Running Point, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

RUNNING POINT - KAUSI 2

Luojat: Elaine Ko, Mindy Kaling, Ike Barinholtz ja David Stassen

Näyttelijät: Kate Hudson, Scott MacArthur, Drew Tarver, Brenda Song, Fabrizio Guido, Justin Theroux, Max Greenfield, Chet Hanks, Ray Romano, Toby Sandeman, Uche Agada, Jay Ellis, Jon Glaser, Marissa Reyes, Scott Evans, Ken Marino, Aliyah Turner, Jake Picking, Ike Barinholtz, Octavia Spencer ja Scott Speedman

Genre: komedia, urheilu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 25 minuuttia - 35 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Elaine Kon, Mindy Kalingin, Ike Barinholtzin ja David Stassenin luoma urheilukomediasarja Running Point nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä helmikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 ja nyt Running Pointin toinen tuotantokausi on saapunut Netflixin valikoimaan. Itse pidin sarjan avauskautta yllättävänkin hyvänä ja olen positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Running Pointin toisen kauden läpi pian sen julkaisun jälkeen.

Isla Gordon yrittää saada koripallojoukkue Los Angeles Wavesin uuteen nousuun, kun ongelmia saapuu luomaan vieroituksesta päässyt isoveli Cam.

Kate Hudson palaa rooliinsa Isla Gordoniksi, joka ylennettiin Running Pointin avauskaudella Los Angeles Waves -koripallojoukkueen johtajaksi ja joka voitti lopulta arvostuksen pelaajien keskuudessa. Kaikki ei kuitenkaan suju hyvin, koska kun koripallo vie naisen kaiken ajan, parisuhde Levin (Max Greenfield) kanssa kärsii. Lisäksi Waves on valmentajaa vailla, Jayn (Jay Ellis) muutettua Bostoniin ja isoin ongelma on vieroituksesta paluun tehnyt Cam-veli (Justin Theroux), joka yrittää omia Wavesin takaisin itselleen. Hudson jatkaa oivaa suorittamistaan ja tulkitsee hyvin hahmonsa stressin kasvua, erilaisten ongelmien nostellessa päätään sieltä ja täältä. Greenfield toimii turhautuneena poikaystävänä ja Theroux tekee Camista sopivan ärsyttävän.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Islan ja Camin veljet Ness (Scott MacArthur) ja Sandy (Drew Tarver), sekä salasuhteesta syntynyt velipuoli Jackie (Fabrizio Guido), Islan assistentti Ali (Brenda Song) ja pelaajat Travis (Chet Hanks), Marcus (Toby Sandeman) ja Dyson (Uche Agada), kun taas uusina hahmoina kausi esittelee muun muassa valmentaja Norm Stinsonin (Ray Romano), varakkaan Al Fleischmanin (Ken Marino) ja Gordonien serkun Bennyn (Ike Barinholtz). Osa tutuista hahmoista saa tilaa kehittyä ja Wavesin pelaajat pääsevät paremmin esille kuin viimeksi. Romano hyppää toimivasti menoon mukaan uutena valmentajana, kun taas yksi sarjan luojista Barinholtz on kirjoittanut itselleen kiusallisen epähauskan hahmon.

Running Pointin toinen tuotantokausi oli mielestäni pienoinen pettymys yllättävän mainion ykköskauden jälkeen. On tosiaan kiinnostavaa seurata, kuinka Isla yrittää setviä tiensä läpi uusien vaikeuksien ja paineiden, mutta meno ei ole yhtä mukaansatempaavaa ja hauskaa kuin viimeksi. Islan ja Camin välinen konflikti on kelvollisesti rakennettu, mutta se voisi päästä vieläkin isommin vauhtiin, sotkien oikein tosissaan Wavesin järjestystä ja samalla mahdollisuuksia pärjätä isoissa kilpailuissa. Sille saadaan kuitenkin tällä kaudella oiva huipennus, mikä myös jättää uteliaana odottamaan, kuinka homma etenee mahdollisella kolmannella tuotantokaudella.

Tuotantokauden kymmenen jakson varrelle on keksitty monenlaista uuden valmentajan mukaan tuomisesta bondaamiseen pelaajien kanssa, sekä Islan rakkauselämän suhdesotkuja, kun tunteet Leviin ovat viilentyneet, mutta samalla tunteet Bostoniin lähtenyttä Jayta kohtaan ovat kuumentuneet. Tämä kaikki viihdyttää mukiinmenevästi ja puolen tunnin jaksoja katsoo sujuvasti muutamankin putkeen. Kausi ei kuitenkaan naurata yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, eikä siinä nähdä samanlaisia huippuhetkiä kuin vaikkapa korni ja kiusallinen, mutta silti sydäntä lämmittävä rakkaudentunnustus kesken pelin viime kaudella. Omasta mielestäni kauden parempaa antia on taukojen aikana esiintyvän tanssitiimin lakko paremman palkan perässä, mikä pistää tosissaan Islan pasmat sekaisin. Haluaako hän olla asemassaan isänsä ja isoveljensä kaltainen bisneshahmo, vai pystyykö hän yhä pitämään kiinni feministisyydestään?

