Arvostelu: Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997)

HUOMINEN EI KOSKAAN KUOLE

TOMORROW NEVER DIES

Ohjaus: Roger Spottiswoode
Pääosissa: Pierce Brosnan, Jonathan Pryce, Michelle Yeoh, Teri Hatcher, Götz Otto, Ricky Jay, Judi Dench, Desmond Llewelyn, Samantha Bond, Joe Don Baker, Vincent Schiavelli, Colin Salmon, Geoffrey Palmer, Julian Fellowes, Gerard Butler ja Hugh Bonneville
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Huominen ei koskaan kuole on 18. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Kuusi vuotta Timothy Daltonin viimeisen Bond-leffan, 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) jälkeen tehty Bond-filmi, Pierce Brosnanin tähdittämä 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys. Tekijät kokivat suurta painetta toistaa elokuvan suosio, etenkin kun sarjan luonut Albert R. Broccoli oli juuri menehtynyt. Jatkoa alettiinkin tekemään suurella kiireellä, mikä myös nosti filmin budjetin huomattavasti korkeammaksi kuin sarjan aiempien osien. 007 ja kultaisen silmän ohjaaja Martin Campbell ei halunnut jatkaa sarjan parissa, joten uudeksi tekijäksi palkattiin nopeasti Roger Spottiswoode. Elokuvan käsikirjoitusta työstettiin vimmalla, mutta kesti kauan, kunnes siihen oltiin tyytyväisiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1997 ja lopulta Huominen ei koskaan kuole onnistuttiin vielä julkaisemaan saman vuoden joulukuussa. Vaikka elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja se jäi lipputuloissa todella pahasti samaan aikaan ilmestyneen Titanicin (1997) jalkoihin, se oli silti iso menestys. Itse näin filmin lapsena samana kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen kerran tai kaksi uudestaan. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Noin viikko 007 ja kultaisen silmän jälkeen katsoinkin Huominen ei koskaan kuole.

MI6:n salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan mediamoguli Elliot Carverin bisneksiä. Carverin uutislehti Huomisen uutiset tekee juttuja tragedioista niin nopeasti, että MI6 epäilee Carverin liittyvän tapaturmiin jollain tavalla...

Pierce Brosnan tekee paluun agentti 007:n eli James Bondin rooliin ja tarjoaa toistamiseen erittäin mainion suorituksen. Brosnan on vielä paremmin kotonaan roolissa kuin 007 ja kultaisessa silmässä. Brosnan omaksuu yhä vahvemmin hurmurivakoojan ja toimintasankarin osat, yhdistäen ne toimivaksi kokonaisuudeksi. Tässä Bond on entistä isommin toimintasankari - tai millaiseksi sellainen nykypäivänä määritellään. Bond pistää useampaan otteeseen haisemaan erilaisilla aseilla, sekä tekee erilaisia hurjia stuntteja.

Elokuvan pahis on Jonathan Prycen näyttelemä mediamoguli Elliot Carver, Carverin Mediaryhmän johtaja. Kyseessä on pitkästä aikaa todella suuruudenhullu Bond-roisto. Aluksi hahmo tuntuu oudon epärealistiselta, mutta toisaalta on hauska nähdä, kuinka Sean Conneryn Bond-aikojen roistotyyppi on siirretty nykyaikaan... vaikkakin hahmo tuntuu välillä kuuluvan enemmänkin Austin Powersiin kuin James Bondiin. Prycen suunnitelma on monilta osin todella hölmö, mutta samalla hänen Carver-hahmonsa viestii satiirin keinoin uutisoinnin ja etenkin feikki-uutisten vaikutuksesta. Käsiteltävä asia onkin kenties vielä ajankohtaisempi nykypäivän some-aikana. Pryce sopii erinomaisesti itsestään aivan liian paljon luulevan bisnesmiehen rooliin ja vaikkei hän ole millään lailla fyysinen uhka Bondille, on hän omalla tavallaan hyvä vastus. Carverin pähkähullujen ideoiden toteutuksessa auttavat mm. tietokonevelho Gupta (Ricky Jay), lihaksikas kätyri Stamper (Götz Otto), sekä kidutusekspertti Kaufman (Vincent Schiavelli).
     Perinteisiä "Bond-tyttöjä" ovat tällä kertaa Carverin vaimo Paris Carver (Teri Hatcher), joka ei tietenkään voi vastustaa vakoojaa, sekä kiinalaisvakooja Wai Lin (Michelle Yeoh), joka ei todellakaan kaipaa Bondin apua, vaan on lähitappeluissa vielä 007:ääkin tehokkaampi. Wai Lin on toimiva pari Bondille ja on yllättävänkin mielenkiintoista seurata, kuinka he vähitellen lämpenevät toisilleen. Yeoh on vakuuttava toimintasankarina ja Hatcherkin on kelpo omassa osassaan.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi MI6:n johtaja M (mahtava Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), sekä Bondin vempaimet suunnitteleva Q (aina yhtä mainio Desmond Llewelyn). Joe Don Bakerin esittämä CIA-vitsiniekka Jack Wade käy myös piipahtamassa filmissä. Lisäksi elokuvassa nähdään todella pienissä rooleissa hittisarja Downton Abbeyn (2010-2015) luoja Julian Fellowes Iso-Britannian puolustusministerinä, sekä sarjaa tähdittävä Hugh Bonneville ja toimintastara Gerard Butler laivaston miehinä. Sekä Butlerille että Bonnevillelle Huominen ei koskaan kuole on molempien näyttelijäuran toinen elokuvarooli.

Huominen ei koskaan kuole on neljäs peräkkäinen erittäin hyvä James Bond -elokuva. Vaikka Roger Moore olikin erinomainen Bond, hänen filmiensä taso vaihteli huomattavasti, mutta 1980-luvun lopulla sarja lähti selvästi uuteen nousuun Daltonin ja Brosnanin kautta... ainakin näiden neljän elokuvan verran. Ei filmi pääse 007 ja kultaisen silmän tasolle, mutta on se silti erittäin mainio. Heti alussa Huominen ei koskaan kuole nappaa mukaansa vauhdikkaan toimintakohtauksensa ansiosta, eikä elokuvalla ole aikomustakaan tylsistyä sen jälkeen. Elokuva tarjoaa useammankin upean toimintakohtauksen. Etenkin kaikki Vietnamissa tapahtuva on todella koukuttavaa ja näyttävää seurattavaa. Mukana on yksi sarjan hienoimmista takaa-ajoista, mitä onnistutaan vain parantamaan ja parantamaan, mitä pidemmälle se kulkee. Lisäksi Bond saa jälleen uuden huipputeknologisen auton Q:lta ja jos 007 ja kultaisessa silmässä tuli pettymyksenä, ettei Bond käyttänyt autoaan lähes mihinkään, tässä ei voi valittaa samasta. Autoa hyödynnetään todella vaikuttavilla tavoilla ja siihenkin liittyvä toimintakohtaus vain paranee, mitä pidemmälle se kulkee. Kun kyseessä on puhtaampi toimintafilmi kuin monet aiemmista Bond-leffoista, mitkä nojaavat enemmän jännärin suuntaan, on tietty hienoa, kun toimintaan on panostettu näin paljon.

Elokuvasta kyllä löytyy heikkoutensa ja vaikka tavallaan pidän Prycen roistohahmo Carverista, on hänen suunnitelmansa tosiaan aika pöhkö, kun sitä alkaa tosissaan miettimään. Vaikka mukana on hieman vitsailua, leffa on monin tavoin vakava, jolloin Carverin hölmö pahissuunnitelma tuntuu olevan pienessä ristiriidassa elokuvan tunnelman kanssa. Loppupäässä katsoja alkaa ottamaan Carverin ideoita hieman vakavammin, mutta muuten pitkin leffaa saa kohotella kulmiaan. Tämän hölmöyden kuitenkin unohtaa aina, kun elokuva tarjoaa uuden upean toimintakohtauksen. Pitkät taistot pidetään tiivistunnelmaisina, kekseliäinä, jatkuvasti kehittyvinä ja erilaisina toisistaan, aina ihan loppuun saakka, jolloin niitä katsoessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Huominen ei koskaan kuole onkin erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Elokuvan on ohjannut Roger Spottiswoode, joka pistää parastaan toiminnan kanssa ja viihdyttää niin hyvin kuin vain voi. Spottiswoode rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja pitää pakettia taidokkaasti kasassa. Ei olekaan hänen vikansa, että käsikirjoittaja Bruce Feirsteinin teksti sisältää tiettyjä heikkouksia. Feirsteinin puolustukseksi täytyy tosin sanoa, että hän pitää tarinaa toimivasti jatkuvassa liikkeessä, johtaen tapahtumat yhä vain uuteen, päräyttävään taistoon tai takaa-ajoon. Huominen ei koskaan kuole on usein hienosti kuvattu filmi. Etenkin toimintakohtausten aikana on paljon tyylikästä kameratyöskentelyä. Leikkauskin on erittäin sujuvaa. Lavaste-, puvustus-, valaisu- ja maskeeraustiimitkin hoitavat hommansa hyvin ja efektit ovat parantuneet parissa vuodessa 007 ja kultaisen silmän jälkeen. Myös musiikit ovat huomattavasti paremmat ja David Arnold jäi ihan syystäkin sarjan säveltäjäksi useamman elokuvan ajaksi. Arnold tuo omaa särmää tuttuihin sävelmiin ja lisää mukaan myös omia, oivallisesti jumputtavia melodioita. Valitettavasti elokuvan tunnuslaulu, Sheryl Crow'n laulama "Tomorrow Never Dies" on yksi leffasarjan heikoimmista ja ennen kaikkea tylsimmistä. Kappale sai jostain syystä sekä Grammy-, että Golden Globe -ehdokkuudet, mutta täysin ymmärrettävästi hävisi molemmissa Celine Dionin "My Heart Will Go On" -laululle Titanicista. Lopputekstien aikana kuultava k.d. langin laulama "Surrender" on huomattavasti parempi biisi.

