Anaconda (2025) - elokuva-arvostelu

ANACONDA

Ohjaus: Tom Gormican

Näyttelijät: Paul Rudd, Jack Black, Steve Zahn, Thandiwe Newton, Daniela Melchior, Selton Mello ja Ione Skye

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

Jennifer Lopezin ja Ice Cuben tähdittämä kauhuelokuva Anakonda (Anaconda - 1997) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Vuonna 2020 Columbia Pictures ilmoitti tuovansa elokuvasarjan takaisin, yli vuosikymmen edellisen elokuvan, Lake Placid vs. Anacondan (2015) jälkeen. Tekijät keksivät hauskan erilaisen lähestymistavan aiheeseen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Lopulta uusi Anaconda sai ensi-iltansa saman vuoden jouluna. Itse pidän alkuperäistä Anakondaa kelpo seikkailujännärinä ja olen ollut utelias uuden elokuvan näkemisestä sen omaperäisen lähestymistavan takia. Kävinkin katsomassa Anacondan muutamaa päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Neljä kaverusta päättävät toteuttaa elinaikaisen unelmansa ja matkustaa Amazonille kuvaamaan uutta versiota Anakonda-elokuvasta. Reissu muuttuu kuitenkin selviytymistaisteluksi, kun he kohtaavat aidon ja erittäin nälkäisen jättikäärmeen.

Elokuvan keskiössä on neljä hahmoa, jotka ovat olleet ystäviä lapsesta asti ja joita yhdistää intohimo elokuvia ja niiden tekemistä kohtaan, sekä rakkaus ysärin kulttiklassikko Anakondaa kohtaan. On ohjaajaksi pyrkivä Doug (Jack Black), joka tekee kauhuteemaisia häävideoita. On näyttelijä Griff (Paul Rudd), jonka ura ei ole lähtenyt käyntiin. On Griffiin pitkään ihastunut Claire (Thandiwe Newton) ja on kuvaaja Kenny (Steve Zahn), jolla on runsaasti käsittelemättömiä lapsuudentraumoja. Hahmokattaus on oivallinen ja nelikon haluaa nähdä tavoittelevan tukahdutettuja unelmiaan. Näyttelijöiden suoritukset kuitenkin ailahtelevat. Rudd ja Newton ovat kelvolliset osissaan, kun taas Zahn on hupaisa Kennynä, joka tuo lähes joka repliikillään esiin jonkin hänen elämänsä ikävistä asioista, joita hän ei ole pystynyt käsittelemään. Jack Black taas on... noh, Jack Black. Jos miehen tutut maneerit viihdyttävät, ne viihdyttävät myös tässä, mutta heille, jotka toivovat Blackin esittävän joskus jotain muuta kuin samaa ylienergistä versiota itsestään, roolityö voi saada pyörittelemään silmiä. 

     Elokuvassa nähdään myös Daniela Melchior jokilaivaa kipparoivana Anana ja Selton Mello käärmekouluttaja Santiagona, jotka nelikko palkkaa auttamaan elokuvaprojektinsa kanssa. Mello on ihan hauska, mutta Melchior joutuu tyytymään aika tylsään osaan leffan lähes ainoana vakavana hahmona.

Kuten kenties pystyikin jo päätellä, uusi Anaconda ei ole mikään suora uudelleenfilmatisointi vuoden 1997 Anakondasta, vaan pikemminkin aikamoisilla metatasoilla liikkuva rakkauskirje kyseistä, yleisesti aika unohdettua, mutta tiiviin fanijoukon syleilemää hirviörainaa kohtaan. Tässäkin lähdetään Amazon-joelle kuvaamaan elokuvaa, mutta siinä missä alkuperäisleffassa hahmot aikoivat tehdä dokumentin paikallisesta heimosta, uudessa elokuvassa hahmot lähtevät tekemään omaa versiotaan alkuperäisestä Anakondasta. Idea on ihan hauska, erottaen uuden Anacondan heti nykypäivän uudelleenfilmatisointien, elokuvasarjojen uudelleenkäynnistysten ja muiden vanhojen ideoiden kierrätysten tulvasta. Alleviivatakseen erilaisuuttaan, leffassa kommentoidaan useampaankin otteeseen, kuinka pöljää on tehdä uusi versio Anakondasta ja että Hollywoodissa on ideat loppu. 

Ja kuten kenties pystyi myös päätellä, uusi Anaconda ei ole kauhuelokuva, vaan seikkailukomedia. Ja vieläpä ihan viihdyttävä sellainen. Alkupään käärmekohtauksiin on saatu sopivasti jännitettä, mutta muuten leffa kulkee eteenpäin itsetietoisen kieli poskessa. Lopputulos on hieman epätasainen, mutta silti tarpeeksi menevä. Osa vitseistä saa pyörittelemään silmiä, mutta mahtuu mukaan muutamat hyvät naurut. Kesto on myös sopivan napakka vain vähän päälle puolitoistatuntisena. Onkin kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä uusi Anaconda otetaan vastaan. Tulevatko alkuperäisleffan fanit tykkäämään tästä villin erilaisesta lähestymistavasta sarjaan ja onko elokuvassa ainesta omanlaisekseen kulttiklassikoksi?

Elokuvan on ohjannut Tom Gormican, jonka edellinen leffa oli loistava Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022). Anacondan parissa Gormican ei onnistu yhtä vahvasti, mutta saa aikaiseksi sentään ihan viihdyttävää hömppää. Hänen ja Kevin Ettenin työstämä käsikirjoitus on menevän itsetietoinen, joskin studion vaikutukset näkyvät ajoittain lopputuloksesta. Teknisesti Anaconda on pätevä. Se on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja näyttääpä digikäärme pääasiassa toimivalta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit taitavat jopa olla leffan parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anaconda, Yhdysvallat, 2025, Columbia Pictures, Fully Formed Entertainment, TSG Entertainment

Arvostelu: Anakonda (Anaconda - 1997)

ANAKONDA

ANACONDA

Ohjaus: Luis Llosa

Pääosissa: Jennifer Lopez, Ice Cube, Jon Voight, Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer, Owen Wilson, Vincent Castellanos ja Danny Trejo

Genre: kauhu, seikkailu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Anakonda on Jennifer Lopezin, Ice Cuben ja Jon Voightin tähdittämä kauhupainotteinen seikkailuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1996 ja niissä koettiin lukuisia ongelmia, kun iso osa kuvausryhmästä pelkäsi käärmeitä ja kun tehosteryhmän rakentama mekaaninen jättikäärme reistaili vähän väliä, aiheuttaen lukuisia läheltä piti -tilanteita. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Anakonda sai ensi-iltansa huhtikuussa 1997. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta ja huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, näyttelijäkaksikon ja uuden tähden Razzie-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffasta on muodostunut kulttiklassikko ja se on saanut lukuisia jatko-osia. Itse katsoin Anakondan ensi kertaa useita vuosia sitten televisiosta, mutten pahemmin piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun on tulossa uusi Anaconda-elokuva (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kuvausryhmä saapuu Amazon-joelle tekemään dokumenttia shirishama-heimosta, kun ryhmä kohtaa valtavan anakondakäärmeen, joka ryhtyy jahtaamaan heitä.

Anakondan näyttelijäkaartissa ei ole paperilla juuri hurraamista. Keskeisinä tähtinä nähdään laulaja Jennifer Lopez ja rap-artisti Ice Cube, jotka näyttelevät dokumentin ohjaajaa Terri Floresia ja kuvaaja Dannya. Muita ryhmään kuuluvia henkilöitä, shirishama-heimoa tutkivaa tohtori Calea, kertojaääni Warren Westridgeä, tuottaja Deniseä ja äänimies Garya näyttelevät Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer ja Owen Wilson yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Näyttelijät kuitenkin ajavat asiansa vähintään kelvollisesti. Lopez toimii ohjaajana ja Ice Cube tarjoaa hyvää huumoria kuvaajana, joka on heti Amazon-joen nähdessään valmis pakkaamaan kamansa ja palaamaan kotiinsa Los Angelesiin - eikä siinä kohtaa ole vielä edes tiedossa, että heitä lähtee jahtaamaan monta metriä pitkä, ihmislihaa himoitseva käärme. Hahmot ovat sopivan erilaisia persooniltaan, reagoiden eri tavoin tilanteeseen, kun homma alkaa eskaloitua ikävällä tavalla ja dokumentin teko unohtuu, kun reissu muuttuu taisteluksi selviytymisestä. Jonathan Hyde on erityisen hupaisa kultalussikka pehvassa syntyneenä kertojana, joka valittaa lähes kaiken aikaa jostain. Hyden kanssa ei muuten kannattanut lähteä vuonna 1997 vesille - mies nimittäin näytteli myös samana vuonna ilmestyneessä Titanicissa.

     Elokuvassa nähdään myös Vincent Castellanos kuvausryhmää kuljettavan veneen kapteenina Mateona, Jon Voight ei-yhtään-epäilyttävänä Paul Seronena, jonka vene on hyytynyt ja jonka kuvausryhmä ottaa mukaansa, sekä Danny Trejo pikaisesti leffan prologissa pakenemassa anakondaa. Voight sai roolistaan parikin huonoimman näyttelijän palkintoa tai vähintään ehdokkuutta. Omasta mielestäni hän on juuri sopivan sarjakuvamainen ketale, jonka kieroa katsetta tuijotellessa on hämmentävää, ettei kukaan veneellä tunnu tajuavan miehellä olevan pahat mielessään.

