Arvostelu: 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002)

007 - KUOLEMA SAA ODOTTAA

DIE ANOTHER DAY

Ohjaus: Lee Tamahori
Pääosissa: Pierce Brosnan, Halle Berry, Toby Stephens, Rosamund Pike, Rick Yune, Judi Dench, John Cleese, Samantha Bond, Kenneth Tsang, Michael Madsen, Will Yun Lee, Colin Salmon, Ho Yi ja Madonna
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 - Kuolema saa odottaa on 20. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellisen Bond-leffan, Pierce Brosnanin tähdittämän Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) osoittauduttua jättimenestykseksi, uuden filmin suunnittelu alkoi välittömästi. Aluksi elokuva oli tarkoitus julkaista jo vuonna 2001, kaksi vuotta Kun maailma ei riitä -elokuvan jälkeen, mutta tuotantoa päätettiin viivästyttää vuodella, sillä vuonna 2002 tulisi kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun ensimmäinen Bond-elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) ilmestyi. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002 ja lopulta 007 - Kuolema saa odottaa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Koska kyseessä oli 20. James Bond -elokuva ja Salainen agentti 007 ja tohtori No'n 40. vuosijuhla, ensi-ilta oli suuri tapahtuma, missä olivat paikalla myös aiemmat Bond-tähdet George Lazenby, Roger Moore ja Timothy Dalton - Sean Connery ei päässyt paikalle, kuvatessaan viimeistä elokuvaansa, Herrasmiesliigaa (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003). 007 - Kuolema saa odottaa oli massiivinen hitti, tuottaen enemmän rahaa kuin yksikään sarjan aiemmista osista. Leffa sai kuitenkin todella ristiriitaisen vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Itse näin filmin ensimmäistä kertaa lapsena, kun isäni näytti minulle erään kesän aikana vanhat 20 Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta aina 007 - Kuolema saa odottaa -filmiin asti. Lapsena pidin tästä elokuvasta kovasti, mutta vuosien varrella ja parin uudelleenkatsastuksen myötä mieleni on muuttunut radikaalisti. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat Bond-elokuvat.

Britannian salaisen palvelun pelastettua agentti James Bondin Pohjois-Korean vankilasta, tämä lähtee samantien jahtaamaan Zao-nimistä terroristia, joka liittyy jollain lailla rikkaaseen Gustav Gravesiin.

Pierce Brosnan palaa neljättä ja viimeistä kertaa salainen agentti 007 James Bondin rooliin ja on edelleen mainio roolissaan, vaikkei tunnu olevan yhtä innoissaan hahmon esittämisestä kuin aiemmin. Hahmoon itsessään tuodaan jotain mielenkiintoista, sillä Bond on tympääntynyt MI6:een, joka jätti hänet yli vuodeksi kidutettavaksi. Bond onkin hieman tylymmällä tuulella tämänkertaisella seikkailullaan.

Avukseen tehtävälleen Bond saa NSA-agentti Jinxin, jota näyttelee Halle Berry. Tässä kohtaa Berry oli vielä arvostettu näyttelijä; hän oli voittanut Oscar-palkinnon Monster's Ball -elokuvasta (2001), eikä ollut vielä tehnyt itsestään naurunalaista kammottavan Catwomanin (2004) myötä. Berry onkin todella hyvä valinta rooliinsa ja istuu uskottavasti päteväksi agentiksi. Kyseessä on Bond-tyttö paremmasta päästä. Berryn ja Brosnanin väliltä löytyy kemiaa, toisin kuin elokuvan toisen Bond-tytön, Miranda Frostin (Rosamund Pike ensimmäisessä elokuvaroolissaan) kohdalla. Pike harvemmin vakuuttaa lahjoillaan, eikä tee sitä tässäkään filmissä. Lisäksi hänen Miranda-hahmonsa on vain tylsä.
     Tylsistä hahmoista puheenollen, tässä leffassa nähdään yhdet laimeimmista Bond-roistoista koko sarjassa. Terroristi Zaolla (Rick Yune) on vielä hetkensä ja hänen kasvonsa täynnä timantteja on tyylikäs lisä, mutta pääroisto Gustav Graves (Toby Stephens) on todella kökkö. Etenkin hahmon suunnitelmat ovat naurettavia ja siinä, miten hahmo on kirjoitettu, ei ole lopulta mitään järkeä, kun asiaa alkaa todella pohtimaan. Stephens on myöskin kehno roolissaan, vetäessään suuruudenhullun rikollisneron roolin väärällä tavalla yli.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. MI6:n pomo M (Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), Kun maailma ei riitä -leffassa esitelty Q:n (Desmond Llewelyn) seuraaja (John Cleese), pohjoiskorealainen kenraali Moon (Kenneth Tsang), sekä Jinxin pomo Falco (Michael Madsen). Dench on oma mahtava itsensä, mutta Samantha Bondin versio on muuttunut voimakkaasti 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) versiostaan, joka onnistui sanomaan Bondin liehittely-yrityksille vastaan. Monty Python -tähti John Cleese on veikeä uuden vempaintehtailijan roolissa, mutta 18 elokuvan jälkeen on kyllä hieman ikävä aitoa ja oikeaa Q:ta.

007 - Kuolema saa odottaa alkaa vielä erittäin lupaavasti (jos perinteistä piippukuvaa kömpelösti miksatun musiikin ja huvittavan digiluodin kera ei lasketa). Alun takaa-ajo Pohjois-Koreassa nappaa hyvin mukaansa ja filmin tyyli on huomattavasti normaalia synkempi. Katsojana ehtii jo ajatella, että nyt on luvassa koko Bond-sarjan synkin osa, etenkin kun takaa-ajo päättyy huonosti Bondille ja hän jää kiinni, joutuen kidutettavaksi pohjoiskorealaiseen vankilaan. Yli vuoden ajan häntä kidutetaan ties millä kauhistuttavilla menetelmillä, joista katsojakin joutuu kärsimään läpi tämänkertaisen tunnuslaulun, Madonnan järkyttävän surkean "Die Another Day" -renkutuksen. Anteeksi vain, Madonna-fanit, mutta mielestäni tämä biisi on aivan käsittämättömän hirveä ja ehdottomasti koko sarjan huonoin tunnuskappale. Jo tässä kohtaa leffa alkaa esittämään vihjeitä siitä, että loput elokuvasta ei tulisi olemaan yhtä hyvää menoa kuin alku. Ensimmäisen tunnin ajan taso heittelee voimakkaasti, elokuvan tarjotessa vuoronperään tylsiä ja jollain tavalla hyviä kohtia. Silti kaiken aikaa vallitsee tunne, että nyt on jotain pielessä.