Yhteenveto: Huominen ei koskaan kuole on jälleen todella hyvä James Bond -elokuva. Pierce Brosnan näyttää kykynsä toistamiseen ja vakuuttaa toimintasankarina. Leffan toimintakohtaukset ovat vaikuttavia ja erittäin viihdyttäviä. Mukaan mahtuu vangitsevaa takaa-ajoa, mikä vain paranee, mitä pidemmälle se etenee, sekä napakkaa käsirysyä. Itse tarina on mukaansatempaava, vaikka pahiksen suunnitelmat pistävät välillä kohottelemaan kulmia epäuskoisesti. Pryce kuitenkin toimii roiston roolissa, mikä saa antamaan tietyt hölmöydet anteeksi. Michelle Yeoh on nappivalinta toiminnallisen naissankarin osaan. Harmillisesti tämänkertainen tunnuslaulu ei ole kovinkaan kummoinen ja omasta mielestäni lopputeksteissä kuultava "Surrender"-kappale on parempi. Jos pidit 007 ja kultaisesta silmästä ja Brosnanista Bondina, kannattaa katsoa myös Huominen ei koskaan kuole. Se ei ole yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta on se parempi kuin mitä Brosnan seuraavaksi teki Bondina...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tomorrow Never Dies, 1997, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists

Arvostelu: The Invisible Man (2020)

THE INVISIBLE MAN

Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Elisabeth Moss, Aldis Hodge, Harriet Dyer, Storm Reid, Oliver Jackson-Cohen ja Michael Dorman
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

The Invisible Man perustuu H. G. Wellsin kirjaan "Näkymätön mies" ("The Invisible Man") vuodelta 1897. Vuosien varrella Wellsin kirja on kääntynyt useaan otteeseen elokuvamuotoon, tunnetuimpina Claude Rainsin tähdittämä Näkymätön mies (The Invisible Man) vuodelta 1933 ja Kevin Baconin tähdittämä Hollow Man - mies ilman varjoa (Hollow Man) vuodelta 2000. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2007, kun David S. Goyer kiinnitettiin sen tekijäksi. Goyer ei kuitenkaan vienyt projektia eteenpäin ja se pistettiinkin  jäihin. Vuonna 2016 Universal Pictures ilmoitti aloittavansa elokuvasarjan tunnetuimmista elokuvahirviöistään, joiden joukkoon Näkymätön mies kuuluu. Hahmoksi oli jopa kiinnitetty Johnny Depp. Kuitenkin kun Dark Universe -sarjan ensimmäinen osa, The Mummy (2017) sai vastaansa murska-arvostelut, eikä se ollut kummoinen hitti lippuluukuilla, Universal päätti miettiä ideansa uusiksi. Blumhouse-yhtiö nappasikin Näkymättömän miehen uusintaversion ja sen tekijäksi valittiin Leigh Whannell. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 uuden näyttelijäkaartin kera, ilman Johnny Deppiä ja nyt The Invisible Man vuosimallia 2020 saa ensi-iltansa. Itse en ollut kovin innoissani leffasta, sillä sen tuotantoprosessi vaikutti niin epätasaiselta. Vaikka The Mummy ei ollut kaksinen teos, harmittelin, että Dark Universe päättyi, ennen kuin se ehti alkaakaan. Traileritkaan eivät vakuuttaneet minua, joten menin aika alhaisin odotuksin katsomaan The Invisible Mania sen ennakkonäytökseen Finnkino Itiksen mahtavassa IMAX-salissa.

Toksisessa parisuhteessa elävä Cecilia pakenee keskellä yötä ja piiloutuu peloissaan. Pian hän saa kuulla, että hänen väkivaltainen miehensä on tehnyt itsemurhan. Hetken huojennuksen jälkeen Ceciliasta alkaa kuitenkin tuntua, että hänen miehensä on yhä elossa ja vainoaa häntä ilman, että kukaan pystyy näkemään tätä...

The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-) tuttu Elisabeth Moss nähdään leffan pääroolissa Ceciliana. Moss on nappivalinta rooliin, tuoden upeasti esille inhottavat asiat, joita Cecilia koki suhteessaan. Elokuvan ei edes tarvitse näyttää Cecilian miehen Adrianin (Oliver Jackson-Cohen) tekevän mitään pahaa suhteen aikana, vaan Mossin suoritus yksinään saa katsojan ahdistumaan ja pelkäämään. Moss osoittaa hahmonsa pelkotiloja muutenkin hienosti, saaden katsojankin kauhistelemaan. Hahmo on mielenkiintoisesti rakennettu ja hänen matkaansa läpi leffan on kiehtovaa seurata.

Elokuvassa nähdään myös Harriet Dyer Cecilian siskona Alicena, Aldis Hodge etsivä Jamesina, sekä Storm Reid tämän tyttärenä Sydneynä. Sivunäyttelijätkin tekevät oivallista työtä ja heidänkin hahmonsa ovat yllättävän onnistuneet kauhuelokuvan henkilöiksi. Dyer ja Moss sopivat siskoksiksi, kun taas Hodge istuu erinomaisesti poliisin rooliin. Storm Reid oli yksi kamalan Hyppy ajassa -elokuvan (A Wrinkle in Time - 2018) harvoista hyvistä puolista ja osoittaa tässä olevansa kelpo näyttelijänalku, kunhan saa hyvän elokuvan ympärilleen.

The Invisible Man onnistui yllättämään minut todella positiivisesti. En millään uskonut, että filmi olisi kovinkaan kummoinen, mutta kyseessä on pirun hyvä kauhuelokuva, mikä onnistuu monissa asioissa suorastaan täydellisesti. Elokuva osoittaa heti alussa, mistä se on tehty, lähtien käyntiin piinaavan jännittävällä kohtauksella. Heti alussa elokuva onnistui voittamaan minut puolelleen ja mitä pidemmälle leffa eteni, sitä paremmin se imaisi minua mukaansa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Leigh Whannell on ollut mukana työstämässä 2000-luvun kauhun merkkiteoksia, kuten Sawia (2004) ja Riivattua (Insidious - 2010), mutta The Invisible Manissa hän todella näyttää lahjakkuutensa. Tunnelma on huikean hyvin rakennettu. Painostava henki on kaiken aikaa läsnä ja vain voimistuu, mitä enemmän kummallisia asioita alkaa tapahtumaan.

Yölliset kohtaukset, missä päähenkilö astelee pimeydessä hiljaa ympäri taloa, mielletään helposti kauhun kliseeksi, mutta Whannell onnistuu tuomaan niihin jotain erikoisen raikasta. Nämä kohtaukset ovat aidosti pelottavia ja Whannell todella ymmärtää, kuinka jokin näkymätön on paljon karmivampi uhka kuin demoni tai jokin muu hirviö. Kohtausten tehokkuutta lisää hämmästyttävän taidokas kameratyöskentely. Todella pitkät, Ceciliaa seuraavat kuvat herättävät vahvemmin tunteen siitä kuin olisi itse tapahtumissa mukana ja se jos mikä tekee kohtauksista vieläkin jännittävämpiä. Suorastaan rakastan sitä, ettei elokuva sorru käyttämään typeriä äkkisäikäytyksiä, kuten suuri osa nykypäivän kauhusta. Mukana on kyllä pari äkillistä pelottelua, mutta yksi niistä on niin mestarillisesti pohjustettu ja tunnelma niin hienosti kasvatettu, että se on esimerkillinen tapa käyttää böö-säikäytystä.

Lisäksi Whannell hyödyntää yhtä kauhun parhaista puolista, eli psykologista pelkoa. Paikoitellen elokuva toimii vertauskuvana henkisille arville, mitä tällainen kauhea parisuhde teettää uhrille. Kuinka pahan tekijä tuntuu seuraavan kaikkialle ja pitävän uhria otteessaan, vaikka tätä ei näy missään. Välillä katsoja saattaakin pohtia, onko elokuvassa edes mitään näkymätöntä miestä, vai kuvitteleeko Cecilia kaiken? Tämä psykologinen puoli tuo filmiin tehokkaan lisävahvuuden, mikä nostaa sen tasoa entistä korkeammalle. Heikkouksina leffasta on pakko sanoa, että tietyt juonenkäänteet ovat liiankin arvattavia, toisin kuin Whannell on tainnut toivoa. Loppupää ei myöskään ole enää yhtä tehokas kauhupuolellaan. Lopussa vahvuutena on kuitenkin edelleen mukaansatempaava tarina ja hyvät hahmot, joiden takia on pakko nähdä, miten hommassa lopulta käy?

Whannell tekee siis ohjaajana erinomaista työtä, rakentaen tunnelmaa paremmin kuin hän on koskaan ennen tehnyt. Hänen käsikirjoituksesta löytyy omat kompastuskivensä, mutta siitä huolimatta paketti pysyy hienosti kasassa. Tekninen toteutus ansaitsee valtavat kehut, sillä harvemmin kauhuelokuvat ovat näin upeasti tehtyjä. Kuvaus todella on fantastista läpi elokuvan. Kuvien sommittelu on huolellista ja etu- ja taka-alaa hyödynnetään tyylikkäästi. Kamera-ajot ovat täysin sulavia ja etenkin todella pitkissä kuvissa liike vain tehostaa tunnelmaa. Valaisu on tietty tärkeä osanen kauhuelokuvaa ja sekin on tässä erittäin onnistunutta. On hieman ironista todeta, että The Invisible Man on niitä kauhuleffoja, missä katsojan annetaan nähdä asiat, eikä peitetä niitä pimeyteen... vaikkakaan itse uhkaa ei näe. Leikkaus on sujuvaa ja kauhuelokuvaksi The Invisible Man toimii hyvin kahden tunnin kestossaan. Lavasteet ja asut ovat oivallisesti toteutetut ja efektitiimi on tehnyt taidokasta työtä. Äänimaailma on huikeasti rakennettu kaikenlaisten lattialautojen narinoiden, tuulen hiljaisen äänen, painostavan hengityksen, sun muun kautta. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikitkin yllättävät laadukkuudellaan, mutta elokuvan äänipuoli on kuitenkin tehokkaimmillaan pelkkien efektien varassa.