Teknisesti Running Pointin toinen kausi on pääasiassa oivallinen, mutta itseäni nauratti paljon, kuinka kauden muutamat Kanadaan sijoittuvat kohtaukset on värimääritelty yliampuvan sinertäviksi. Usein yhdysvaltalaisissa tuotannoissa Meksiko esitetään kellertävällä värimaailmalla, mutta enpä ole aiemmin nähnyt, että Kanadan "hyisevä kylmyys" tulkittaisiin sinisellä kuvalla. Kameratyöskentely on kuitenkin pätevää, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Joseph Stephensin, Siddhartha Khoslan ja Alan DeMossin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Running Point, Yhdysvallat, 2025-, 23/34 Productions, 3 Arts Entertainment, Kaling International, The Fusion Media, Warner Bros. Television

Arvostelu: The Strangers (2008)

THE STRANGERS

Ohjaus: Bryan Bertino

Pääosissa: Liv Tyler, Scott Speedman, Gemma Ward, Kip Weeks, Laura Margolis ja Glenn Howerton

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

The Strangers on Bryan Bertinon ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Elokuva pohjautui Bertinon lapsuudenkokemukseen, kun hänen naapurustoonsa murtautui useasti joukko ihmisiä, sekä Mansonin rikollisperheen suorittamaan Tate-murhaan elokuussa 1969. Bertino kirjoitti käsikirjoituksen, joka kulki alun perin työnimellä "The Faces" ja sai Universal Picturesin tarttumaan projektiin. Ohjaajaksi valittiin ensin Justin Lin ja sitten Mark Romanek, mutta molemmat jättivät leffan ja Universal siirsi elokuvan Rogue Pictures -yhtiön haltuun. Yhtiö pyysi itse Bertinoa ohjaamaan elokuvan, joka suostui, vaikkei ollut aiemmin työskennellyt ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2006 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2007, mutta julkaisua siirrettiin pariinkin otteeseen. Lopulta The Strangers saapui elokuvateattereihin toukokuussa 2008. Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta se oli kuitenkin taloudellinen menestys, joka voitti katsojat puolelleen. Itse katsoin leffan ensi kertaa vasta muutama vuosi sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena jännärinä. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa suomalaisen Renny Harlinin ohjaaman trilogian voimin, päätin odotellessani katsoa aiemmat osat ja arvostella ne. Katsoinkin The Strangersin uudelleen halloweenin aikaan eräänä iltana.

Pariskunta Kristen ja James joutuvat eräänä yönä naamioituneiden tunkeilijoiden piinaamiksi.

Taru sormusten herrasta -fantasiatrilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Liv Tyler ja Underworld-kauhutoimintaleffoista (2003-2016) tuttu Scott Speedman näyttelevät Kristen McKayta ja James Hoytia, pariskuntaa, jolla ei mene kovin kummoisesti, Kristenin torjuttua Jamesin kosinnan. Entistä huonommin parilla menee, kun samana yönä heidän majapaikkaansa tunkeutuu kolme naamioitunutta henkilöä (rooleissa Gemma Ward, Kip Weeks ja Laura Margolis), jotka alkavat piinata paria. Tyler ja Speedman suoriutuvat osistaan ansiokkaasti, kun yö saa heidät vähitellen pakokauhun valtaan. Heidän hahmojensa vaikea suhdetilanne on kiinnostava lähtökohta, mutta hahmoina he jäävät muuten hyvin tavanomaisiksi kauhuleffatyypeiksi, Kristenin ryhtyessä naisena nopeasti panikoimaan ja Jamesin pitäessä miehenä tyttöystävänsä reaktiota aluksi yliampuvana hysteriana. Ward, Weeks ja Margolis onnistuvat olemaan hyytävät elokuvan nimenmukaisina "muukalaisina". Pääasiassa kolmikon on lähinnä täytynyt hiiviskellä tai seisoa paikallaan taustalla.

The Strangers toimi mielestäni uusintakatselulla vielä paremmin kuin ensimmäisellä. Vielä leffan alkupää, joka keskittyy lähinnä Kristenin ja Jamesin parisuhdeongelmiin, on hieman takkuileva. Tässä puolessa ei ole kunnon imua, jolla katsoja kiskaistaisiin menoon mukaan, mutta toisaalta pidän siitä, ettei leffa ryhdy selittelemään hahmojen tilannetta vaikkapa päälle liimatuilla repliikeillä, vaan se luottaa katsojan hoksaamaan, mitä on tapahtunut pelkillä visuaalisilla vihjeillä.

Kuitenkin kun naamiohyypät ryhtyvät koputtelemaan pariskunnan ovea, elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa. Oma koti on monille turvapaikka, jossa voi olla rauhassa. Jo pelkkä tökerön naapurin tai ovelle koputtelevan kaupustelijan kohtaaminen voi monista tuntua erittäinkin epämiellyttävältä kokemukselta. Entäpä sitten, kun jotkut yrittävät tosissaan tunkeutua kotiisi sisälle? Pelkkä ajatus tuntuu jo ahdistavalta ja The Strangers hyödyntää tätä inhottavaa tunnetta taitavasti. Jännite on vahvasti rakennettu ja itsellekin herää epäilyksiä, että olihan se ulko-ovi varmasti lukossa tai että eihän ulkona pihalla seisoskele joku, tuijottamassa ikkunasta sisään? Ahdistava ilmapiiri tiukentaa otetta katsojasta elokuvan edetessä ja on todella jännittävää seurata Kristenin ja Jamesin yrityksiä päästä pakoon piinaajiltaan. Kenties jopa hyytävintä on, ettei tunkeilijoiden kasvoja koskaan näytetä, eikä heidän motiivejaan ryhdytä aukomaan. On todella kauhistuttava ajatus, että jotkut tekisivät tällaista muille ihmisille ihan vain huvikseen.

