyyri Selenenä. Visuaalinen ilmekin vaihtelee tasoaan hienojen lavasteidensa ja maskeeraustensa, sekä heikkojen erikoistehosteidensa ja ärsyttäväksi käyvän sinisyytensä kanssa. Jos pidit Varjojen valtakunnasta, kannattaa Underworld: Evolutionkin katsoa, vaikkei luvassa olekaan yhtä toimiva fantasiaraina.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Evolution, 2003, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Vancouver Film Studios

Arvostelu: Hellboy II: The Golden Army (2008)

HELLBOY II: THE GOLDEN ARMY

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ron Perlman, Selma Blair, Doug Jones, Luke Goss, Anna Walton, Seth MacFarlane, Jeffrey Tambor, Brian Steele ja John Hurt
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Samannimisiin sarjakuviin perustuva elokuva Hellboy (2004) oli pidetty menestys, joten sille ilmoitettiin saman tien jatkoa. Jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2006, mutta Revolution Studiosin lopettaessa toimintansa, filmin työstäminen viivästyi. Ohjaaja Guillermo del Toro myös teki tätä ennen Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) eli , mikä viivästytti tuotantoa lisää. Lopulta Hellboy II: The Golden Army sai ensi-iltansa kesällä 2008 (Suomessa vasta syksyllä) ja se oli edeltäjäänsä suurempi hitti. Edeltäjänsä tavoin se sai positiivisen vastaanoton faneilta ja kriitikoilta. Itse näin elokuvan leffateatterissa isäni kanssa ja pidin siitä kuten edellisestäkin osasta. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime katselukerrasta on kulunut jo monta vuotta. Vuoden 2015 lopussa ostin leffan itselleni Blu-rayna, mutta koska en löytänyt ensimmäistä osaa, en katsonut jatkoa. Vasta syksyllä 2017 löysin ensimmäisen osan eräästä divarista ja katsoin vihdoin molemmat pitkän tauon jälkeen. Samalla päätin arvostella molemmat, pienenä valmistautumisena tulevaa Hellboy -leffaa (2019) varten, joka ei tosin liity näihin del Toron teoksiin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hellboy!

Kun haltiaprinssi Nuada rikkoo vuosituhansia vanhan rauhan ja aloittaa sodan ihmiskuntaa vastaan, Hellboyn, Lizin ja Aben täytyy pysäyttää hänet. He tarvitsevat apua haltiaprinsessa Nualalta ja oudolta Johann Kraussilta, jotta pystyvät voittamaan Nuadan ennen kuin tämä herättää pysäyttämättömän Kultaisen armeijan.

Hellboyna nähdään jälleen Ron Perlman, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Kenties jopa ainoa mies! Perlman esittää hahmoa niin persoonallisesti, että hän suorastaan tekee Hellboysta omansa, jolloin on vaikea kuvitella ketään muuta rooliin. Hellboy on yhä yhdistelmä toimintasankaria ja täysin tavallista heppua, mikä toimii todella hyvin. Hän voi heittää vitsiä usein, mutta tarpeen vaatiessa hän vakavoituu. Hellboy on kuitenkin äkkipikainen, mikä aiheuttaa helposti ongelmia. Hahmon demonipuolta ei tuoda esille kuin pariin otteeseen ja hän onkin selkeämpi sankari kuin aiemmin.
     Selma Blair parantaa roolisuoritustaan Liz Shermanina, joka osaa hallita tulta. Tässä Blair ei vaikuta yhtä uneliaalta, vaan hänestä löytyy energiaa. Liz ja Hellboy ovat alkaneet seurustelemaan tosissaan, mutta kaksikon työ ja heidän voimansa eivät ole kovin hyvä juttu suhteen kannalta. Liz pääsee tällä kertaa sankarihommiin enemmän, mutta silti hän jää toimintakohdissa muiden varjoon.