Yhteenveto: The Invisible Man on yllättävän erinomainen kauhuteos. Ohjaaja-käsikirjoittaja Leigh Whannell näyttää tosissaan kyntensä ja rakentaa tunnelmaa upeasti. Whannell ei luota typeriin äkkisäikäytyksiin, vaan luo hitaasti painostavaa ja jopa piinaavaa henkeä. Pitkät, hitaat kuvat, joissa Cecilia kävelee pimeässä talossa, ovat todella ahdistavia. Filmissä on myös panostettu psykologiseen kauhuun, mikä vain tehostaa pelottavuutta. Elokuvassa käsitellään kiehtovin tavoin toksisia parisuhteita ja se välittää inhottavan tunteen ilman, että elokuvan tarvitsee näyttää, mitä suhteessa on tapahtunut. Elisabeth Moss loistaa pääroolissa ja tuo Cecilian kokemat tunteet hienosti esiin. Teknisesti elokuva on todella vaikuttava upean visuaalisen ilmeensä, pitkien kuviensa ja karmivan äänimaailmansa kautta. Tietyt käänteet eivät kuitenkaan ole niin yllätyksellisiä kuin voisi toivoa, eikä leffan loppupää ole enää kovin pelottava. Whannell pitää elokuvaa kasassa kuitenkin hämmästyttävän hyvin jo nyt. The Invisible Man on yksi parhaista kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinneista, tuoden moderneja puolia klassikkotarinaan tehokkaasti, pitäen kuitenkin vanhanaikaisen tyylin keskittymällä pelottavaan tunnelmaan, eikä viljellen nykypäivän urpoja böö-säikäytyksiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Invisible Man, 2020, Universal Pictures, Dark Universe, Blumhouse Productions, Goalpost Pictures

Arvostelu: Sonic the Movie (Sonic the Hedgehog - 2020)

SONIC THE MOVIE

SONIC THE HEDGEHOG

Ohjaus: Jeff Fowler
Pääosissa: Ben Schwartz, James Marsden, Jim Carrey, Tika Sumpter, Lee Madjoub, Natasha Rothwell, Adam Pally, Neal McDonough ja Frank C. Turner
Genre: seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 7

Sonic the Movie perustuu japanilaisen Sega-yhtiön "Sonic the Hedgehog" -pelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1991 ja on vain kasvattanut suosiotaan vuosien varrella. Vuonna 1993 tehtiin animaatiosarja Adventures of Sonic the Hedgehog (1993-1996), minkä aikana alkoi suunnittelu myös elokuvasta. Sarjaa työstänyt Michealene Risley yritti saada ideaa leffasta läpi Hollywood-yhtiöille, mutta Segan johtohahmo Tom Kalinske ei pitänyt ajatuksesta, sillä toinen vastaavaan hittipeliin perustunut elokuva Super Mario Bros. (1993) oli fanien ja kriitikoiden haukkuma taloudellinen pettymys ja Kalinske uskoi saman käyvän myös Sonic the Hedgehogille elokuvamuodossa. Sega-yhtiön muut tärkeät tekijät olivat kuitenkin eri mieltä ja yhtiö tekikin sopimuksen Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa Sonic-elokuvasta kesällä 1994. Richard Jefferies palkattiin kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitus vuonna 1995, mutta projekti ei lähtenyt liikkeelle. MGM yritti myydä elokuvaoikeuksia DreamWorksille, mutta kun yhtiö ei tarttunut niihin, projekti pistettiin jäihin. Vasta vuonna 2013 Sony hankki Sonicin elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Patrick Casey ja Josh Miller alkoivat työstämään uutta käsikirjoitusta, samalla kun ensikertalainen Jeff Fowler palkattiin ohjaajaksi. Kuitenkin vuonna 2017 Sony keskeytti elokuvan teon, jolloin Paramount Pictures nappasi sen, pitäen saman työryhmän. Näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2019, mutta kun Sonicin ulkonäkö julkaistiin trailerissa, se aiheutti niin suuren faniraivon, että tekijät ilmoittivat työstävänsä hahmon uuteen uskoon ja ensi-iltaa siirrettiin. Nyt Sonic the Movie saa vihdoin ensi-iltansa ja itse olin todella ristiriitainen filmistä. "Sonic the Hedgehog" -pelit eivät ole koskaan olleet minulle tärkeitä ja olen pelannut joitain niistä vain hieman. Sen lisäksi olin itsekin järkyttynyt Sonicin ulkonäöstä ensimmäisessä trailerissa ja vaikka uusi ulkonäkö onkin huomattavasti parempi, eivät muut asiat mainoksissa ole vakuuttaneet minua. Meninkin aika alhaisin odotuksin katsomaan Sonic the Movieta sen lehdistönäytökseen.

Pikkukaupungin sheriffi Tom Wachowski päätyy auttamaan kotimaailmastaan paennutta sinistä ja supernopeaa siiliä, Sonicia, jota jahtaa paha tohtori Robotnik.

On ymmärrettävää, että elokuvien kuten Alvin ja pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Smurffit (The Smurfs - 2011) jälkeen tekijät pelkäsivät, että suoraan videopelistä repäisty Sonic näyttäisi liian piirrosmaiselta oikeiden näyttelijöiden rinnalla ja he halusivat tehdä hahmosta "realistisemman". Ensimmäisessä trailerissa nähty versio oli kuitenkin niin surkea adaptaatio hahmosta, että on hyvä, että tekijät päättivät sittenkin yrittää, toimisiko videopelimäinen versio näytellyssä leffassa. Lopputulos on poikkeuksellisen onnistunut ja Sonic näyttää aika lailla täydelliseltä. Hahmo itsessään on veikeä tapaus kaikessa lapsellisuudessaan ja energisyydessään. Hahmoa syvennetään tarpeeksi mainiosti leffan aikana ja nekin, jotka eivät ole pelejä pelanneet, huomaavat välittävänsä tästä vauhtisiilestä. Sonicin äänenä kuullaan Ben Schwartz, joka tuo hienosti eloa ja sydäntä hahmoon.
     Sheriffi Tom Wachowskina taas nähdään James Marsden, jolle digieläimille puhuminen ei ole uusi juttu. Marsden esiintyi vuoden 2011 pääsiäispupuleffassa Hop, mutta tekee Sonic the Moviessa huomattavasti parempaa työtä. Marsden on oikeissa tilanteissa hauska ja oikeissa vakava. Sonicin ja Tomin välille luodaan oiva kaveruus, mikä saa katsojan välillä jopa unohtamaan Sonicin digitoteutuksen.

Sonicia jahtaavaa arkkivihollista, tohtori Robotnikia näyttelee Jim Carrey, joka tekee mahtavan paluun tuttuun tyyliinsä. Viime vuosien aikana Carreyn puuhastelu on ollut lähinnä myötähäpeällisen pakotettua yrittämistä, mutta tässä elokuvassa Carrey löytää sisältään taas sen riemastuttavan eläytymisen, mikä teki hänestä aikoinaan tähden. Paikoitellen Carrey vetää yli silloin, kun keskittymisen pitäisi olla jossain muussa, mutta suurimmaksi osaksi hän on yllättävänkin hyvä valinta hullun tiedemiehen osaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Tomin vaimo Maddie (Tika Sumpter), tämän lystikäs sisko Rachel (Natasha Rothwell), tohtori Robotnikin apuri Stone (Lee Madjoub), sekä hölmö poliisi Wade (Adam Pally), joka on poikkeuksellisen onnistunut idioottihahmo.

Iloisesti voin myös kertoa, että Sonic the Movie on poikkeuksellisen onnistunut videopelielokuva. Peleihin perustuvat filmatisoinnit ovat parhaimmillaan keskinkertaisia, mutta yleensä ne jättävät pahasti toivomisen varaan. Ei tämäkään mikään mahtava teos ole, mutta Sonic the Movie on oikein hyvä elokuva, mikä tarjoaa paljon hupia niin lapsille kuin hahmon aikuisfaneillekin. Vielä leffan turhankin kliseinen aloitus keskeltä loppuhuipennusta, repliikin "ihmettelette varmaan, miten päädyin tähän tilanteeseen" kanssa, pistää epäilemään elokuvan puolesta, mutta nopeasti sen lystikkyys ja mukaansatempaavuus alkavat voittamaan puolelleen. Leffan aikana saa nauraa jatkuvasti ja siinä on yllättävänkin nokkelaa sanailua muutamassa kohtaa. Mukana on tasapuolisesti vitsejä, mitkä ovat vain lapsille tai vain aikuisille, ja elokuva osaa oikeissa kohdissa rauhoittuakin syventämään jotain asiaa. Draamapuoli ei todellakaan ole kovin kummoista, mutta se ajaa asiansa tarpeeksi hyvin road trip -henkisessä komediassa, minkä päähenkilö on salamannopea digisiili. Toimintaakin on luvassa ja vaikka se pidetään aika lapsiystävällisenä, on tuhon määrä yllättävänkin massiivista. Kyllä olisi Michael Bay ylpeä.

Leffan heikkouksiin kuuluvat parit juoniaukot, jotka aiheutuvat lähinnä sen takia, että mukaan saadaan muutama vitsi lisää. Kliseisiä piirteitä on paljon, eikä erityistä jännitettä onnistuta koskaan luomaan. Carrey osaa tarpeen vaatiessa olla häijy Robotnikina, mutta samalla hän vesittää sen myötähäpeällisellä tanssikohtauksella. Kohtaukset, mitkä demonstroivat Sonicin nopeutta, ovat huvittavia, mutta ne lähinnä kopioivat X-Men -elokuvien (2000-) Quicksilver-hahmon tähtihetkiä. Lisäksi elokuvalla on kummallisia asioita mainostettavanaan, mitkä saavat lähinnä hämmentymään kuin nauramaan. Olive Garden -ravintolaa hehkutetaan useammankin kerran todella tökerösti. Tiesittekö, että Olive Gardenilla on käytännöllinen puhelinsovellus, minkä voit ladata ilmaiseksi? Heidän pastansa ei koskaan lopu ja ravintolassa olet kuin perheenjäsen! Sonic the Movien tuottajat ovat vastuussa myös Fast & Furious -kaahailuleffoista (2001-) ja elokuvassa viitataankin niihin. Lisäksi elokuva toimii jonkin sortin promootiona Dwayne Johnsonin mahdolliselle presidenttikampanjalle. On vaikea sanoa, oliko kyseessä pelkkä vitsi vai kannanotto. Johnson on vihjannut, että haluaisi pyrkiä presidentiksi tulevaisuudessa. Lisäksi hänen on huhuttu esiintyvän Sonic the Movien jatko-osassa, joten kenties seuraavaksi näemmekin poliittisen draaman perinteikkään toimintaseikkailun sijaan...

Vaikka kyseessä on ohjaaja Jeff Fowlerin esikoistyö, hän tekee menevää työtä. Erityisen menevää työtä, kun ottaa huomioon, että kyseessä taitaa olla paras videopelileffa ikinä! Pat Caseyn ja Josh Millerin käsikirjoitus vaatisi tiettyä hiomista, etenkin todella kehnosti toteutetun piilomainonnan kohdalla. Kuvaukseltaan Sonic the Movie on tyylikäs ja leikkauskin on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Efektitiimi on tehnyt hyvää työtä Sonicin uuden ilmeen kanssa, vaikka paikoitellen visuaalisuudet vaatisivat pientä viimeistelyä. Ja olisiko joku voinut sanoa efektitiimille, kun he työstivät Sonicia uudestaan, että hahmon voitontanssin olisi voinut vaihtaa? Flossaaminen ei taida olla enää muodikasta. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustajat ovat onnistuneet tohtori Robotnikin asujen kanssa. Äänimaailma on erinomainen ja Tom Holkenborgin musiikit toimivat hyvin, vaikkakin monille faneille voi tulla pettymyksenä, että elokuva hädintuskin käyttää videopeleistä tuttua teemamusiikkia.