Kun uusi Q esittelee Bondille tämän uuden ajoneuvon, näkymättömäksi muuttuvan ja ties mitä hilavitkuttimia sisällään pitävän Aston Martinin, alun synkkä ja realistinen tyyli tekee täyskäännökseen ja filmi muuttuu tähän mennessä futuristisimmaksi 007-leffaksi. Nupit väännetään kaakkoon ja elokuvaa on pian hyvin vaikea ottaa tosissaan. Leffasta löytyy koko sarjan yliampuvia toimintakohtauksia, jotka onnistuvat joko viihdyttämään kaikessa pöhköydessään tai ne saavat katsojan tuijottamaan suu auki, että tähänkö hienosti alkanut sarja on mennyt? Omasta mielestäni autotakaa-ajo on juurikin niin urpo, että se onnistuu viihdyttämään, kun sekä Bondin että pahiksen autot ovat täynnä ties mitä aseita ja he ampuvat toisiaan niin konetuliaseilla kuin ohjuksilla, ajaen samalla toisiaan takaa. Sitten taas leffassa on aivan käsittämättömän myötähäpeällinen toimintakohtaus, missä Bond ensin pakenee avaruudesta ammuttua lasersädettä ja sitten alkaa surffaamaan jättiaallolla. Kohtauksesta entistä nolomman tekee se, kuinka huonosti se on tehty. Aiemmissa Bond-filmeissä tekijät kehuskelivat, kuinka he saivat aikaiseksi uskomattomia efekteitä aidoilla stunteilla ja tehosteilla. Tätä tehdessään tekijät kehuskelivat, kuinka he pystyvät nyt tekemään kaiken saman tietokoneella. Ei, eivät pysty - eivät vielä moneen vuoteen.

Minun täytyy kyllä myöntää, että lapsena jotkut näistä syistä, miksi en nykyään pidä elokuvasta, olivat juurikin syitä, miksi pidin siitä. Näkymätön autohan oli lapsena siisteintä ikinä, etenkin kun Bond vielä tosissaan käyttää autoaan kerrankin, eikä Q:n tarvitse esitellä sitä turhaan. Lapsena innostuin elokuvan futuristisesta puolesta, mutta nykyään sen vuoksi minun on vaikea pitää tätä Bond-leffana. Lisäksi leffassa on paljon muitakin noloja juttuja, etenkin liittyen pahikseen ja hänen juoneensa. Hahmon kertomus on täynnä aukkoja ja jostain syystä niitä on vielä vaikeampi sulattaa kuin Bondin näkymätöntä autoa. Loppuhuipennuskin on älytön, mutta se ei ole enää kaikessa hölmöydessään viihdyttävä - se on vain kehno.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lee Tamahori, joka oli täysin väärä valinta Bond-ohjaajaksi. Alkua lukuunottamatta hän ei osaa luoda kunnon tunnelmaa, vaan monet hänen siisteinä pitämät juttunsa ovat lähinnä noloja. Tamahori ei osaa päättää, haluaako hän totisempaa ja synkempää settiä, vai täysin älyvapaata menoa, ja päättää yhdistää molemmat koko sarjan epätasaisimmaksi paketiksi. Tamahori myös tuo mukaan todella kömpelöitä hidastuksia ja nopeutuksia, mitkä pistävät silmään ikävästi joka kerta, kun niitä käytetään. Neal Purvisin ja Robert Waden käsikirjoitus on todella tyhjänpäiväistä höttöä, mihin kaksikko ei ole tainnut panostaa paljoakaan. Sentään leffa on hyvin kuvattu ja mukana on sujuvaa leikkausta. Oikeat lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustustakin täytyy kehua, joskin Gustav Gravesin lopputaistelun asu kuuluu ennemminkin scifileffoihin kuin Bondiin. Ääniefektit ovat mainiot ja käytännön efekteillä toteutettu autotakaa-ajo on onnistunut, mutta digiefektit ovat välillä jopa naurettavan huonoja. Bondin surkuhupaisa surffailu on entistäkin tökerömpi, kun filmin alussa nähdään aitoa surffausta oikeilla aalloilla. Ero on päivänselvä. David Arnold tekee jälleen kelpo työtä musiikkien kanssa, mutta kuka helvetti päätti pistää Madonnan "Die Another Day" -hirvityksen leffaan? Ymmärrän, että Madonna on suuri tähti ja hänen kappaleensa auttaa leffan markkinointia, mutta silti! On vaikea kuvitella, ettei edes joku olisi miettinyt, että onpa karmeaa roskaa. Huvittavaa kyllä, biisi sai sekä Golden Globe -ehdokkuuden parhaana lauluna, että Razzie-ehdokkuuden huonoimpana lauluna. Madonna itse tekee lyhyen roolisuorituksen filmissä ja voitti siitä hyvästä huonoimman naissivuosan Razzien.

Koska 007 - Kuolema saa odottaa oli 20. Bond-leffa ja sen myötä juhlittiin myös sarjan 40. vuotissyntymäpäivää, elokuva sisältää viittauksia sarjan kaikkiin aiempiin osiin. Jinx esimerkiksi esitellään samalla tavalla kuin Honey Rider (Ursula Andress) Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa, kun taas Bond tuodaan mukaan samalla tyylillä kuin 007 ja Kultasormessa (Goldfinger - 1964). 007 ja Kultasormeen viitataan myös laserlaitteella. Gustav Graves taas käyttää samanlaista laskuvarjoa kuin mikä nähtiin 007 rakastettuni -filmissä (The Spy Who Loved Me - 1977). Q:n vempaintehtaalta voi bongata mm. Rosa Klebbin (Lotte Lenya) terän sisältävän kengän Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffasta (From Russia with Love - 1963), rakettirepun Pallosalamasta (Thunderball - 1965), sekä pienlentokoneen ja krokotiiliasun Octopussy - mustekalasta (Octopussy - 1983).

Yhteenveto: 007 - Kuolema saa odottaa on koko virallisen James Bond -sarjan heikoin tekele. Elokuva lähtee tyylikkäästi käyntiin synkän tunnelmansa kera, mutta herättää tunteen, että jokin on pahasti pielessä heti, kun Madonnan kaamea "Die Another Day" -kappale alkaa soimaan. Siitä lähtien filmin taso vain heittelee edestakaisin, kunnes lähtee hurjaan laskuun huonossa ja idioottimaisessa loppuhuipennuksessa. Ohjaaja Lee Tamahori ei tunnu tietävän, tehdäkö Bondia vakavin mielin vai kieli poskessa, ja koittaa yhdistellä näitä hämmentävin tuloksin. Leffassa nähdään täysin älyvapaita juttuja, joista monet aiheuttavat vielä suurta myötähäpeää. Suuri surffauskohtaus on yksi sarjan noloimmista hetkistä kökköjen efektiensä ja urpoutensa kera. Pahikset ovat kehnoja, eikä Pierce Brosnankaan enää täysin vakuuta Bondin roolissa. Sentään Halle Berry toimii agentti Jinxinä. 007 - Kuolema saa odottaa on häpeäpilkku Bondin historiassa, jollaista toista ei toivottavasti enää nähdä. Jos olet innostunut sarjasta, kannattaa tämä katsoa lähinnä sen vuoksi, jotta tiedät, kuinka alas sarja voi vajota, mutta muuten en suosittele tämän katsomista kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Die Another Day, 2002, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists

Arvostelu: Kun maailma ei riitä (The World Is Not Enough - 1999)

KUN MAAILMA EI RIITÄ

THE WORLD IS NOT ENOUGH

Ohjaus: Michael Apted
Pääosissa: Pierce Brosnan, Sophie Marceau, Robert Carlyle, Denise Richards, Judi Dench, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, John Cleese, Samantha Bond, Colin Salmon ja Serena Scott Thomas
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun maailma ei riitä on 19. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo ennen kuin sarjan kahdeksastoista osa, Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) oli saanut ensi-iltansa. Tuottaja Barbara Broccoli näki uutisissa juttua suuresta öljykilpailusta ja pohti, että siitä saisi kiinnostavan lähtökohdan uuden leffan tarinalle. Hän palkkasikin Neal Purvisin ja Robert Waden kirjoittamaan idean pohjalta filmin käsikirjoituksen. Ohjaajaksi pohdittiin Joe Dantea ja Peter Jacksonia, kunnes hommaan valittiin Michael Apted ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 1999. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2000 ja sen nimen huhuiltiinkin olevan "Bond 2000", mutta Bondin suvun moton mukaan nimetty Kun maailma ei riitä saikin ensi-iltansa jo marraskuussa 1999. Elokuva oli suuri hitti, menestyen paremmin lippuluukuilla kuin Pierce Brosnanin kaksi edellistä Bond-leffaa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ja Huominen ei koskaan kuole. Se ei kuitenkaan ollut kriitikoiden mieleen ja filmi jopa voitti huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa vuosia sitten lapsena, samana kesänä kun isäni näytti minulle kaikki tätä edeltäneet "viralliset" Bond-leffat, sekä tämän jälkeen ilmestyneen 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002). Olen nähnyt elokuvan kenties kerran uudestaan, mutta siitäkin on jo aikaa. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Viikko sen jälkeen, kun olin katsonut Huominen ei koskaan kuole, katsoin Kun maailma ei riitä.

MI6 lähettää agentti James Bondin suojelemaan murhatun öljypohatan tytärtä, Elektra Kingiä, jonka uskotaan olevan seuraavaksi salamurhan kohteena.

Pierce Brosnan nähdään kolmatta kertaa maailman kuuluisimman agenttihahmon roolissa ja on kenties parempi tässä kuin kahdessa aiemmassa Bondissaan. Mutta niinhän sitä hoetaan, että kolmas kerta toden sanoo. Brosnanissa on hieman enemmän asennetta tällä kertaa ja samalla Bond-hahmokin tuntuu tehokkaammalta tehtävässään. Tehokkuutta kuitenkin vähennetään hieman sillä, että Bond saa heti alussa ikävän vamman, millä on haittansa taistelussa. Harmi vain, ettei tätä ideaa hyödynnetä loppuun asti ja vamma tuntuu unohtuvan aina välillä.

Tämänkertainen vihollinen on terroristi Victor "Renard" Zokas, jota näyttelee Robert Carlyle. Renardillekin alustetaan mielenkiintoinen oire: hänellä on nimittäin luoti päässä, mikä on vienyt häneltä tuntoaistin pois, jolloin hän ei tunne kipua ja voi myös taistella kauemmin. Valitettavasti tätäkään ei hyödynnetä yhtä hyvin kuin katsoja ehtii jo päässään kuvittelemaan, eikä hahmo muutenkaan tee lopulta vaikutusta. Erikoisen silmäluomensa, arpensa ja hiuksettomuutensa vuoksi Renard näyttää lähinnä Blofeld-kopiolta. Carlyle on pätevä roolissa, mutta käsikirjoitus ei tarjoa hänelle tarpeeksi.
     James Bond kohtaa tälläkin seikkailullaan naisen jos toisenkin. Sophie Marceau näyttelee Elektra Kingiä, edesmenneen öljypohatta sir Robert Kingin (David Calder) tytärtä, joka yrittää nyt pyörittää isänsä bisnestä ja jota Bondin täytyy suojella. Tätä hahmoa onnistutaan onneksi hyödyntämään hyvin ja hänen kanssa on tehty mielenkiintoisia ratkaisuja. Marceau on erittäin hyvä valinta osaansa, mitä ei todellakaan voi sanoa Denise Richardsista, joka esittää filmin toista Bond-tyttöä, ydinfyysikko Christmas Jonesia. Richards voitti roolisuorituksestaan huonoimman naissivuosan Razzien, mikä oli koko sarjan ensimmäinen Razzie-voitto. Itse tosin näen ongelman enemmänkin roolittajien puolella, jotka ovat ajatelleet, että supermallilta näyttävä Richards olisi uskottava ydinfyysikko. En nyt tällä tarkoita, etteikö ydinfyysikkojen joukosta löytyisi potentiaalisia supermalleja, mutta kun Richards vielä puetaan kuin hittipelihahmo Lara Croft, on häntä todella vaikea ottaa tosissaan ja hänet on selvästi valittu ulkonäkönsä vuoksi - varsinkin kun hänellä ei selvästi ole käsitystäkään, mitä hänen hahmonsa repliikit oikeasti tarkoittavat.
     Elokuvassa nähdään myös Robbie Coltrane 007 ja kultaisesta silmästä tuttuna Valentin Zukovskyna, huikea Judi Dench MI6:n pomona M:nä, Samantha Bond tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn viimeistä kertaa Bondin laitteistot valmistavana Q:na. Llewelyn ehti uransa aikana näytellä kahdeksassatoista James Bond -elokuvassa ja hän oli jokaisessa aivan mahtava. Hänen kohtauksiaan odottaa joka leffasta ja Llewelyn onnistui aina tuomaan lämpöä ja huumoria mukaan filmeihin. Llewelyn valitettavasti menehtyi auto-onnettomuudessa hieman Kun maailma ei riitä -elokuvan ilmestymisen jälkeen.

Kun maailma ei riitä lähtee käyntiin sarjan pisimmällä aloituksella ennen alkutekstejä ja tekee sen erittäin napakasti. Heti alussa nähdään vauhdikas, tiivistunnelmainen ja veikeä takaa-ajo veneillä, mikä muuttuu kaiken aikaa vain paremmaksi. Mukaan mahtuu hauskoja tilanteita ja onkin hieman harmi, ettei mikään loppuleffassa nouse samalle tasolle. Yhdessä kohtaa nähdään erittäin hyvä takaa-ajo lumisilla vuorilla, mistä löytyy myös omat kekseliäät hetkensä, mutta suurimmaksi osaksi aloituksen jälkeiset toimintakohtaukset jättävät hieman toivomisen varaa, eikä niissä ole toivottua jännitystä. Etenkin loppuhuipennus on hieman antikliimaksinen. Elokuva siis paljastaa parhaat korttinsa liian aikaisin, eikä enää myöhemmin osoita kunnon lahjoja.

Tarinakaan ei erityisemmin nappaa mukaansa. Öljyyn liittyvä kertomus ei ole kovin mielenkiintoinen ja filmistä löytyy pitkäveteiset kohtauksensa. Elokuva aloittaa useita hyviä juttuja, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä päätökseen. Leffasta löytyy kuitenkin onneksi erittäin toimivia käänteitä, mitkä sysäävät sitä uuteen vauhtiin - vaikkakin vain vähäksi aikaa kerrallaan. Romanttinen puoli on tarpeeksi sujuvaa ja huumoria löytyy juuri sopivasti. Mukana on myös tahatonta huumoria, kuten yhden taistelun erikoinen helikopteri-jättisaha-viritelmä, mikä oli lapsena siistein juttu ikinä, mutta näin aikuisena se on lähinnä huvittava. Ei elokuva huono ole, mutta mahtavan 007 ja kultaisen silmän ja erittäin vaikuttavia toimintakohtauksia sisältäneen Huominen ei koskaan kuole -leffan jälkeen Kun maailma ei riitä on hieman unohdettava teos. Se on yksinään kelpo Bond-seikkailu, mutta siitä jää uupumaan vielä paljon, jotta sen voisi laskea sarjan parhaimmistoon.

Elokuvan ohjaaja Michael Apted ei säväytä taidoillaan yhtä hyvin kuin monet sarjan aiemmista tekijöistä, mutta hän pitää pakettia kuitenkin tarpeeksi toimivasti kasassa. Aptedin työtä on vaikeuttanut Neal Purvisin, Robert Waden ja Bruce Feirsteinin hieman epätasainen käsikirjoitus, sekä Denise Richardsin hölmö roolitus ydinfyysikoksi. Teknisesti filmi on kuitenkin taidokkaasti tehty, vaikka parissa kohtaa digiefektit pistävätkin silmään. Alun venetakaa-ajo on kuitenkin upea suoritus. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja mukana on hienoja lavasteita. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä David Arnold tekee toistamiseen hyvää työtä musiikkien kanssa, tuoden kiinnostavasti mukaan elektronisempia vivahteita. Garbage-yhtiön esittämä tunnuslaulu "The World Is Not Enough" on iskevä voimaballadi, joka nostaa ihon helposti kananlihalle, jos äänenvoimakkuuden nupit vääntää kaakkoon.

Yhteenveto: Kun maailma ei riitä on kelpo Bond-leffa, josta löytyy selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Elokuvan aloitus on vahva, mutta sen jälkeen se kulkee epätasaisesti eteenpäin. Mukaan mahtuu niin pöhkön tyylikästä sahahelikopteria kuin oudosti roolitettua ydinfyysikkoa. Leffasta löytyy kuitenkin toimivia käänteitä, joiden avulla se lähtee aina hetkellisesti uuteen, mielenkiintoisempaan suuntaan - ainakin vähäksi aikaa. Filmi on paikoitellen hieman pitkäveteinen, eivätkä sen toimintakohtauksetkaan ole viihdyttävimmästä päästä. Loppuhuipennus on varsinkin pettymys. Hyvää huumoria kuitenkin löytyy ja epätasaisuudestaan huolimatta teos jää plussan puolelle. Pierce Brosnan tekee tähän mennessä parhaan suorituksensa James Bondina ja Desmond Llewelynin näyttelemän Q:n jäähyväiset on onnistuneen haikea hetki. Garbagen "The World Is Not Enough" -kappale on todella hyvä. Kun maailma ei riitä ei kuulu sarjan parhaimpiin eikä huonoimpiin, vaan se putoaa kaiken keskelle yhtenä sarjan unohdettavimmista teoksista. Suosittelenkin tämän vilkaisemista vasta, kun suuri osa 007-leffoista on nähty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The World Is Not Enough, 1999, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists

Arvostelu: Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997)

HUOMINEN EI KOSKAAN KUOLE

TOMORROW NEVER DIES

Ohjaus: Roger Spottiswoode
Pääosissa: Pierce Brosnan, Jonathan Pryce, Michelle Yeoh, Teri Hatcher, Götz Otto, Ricky Jay, Judi Dench, Desmond Llewelyn, Samantha Bond, Joe Don Baker, Vincent Schiavelli, Colin Salmon, Geoffrey Palmer, Julian Fellowes, Gerard Butler ja Hugh Bonneville
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Huominen ei koskaan kuole on 18. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Kuusi vuotta Timothy Daltonin viimeisen Bond-leffan, 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) jälkeen tehty Bond-filmi, Pierce Brosnanin tähdittämä 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys. Tekijät kokivat suurta painetta toistaa elokuvan suosio, etenkin kun sarjan luonut Albert R. Broccoli oli juuri menehtynyt. Jatkoa alettiinkin tekemään suurella kiireellä, mikä myös nosti filmin budjetin huomattavasti korkeammaksi kuin sarjan aiempien osien. 007 ja kultaisen silmän ohjaaja Martin Campbell ei halunnut jatkaa sarjan parissa, joten uudeksi tekijäksi palkattiin nopeasti Roger Spottiswoode. Elokuvan käsikirjoitusta työstettiin vimmalla, mutta kesti kauan, kunnes siihen oltiin tyytyväisiä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1997 ja lopulta Huominen ei koskaan kuole onnistuttiin vielä julkaisemaan saman vuoden joulukuussa. Vaikka elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja se jäi lipputuloissa todella pahasti samaan aikaan ilmestyneen Titanicin (1997) jalkoihin, se oli silti iso menestys. Itse näin filmin lapsena samana kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen kerran tai kaksi uudestaan. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Noin viikko 007 ja kultaisen silmän jälkeen katsoinkin Huominen ei koskaan kuole.

MI6:n salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan mediamoguli Elliot Carverin bisneksiä. Carverin uutislehti Huomisen uutiset tekee juttuja tragedioista niin nopeasti, että MI6 epäilee Carverin liittyvän tapaturmiin jollain tavalla...

Pierce Brosnan tekee paluun agentti 007:n eli James Bondin rooliin ja tarjoaa toistamiseen erittäin mainion suorituksen. Brosnan on vielä paremmin kotonaan roolissa kuin 007 ja kultaisessa silmässä. Brosnan omaksuu yhä vahvemmin hurmurivakoojan ja toimintasankarin osat, yhdistäen ne toimivaksi kokonaisuudeksi. Tässä Bond on entistä isommin toimintasankari - tai millaiseksi sellainen nykypäivänä määritellään. Bond pistää useampaan otteeseen haisemaan erilaisilla aseilla, sekä tekee erilaisia hurjia stuntteja.

Elokuvan pahis on Jonathan Prycen näyttelemä mediamoguli Elliot Carver, Carverin Mediaryhmän johtaja. Kyseessä on pitkästä aikaa todella suuruudenhullu Bond-roisto. Aluksi hahmo tuntuu oudon epärealistiselta, mutta toisaalta on hauska nähdä, kuinka Sean Conneryn Bond-aikojen roistotyyppi on siirretty nykyaikaan... vaikkakin hahmo tuntuu välillä kuuluvan enemmänkin Austin Powersiin kuin James Bondiin. Prycen suunnitelma on monilta osin todella hölmö, mutta samalla hänen Carver-hahmonsa viestii satiirin keinoin uutisoinnin ja etenkin feikki-uutisten vaikutuksesta. Käsiteltävä asia onkin kenties vielä ajankohtaisempi nykypäivän some-aikana. Pryce sopii erinomaisesti itsestään aivan liian paljon luulevan bisnesmiehen rooliin ja vaikkei hän ole millään lailla fyysinen uhka Bondille, on hän omalla tavallaan hyvä vastus. Carverin pähkähullujen ideoiden toteutuksessa auttavat mm. tietokonevelho Gupta (Ricky Jay), lihaksikas kätyri Stamper (Götz Otto), sekä kidutusekspertti Kaufman (Vincent Schiavelli).
     Perinteisiä "Bond-tyttöjä" ovat tällä kertaa Carverin vaimo Paris Carver (Teri Hatcher), joka ei tietenkään voi vastustaa vakoojaa, sekä kiinalaisvakooja Wai Lin (Michelle Yeoh), joka ei todellakaan kaipaa Bondin apua, vaan on lähitappeluissa vielä 007:ääkin tehokkaampi. Wai Lin on toimiva pari Bondille ja on yllättävänkin mielenkiintoista seurata, kuinka he vähitellen lämpenevät toisilleen. Yeoh on vakuuttava toimintasankarina ja Hatcherkin on kelpo omassa osassaan.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi MI6:n johtaja M (mahtava Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), sekä Bondin vempaimet suunnitteleva Q (aina yhtä mainio Desmond Llewelyn). Joe Don Bakerin esittämä CIA-vitsiniekka Jack Wade käy myös piipahtamassa filmissä. Lisäksi elokuvassa nähdään todella pienissä rooleissa hittisarja Downton Abbeyn (2010-2015) luoja Julian Fellowes Iso-Britannian puolustusministerinä, sekä sarjaa tähdittävä Hugh Bonneville ja toimintastara Gerard Butler laivaston miehinä. Sekä Butlerille että Bonnevillelle Huominen ei koskaan kuole on molempien näyttelijäuran toinen elokuvarooli.

Huominen ei koskaan kuole on neljäs peräkkäinen erittäin hyvä James Bond -elokuva. Vaikka Roger Moore olikin erinomainen Bond, hänen filmiensä taso vaihteli huomattavasti, mutta 1980-luvun lopulla sarja lähti selvästi uuteen nousuun Daltonin ja Brosnanin kautta... ainakin näiden neljän elokuvan verran. Ei filmi pääse 007 ja kultaisen silmän tasolle, mutta on se silti erittäin mainio. Heti alussa Huominen ei koskaan kuole nappaa mukaansa vauhdikkaan toimintakohtauksensa ansiosta, eikä elokuvalla ole aikomustakaan tylsistyä sen jälkeen. Elokuva tarjoaa useammankin upean toimintakohtauksen. Etenkin kaikki Vietnamissa tapahtuva on todella koukuttavaa ja näyttävää seurattavaa. Mukana on yksi sarjan hienoimmista takaa-ajoista, mitä onnistutaan vain parantamaan ja parantamaan, mitä pidemmälle se kulkee. Lisäksi Bond saa jälleen uuden huipputeknologisen auton Q:lta ja jos 007 ja kultaisessa silmässä tuli pettymyksenä, ettei Bond käyttänyt autoaan lähes mihinkään, tässä ei voi valittaa samasta. Autoa hyödynnetään todella vaikuttavilla tavoilla ja siihenkin liittyvä toimintakohtaus vain paranee, mitä pidemmälle se kulkee. Kun kyseessä on puhtaampi toimintafilmi kuin monet aiemmista Bond-leffoista, mitkä nojaavat enemmän jännärin suuntaan, on tietty hienoa, kun toimintaan on panostettu näin paljon.

