Arvostelu: Memory (2022)

MEMORY

Ohjaus: Martin Campbell

Pääosissa: Liam Neeson, Guy Pearce, Taj Atwal, Harold Torres, Monica Bellucci, Ray Fearon, Daniel de Bourg, Ray Stevenson, Josh Taylor, Scot Williams, Natalie Anderson, Lee Boardman, Atanas Srebrev ja Mia Sanchez

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Memory perustuu belgialaisen Jef Geeraertsin kirjaan De zaak Alzheimer vuodelta 1985, jonka pohjalta oli jo vuonna 2003 tehty belgialainen elokuva The Memory of a Killer (De zaak Alzheimer). