Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista, kausi 2 (Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles - 2025) - sarja-arvostelu

TARINOITA TEINI-IKÄISISTÄ MUTANTTININJAKILPIKONNISTA - KAUSI 2

TALES OF THE TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES

Luojat: Christopher Yost ja Alan Wan

Näyttelijät: Brady Noon, Micah Abbey, Nicolas Cantu, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Craig Robinson, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Christopher Mintz-Plasse, Austin Post, Alex Hirsch, Carlin James, Jamila Velasquez, David Krumholtz, Seth Rogen, Peter Stormare, Ralph Ineson, Kieran Culkin, Fred Armisen, Fred Tatasciore, Pete Davidson, Alanna Ubach, Heidi Gardner ja Ike Barinholtz

Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, komedia

Jaksomäärä: 12

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 6

Peter Lairdin ja Kevin Eastmanin luomiin sarjakuvahahmoihin perustuva animaatioelokuva Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023) oli hitti, joten sille päätettiin jatko-osan lisäksi tehdä myös lisäosa animaatiosarjan muodossa. Elokuussa 2024 ilmestynyt Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi menestyi tarpeeksi hyvin, jotta sarjalle päätettiin tehdä jatkoa. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja Yhdysvalloissa sarjan toinen tuotantokausi jo joulukuussa, mutta vasta nyt se on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta. Itse mielsin sarjan avauskauden pienoiseksi pettymykseksi, mutta odotin silti toiveikkaana toisen kauden ilmestymistä. Katsoinkin koko kakkoskauden muutamassa päivässä heti sen ilmestyttyä.

Kilpikonnaveljekset Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo päätyvät erilaisiin mutantteja ja ninjoja sisältäviin seikkailuihin.

Sarjan keskiössä ovat tietenkin ne teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, eli sinihuivinen ja katana-miekkoja käyttävä johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varustettu äksy Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvaa heilutteleva älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuja käyttävä hassuttelija Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Kuten viime kaudella ja sitä ennen Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -elokuvassa, hahmoissa painotetaan jälleen heidän teini-ikäisyyteensä ja tiettyyn kokemattomuuteensa sankaritekojen suhteen. Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo ovat aina yhtä ilahduttava nelikko erilaisine persoonineen ja jos jossain kakkoskausi on jo mielestäni parempi kuin edeltäjänsä, niin se pitää nelikon tiiviimmin yhdessä, sarjan avauskauden pistettyä hahmot jatkuvasti erilleen omiin sooloseikkailuihinsa.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös kilpikonnien isänä ja mentorina toimiva Tikku-rotta (Fred Tatasciore), reportteri April O'Neil (Ayo Edebiri), sekä muut mutantit, Pete-pulu (Christopher Mintz-Plasse), Leatherhead-alligaattori (Rose Byrne), Wingnut-lepakko (Natasia Demetriou) ja Ray Fillet -rausku (Austin Post). Vastaansa Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo saavat muun muassa Teinimutanttininjakilpikonnat 2 ja mönjän salaisuus -elokuvaa (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991) varten luodut näykkijäkilpikonna Tokkan (Peter Stormare) ja susi Rahzarin (Ralph Ineson).

Tarinoita teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista -sarjan avauskausi jätti minut tosiaan hieman kylmäksi, koska minua turhautti sarjan jatkuva tapa pistää päänelikko erilleen, seikkailemaan muiden mutanttihahmojen kanssa. Tämä taisi herättää närää monissa muissakin katsojissa, koska kakkoskaudella Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo toimivat tiiviimmin tiiminä, siitäkin huolimatta, että jokainen heistä kertoo kauden varrella oman tarinansa. Se, mikä minua yhä häiritsee tällä kakkoskaudella on se, että jaksojen tapahtumat eivät tapahdu "oikeasti", vaan yksi tarinoista on Leonardon satuilu päiväkirjaansa, toinen taas on Michelangelon improvisaatioesitys ja niin edelleen. Miksi? Mikseivät nämä tapahtuvat voi oikeasti tapahtua näille hahmoille?

