Arvostelu: Mission: Impossible - The Final Reckoning (2025)

MISSION: IMPOSSIBLE - THE FINAL RECKONING

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Hayley Atwell, Simon Pegg, Angela Bassett, Pom Klementieff, Esai Morales, Henry Czerny, Rolf Saxon, Ving Rhames, Lucy Tulugarjuk, Greg Tarzan Davis, Shea Whigham, Pasha D. Lychnikoff, Janet McTeer, Nick Offerman, Hannah Waddingham, Tramell Tillman ja Katy O'Brien

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Vaarallinen tehtävä -televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) perustunut samanniminen elokuva vuodelta 1996 oli hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai heikomman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) olivat toinen toistaan isompia hittejä. Vuonna 2019 päätähti Tom Cruise paljasti, että elokuvasarja saisi vielä kaksi jatko-osaa, jotka kertoisivat yhdessä ison tarinakokonaisuuden. Näistä ensimmäinen, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023) keräsi kehuja, mutta sen massiivisen budjetin takia jopa vajaan 600 miljoonan dollarin lipputulot eivät olleet tarpeeksi ja elokuva tuomittiin taloudelliseksi flopiksi. Kahdeksatta osaa kuvattiin silti jo, mutta sille päätettiin antaa uusi nimi suunnitellun "Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two'n" tilalle. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään keväällä 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia, mutta alkuvuodesta 2024 tuotanto saatiin taas rullaamaan. Nyt, vihdoin ja viimein Mission: Impossible - The Final Reckoning saapuu elokuvateattereihin, enkä itse malttanut odottaa sen näkemistä. Lukuun ottamatta heikkoa kakkososaa, olen pitänyt valtavasti elokuvasarjan muista osista. Pidin paljon Dead Reckoning Part Onesta ja olenkin innolla odottanut näkeväni, kuinka tarina viedään päätökseen. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Mission: Impossible - The Final Reckoningin lähes viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ja vieläpä jättimäiseltä IMAX-kankaalta.

Ethan Hunt on elämänsä mahdottomimman tehtävän edessä. Hänen täytyy löytää Sevastopol-sukellusvene, tuhotakseen karkuun päässyt tekoäly Entiteetti, ennen kuin tämä aiheuttaa ydiniskuilla maailmanlopun.

Tom Cruise nähdään jo kahdeksatta ja kenties jopa viimeistä kertaa uransa tunnetuimmassa roolissaan IMF-agentti Ethan Huntina - roolissa, jota Cruise esitti ensi kertaa jo 29 vuotta sitten. Jos tähän tarvitsee perspektiiviä, niin samassa ajassa elokuvamaailman kuuluisinta agenttia, James Bondia ehti näytellä kaksi eri miestä ja seuraavan näyttelijän etsinnätkin ovat jo käynnistyneet. Cruise on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen. Hän uhkuu vanhaa kunnon Hollywood-starakarismaa ja näyttää jälleen kerran menevänsä äärimmäisyyksiin elokuviensa eteen - molemmat piirteitä, joita ei oikein enää löydä kenestäkään muusta tähdestä. Jos (ja kun) Mission: Impossible -elokuvat jonain päivänä jatkuvat uusien näyttelijöiden kanssa, tulee Cruisen uupuminen tuntumaan kriittisellä tavalla.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Ethanille aina yhtä uskolliset Luther (Ving Rhames) ja Benji (Simon Pegg), sekä entinen CIA-pomo Erika Sloane (Angela Bassett), joka on nykyään Yhdysvaltojen presidentti, ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -leffasta tuttu Kittridge (Henry Czerny), sekä Dead Reckoning Part Onessa esitellyt taskuvaras Grace (Hayley Atwell), Entiteetti-tekoälylle uskollinen Gabriel (Esai Morales), salamurhaaja Paris (Pom Klementieff), sekä Ethania jahtaavat agentit Briggs (Shea Whigham) ja Degas (Greg Tarzan Davis). Uusina mukaan hyppäävät Apple TV+ -palvelun Ted Lasso -sarjasta (2020-) tuttu Hannah Waddingham komentaja Neelynä ja Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Tramell Tillman sukellusveneen kapteeni Bledsoena. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Rhames ja Pegg ovat aina yhtä mainiot ja Bassettista löytyy täydellistä arvokkuutta presidentin osaan.

Nimimuutoksesta huolimatta Mission: Impossible - The Final Reckoning on edelleen selvästi toinen osa Dead Reckoning Part Onen käynnistämästä tarinasta. Entiteetti on päässyt valloilleen ja tehnyt internetistä täysin epäluotettavan paikan, mutta keräten myös samalla ympärilleen vannoutuneen tuomionpäivän kultin. Tekoäly on jo saanut itselleen osan maailman ydinaseista ja on enää muutamasta päivästä kiinni, ennen kuin Entiteetti aloittaa totaalisen ihmiskunnan hävittämisen. Panokset eivät ole koskaan olleet yhtä korkealla ja Ethaninkin hymy on hyytynyt aidosti mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä.

The Final Reckoning käynnistyy kuitenkin hieman takkuillen. Kuten alussa kerroin, vaikka Dead Reckoning Part One tuotti lähes 600 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, se tuomittiin taloudelliseksi epäonnistumiseksi korkean budjettinsa takia. Kenties tästä syystä studio ja tekijät ovat pelästyneet, että tarpeeksi moni ei nähnyt edellistä osaa ja niinpä The Final Reckoning käyttää alussa liikaa aikaa vanhan kertaamiseen. Enkä tarkoita vain Dead Reckoning Part Onen tapahtumien kertaamista, vaan myös kuuden aiemmankin leffan tapahtumien. Alusta asti on selvää, että The Final Reckoning on tarkoitettu huipennukseksi ja niinpä se pyrkii niputtamaan koko sarjan yhteen - välillä todella tönköillä fanipalveluksilla ja toisinaan taas jopa ilahduttavalla tavalla, tuoden takaisin erään vanhan tutun, mutta huomattavasti merkittävämpään rooliin.

Alkukankeuden jälkeen The Final Reckoning pääsee onneksi kuitenkin kunnon vauhtiin, kun Ethan lähtee tosissaan etsimään Sevastopol-sukellusvenettä, mistä Entiteetti alun perin karkasi ja missä piilee ainoa keino pysäyttää se. Itse osuus Sevastopolissa on pirun ahdistava kokemus, etenkin jos kärsii klaustrofobiasta tai talassofobiasta, eli meripelosta. Tästä eteenpäin elokuva onkin todella väkevää jännitysnäytelmää, joka kulminoituu tietty mielettömiin stuntteihin ja alaspäin tikittävään tuomionpäivän kelloon. Leffan hapuilevan alkupään antaa helposti anteeksi, kun elokuvan jälkimmäiset kaksi tuntia ovat niin huikeaa ja koukuttavaa menoa. Niin ja kyllä, Dead Reckoning Part Onen tapaan myös The Final Reckoningillakin on kestoa liki kolme tuntia, mutta omasta mielestäni elokuva tuntui huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se on jälleen yksi loistava lisäys yhteen kaikkien aikojen tasokkaimmista elokuvasarjoista. Lukuun ottamatta kakkosleffaa, Mission: Impossiblet ovat olleet korkean luokan toimintaviihdettä, eikä tämä finaaliksi mainostettu uutuus ole poikkeus. On äärimmäisen harvinaista, että tuttuja kikkoja toistavan elokuvasarjan kahdeksas osa olisi yhä näin tykkiä kamaa.

Ohjauksesta vastaa jälleen kerran Christopher McQuarrie, joka muodostaa Cruisen kanssa huippuduon. He ymmärtävät, kuinka rakentaa huikeita kohtauksia ja miten pitää jännitettä yllä. McQuarrien ja Erik Jendresenin käsikirjoitus kaipaisi alkupäässä viilausta, mutta muuten homma toimii. Teknisiltä ansioiltaan Mission: Impossible - The Final Reckoning on vaikuttava. Kameratyöskentely on tyylikästä, etenkin älyttömien stunttien aikana. Cruise ymmärtää edelleen, että kun yleisö näkee hänet oikeasti roikkumassa lentokoneesta, on vaaran tuntu täysin omaa luokkaansa taustakangaskikkailun sijaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja tehosteet ovat läpikotaisin näyttäviä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Max Arujin ja Alfie Godfreyn säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä jännitteeseen. Tuttu tunnusmelodia jää toki soimaan vielä moneksi päiväksi elokuvan päättymisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - The Final Reckoning, 2025, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions

Arvostelu: Damsel (2024)

DAMSEL

Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Ray Winstone, Angela Bassett, Brooke Carter, Nick Robinson, Robin Wright ja Shohreh Aghdashloo

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 13

Damsel on Millie Bobby Brownin tähdittämä fantasiaelokuva. Dan Mazeau työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Juan Carlos Fresnadillo pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2022 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisua päätettiin siirtää. Nyt Damsel on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä kiinnostuneena. Sen premissi vaikutti hyvältä, minkä lisäksi olin toiveikas näkemään fantasiaelokuvan, joka ei perustunut vaikkapa kirjaan tai videopeliin, eikä ollut uudelleenfilmatisointi jostain aiemmasta elokuvasta. Katsoinkin Damselin heti sen julkaisupäivänä.