Yhteenveto: Ongelmallisen tuotantonsa vuoksi Sonic the Movie voisi olla aikamoinen katastrofi, mutta kaikkien odotusten vastaisesti elokuva pääsee yllättämään positiivisesti. Elokuva on oikeasti todella mukaansatempaava ja hauska, tarjoten paljon lystikkyyttä koko perheelle. Huumoria on monipuolisesti kaikenikäisille, joten on aika varmaa, että jokainen nauraa ainakin jossain kohtaa ja pudistaa sitten päätään jollekin toiselle vitsille. Myötähäpeää aiheuttavia tanssinumeroitakin on toki tiedossa. Erityistä jännitettä ei ole mukana kuin perheen pienemmille, mutta viihdepuolella leffa on erittäin tasokas kaikille. Samalla se kuitenkin sisältää kummallisia ideoita, kuten todella tökeröä mainontaa. Jos leffa jossain epäonnistui, niin minun ei ole lainkaan tehnyt mieli syödä Olive Gardenissa. Sonicin päivitetty ulkonäkö on kuitenkin suuri onnistuminen. Leffaa katsoessa voi vain kuvitella sitä painajaista, jos leffassa olisi pidetty ensimmäisessä trailerissa nähty versio Sonicista. Jim Carrey ilahduttaa energisellä paluullaan hulluttelun pariin ja toimii todella hyvin pahana tohtori Robotnikina. Suosittelenkin Sonic the Movieta lämpimästi koko perheen elokuvahetkeen, sekä aikuisten Sonic-fanien katseltavaksi. Kyseessä on kenties paras videopelileffa ikinä ja jäänkin positiivisin mielin odottamaan jatkoa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä pari kohtausta, mitkä tarjoavat varmasti suurta riemua pelien faneille...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Sonic the Hedgehog, 2020, Paramount Pictures, Sega, Original Film, Blur Studio, Marza Animation Planet, DJ2 Entertainment, Paramount Animation, Stories International

Arvostelu: Erämaan kutsu (The Call of the Wild - 2020)

ERÄMAAN KUTSU

THE CALL OF THE WILD

Ohjaus: Chris Sanders
Pääosassa: Harrison Ford, Omar Sy, Dan Stevens, Cara Gee, Karen Gillan, Scott MacDonald, Bradley Whitford ja Terry Notary
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

The Call of the Wild, eli suomalaisittain Erämaan kutsu perustuu Jack Londonin samannimiseen kirjaan vuodelta 1903. Vuosien varrella Londonin kirjasta on tehty useita elokuvasovituksia, kuten vuoden 1923 mykkäleffa The Call of the Wild, Charlton Hestonin tähdittämä Erämaan kutsu (The Call of the Wild) vuodelta 1972, animeleffa Call of the Wild: Howl Buck vuodelta 1981 ja Rutger Hauerin tähdittämä The Call of the Wild: Dog of the Yukon vuodelta 1997. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että 20th Century Fox työsti uutta filmatisointia Londonin kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta välttääkseen kilpailun Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kanssa, julkaisua siirrettiin. Nyt Erämaan kutsu saapuu teattereihin ja itse olin todella skeptinen filmistä. Londonin kirja tai aiemmat filmatisoinnit eivät ole itselleni tuttuja ja vaikka minua kiinnostikin nähdä Harrison Ford seikkailuelokuvassa pitkästä aikaa, elokuvasta löytyi jotain, mikä tökki pahasti jo trailereissa (päästään siihen ihan kohta). Meninkin epäileväisenä katsomaan Erämaan kutsun sen lehdistönäytökseen.

1800-luvun lopulla villi koira Buck siepataan kotoaan Kaliforniasta ja tämä päätyy seikkailulle Alaskaan, erämaassa reellä kuljetettavan postin ja kullankaivuun maailmaan.

Erämaan kutsun trailerit tuntuivat vahvasti luotaantyöntäviltä heti, kun kävi selväksi, että Buck-koira on toteutettu läpi elokuvan digitaalisesti, eikä kyseessä ole oikea koira. Trailereissa Buck näytti täysin videopelistä revityltä ja vaikka itse filmissäkin koiran digitaalisuus on jatkuvasti läsnä, eikä Buck koskaan vakuuta katsojaa siitä, että kyseessä olisi oikea eläin, on tehosteita taidettu parannella, ennen kuin elokuva julkaistiin. Buck näyttää paremmalta, vaikka yhä paikoitellen tietty videopelimäisyys puskee läpi. Kun Buck on vain muiden eläinten seurassa, katsoja "hyväksyy" toteutuksen helpommin, mutta heti ihmisen vieressä voi huomata, että näyttelijät ovat esiintyneet ilman aitoa karvaturria heiluttamassa häntäänsä. Oikean koiran sijaan tekijät ovatkin mallintaneet Buckin stuntnäyttelijä Terry Notaryn motion capture -suorituksen kautta. Tavallaan teknisenä saavutuksena Buck on vaikuttava ilmestys ja animaattorit ovat tehneet parhaansa, mutta ihmissilmä on kuitenkin niin tarkka, että koirasta huomaa kaiken aikaa pieniä yksityiskohtia, mitkä paljastavat epäaitouden. Silti täytyy myöntää, että onhan Buck todella suloinen hauva. Buckille on luotu selvä persoonansa ja tietynlaisen inhimillisyyden haun vuoksi tekijät varmaan päättivätkin toteuttaa koiran tietokoneella. On harmillisen selvää, että jos Buck on jo nyt häiritsevän näköinen, voi vain kuvitella, miltä koira tulee näyttämään kymmenen vuoden päästä katsottuna.

Mukana on kuitenkin oikeitakin näyttelijöitä, eikä ihmisiä ole sentään tehty digitaalisesti (paitsi tietty hurjemmissa kohtauksissa, kuten lumivyöryn aikana). Harrison Ford näyttelee John Thorntonia, vanhaa herraa, joka on saapunut Alaskaan käsitelläkseen kokemaansa menetystä. Ford on erinomainen roolissaan ja tuo sydäntä mukaan elokuvaan. Harmi vain, että Ford itse tuodaan mukaan oudon myöhäisessä vaiheessa, jolloin John-hahmon lähtökohtia ei alusteta tarpeeksi, eikä hänen osuutensa osu tunteisiin niin hyvin kuin tekijät ovat toivoneet. Ford käy kääntymässä filmin alussa, mutta liittyy tarinaan kunnolla vasta lähes puolessa välissä elokuvaa!
     Muita hahmoja leffassa ovat Alaskan postinjakajat Perrault (aina mahtava Omar Sy) ja Françoise (Cara Gee), ylimielinen kullanhimoitsija Hal (ylinäyttelevä Dan Stevens) ja tämän sisko Mercedes (oudon pieneen rooliin jäävä Karen Gillan). Siinä, missä Ford lähestulkoon loistaa poissaolollaan elokuvan ensimmäiset kolme varttia, Omar Sy katoaa puolenvälin jälkeen.

Kun katsojana pääsee yli hieman häiritsevästä Buckin digitoteutuksesta, Erämaan kutsu osoittautuu onneksi oikein passeliksi seikkailuelokuvaksi. Alhaisten odotusteni vuoksi olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei kyseessä ollutkaan nolo fiasko Fordin uran loppupäässä, vaan mainio teos, mitä voi lämpimästi suositella perheen elokuvahetkeen. Pienimmille lapsille filmi ei sovi, sillä mukana on joitain yllättävänkin synkkiä ja karuja hetkiä, mutta suuri sydän ja lämmin tunne, mitkä kuljettavat elokuvaa eteenpäin ovat sellaisia puolia, mitkä varmasti uppoavat ala-asteen lopun lapsesta mummoon ja vaariin asti. Sympaattisia hetkiä on paljon luvassa ja todella massiivisille koirafaneille elokuva tarjoaa vieläkin enemmän söpöyttä. Mukaan mahtuu sujuvaa huumoriakin ja jotkut Buckin hölmöilyt tai nokkeluudet nostavat leveän hymyn huulille ja saavat hekottelemaan. Synkempinä hetkinään elokuva uskaltaa olla myös jännittävä. Näissä kohtauksissa Buckin digitoteutus saa kuitenkin katsojan jännittämään hieman vähemmän, sillä tietää, ettei mikään oikea olento ole vaarassa.

Erämaan kutsu kuitenkin kompastelee tarinankerronnassa ja jos Michael Green olisi hionut käsikirjoitustaan tai jos leikkaus olisi sulavampaa, filmi paranisi huomattavasti. Kerronnalliset ongelmat voivat tietty juontaa juurensa täysin Londonin kirjaan ja tekijät ovat vain tehneet parhaansa pysyäkseen uskollisena kirjalle. Londonin kirjaa lukematta on vaikea sanoa, joten asetan syyn nyt vain elokuvantekijöiden niskoille. Tarina loikkii paikoitellen kummallisin tavoin, mitä yritetään paikkailla Fordin kertojaäänellä. Ihmishahmojen käyttö on kömpelöä. Kun Omar Sy katoaa leffasta, tilalle saapuu Harrison Ford. Sitten paikalle putkahtaakin Dan Stevens ja hän taitaakin olla tarinan pahis. Entäpä eräs koira, joka vaikutti siltä, että sillä oli oma juonikuvionsa, mikä oli tarkoitus viedä myöhemmin päätökseensä, mutta jäikin nyt kesken? Buckin sieppaus leffan alussa on jo itsessään hieman takelteleva ja elokuvalla kestää lähteä käyntiin. Erämaan kutsu hakee tyyliään, mutta kun se vihdoin käynnistyy, on se tosiaan kelpo seikkailu.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Chris Sanders, jonka aiempia töitä ovat mm. Lilo & Stitch (2002) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010). Erämaan kutsu on Sandersin ensimmäinen näytelty elokuva animaatioiden jälkeen. Siksi voikin olla, että Sanders ei osaa käsitellä oikeita ihmisiä yhtä hyvin kuin digieläimiä. Hän tekee kuitenkin tarpeeksi hyvää työtä leffan parissa ja on varmasti ollut huojennus, että mukana on Fordin ja Syn kaltaisia lahjakkuuksia. Kuvaus on tyylikästä ja mukana on paljon upeita maisemia. Eläinten lisäksi on selvää, kun maisemat vaihtuvat tietokoneella toteutetuiksi. Tehosteet eivät siis ole parhaasta päästä ja voisi luulla, että vuonna 2020 pystyttäisiin parempaan. Äänimaailma on kuitenkin onnistunut ja John Powellin säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot.