Joskus uusintakatselut - sekä elokuvaa seuranneet toinen toistaan surkeammat jatko-osat ja muut samaa yrittäneet rainat - tekevät hyvää. Nimittäin nyt katsottuna minä jopa pidin Anakondasta. Siis oikeasti pidin, enkä edes millään "niin huono, että se tekee siitä hyvän" -tavalla. Eihän tämä nyt oikeasti mikään erityisen hyvä elokuva ole, mutta kun miettii, millaisia yleensä jättikäärmeistä kertovat kauhuleffat ovat, tämähän on suunnilleen Oscarin arvoinen suoritus. Leffasta löytyy tahattoman koomiset hetkensä, joista moni syntyy kiusallisen heikosti vanhentuneista tietokone-efekteistä, mutta toisaalta nämä tuovat mukaan oman viihdearvonsa.

Tietyistä huvittavuuksistaan huolimatta mielsin Anakondan jopa varsin jännittäväksi elokuvaksi. Pari vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) on päivänselvästi toiminut tekijöiden inspiraation lähteenä, mutta hei, jos meinaat matkia, niin matki toki parhaalta. Elokuvan tarina on toki täysin eri ja hain sijaan hahmoja vastassa on jättikäärme, mutta Tappajahain tapaan Anakonda luottaa kauhussa siihen tunteeseen, että jokin vaanii näitä hahmoja koko ajan. Tällä saadaan heti epämukava tunne katsojille, kun kuvausryhmä nähdään usein kauempaa ja veden rajasta kuvattuna, aivan kuin jokin tarkkailisi heitä. Sitten sitä vain odottaa, milloin ja kenen kimppuun käärme iskee...

Loppua kohti meno äityy turhan hektiseksi ja menettää ison osan jännitteestään, etenkin kun aika kököltä näyttävää digikäärmettä esitellään liikaa. Heikkouksineenkin minun on pakko todeta, että viihdyin Anakondan parissa oikein mukavasti. Se on paljon parempi kuin muistin ja paljon parempi kuin kaiken maailman "Jättikäärme vastaan Megakrokotiili" -leffat, jotka tehtiin sen vanavedessä, puhumattakaan niistä kököistä jatko-osista. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, millainen tuleva, aikamoisilla metatasoilla liikkuva uusi Anaconda-elokuvaa tulee olemaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Luis Llosa, joka ei ole mikään Steven Spielberg, mutta joka onnistuu rakentamaan passelilla tavalla jännitettä, erityisesti vaanimisen ja vainoharhaisuuden kautta. Hans Bauerin, Jim Cashin ja Jack Epps Jr.:n työstämä käsikirjoitus lähinnä ajaa asiansa. Anakonda on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Randy Edelmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Leffan efektit kuitenkin vaihtelevat kelvollisista suorastaan naurettaviin. Käytännön tehostein toteutettu nukkekäärme toimii vielä, vaikka onkin selvästi kumia, mutta 1990-luvun tietokoneilla loihdittu digikäärme saa nykypäivänä lähinnä aikaiseksi huvittuneisuutta katsojassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anaconda, 1997, Columbia Pictures, Cinema Line Film Corporation, Iguana Producciones, Middle Fork Productions, Skylight Cinema Foto Art, St. Tropez Films

Arvostelu: Maailmojen sota (War of the Worlds - 2025)

MAAILMOJEN SOTA

WAR OF THE WORLDS

Ohjaus: Rich Lee

Pääosissa: Ice Cube, Eva Longoria, Iman Benson, Henry Hunter Hall, Clark Gregg, Devon Bostick, Michael O'Neill, Andrea Savage ja Jim Meskimen

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

War of the Worlds, eli suomalaisittain Maailmojen sota perustuu H. G. Wellsin samannimiseen kirjaan vuodelta 1898. Kirjan pohjalta on tehty lukuisia adaptaatioita, tunnetuimpina Orson Wellesin radiokuunnelma The War of the Worlds, joka aiheutti todellista paniikkia vuonna 1938, sekä Steven Spielbergin ohjaama ja Tom Cruisen tähdittämä elokuva Maailmojen sota (War of the Worlds) vuodelta 2005. Tuottaja Timur Bekmambetov oli työstänyt kaksi tietokoneiden ruudulla tapahtuvaa "screenlife"-elokuvaa, kauhuleffa Unfriendedin (2014) ja jännäri Searchingin (2018) ja tuumi, että Maailmojen sota sopisi tähän formaattiin. Vuonna 2020 koronaviruspandemian aikaan hän ehdotti ideaansa Universal Picturesille ja studiolla innostuttiin mahdollisuudesta tehdä elokuva avaruusolioiden hyökkäyksestä halvalla ja koronaeristysten mukaisesti. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lopulla, mutta vasta nyt elokuva on päätetty julkaista, suoraan Amazon Prime Video -palvelussa. Itselleni tuli täytenä yllätyksenä, että on tehty uusi Maailmojen sota -leffa ja että sitä vieläpä tähdittää Ice Cube. Avasin eräänä päivänä Prime Videon ja elokuva oli vastassa heti etusivulla. Luulin koko hommaa hetken jonkin sortin vitsiksi tai sketsiksi, mutta hiljalleen ymmärsin, että kyseessä on ihan tosissaan tehty elokuva. Kun aloin nähdä sosiaalisessa mediassa kommentteja, että elokuva on yksi huonoimmista ikinä ja kun leffa sai Rotten Tomatoesissa pyöreät 0%, tiesin, että minun oli pakko katsoa tämä uusi Maailmojen sota. Elokuvaa oli kestänyt vain muutama minuutti, kun aloin jo katua päätöstäni...

Yhdysvaltain sisäisen turvallisuuden ministeriöllä työskentelevä Will Radford hyödyntää miljardien arvoisia laitteita vakoillakseen lapsiaan... ei kun siis jäljittääkseen kyberterroristia, kun yllättäen ympäri Maapalloa tipahtelee meteoriitteja, jotka paljastuvat avaruuden muukalaisten tuhokoneiksi.

Ice Cube näyttelee Will Radfordia, Yhdysvaltain sisäisen turvallisuuden ministeriöllä työskentelevää terrorismitutkijaa, jolla on pääsy maan suunnilleen jokaiseen valvontakameraan ja käyttääkin niitä etsiäkseen epäilyttävää toimintaa... ja stalkatakseen lapsiaan, raskaana olevaa Faith-tytärtä (Iman Benson) ja päivät pitkät videopelejä pelaavaa Dave-poikaa (Henry Hunter Hall). Eikä Will vain vakoile heitä, vaan hän tunkeutuu heidän laitteisiinsa, lukee Faithin tekstiviestejä ja sammuttelee Daven konetta, jotta tämä lähtisi joskus ulos. Kaikkea tätä Will tekee samalla, kun Sisäisen turvallisuuden ministeriö vaikuttaisi luottavan siihen, että hän yksinään turvaa koko Jenkkilää - ja vieläpä maltaita maksavilla laitteilla. Will ei siis ole järin tykättävä hahmo, eikä Ice Cube auta asiaa. Mies on sopinut komedioihin ja sivurooleihin, mutta hän ei todellakaan onnistu kannattelemaan vakavasti otettavaa scifielokuvaa. Ice Cubella on tasan tarkkaan yksi ilme, jolla hän toljottaa ruutujaan puolitoista tuntia, samalla kun hän suoltaa repliikkejään huvittavalla ylidramaattisuudella.

     Elokuvassa nähdään myös Clark Gregg Willin pomona Briggsinä, Eva Longoria NASA:lla työskentelevänä tohtori Salasina, Andrea Savage FBI-agentti Jeffriesinä, Devon Bostick Faithin Amazon-lähettinä työskentelevänä poikaystävänä Markina, sekä Jim Meskimen Yhdysvaltain presidenttinä. Eipä ole sivunäyttelijöidenkään työssä hurraamista. Willin lapsia esittävät Benson ja Hall vielä yrittävät, mutta Gregg ja Longoria ovat vain käyneet hakemassa helpot rahat, kun korona-aikana ei muutakaan työtä ole ollut tarjolla.

Vuoden 2025 Maailmojen sotaa ei ollut kestänyt montaa minuuttia, kun kävi jo selväksi, miksi elokuva joutui saman tien naurunalaiseksi. Leffa on kauttaaltaan niin pöyristyttävän huono, ettei sitä katsoessa tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Elokuvaa katsoessa ei osaa myöskään sanoa, onko leffan tarkoitus olla superdramaattinen vai jopa komedia, sillä niin omituisia tyylirikkoja mahtuu kaiken jännittäväksi tarkoitetun patsastelun sekaan. Elokuva tarjoaa lukuisat naurut, mutta ei todellakaan silloin, kun tekijät ovat niin tarkoittaneet. On jo huvittavaa, että Will vaikuttaisi olevan vastuussa Yhdysvaltojen yli 300 miljoonan ihmisen turvallisuuden valvomisesta yksin. Ice Cuben näytteleminen aiheuttaa huvittuneisuutta vähän väliä, kuten myös se, ettei tekijöillä tunnu olevan ymmärrystä, miten oikeastaan mikään toimii.