Taloudellisissa vaikeuksissa rypevän perheen tytär Elodie naitetaan kuninkaallisperheen prinssille. Hääonni ei kestää kauaa, kun Elodie kauhukseen huomaa, että hänet tarvittiinkin vain rituaaliuhriksi kuninkaallisia vuosisatoja piinanneelle lohikäärmeelle.

Netflixin Stranger Things -sarjasta (2016-) ja Elona Holmes -elokuvista (2020-2022) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Elodieta, nuorta naisenalkua, joka naitetaan Aurean kuningaskunnan prinssille (Nick Robinson), jotta Elodien perheen talousongelmat saataisiin ratkottua. Elodie ehtii hetken uskoa, että perheen onni kääntyy, kunnes hänet hääiltana heivataan vuorella luolastoon, jossa vaanii nälkäinen lohikäärme (äänenä Shohreh Aghdashloo). Elodien täytyy käyttää kaikkea neuvokkuuttaan ja taitojaan, jos hän mielii päästä luolastosta ulos elävänä. Brown suoriutuu roolistaan tuttuun tapaansa menevästi, tulkiten hyvin Elodien kasvavaa sinnikkyyttä ja taistelutahtoa. On hetkiä, joissa Brown ei täysin vakuuta, mutta pääasiassa hän ajaa hyvin asiansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ray Winstone Elodien isänä ja Brooke Carter Elodien pikkusiskona Floriana, sekä Angela Bassett siskosten äitipuolena ja Robin Wright Aurean kuningattarena Isabellena. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa myös pääasiassa menevästi. Winstone ja Bassett ovat mainiot Elodien vanhempien osissa ja Netflixin House of Cards -sarjassa (2013-2018) häikäissyt Wright istuu jälleen täydellisesti arvokkaan, mutta häikäilemättömän johtajan osaan. Robinson on hieman puinen prinssi Harryna, kun taas Aghdashloon ääni sopii erinomaisesti luolastossa lymyilevälle lohikäärmeelle. Aghdashloon äänestä löytyy tiettyä pehmeyttä, mutta myös viekkautta ja uhkaavuutta, joilla lohikäärmeelle luodaan jännittävä presenssi silloinkin, kun sitä ei haluta vielä näyttää kunnolla katsojille.

Damselista löytyy vikansa, mutta elokuva onnistui silti jopa hieman yllättämään minut. Netflixin omat leffat eivät ole järin tunnettuja laadukkuudestaan ja vaikka aiemmin mainitsemieni pointtien takia toivoinkin hyvää lopputulosta, olin silti varautunut siihen, että kyseessä ei olisi kovin hyvä raina. Damsel kuitenkin osoittautui oikein toimivaksi fantasiaelokuvaksi, joka leikittelee hieman satukliseillä. Jo elokuvan nimi viittaa avuttomiin neitokaisiin, jotka ovat hädässä, usein jonkin hirviön armoilla. Elodie ei kuitenkaan jää odottamaan mitään prinssi Uljasta pelastamaan päivää, vaan ottaa selviytymisensä omiin käsiinsä. Uskon, että erityisesti nuoriin naiskatsojiin Damsel puree lujaa.

Elokuva lähtee käyntiin vielä varsin tyypillisin satutavoin. Vaikka heti prologista lähtien viestitään tulevasta tulisesta uhkasta, leffa esittää jonkin aikaa olevansa värikäs ja ihana rakkaustarina, kunnes paljastaa todelliset kyntensä, kun prinssi Henry pudottaa pahaa-aavistamattoman Elodien syvään kuiluun ja lohikäärmeen pesään. On pääasiassa jännittävää seurata Elodien yritystä päästä ulos luolastosta. Kohtaamiset lohikäärmeen kanssa ovat vauhdikkaita ja tiivistunnelmaisia, eivätkä ne sovi perheen pienimmille. Leffan ongelmiin taas kuuluu kertomuksen täysi ennalta-arvattavuus, joka toisaalta syö jännitettä. On myös vähän väliä turhauttavaa, kuinka Elodie ähkii ja puhkii menemään luolastossa, vaikuttaen jatkuvasti unohtavan vaanivan vaaran. Lohikäärmeen hajuaisti taas vaihtelee tarkkuudessaan kohtausten välillä. Toisinaan peto osaa paikallistaa Elodien tarkasti, välillä taas neito saattaa piileskellä viereisen kivenmurikan takana, eikä lohikäärme löydä häntä. Yhdessä kohtaa taas lohikäärme aiheuttaa aivan järjetöntä tuhoa liekeillään ja seuraavassa kohtauksessa sama alue esitetään koskemattomana ja vehreänä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Juan Carlos Fresnadillo, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa 28 viikkoa myöhemmin -kauhuleffan (28 Weeks Later - 2007). Fresnadillo tuokin mukavia kauhuvivahteita mukaan Damseliin, eikä tee siitä mitään koko perheen fantasiaseikkailua. Dan Mazeaun käsikirjoitus sisältää todella hyviä ideoita ja kelpo toteutuksen, joka kuitenkin kaipaisi hieman lisäpotkua, tiettyjen epäkohtien viilausta ja turhien, katsojille liikaa ja tyhmästi selittelevien repliikkien poistoa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa katsojalle on jo hyvin tehty selväksi, ettei Elodie ole suinkaan ensimmäinen sinisilmäinen nuori nainen, jolle on tehty vastaava temppu, mutta silti Elodien täytyy lähes suoraan kameralle selittää tilannetta. Teknisiltä ansioiltaan Damsel yllättää erityisesti. Se on hyvin kuvattu ja luolastossa valaisua hyödynnetään tyylikkäästi. Pimeys vallitsee, mutta katsoja näkee silti täysin hyvin, mitä Elodie puuhaa. Lavasteet ovat hienot, puvut oivalliset ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikävän näköisiä palovammoja. Isoimmaksi huojennuksekseni itse lohikäärme on vaikuttava digihirviö, mutta jotkut tietokoneella luoduista taustoista ja rakennuksista eivät ihan vakuuta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Damsel, 2024, PCMA Management and Productions, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024)

ORION JA PIMEYS

ORION AND THE DARK

Ohjaus: Sean Charmatz

Pääosissa: Jacob Tremblay, Paul Walter Hauser, Mia Akemi Brown, Angela Bassett, Natasia Demetriou, Golda Rosheuvel, Nat Faxon, Ike Barinholtz, Aparna Nancherla, Colin Hanks, Carla Gugino, Matt Dellapina, Jack Fisher ja Werner Herzog

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Orion and the Dark, eli suomalaisittain Orion ja Pimeys perustuu Emma Yarlettin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2014. DreamWorks-yhtiöllä kiinnostuttiin Yarlettin kirjasta ja yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet animaatioadaptaatiota varten. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Orion ja Pimeys on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Yarlettin kirja ei ole tuttu, mutta innostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Katsoinkin Orionin ja Pimeyden Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.

Nuori Orion-poika pelkää aika lailla kaikkea, eritoten pimeää. Eräänä yönä hän joutuu kohtaamaan pelkonsa, kun itse Pimeys saapuu hänen luokseen ja pyytää Orionia viettämään yön hänen seurassaan, nähdäkseen, ettei pimeässä ole oikeasti mitään pelättävää.

Elokuvan keskiössä ovat sen nimen mukaisesti aika lailla kaikkea pelkäävä poika Orion (äänenä Jacob Tremblay) ja itse Pimeys (Paul Walter Hauser), joka yhtenä yönä saapuu Orionin huoneeseen, kyllästyneenä pojan jokailtaiseen valitukseen pimeästä. Orion on hupaisa ja monille myös enemmän tai vähemmän samaistuttava hahmo, neuroottisen pojan ahdistuessa ties mistä luokan edessä puhumisesta puhelimien radiosäteilyyn, meressä uiviin haikaloihin ja kesken matkan potentiaalisesti hajoaviin luokkaretkibusseihin. Pimeys taas on rento heppu, joka haluaa näyttää Orionille, ettei pimeässä ole mitään pelättävää. Tämän pidettävän kaksikon yölliseen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pimeyden kanssa öisin kulkevat Nukku (Natasia Demetriou), joka pistää ihmiset unten maille, Unetar (Angela Bassett), joka loihtii ihmisten unet, Rauha (Aparna Nancherla), joka yrittää varmistaa hiljaisuuden öisin, heidän työtään häiritsevät Unettomuus (Nat Faxon), joka saapuu juuri nukahtamisen hetkellä kuiskailemaan ihmisten korviin ahdistuksen aiheita, jotka takuulla valvottavat kuulijaansa ja Selittämättömät äänet (Golda Rosheuvel), joka on omiaan lietsomaan Orionin kaltaisten lasten pimeänpelkoa. Ja sitten on myös koko poppoon arkkivihollinen, eli Valo (Ike Barinholtz). Sivuhahmoista tulee herkästi mieleen Pixarin Inside Out - Mielen sopukoissa -elokuvan (Inside Out - 2015) monenkirjava joukko ja vaikka etenkin Nukun kyseenalaiset metodit tarjoavat hyvää huumoria, jää poppoo hieman tylsäksi.