Doug Jones nähdään toistamiseen ihmisen ja kalan yhdistelmä Abe Sapienin roolissa, mutta tällä kertaa hänet myös kuullaan. Edellisessä filmissä Aben äänenä toimi David Hyde Pierce, mutta tässä Jones pääsee itse ääneen. Hahmo on edelleen erittäin mainio ja häntä tuodaan paremmin esille lisäämällä häneen uusia puolia. Abekin on enemmän toiminnassa mukana, mutta hänen älykkyyttään ei ole unohdettu. Jones sopii todella hyvin rooliin, minkä lisäksi hän esittää myös paria muuta hahmoa: Kuoleman enkeliä ja haltiakuningas Balorin ovenvartijaa.
     Erikoista Johann Kraussia esittää kolme henkilöä: John Alexander ja James Dodd esittävät hänen liikkeensä ja Family Guy -sarjan (1999-) luoja Seth MacFarlane toimii hahmon äänenä (mitä ei tosin tunnista lainkaan). Johann on oikeasti pelkkää höyryä, usvaa tai savua, mutta hän elää puvussa, joka näyttää toisesta maailmansodasta repäistyltä. Aluksi hahmo vaikuttaa ärsyttävältä, sillä hänen korkea älykkyytensä ilmenee pienenä ylimielisyytenä, mutta hänestä löytyy myös ihan hauskojakin puolia. Johann Kraussille säännöt ovat kaikki kaikessa, joten hän ja Hellboy eivät tietenkään tule lainkaan juttuun.
     Leffan pahista, haltiaprinssi Nuadaa näyttelee Luke Goss, josta löytyy oikeanlaista arvokkuutta rooliin. Hahmo ei onneksi ole paha vain pahuuden vuoksi, vaan hänelle on annettu oiva syy inhota ihmisiä. Haltiat ovat tietysti ikivanha laji, joka elää harmoniassa luonnon kanssa, joten prinssi Nuada ei pidä lainkaan siitä, kuinka ihmiset ovat saastuttaneet maailman. Hahmon puheista löytyy todella vahva viesti siitä, että ympäristöä ja ilmastoa täytyy suojella, mikä on kyllä aivan totta. Prinssi Nuadalta löytyy hyviä ajatuksia, mutta silti hänestä saadaan luotua tarpeeksi paha hahmo, jotta katsojana ei huomaa kannustavansa häntä oikeiden sankarien sijaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat haltiaprinsessa Nuala (Anna Walton), jonka nimi paljastaa heti, että hän on pahikselle sukua; edellisestä elokuvasta tuttu johtaja Manning (Jeffrey Tambor), joka on yhä yhtä rasittava tapaus; sekä prinssi Nuadan peikkokätyri Wink (Brian Steele), jolla on aikamoinen oikea koukku. Haltiaprinsessa Nualan ja hänen veljensä välille on luotu kiehtova yhteys, mutta valitettavasti hahmona prinsessa on todella laimea. Hänestä löytyy myös ärsyttävä piirre siinä, ettei hän oikeastaan tee mitään hyödyllistä koko filmin aikana. Yhdessäkin kohtaa hän pistää jonkun toisen tekemään asian hänen puolestaan, jonka hän voisi täysin helposti tehdä itse.

Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa John Hurt, joka esittää Hellboyn ottoisää, professori Broomia. Hahmo kuitenkin kuoli edellisessä filmissä, joten hänet on tuotu takaisin vain alun takaumakohtaukseen, jossa hän kertoo todella typerän näköiselle lapsi-Hellboylle (Montse Ribé) sadun Kultaisesta armeijasta. Prologi on todella toimiva, sillä se selittää tietty katsojillekin, mistä filmissä on kyse, jolloin se voi hypätä suoraan tapahtumiin, eikä sen tarvitse selitellä tietoja enää myöhemmin. Jo sadusta voi huomata, että tämä elokuva tulee olemaan paljon yliluonnollisempi kuin edeltäjänsä. Ensimmäinenkin Hellboy-leffa yhdisteli supersankariteemoja fantasiamaailmaan, mutta tällä kertaa fantasiapuoli pääsee paljon voimakkaammin esille. On tosiaan haltioita ja peikkoja, minkä lisäksi sankareiden täytyy taistella ilkikurisia hammaskeijuja ja suurta metsänjumalaa vastaan, puhumattakaan itse Kultaisesta armeijasta. Mukana on jopa paikka nimeltä Peikkotori, joka on täynnä kaikenlaisia otuksia ja hirviöitä. Siitä kohtauksesta huomaa selvästi, että tämän filmin budjetti oli isompi kuin edeltäjän, jolloin tekijät pystyivät tekemään enemmän kaikenlaista kummallista. Onneksi tätä ei ole kuitenkaan toteutettu ajatuksella "isompi on parempi", vaan fantasiahengen lisäämisellä tästä on saatu onnistuneesti erilainen teos kuin edeltäjänsä, mutta silti yleinen tunnelma on pysynyt ennallaan.