Ensikertalaiseksi Bryan Bertino suoriutuu hyvin ohjaajan hommasta. Hänen ihmissuhdedraamansa on hieman ontuvaa, mutta jännitettä Bertino osaa rakentaa lahjakkaasti, pitäen katsojan tiukasti otteessaan läpi vajaan puolitoistatuntisen keston. Bertinon käsikirjoitus on myös oivallinen ja on hyvä, että testiyleisönäytösten myötä hän päätti lopulta karsia tunkeilijoita enemmän syventäneet kohtaukset. Elokuva on lavastettu oivallisesti ja niin asut kuin maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja siinä hyödynnetään onnistuneesti säikäytyksiä. Kameratyöskentely on kuitenkin leffan heikointa antia. Intensiivisempiin kohtauksiin heiluva kuvaus sopii, mutta alkupäässä on jopa häiritsevää, kun Kristen ja James keskustelevat suhteensa suunnasta ja otokset näyttävät pahimmillaan siltä kuin kuvaaja horjuisi skeittilaudan päällä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Strangers, 2008, Rogue Pictures, Intrepid Pictures, Vertigo Entertainment, Mandate Pictures, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Underworld: Evolution (2006)

UNDERWORLD: EVOLUTION

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Tony Curran, Derek Jacobi, Steven Mackintosh, Brian Steele, Shane Brolly ja Bill Nighy

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Vampyyrielokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen elokuvan avausviikonlopun lipputulot nähtyään Screen Gems -studio ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi leffaa lisää. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2005 ja lopulta Underworld: Evolution sai ensi-iltansa tammikuussa 2006. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti, mutta sai kriitikoilta heikommat arviot. Itse katsoin Underworld: Evolutionin vasta kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Katsoinkin Underworld: Evolutionin jo kaksi päivää Varjojen valtakunnan jälkeen.

Tapettuaan Viktorin, vampyyri Selene ja hybridi Michael ovat karkumatkalla, samalla kun ensimmäinen vampyyri Marcus herää horroksestaan ja lähtee jahtaamaan kaksikkoa.

Kate Beckinsale tekee paluun vampyyri Seleneksi, jonka maailmankuva mullistui täysin Varjojen valtakunnan päätteeksi ja nyt kakkosleffan alussa hän on pakomatkalla rakkaan Michael Corveninsa (Scott Speedman) kanssa. Ykköselokuvan lopussa Michaelista muovautui vampyyrin ja ihmissuden sekoitus, uudenlainen hybridi, jonka perässä nyt tietty molemmat lajit ovat. Beckinsale suoriutuu toistamiseen mainiosti toimintasankarin osasta, mutta hieman pökkelö Speedman ei vieläkään ihan vakuuta roolissaan. Beckinsalen ja Speedmanin väliltä ei erityistä kemiaa löydy, mutta he toimivat silti tarpeeksi kelvollisesti parivaljakkona.

     Elokuvassa nähdään myös edellisestä leffasta tutut Shane Brolly Kravenina ja Bill Nighy takaumakohtauksessa Viktorina, sekä uusina tuttavuuksina Tony Curranin näyttelemä vampyyreistä vanhin Marcus, Derek Jacobin esittämä mysteerimies Lorenz Macaro, Steven Mackintoshin näyttelemä vampyyrihistorioitsija Andreas Tanis ja Brian Steelen esittämä ihmissusista ensimmäinen William. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa ihan passelisti. Curranista löytyy oivaa uhkaavuutta Marcukseksi. Suuri osa hahmon uhkaavuudesta tosin syntyy hahmon vaikuttavan karmivasta asusta ja maskeerauksesta.

Underworld: Evolution lähtee liikkeelle lähes suoraan siitä hetkestä, mihin Varjojen valtakunnassa jäätiin. Edellisosan tapahtumien nopean kertauksen jälkeen hahmot ja katsoja heitetään suoraan keskelle toimintaa, Selenen ja Michaelin paetessa ja Marcuksen herätessä pitkästä unestaan. Elokuva onkin pääasiassa hyvin suoraviivaista takaa-ajoa, pääkaksikon kohdatessa matkallaan erilaisia haasteita ja pinteitä. Hommaa mutkistetaan kuitenkin ehkä jopa liiaksikin asti erilaisilla perhe- ja sukukuvioilla, kun hahmot ryhtyvät selvittämään, mikä olikaan tosiasiassa vampyyrien ja ihmissusien vuosisatojen sodan syynä. Muuten varsin simppeliksi leffaksi katsoja putoilee välillä kärryiltä, kun yrittää pysyä perässä hahmojen suhteista toisiinsa.

Elokuvasta löytyy tiettyjä yksityiskohtia, joissa se nousee hieman edeltäjänsä yläpuolelle, pääasiassa liittyen tämänkertaiseen viholliseen. Vaikkei Tony Curran ole Bill Nighyn veroinen näyttelijä, on Marcuksesta saatu uhkaavampi ja vaarallisempi tapaus kuin Viktorista. Kunnon lepakkosiivillä varustettu Marcus on kuin mikäkin videopelin boss-pahis, jota kohti voi ampua useammatkin lippaat tyhjäksi, mutta silti vihulainen vain jatkaa jahtiaan. Muuten Underworld: Evolution jää Varjojen valtakunnan... noh, varjoon. Elokuvan tarina ei ole yhtä mukaansatempaava, vaikka takaa-ajo pitääkin ihan hyvin mielenkiintoa yllä. Toimintakohtaukset ovat ihan meneviä, eikä leffa onneksi säästele raakuuksissa. Jännitystä ei pahemmin löydy, mitä kyllä toivoisi leffalta, jossa esiintyy vampyyrejä ja ihmissusia. Jokin tietty elokuvallisuus kaiken keskeltä uupuu ja Underworld: Evolution tuntuu pikemminkin todella pitkältä televisiosarjan jaksolta.