Elokuva ei kuitenkaan valitettavasti ole niin huono, että se olisi sen takia jo hyvä. Tahattoman hauskojen juttujen lomassa Maailmojen sota on nimittäin tuskastuttavan tylsä ja se tuntuu huomattavasti puolentoista tunnin kestoaan pidemmältä. Paperilla on ihan kiinnostava idea, että tällä kertaa avaruusolioiden hyökkäystä seurataan tietokoneen ruudulta, mutta toteutuksesta puuttuu kaikki se taito, mikä teki vaikkapa Searchingista niin mukaansatempaavan ja jännittävän. Asiaa ei auta se, että aina kun Ice Cube kumartuu lähemmäs kameraa, hänen silmälaseistaan näkyy vihreiden ruutujen heijastukset. Tekijät eivät edes vaivautuneet muuttamaan niitä heijastuksiksi niistä ruuduista, mitkä me näemme läpi leffan!

Elokuvan tarinankuljetus on pahasti kompuroivaa ja siitä puuttuu kaikki jännite. Osan jännitteestä rikkoo jo Ice Cuben koominen esiintyminen ja ulosanti, mutta muutenkin kohtaukset ovat kömpelösti rakennettuja. Leffan iso mysteeri, eli erään suurhakkerin identiteetti tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, sillä käänne on rakennettu liian ilmiselväksi. Käänne tosin tuo kertomukseen myös aukkonsa. Loppua kohti leffa lähtee täysin lapasesta ja huvittuneisuus muuttuu myötähäpeässä kieriskelyksi. Jos dialogi on jo aiemmin ollut vaivaannuttavaa, niin katsojan silmät pyörivät vinhasti, kun Ice Cube huutaa avaruusolennolle "Move, bitch! Get out the way!". Elokuva myös tekisi pistää pois päältä viimeistään siinä kohtaa, kun aiemmin vain koominen Amazonin tuotesijoittelu muuttuukin koko ihmiskunnan pelastavaksi tekijäksi. Tiesittekö yleisö Amazonin uudesta Prime Air -droonikuljetuksesta? Jos ette osaa tehdä tilausta Amazonin kautta, niin ei hätää, elokuva opastaa teitä. Ja palkitaanpa leffassa eräs urhea kansalainen Amazonin lahjakortilla!

Uusi Maailmojen sota on suorastaan luokatonta paskaa, missä menee pieleen kaikki, mikä leffassa voi oikeastaan mennä pieleen. Se hukkaa pienenkin potentiaalinsa naurettavan huonoon toteutukseensa, se tekee paperilla jännittävästä skenaariosta pitkäveteisen, se ei osaa hyödyntää ruudunkaappaustoteutustaan ollenkaan, se unohtelee aiempia juttuja kuten Facebookin tuhoutumisen, eikä se osaa päättää, pitäisikö se ottaa vakavasti vai ei. Kaiken kruunaa kenties elokuvahistorian hävyttömin tuotesijoittelu. Ei ihme, ettei leffaa ole kehdattu julkaista aiemmin, vaikka se on pölyttynyt valmiina jo muutaman vuoden ajan. Tekijät ovat taatusti itsekin tienneet, että tämän ilmestymisen jälkeen ei vuoden muiden kökköyksien tarvitse edes vaivautua seuraavaan Razzie-gaalaan, kun vuoden huonoimpia elokuvia palkitaan. Maailmojen sota 2025 tulee taatusti tyhjentämään palkintopöydän.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rich Lee, joka on aiemmin tehnyt vain musiikkivideoita muun muassa Eminemille, The Black Eyed Peasille, Michael Bublélle ja Billie Eilishille. Niiden parissa miehen kannattaa pysyä, sillä varsinaisten leffojen tekemisestä Lee ei vaikuta ymmärtävän mitään. Asiaa ei auta Kenneth A. Golden ja Marc Hymanin käsikirjoitus täynnä ärsyttäviä hahmoja, aukkoja ja totaalista ymmärtämättömyyttä siitä, miten oikeastaan mikään toimii. Maailmojen sota ei ole edes visuaalisesti miellyttävää katseltavaa, toisin kuin aiemmat, varsin kekseliäät screenlife-elokuvat. Tekijät eivät ole nähneet edes pientä inhimillistävää vaivaa siinä, että hahmot tekisivät kirjoitusvirheitä viesteissään kiireen ja kaaoksen keskellä. Avaruusolioiden tehosteet ovat huvittavan huonoja ja aika lailla kaikki sotilasotokset ovat vain vanhaa arkistomateriaalia. Äänityöskentelyssä tai Jon Natchezin musiikeissakaan ei ole hurraamista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

War of the Worlds, 2025, Patrick Aiello Productions, Bazelevs Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES: MUTANT MAYHEM

Ohjaus: Jeff Rowe

Pääosissa: Nicolas Cantu, Brady Noon, Micah Abbey, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Jackie Chan, Ice Cube, Maya Rudolph, Seth Rogen, John Cena, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Paul Rudd, Post Malone, Hannibal Buress ja Giancarlo Esposito

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1984. Hahmot nousivat jättisuosioon Turtles - mutanttikilpikonnat -piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja siihen liittyvien lelujen myötä. Vuonna 1990 ilmestyi ensimmäinen elokuva aiheesta, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), joka oli hitti ja sai kaksi jatko-osaa, jotka otettiin vastaan heikommin. Tasonlaskun jälkeen uusi sukupolvi innostui hahmoista uuden piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) ja TMNT-animaatioelokuvan (2007) kautta. Michael Bayn tuottamat elokuvat Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) otettiin ailahtelevasti vastaan ja suunnitelmat kolmosleffasta kariutuivat. Kun Ramsey Naito nousi Nickelodeonin johtoon, hän ja Brian Robbins pohtivat, kenen käsiin luottaisivat Turtlesit. Kaksikko päätyi Seth Rogeniin, joka innostui ja ryhtyi kehittelemään uutta animaatioelokuvaa aiheesta. Ääninäyttelijät valittiin, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt Turtlesista lapsesta asti, katsottuani vuonna 2003 käynnistynyttä animaatiosarjaa ja saatuani käsiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisen sarjakuvan. Elokuvista olen pitänyt todella vaihtelevasti, mutta silti innostun aina, kun uuden Turtles-leffan ilmoitetaan olevan tekeillä. Aluksi törkykomedioista tutun Rogenin mukanaolo epäilytti, mutta elokuvan ensimmäinen traileri karkotti huoleni. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on edetty, sitä enemmän olen odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhemin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Neljä viemärissä asuvaa, geenimuunneltua teini-ikäistä kilpikonnaa, Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo, on koulutettu ninjoiksi Tikku-rotan toimesta. Tikku varoittelee maan päällä asuvista häijyistä ihmisistä, mutta kilpikonnaveljet ovat varmoja, että he voisivat jollain tapaa voittaa ihmisten hyväksynnän ja luottamuksen, ja elää heidän rinnallaan.

Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien luulisi olevan tuttuja tyyppejä kaikille, ainakin tätä arvostelua lukeville, mutta eipä kertauksesta ole haittaakaan. Kyseessähän on neljä kilpikonnaa, jotka pienokaisina altistuivat erikoiselle mönjälle, joka mutatoi heidän geenejään villillä tavalla. Kasvaessaan kilpikonnat koulutettiin ninjutsun taidolla. On sinihuivinen ja katana-miekoilla varusteltu joukon johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varusteltu joukon kuumakalle Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvalla varusteltu joukon älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuilla varusteltu joukon vitsiniekka Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Olen tykännyt tästä nelikosta muksusta saakka, eikä Mutant Mayhem -elokuva muuta asiaa - ainakaan negatiivisempaan suuntaan. Kilpparit voittavat heti puolelleen, oli kyse sitten heidän mahtavista ulkoasuistaan tai veikeistä persoonistaan. Tutut piirteet ovat tallella jokaisella, mutta jokainen on selvästi vasta matkansa alussa. Mutant Mayhem nimittäin panostaa erityisesti teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien teinipuoleen, mikä on jäänyt unohduksiin suuressa osassa adaptaatioita. Vasta viisitoistavuotiaat kilpikonnat ovat vielä harjoittelijoita, eivätkä ole edes kohdanneet oikeaa vastustajaa aiemmin. Kun rooleihin on vielä valittu neljä tuntematonta nuorta, joiden kemiat pelaavat täydellisesti yhteen, Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon uusia seikkailuja hyppää seuraamaan muikea hymy huulilla.

Jos päänelikkona kuullaan täysiä keltanokkia, sivuosissa onkin mukana monia konkareita. Jackie Chan kuullaan kilpikonnia kouluttavana rottana, mestari Tikkuna, jonka luonnetta on muovattu huomattavasti hupsumpaan suuntaan, mikä takuulla jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidin osasta Tikkuun liittyvistä puolista, mutta seassa oli juttuja, jotka silittivät ikävästi vastakarvaan. April O'Neilkin (Ayo Edebiri) on tietty mukana, mutta häneenkin on tehty muutoksia. Kokeneen toimittajan sijaan April on vasta journalismista haaveileva opiskelija. Tästä muutoksesta pidin ja hahmolle on laadittu oiva kehityskaari.