Orion ja Pimeys on tähän mennessä alkuvuoden isoin pettymys itselleni. Kaikki vaikutti ennakkoon lupaavalta ja ensimmäisen puoliskonsa ajan leffa on oikein mainio. On huvittavaa ja paikoin samaistuttavaa kuunnella Orionin kertojaääntä, tämän avatessa erilaisia fobioitaan. Homma menee aavistuksen pidemmälle kuin lastenleffoissa yleensä ja elokuva tarttuu kypsemmin esimerkiksi ahdistukseen. Kun Pimeys saapuu ja nappaa Orionin mukaansa yölliseen seikkailuun, meno viihdyttää mukavasti. Sen enempää ei kannata kaiken logiikkaa jäädä pohtimaan, mutta homma toimii menevästi.

Sitten suurin piirtein puolen välin paikkeilla jotain tapahtuu ja oivallisesti käynnistynyt elokuva tekee aikamoisen mahalaskun. Varsin suoraviivaisesti edennyt leffa lähtee kikkailemaan kerronnallaan ja kohtaus kohtaukselta kadottaa punaista lankaansa. Kaikki on sujunut hyvin ja Orion alkaa vähitellen hoksaamaan Pimeyden pointtia, mutta sitten mukaan on täytynyt kirjoittaa konflikti ja siinä kohtaa leffa kaatuu. Konflikti on heitetty mukaan kehnosti, vieden hahmojen kehitystä roimasti taaksepäin. Siitä eteenpäin leffa muuttuu totaaliseksi tajunnanvirtaryöpytykseksi, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että tekijät saisivat palautettua homman takaisin raiteilleen. Näin ei kuitenkaan käy, vaan leffa puskee mukaan toinen toistaan tyhmempiä vetoja. Sekava kerronta yhdistettynä kädenlämpöiseen ja kömpelöön filosofisuuteen eksistentiaalisista asioista tuntuu kuin köyhän miehen Charlie Kaufmanilta, enkä voinut uskoa silmiäni elokuvan päätyttyä, kun lopputeksteissä seisoo, että käsikirjoitus on itse Kaufmanin käsialaa. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Kaufmanin töistä Tahrattomasta mielestä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) nukkeanimaatio Anomalisaan (2015) ja myöskin Netflixissä julkaistuun I'm Thinking of Ending Thingsiin (2020). Orionia ja Pimeyttä katsoessani olin pöyristynyt Kaufmanin käsikirjoituksen kasvavasta kehnoudesta.

Asiaa ei varmasti auta, että ohjaajana toimii ensikertalainen Sean Charmatz. Kaufmanin tekstit voivat olla haasteellisia kokeneemmallekin tekijälle ja osaamattomissa käsissä potentiaalisesti laadukaskin kirjoitus voi romahtaa toteutusvaiheessa. Oli syypää Kaufman tai Charmatz tai molemmat, lopputulos tuntuu samanaikaisesti turhan monimutkikkaalta ja sekavalta lapsille, että hieman liian lapselliselta ja pliisulta aikuisille. Sentään Orion ja Pimeys on visuaalisesti miellyttävä alusta loppuun. Animaatiojälki mukailee lasten satukirjojen kuvituksia. Luonnosteleva piirrostyyli yhdistettynä oivaan värienkäyttöön ja kekseliäisiin yksityiskohtiin ihastuttaa silloin, kun tarinalliset ratkaisut turhauttavat. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu sen rinnalle ja Kevin Laxin ja Robert Lydeckerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orion and the Dark, 2024, DreamWorks Animation, Mikros Animation

Arvostelu: Mr. & Mrs. Smith (2005)

MR. & MRS. SMITH

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Brad Pitt, Angelina Jolie, Vince Vaughn, Kerry Washington, Adam Brody, Chris Weitz, Michelle Monaghan, Keith David, Rachael Huntley, Stephanie March, Jennifer Morrison, Perrey Reeves, William Fichtner ja Angela Bassett

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Mr. & Mrs. Smith on Brad Pittin ja Angelina Jolien tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle tuohon aikaan vielä yliopistossa opiskelleen Simon Kinbergin työstämästä käsikirjoituksesta, johon Kinberg oli saanut idean kuunneltuaan kavereidensa puheita pariterapiassa käymisestä. Summit Entertainment sai Kinbergin tekstin käsiinsä ja innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mr. & Mrs. Smith sai ensi-iltansa kesäkuussa 2005. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai ailahtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin kolumbialaisilta, jotka suuttuivat elokuvan tavasta kuvata maan pääkaupunkia, Bogotáa. Kritisoijien listalta löytyi myös kirjailija Gavin Bishop, jonka mukaan tekijät olivat varastaneet idean hänen kirjastaan The Secret Lives of Mr and Mrs Smith (1997). Itse katsoin Mr. & Mrs. Smithin vasta myöhemmin vuokralta ja pidin näkemästäni. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut ainakin vuosikymmen. Nyt kun Amazon on tehnyt Mr. & Mrs. Smith -televisiosarjan (2024-), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

John ja Jane Smith ovat olleet naimisissa viiden tai kuuden vuoden ajan, mutta kummallakaan ei ole aavistustakaan, mitä he molemmat tekevät työkseen: he ovat molemmat palkkamurhaajia, parhaita alallaan. Smithien avioliitto joutuu todelliselle koetukselle, kun he saavat tappokohteikseen toisensa.

Päärooleissa herra ja rouva Smithinä, eli Johnina ja Janena oli alun perin tarkoitus nähdä Brad Pitt ja Nicole Kidman, mutta kun Kidman jättäytyi elokuvasta pois aikataulusyistä, myös Pitt poistui hetkeksi projektista. Tilalle kaavailtiin Will Smithiä ja Catherine Zeta-Jonesia ja Johnny Deppiä ja Cate Blanchettia, mutta kun Janeksi valittiin Angelina Jolie, Pitt palasikin elokuvaan. Tuohon aikaan Pitt oli parisuhteessa Frendit-komediasarjan (Friends - 1994-2004) tähti Jennifer Anistonin kanssa, mutta Mr. & Mrs. Smithin kuvauksissa Pitt rakastui Jolieen, mikä johti eroon Anistonista ja yli vuosikymmenen suhteeseen Jolien kanssa. Tämä oikean elämän lemmen leiskuminen näkyy myös elokuvassa ja Pittin ja Jolien väliltä löytyy todella vahvaa kemiaa - siitäkin huolimatta, että kaksikko pyrkii näyttelemään avioparia, jolla ei ole hetkeen mennyt kummoisesti. John ja Jane työskentelevät molemmat palkkamurhaajina kilpaileville firmoille, mutta kumpikaan ei tiedä toisen ammatista. Arkisen elämän esittäminen käy molemmille tylsäksi ja suhde löytääkin uutta kipinää vasta, kun John ja Jane määrätään tappamaan toisensa. Pitt tekee hahmostaan todella lystikkään, mutta silti tehokkaan tappajan, kun taas Jolie tulkitsee hahmoaan huomattavasti päämääräisemmin ja totisemmin. On oletettavaa, että tekijät pelkäsivät, etteivät katsojat ottaisi naista tappajana tosissaan, jos hänkin olisi samanlainen vitsiniekka kuin Pitt.

     Elokuvassa nähdään myös Vince Vaughn Johnin kaverina Eddienä, Kerry Washington Janen työkaverina Jasminena, Adam Brody parin yhteisenä kohteena "Tankkina", sekä Chris Weitz ja Rachael Huntley Smithien naapureina. Keith David kuullaan Janen työnantajana Fatherina, Angela Bassett Johnin työnantajana Atlantana ja William Fichtner pariskunnan terapeuttina.

En tiedä, johtuiko se jonkin sortin nostalgiasta, vai siitä, että myöhemmin ilmestyneet hieman vastaavanlaiset vakoojakomediat ovat olleet aika heikkoja (katson nyt muun muassa sinua, viime vuoden Ghosted), mutta olin yllättynyt, kuinka hyvin viihdyinkään Mr. & Mrs. Smithin parissa monen vuoden (yli viiden tai kuuden) tauon jälkeen. Elokuvan premissi on aivan mahtava, oli se sitten täysin Simon Kinbergin omaa mielikuvitusta tai salaa Gavin Bishopin kirjasta lainattua. John ja Jane Smithin haastavan avioliiton pyörteiseen hyppää mielellään, erityisesti Pittin ja Jolien erinomaisen kemian ansiosta. Näyttelijöitä on todellinen ilo seurata, oli kohtauksessa kyse heidän tylsästä arjen esittämisestään, erittäin lystikkäästä naljailusta tai heidän yrityksistään tappaa toisensa, kun totuus paljastuu. Vaikka Mr. & Mrs. Smith vasta käynnisti Pittin ja Jolien suhteen, he tuntuvat todelliselta, useamman vuoden ajan suhteessa olleelta pariskunnalta.

Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio, sen rakennellessa pääparia ja heidän suhdettaan, sekä ajaessa hahmoja kohti vääjäämätöntä konfliktia. Kun kissa nostetaan niin sanotusti pöydälle ja aviopari pistetään toisiaan vastaan, ovat kohtaukset aivan mahtavia. Johnin ja Janen väliselle dialogille on onnistuttu löytämään hyvät kaksoismerkityksensä, jolloin ne tuntuvat samaan aikaan tavanomaisilta pariskunnan keskusteluilta kuin tappajien heitoilta. Toinen tunti ei ole ihan yhtä napakka kuin ensimmäinen. Sen käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia ja loppuhuipennus on kaiken kasvattelun jälkeen aika jännityksetön ammuskelu. Kokonaisuus on silti kauneusvirheineenkin oikein toimiva.