Len Wiseman jatkaa ohjaajan tuolilla, Danny McBriden työstettyä tämänkin leffan käsikirjoituksen. Kaksikko ei onnistu yhtä hyvin jatkotarinan kanssa, mutta on saanut sentään luotua hyvän pahiksen. Visuaaliselta anniltaan Underworld: Evolution suorastaan velloo sinertävissä synkkyyksissä. Osittain värien ja valojen käyttö toimii, mutta paikoitellen tehokeino myös häiritsee. Leffa on kuvattu ihan hyvin ja niin lavasteet kuin asut ja maskeeraukset ovat hienot. Ihmissusipuvut ja Marcuksen lepakkomainen olomuoto ovat erityisen upeat. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan tässäkään osassa vakuuta, vaikka budjetti on tuplaantunut Varjojen valtakunnasta. Hahmojen muuttumiset hirviömuotoihinsa ovat aika kökösti toteutettuja. Äänimaailma toimii hyvin Marco Beltramin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Underworld: Evolution on ihan kiva jatko-osa oivalliselle fantasiatoimintaelokuvalle, mutta tuntuu ajoittain enemmän televisiosarjan jaksolta kuin kunnon elokuvalta. Tarina ei ole yhtä vahva kuin viimeksi, mutta takaa-ajoon perustuva rakenne pitää tarpeeksi hyvin mukanaan, etenkin kun vauhtia ja vaaratilanteita tarjotaan tasaisin väliajoin. Jännite kuitenkin puuttuu, vaikka Marcuksesta on saatu uhkaava pahis, etenkin hurjassa lepakkomuodossaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu ailahtelevasti rooleistaan, Kate Beckinsalen toimiessa toistamiseen hyvin vampyyri Selenenä. Visuaalinen ilmekin vaihtelee tasoaan hienojen lavasteidensa ja maskeeraustensa, sekä heikkojen erikoistehosteidensa ja ärsyttäväksi käyvän sinisyytensä kanssa. Jos pidit Varjojen valtakunnasta, kannattaa Underworld: Evolutionkin katsoa, vaikkei luvassa olekaan yhtä toimiva fantasiaraina.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Evolution, 2003, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Vancouver Film Studios

Arvostelu: Varjojen valtakunta (Underworld - 2003)

VARJOJEN VALTAKUNTA

UNDERWORLD

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Michael Sheen, Shane Brolly, Erwin Leder, Sophia Myles, Bill Nighy, Robbie Gee, Kevin Grevioux, Zita Görög ja Wentworth Miller

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Underworld, eli suomalaisittain Varjojen valtakunta on Kate Beckinsalen tähdittämä fantasiatoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Len Wisemanin, Kevin Greviouxin ja käsikirjoittaja Danny McBriden ideasta, jonka he saivat myytyä Screen Gemsille yksinkertaisella tiivistelmällä "Romeo ja Julia vampyyreillä ja ihmissusilla". Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002 ja lopulta Varjojen valtakunta sai maailmanensi-iltansa 8. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, jolla kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet. Pelifirma White Wolf, Inc. ja kirjailija Nancy A. Collins haastoivat tekijät oikeuteen, sanoen elokuvan varastaneen heidän World of Darkness -peleistään ja Sonja Blue -kirjoistaan (1989-2002). Oikeusjuttu sovittiin salatusti tekijöiden ja haastajien kesken. Itse näin elokuvan ensi kertaa pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, kuten myös osan sen jatko-osista. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen - sekä sen jatko-osat.

Vampyyrit ja ihmissudet ovat olleet sodassa vuosisatojen ajan. Ihmissusia metsästävä Selene-vampyyri kiinnostuu Michael-nimisestä miehestä, jonka perässä ihmissudet ovat, uskoessaan Michaelin voivan kääntää sodan kulun ihmissusien eduksi.

Varjojen valtakuntaa ennen pääasiassa pukudraamoja ja romanttisia elokuvia tehnyt Kate Beckinsale hyppää tässä toiminnan ja kauhun maailmaan, mikä käänsikin hänen uransa päälaelleen seuraaviksi vuosiksi. Beckinsale näyttelee Seleneä, vampyyriä, joka metsästää ihmissusia - tai kuten niitä elokuvassa englanniksi kutsutaan, lycaneita. Beckinsale suoriutuu osastaan mainiosti, istuen täydellisesti taistelijavampyyriksi. Hän on täysin uskottava toimintakohtauksissa ja omaa oikeaa siisteyttä, eikä ihme, että Seleneä pidetään yhtenä parhaista naistoimintasankareista.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa vampyyrit Kraven (Shane Brolly), tähän ihastunut Erika (Sophia Myles), vampyyrien aseita kehittelevä Kahn (Robbie Gee) ja vampyyreistä vanhimpiin kuuluvat Amelia (Zita Görög) ja Viktor (Bill Nighy), ihmissudet johtaja Lucian (Michael Sheen), tiedemies Singe (Erwin Leder) ja Raze (yksi leffan idean isistä ja aikamoisella äänellä varustettu Kevin Grevioux), sekä Scott Speedmanin näyttelemä Michael, lääkeopintoja käyvä ihminen, joka ajautuu keskelle vampyyrien ja ihmissusien sotaa. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti. Sheen on oiva valinta pahiksen osaan ja karismaattinen Nighy sopii hyvin arvokkaaksi vampyyriherraksi, joskin osa Nighyn omaperäisistä äännähdyksistä aiheuttaa lähinnä tahatonta komiikkaa muuten synkkyyksissä patsastelevan elokuvan keskelle.

Klassikkohirviöiden ja The Matrixin (1999) faneille Varjojen valtakunta toimii takuulla ainakin jollain tapaa. Vampyyrien ja ihmissusien sota on jatkunut vuosisatojen halki aina nykypäivään asti ja se on kehittynyt muun maailman kanssa. Aiemmin öiset kamppailut kynsin ja hampain käydään nykyään aseilla. Vampyyrit ampuvat hopealuoteja, ihmissusien vastatessa tuleen omilla valkosipulia tai UV-valoa hyödyntävillä ammuksillaan. Toimintakohtauksiin tekijät ovat selvästi saaneet inspiraatiota The Matrixin näyttävistä tulitaisteluista. Mielleyhtymiä vain vahvistavat vampyyrien pitkät, mustat nahkatakit. Pistoolit löytyy toki kummastakin kädestä, koska näyttäähän se coolimmalta. Kaikkea tätä esitetään usein tietenkin hidastetusti. Vaikka pyssyt onkin mukana, monsterit hyödyntävät myös ominaisia tavaramerkkejään. Vuosien saatossa ihmissudet kykenevät muuttumaan aina tahtoessaan, eikä heidän tarvitse odottaa täysikuun ilmestyvän taivaalle, ennen kuin ryhtyvät ottamaan mittaa vampyyreistä.