     Pahisosastoa taas edustavat muut mutantit, joista tunnetuimmat ovat monien Turtles-fanien suosikit Bebop-villisika (Seth Rogen) ja Rocksteady-sarvikuono (John Cena), joiden käyttötapa aiheuttaa mestari Tikun tavoin takuulla monenlaisia reaktioita fanien keskuudessa. Mukana on myös muun muassa mutanttilepakko Wingnut (Natasia Demetriou), mutanttialligaattori Leatherhead (Rose Byrne) ja mutanttigekko Mondo Gecko (Paul Rudd). Mutanttien johtajana toimii elokuvaa varten luotu, Ice Cuben ääninäyttelemä Superfly. Uusi pahishahmo on mainio ja jopa ymmärrettävä motiiveissaan. Elokuvaan mahtuu kanssa pienessä, mutta merkittävässä osassa nähtävä tohtori Baxter Stockman (Giancarlo Esposito), jonka luoma mönjä aiheuttaa eri eläinten mutaatiot.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on heittämällä toiseksi paras kilpparileffa vuoden 1990 Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien jälkeen ja mielestäni erittäin hyvä uusi suunta sarjalle - joskin mistään virheettömästä elokuvasta ei voida puhua. Kuten jo kävi selväksi, tavat, joilla elokuva hyödyntää joitain ikonisimmista Turtles-hahmoista, eritoten mestari Tikkua, sekä Bebopia ja Rocksteadyä, eivät varmasti tule olemaan jokaisen mieleen ja itsekin olisin toivonut hieman toisenlaisia vetoja tekijöiltä. Elokuvalla on myös pieniä vaikeuksia viedä itseään päätökseen. Sen lisäksi, että finaali on vähän turhan massiivinen godzillamaisen rymistelynsä kanssa, viime minuuttien ratkaisut saavat takuulla raapimaan päätä, että kuinkas tästä nyt voidaan jatkaa tulevaisuudessa luontevasti? Leffa muuttuu myös ajoittain hieman kiusalliseksi popkulttuuri-viittaustensa kanssa. Kun Tikku tuo esiin pahvimallit Chris Evansista, Chris Prattista ja Chris Pinesta ja pohtii, kuka on Hollywoodin paras Chris, on meno vähintäänkin vaivaannuttavaa. Asiaa ei auta, että Tikkuhan päätyy Pineen, koska tämähän on esiintynyt Mutant Mayhemin tuottaneen Paramount-yhtiön muissa leffoissa, kuten Star Trekeissä (2009-2016) ja viimeisimpänä Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissä (2023). Joitain todella hauskoja ja oivaltavia hetkiä näistä viittauksista saadaan aikaan, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty.

Muuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on todella hyvä leffa, josta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin tämän leffan kautta kenties jopa ensikosketuksensa Turtlesiin tekevät nykypäivän lapset. Heti kättelyssä elokuvan ilmapiiri on aivan mahtava. Hyvä fiilis valtaa katsojan heti, kun kilpparit nähdään ensimmäistä kertaa ja näiden neljän fantastisen hahmon seikkailuja ja koettelemuksia on suuri ilo seurata. Nelikolle on kirjoitettu entistä vahvemmin halu tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa ja tämä erilaisuuden hyväksyntä onkin vahva teema elokuvassa, mitä käsitellään monelta eri kantilta. Siitä myös muodostuu erinomainen konflikti ja moraalinen pohdinta sankarien ja pahisten välille, kun kumpikin osapuoli koostuu ihmiskunnan hyljeksimistä mutanteista, mutta jotka suhtautuvat ihmisiin eri tavoin. Superfly ja hänen mutanttijoukkonsa ottaisivat kilpparit ilomielin riveihinsä, mutta sillä ehdolla, että nämä olisivat mukana heidän ilkikurisessa suunnitelmassaan ihmisten tuhoamisessa. Nuoret kilpikonnat pistetään vaativan pohdinnan eteen, mikä saa katsojankin tuumimaan, että kenen puolelle sitä itse asettuisi? Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa oivaa syvyyttä, tarjoaa se myös kosolti hupia, sekä päheää toimintaa. Vaikka osa popkulttuuri-viittauksista ei osukaan maalitauluun vitseissä, seasta löytyy muuten paljon onnistunutta huumoria, oli kyse sitten repliikeistä tai hauskoista tilanteista. Toimintakohtaukset ovat lopun turhan massiivista mekastusta lukuun ottamatta todella tyylikkäitä ja jokainen kilpikonnista, sekä jossain kohtaa myös mestari Tikkukin pääsevät esittelemään kamppailulajitaitojaan.

Visuaalisesti Mutant Mayhem on uskomattoman komeaa katseltavaa. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) vaikutukset näkyvät yhä vain laajemmin eri yhtiöiden animaatioissa ja myös uuden Turtlesin animaattorit ovat selvästi innostuneet Spider-Manin näyttämästä suunnasta. Elokuva on aikamoista tykittelyä ja eri animaatiotyylien juhlaa. Leffa näyttää samanaikaisesti käsin piirretyltä, tietokoneella animoidulta, että myös savinukeilla tehdyltä stop motionilta. Lopputulos voisi olla järkyttävä sekamelska, mutta homma jotenkin toimii ja vieläpä täydellisesti. Kirsikkana kakun päällä toimii leffan tyylitelty luonnosmaisuus ja "hutilointi". Suoria viivoja tuskin löytyy yhtäkään ja kynän jäljet menevät usein piirrettävän kohteen yli. Elokuva on myös räväkän värikäs, ja siinä hyödynnetään erinomaisesti valoja ja varjoja. Äänimaailma rymistelee hyvin ja niin Nine Inch Nails -yhtyeen laulajana tunnetun Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät jumputusmusiikit kuin leffassa kuultavat eri artistien ja bändien kappaleet säestävät menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on erittäin mainio animaatioelokuva, josta voivat innostua niin vanhat ja kaikenikäiset kilpparifanit kuin sarjaan vasta tutustuvat lapset. Virheetön elokuva ei ole ja sen lisäksi, että osaa tutuimmista sivuhahmoista hyödynnetään fanien mielipiteitä takuulla voimakkaasti jakavin tavoin, loppuhuipennus äityy turhan massiiviseksi meuhkaamiseksi ja leffan lukemattomat popkulttuuri-viittaukset alkavat jossain kohtaa tökkiä. Muuten meno on suorastaan riemastuttavaa. Ilmapiiri on mukaansatempaava, huumori on pääasiassa hauskaa ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Tarina on erityisen onnistunut ja Superfly-pahis tuo sankareille hyvin kirjoitettua ristiriitaa, tehdäkö sen, mikä voisi tuntua hyvältä, vai sen, mikä on oikein? Itse teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat tuodaan valkokankaille erinomaisesti ja näiden neljän nuoren seikkailuja ja koettelemuksia seuraa ilomielin. Visuaalisesti leffa on myös todellista silmäkarkkia erilaisia animaatiotyylejä yhdistelevän ja värikkään toteutuksensa kanssa. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on tietyistä kauneusvirheistään huolimatta todella mainiota viihdettä ja paras Turtles-elokuva sitten ensimmäisen 33 vuoden takaa. Jatko-osaa työstetään parhaillaan, minkä lisäksi elokuvan pohjalta on tekeillä myös uusi animaatiosarja Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Odotan kumpaakin innolla, sillä vioistaan huolimatta pidän paljon tästä ikonisten kilppareiden uudesta suunnasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem, 2023, Paramount Pictures, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Image Comics, Point Grey Pictures

Arvostelu: Boyz n the Hood - kulman kundit (Boyz n the Hood - 1991)

BOYZ N THE HOOD - KULMAN KUNDIT

BOYZ N THE HOOD

Ohjaus: John Singleton
Pääosissa: Cuba Gooding Jr., Ice Cube, Laurence Fishburne, Angela Bassett, Morris Chestnut, Nia Long, Tyra Ferrell, Desi Arnez Hines II, Baha Jackson, Redge Green, Debrick D. Gobert, Baldwin C. Sykes ja Regina King
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Boyz n the Hood - kulman kundit on edesmenneen ohjaaja-käsikirjoittaja John Singletonin esikoiselokuva. Singleton kirjoitti käsikirjoituksen alunperin pääsykoetehtävänä elokuvakouluun. Teksti kulki nimellä "Summer of 84" ja se pohjautui Singletonin lapsuuteen. Vuosien varrella hän työsti tekstiä lisää ja lopulta myi sen Columbia Picturesille, mutta sillä ehdolla, että hän saisi itse myös tehdä elokuvan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 1990 ja lopulta Boyz n the Hood - kulman kundit sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 13. toukokuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli budjettiinsa verrattuna iso menestys, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Itse en ollut nähnyt Boyz n the Hood - kulman kundeja aiemmin, mutta olin tiennyt elokuvasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen vihdoin ja arvostelemalla sen.

Los Angelesin South Centralissa kolme lasta kasvavat aikuisiksi rikollisuuden, murhan ja huumeiden keskellä.

Boyz n the Hood - kulman kundit keskittyy kolmeen nuoreen, jotka ovat joutuneet kasvamaan vaarallisissa olosuhteissa, mikä on vaikuttanut jokaiseen heistä eri tavoin. Tre Styles (aikuisena Cuba Gooding Jr. ja lapsena Desi Arnez Hines II) yrittää selvitä parhaansa mukaan siihen asti, että voisi muuttaa pois alueelta. Darrin "Pullapoika" Baker (aikuisena Ice Cube ja lapsena Baha Jackson) on ajautunut rikollisille poluille ja viettänytkin aikaa vankilassa. Hänen veljensä Ricky Baker (aikuisena Morris Chestnut ja lapsena Donovan McCrary) haaveilee jalkapalloilijan urasta, mutta pelkää, ettei hänellä ole siihen mahdollisuutta lähtökohtiensa vuoksi. Yllättävänkin hyvät lapsinäyttelijät saavat välittömästi katsojan sympatiat puolelleen, sillä he tulkitsevat karuissa oloissa kasvamista pelottavankin uskottavasti. Siitä Gooding Jr:n, Ice Cuben ja Chestnutin on hyvä jatkaa hahmojen esittämistä, kun he alkavat olla aikuistumisen kynnyksellä. Yllätyin todella paljon, kuinka hienoa työtä Ice Cubekin tekee leffassa. En ole koskaan ollut erityisen vaikuttunut hänestä näyttelijänä, mutta tässä hän osoittaa lahjansa.
     Elokuvassa nähdään myös Angela Bassett ja Laurence Fishburne Tren vanhempina, Tyra Ferrell Bakerin veljesten äitinä, Redge Green, Dedrick D. Gobert ja Baldwin C. Sykes Tren, Darrinin ja Rickyn kanssa hengailevina Chrisinä, Dookyna ja Monsterina, Nia Long Tren tyttöystävänä Brandina, sekä Regina King Trestä kiinnostuneena Shalikana. Sivunäyttelijöistä upeimman roolityön tekee Fishburne Tren isänä, Furious Stylesina, joka yrittää kasvattaa pojastaan kunnon miestä vaikka väkisin. Fishburne suorastaan huokuu karismaa ja auktoriteettia roolissaan.