Simon Kinbergin vekkulin käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Doug Liman on tehnyt kepeän ja todella viihdyttävän paketin. Mr. & Mrs. Smith on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja käytännön tehosteet komeaa katseltavaa. Muutamat digiefektit sen sijaan ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Äänimaailma on hyvin rakennettu rymistelevistä toimintakohtauksista John Powellin erittäin mainioihin musiikkeihin, jotka ovat yksi elokuvan parhaista puolista, vain vahvistaen Limanin rakentamaa ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mr. & Mrs. Smith, 2005, New Regency Productions, Summit Entertainment, Weed Road Pictures, Epsilon Motion Pictures

Arvostelu: Wendell & Wild (2022)

WENDELL & WILD

Ohjaus: Henry Selick

Pääosissa: Lyric Ross, Keegan-Michael Key, Jordan Peele, Angela Bassett, James Hong, Ving Rhames, Sam Zelaya, Tamara Smart, Seema Virdi, Ramona Young, Maxine Peake, David Harewood, Gary Gatewood ja Gabrielle Dennis

Genre: animaatio, fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Wendell & Wild on stop motion -animaatiot Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009) ohjanneen Henry Selickin uusi elokuva. Selick laati leffan tarinan ja ryhtyi sitten kirjoittamaan siitä elokuvakäsikirjoitusta yhdessä koomikkona ja myöhemmin elokuvien Get Out (2017) ja Us (2019) ohjaajana tunnetun Jordan Peelen kanssa. Vuonna 2018 kaksikko sai Netflixin kiinnostumaan leffasta ja animointiprosessi käynnistyi. Vuonna 2020 koronaviruspandemian alettua elokuvan tuotanto vaikeutui, kun sitä jouduttiin työstämään eri tavoin etänä, mutta lopulta filmi saatiin valmiiksi ja lopulta Wendell & Wild saapui Netflixiin lokakuussa 2022. Itse innostuin heti, kun kuulin Selickin työstävän uutta stop motion -animaatiota ja innostukseni kasvoi, kun kuulin Peelen olevan mukana projektissa. Katsoin Wendell & Wildin heti julkaisupäivänä halloweenjuhlissa, yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan tyttöystäväni, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja cosplayta harrastavan kaverini kanssa.

Omasta huvipuistostaan haaveilevat demoniveljekset Wendell ja Wild yrittävät huijata auto-onnettomuuden takia orvoksi jäänyttä tyttöä, Kat Elliotia, päästäkseen elävien maailmaan. Kat on kuitenkin löytänyt itsestään voimia, joihin demonit eivät ole varautuneet.

Koomikkokaksikko Keegan-Michael Key ja Jordan Peele (joka toimii myös leffan toisena käsikirjoittajana ja tuottajana) kuullaan elokuvan nimikkodemoneina, Wendellinä ja Wildinä. Demoniveljekset raatavat päivät pitkät huvipuistoa pyörittävän jättimäisen isänsä Buffalo Belzerin (Ving Rhymes) päässä, kasvattaen tälle lisää hiuksia. Yksitoikkoista duunia tehdessään Wendell ja Wild saavat neronleimauksen perustaa oman huvipuistonsa ja sitä varten he tarvitsevat apua elävältä ihmiseltä, joka sattuu olemaan vanhempansa auto-onnettomuudessa menettänyt tyttö Kat Elliot (Lyric Ross), joka on elokuvan todellinen päähenkilö. Lapsuuden trauma on asettanut Katin rikolliselle polulle ja hänet on lopulta passitettu paikalliseen tyttökouluun nunnien valvovan silmän alle. Kat on ihan kiinnostava tapaus, kun hän löytää itsestään voimia, joilla hän päättää käyttää demoneita omiin hyötyihinsä. Silti tyttö jää hilpeiden demoniveljien varjoon.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa tyttökoulua pyörittävä isä Bests (James Hong), koulussa opettava sisar Helley (Angela Bassett), sekä siellä opiskelevat Raúl (Sam Zelaya), Sloane (Seema Virdi), Sweetie (Ramona Young) ja Siobhan (Tamara Smart), jonka vanhemmat, Lane ja Irmgard Klaxon (David Harewood ja Maxine Peake) periaatteessa omistavat elokuvan tapahtumapaikkana toimivan Rust Bankin kaupungin. Sivuhahmot ovat hieman ailahtelevampia tapauksia, eivätkä he säväytä samalla lailla kuin nimikkoduo. Erityisesti pahisvirkaa ajavat Klaxonit ovat tylsiä tapauksia.

Painajainen ennen joulua ja Coraline ja toinen todellisuus kuuluvat suosikkianimaatioideni joukkoon, erityisesti kun ne koettelevat rajoja, kuinka karmivia juttuja lapsille voi näyttää, joten olin erittäin innoissani, kun kuulin niiden ohjaajan Henry Selickin tarjoavan kolmentoista vuoden tauon jälkeen uuden animaatioelokuvan. Vielä enemmän innostuin siitä, että mahtavien Get Outin ja Nopen ohjaaja ja hauska koomikko Jordan Peele on mukana tuottajana ja käsikirjoittajana. Siksi onkin sääli todeta, että Wendell & Wild on harmillisen keskinkertainen tekele ja itselleni yksi ilmestymisvuotensa isoimmista pettymyksistä. Tämä johtuu nimenomaan Selickin ja Peelen käsikirjoituksesta, sekä sen pohjalta Selickin ohjauksesta.

Elokuvan nimikkohahmot ovat lystikkäät veijarit ja heidän velmua suunnitelmaansa lähtee seuraamaan ihan mielellään. Samoin orvoksi jääneen Katin matka kiinnostaa ja näiden kolmen hahmon kohtaamista odottaa, etenkin kun hahmot haluavat hyödyntää toisiaan eri tavoin. Tässä on hyvä premissi oivalle animaatioleffalle, joka sopisi täydellisesti koko perheen yhteiseen halloween-ajan elokuvailtaan. Selick ja Peele ovat kuitenkin täyttäneet elokuvan liian monilla kuvioilla, jotka eivät jaksa innostaa ja jotka tekevät potentiaalisesti tehokkaan simppelistä tarinasta turhan monimutkikkaan. Elokuva menettää tehoaan jo ensimmäisen puoliskonsa aikana. Siitä ei löydy kunnon potkua, vaan elokuva etenee jopa hieman pitkäveteisesti. Kaikki jää jotenkin alikehitetyksi ja niinpä loppupään käänteet ja suuri huipennus eivät tee mitään vaikutusta. Tämän sopan keskeltä löytyy mahdollisesti erittäin hyvä tuotos, mutta tällaisena saatu filmi jätti minut kylmäksi.

Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin mainio elokuva. Stop motionina toteutettu nukkeanimaatio on pääasiassa näyttävää ja vaikkei käsikirjoitus vakuutakaan, elokuvaa kelpaa katsella sen tyylikkään toteutuksen ansiosta. En voi muuta kuin ihailla animaattoreiden huolellista, kärsivällistä ja siistiä kädenjälkeä. Hahmot liikkuvat sulavasti ja veikeät taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Filmi on myös miellyttävän värikäs. Visuaalisella puolella minua häiritsi vain Selickin päätös jättää hahmojen kasvoissa näkyviin palasten väleihin jäävät raot. Selick koki stop motion -animaation kehittyneen niin pitkälle ja sulavaksi, että se on alkanut jo näyttämään tietokonetyöltä. Niinpä hän päätti tarkoituksellisesti tehdä mukaan "virheitä", korostaakseen käsityötä. Äänimaailmakin on oivasti rakennettu ja Bruno Coulaisin säveltämä musiikki tunnelmoi kelvollisesti.