Tarinallisesti Varjojen valtakunta ei ole yhtä vahva kuin sen perusideat. Michael, jonka ympärillä juoni pyörii, ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen ja tarvittava romanssi hänen ja Selenen välillä tuntuu hieman väkinäiseltä. Hieman löyhempänäkin tarina jaksaa silti kantaa läpi kahden tunnin keston, eikä aika pääse käymään pitkäksi. Vaikkei itse juoni nappaisikaan mukaansa, on oivaa toimintamättöä mukana säännöllisin aikavälein ja elokuvan esittelemät vampyyrien ja ihmissusien maailmat kiinnostavat, vaikka silloinkin moni juttu jää vielä tässä ykkösleffassa todella pintapuoleiseksi. Filmin vahvuus löytyy vampyyrien ja ihmissusien sodan lähtökohdista ja miksi taistelu jatkuu edelleen. Muistaako kukaan enää syytä? Jotain fiksua ja merkittävää sanottavaa löytyy siitä, että todellisten sotien tapaan sivullisia uhreja ovat usein myös liipaisinta painavat sotilaat, jotka toimivat lähinnä korkeamman aseman tyyppien pelinappuloina.

Elokuvan ohjauksesta vastaa toinen idean isistä, Len Wiseman, joka oli aiemmin työskennellyt leffa-alalla avustus- ja efektipuolilla. Ensikertalaisohjaajaksi Wiseman suoriutuu ihan pätevästi hommastaan, tarjoten menevää rytinää. Idean kolmas isä Danny McBride (ei se koomikko kuitenkaan) toimii käsikirjoittajana ja vaikka McBriden teksti on hieman puutteellinen, löytyy siitä onnistumisensakin. Visuaaliselta anniltaan Varjojen valtakunta on pääasiassa toimiva ja elokuva näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa kanssa. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi tyylikästä ja leikkauskin on ihan sujuvaa, eikä äidy tappeluissa pelkäksi sillisalaatiksi. Lavasteet ovat näyttävät, puvut hienot ja maskeeraukset upeat. Asuin toteutetut ihmissudet ovat näyttävät ilmestykset, mutta kun asut vaihtuvat digimonstereihin, on ero liiankin selvä. Elokuvan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja varsinkin hahmojen sisällä sisuskalujen muutoksia esittelevät digikuvat ovat kiusallisen kökköjä. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Paul Haslinger tuo kivasti lisätunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Varjojen valtakunta on mainio fantasiatoimintaelokuva, jossa klassiset monsterit ottavat toisistaan mittaa The Matrixia kovasti lainaillen. Vampyyrien ja ihmissusien konflikti on oivallisesti rakennettu ja se tarjoaa useita päteviä toimintakohtauksia, joissa niin olentojen ominaiskyvyt kuin aseet pääsevät oikeuksiinsa. Vuosisatojen mittaisesta sodasta löytyy myös syvempää puolta, kun ryhdytään tutkimaan sen taustoja ja tosielämällekin hyvää pointtia siitä, kuinka myös sotilaat ovat usein sivullisia uhreja ja pelkkiä nappuloita, suojassa juonittelevien takapirujen kierossa pelissä. Itse Michaeliin liittyvä tarina ei ole kiinnostavimmasta päästä, mutta antaa tarpeeksi hyvät raamit hahmojen jahdille. Kahden tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja leffaa kelpaa katsella uudelleenkin. Näyttelijät suoriutuvat hieman vaihtelevasti rooleistaan. Kate Beckinsale vakuuttaa pääroolissa Selenenä, Michael Sheenin onnistuessa pääpahis-ihmissuden osassa. Lukuun ottamatta parhaat päivänsä vuosia sitten nähneitä digitehosteita, elokuva myös näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa ja onnistuneesti maskeerattujen ja puvustettujen monstereidensa kanssa. Jos vampyyrit ja ihmissudet ovat lähellä sydäntä, kannattaa Varjojen valtakunta katsoa nyt, kun syksy lähestyy ja illat pimenevät nopeammin, oli elokuvaa nähnyt aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld, 2003, Lakeshore Entertainment, Screen Gems, Subterranean Productions UK Ltd., Underworld Produktions GmbH, Laurinfilm, Subterranean Productions LLC

Arvostelu: Crimes of the Future (2022)

CRIMES OF THE FUTURE

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: Viggo Mortensen, Léa Seydoux, Don McKellar, Kristen Stewart, Scott Speedman, Lihi Kornowski, Welket Bungué, Nadia Litz, Tanaya Beatty, Yorgos Pirpassopoulos, Yorgos Karahimos ja Sozos Sotiris

Genre: scifi, draama, kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Crimes of the Future on body horror -mestari David Cronenbergin uusi elokuva. Cronenberg sai idean elokuvaan jo parisen kymmentä vuotta sitten, jolloin projekti kulki nimellä "Painkillers". Alun perin päärooliin haettiin Nicolas Cagea, mutta tämän kieltäydyttyä Ralph Fiennes otti paikan. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Cronenberg päätti keskittyä muihin ideoihinsa. 2010-luvun lopulla Cronenberg palasi kuitenkin ideansa pariin ja ryhtyi uudella innolla työstämään sitä eteenpäin - tällä kertaa nimellä Crimes of the Future, jota Cronenberg oli käyttänyt jo filmografiansa toisen leffan nimenä vuonna 1970. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta elokuva sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, jossa se oli ehdolla pääpalkinto Kultaisesta palmusta. Nyt elokuva saapuu Suomenkin teattereihin ja itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin Cronenbergiltä olevan tulossa uusi elokuva. Pääsin katsomaan Crimes of the Futuren pari päivää ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Tulevaisuudessa kipu ja sairaudet ovat kadonneet ja kirurgiasta on tullut uusi normi, syrjäyttäen jopa seksin ihmisten uutena intohimon osoituksena. Jatkuvasti uusia elimiä sisällään kasvattava Saul Tenser tekee performanssitaidetta leikkauksillaan, kun hänelle tarjotaan uudenlaista esitysideaa, johon liittyy lapsen ruumiinavaus.

Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Aragornina parhaiten tunnettu Viggo Mortensen näyttelee Saul Tenseriä, miestä, jonka keho luo kaiken aikaa uusia elimiä - usein jopa sellaisia, joista tiede ei vielä tiedä. Saul on taiteilija, joka pitää omaa kehoaan kankaana ja tekeekin yhteistyötä Léa Seydouxin esittämän Capricen kanssa. Ihmiset maksavat heille rahaa siitä, että pääsevät näkemään, kun Caprice työntyy robottikäsin Saulin kehon sisälle, tatuoi Saulin uuden sisäelimen, kun se on yhä Saulin sisällä ja kaivaa sen sitten ulos esille kaikkien ihailtavaksi. Meidän mielestä sairasta ja kuvottavaa touhua, elokuvan sisäisessä maailmassa ihan arkipäivää. Mortensen ja Seydoux suoriutuvat oivallisesti osistaan kummallisina taiteilijoina.

     Elokuvassa nähdään myös Don McKellar ja Kristen Stewart kansallisella elinvirastolla työskentelevinä Wippetinä ja Timlininä, Nadia Litz ja Tanaya Beatty erikoisen konefirma LifeFromWaren työntekijöinä Routerina ja Berstinä, Welket Bungué siveyspoliisin rikosetsivä Copena, sekä Lihi Kornowski ja Scott Speedman ex-pariskuntana, jotka haluavat käyttää kuollutta lastaan Saulin ja Capricen taideteoksessa. Sivunäyttelijät hoitavat työnsä vaihtelevasti. McKellar, Litz, Beatty, Kornowski ja Speedman ovat osissaan ihan kelvolliset. Stewart näyttää, että viimevuotinen Spencer-elokuva (2021) oli kenties sittenkin pelkkä yksittäinen onnistuminen muuten kehnojen suoritusten joukossa. Myöskään Bungué ei vakuuta poliisin osassa.

Vaikka en olekaan nähnyt David Cronenbergiltä muita elokuvia kuin hänen tunnetuimmat työnsä, Videodrome - tuhon aseen (Videodrome - 1983) ja Kärpäsen (The Fly - 1986), hän onnistui niillä tekemään niin ison vaikutuksen, että minulle riitti pelkkä hänen mukanaolonsa, että halusin nähdä Crimes of the Futuren. Valitettavasti vastassani oli aikamoinen pettymys. Elokuvasta löytyy erittäin mielenkiintoiset lähtökohdat maailmasta, jossa kipua ei enää ole ja ihmisten vartaloiden availusta ja muutenkin kirurgiasta on muodostunut monien ihastelun kohde. Kirurgian tuottamaa nautintoa verrataan leffassa jopa seksiin. Ihmisten evoluutio on myös ottanut harppauksia eteenpäin uudenlaisten elinten kautta.

Elokuvan ongelmat lähtevät liikkeelle jo siitä, kuinka tätä varsin friikkiä maailmaa esitellään. Luontevan sijaan esittely tapahtuu todella tönkön dialogin kautta, jossa hahmot puhuvat luonnottoman kuuloisesti asioita, jotta katsoja pysyisi kärryillä siitä, mistä kaikessa on kyse. Käsitteitä avataan keskusteluissa kömpelösti ja välillä filmiä on vaivaannuttavaa seurata. Dialogi ei jää käsikirjoituksen ainoaksi viaksi, vaan Crimes of the Future on lähinnä kasa Cronenbergin vinksahtaneita ideoita, jotka eivät muodosta tarpeeksi vahvaa punaista lankaa, jotta katsoja jäisi tuijottamaan elokuvaa yhtä intensiivisesti kuin Saulin ja Capricen haltioitunut yleisö. Filmi on yllättävänkin pitkäveteinen ja vaikka se tarjoaa ällöttävää kuvastoa, on se oudon särmätön. Elokuvassa pohditaan taidetta ja sen rajoja, mutta se ei onnistu jättämään jälkeään katsojaan, jotta tämä jatkaisi pohdintoja lopputekstien päätyttyä. Leffasta löytyy hetkensä, mutta kokonaisuutena se on aika yhdentekevä ja keskinkertainen scifiä, draamaa ja ohjaajalle ominaista body horroria yhdistelevä raina.