Alusta alkaen on selvää, että Boyz n the Hood - kulman kundien tarina on erittäin tärkeä ja henkilökohtainen ohjaaja-käsikirjoittaja John Singletonille, jolta löytyy paljon painavaa sanottavaa "amerikkalaisesta unelmasta". Hän todella haluaa näyttää tällaisten "hoodien" karua menoa, missä monet lapset joutuvat kasvamaan, eikä ketään tunnu kiinnostavan. Jopa virkavalta kohtelee näiden katujen kasvatteja kuin roskaa. Ei olekaan mikään ihme, että rikollisuus kukoistaa tällä alueella. Furious Stylesin repliikkien kautta Singleton kommentoikin leffassa sitä, kuinka valkoiset vallanpitäjät sulkevat mustat omalle alueelleen, missä he voivat tappaa toisensa, eivätkä siten olisi valkoisten ongelmana. Meno on traagista läpi elokuvan ja katsoja herkistyy helposti useaan otteeseen - etenkin he, jotka ovat joutuneet elämään vastaavissa oloissa.

Rankasta kertomuksestaan ja traagisista tapahtumistaan huolimatta elokuvasta löytyy paljon sydäntä. Kolmen ystävyksen veljellinen rakkaus toisiaan kohtaan puskee esiin läpi leffan ja karuuden vastakohtana on jopa kauniita hetkiä. Niin kauniista, liikuttavista kuin kauheista kohdista löytyy jotain todella voimakasta. Tunnelma onkin kaikin puolin vahvasti rakennettu. Jo sen ansiosta leffa nappaa mukaansa ja se pitää yhä vain tiukemmin mukanaan, mitä enemmän näistä hahmoista alkaa välittämään. Heidän kasvukertomustaan voisi seurata vieläkin kauemmin. Lapsinäyttelijät olivat niin hyviä, että olisin ihan hyvin voinut katsoa vielä ainakin toiset puoli tuntia pelkästään heidän puuhiaan. Etenkin kun juuri heidän kohdallaan karu kasvuympäristö korostuu tosissaan. He puhuvat asioista, mitkä omaan korvaan kuulostavat kauheilta, mutta heille se on niin arkipäiväistä, että he tajuavat vasta kasvaessaan, kuinka kamala heidän kasvuympäristönsä onkaan ollut. Kaikki tämä johtaa lopulta erittäin iskevään lopetukseen, mikä jättää aika tyhjän olotilan, sillä tietää, että on kokenut jotain hyvin vaikuttavaa.

Vaikuttavuutta vain vahvistaa se, kuinka aidolta kaikki tuntuu. Singletonin ammentaessa omasta elämästään, näkemisistään ja kokemisistaan, hän onnistuu välittämään katsojalle sen tunteen, millaista on elää tällä tavalla. Hän ei pelkää näyttää vaikeita asioita, mutta samalla hän pyrkii sanomaan kaiken aikaa, kuinka väärin tämä on ja kuinka asioiden pitää muuttua. Singletonin työ on niin erinomaista, ettei ihme, että hän nappasi Oscar-ehdokkuudet käsikirjoituksellaan ja ohjauksellaan. Hän on itse asiassa edelleen, 30 vuotta myöhemminkin nuorin parhaan ohjauksen Oscar-ehdokas, saatuaan ehdokkuuden vain 24-vuotiaana! Boyz n the Hood - kulman kundit on myös mainiosti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteilla ja puvustuksella korostetaan likaista ja köyhää naapurustoa. Myös äänimaailma on oivallinen ja Stanley Clarken säveltämät musiikit vain lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Boyz n the Hood - kulman kundit on hieno draamaelokuva, joka tekee suuren vaikutuksen todellisuuden tunteellaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja John Singleton on ammentanut filmiin omasta lapsuudestaan ja omista kokemuksistaan, tehden lopputuloksesta todella voimakkaan ja henkilökohtaisen. Singleton ei pelkää näyttää karuakin menoa, tehden katsojan olosta tarkoituksellisesti epämiellyttävän useassa kohtaa. Hän kritisoi monia asioita filmillään ja teoksessa on paljon painoarvoa. Karuuksien onnistuneena vastapuolena on oikeaa kauneutta ja herkkyyttä. Päähahmojen veljeydellinen rakkaus on aidosti liikuttavaa ja Cuba Gooding Jr., Ice Cube ja Morris Chestnut hoitavat kaikki hommansa hyvin - kuten tekevät myös hahmoja lapsina näyttelevät Desi Arnez Hines II, Baha Jackson ja Donovan McCrary. Kyseessä on merkittävä teos, mikä tuntuu valitettavasti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen ajankohtaiselta. Suosittelenkin erittäin lämpimästi Boyz n the Hood - kulman kundeja aivan kaikille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Boyz n the Hood, 1991, Columbia Pictures

Arvostelu: The High Note (2020)

THE HIGH NOTE

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Dakota Johnson, Tracee Ellis Ross, Kelvin Harrison Jr., Ice Cube, Zoë Chao, June Diane Raphael, Bill Pullman, Diplo ja Eddie Izzard
Genre: draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

The High Note on Dakota Johnsonin tähdittämä musiikkielokuva. Leffa lähti liikkeelle Flora Greesonin työstämästä käsikirjoituksesta "Covers", mikä pyöri vuonna 2018 suosituimpien käsikirjoitusten listalla, joita ei oltu vielä tehty elokuviksi. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että Working Title Films alkoi työstämään tekstin pohjalta filmiä ja kuvaukset starttasivat toukokuussa 2019. The High Noten oli tarkoitus saada kunnon teatterilevitys jo aiemmin, mutta koronaviruksen takia teatterit suljettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internetlevitykseen, mutta täällä Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet ovensa ja elokuva julkaistaan ihan valkokankailla. Itse kävin katsomassa The High Noten sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Maggie työskentelee huippumenestyneen artistin, Grace Davisin assistenttina, mutta haaveilee musiikkituottajan urasta. Hänen tilaisuutensa koittaa, kun hän tapaa lupaavan laulajan, David Cliffin.

Fifty Shades -pehmopornorainoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson näyttelee Maggie Sherwoodea, joka on lapsesta asti kasvanut musiikin parissa edesmenneen laulajaäitinsä ja radiojuontajaisänsä (Bill Pullman) ansiosta. Niinpä hän on myös pyrkinyt alalle. Sen lisäksi, että hän avustaa yhtä isointa tähteä, hän haaveilee itse ottavansa ohjat tuottajan hommissa. Johnson on parina viime vuonna osoittanut, että hänestä on sittenkin aitoa ainesta näyttelijäksi ja tekee sen jälleen, vaikka jääkin lopulta jatkuvasti vastanäyttelijöidensä varjoon.

Supersuosittua laulaja Grace Davisia näyttelee laulaja Diana Rossin tytär Tracee Ellis Ross, joka sopii täydellisesti diivailevan artistin osaan. Ross oikein herkuttelee sillä, kuinka ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän voi kohdella muita ja silti muiden täytyy mielistellä häntä. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan onneksi ole pelkkä karikatyyri diivasta, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Grace ei ole vuosiin tehnyt uutta levyä, sillä edellisen flopatessa hänet on pakotettu vain kiertämään vanhojen hittiensä kanssa. Nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta viettää loppu-uransa esiintyen Las Vegasin Caesars Palacessa, sama setti samassa paikassa joka ilta, mikä on selvä viittaus samaa tekevään Celine Dioniin. Tällä on selvät vaikutuksensa Graceen, mitkä Ross tuo hyvin esiin.
     Elokuvassa nähdään myös Kelvin Harrison Jr. Maggien tapaamana laulajanalku David Cliffinä, Ice Cube Gracen managerina Jack Robertsonina, sekä Zoë Chao Maggien stereotyyppisenä muka-hauskana kämppiksenä Katiena. Harrison Jr. on oiva näyttelijänä, mutta vielä parempi laulajana ja Maggien tavoin katsojakin uskoo nopeasti Davidin kykyihin nousta tähdeksi. Ice Cube taas on aivan mahtava tyypillisessä törkyturparoolissaan, joka tylyttää etenkin Maggielle kaiken, mikä vähänkin on hänen mielestään väärin.