Yhteenveto: Erämaan kutsu on mainio ja sydämellinen seikkailuelokuva - kunhan katsojana pääsee yli Buck-koiran digitoteutuksesta. Paikoitellen Buck näyttää videopelihahmolta ja oikeiden ihmisten vierellä on todella selvää, ettei kuvauksissa ole ollut aitoa hauvaa. On Buck silti suloinen ja sympaattinen veikkonen, jonka seikkailuun lähtee mielellään mukaan... vaikka filmillä kestääkin lähteä käyntiin. Tarinassa on omat kerronnalliset ongelmansa, joihin se kompastelee. Omar Sy ja Harrison Ford ovat mahtavia rooleissaan, mutta molempien hahmoja voisi käyttää huomattavasti paremmin. Ford saapuu mukaan yllättävän myöhään, minkä vuoksi hahmon kehityskaari kärsii hieman. Sy taas unohdetaan täysin, kun Ford saadaan vihdoin kunnolla esille. Dan Stevens ylinäyttelee, mutta Karen Gillania ei hyödynnetä lainkaan. Elokuvasta löytyy kuitenkin oivallista seikkailun tuntua, mistä koko perhe voi nauttia - paitsi perheen pienimmät, sillä filmi uskaltaa joskus olla yllättävänkin synkkä. Nauraakin saa ja jos koirat ovat äärimmäisen lähellä sydäntä, voi jo pelkkä söpöyden määrä avata kyynelhanat. Erämaan kutsussa on heikkoutensa, mutta lopputulos ei todellakaan ole sellainen fiasko kuin traileri voi antaa ymmärtää. Käsikirjoituksen ja tehosteiden viimeistelyn myötä elokuva paranisi huomattavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Call of the Wild, 2020, Twentieth Century Fox, Twentieth Century Fox Animation, 3 Arts Entertainment

Arvostelu: Riddickin aikakirja (The Chronicles of Riddick - 2004)

RIDDICKIN AIKAKIRJA

THE CHRONICLES OF RIDDICK

Ohjaus: David Twohy
Pääosissa: Vin Diesel, Alexa Davalos, Colm Feore, Thandie Newton, Karl Urban, Judi Dench, Keith David, Linus Roache, Nick Chinlund, Yorick van Wageningen, Kim Hawthorne ja Alexis Llewellyn
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

David Twohyn ohjaama scifikauhuelokuva Pimeän uhka (Pitch Black - 2000) ei ollut mikään erityisen iso menestys lippuluukuilla, mutta sen DVD-tuotot olivat niin isot, että Universal-yhtiö kysyi Twohylta jatko-osaa. Twohy kirjoitti jopa kolme eri tarinaa, jotka hän esitti Universalille, jotka valitsivat niistä mieleisimmän. Alunperin Twohyn ei ollut tarkoitus ohjata jatkoa ja uudeksi ohjaajaksi pohdittiin mm. Peter Jacksonia ja Guillermo del Toroa, mutta lopulta Twohy otettiin takaisin ja kuvaukset alkoivat. Riddickin aikakirjaksi nimetty jatko-osa sai ensi-iltansa kesällä 2004, mutta se oli valitettavasti kriitikoiden lyttäämä taloudellinen floppi; leffa sai hädintuskin budjettiaan takaisin. Itse näin Riddickin aikakirjan hyvin nopeasti Pimeän uhkan jälkeen ja olin todella pettynyt siihen, sillä mielestäni jatko-osa oli liian erilainen. Nyt kun huomasin, että Pimeän uhka täytti 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko Riddick-trilogian. Katsoinkin Riddickin aikakirjan uudestaan muutama viikko Pimeän uhkan jälkeen.

Planeetta Helion Yksi on joutumassa pahojen nekromangien ja heidän johtajansa, Marsalkan käsiin. Vain etsintäkuulutettu huippuvaarallinen rikollinen Riddick voi päihittää Marsalkan ja tämän armeijan.

Tämän elokuvan ilmestymisen aikoihin Vin Diesel oli epätoivoisesti hittileffan tarpeessa. Hän palaisi Fast & Furious -sarjaan (2001-) vasta muutaman vuoden päästä, eikä hän lähtenyt mukaan xXx 2: The Next Leveliin (xXx: State of the Union - 2005). Riddickin hahmosta Diesel oli selvästi innoissaan, sillä sellaisella vimmalla hän palaa rooliinsa avaruuden lainsuojattomana. Dieselin äijähenki pitää katsojan mielenkiintoa ihan hyvin yllä, etenkin kun leffa perehtyy kunnolla Riddickin historiaan, mikä vielä Pimeän uhkassa jätettiin jonkinlaiseksi mysteeriksi... ehkä parempi niin. Diesel on toistamiseen uskottava huipputehokkaan tappajan roolissa ja katsojalle leviää hymy huulille, kun vastuksen kätyrit luikkivat pakoon, kun näkevät, että heidän pomonsa on kohdannut jonkun pätevämmän.
     Muutkin edellisestä elokuvasta selvinneet hahmot tekevät paluun. Poikaa esittänyt tyttö Jack (roolissa tällä kertaa Alexa Davalos) on kasvanut nuoreksi naiseksi ja yrittää seurata idolinsa Riddickin jalanjäljissä, kun taas uskovainen Imaami (Keith David) on perustanut perheen Helion Yhdellä Lajjun-vaimonsa (Kim Hawthorne) kanssa. On kiinnostavaa nähdä, mille teille hahmot ovat lähteneet kauhistuttavan kokemuksensa jälkeen ja kuinka se on vaikuttanut heihin. Jackin kasvu on ymmärrettävä ja Davalos vakuuttaa kovan mimmin roolissa. David on edelleen mainio hienostuneena Imaamina.

Pahana (ja samalla aivan käsittämättömän tylsänä ja mitäänsanomattomana) nekromangien johtajana Marsalkkana nähdään Colm Feore. Kyseessä on niin laimea pahis, ettei hän onnistu luomaan minkäänlaista uhkaa. Saapuessaan Helion Yhdelle Marsalkka muistuttaakin enemmän uhoavaa koulukiusaajaa kuin pelottavaa maailmanvalloittajaa. Feore on vieläpä todella puinen ja kehno roolissaan. Harmillisesti kehnoiksi jäävät myös hänen kätyrinsä, soturi Vaako (Karl Urban) ja lady Vaako (Thandie Newton), sekä saarnaava Puhdistaja (Linus Roache). Hahmot ovat hieman mielenkiintoisempia kuin heidän pomonsa ja heidän näyttelijänsä parempia, mutta eipä katsojaa kiinnosta Riddickin tämänkertaiset vastustajat pätkääkään. Jopa ensimmäisen osan digiörkeissä oli enemmän persoonaa kuin näissä tyypeissä.
     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Nick Chinlund Riddickiä jahtaavana palkkionmetsästäjänä, sekä poloinen Judi Dench elementaali-Aereonina. Dench on jälkikäteen tunnustanut, ettei oikein ollut perillä, mistä koko filmissä on kyse ja sen kyllä huomaa. Filmin lahjakkaimman näyttelijän taidot valuvat täysin hukkaan.

Kuten alussa mainitsin, Riddickin aikakirja on todella erilainen elokuva kuin edeltäjänsä. Siinä, missä Pimeän uhka oli Alien - kahdeksas matkustaja -klassikkoa (Alien - 1978) muistuttava scifikauhuleffa avaruushirviöidensä, yhden lokaationsa ja tiiviin tunnelmansa kanssa, Riddickin aikakirja on enemmänkin scifitoimintaseikkailu, mikä tuo mieleen lähinnä samoihin aikoihin ilmestyneen Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogian. Voisikin siis sanoa, että elokuva muistuttaa enemmän Tähtien sota: Episodi I - Pimeää uhkaa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) kuin Pimeän uhkaa! Ja kuten arvata saattaa, se ei ole kovin hyvä merkki. Kyseessä on hieman sekava avaruusseikkailu, mikä yrittää laajentaa sarjan maailmaa huomattavasti, mutta samalla unohtaa, mikä teki alkuperäisestä filmistä niin viehättävän. Riddick on edelleen päheä antisankarihahmo, mutta kaikki hänen ympärillään on tällä kertaa aika unohdettavaa ja mitäänsanomatonta. Nekromangit eivät ole koskaan uhkaavia vastuksia, eikä leffan tunnelmakaan nappaa mukaansa.

Kun pahikset eivät vakuuta, tarina ei imaise mukaansa, eikä tunnelmakaan oikein tiedä, mitä se on olevinaan, on Riddickin aikakirja jokseenkin pitkäveteistä seurattavaa. Siinä nähdään useita toimintakohtauksia, mutta lähes yksikään niistä ei vakuuta tai innosta. Jännitystä on turha etsiä. Ainoastaan vankilaplaneetta Krematorialla löydetään kunnon Riddick-henki ja noin pariksi kymmeneksi minuutiksi katsojan kiinnostus herätetään. Joka kerta, kun sieltä leikataan nekromangeihin, alkavat silmät painua kiinni. Leffasta löytyy joitain toimivia puolia, kuten Riddickin ja Jackin välinen... no, ei nyt ihan "isä-tytär-suhde", mutta jotain siihen suuntaan. Kokonaisuudessaan elokuva on kuitenkin heikko ja laimea tekele. Hassua on, että vaikka filmi on selvästi isommalla rahalla tehty, se näyttää halvemmalta kuin edeltäjänsä - aivan kuin suoraan DVD:lle tehdyltä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja David Twohy ei siis tee kovin kummoista työtä tällä kertaa. Hän ei rakenna kunnon tunnelmaa, eikä ole saanut aikaiseksi erityisen mielenkiintoista kertomusta. Twohy tosin kirjoitti kolme käsikirjoitusta, mitkä hän antoi Universalille, joten kenties pitäisikin syyttää Universalia, että he valitsivat juuri tämän niistä kolmesta. Riddickin aikakirjaa ei ole edes kuvattu kaksisesti. Vaikka mukana on joitain tyylikkäitä otoksia, on mukana paljon heiluvaa kameratyöskentelyä, sekä ärsyttävän vinoja kuvia, jotka tuovat mieleen yhden kaikkien aikojen surkeimman scifirainan, Taistelukenttä Maan (Battlefield Earth - 2000). Toimintakohtauksissa leikkaus on liian nopeatempoista ja muuten liian hidasta. Efektit eivät ole kestäneet aikaa ja etenkin todella selkeät digiympäristöt tuovat mieleen Tähtien sota -esiosat. Sentään lavasteet ja asut ovat kelvolliset - lukuunottamatta Marsalkan naurettavan typerää kypärää. Ääniefektitkin ovat oivalliset, mutta säveltäjä Graeme Revell ei tällä kertaa onnistu muussa kuin ensimmäisen osan musiikkien kierrättämisessä parissa kohtaa.

Elokuvasta on olemassa vartin pidempi Director's Cut, mikä sisältää pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia. Esimerkiksi Jack esitellään pidennetyssä versiossa jo aiemmin ja Vaakon pariskunnan keskustelut ovat pidempiä. Lisäksi Director's Cut sisältää kiroilua ja hieman verta, jotta ikärajaa saatiin nostettua. Itse katsoin elokuvan pidennetyn version.