Yhteenveto: Wendell & Wild on erittäin hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen animaatioelokuva, joka kaipaisi mojovaa lisäpotkua. Ihan kiinnostavasti käynnistyvä elokuva menettää nopeasti tehoaan ja muuttuu vähitellen jopa aika raskassoutuiseksi. Periaatteessa simppeli tarina on kiemurreltu turhan monimutkikkaaksi. Huumori jää aika latteaksi, eikä leffa ole niin karmiva kuin ohjaaja Henry Selickin aiempien animaatioelokuvien perusteella voisi toivoa. Hahmot ovat kelvollisia, joskin pahisosasto jättää aika kylmäksi. Animaatiojälki on pääasiassa komeaa, mutta itse en piitannut siitä, että tietyt virheet on tarkoituksella haluttu jättää kuvaan. Wendell & Wild oli minulle siis aikamoinen pettymys, minkä takia kestikin puoli vuotta elokuvan julkaisemisesta, että edes halusin pistää siitä arviota ulos. Veikkaisin monen innostuvan katsomaan sen Selickin aiempien töiden perusteella, mutta varoitan, ettei hän onnistu läheskään niin hyvin kuin aiemmin. Wendell & Wild sopii kuitenkin tarpeeksi passelisti koko perheen yhteiseen halloween-leffailtaan, kun lapset haluaisivat katsoa jotain jännittävämpää, mutta heillä ei ole vielä ikää edes haaveilla kunnon kauhuelokuvien katselusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wendell & Wild, 2022, Netflix, Netflix Animation, Monkeypaw Productions, Artists First, Gotham Group, SIF 309 Film Music

Arvostelu: Black Panther: Wakanda Forever (2022)

BLACK PANTHER: WAKANDA FOREVER

Ohjaus: Ryan Coogler

Pääosissa: Letitia Wright, Danai Gurira, Lupita Nyong'o, Angela Bassett, Winston Duke, Dominique Thorne, Tenoch Huerta, Martin Freeman, Michaela Coel, Florence Kasumba, Mabel Cadena, Alex Livinalli ja Julia Louis-Dreyfus

Genre: toiminta, scifi, fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Black Panther: Wakanda Forever on Marvelin elokuvauniversumin 30. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon Black Pantheriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1966. Hahmon tehtyä elokuvadebyyttinsä ensin Captain America: Civil Warissa (2016), hahmon ensimmäinen oma elokuva Black Panther (2018) osoittautui kriitikoiden kehumaksi jättimenestykseksi, joka onnistui jopa nappaamaan parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden. Hahmo esiintyi myös elokuvissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019), sekä animaatiosarjassa What If...? (2021-), samaan aikaan kun ensimmäisen leffan ohjaaja Ryan Coogler ryhtyi suunnittelemaan hahmolle toista sooloelokuvaa. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat elokuussa 2020, kun päänäyttelijä Chadwick Boseman kuoli paksusuolen syöpään. Bosemanin syövästä tietämättömät elokuvantekijät alkoivat suunnitella jatko-osaa täysin alusta, pohtien, korvaisivatko he Bosemanin uudella näyttelijällä. Tähän ei kuitenkaan päädytty ja kun Coogler oli saanut uuden käsikirjoituksen valmiiksi, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021. Niissä koettiin useita vaikeuksia, näyttelijä Letitia Wrightin loukkaantuessa stunt-kohtauksen aikana ja joutuessa pitkäksi aikaa sairaalaan, sivunäyttelijä Dorothy Steelin kuollessa vanhuuteen, kuvattuaan vain osan kohtauksistaan, minkä lisäksi koronarajoitusten tiukentuessa englantilainen Wright koki ongelmia palata takaisin Yhdysvaltoihin kuvauksiin, sillä hän ei ollut Yhdysvaltojen kansalainen, eikä hän ollut ottanut koronarokotetta. Kuvaukset jouduttiinkin pistämään jäihin pariksi kuukaudeksi ja elokuvan ensi-iltaa siirrettiin muutamalla kuukaudella eteenpäin. Tämän vuoden tammikuussa Wright pääsi palaamaan kuvauksiin, elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Black Panther: Wakanda Forever saa ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen innoissani leffasta, useammasta syystä. Bosemanin kuolema laski kiinnostustani jatko-osaa kohtaan, eivätkä trailerit säväyttäneet. Lisäksi tänä vuonna on ilmestynyt jo niin monta Marvel-leffaa ja -sarjaa, että ähky on ehtinyt iskeä. Kävin toki silti katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Wakandan kansa yrittää toipua kuningas T'Challan kuolemasta, kun he saavat vastaansa uuden uhkan, merenalaisen Talokan-kuningaskunnan ja tätä johtavan Namorin.

Black Pantheria, eli Wakandan kuningas T'Challaa aiemmissa Marvel-elokuvissa näytelleen Chadwick Bosemanin menehdyttyä syöpään, jatko-osa täytyi kirjoittaa uusiksi. Pitkän pohdinnan jälkeen Marvel Studiosilla päätettiin, ettei Bosemania korvattaisi uudella näyttelijällä ja niinpä myös hänen hahmonsa T'Challa kuolee jo elokuvan ensiminuuteilla. Muuten lähes kaikki ykkösleffasta tutut näyttelijät tekevät paluut rooleihinsa. Angela Bassett tarjoaa vahvan roolityön kuningatar Ramondana ja Letitia Wright nousee onnistuneesti uudeksi keulakuvaksi tekniikkataituri Shurina, jotka tietty surevat rakkaan poikansa/veljensä menehtymistä ja pohtivat uutta paikkaansa Wakandassa. Danai Gurira on jälleen uskottava soturi Okoyen roolissa, kun taas Lupita Nyong'o loistaa lähes puolet leffasta poissaolollaan, hänen hahmonsa Nakian lähdettyä Wakandasta Thanosin sormiennapsautuksen jälkeen. Winston Duke saa enemmän ruutuaikaa soturi M'Bakuna ja mukaan mahtuu myös Martin Freeman CIA-agentti Everett Rossina, joka päätyy jälleen auttamaan wakandalaisia, kun uusi vaara uhkaa maata. Näyttelijäkaarti suoriutuu osittain jopa paremmin rooleistaan kuin viimeksi ja kaikki ovat selvästi halunneet tehdä kunniaa Bosemanille ja pistää itsensä likoon niin, että Boseman olisi varmasti ylpeä aikaansaannoksesta.

     Uusina Marvel-tulokkaina elokuvassa nähdään Tenoch Huerta salaperäisen merenalaisen kuningaskunnan, Talokanin johtajana, Namorina, sekä Dominique Thorne nuorena nerona Riri Williamsina, joka rakentelee omaa Iron Mania matkivaa haarniskaansa ja joka saa ensi vuonna oman televisiosarjan Disney+ -palveluun, Ironheartin (2023). Namor on erinomaisesti rakennettu vastustaja, joka ei kuitenkaan tunnu suoranaiselta pahikselta. Jo ensimmäisessä Black Panther -elokuvassa katsoja pystyi ymmärtämään Michael B. Jordanin esittämää Killmongeria, vaikka olikin hahmoa vastaan ja tässä leffassa tapahtuu samaa, mutta vielä voimakkaammin. Katsoja ymmärtää täysin Namorin tavoitteet ja huolet. Huerta on nappivalinta osaan ja niin on myös Thorne, joskin hänen hahmonsa tuntuu paikoitellen ylimääräiseltä. Ririllä on kyllä selvä paikkansa tarinassa, mutta samalla hahmon mukanaolo vaikuttaa tapahtuvan vain, jotta katsojat tietäisivät hahmot ennen kuin hän saa oman sarjansa.

Jos olet ajatellut käydä katsomassa Black Panther: Wakanda Foreverin, minulta löytyy kaksi suositusta (sen lisäksi, että olet toki katsonut ykkösleffan ennen tätä): ota mukaan nenäliinoja ja käy vessassa ennen elokuvaa. Ensimmäinen suositus sen takia, että kun Bosemanin kuolema otetaan huomioon tarinassa T'Challankin poismenolla, iskee leffa jo ensiminuuteillaan katsojan tunteisiin. Hautajaiskohtaus on vaikuttava ja omat kyynelkanavani meinasivat aktivoitua, kun Marvel Studiosin logo saapuu ruutuun kaikessa hiljaisuudessa, toimien kunnianosoituksena Bosemanille ja korvaamalla muut sankarit kuvilla ja pätkillä T'Challasta. Herkistelyä on luvassa myöhemminkin, mutta ei elokuva mitään surussa vellomista kuitenkaan ole.

Vessasuositukseni taas tulee siitä, että kyseessä on Marvelin elokuvauniversumin toiseksi pisin leffa kolmituntisen Avengers: Endgamen jälkeen. Black Panther: Wakanda Foreverilla on kestoa yli 2 tuntia ja 40 minuuttia, mikä tuntui minusta etukäteen luotaantyöntävältä ajatukselta. Suureksi yllätyksekseni elokuva ei kuitenkaan tunnu niin pitkältä, vaikka se etenee varsin rauhallisesti. Puolenvälin paikkeilla parissa kohtaa syntyy sellainen tunne, että leffa voisi vähän ripeyttää tahtiaan, mutta kun lopputekstit pärähtivät ruutuun, ensireaktioni oli: "oho, nytkö tämä jo loppui?" Elokuvan tarina on pääosin niin hyvin rakennettu, että meininkiin uppoutuu täysin.

Lähiaikoina ilmestyneitä Marvel-projekteja on kritisoitu siitä, kuinka huumoripainotteiseksi meno on muuttunut. Mielestäni oikein mainio ja lystikäs Thor: Love and Thunder (2022) sai erityisen paljon ryöpytystä tästä. Nämä kritisoijat ovat varmaan tyytyväisiä Black Panther: Wakanda Foreveriin, sillä vaikka vitsejä on ujutettu muutamia mukaan, on leffa pääasiassa vakava ja dramaattinen. Itse olen pitänyt siitä, että tämän vuoden Marvel-filmit ovat olleet selvästi erilaisia toisistaan, Doctor Strange in the Multiverse of Madnessin (2022) sisältäessä magiaa ja kauhuelementtejä, Thor: Love and Thunderin viedessä katsojan humoristiselle avaruusmatkalle ja nyt Black Panther: Wakanda Foreverin ollessa maanläheinen, vakavamielinen ja aika poliittinenkin teos.