Parista pienestä yllätyksestään huolimatta The High Note on hyvin ennalta-arvattava hömppäleffa, mikä kulkee erittäin tuttuja reittejä kohti maaliaan. Vaikka katsoja osaakin pian leffan alussa päätellä, kuinka tarina tulee menemään, sen parissa silti viihtyy oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että Dakota Johnson jää jatkuvasti Tracee Ellis Rossin ja Kelvin Harrison Jr:n varjoon, eikä hänen hahmonsakaan ole yhtä kiinnostava, on silti mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tarina avustajasta, joka pyrkii musiikkialalla johonkin muuhun hommaan kuin laulajaksi. Tämä puoli, sekä yllättävänkin onnistuneesti kirjoitettu Grace Davisin hahmo nostavat filmin kliseisyyden keskeltä korkeampaan arvoon. Ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta oivaa viihdettä joka tapauksessa.

Elokuvassa onkin kovasti panostettu siihen, että katsoja viihtyy sitä katsoessaan. Jos ei lasketa mukaan loppupään pakollista ja pitkitettyä surussa vellomista, kun jokin menee pahasti pieleen ennen suurta nousua, elokuva onnistuikin viihdyttämään ja pitämään hyvin mukanaan läpi lähes kahden tunnin kestonsa. Sekaan mahtuu niin yllättävänkin meneviä kappaleita kuin hilpeää huumoria, varsinkin Ice Cuben kautta. Romanttinen puoli ei äidy liian siirappiseksi. Leffa tuntuu jatkuvasti olevan reunalla, mistä se voisi helposti pudota ja muuttua fiaskoksi. Se pysyy kuitenkin ihailtavasti tasapainossa ja onnistuu kuin onnistuukin tavoitteissaan - vaikka ne eivät tähtäisikään kovin korkealle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka edellinenkin elokuva, Late Night (2019) kertoi diivamaisen tähden assistentista, jolla oli isompia unelmia. Ganatra tekee toistamiseen hyvää työtä samanlaisen kertomuksen kanssa, mutta tällä kertaa hänellä ei ole yhtä riemastuttavaa käsikirjoitusta pohjana. Flora Greesonilla on selvästi sanottavansa musiikkialasta ja kuinka naisten on tehtävä vielä enemmän töitä, jotta levy-yhtiöiden isot kihot ottaisivat heidät tosissaan, eivätkä vain tulonlähteinä, mutta hän voisi vielä enemmän panostaa tähän puoleen. Greesonin juoni on hieman liiankin tavanomaisella pohjalla työstetty ja siitä puuttuu todelliset koukkunsa ja käänteensä, jotta siitä saisi aikaiseksi enemmänkin kuin pelkkää viihdettä. The High Note on myös kelvollisesti kuvattu, jos ei lasketa erästä vessakohtausta, jossa kameramiehen käden voi bongata peilistä. Reippaalla tahdituksella lähes kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä. Lavasteet ja konserttien aikana etenkin valaistus ovat tyylikkäät. Ääniefektit toimivat, mutta Amie Dohertyn säveltämät tyhjänpäiväiset musiikit peittävät välillä liiankin paljon muuta äänimaailmaa.

Yhteenveto: The High Note on kelpo musiikkikomedia, minkä parissa viihtyy mukavasti ennalta-arvattavuuksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata tarinaa kerrankin assistentin näkökulmasta, joka ei kuitenkaan pyri laulajaksi. Dakota Johnson on oiva roolissaan, mutta jää lopulta vastanäyttelijöidensä varjoon. Ice Cube herkuttelee tylyllä managerin roolillaan ja Kelvin Harrison Jr. osoittaa laulajanlahjansa. Parasta työtä tekee kuitenkin Tracee Ellis Ross laulajatähti Grace Davisina. Hienointa on, ettei hahmo jää vain stereotyyppiseksi diivaksi, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, yllättävänkin toimivia kappaleita, sekä tietty pakotetun ja tylsän surussa vellomisen ennen loppuhuipennusta. Vain siinä kohtaa elokuva alkaa junnaamaan paikoillaan, mutta muuten liki kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. The High Note pyrkii lähinnä viihdyttämään katsojaansa, vaikka siitä löytyy myös kritiikkiä musiikkialaa kohtaan. Juurikin kivana viihdeleffana sen katsojaa täydellisen sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The High Note, 2020, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: 22 Jump Street (2014)

22 JUMP STREET (2014)

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller
Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Amber Stevens West, Peter Stormare, Ice Cube, Wyatt Russell, Jillian Bell, Nick Offerman, Keith Lucas, Kenneth Lucas, Jimmy Tatro, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dave Franco ja Rob Riggle
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

1980-luvun televisiosarjaan perustuva 21 Jump Street (2012) oli kriitikoiden kehuma menestyskomedia, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osan suunnittelu alkoikin heti, kun ensimmäinen leffa huomattiin hitiksi ja kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2013. Hauskan kekseliäästi nimetty 22 Jump Street sai ensi-iltansa kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tapaan menestys, minkä lisäksi monet kriitikot yllättyivät todella paljon siitä, ettei laatutaso ollut pudonnut, kuten hyvien komedioiden jatko-osille tuppaa käymään. Itse en kuitenkaan nähnyt sitä elokuvateatterissa, sillä silloin en ollut vielä nähnyt edeltäjää. Katsoin 21 Jump Streetin vasta saman vuoden syksynä ja muistan, kuinka nauroin hysteerisesti ja samalla olin vihainen itselleni, etten ollut katsonut sitä aiemmin, minkä takia en voinut käydä katsomassa 22 Jump Streetia. Vuokrasinkin 22 Jump Streetin heti, kun oli mahdollista ja nauroin paljon myös sen aikana. Nykyään omistan molemmat leffat Blu-rayna ja olen katsonut ne pariin otteeseen uudestaan. Mietin jo viime vuonna, että olisin arvostellut kummatkin osat, mutten saanut aikaiseksi tehtyä sitä. Kuitenkin loppukesästä 2017 minun teki voimakkaasti mieli katsoa Jump Streetit ja samalla päätin vihdoin arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa 21 Jump Street!

Poliisit Schmidt ja Jenko soluttautuvat tällä kertaa collegeen, selvittääkseen kuka levittää opiskelijoille uutta huumetta.

Schmidtiä näyttelee jälleen Jonah Hill ja Jenkon roolissa esiintyy yhä Channing Tatum. Kaksikko pistää taas kerran parastaan ja heidän veljellinen ystävyys välittyy vielä selkeämmin kuin edellisessä osassa. Kumpikin pääsee jälleen olemaan todella nolo ja myötähäpeää aiheuttava, jolloin katsojana pääsee nauramaan makeasti. Schmidtin ja Jenkon toilailuja on taas kerran äärimmäisen viihdyttävää seurata ja tässä leffassa painotetaan edellistä osaa enemmän, että kyttäkaksikkoleffojen pääkliseen mukaisesti heillä täytyy olla täysin erilaiset persoonat. Elokuvan aikana heidät pistetäänkin miettimään, ovatko he liian erilaiset, jotta tulisivat oikeasti kunnolla tekemisiin yhdessä?
     Rap-artisti Ice Cuben esittämä kapteeni Dickson on yhtä tympeä ja suuttunut kuin aiemmin - ehkä jopa enemmänkin. Hahmoa syvennetään mielenkiintoisesti leffassa ja hänestä tuodaan esille uusia puolia. Ice Cube ei vieläkään osoita, että hän olisi hyvä näyttelijä, mutta yrmyn johtajan roolissa hän onnistuu mahtavasti. Hän pääsee jälleen huutamaan ja kiroilemaan paljon, minkä lisäksi hänelle on saatu mukaan hauskoja juttuja.
     Collegen opiskelijahahmoja ovat taiteilijasielu Maya (Amber Stevens West), jalkapalloa pelaavat Zook (Kurt Russellin poika Wyatt) ja Rooster (Jimmy Tatro), kyyninen Mercedes (Jillian Bell), sekä kaksoset Keith ja Kenny Yang (Keith ja Kenneth Lucas). Kaksoset ovat ihan kiva lisäys, mutteivät jää erityisemmin mieleen, eivätkä he ole niin hauskoja kuin tekijät ovat luultavasti uskoneet. Jillian Bellistä taas ei ole oikein varma, onko hän vain ärsyttävä, vai löytyykö hänen tympeydestään enemmän hauskaa? Hänellä on hetkensä, mutta siihen se jää. Zook taas on oivallinen lisäys ja vaikkei Wyatt Russell ylläkään isänsä tasolle, on hän silti ihan kiva roolissaan. Nuorista paras on tässäkin leffassa taiteilijatyttö, josta löytyy hieman samaa kuin edellisen osan Mollysta, mutta joka on kuitenkin tarpeeksi erilainen hahmo. West on mainio osassaan.
     Elokuvassa nähdään myös pikaisesti edellisestä osasta tutut nörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong), poliisipäällikkö Hardy (Nick Offerman), Schmidtin vanhemmat (Caroline Aaron ja Joe Chrest), Eric (Dave Franco) ja herra Walters (Rob Riggle). Opiskelijoiden lisäksi uusina hahmoina esitellään Peter Stormaren näyttelemä rikollispomo Haamu ja Marc Evan Jacksonin esittämä psykologi Murphy.