Yhteenveto: Riddickin aikakirja on laimea scifiseikkailu, mikä kadottaa lähes kaiken, mikä teki Pimeän uhkasta niin mainion teoksen. Lähes ainoastaan päähenkilö Riddick toimii ja Vin Diesel palaakin rooliin suurella antaumuksella. Itse tarina on hieman sekava ja se kerrotaan kömpelösti. Tapahtumat eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia, sillä tämänkertainen uhka on niin mitäänsanomaton. Pöljällä kypärällä varustettu Marsalkka on surkea pahis, eikä häntä esittävä Colm Feore onnistu luomaan jännitettä. Elokuva käy paikoitellen pitkäveteisyyden puolella, mutta mukaan mahtuu sentään joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia. Visuaalisesti filmi ei ole kummoinen ja se näyttää jopa halvemmalta kuin Pimeän uhka, vaikka onkin isommalla rahalla tehty. Elokuva tuo herkästi mieleen Tähtien sota -saagan esiosatrilogiat, sekä vinojen kuviensa puolesta Taistelukenttä Maan, eikä kumpikaan ole hyvä merkki. Lopputuloksena on heikko scifiraina, mikä saa harmittelemaan Riddick-sarjan kadotettua potentiaalia. Jos innostuit Pimeän uhkasta, ei tältä kannata odottaa paljoa. Jos tämän loppuratkaisu ei liittyisi vahvasti sarjan kolmanteen osaan, Riddickiin (2013), suosittelisin vain skippaamaan tämän ja siirtymään suoraan kolmosleffaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Chronicles of Riddick, 2004, Universal Pictures, Radar Pictures, One Race Productions, Primal Foe Productions

Arvostelu: The Gentlemen (2019)

THE GENTLEMEN

Ohjaus: Guy Ritchie,
Pääosissa: Matthew McConaughey, Charlie Hunnam, Hugh Grant, Henry Golding, Michelle Dockery, Colin Farrell, Jeremy Strong, Eddie Marsan ja Jason Wong
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

The Gentlemen on Guy Ritchien uusi rikoskomediaelokuva. Ritchie oli parina viime elokuvanaan tehnyt isomman luokan seikkailuja, kuten King Arthur: Legend of the Swordin (2017) ja Aladdinin (2019) ja halusikin nyt palata takaisin samanhenkisiin teoksiin, mitä hän teki aloittaessaan elokuva-alalla. Ritchie ilmoitti filmistä Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2018 ja kuvaukset alkoivat samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva sai erityisnäytöksiä jo viime vuoden puolella, mutta kunnon teatterikierroksensa se on saanut vasta tänä vuonna ja nyt The Gentlemen saapuu myös Suomeen. Itse olin innoissani filmistä, sillä pidän Ritchien tyylistä ja olin iloinen, kun kahden heikohkon seikkailurainan jälkeen hän on päättänyt siirtyä takaisin siihen, missä hän on parhaimmillaan. Minua ärsyttikin, kun minulla ei ollut aikaa päästä elokuvan lehdistönäytökseen, eikä edes Finnkinon järjestämään mysteerinäytökseen - jotka olivat vieläpä samana päivänä. Meninkin katsomaan The Gentlemenin heti ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessa näytöksessä.

Lontoossa marihuanaimperiumia pyörittävä Mickey Pearson päättää myydä bisneksensä eteenpäin, mikä johtaa juonittelevien alamaailman tahojen yrityksiin kaapata hänen omaisuutensa.

Pääroolissa Mickey Pearsonina nähdään Matthew McConaughey, joka istuu täydellisesti hienosti pukeutuvan ja muutenkin tyylikkään bisnesmiehen rooliin. Mickeyn bisnekset vain ovat rikollisia - mikä varmaan saakin hänet käyttäytymään entistä hienostuneemmin. Tuttuun tapaansa McConaughey hoitaa hommansa karismaattisesti. Mickeyn vaimoa, harmillisen pienelle huomiolle jäävää Rosalindia esittää Downton Abbey -menestyssarjasta (2010-2015) tunnettu Michelle Dockery. Dockerysta löytyy eleganssia, minkä takia onkin sääli, ettei hän pääse tosissaan näyttämään lahjojaan.

Elokuvassa nähdään myös mm. Charlie Hunnam Mickeytä auttavana Raymondina, Henry Golding Mickeyn bisneksistä kiinnostuneena Kuivasilmänä, Jeremy Strong Mickeyn kilpailijana herra Bergerinä, Colin Farrell rikollisten Valmentajana, Eddie Marsan uutislehden johtajana, sekä Hugh Grant mehukkaan veijarimaisessa roolissa Fletcherinä, joka kertoo elokuvan tarinan. Grantilla on vahva pilke silmäkulmassa läpi leffan ja hän todella pitää hauskaa roolillaan. Myös Farrell on veikeä omassa osassaan, heittäytyen täysillä mukaan. Strongista löytyy myös hienostuneisuutta ja Golding on kelpo valinta pyrkyririkolliseksi. Yleensä hieman puinen Hunnam rentoutuu Raymondina ja onnistuu tekemään yhden parhaista suorituksistaan, mitä olen häneltä nähnyt.

Suurella riemulla on aivan mahtavaa päästä sanomaan, että Guy Ritchie on todella tehnyt paluun! Kahden enemmän tai vähemmän mitäänsanomattoman seikkailuelokuvan jälkeen Ritchie on tajunnut, että rikoskomediat todella ovat hänen erikoisuutensa ja onkin fantastista nähdä hänet tekemässä sitä, missä hän on mestari. Mitään erityisen uutta Ritchie ei tuo pöytään, vaan hän kikkailee paljon samoilla keinoilla kuin yleensäkin. Mutta noh, if it ain't broke... Alusta asti katsojan kasvoille leviää innostunut virne, kun Ritchie alkaa revittelemään oikein tosissaan pienen esileikin jälkeen. Dialogi on tottakai napakkaa, nokkelaa ja usein todella lystikästä. Tyylikkäästi pukeutuvat rikolliset sivaltavat toisiaan loistavilla repliikeillä ja harvoin kukaan jää sanattomaksi. Tiettyä vekkulimaisuutta löytyy aivan kaikesta. Tunnelma onkin kaikin puolin erinomaisesti rakennettu. Osuvan huumorin lisäksi leffa tarjoaa myös toimivaa jännitettä.

Ritchie osoittaa myös jälleen kerran olevansa erittäin pätevä tarinankertoja. Läpi The Gentlemenin katsojan on vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä tarina kehkeytyy yhä absurdimmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään. Ritchie ei tietenkään tyydy kertomaan tarinaa perinteisessä järjestyksessä, vaan tapahtumat kulkevat parissa kohtaa väärin päin ja jossain kohtaa palataan johonkin aiemmin nähtyyn ja täsmennetään sitä, jotta siinä olisi enemmän järkeä. Kerronta on läpi leffan myös koukuttavaa, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Lisätwistin Ritchie tuo tarinaan sillä, että kun kyseessä on Fletcherin kertomus, ei katsojana välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei? Fletcher vaikuttaa persoonalta, joka sepustaisi täysin omiaan, joten on hyvinkin mahdollista, että monet asiat eivät koskaan tapahtuneet. Samapa tuo, sillä hänen kertomuksensa on niin kovin viihdyttävä.

Tekniseltä toteutukseltaankin kyseessä on todella laadukas teos. Kuvaus on tyyliteltyä ja mukana on useita kekseliäitä sommitteluja. Leikkaus on napakkaa ja jälkitöissä kuvasuhteilla ja erilaisilla teksteillä leikitellään hauskasti. Lavasteet ja asut ovat oikein näyttävät ja vaikka elokuva tapahtuu nykypäivänä, on mukaan saatu tiettyä vanhanaikaisuutta. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin ääniefektejä, kuten aseiden laukauksia ja säveltäjä Christopher Bensteadin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Gentlemen on Guy Ritchien mahtava paluu rikoskomedioiden pariin. Ritchie kikkailee paljon tutuilla tyyleillään. Hahmojen keskustelut ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja lystikkäitä. Hahmot itsessään ovat veijareita, joiden tarinaa seuraa enemmän kuin mielellään. Itse tarinaa Ritchie kääntää ja vääntää taidokkaasti, tuoden mukaan lisäkäänteen sillä, ettei katsoja voi olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei. Tarina onkin todella koukuttava, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Läpi elokuvan lisätään vekkulimaisia kierroksia, jotta kaikilla osa-alueilla päästään pitämään hauskaa enemmän. Elokuvan aikana saakin nauraa, mutta mukaan mahtuu hyvää jännitystäkin. Näyttelijät pistävät parastaan ja varsinkin Hugh Grant eläytyy omaan rooliinsa huikeasti. Tekniseltä puoleltakin löytyy vallan mainiota kikkailua ja kaikki tuntuu täysin ritchiemäiseltä. Jos olet siis pitänyt leffoista Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998), Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) ja Sherlock Holmes (2009), kannattaa ehdottomasti katsoa The Gentlemen. Ritchie on tehnyt vahvan paluun ja toivon, että hän jatkaa samalla linjalla, eikä lähde taas harhailemaan suuntaan, minne hän ei yksinkertaisesti sovi. Jäänkin innolla odottamaan, mitä hän tekee seuraavaksi - vaikka se ei valitettavasti tulekaan olemaan jo lähes kymmenen vuotta odotettu "Sherlock Holmes 3".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Gentlemen, 2019, Miramax

Arvostelu: 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995)

007 JA KULTAINEN SILMÄ

GOLDENEYE

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Pierce Brosnan, Sean Bean, Izabella Scorupco, Famke Janssen, Joe Don Baker, Judi Dench, Gottfried John, Alan Cumming, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, Tchéky Karyo ja Samantha Bond
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen silmä on 17. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellinen Bond-filmi, Timothy Daltonin tähdittämä 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) ei tuottanut yhtä paljon kuin tekijät toivoivat, mutta se oli silti menestys ja sille alettiinkin heti suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin kesällä 1990 elokuvasarjan aloittaneen Albert R. Broccolin yhtiö Danjaq ja sarjan levittäjäyhtiö United Artists joutuivat ongelmiin keskenään. United Artists ja sen omistava yhtiö Metro-Goldwyn-Mayer myytiin ranskalaiselle Pathé Entertainment -yhtiölle, jonka johtaja halusi myydä sarjan levitysoikeudet eteenpäin. Koska tämä olisi rikkonut Danjaqin ja MGM:n alkuperäistä sopimusta, Danjaq haastoi Pathén oikeuteen. Pathé ei antanut periksi, mikä johtikin yhtiön ajautumisesta konkurssiin. Metro-Goldwyn-Mayer irtautui yhtiöstä vuonna 1992 ja vihdoin seuraavan James Bond -leffan teko voitiin aloittaa. Dalton oli kuitenkin sitä mieltä, että odotusaika oli ollut liian pitkä, eikä enää halunnut jatkaa roolissa. Rooliin pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Hugh Grantia ja Liam Neesonia, kunnes siihen valittiin Pierce Brosnan, joka oli jo 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) jälkeen ollut vahvasti ehdolla rooliin, muttei voinut olla mukana esiintyessään Remington Steele -sarjassa (1982-1987). Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta 007 ja kultainen silmä sai ensi-iltansa samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva oli jättimenestys, joka tuotti enemmän rahaa kuin moni sarjan aiemmista osista. Myös kriitikot kehuivat filmiä ja se oli ehdolla parhaan äänityksen ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin elokuvan lapsena eräänä kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin leffasta todella paljon ja se nousikin suosikkieni joukkoon sarjasta. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa filmillä No Time to Die (2020), oli aika katsoa koko sarja läpi. Katsoin 007 ja kultaisen silmän pari päivää 007 ja lupa tappaa -leffan jälkeen.