Elokuvasta kyllä löytyy heikkoutensa ja vaikka tavallaan pidän Prycen roistohahmo Carverista, on hänen suunnitelmansa tosiaan aika pöhkö, kun sitä alkaa tosissaan miettimään. Vaikka mukana on hieman vitsailua, leffa on monin tavoin vakava, jolloin Carverin hölmö pahissuunnitelma tuntuu olevan pienessä ristiriidassa elokuvan tunnelman kanssa. Loppupäässä katsoja alkaa ottamaan Carverin ideoita hieman vakavammin, mutta muuten pitkin leffaa saa kohotella kulmiaan. Tämän hölmöyden kuitenkin unohtaa aina, kun elokuva tarjoaa uuden upean toimintakohtauksen. Pitkät taistot pidetään tiivistunnelmaisina, kekseliäinä, jatkuvasti kehittyvinä ja erilaisina toisistaan, aina ihan loppuun saakka, jolloin niitä katsoessa ei todellakaan käy aika pitkäksi. Huominen ei koskaan kuole onkin erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Elokuvan on ohjannut Roger Spottiswoode, joka pistää parastaan toiminnan kanssa ja viihdyttää niin hyvin kuin vain voi. Spottiswoode rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja pitää pakettia taidokkaasti kasassa. Ei olekaan hänen vikansa, että käsikirjoittaja Bruce Feirsteinin teksti sisältää tiettyjä heikkouksia. Feirsteinin puolustukseksi täytyy tosin sanoa, että hän pitää tarinaa toimivasti jatkuvassa liikkeessä, johtaen tapahtumat yhä vain uuteen, päräyttävään taistoon tai takaa-ajoon. Huominen ei koskaan kuole on usein hienosti kuvattu filmi. Etenkin toimintakohtausten aikana on paljon tyylikästä kameratyöskentelyä. Leikkauskin on erittäin sujuvaa. Lavaste-, puvustus-, valaisu- ja maskeeraustiimitkin hoitavat hommansa hyvin ja efektit ovat parantuneet parissa vuodessa 007 ja kultaisen silmän jälkeen. Myös musiikit ovat huomattavasti paremmat ja David Arnold jäi ihan syystäkin sarjan säveltäjäksi useamman elokuvan ajaksi. Arnold tuo omaa särmää tuttuihin sävelmiin ja lisää mukaan myös omia, oivallisesti jumputtavia melodioita. Valitettavasti elokuvan tunnuslaulu, Sheryl Crow'n laulama "Tomorrow Never Dies" on yksi leffasarjan heikoimmista ja ennen kaikkea tylsimmistä. Kappale sai jostain syystä sekä Grammy-, että Golden Globe -ehdokkuudet, mutta täysin ymmärrettävästi hävisi molemmissa Celine Dionin "My Heart Will Go On" -laululle Titanicista. Lopputekstien aikana kuultava k.d. langin laulama "Surrender" on huomattavasti parempi biisi.

Yhteenveto: Huominen ei koskaan kuole on jälleen todella hyvä James Bond -elokuva. Pierce Brosnan näyttää kykynsä toistamiseen ja vakuuttaa toimintasankarina. Leffan toimintakohtaukset ovat vaikuttavia ja erittäin viihdyttäviä. Mukaan mahtuu vangitsevaa takaa-ajoa, mikä vain paranee, mitä pidemmälle se etenee, sekä napakkaa käsirysyä. Itse tarina on mukaansatempaava, vaikka pahiksen suunnitelmat pistävät välillä kohottelemaan kulmia epäuskoisesti. Pryce kuitenkin toimii roiston roolissa, mikä saa antamaan tietyt hölmöydet anteeksi. Michelle Yeoh on nappivalinta toiminnallisen naissankarin osaan. Harmillisesti tämänkertainen tunnuslaulu ei ole kovinkaan kummoinen ja omasta mielestäni lopputeksteissä kuultava "Surrender"-kappale on parempi. Jos pidit 007 ja kultaisesta silmästä ja Brosnanista Bondina, kannattaa katsoa myös Huominen ei koskaan kuole. Se ei ole yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta on se parempi kuin mitä Brosnan seuraavaksi teki Bondina...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tomorrow Never Dies, 1997, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists

Arvostelu: 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995)

007 JA KULTAINEN SILMÄ

GOLDENEYE

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Pierce Brosnan, Sean Bean, Izabella Scorupco, Famke Janssen, Joe Don Baker, Judi Dench, Gottfried John, Alan Cumming, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, Tchéky Karyo ja Samantha Bond
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen silmä on 17. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellinen Bond-filmi, Timothy Daltonin tähdittämä 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) ei tuottanut yhtä paljon kuin tekijät toivoivat, mutta se oli silti menestys ja sille alettiinkin heti suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin kesällä 1990 elokuvasarjan aloittaneen Albert R. Broccolin yhtiö Danjaq ja sarjan levittäjäyhtiö United Artists joutuivat ongelmiin keskenään. United Artists ja sen omistava yhtiö Metro-Goldwyn-Mayer myytiin ranskalaiselle Pathé Entertainment -yhtiölle, jonka johtaja halusi myydä sarjan levitysoikeudet eteenpäin. Koska tämä olisi rikkonut Danjaqin ja MGM:n alkuperäistä sopimusta, Danjaq haastoi Pathén oikeuteen. Pathé ei antanut periksi, mikä johtikin yhtiön ajautumisesta konkurssiin. Metro-Goldwyn-Mayer irtautui yhtiöstä vuonna 1992 ja vihdoin seuraavan James Bond -leffan teko voitiin aloittaa. Dalton oli kuitenkin sitä mieltä, että odotusaika oli ollut liian pitkä, eikä enää halunnut jatkaa roolissa. Rooliin pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Hugh Grantia ja Liam Neesonia, kunnes siihen valittiin Pierce Brosnan, joka oli jo 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) jälkeen ollut vahvasti ehdolla rooliin, muttei voinut olla mukana esiintyessään Remington Steele -sarjassa (1982-1987). Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta 007 ja kultainen silmä sai ensi-iltansa samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva oli jättimenestys, joka tuotti enemmän rahaa kuin moni sarjan aiemmista osista. Myös kriitikot kehuivat filmiä ja se oli ehdolla parhaan äänityksen ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin elokuvan lapsena eräänä kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin leffasta todella paljon ja se nousikin suosikkieni joukkoon sarjasta. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa filmillä No Time to Die (2020), oli aika katsoa koko sarja läpi. Katsoin 007 ja kultaisen silmän pari päivää 007 ja lupa tappaa -leffan jälkeen.