Osalle katsojista elokuvan rauhallinen eteneminen, vakava draama ja poliittinen aspekti aiheuttavat varmasti närää, mutta itse pidin näkemästäni - etenkin kun nämä puolet ovat hyvin hoidettuja filmissä. Eri valtioiden vastakkainasettelu on todella onnistuneesti rakennettu ja konflikti muuttuu entistä kireämmäksi leffan edetessä. Katsoja ymmärtää Wakandaa, joka pohtii, oliko julkisuuteen astuminen hyvä päätös ja katsoja ymmärtää myös Talokania, joka pelkää, että heidänkin salaisuutensa vuotaisi ihmiskunnan tietoisuuteen. Näitä kahta fiktiivistä maata ja heidän johtajiaan peilaillaankin oivaltavasti toisiinsa. Elokuvasta löytyy varsin ajankohtaista sanottavaa, kun siinä kritisoidaan valtionjohtajien tapaa asettaa rauhanomaiset kansalaisensa tuhon keskelle, selvitellessään omia ongelmiaan.

Leffasta löytyy kuitenkin heikkoutensa ja puolivälin pienen takeltelun lisäksi koin, että toimintakohtaukset olisivat ajoittain kaivanneet enemmän potkua. Elokuvan keskivaiheilla nähdään pari mainiota taistelua, mutta loppuhuipennus jäi mielestäni hieman vaisuksi, vaikka siinä juuri pistetäänkin näiden kahden fiktiivisen valtion armeijat vastakkain. Finaali on osittain kömpelösti pistetty kasaan ja ajoittain tuntuu siltä, että välistä puuttuu palasia. Jo ensimmäisellä Black Panther -leffalla oli vaikeuksia lopputaistelunsa kanssa. Näyttääkin siltä, että ohjaaja Ryan Coogler hallitsee paljon paremmin tarinankerronnan, näyttelijäohjauksen ja draamapuolen kuin isot efektipainotteiset taistot. Itseäni jäi myös hieman harmittamaan, kuinka vähän talokanilaiset hyödyntävät mereneläviä. Kenties tekijät pelkäsivät, että elokuva alkaisi muistuttamaan liikaa DC Comicsin sarjakuviin perustuvaa, muutaman vuoden takaista Aquaman-leffaa (2018), jos Namor ja kumppanit vaikkapa ratsastaisivat taisteluun hailla.

Black Panther: Wakanda Forever on tyylikkäästi, paikoitellen jopa kauniisti kuvattu elokuva. Wakandaa ja Talokania esitellään ja ihastellaan niiden koko komeuksissa suurilla laajakuvilla. Välillä kamera kiertää pitkiä pätkiä hahmojen rinnalla, ja valojen ja värien käyttö on myös oivallista otoksissa. Lavasteet ovat mainiot, asut upeat ja maskeerauksetkin hienot. Erikoistehosteiden taso on tosin aika vaihtelevaa. Jotkut efektit ovat näyttäviä, kun taas toiset hieman keskeneräisen näköisiä. Taustakankaan käyttö on myös selvää useissa kuvissa. Äänimaailma jylisee voimakkaasti, oli kyse sitten ääniefekteistä tai Ludwig Göranssonin säveltämistä musiikeista.

Yhteenveto: Black Panther: Wakanda Forever on erittäin mainio elokuva ja kunnianosoitus Chadwick Bosemanin muistolle. On vaikea olla miettimättä, millainen filmistä olisi potentiaalisesti tullut Bosemanin kanssa, mutta Ryan Coogler on haastavasta tilanteesta huolimatta onnistunut kynäilemään toimivan elokuvan, joka jatkaa Wakandan tarinaa sulavasti ja imaisee tällaisenaan toimivasti mukaansa. Niinkin toimivasti, että päälle kahden ja puolen tunnin kesto kulkee yllättävän nopeasti. Vastakkainasettelu Wakandan ja Talokanin välillä on vahvasti rakennettu ja kumpaakin puolta ymmärtää hyvin. Namor toimii oivana vastustajana, jota on vaikea leimata suoranaiseksi pahikseksi, sillä hänen motiivinsa ovat niin ymmärrettävät. Näyttelijäkaarti suoriutuu työstään taidokkaasti ja henkilödraama on mainiosti työstettyä. Toimintansa puolesta leffa jää välillä hieman vaisuksi ja etenkin lopputaistelu kaipaisi jotain säväyttävämpää. Elokuva on muuten visuaalisesti hieno, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee läpi leffan. Tiettyine heikkouksineenkin Black Panther: Wakanda Forever on todella hyvä ja onnistuneen herkkä sarjakuvaelokuva, joka toimii luultavasti paremmin hieman varttuneemmille Marvel-faneille rauhallisemman rytminsä, ajankohtaisten teemojensa ja kypsästi kirjoitetun konfliktinsa takia, jättäen tavanomaisemman supersankariviihteen taka-alalle.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Panther: Wakanda Forever, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Precision Aerial Filmworks, Xm2 Pursuit

Arvostelu: Green Lantern (2011)

GREEN LANTERN

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong, Geoffrey Rush, Taika Waititi, Tim Robbins, Angela Bassett, Michael Clarke Duncan, Temuera Morrison ja Clancy Brown
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

"In brightest day, in blackest night,
No evil shall escape my sight.
Let those who worship evil's might,
Beware my power, Green Lantern's light!"

Green Lantern perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmo Vihreään Lyhtyyn. Hahmon ensimmäinen versio oli nimeltään Alan Scott, jonka loi Martin Nodell vuonna 1940. Elokuva kuitenkin pohjautuu Vihreän Lyhdyn toiseen versioon, John Broomen ja Gil Kanen luomaan Hal Jordaniin vuodelta 1959. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvulla, kun Warner Bros. pyysi Kevin Smithiä työstämään leffan käsikirjoituksen. Smith kuitenkin torjui tarjouksen, uskoen, että maailmassa on monia häntä parempia tekijöitä kirjoittamaan ison luokan tehoste-elokuvaa. 2000-luvun alussa yhtiö pohti tekevänsä elokuvasta komedian, mitä olisi tähdittänyt Jack Black, mutta kun tieto tästä levisi ja fanit raivostuivat, Warner Bros. luopui ideasta. Vuonna 2007 näyttelijä Corey Reynolds ehdotti yhtiölle, että se voisi tehdä elokuvan vuonna 1971 luodusta Vihreä Lyhty -hahmosta, John Stewartista, mitä Reynolds voisi itse tähdittää. Hän jopa kirjoitti käsikirjoituksen "Green Lantern: Birth of a Hero", jonka hän esitteli Warner Brosille. Yhtiö piti siitä, mutta projekti ei kuitenkaan edennyt. Yhtiö päättikin tehdä leffan Hal Jordanista ja uusiksi käsikirjoittajiksi palkattiin Michael Green, Marc Guggenheim ja Greg Berlanti, joista jälkimmäisen oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Alkuvuodesta 2009 Berlanti kuitenkin vaihdettiin Casino Royalen (2006) ohjaaja Martin Campbelliin ja kun näyttelijäkaarti ja muu työryhmä oli saatu palkattua, kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin tammikuussa 2010. Lopulta Green Lantern sai maailmanensi-iltansa 15. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys, mikä sai hädintuskin tienattua budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät leffalle lämmenneet ja monet fanit olivat raivoissaan. Itse en käynyt katsomassa Green Lanternia, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta vuokralta joulukuussa 2011. Leffa oli silloin mielestäni tarpeeksi viihdyttävää hömppää ja olenkin katsonut sen vuosien varrella pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin Green Lanternin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rämäpää hävittäjälentäjä Hal Jordan saa haltuunsa sormuksen, mikä tarjoaa hänelle valtavat voimat ja liittää hänet universumia suojelevan Vihreän Lyhdyn joukkoihin. Joukkojen suurin vihollinen Parallax on paennut vankilastaan ja Hal ottaakin tehtäväkseen pysäyttää tämän pahan, pelolla itseään ruokkivan olennon.

Corey Reynolds ei kenties päässyt tähdittämään leffaa Vihreästä Lyhdystä, mutta Hal Jordanina kyllä nähdään eräs Reynolds, nimittäin Ryan Reynolds. Ja tuttuun tapaansa tämä Reynolds on täysin oma itsensä leffassa, heittäen hölmöjä vitsejä, mutta osaten kuitenkin vakavoitua tarpeen vaatiessa. Hal on ylimielinen pilotti, jonka täytyy alkaa ottaa vastuuta, kun hän saa haltuunsa Vihreän Lyhdyn sormuksen ja voimat. Reynolds tekee kelvollista työtä roolissa ja vitsikkyyden lisäksi hänessä on ripaus sankarillisuutta, mutta on pakko sanoa, että hän sopii paljon paremmin toisen supersankarin, törkysuu Deadpoolin osaan.
     Intergalaktisiin Vihreän Lyhdyn rauhanturvaajajoukkoihin kuuluvat mm. johtohahmo Sinestro (Mark Strong), kalaa muistuttava Tomar-Re (Geoffrey Rush), jättimäinen Kilowog (Michael Clarke Duncan) ja purppurainen Abin Sur (Temuera Morrison), jolta Hal saa Vihreän Lyhdyn sormuksen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä sopivat erittäin hyvin rooleihinsa (Strongista löytyy auktoriteettiä, Rushin pehmeähkö ääni sopii opettamiseen ja Duncan oli oikeastikin suuri ja lihaksikas), joten onkin sääli, kuinka vähän heitä oikeasti näytetään. Sinestro saa oman juonikuvionsa, mutta se on aika töksähtelevästi kirjoitettu.
     Vastaansa Hal ja muut Vihreät Lyhdyt saavat pelolla itseään ruokkivan Pennywisen... ei kun siis Parallaxin (äänenä Clancy Brown), joka on yksi surkeimmista supersankarileffojen pahiksista koskaan. Hahmo voi olla sarjakuvissa vaikuttava tapaus, mutta leffassa Parallax on pelkkä avaruuspilvi, jolla on kasvot. Olennosta tulee mieleen Fantastic Four: Hopeasurffarin (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007) säälittävä versio Galactuksesta. On outoa, että Galactuksen herättämän faniraivon jälkeen Green Lanternin tekijät päättivät kokeilla samaa. Parallax ei ole millään lailla uhkaava, vaan lähinnä vain tylsä ja mitäänsanomaton avaruuspieru.