Kun neuvostoliittolainen asesatelliitti Kultainen silmä varastetaan, agentti James Bond lähetetään ottamaan kiinni varkaat, ennen kuin nämä pääsevät käyttämään sen hirmuista tuhovoimaa.

Vaikka 007 ja lupa tappaa -elokuvan arvostelussa harmittelinkin, ettei Dalton tehnyt kuin kaksi Bond-leffaa, Pierce Brosnan osoittaa heti tämän elokuvan alussa olevansa loistovalinta hänen seuraajakseen, eikä kestä kauaa, kun tämä harmitus unohtuu. Brosnan yhdistää Bondissaan Roger Mooren vitsailevan hurmurivaakojan ja Daltonin toiminnallisemman sankarin, ja tekee sen vieläpä hienosti. Brosnan ei koskaan lipsu liikaa toiselle puolelle, vaan tasapainottaa kaksi tyyliä erinomaisesti. Lisähienouden hahmoon tuo se, kuinka hänet esitetään usein ihmisenä, jolla on aitoja tunteita. Yhdessä kohtaa Bondilta kysytään, kuinka monta vodka martinia tarvitaan hukuttamaan tehtävillä tapettujen miesten aiheuttama piina Bondin mielessä ja Brosnan välittää hienosti ilmeellään, että agenttihommilla on kyllä vaikutuksensa hänen mieleensä. En yleensä välitä Brosnanista näyttelijänä, mutta tässä leffassa hän toimii todella hyvin.

Tällä kertaa James Bond saa vastaansa Janus-rikosorganisaation, johon kuuluvat mm. venäläiskenraali Ourumov (Gottfried John) ja huipputappaja Xenia Onatopp (Famke Janssen). Kenraali Ourumov on toimiva roisto, mutta Xenia varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Tappamisesta kiihottuva Xenia on yksi parhaimmista Bond-vastuksista, etenkin Janssenin fantastisen roolityön vuoksi. Janssen todella hyppää osaansa sekopäisenä ja arvaamattomana tappajana, vahva hullunkiilto silmissään. John on sopiva osaansa, mutta jää täysin Janssenin varjoon.
     Perinteisenä Bond-tyttönä nähdään Izabella Scorupcon näyttelemä Natalya Simonova, venäläinen ohjelmoija, joka edustaa oman hahmotyyppinsä parhaimmistoa. Natalya ei todellakaan aio jäädä avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan tekee itsekin kaikkensa selvitäkseen vaikeista paikoista. Hahmosta on tehty taidokkaampi kuin monista muista Bondin heiloista ja se tekee hänestä kiinnostavamman henkilön. Scorupco on vieläpä oikein mainio roolissaan.
     007 ja kultaisessa silmässä on selvästi panostettu naishahmoihin tavallisia Bond-elokuvia enemmän. Sen lisäksi, että mukana on mahtava Xenia roistona ja erittäin hyvä Natalya Bondin mielenkiinnon kohteena, elokuvassa esitellään uusi M johtamaan salaista MI6-palvelua ja häntä esittää Judi Dench. Ai että, minä suorastaan rakastan Denchiä tässä roolissa! Heti, kun hän ensimmäisen kerran astelee kuvaan, hän täyttää tilan auktoriteetillään, mikä saisi välittömästi monet Bondin maailmanvalloittajapahiksista antautumaan. Heti ensimmäisellä lauseellaan hän osoittaa, ettei siedä nenälleen hyppimistä. Bondille Denchin M tokaisee, ettei pidä tämän toimintatavoista, vaan pitää Bondia seksistisenä dinosauruksena, joka kuului kylmään sotaan, eikä epäröi yhtään lähettää häntä kuolemaan maansa puolesta. Siinä, missä aiemmat M:t lähinnä vain antoivat Bondille tehtävänsä, Denchin M tuntuu todelliselta persoonalta ja jälleen kerran se tekee hahmosta kiinnostavamman. Dench omii roolin itselleen heti ensimmäisessä kohtauksessaan ja onkin sääli, ettei hahmoa nähdä paria kohtausta enempää.
     Elokuvassa ovat mukana myös Desmond Llewelyn vempainvalmistaja Q:na, Samantha Bond neiti Moneypennynä, Sean Bean agentti 006:na, Alan Cumming ohjelmoijanero Boriksena, Robbie Coltrane entisenä KGB-agentti Valentinina, sekä 007 vaaran vyöhykkeellä -elokuvassa (The Living Daylights - 1987) Whitaker-roistoa esittänyt Joe Don Baker uudessa roolissa Bondia auttavana, koomisena CIA-agentti Jack Wadena.

Kylmän sodan päätyttyä tekijät halusivat selvästi viedä Bond-sarjaa modernimpaan suuntaan. Sen lisäksi, että naisista tehdään vahvempia ja parempia hahmoja, leffa myös painottaa, ettei Bondin käytös naisia kohtaan ole yleensä ollut hyväksyttävää. Jopa Moneypenny huomauttaa, että agentin käytös voitaisiin laskea seksuaaliseksi ahdisteluksi työpaikalla, eikä voihkaise "oi James, ota minut!" kun näkee tämän. Teknologia on myös harpannut suuria loikkia eteenpäin ja Q:n laitteiden lisäksi filmissä käytetään täysin eri tavalla tietokoneita ja erilaisia ruutuja kuin aiemmin. Tekijät ovat kuitenkin halunneet tuoda jotain vanhoista Bondeista takaisin ja onkin veikeää, että näin omalla tavallaan totiseen leffan on saatu mukaan yliampuvia pahisten suunnitelmia ja vieläpä tarpeeksi uskottavasti. Elokuva päättää usein käydä eeppisissä mitoissa ja kuuden vuoden tauon ja oikeuskiistan jälkeen tekijät ovat halunneet tuoda Bondin takaisin valkokankaille oikein kunnon ryminällä... panssarivaunulla... pitkin Pietarin katuja. Huh, siinäpä vasta hieno kohtaus.

007 ja kultainen ase on yhä mielestäni yksi Bond-sarjan parhaista elokuvista. Sen hahmot ovat mielenkiintoisia ja mainioita tasapuolisesti niin hyvien kuin pahojen puolella. Elokuvan tarina on mukaansatempaava ja se sisältää paljon vangitsevia kohtauksia. Toimintapuoli filmissä on kyllä kunnossa - sen osoittaa jo erittäin hieno aloitus. Vaikka alun stuntti liittyen moottoripyörään ja lentokoneeseen on hyvin epätodennäköinen tosielämässä, on se todella vaikuttavasti tehty ja se naulaa katsojan penkkiinsä. Panssarivaunukohtaus on aivan mielettömän kova ja lopputaistelukin on upea. Mukana on myös taidokkaasti rakennettua jännitettä, etenkin Bondin räjähtävän kynän kanssa. Vastapainona jännitykselle ja toiminnalle on aidosti hyvää huumoria. Varsinkin Bondin ja Q:n väliset keskustelut ovat todella hauskoja. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin se, että sen tarina tuntuu henkilökohtaiselta Bondille. Jo 007 ja lupa tappaa -leffan juoni oli henkilökohtainen Bondille, kun tämä lähti kostamaan pahiksille, mitä he tekivät Felix Leiterille. Tässä henkilökohtaisuus tuodaan eri tavalla ja sillä rakennetaan osuvaa konfliktia, mikä puretaan loppuhuipennuksessa voimakkaalla tavalla esiin. Jos minun pitäisi elokuvasta jotain kritisoitavaa sanoa, niin Bondin ja Natalyan romanssi ei ihan täysin toimi. Mukana on yksi rantakohtaus, mikä on turhan imelä ja minkä olisi voinut tehdä paljon paremminkin. Lisäksi en erityisemmin piittaa Éric Serran säveltämistä musiikeista. Parissa kohtaa ne eivät istu leffaan lainkaan.

Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka ei ollut tätä tehdessään vielä erityisen iso nimi, vaikka olikin jo voittanut kymmenen vuotta aiemmin parhaan ohjauksen BAFTA-palkinnon Pimeyden ytimessä -minisarjasta (Edge of Darkness - 1985). Campbell tekee erinomaista työtä läpi leffan, rakentaen hienoa tunnelmaa (jos erästä romanttista osiota ei lasketa) ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Tämähän ei jäänyt Campbellin ainoaksi kerraksi, kun hän toi Bondin takaisin vaikuttavalla tavalla, vaan hän pisti vielä paremmaksi Daniel Craigin tähdittämällä Casino Royalella (2006), mikä on muuten ehdoton suosikkini sarjasta. Jeffrey Cainen ja Bruce Feirsteinin työstämä käsikirjoitus on todella hyvä. Kaksikko on kirjoittanut kiehtovan kertomuksen ja täyttänyt sen hyvillä hahmoilla. Lisäksi filmi on visuaalisesti todella näyttävä, vaikka pari efektiä, kuten avaruudesta kuvattu maapallo, onkin nähnyt parhaat päivänsä. Etenkin kuvaus on erittäin tyylikästä ja mukaan mahtuu useita hienosti sommiteltuja otoksia, sekä taiturimaisia kamera-ajoja. Myös valaisua hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkaus on taidokasta läpi leffan, minkä lisäksi lavasteet ovat oivalliset. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut ja vaikken välitäkään Serran säveltämistä musiikeista, pidän kyllä Tina Turnerin laulamasta tunnuskappaleesta "GoldenEye".