Kun neuvostoliittolainen asesatelliitti Kultainen silmä varastetaan, agentti James Bond lähetetään ottamaan kiinni varkaat, ennen kuin nämä pääsevät käyttämään sen hirmuista tuhovoimaa.

Vaikka 007 ja lupa tappaa -elokuvan arvostelussa harmittelinkin, ettei Dalton tehnyt kuin kaksi Bond-leffaa, Pierce Brosnan osoittaa heti tämän elokuvan alussa olevansa loistovalinta hänen seuraajakseen, eikä kestä kauaa, kun tämä harmitus unohtuu. Brosnan yhdistää Bondissaan Roger Mooren vitsailevan hurmurivaakojan ja Daltonin toiminnallisemman sankarin, ja tekee sen vieläpä hienosti. Brosnan ei koskaan lipsu liikaa toiselle puolelle, vaan tasapainottaa kaksi tyyliä erinomaisesti. Lisähienouden hahmoon tuo se, kuinka hänet esitetään usein ihmisenä, jolla on aitoja tunteita. Yhdessä kohtaa Bondilta kysytään, kuinka monta vodka martinia tarvitaan hukuttamaan tehtävillä tapettujen miesten aiheuttama piina Bondin mielessä ja Brosnan välittää hienosti ilmeellään, että agenttihommilla on kyllä vaikutuksensa hänen mieleensä. En yleensä välitä Brosnanista näyttelijänä, mutta tässä leffassa hän toimii todella hyvin.

Tällä kertaa James Bond saa vastaansa Janus-rikosorganisaation, johon kuuluvat mm. venäläiskenraali Ourumov (Gottfried John) ja huipputappaja Xenia Onatopp (Famke Janssen). Kenraali Ourumov on toimiva roisto, mutta Xenia varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Tappamisesta kiihottuva Xenia on yksi parhaimmista Bond-vastuksista, etenkin Janssenin fantastisen roolityön vuoksi. Janssen todella hyppää osaansa sekopäisenä ja arvaamattomana tappajana, vahva hullunkiilto silmissään. John on sopiva osaansa, mutta jää täysin Janssenin varjoon.
     Perinteisenä Bond-tyttönä nähdään Izabella Scorupcon näyttelemä Natalya Simonova, venäläinen ohjelmoija, joka edustaa oman hahmotyyppinsä parhaimmistoa. Natalya ei todellakaan aio jäädä avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan tekee itsekin kaikkensa selvitäkseen vaikeista paikoista. Hahmosta on tehty taidokkaampi kuin monista muista Bondin heiloista ja se tekee hänestä kiinnostavamman henkilön. Scorupco on vieläpä oikein mainio roolissaan.
     007 ja kultaisessa silmässä on selvästi panostettu naishahmoihin tavallisia Bond-elokuvia enemmän. Sen lisäksi, että mukana on mahtava Xenia roistona ja erittäin hyvä Natalya Bondin mielenkiinnon kohteena, elokuvassa esitellään uusi M johtamaan salaista MI6-palvelua ja häntä esittää Judi Dench. Ai että, minä suorastaan rakastan Denchiä tässä roolissa! Heti, kun hän ensimmäisen kerran astelee kuvaan, hän täyttää tilan auktoriteetillään, mikä saisi välittömästi monet Bondin maailmanvalloittajapahiksista antautumaan. Heti ensimmäisellä lauseellaan hän osoittaa, ettei siedä nenälleen hyppimistä. Bondille Denchin M tokaisee, ettei pidä tämän toimintatavoista, vaan pitää Bondia seksistisenä dinosauruksena, joka kuului kylmään sotaan, eikä epäröi yhtään lähettää häntä kuolemaan maansa puolesta. Siinä, missä aiemmat M:t lähinnä vain antoivat Bondille tehtävänsä, Denchin M tuntuu todelliselta persoonalta ja jälleen kerran se tekee hahmosta kiinnostavamman. Dench omii roolin itselleen heti ensimmäisessä kohtauksessaan ja onkin sääli, ettei hahmoa nähdä paria kohtausta enempää.
     Elokuvassa ovat mukana myös Desmond Llewelyn vempainvalmistaja Q:na, Samantha Bond neiti Moneypennynä, Sean Bean agentti 006:na, Alan Cumming ohjelmoijanero Boriksena, Robbie Coltrane entisenä KGB-agentti Valentinina, sekä 007 vaaran vyöhykkeellä -elokuvassa (The Living Daylights - 1987) Whitaker-roistoa esittänyt Joe Don Baker uudessa roolissa Bondia auttavana, koomisena CIA-agentti Jack Wadena.