Siinä missä edellisessä osassa tehtiin pilkkaa uusintafilmatisointien kustannuksella, tässä vitsien kohteiksi joutuvat jatko-osat. Jo elokuvan alussa poliisipäällikkö Hardy kertoo uudistetusta Jump Street -projektista ja valittelee sitä, kuinka mielikuvituksettomat ihmiset vain yrittävät nähtyjä juttuja uudestaan ja luulevat, että isommalla budjetilla saisi paremman tuloksen, mutta eihän toinen osa koskaan onnistu. Leffassa heitetään myös nokkelasti vitsiä mahdollisesta kolmannesta osasta. 22 Jump Streetin juoni on todella lähellä edellistä osaa; vain kouluaste on noussut yliopistosta collegeen. Elokuvan aikana kuullaankin paljon vitsejä siitä, että tämä tutkimus on täysin samanlainen kuin aiempi tapaus, joka muutetaan jossain kohtaa ovelasti siihen, että yritetään uskotella sekä muille hahmoille että katsojille kyseessä olevan täysin eri tutkimus kuin viimeksi. Edellisen osan tapaan vitsit ovat suurimmaksi osaksi nerokkaita ja filmin aikana saakin nauraa useita kertoja, varsinkin jos ymmärtää teoksen itseironian. Vitsailun ansiosta katsojaa ei edes haittaa, että suurimmaksi osaksi tarina todella tuntuu siltä kuin tekijät olisivat kierrättäneet edellisen leffan juonen. Mukana on tarpeeksi paljon muutoksia ja yllätyksiä, jolloin tässäkin leffassa on oikeaa raikkautta.

22 Jump Street ei valitettavasti ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin 21 Jump Street. Leffassa ei ole ihan samanlaista sydäntä mukana kuin edellisessä osassa ja vaikka toistavaan tarinaan on saatu erinomainen vitsi mukaan, oli tarinan toteutus parempi aiemmin. Elokuvan energiataso ei ole ihan yhtä korkealla, jolloin katsojaa ei imaista ihan samalla tavalla mukaan. Suurin harmi on kuitenkin, että edellisen filmin tarinasta on repäisty mukaan myös tylsä osio, jossa pääkaksikko pitää toisilleen mykkäkoulua, kunnes homma pitää saada ratkaistua. Tässäkään leffassa juonikuviota ei ole saatu hauskaksi, vaan se latistaa tunnelmaa jopa enemmän kuin edellisessä osassa, sillä tässä osio kestää kauemmin. Loppuhuipennuksessa on myös käynyt sama ongelma, joka piinaa useita toimintakomedioita, eli huumori tuntuu loppuvan, eikä mukana ole enää samaa iskua. Onneksi lopputekstien alussa nähtävä pätkä tarjoaa jälleen mojovat naurut. Pätkä kestää kauan ja muistan yhä, kuinka nauroin vedet silmissä katsoessani lopputekstejä ensimmäistä kertaa. Siinäkin täytyy todella ymmärtää filmin itseironia, jotta ymmärtää, miksi se on niin hulvaton. Hauskoja kohtia on muutenkin paljon, jolloin heikkoudet syövät vain yhden pisteen. 22 Jump Street tekeekin sen, mihin monet komediajatko-osat eivät kykene: se on oikein mainio elokuva.

Edellisen osan tapaan ohjauksesta vastaavat jälleen Phil Lord ja Christopher Miller. Kaksikko osoittaa taas kerran, että heidän kaltaisiaan elokuvantekijöitä komediat tarvitsevat nykypäivänä ja toivon, että he tekisivät pian uuden elokuvan (23 Jump Street pliis?). Olen vahvasti sitä mieltä, että Lucasfilm teki virheen erottaessaan Lordin ja Millerin tulevasta Han Solo -leffasta (2018), sillä he olisivat varmasti saaneet aikaan hauskan scifiseikkailuelokuvan. Toisaalta yhtiö teki virheen jo siinä, kun palkkasi kaksikon, sillä jos yhtiö ei halua leffastaan hauskaa, miksi se otti mukaan ohjaajat, jotka ovat ohjanneet vain huumorivetoisia elokuvia? Käsikirjoittajina toimivat tällä kertaa Michael Bacallin lisäksi myös Oren Uziel ja Rodney Rothman, jotka ovat pääasiassa onnistuneet hommassaan. Kuvaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit ovat taas kerran mainiosti toteutetut, mutta leikkauksessa olisi voinut hieman tiivistää tylsähköä mykkäkouluosiota. Digiefektit eivät tässäkään ole kovin ihmeelliset ja räjähdykset näyttävät tietokoneella toteutetuilta, minkä lisäksi yhdessä kohtaa finaalia voi selvästi nähdä, että homma on kuvattu taustakangasta vasten.

Yhteenveto: 22 Jump Street on oivallinen jatko-osa, joka naurattaa usein, mutta joka ei kuitenkaan saavuta edeltäjänsä tasoa. Tämän ja edellisen osan tarinoiden samankaltaisuudesta heitetään hauskasti vitsiä, minkä lisäksi on todella viihdyttävää seurata Schmidtin ja Jenkon kohellusta - joiden rooleissa Jonah Hill ja Channing Tatum ovat yhä loistavat - mutta mukana ei ole täysin samaa sydäntä, jolloin lopputulos ei ole yhtä hyvä. Mukaan tungettu riitaosio on liian pitkä ja sen aikana leffa ehtii hetkeksi kadottaa katsojansa, mitä ei auta se, että loppuhuipennuksesta ei huumoria löydy kovin paljoa. Onneksi lopputekstien alussa oleva pätkä naurattaa erittäin makeasti. Ohjaajakaksikko Lord ja Miller on muuten onnistunut taas kerran, enkä malta odottaa, mitä he seuraavaksi tarjoavat. Tekninen toteutus on pääasiassa onnistunut, kuten myös tunnelmakin. Jos pidit edellisestä elokuvasta, niin kannattaa katsoa myös 22 Jump Street. Jos edellinen taas ei toiminut sinulle yhtään, niin kannattaa tämäkin jättää väliin, sillä leffat ovat hyvin samanlaiset. Omasta mielestäni kummatkin ovat hyviä ja todella hauskoja elokuvia, joten todella toivon, että 23 Jump Street ilmestyisi pian. On ollut puhetta siitä, että Jump Street -leffat yhdistettäisiin Men in Black -sarjaan (1997-2012) ja seuraavaksi olisi tiedossa "MIB 23", mutten täysin usko, että sellainen onnistuisi. Voihan sitäkin tietty kokeilla, kuten myös naisten tähdittämää versiota, josta on myös ollut puhetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
22 Jump Street, 2014, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, LStar Capital, Media Rights Capital, Original Film, Stephen J. Cannell Productions, Storyville, 75 Year Plan Productions, 33andOut Productions, JHF

Arvostelu: 21 Jump Street (2012)

21 JUMP STREET

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller
Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Brie Larson, Dave Franco, Ice Cube, Rob Riggle, DeRay Davis, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dax Flame, Johnny Pemberton, Stanley Wong, Jake Johnson ja Nick Offerman
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

21 Jump Street perustuu samannimiseen, Johnny Deppin tähdittämään televisiosarjaan, jota näytettiin vuodesta 1987 vuoteen 1991. Sarja oli aluksi iso hitti, mutta kun viimeiset kaudet eivät enää saaneet toivottua vastaanottoa ja päätähdet olivat poistuneet kokonaan, päätettiin sarja lopettaa. Kuitenkin vuonna 2008 Columbia Pictures ilmoitti, että sarjan pohjalta oli tekeillä elokuva, jonka päätähtinä nähtäisiin Jonah Hill ja Channing Tatum. Leffan teko lähti liikkeelle ja ohjaajiksi valitut Phil Lord ja Christopher Miller kertoivat filmin kuuluvan samaan maailmaan kuin alkuperäinen sarja, eikä kyseessä olisi kokonaan uusi versio. 21 Jump Street ilmestyi alkuvuodesta 2012 ja sen lisäksi että se menestyi todella hyvin, myös kriitikot yllättyivät, kuinka mainio komedia oli kyseessä. Jotkut elokuvan nähneistä olivat jopa sitä mieltä, että kyseessä oli yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista! Itse en kuitenkaan nähnyt 21 Jump Streetia vielä 2012. Kun leffa ilmestyi suoraan myyntiin ja vuokralle Suomessa, en ollut kovin kiinnostunut koko pätkästä. Jopa sen jatko-osa, 22 Jump Street (2014) oli ehtinyt saada ensi-iltansa, ennen kuin vihdoin näin sen. Vuonna 2014 käytin koko syysloman elokuvien katseluun, jolloin kävin lähes joka päivä Makuunissa vuokraamassa elokuvia. 21 Jump Street tuli leffoja selatessani vastaan ja päätin antaa sille mahdollisuuden, ja nauroin todella paljon katsoessani sitä. Olin todella ärsyyntynyt, etten ollut katsonut sitä aiemmin, jolloin olisin voinut käydä katsomassa jatko-osan leffateatterissa, mutta olin iloinen, että vihdoin näin sen. Samana jouluna sainkin sen lahjaksi ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Mietin jo viime vuonna kummankin elokuvan arvostelemista, mutten jostain syystä saanut sitä aikaiseksi. Lopulta elokuussa 2017 päätin vihdoin katsoa ja arvioida kummatkin leffat.

Nuoret poliisit Schmidt ja Jenko päätyvät mukaan Jump Street -projektiin, jossa heidän pitää soluttautua yliopistoon ja selvittää, kuka levittää opiskelijoille uutta hengenvaarallista huumetta.