On tavallaan vaikea sanoa, kumpi on parempi elokuva: Hellboy vai Hellboy II: The Golden Army. Molemmat ovat todella mainioita filmejä omilla tavoillaan. Edellinen elokuva oli realistisempi ja synkempi, kun taas tämä on yliluonnollisempi ja kevyempi. Synkkyyttä on kyllä mukana tässäkin, eli leffa ei ole vain hassuttelua. Heti alussa nähdään karmiva toimintakohtaus, jossa taistellaan hammaskeijuja vastaan. Nämä hammaskeijut eivät ole niitä, jotka tuovat rahaa tyynyn alle, kun maitohammas on irronnut, vaan ne syövät ihmisiä elävältä - jopa heidän luunsa ja hampaansa. Jos olette siis uskotelleet lapsellenne hammaskeijujen olevan oikeita, niin tätä filmiä ei kannata näyttää vielä, sillä tällaisia keijuja ei kukaan muksu haluaa kotiinsa. Näitä synkempiä hetkiä on kuitenkin keventämässä pieni huumori ja tässäkin leffassa saa nauraa useaan otteeseen. Toimintakohtaukset ovat hieman parempia kuin edellisessä osassa, sillä ne ovat monipuolisempia. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, etenkin nyt kun fantasiamaailmaa on korostettu enemmän. Kuitenkin kaikista hienointa elokuvassa on, kuinka siinä on jaksettu käyttää aikaa sellaiseenkin kohtaukseen, jossa Hellboy ja Abe vain juovat itsensä humalaan ja hoilaavat samalla Barry Manilow'n nyyhkylaulua "Can't Smile Without You". Kaiken kummallisuuden ja toiminnan välissä on äärimmäisen upeaa ja piristävää, että mukaan on lisätty niin hymyilyttävä hetki, joka on myös yllättävän koskettava. Siinä myös korostuu, kuinka mainioita elokuvan tärkeät hahmot ovatkaan. Loppujen lopuksi ensimmäinen Hellboy taitaa kuitenkin viedä voiton, sillä sen tarina oli selkeästi henkilökohtaisempi itse nimikkohahmolle.

Tämä todella on ohjaaja Guillermo del Toron elokuva. Hänen tyylinsä on erittäin vahvasti läsnä läpi Hellboy II: The Golden Armyn. Del Toro taitaa fantasiamaailman luomisen, minkä hän osoittaa tässä hienosti. Hän on saanut mukaan oivaa lämpöä, minkä lisäksi on todella upeaa, kuinka hän on saanut kaksi erilaista leffaa tuntumaan jatkumolta. Del Toro on myös käsikirjoittanut filmin ja tehnyt siinäkin hyvää työtä. Leffa on taitavasti kuvattu, kuten myös leikattu. Valaisu on toimivaa läpi elokuvan. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä, minkä lisäksi maskeeraus on tyylikkäästi toteutettu. Paikoitellen nukkemaiset örkit näyttävät hieman liian epäaidoilta, mutta tavallaan ne myös sopivat mukaan. Tärkeintähän on, että tärkeimmät hahmot näyttävät tarpeeksi uskottavilta. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät ja ääniefektit ovat mainiot. Musiikkien säveltäjä on vaihtunut Danny Elfmaniin, joka ei ole saanut aikaiseksi kovin muistettavia teemoja, mutta hänen musiikkinsa sopivat silti kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Hellboy II: The Golden Army on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä, mutta pitää silti todella hyvän tason sarjassa. Elokuva on paljon yliluonnollisempi kuin synkkä Hellboy, mikä on toteutettu erinomaisesti, eikä leffa kertaakaan muutu liian oudoksi, vaikka siinä kohdataankin ties mitä olentoja. Kyseessä on todella mukaansatempaava seikkailu ja tästäkin löytyy hieman supersankaritunnelmaa. Huumoria on mukana paljon ja toimintakohtaukset ovat monipuolisempia ja parempia kuin edellisessä osassa. Silti taitaa käydä niin, että ensimmäinen Hellboy nousee tämän yläpuolelle, päähenkilölle henkilökohtaisemman tarinan ansiosta. Ron Perlman sopii yhä täydellisesti päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät - jopa Selma Blair - ovat mainioita rooleissaan. Kylmäksi jättää vain prinsessa Nualaa esittävä Anna Walton, jonka hahmoa ei ole kirjoitettu hyvin. Sen sijaan pahisprinssi Nuada on oivallinen paha ympäristönsuojeluaatteissaan. Guillermo del Toro on tehnyt jälleen erittäin mainiota työtä, kuten ovat tehneet myös kuvaajat, lavastajat, leikkaajat, maskeeraajat, puvustajat, valaisijat sun muut, jotka työstivät leffaa. Jos piditte Hellboysta, niin tämäkin filmi toimii takuulla. Fantasiaelokuvien fanien täytyy laittaa Hellboy II: The Golden Army katselulistalleen, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Del Toron leffojen pohjalta tehtiin kaksi animaatioelokuvaa, Hellboy: Sword of Storms (2006) ja Hellboy: Blood and Iron (2007), joissa Perlman ja kumppanit toimivat ääninäyttelijöinä. Niistäkin oli tarkoitus tehdä kolmas osa, mutta näyteltyjen versioiden tavoin sitäkään Hellboy kolmosta ei koskaan nähdä. Ennen kuin katsoin Del Toron Hellboyt uudestaan, en ollut erityisen surullinen siitä, että koko homma aloitetaan alusta, mutta nyt en odota uutta versiota lainkaan, vaan haluan vain Hellboy III:n!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fanpop.com
Hellboy II: The Golden Army, 2008, Universal Pictures, Dark Horse Entertainment, Internationale Filmproduktion Eagle, Lawrence Gordon Productions, Mid Atlantic Films, Relativity Media