Vielä säälittävämpi on leffan toinen pahis, Peter Sarsgaardin näyttelemä tohtori Hector Hammond, joka altistuu Parallaxin voimalle. Tekijät ovat luultavasti yrittäneet saada Hectorin paisuneen pään näyttämään siltä kuin hänellä olisi valtavat aivot, mutta lopputulos näyttää siltä kuin Hectorilla olisi jättimäiset kivekset otsan paikalla. Hahmo on ällöttävä, mutta täysin vääristä syistä. Rikollisneron sijaan Sarsgaard saa Hectorin tuntumaan limaiselta äijältä, joka metsästää nuoria tyttöjä internetissä valeprofiilien avulla. Sarsgaard ylinäyttelee minkä ehtii ja aiheuttaa suurta myötähäpeää ja epämiellyttävyyttä koko ajan. Hectorkin on yksi huonoimmista pahishahmoista.
     Hectorin ja Halin lisäksi muita ihmishahmoja ovat sankarin pakollinen ihastus Carol Ferris (Ryan Reynoldsin nykyinen vaimo Blake Lively; pari tapasi tämän leffan kuvauksissa ja nyt heillä on kolme lasta), Hectorin isä senaattori Hammond (Tim Robbins), tekniikkanero Thomas (Taika Waititi) ja avaruuden olentoja etsivä Amanda Waller (Angela Bassett). Carol on todella mitäänsanomaton tapaus ja Lively joutuu tyytymään osaansa neitona pulassa. Mestariteoksesta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) tuttua Robbinsia harvemmin näkee enää missään ja onkin mukavaa, että hän on tässä edes hetken. Waititi sopii erittäin hyvin nörtiksi, muttei pääse päästämään valloilleen komediallista nerouttaan, minkä hän on viime vuosien aikana osoittanut. Bassett taas jää täysin tylsäksi osassaan.

Kuluneen vuosikymmenen aikana olen pitänyt Green Lanternia ns. "guilty pleasure" -elokuvana. Olen tiedostanut sen kökköyden, mutta samalla se on viihdyttänyt minua. Joka katselukerran jälkeen olen kuitenkin pitänyt filmistä yhä vain vähemmän ja kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen voin vain todeta, että onhan tämä huono leffa. Jos Green Lantern olisi ilmestynyt 2000-luvun alussa X-Menin (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen (Spider-Man - 2002) yhteydessä, voisi se toimia modernin supersankarielokuvien aikakauden prototyyppinä. Siinä on samanlaista itsensä etsimistä ja tiettyä yksinkertaisuutta tarinankerronnassa. Tehosteetkin näyttävät siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta palataan niihin myöhemmin kunnolla. Kuitenkin kun elokuva tehtiin useampi vuosi myöhemmin, jolloin Marvelin elokuvauniversumi oli alkanut Iron Manin (2008) myötä ja maailmaa järisyttänyt Yön ritarikin (The Dark Knight - 2008) oli ilmestynyt, tuntuu Green Lantern todella alkeelliselta rainalta. Elokuvasta paistaa läpi se, kuinka vaikea sen työprosessi oli ja lopputulos onkin hätäisesti tehty.

Vihreän Lyhdyn joukkojen lisäksi elokuva tuntuu myös haaskaavan paljon tämän intergalaktisen maailman kiehtovuudesta. Joukkoihin kuuluvat sankarit saavat käyttöönsä tahdonvoiman, minkä avulla he voivat luoda mitä tahansa he keksivätkään. Tätä kykyä käytetään harmillisen mielikuvituksettomiin ratkaisuihin ja siinä, missä filmin pitäisi revitellä oikein antaumuksella, se pidättelee itseään ja tarjoaa todella tylsiä juttuja. Toimintakohtaukset ovat pliisuja kaikin puolin ja esimerkiksi eräs helikopterikohtaus on lähinnä naurettava. Surkeat pahikset tekevät taisteluista entistä kehnompia, etenkin kun loppuhuipennuksena taistellaan jättimäistä avaruuspilveä vastaan. Vau. Komediapuoli on vaisua ja draamapuoli tylsistyttää. Dramaattiset keskustelut ovat puisia ja varsinkin niistä huomaa, kuinka vähän leffa saa välittämään hahmoistaan. Ehdoton suosikkihetkeni filmistä on harjoittelukohtaus, missä Sinestro treenaa Halia. Kohtauksessa on erityisen toimivaa, kuinka Sinestro hyödyntää Halin luomuksia Halia vastaan. Harmi vain, että tämäkin huippuhetki loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Yksi suurimmista pettymyksistäni itselle elokuvassa on se, että sen on ohjannut Martin Campbell. Vain viisi vuotta aiemmin Campbell oli tehnyt Casino Royalen, mielestäni kirkkaasti parhaimman James Bond -elokuvan, mikä on mielestäni myös yksi parhaista toimintaelokuvista koskaan. Campbell oli tehnyt myös 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995), mikä on sekin mahtava Bond-filmi. Miten helvetissä hän voi niiden jälkeen tehdä jotain näin huonoa? Campbell ei tunnu tietävän yhtään mitä tehdä filmin kanssa ja veikkaankin Warner Brosilla olleen näppinsä pelissä, kuten yhtiö on tunnetusti kontrolloinut monia tämän jälkeen ilmestyneitä DC:n sarjakuviin perustuvia filmejä. Campbellin työhön on myös vaikuttanut Berlantin, Greenin, Guggenheimin ja Michael Goldenbergin kömpelö ja hutiloiden tehty käsikirjoitus. Sentään Green Lantern on kelvollisesti kuvattu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat... ja siihen ne tekniset kehut sitten jäävätkin.

Kuten jo totesin, elokuvan tehosteet näyttävät siltä kuin filmi olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, 2000-luvun alussa. Taustat ovat kuin Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiasta, eivätkä avaruuden olennotkaan vakuuta. Erikoistehosteet näyttävät todella videopelimäisiltä ja on vaikea ymmärtää, minne elokuvan suuri 200 miljoonan dollarin budjetti on tuhlattu. Ei ainakaan efekteihin. Yksi typerimmistä päätöksistä on ollut tehdä Halin Vihreä Lyhty -asu kokonaan digitaalisesti. Sen huomaa kaiken aikaa ja hölmösti tehty digipuku ja etenkin todella huonosti toteutettu diginaamio häiritsevät suuresti. Miksei Reynoldsia vain puettu vihermustaan kokovartaloasuun ja tehostettu sitä tietokoneella, jotta asu näyttäisi loistavan ja olevan täynnä energiaa? Miksi tekijät päättivät tehdä kaula-aukosta niin omituisen? Ja miksi Hectorilla on kivespussi otsan tilalla?!

Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi Extended Cut, minkä suurin ero teatteriversioon on pitkä takaumakohtaus elokuvan alussa Halista lapsena. Kohtaus tavallaan tuo oman lisänsä hahmoon, mutta se ei istu mukaan lainkaan ja on täysin ymmärrettävää, miksi se leikattiin teatteriversiosta pois. Lisäksi Hal käy pidemmän keskustelun Jim-veljensä (Nick Jandl) kanssa - mikä on jälleen jotain, mikä kannattikin poistaa leffasta.