Schmidtin roolissa nähdään leffan tarinan kirjoittanut Jonah Hill, kun taas Jenkoa esittää Channing Tatum. Kuten kyttäkaksikkokomedioiden sääntöön kuuluu, täytyy hahmojen olla selkeästi erilaisia. Schmidt on lyhyempi ja pulleampi, ja edustaa aivoja, kun taas Jenko on lihaksikas ja sporttinen, jota tytöt vilkuilevat. Hölmöjä he ovat kuitenkin molemmat. Hahmot ovat noloja ja monet heidän teoistaan ja sanoistaan aiheuttavat suurta myötähäpeää, jolloin ei voi muuta kuin nauraa makeasti. Hauskat vitsit eivät kuitenkaan yksinään riitä, vaan toimiva kaksikko muodostuu uskottavan lujasta ystävyydestä ja se oikein huokuu Hillistä ja Tatumista. Heidän kaverikemiansa toimii aivan mahtavasti, jolloin heitä jaksaisi katsoa vaikka monta tuntia putkeen. Näyttelijöinä kumpikaan ei ole mitä ihmeellisin, mutta he sopivat silti täydellisesti rooleihinsa.
     Jump Street -osastoa johtaa rap-artisti Ice Cuben näyttelemä kapteeni Dickson. Ice Cube ei todellakaan ole kovin kummoinen näyttelijä ja aluksi voi tuntua oudolta, että hänet on otettu mukaan leffaan. Kuitenkin hänkin on niin osuva valinta rooliin, että on vaikea kuvitella ketään muuta kapteeniksi. Tai noh, ehkä Samuel L. Jacksonin, sillä välillä tuntuu kuin Ice Cube yrittäisi parhaansa olla kuin hän. Kapteeni Dickson vaikuttaa nimittäin kaiken aikaa vihaiselta ja hän kiroilee paljon, sekä haukkuu poliisejaan. Yksi Ice Cuben tavaramerkki on hänen suuttunut ilmeensä, joka tuo hienon lisän uhkaavaan, mutta huvittavaan johtajaan.

Yliopiston opiskelijoita ovat taiteilijasielu Molly (Brie Larson), ympäristöstä välittävä Eric (Dave Franco), sekä fysiikkanörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong). Nörtit ovat ihan hauska lisä, mutta he eivät ole hahmoina oikein mitään muuta kuin nörttejä. Persoonina Molly ja Eric ovat paljon kiinnostavammat ja viidestä nuoresta paras näyttelijä on selvästi Larson, joka voitti viime vuonna Oscar-palkinnon roolisuorituksestaan Roomissa (2015). Larsonista löytyy oikeanlaista rentoutta kameran edessä, jolloin hän tuntuu olevan kaiken aikaa luonteva ruudulla. Dave Franco sen sijaan näyttää tässäkin leffassa siltä kuin olisi koko ajan pienesti päihteiden vaikutuksen alaisena. Hänen tyhjä katseensa ja laiska äänensä pistävät ihmettelemään, miten ihmeessä hän on ylipäätään edes päässyt mukaan elokuviin? Isoveljensä takia tietenkin. Jos hänen veljensä James ei olisi iso tähti, en usko, että Dave esiintyisi kovin monissa filmeissä. Tässä hän on ihan kiva roolissaan, mutta osaan olisi voinut valita jonkun paremman.
     Elokuvassa nähdään myös Nick Offerman poliisipäällikkö Hardyna, DeRay Davis rikollisjengin pomona, Jake Johnson koulun rehtori Dadierina, Rob Riggle liikunnanopettaja Waltersina, sekä Caroline Aaron ja Joe Chrest Schmidtin vanhempina.

Kaverikyttäkomedia voi aluksi kuulostaa jo täysin puhki kulutetulta idealta, josta on kaikki riemu jo ehditty löytää ja hyödyntää elokuvissa. Kuten jo sanoin, niihin leffoihin kuuluu ehdottomasti se, että päähahmojen täytyy olla selkeästi erilaiset kontrastin takia, eivätkä tämän filmin päähenkilöt ole poikkeus. Silti jotenkin ihmeellisesti 21 Jump Streetiin on löydetty tuoreutta, jolloin elokuvan aikana ehtii jopa unohtaa lajityypin kliseet. Ja kun niitä kliseitä tulee mukaan, leffa tiedostaa ne kliseiksi ja osaa hyödyntää niitä oivallisilla tavoilla. High school -ympäristöäkin on käytetty teinipätkissä niin paljon, että siihen ei ole keksitty mitään uutta aikoihin. Hyvännäköiset juhlijat ovat aina suosittuja, kun taas koulussa menestyvät olivat rumia ja kiusattuja. Tässä leffassa on kuitenkin tajuttu, ettei maailma ole enää samanlainen paikka, joten suosio ei enää synny samoista asioista kuin aiemmin. Lihaksikkaita urheilijoita suositummat ovatkin ne, jotka ovat fiksuja ja jotka välittävät asioista, kuten ympäristöstä ja toisten tunteista. 21 Jump Street löytää vitsit juuri oikeilla tavoilla, minkä ansiosta se ilahduttaa läpi kestonsa.

Mielestäni 21 Jump Street on yksi 2000-luvun parhaista komedioista ja suurin syy siihen on, että tekijät ovat oikeasti pistäneet sydämensä mukaan elokuvaan. Se ei ole vain kertakäyttöinen hassuttelu, jonka unohtaa nopeasti, vaan se jaksaa naurattaa vielä muutaman katselukerrankin jälkeen lähes yhtä hyvin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Paikoitellen leffa on jopa hulvaton, varsinkin kun se osaa nauraa itselleen ja edustamalleen lajityypille. Nykypäivänä monet ovat sitä mieltä, että Yhdysvalloissa elokuvantekijöiltä on ideat loppu, jonka takia leffat kierrättävät vain jo olemassa olevia tarinoita. Nykyään ilmestyykin paljon uusintafilmatisointeja, minkä lisäksi vanhoja leffoja ja sarjoja yritetään herättää henkiin 2000-luvulla. Nämä yritykset eivät valitettavasti kuitenkaan tunnu onnistuvan, vaan lopputulokset jäävät jatkuvasti mitäänsanomattomiksi. 21 Jump Street löytää kuitenkin myös siitä itseironista huumoria ja yhdessä kohtaa eräs hahmoista jopa toteaa, että hänen mielestään koko Jump Street -projektin uudelleen avaaminen tuntuu vain siltä, että mielikuvituksettomat tyypit kierrättävät vanhoja asioita ja toivovat, ettei kukaan huomaa mitään. Perinteikkäämpää kohellustakin tietty löytyy, minkä lisäksi mukana on myös paljon häröjä vitsejä. Yllättävää kyllä, toimintakohtauksissa nähdään ihan kunnolla verta, minkä lisäksi toimintapätkät ovat oivallisesti toteutetut. On hienoa, ettei leffalle käy kuten monille muille toimintakomedioille, eli vitsit loppuvat ennen elokuvaa, vaan tarinan huipennuskin saa katsojat hekottelemaan. Filmi tarjoaa myös hauskoja yllätyksiä, jotka lisäävät kokemuksen miellyttävyyttä.

Ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller on onnistunut hienosti. He ovat saaneet tunnelman osumaan juuri oikeaan paikkaan ja ovat päässeet käyttämään kekseliäisyyttään useaan otteeseen. Komediagenre todella tarvitsee Lordin ja Millerin kaltaisia tekijöitä ja toivon, että he ovat jonain päivänä ohjaamassa lisää hauskoja filmejä - kuten vaikkapa 23 Jump Street... jooko? Käsikirjoittaja Michael Bacall on myös hoitanut hommansa hyvin, minkä lisäksi tekninenkin toteutus on pääasiassa hyvää. Kuvaus, leikkaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit toimivat, mutta muutamat visuaaliset tehosteet eivät näytä erityisen hyviltä. Parissa kohtaa nähtävät digiräjähdykset ovat todella selkeästi tietokoneella toteutetut. Tunnusmusiikkia lukuunottamatta Mark Mothersbaughin sävellykset eivät jää mieleen, vaan päähän jäävät soimaan useat elokuvassa kuultavat radiojumputuskappaleet.

Yhteenveto: 21 Jump Street on todella hauska toimintakomedia, jonka katsoo oikein mielellään uudestaankin. Leffasta löytyy useita kliseitä, mutta se osaa pääasiassa hyödyntää niitä taidokkaasti ja hauskasti. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja leffasta näkyy, että tekijöillä on ollut hauskaa elokuvan parissa. Hauskaa on myös katsojilla, sillä filmin aikana nauraa useita kertoja ääneen, eikä huumori lopu edes loppuhuipennuksen ajaksi, kuten monissa toimintakomedioissa käy. Dave Francoa lukuunottamatta näyttelijät onnistuvat loistavasti rooleissaan - jopa Ice Cube, jonka yrmyilylle on vihdoin hauskaa käyttöä. Jonah Hillin ja Channing Tatumin väliltä löytää todellista kemiaa, jonka pääkaksikko tarvitsee. Jos pidät komedioista ja nauramisesta, niin kannattaa katsoa 21 Jump Street, sillä on todella suuri ihme, jos sen aikana ei naura. Vaikka kaverikyttägenre tuntuukin jo loppuunkulutetulta, filmi onnistuu olemaan niin raikas, että sille kannattaa antaa mahdollisuus. Kyseessä on yksi hauskimmista komedioista ja toivon, että tällaisia leffoja tulisi lisää. Alkuperäisen sarjan fanit eivät välttämättä löydä riemua tästä, sillä jos olen oikein ymmärtänyt, se on tehty paljon vakavammin mielin kuin tämä. Koko homman idea on kuitenkin niin hölmö, etten usko vakavamman lähestymistavan toimivan paremmin kuin komedian.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pcwallart.com
21 Jump Street, 2012, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Relativity Media, Original Film, Stephen J. Cannell Productions