Kylmän sodan päätyttyä tekijät halusivat selvästi viedä Bond-sarjaa modernimpaan suuntaan. Sen lisäksi, että naisista tehdään vahvempia ja parempia hahmoja, leffa myös painottaa, ettei Bondin käytös naisia kohtaan ole yleensä ollut hyväksyttävää. Jopa Moneypenny huomauttaa, että agentin käytös voitaisiin laskea seksuaaliseksi ahdisteluksi työpaikalla, eikä voihkaise "oi James, ota minut!" kun näkee tämän. Teknologia on myös harpannut suuria loikkia eteenpäin ja Q:n laitteiden lisäksi filmissä käytetään täysin eri tavalla tietokoneita ja erilaisia ruutuja kuin aiemmin. Tekijät ovat kuitenkin halunneet tuoda jotain vanhoista Bondeista takaisin ja onkin veikeää, että näin omalla tavallaan totiseen leffan on saatu mukaan yliampuvia pahisten suunnitelmia ja vieläpä tarpeeksi uskottavasti. Elokuva päättää usein käydä eeppisissä mitoissa ja kuuden vuoden tauon ja oikeuskiistan jälkeen tekijät ovat halunneet tuoda Bondin takaisin valkokankaille oikein kunnon ryminällä... panssarivaunulla... pitkin Pietarin katuja. Huh, siinäpä vasta hieno kohtaus.

007 ja kultainen ase on yhä mielestäni yksi Bond-sarjan parhaista elokuvista. Sen hahmot ovat mielenkiintoisia ja mainioita tasapuolisesti niin hyvien kuin pahojen puolella. Elokuvan tarina on mukaansatempaava ja se sisältää paljon vangitsevia kohtauksia. Toimintapuoli filmissä on kyllä kunnossa - sen osoittaa jo erittäin hieno aloitus. Vaikka alun stuntti liittyen moottoripyörään ja lentokoneeseen on hyvin epätodennäköinen tosielämässä, on se todella vaikuttavasti tehty ja se naulaa katsojan penkkiinsä. Panssarivaunukohtaus on aivan mielettömän kova ja lopputaistelukin on upea. Mukana on myös taidokkaasti rakennettua jännitettä, etenkin Bondin räjähtävän kynän kanssa. Vastapainona jännitykselle ja toiminnalle on aidosti hyvää huumoria. Varsinkin Bondin ja Q:n väliset keskustelut ovat todella hauskoja. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin se, että sen tarina tuntuu henkilökohtaiselta Bondille. Jo 007 ja lupa tappaa -leffan juoni oli henkilökohtainen Bondille, kun tämä lähti kostamaan pahiksille, mitä he tekivät Felix Leiterille. Tässä henkilökohtaisuus tuodaan eri tavalla ja sillä rakennetaan osuvaa konfliktia, mikä puretaan loppuhuipennuksessa voimakkaalla tavalla esiin. Jos minun pitäisi elokuvasta jotain kritisoitavaa sanoa, niin Bondin ja Natalyan romanssi ei ihan täysin toimi. Mukana on yksi rantakohtaus, mikä on turhan imelä ja minkä olisi voinut tehdä paljon paremminkin. Lisäksi en erityisemmin piittaa Éric Serran säveltämistä musiikeista. Parissa kohtaa ne eivät istu leffaan lainkaan.

Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka ei ollut tätä tehdessään vielä erityisen iso nimi, vaikka olikin jo voittanut kymmenen vuotta aiemmin parhaan ohjauksen BAFTA-palkinnon Pimeyden ytimessä -minisarjasta (Edge of Darkness - 1985). Campbell tekee erinomaista työtä läpi leffan, rakentaen hienoa tunnelmaa (jos erästä romanttista osiota ei lasketa) ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Tämähän ei jäänyt Campbellin ainoaksi kerraksi, kun hän toi Bondin takaisin vaikuttavalla tavalla, vaan hän pisti vielä paremmaksi Daniel Craigin tähdittämällä Casino Royalella (2006), mikä on muuten ehdoton suosikkini sarjasta. Jeffrey Cainen ja Bruce Feirsteinin työstämä käsikirjoitus on todella hyvä. Kaksikko on kirjoittanut kiehtovan kertomuksen ja täyttänyt sen hyvillä hahmoilla. Lisäksi filmi on visuaalisesti todella näyttävä, vaikka pari efektiä, kuten avaruudesta kuvattu maapallo, onkin nähnyt parhaat päivänsä. Etenkin kuvaus on erittäin tyylikästä ja mukaan mahtuu useita hienosti sommiteltuja otoksia, sekä taiturimaisia kamera-ajoja. Myös valaisua hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkaus on taidokasta läpi leffan, minkä lisäksi lavasteet ovat oivalliset. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut ja vaikken välitäkään Serran säveltämistä musiikeista, pidän kyllä Tina Turnerin laulamasta tunnuskappaleesta "GoldenEye".

Yhteenveto: 007 ja kultainen silmä on yksi James Bond -sarjan parhaimmista elokuvista. Leffa siirtää Bondin hienosti modernimpaan aikaan, päivittäen mm. sarjan tapaa käsitellä tietokoneita ja etenkin naishahmoja. Tämänkertainen Bond-tyttö ei ole vain neito pulassa ja vahvin pahiskin on naispuolinen. Hienointa on kuitenkin Judi Denchin roolittaminen MI6:n johtajaksi, M:ksi. Hän on täydellinen valinta rooliin ja on vain sääli, että hän saa näin vähän ruutuaikaa. Pierce Brosnan on myös oiva valinta itse salaiseksi agentiksi, ja onnistuu olemaan sekä veijarimainen hurmuri, että tyylikäs toimintasankari - uudenlaisella ripauksella inhimillisyyttä. Toimintakohtaukset ovat erinomaisia ja jännittäviä. Itse tarinastakin löytyy hyvää jännitettä, asioiden muuttuessa henkilökohtaiseksi Bondille. Mukana on useita hienoja hetkiä ja filmi pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka. Martin Campbell tekee loistotyötä ohjaajana ja näyttää ensimmäistä kertaa urallaan, kuinka Bond pitää tehdä. Aika lailla ainoiksi valituksen aiheikseni jäävät kömpelö romantiikka (etenkin siirappinen rantakohtaus), sekä Éric Serran säveltämät musiikit, jotka kuuluvat sarjan huonoimpien joukkoon. Sen sijaan Tina Turnerin "GoldenEye"-kappale on todella hyvä. Koska James Bond -leffoissa ei pääasiassa ole selkeää jatkumoa, eikä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta filmejä tarvitse katsoa tietyssä järjestyksessä, kuuluu 007 ja kultainen silmä ehdottomasti niihin Bond-filmeihin, mitä suosittelen ensimmäisenä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
GoldenEye, 1995, Eon Productions, United Artists