Yhteenveto: 007 ja kultainen silmä on yksi James Bond -sarjan parhaimmista elokuvista. Leffa siirtää Bondin hienosti modernimpaan aikaan, päivittäen mm. sarjan tapaa käsitellä tietokoneita ja etenkin naishahmoja. Tämänkertainen Bond-tyttö ei ole vain neito pulassa ja vahvin pahiskin on naispuolinen. Hienointa on kuitenkin Judi Denchin roolittaminen MI6:n johtajaksi, M:ksi. Hän on täydellinen valinta rooliin ja on vain sääli, että hän saa näin vähän ruutuaikaa. Pierce Brosnan on myös oiva valinta itse salaiseksi agentiksi, ja onnistuu olemaan sekä veijarimainen hurmuri, että tyylikäs toimintasankari - uudenlaisella ripauksella inhimillisyyttä. Toimintakohtaukset ovat erinomaisia ja jännittäviä. Itse tarinastakin löytyy hyvää jännitettä, asioiden muuttuessa henkilökohtaiseksi Bondille. Mukana on useita hienoja hetkiä ja filmi pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka. Martin Campbell tekee loistotyötä ohjaajana ja näyttää ensimmäistä kertaa urallaan, kuinka Bond pitää tehdä. Aika lailla ainoiksi valituksen aiheikseni jäävät kömpelö romantiikka (etenkin siirappinen rantakohtaus), sekä Éric Serran säveltämät musiikit, jotka kuuluvat sarjan huonoimpien joukkoon. Sen sijaan Tina Turnerin "GoldenEye"-kappale on todella hyvä. Koska James Bond -leffoissa ei pääasiassa ole selkeää jatkumoa, eikä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta filmejä tarvitse katsoa tietyssä järjestyksessä, kuuluu 007 ja kultainen silmä ehdottomasti niihin Bond-filmeihin, mitä suosittelen ensimmäisenä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
GoldenEye, 1995, Eon Productions, United Artists

Arvostelu: Richard Jewell (2019)

RICHARD JEWELL

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Paul Walter Hauser, Sam Rockwell, Kathy Bates, Jon Hamm, Olivia Wilde, Nina Arianda ja Ian Gomez
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Richard Jewell perustuu tositapahtumiin vuoden 1996 kesäolympialaisissa tapahtuneesta pommi-iskusta ja sen jälkiseurauksista. Tapahtumasta alettiin työstämään filmiä jo vuonna 2014, jolloin siinä oli tarkoitus näytellä Jonah Hill ja Leonardo DiCaprio. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Paul Greengrassia ja David O. Russellia, kunnes lopulta vuonna 2019 ohjaajaksi kiinnitettiin Clint Eastwood. Siinä vaiheessa projektin teko oli kuitenkin viivästynyt jo niin paljon, että Hill ja DiCaprio olivat jättäneet elokuvan. Uudet näyttelijät valittiin ja kuvaukset alkoivat. Jälkitöiden aikana Warner Bros. -studion lähettyvillä syttyi suuri tulipalo, mutta sen sijaan, että elokuvan ääniefektejä työstävä tiimi olisi evakuoinut, he ja Eastwood jäivät studiolle. Richard Jewell sai maailmanensi-iltansa jo marraskuussa 2019, mutta vasta nyt se saapuu Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin sen tarinasta, mutta Eastwoodin osallistuminen sai minut pelkäämään, että luvassa olisi samanlaista roskaa kuin pari vuotta sitten ilmestynyt 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018). Meninkin maltillisin odotuksin katsomaan Richard Jewelliä sen lehdistönäytökseen.

Heinäkuun 27. päivä vuonna 1996 kesäolympialaisissa turvamies Richard Jewell pelastaa tuhansia ihmisiä varoittamalla epäilemästään pommista, ennen kuin se räjähtää väkijoukon keskellä. Aluksi media juhlistaa Richardia sankarina, mutta pian käy selville, että hän on FBI:n pääepäilty.

Paul Walter Hauser on muutaman viime vuoden aikana näyttänyt lahjojaan sivurooleissa elokuvissa, kuten I, Tonya (2017) ja BlacKkKlansman (2018). Tässä Hauser pääsee vihdoin päärooliin ja näytteleekin itse nimikkohahmo Richard Jewellia. Richard ei välttämättä ole erityisen luonteva ihmisten kanssa ja hän toimiikin usein aika pöljästi, mutta hänellä on sydän vahvasti paikallaan ja Hauser tekeekin hänestä erittäin pidettävän. Hauser on erinomainen läpi leffan ja toivon, että häntä nähdään tulevaisuudessa vielä enemmän.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Kathy Bates Richardin äitinä Bobina, Sam Rockwell Richardin entisenä pomona asianajaja Watson Bryantina, Jon Hamm Richardia epäilevänä FBI-agentti Shaw'na, sekä Olivia Wilde ylimielisenä uutistoimittaja Kathy Scruggsina. Bates ja Rockwell ovat vielä Hauseriakin paremmat rooleissaan, eikä ihme, että Bates nappasi sekä Oscar- että Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta naissivuosasta. Bates välittää hienosti äidin kokeman tunnemyllerryksen, minkä media aiheuttaa. Rockwell taas huokuu tuttua karismaansa Watsonina ja on veikeää seurata hänen ja Richardin yhteisiä kohtauksia. Hamm on pätevä valinta agentin rooliin, eikä ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun hän esittää tällaista hahmoa. Wilde ei kuitenkaan toimi osassaan. Hän ampuu pahasti yli ja tuntuu oudon komedialliselta vakavassa ympäristössä. Hahmo on myös kehnosti kirjoitettu ja hänen kehityskaarensa on todella tönkkö.

Clint Eastwood on viime vuosien ajan ollut suuresti kiinnostunut kertomaan tarinoita ihailemistaan amerikkalaissankareista. American Sniper (2014), Sully - uroteko Hudson-joella (Sully - 2016) ja 15:17 Pariisiin sisälsivät kiinnostavat tarinat, mutta jokainen oli edellistä heikompi. Noin minuutin tapahtumasta kertova tyhjänpäiväinen 15:17 Pariisiin oli Eastwoodin uran pohjanoteeraus ja kaikin puolin suurta häpeää aiheuttava elokuva. Richard Jewell on onneksi suuri parannus siihen verrattuna ja The Mulen (2018) tavoin valaa uskoa Eastwoodin osaamiseen. Silti näitä leffoja katsoessa ei voi muuta kuin toivoa, että iäkäs herra osaisi jo pian jäädä eläkkeelle. Eastwood on valinnut aidosti kiinnostavan aiheen ja tehnyt siitä toimivan elokuvan. Katsojan sympatiat ovat heti Richardin puolella ja kun tätä aletaan syyttämään pommi-iskusta, ei syytöksiä usko hetkeäkään. Olisi toki mielenkiintoista, jos leffa saisi katsojankin epäilemään Richardia, mutta kun kyseessä on tositarina, on ehkä parempi, että Eastwood painottaa heti, että Richard on se sankari, minä häntä aluksi pidettiinkin. Samalla Eastwood kritisoi mediaa ja sen mahtia tuhota jonkun elämä pelkkien epäilysten ja huhujen perusteella.

Eastwoodille tuottaa kuitenkin vaikeuksia viedä tarinaa eteenpäin eheästi. Leffan alku, missä näytetään Richardin elämää ja nousua turvamieheksi, on töksähtelevä. Siinä onnistutaan luomaan jonkinlaiset välit Richardin ja häntä puolustavan Watsonin välille, sekä näyttämään, että hän on tehnyt asioita, mitkä voivat herättää epäilyksiä hänen rehellisyydestään, mutta tämä kaikki hoidetaan takeltelevasti. Elokuva kuitenkin lähtee kunnolla ja tiivistunnelmallisesti käyntiin, kun olympialaiset alkavat ja kun alkaa hidas, mutta tehokas jännityksen nostatus repun sisällöstä ja miten tilanteessa käy. Sitten taas filmi kompastelee, kun aivan yhtäkkiä FBI syyttääkin Richardia. Etenkin tässä leffa vaatisi suurta hiomista, sillä tämä tapahtuu täysin yllättäen. Tällä voidaan kuvastaa sitä, kuinka FBI todella syytti Richardia noin vain, koska tarvitsi syyllisen, mutta tarinankerronnan puolesta juuri tämä osuus vaatisi paljon enemmän rakentamista. Onneksi sen jälkeen leffa lähtee taas nousuun. Tapahtumat sisältävät jopa pientä liikuttavuutta ja vaikkei toinen puolisko enää tarjoa samaa jännitettä kuin alkupää, on tarina loppuun asti mielenkiintoinen.

Siinä, missä vielä kymmenen vuotta sitten esimerkiksi Gran Torinon (2008) aikana ihaili Eastwoodin rautaisuutta elokuvantekijänä, Richard Jewelliä katsoessa kyllä huomaa, että Eastwoodin ikä alkaa puskemaan päälle. Kyseessä on hyvä filmi, mutta uskon vahvasti, että noin kymmenen vuotta sitten Eastwood olisi saanut aikaiseksi vieläkin paremman teoksen. Eastwoodin työ kärsii myös hieman Billy Rayn käsikirjoituksesta, missä tarinankerronnalliset ongelmat nousevat esiin. Teknisesti elokuva on kuitenkin taidolla toteutettu. Kuvaus on oivallista ja leikkauskin suureksi osaksi sujuvaa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja olympialaisiin liittyvien tapahtumien luominen uusiksi on vaikuttavaa työtä. Ääniefektit ovat mainiot, mutta Arturo Sandovalin säveltämiä musiikkeja käytetään niin minimaalisen vähän, että usein tuntuu siltä kuin mukana ei olisi lainkaan musiikkia.

Yhteenveto: Richard Jewell on mainio elokuva mielenkiintoisesta tositarinasta. On todella ärsyttävää nähdä, kuinka kyseenalaisesti FBI on toiminut Richardin kanssa ja kuinka hirvittävä mahti medialla voi olla ihmisen maineen pilaamiseen. Elokuvan alku on hieman kompuroiva, mutta filmi nappaa mukaansa, kun itse olympialaiset ja pommiuhka alkavat. Sitten taas hieman kompastellaan, kun FBI yhtäkkiä epäilee Richardia, mutta onneksi loppupään elokuva hoitaa taas oivallisesti. Jos käsikirjoituksessa ja leikkauksessa olisi panostettu näihin tiettyihin asioihin huomattavasti paremmin, olisi kyseessä erittäin hyvä leffa. Paul Walter Hauser on todella iskevä nimikkoroolissa, mutta Kathy Bates ja Sam Rockwell ovat vielä paremmat. Vain Olivia Wilde jättää kylmäksi oudon koomisella ja ailahtelevalla roolisuorituksellaan. Clint Eastwood tekee pääasiassa pätevää työtä. Saa nähdä, mistä urotyöstä hän seuraavaksi tekee elokuvan ja millainen siitä sitten tulee...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Richard Jewell, 2019, 75 Year Plan Productions, Appian Way, Misher Films, The Malpaso Company, Warner Bros.