Tekniseltä anniltaan Crimes of the Future on erittäin pätevästi tehty. Se on oivallisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot ja hahmojen hyödyntämät laitteet ovat joko näyttävän häiriintyneet tai sitten vain oudot, kuten Saulin käyttämä liikkuva ruokailutuoli. Maskeeraukset ovat parhaimmillaan todella vakuuttavat, vaikka ne menevät usein ihon alle epämiellyttävyydessään. Yksi elokuvan hienoimmista ja samalla kuvottavimmista näyistä on tanssija, jonka suu ja silmät on ommeltu kiinni ja ympäri hänen vartaloaan on kiinnitetty lisäkorvia. Tehosteet toimivat ja äänimaailma on onnistunut Howard Shoren säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Crimes of the Future on kiehtovista ideoistaan ja maailmastaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifielokuva, josta ei oikein jää mitään käteen leffan päätyttyä. Elokuvassa pohditaan monenlaista, mutta mitkään pohdinnat eivät tartu katsojan matkaan teatterista poistuttaessa. Hieman jää kyllä hämmentynyt tunne, että mitähän oikein tuli mulkaistua? Elokuva esittelee kiinnostavaa maailmaansa aika kömpelön dialogin avulla, eivätkä käsikirjoituksen töksähdykset jää siihen. Tarina itsessään jää hieman latteaksi ja kuvottavien näkyjensäkin kanssa leffa kaipaisi enemmän potkua. Siitä löytyy paljon visuaalisia elementtejä, jotka saavat katsojan herkästi katsomaan muualle tai voimaan pahoin, mutta siihen se jää. David Cronenbergin tunnetuimpien töiden tasolle leffa ei yllä millään. Näyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevasti, mutta tekninen puoli on kunnossa. Hyviä hetkiä löytyy ripotellen sieltä ja täältä, mutta kokonaisuutena Crimes of the Future ontuu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crimes of the Future, 2022, Serendipity Point Films, Téléfilm Canada, Ingenious Media, Argonauts, Crave, CBC Films, Hellenic Radio & Television, Rocket Science, Ekome, Greek Film Center, Ontario Creates, Bell Media, Canadian Broadcasting Corporation, Super Ecran, Wiffle Films

Arvostelu: xXx: State of the Union / xXx 2: The Next Level (2005)

XXX: STATE OF THE UNION (2005)

XXX 2: THE NEXT LEVEL

Ohjaus: Lee Tamahori
Pääosissa: Ice Cube, Samuel L. Jackson, Willem Dafoe, Scott Speedman, Michael Roof, Sunny Mabreu, Nona Gaye, Peter Strauss ja Xzibit
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Vin Dieselin tähdittämä toimintaelokuva xXx (2002) oli negatiivisista arvosteluista huolimatta hitti, joten sille tehtiin tietysti jatkoa. Kuitenkin Dieselin elokuvasarjaksi suunniteltu xXx ei mennytkään niin kuin piti, sillä Diesel käveli pois jatko-osasta, jolloin täytyi löytää uusi näyttelijä tilalle. Päätähdeksi valittiin jostain syystä rap-artisti Ice Cube, eli O'Shea Jackson. Itse näin ensimmäisen xXx:n vuosia sitten, enkä pitänyt siitä, joten jätin jatko-osan xXx: State of the Union (tai kuten se kulkee useissa maissa nimellä xXx 2: The Next Level) kokonaan väliin. Kuitenkin nyt kun sarjan yllättäen ilmestyvä kolmas osa, xXx: Return of Xander Cage (2017) on tulossa elokuvateattereihin, päätin antaa edellisille osille uudet mahdollisuudet. Ensimmäinen osa ei ollut mielestäni vieläkään hyvä, joten odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat nollassa. xXx: State of the Unionia on haukuttu useassa paikassa ensimmäistäkin osaa huonommaksi elokuvaksi, joten odotin lähinnä läpimätää leffaa. Minua lohdutti ajatus, että tarvitsisi kärsiä vain alle kaksi tuntia ja sitten se olisi ohi. Ensimmäisen osan katsoin tyttöystäväni kanssa, mutta hänen mielestään se oli niin hirveä, ettei hän suostunut katsomaan toista osaa kanssani. Ymmärrän hyvin ja säästyipä hänen elämästään tunti ja neljäkymmentä minuuttia.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa xXx!

NSA:n maanalaiseen tukikohtaan hyökätään, jolloin Augustus Gibbons värvää vanhan tuttunsa, Darius Stonen uudeksi xXx-agentiksi tutkimaan, mistä on kyse.

Vin Diesel tosiaan pudottautui pois hittielokuvansa jatko-osasta ja Xander Cage on kirjoitettu ulos tappamalla koko hahmo. Niinpä elokuvassa nähdään kokonaan uusi agentti, Ice Cuben näyttelemä Darius Stone. On harmi, että Diesel käveli pois, sillä vaikkei ensimmäinen osa ollut hyvä, Diesel on parempi näyttelijä kuin Ice Cube. Darius päätyy uudeksi agentiksi vastentahtoisesti, mutta päättää kuitenkin suorittaa tehtävänsä loppuun. Hahmo ei erityisemmin jää mieleen, eikä häneltä löydy Cagen toimivaa persoonallisuutta. Ice Cube tuntuu esittävän samaa hahmoa kuin aina, eli tuiman näköistä "kovaa jätkää", jolle ei kannata ryttyillä. Joskus hänen tyylinsä toimii, kuten 21 Jump Streetissa (2012), mutta tässä häntä on paikoitellen hieman vaikea katsoa tosissaan. Ice Cube hymyilee ehkä kaksi kertaa leffan aikana ja muuten hänellä on yksi ja sama vihainen ilme kasvoillaan.
     Samuel L. Jackson palaa rooliinsa NSA:n johtoagentti Augustus Gibbonsiksi. Tässä elokuvassa hahmo jopa tekee jotain ja on isommassa roolissa, eikä vain yllättäen ilmesty paikkoihin antamaan ohjeita sankarille. Hahmo ei kuitenkaan tee erityistä vaikutusta vieläkään, vaikka häntä näytteleekin Jackson.
     Elokuvan pahiksena nähdään Willem Dafoen esittämä puolustusministeri George Dackert, jolla on omat ilkeät suunnitelmansa. Tiedän, että Dafoe voisi olla hyvä pahis - minkä hän osoittikin esimerkiksi Spider-Manissa (2002) - mutta kun hahmo ei oikein toimi, niin Dafoen lahjat eivät pääse näkyviin.
     Scott Speedman esittää agentti Kyle Steelea, joka jostain syystä kääntyy alkupuolella Gibbonsia vastaan, vaikka pysyykin hyvishahmona. Agentti Steelen tarkoitus on useaan otteeseen epäselvä elokuvan aikana, mutta kyllä hänestä hieman hyötyäkin löytyy. Speedman on roolissaan toimiva.
     Elokuvassa nähdään myös Michael Roof Gibbonsin assistentti Toby Shaversina, Sunny Mabreu kontakti Mayweatherina, Nona Gaye Dariuksen entisenä tyttöystävä Lolana, Peter Strauss Yhdysvaltain presidenttinä ja Xzibit (Alvin Joiner) Dariuksen entisenä rikoskumppani Zekena.