Yhteenveto: Green Lantern on harmillisen kehno supersankariraina, joka haaskaa potentiaalisen sankarinsa ja kiehtovan ideansa. Ryan Reynolds sopii kelvollisesti päärooliin Hal Jordaniksi, mutta sekin riemu loppuu, kun Reynolds nähdään jatkuvasti kökösti tehdyssä digitaalisessa sankariasussa. Elokuvan tehosteet eivät ole kestäneet aikaa ja erityisesti pääpahis Parallax on surkuhupaisa ilmestys. Ihmisvihollinen tohtori Hammond on kyllä karmiva, mutta kaikista vääristä syistä. Hahmon maskeeraukset ovat kamalat ja Peter Sarsgaardin roolityö herättää lähinnä mielikuvia limaisista perversseistä. Toimintakohtaukset näitä surkeita pahiksia vastaan ovat mitäänsanomattoman tylsiä. Romanttinen puoli Blake Livelyn esittämän Carolin kanssa ei toimi, eikä Livelyn ja Reynoldsin väliltä oikein löydy kemiaa - siitäkin huolimatta, että he päätyivät oikeasti seurustelemaan filmin myötä, joten todellista säpinää oli ilmassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja filmistä huokuu samanlaista alkeellisuutta kuin noin kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneistä supersankarileffoista, jotka vasta alkoivat kokeilemaan, kuinka siirtää nämä sarjakuvahahmot valkokankaille. Green Lanternista puuttuu kuitenkin täysin kahden ensimmäisen X-Menin ja Spider-Manin vetovoima ja viehätys. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa hahmo (ainakin joku versio hahmosta) saisi ansaitsemansa filmatisoinnin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa, mitä emme luultavasti koskaan tule näkemään. Ehkä ihan hyvä niin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Green Lantern, 2011, Warner Bros., DC Entertainment, DC Comics, De Line Pictures, Envy Studios

Arvostelu: Boyz n the Hood - kulman kundit (Boyz n the Hood - 1991)

BOYZ N THE HOOD - KULMAN KUNDIT

BOYZ N THE HOOD

Ohjaus: John Singleton
Pääosissa: Cuba Gooding Jr., Ice Cube, Laurence Fishburne, Angela Bassett, Morris Chestnut, Nia Long, Tyra Ferrell, Desi Arnez Hines II, Baha Jackson, Redge Green, Debrick D. Gobert, Baldwin C. Sykes ja Regina King
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Boyz n the Hood - kulman kundit on edesmenneen ohjaaja-käsikirjoittaja John Singletonin esikoiselokuva. Singleton kirjoitti käsikirjoituksen alunperin pääsykoetehtävänä elokuvakouluun. Teksti kulki nimellä "Summer of 84" ja se pohjautui Singletonin lapsuuteen. Vuosien varrella hän työsti tekstiä lisää ja lopulta myi sen Columbia Picturesille, mutta sillä ehdolla, että hän saisi itse myös tehdä elokuvan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 1990 ja lopulta Boyz n the Hood - kulman kundit sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 13. toukokuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli budjettiinsa verrattuna iso menestys, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Itse en ollut nähnyt Boyz n the Hood - kulman kundeja aiemmin, mutta olin tiennyt elokuvasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen vihdoin ja arvostelemalla sen.

Los Angelesin South Centralissa kolme lasta kasvavat aikuisiksi rikollisuuden, murhan ja huumeiden keskellä.

Boyz n the Hood - kulman kundit keskittyy kolmeen nuoreen, jotka ovat joutuneet kasvamaan vaarallisissa olosuhteissa, mikä on vaikuttanut jokaiseen heistä eri tavoin. Tre Styles (aikuisena Cuba Gooding Jr. ja lapsena Desi Arnez Hines II) yrittää selvitä parhaansa mukaan siihen asti, että voisi muuttaa pois alueelta. Darrin "Pullapoika" Baker (aikuisena Ice Cube ja lapsena Baha Jackson) on ajautunut rikollisille poluille ja viettänytkin aikaa vankilassa. Hänen veljensä Ricky Baker (aikuisena Morris Chestnut ja lapsena Donovan McCrary) haaveilee jalkapalloilijan urasta, mutta pelkää, ettei hänellä ole siihen mahdollisuutta lähtökohtiensa vuoksi. Yllättävänkin hyvät lapsinäyttelijät saavat välittömästi katsojan sympatiat puolelleen, sillä he tulkitsevat karuissa oloissa kasvamista pelottavankin uskottavasti. Siitä Gooding Jr:n, Ice Cuben ja Chestnutin on hyvä jatkaa hahmojen esittämistä, kun he alkavat olla aikuistumisen kynnyksellä. Yllätyin todella paljon, kuinka hienoa työtä Ice Cubekin tekee leffassa. En ole koskaan ollut erityisen vaikuttunut hänestä näyttelijänä, mutta tässä hän osoittaa lahjansa.
     Elokuvassa nähdään myös Angela Bassett ja Laurence Fishburne Tren vanhempina, Tyra Ferrell Bakerin veljesten äitinä, Redge Green, Dedrick D. Gobert ja Baldwin C. Sykes Tren, Darrinin ja Rickyn kanssa hengailevina Chrisinä, Dookyna ja Monsterina, Nia Long Tren tyttöystävänä Brandina, sekä Regina King Trestä kiinnostuneena Shalikana. Sivunäyttelijöistä upeimman roolityön tekee Fishburne Tren isänä, Furious Stylesina, joka yrittää kasvattaa pojastaan kunnon miestä vaikka väkisin. Fishburne suorastaan huokuu karismaa ja auktoriteettia roolissaan.

Alusta alkaen on selvää, että Boyz n the Hood - kulman kundien tarina on erittäin tärkeä ja henkilökohtainen ohjaaja-käsikirjoittaja John Singletonille, jolta löytyy paljon painavaa sanottavaa "amerikkalaisesta unelmasta". Hän todella haluaa näyttää tällaisten "hoodien" karua menoa, missä monet lapset joutuvat kasvamaan, eikä ketään tunnu kiinnostavan. Jopa virkavalta kohtelee näiden katujen kasvatteja kuin roskaa. Ei olekaan mikään ihme, että rikollisuus kukoistaa tällä alueella. Furious Stylesin repliikkien kautta Singleton kommentoikin leffassa sitä, kuinka valkoiset vallanpitäjät sulkevat mustat omalle alueelleen, missä he voivat tappaa toisensa, eivätkä siten olisi valkoisten ongelmana. Meno on traagista läpi elokuvan ja katsoja herkistyy helposti useaan otteeseen - etenkin he, jotka ovat joutuneet elämään vastaavissa oloissa.

Rankasta kertomuksestaan ja traagisista tapahtumistaan huolimatta elokuvasta löytyy paljon sydäntä. Kolmen ystävyksen veljellinen rakkaus toisiaan kohtaan puskee esiin läpi leffan ja karuuden vastakohtana on jopa kauniita hetkiä. Niin kauniista, liikuttavista kuin kauheista kohdista löytyy jotain todella voimakasta. Tunnelma onkin kaikin puolin vahvasti rakennettu. Jo sen ansiosta leffa nappaa mukaansa ja se pitää yhä vain tiukemmin mukanaan, mitä enemmän näistä hahmoista alkaa välittämään. Heidän kasvukertomustaan voisi seurata vieläkin kauemmin. Lapsinäyttelijät olivat niin hyviä, että olisin ihan hyvin voinut katsoa vielä ainakin toiset puoli tuntia pelkästään heidän puuhiaan. Etenkin kun juuri heidän kohdallaan karu kasvuympäristö korostuu tosissaan. He puhuvat asioista, mitkä omaan korvaan kuulostavat kauheilta, mutta heille se on niin arkipäiväistä, että he tajuavat vasta kasvaessaan, kuinka kamala heidän kasvuympäristönsä onkaan ollut. Kaikki tämä johtaa lopulta erittäin iskevään lopetukseen, mikä jättää aika tyhjän olotilan, sillä tietää, että on kokenut jotain hyvin vaikuttavaa.

Vaikuttavuutta vain vahvistaa se, kuinka aidolta kaikki tuntuu. Singletonin ammentaessa omasta elämästään, näkemisistään ja kokemisistaan, hän onnistuu välittämään katsojalle sen tunteen, millaista on elää tällä tavalla. Hän ei pelkää näyttää vaikeita asioita, mutta samalla hän pyrkii sanomaan kaiken aikaa, kuinka väärin tämä on ja kuinka asioiden pitää muuttua. Singletonin työ on niin erinomaista, ettei ihme, että hän nappasi Oscar-ehdokkuudet käsikirjoituksellaan ja ohjauksellaan. Hän on itse asiassa edelleen, 30 vuotta myöhemminkin nuorin parhaan ohjauksen Oscar-ehdokas, saatuaan ehdokkuuden vain 24-vuotiaana! Boyz n the Hood - kulman kundit on myös mainiosti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteilla ja puvustuksella korostetaan likaista ja köyhää naapurustoa. Myös äänimaailma on oivallinen ja Stanley Clarken säveltämät musiikit vain lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Boyz n the Hood - kulman kundit on hieno draamaelokuva, joka tekee suuren vaikutuksen todellisuuden tunteellaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja John Singleton on ammentanut filmiin omasta lapsuudestaan ja omista kokemuksistaan, tehden lopputuloksesta todella voimakkaan ja henkilökohtaisen. Singleton ei pelkää näyttää karuakin menoa, tehden katsojan olosta tarkoituksellisesti epämiellyttävän useassa kohtaa. Hän kritisoi monia asioita filmillään ja teoksessa on paljon painoarvoa. Karuuksien onnistuneena vastapuolena on oikeaa kauneutta ja herkkyyttä. Päähahmojen veljeydellinen rakkaus on aidosti liikuttavaa ja Cuba Gooding Jr., Ice Cube ja Morris Chestnut hoitavat kaikki hommansa hyvin - kuten tekevät myös hahmoja lapsina näyttelevät Desi Arnez Hines II, Baha Jackson ja Donovan McCrary. Kyseessä on merkittävä teos, mikä tuntuu valitettavasti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen ajankohtaiselta. Suosittelenkin erittäin lämpimästi Boyz n the Hood - kulman kundeja aivan kaikille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Boyz n the Hood, 1991, Columbia Pictures