Tästä turhauttavasta puolesta huolimatta tykkäsin kyllä tästä kakkoskaudesta. Kausi on jaettu neljään osaan, eli jokaisen kilpparin omalle tarinalle on omistettu kolme jaksoa. Nämä kolmen jaksot ryppäät ovatkin sopivia paketteja, jotka katsoo sujuvasti esimerkiksi peräkkäisinä päivinä. Tarinat ovat viihdyttäviä, hauskoja, perheen pienimmille kenties jopa jännittäviä ja ne sisältävät vauhdikasta toimintaa. Oma suosikkini oli toisena tuleva Donatellon tarina, jossa aiemmin mainitsemani Tokka ja Rahzar esiintyvät, mutta pidin kolmesta muustakin kertomuksesta. Nyt minua harmittaa, että Nickelodeon päätti lopettaa sarjan tähän. Onneksi Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -leffan varsinainen jatko-osa ilmestyy jo ensi vuoden elokuussa. Kenties sitä odotellessa pelaan vihdoin näihin leffoihin ja sarjaan liittyvän Mutants Unleashed -videopelin (2024) loppuun...

Visuaalisesti sarja jatkaa ykköskauden linjalla. Animaatiojälki ei ole yhtä yksityiskohtaista kuin Mutant Mayhem -leffassa, mutta näyttää silti kivalta tietyn nykivyydenkin kera. Näille kilpparituotannoille ominainen vekkuli luonnosmaisuus on läsnä ja pidän siitä, kuinka kuvista ei juuri suoria viivoja löydy, vaan rakennuksetkin on tarkoituksellisesti piirretty vähän siihen suuntaan. Hahmot näyttävät hupaisilta ja kausi on ilahduttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu Matt Mahaffeyn säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles, Yhdysvallat, 2024-2025, Nickelodeon Animation Studios, Point Grey Pictures

Arvostelu: Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024)

ORION JA PIMEYS

ORION AND THE DARK

Ohjaus: Sean Charmatz

Pääosissa: Jacob Tremblay, Paul Walter Hauser, Mia Akemi Brown, Angela Bassett, Natasia Demetriou, Golda Rosheuvel, Nat Faxon, Ike Barinholtz, Aparna Nancherla, Colin Hanks, Carla Gugino, Matt Dellapina, Jack Fisher ja Werner Herzog

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Orion and the Dark, eli suomalaisittain Orion ja Pimeys perustuu Emma Yarlettin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2014. DreamWorks-yhtiöllä kiinnostuttiin Yarlettin kirjasta ja yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet animaatioadaptaatiota varten. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Orion ja Pimeys on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Yarlettin kirja ei ole tuttu, mutta innostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Katsoinkin Orionin ja Pimeyden Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.

Nuori Orion-poika pelkää aika lailla kaikkea, eritoten pimeää. Eräänä yönä hän joutuu kohtaamaan pelkonsa, kun itse Pimeys saapuu hänen luokseen ja pyytää Orionia viettämään yön hänen seurassaan, nähdäkseen, ettei pimeässä ole oikeasti mitään pelättävää.

Elokuvan keskiössä ovat sen nimen mukaisesti aika lailla kaikkea pelkäävä poika Orion (äänenä Jacob Tremblay) ja itse Pimeys (Paul Walter Hauser), joka yhtenä yönä saapuu Orionin huoneeseen, kyllästyneenä pojan jokailtaiseen valitukseen pimeästä. Orion on hupaisa ja monille myös enemmän tai vähemmän samaistuttava hahmo, neuroottisen pojan ahdistuessa ties mistä luokan edessä puhumisesta puhelimien radiosäteilyyn, meressä uiviin haikaloihin ja kesken matkan potentiaalisesti hajoaviin luokkaretkibusseihin. Pimeys taas on rento heppu, joka haluaa näyttää Orionille, ettei pimeässä ole mitään pelättävää. Tämän pidettävän kaksikon yölliseen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pimeyden kanssa öisin kulkevat Nukku (Natasia Demetriou), joka pistää ihmiset unten maille, Unetar (Angela Bassett), joka loihtii ihmisten unet, Rauha (Aparna Nancherla), joka yrittää varmistaa hiljaisuuden öisin, heidän työtään häiritsevät Unettomuus (Nat Faxon), joka saapuu juuri nukahtamisen hetkellä kuiskailemaan ihmisten korviin ahdistuksen aiheita, jotka takuulla valvottavat kuulijaansa ja Selittämättömät äänet (Golda Rosheuvel), joka on omiaan lietsomaan Orionin kaltaisten lasten pimeänpelkoa. Ja sitten on myös koko poppoon arkkivihollinen, eli Valo (Ike Barinholtz). Sivuhahmoista tulee herkästi mieleen Pixarin Inside Out - Mielen sopukoissa -elokuvan (Inside Out - 2015) monenkirjava joukko ja vaikka etenkin Nukun kyseenalaiset metodit tarjoavat hyvää huumoria, jää poppoo hieman tylsäksi.