Positiivisena yllätyksenä on, että xXx: State of the Union on edeltäjäänsä viihdyttävämpi ja parempi elokuva. Negatiivista on, ettei kyseessä kuitenkaan ole hyvä tai edes ihan kiva elokuva. xXx: State of the Union on heikko elokuva, jonka katsoo kerran, mutta jota ei tarvitse nähdä enää uudestaan. Kovin hyväksi tämä ei varmaan muuttuisi millään ja yksi ainoista parannuksista olisi, jos päähenkilönä olisi Xander Cage, sillä Ice Cube ei kuulu päärooleihin. NSA on yhtäkkiä ottanut Cagen niskassa olevan tatuoinnin agenttiryhmänsä nimeksi ja vaikka Dariuksella ei olekaan samaa tatuointia, on hänen arvonimensä silti xXx. Elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen, eikä siihen ole tungettu ylimääräisiä hömpötyksiä mukaan. Plussaa tulee myös siitä, että tässä elokuvassa ei ole samalla lailla tietokonepelin tai Music Televisionin ohjelman tunnelma vahvasti läsnä, vaan tämä tuntuu enemmän elokuvalta, vaikka näyttääkin paikoitellen halvalta, suoraan DVD:lle tehdyltä pätkältä.

xXx: State of the Union ei plussistaan huolimatta ole hyvä elokuva. Hieno juttu on, että sen kykenee katsomaan loppuun asti ja tällä kertaa toimintakohtaukset ovat jopa ihan viihdyttäviä. Juttu on myös ymmärretty pitää reilusti alle kaksituntisena, jolloin tarina kulkee nopealla sykkeellä, eikä jää jumittelemaan paikoillaan. Joitain älyvapaita juttuja on jälleen mukana, mutta ne kuuluvat asiaan. Silti on pakko sanoa, että loppuhuipennus on jo niin älyvapaa - puhumattakaan huonoista tehosteista - että viimeisetkin uskottavuuden rippeet katoavat kokonaan. Bond-tunnelmaa ei ole yhtä paljon mukana ja tällä kertaa vaikutteita on otettu lähinnä Mission: Impossible -elokuvista (1996-). Välillä leffa tuntuu huonolta, mutta onneksi mukana on ihan toimiviakin hetkiä, jolloin kokonaisuus kelpaa kerran katsottavaksi viihteeksi. En silti lähtisi suosittelemaan tätä. Elokuva menestyi heikosti teattereissa, vaikka lopulta tienasikin budjettinsa takaisin ja vähän päälle. Ei siis mikään ihme, että kolmatta osaa ei kuulunut vuosiin. Vielä ihmeellisempää on, että jatkoa edes on tulossa, sillä kovin suosittu sarja ei ole kyseessä.

Päätähden lisäksi myös ohjaaja on vaihtunut. xXx: State of the Unionin ohjauksesta vastaa Bond-leffa Die Another Dayn (2002) ohjaaja Lee Tamahori, joka tuntuu pitävän hölmöjen toimintapätkien teosta. Omasta mielestäni Die Another Day ei ole niin kammottavan huono kuin useat sanovat, eikä ole tämäkään pätkä. Kuvaus on ihan sujuvaa, kuten myös leikkaus. Simon Kinbergin kirjoittama dialogi tuntuu paikoitellen kehnolta. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä. Loppuhuipennuksessa huonot digiefektit näkyvät selvästi ja useat räjähdykset ovat kökköjä. Äänitehosteet ovat sentään ihan toimivia. Musiikista vastaa Marco Beltrami, mutta hänen työnsä jää täysin useiden olemassa olevien kappaleiden varjoon, joita elokuvassa on käytetty.

Yhteenveto: xXx: State of the Union on parempi kuin edeltäjänsä, mutta jää silti vain tasolle heikko. Mukana ei ole onneksi samaa pelileffan tai MTV:n ohjelman tunnelmaa ja paikoitellen leffa on viihdyttävä. Tarina kulkee nopealla sykkeellä eteenpäin, eikä tunnu liian pitkältä, kuten edeltäjänsä. Voisi se Vin Diesel silti olla mukana, sillä Ice Cube ei vain yksinkertaisesti toimi pääosassa. Muuten näyttelijätyö on ihan menevää. Visuaaliset efektit eivät ole kovin hyvin toteutettuja. Loppuhuipennus on naurettavan epärealistinen. Jos jostain syystä pidit ensimmäisestä osasta, niin vilkaise toki tämäkin. Muuten kannattaa jättää väliin. Kyllä xXx: State of the Unionin kerran katsoi, mutten usko, että minun tarvitsisi koskaan nähdä sitä uudestaan. Hieman jännittää, tuleeko xXx: Return of Xander Cage olemaan yhtä heikko, vai ovatko tekijät oppineet jotain vuosien varrella. Kovin hyviä arvioita se ei ole tähän mennessä saanut, joten mitään ihmeellistä en odota.

Kirjoittanut: Joonatan, 20.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.imdb.com
xXx: State of the Union, 2005, Columbia Pictures Corporation, Revolution Studios, Original Film