Orion ja Pimeys on tähän mennessä alkuvuoden isoin pettymys itselleni. Kaikki vaikutti ennakkoon lupaavalta ja ensimmäisen puoliskonsa ajan leffa on oikein mainio. On huvittavaa ja paikoin samaistuttavaa kuunnella Orionin kertojaääntä, tämän avatessa erilaisia fobioitaan. Homma menee aavistuksen pidemmälle kuin lastenleffoissa yleensä ja elokuva tarttuu kypsemmin esimerkiksi ahdistukseen. Kun Pimeys saapuu ja nappaa Orionin mukaansa yölliseen seikkailuun, meno viihdyttää mukavasti. Sen enempää ei kannata kaiken logiikkaa jäädä pohtimaan, mutta homma toimii menevästi.

Sitten suurin piirtein puolen välin paikkeilla jotain tapahtuu ja oivallisesti käynnistynyt elokuva tekee aikamoisen mahalaskun. Varsin suoraviivaisesti edennyt leffa lähtee kikkailemaan kerronnallaan ja kohtaus kohtaukselta kadottaa punaista lankaansa. Kaikki on sujunut hyvin ja Orion alkaa vähitellen hoksaamaan Pimeyden pointtia, mutta sitten mukaan on täytynyt kirjoittaa konflikti ja siinä kohtaa leffa kaatuu. Konflikti on heitetty mukaan kehnosti, vieden hahmojen kehitystä roimasti taaksepäin. Siitä eteenpäin leffa muuttuu totaaliseksi tajunnanvirtaryöpytykseksi, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että tekijät saisivat palautettua homman takaisin raiteilleen. Näin ei kuitenkaan käy, vaan leffa puskee mukaan toinen toistaan tyhmempiä vetoja. Sekava kerronta yhdistettynä kädenlämpöiseen ja kömpelöön filosofisuuteen eksistentiaalisista asioista tuntuu kuin köyhän miehen Charlie Kaufmanilta, enkä voinut uskoa silmiäni elokuvan päätyttyä, kun lopputeksteissä seisoo, että käsikirjoitus on itse Kaufmanin käsialaa. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Kaufmanin töistä Tahrattomasta mielestä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) nukkeanimaatio Anomalisaan (2015) ja myöskin Netflixissä julkaistuun I'm Thinking of Ending Thingsiin (2020). Orionia ja Pimeyttä katsoessani olin pöyristynyt Kaufmanin käsikirjoituksen kasvavasta kehnoudesta.

Asiaa ei varmasti auta, että ohjaajana toimii ensikertalainen Sean Charmatz. Kaufmanin tekstit voivat olla haasteellisia kokeneemmallekin tekijälle ja osaamattomissa käsissä potentiaalisesti laadukaskin kirjoitus voi romahtaa toteutusvaiheessa. Oli syypää Kaufman tai Charmatz tai molemmat, lopputulos tuntuu samanaikaisesti turhan monimutkikkaalta ja sekavalta lapsille, että hieman liian lapselliselta ja pliisulta aikuisille. Sentään Orion ja Pimeys on visuaalisesti miellyttävä alusta loppuun. Animaatiojälki mukailee lasten satukirjojen kuvituksia. Luonnosteleva piirrostyyli yhdistettynä oivaan värienkäyttöön ja kekseliäisiin yksityiskohtiin ihastuttaa silloin, kun tarinalliset ratkaisut turhauttavat. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu sen rinnalle ja Kevin Laxin ja Robert Lydeckerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orion and the Dark, 2024, DreamWorks Animation, Mikros Animation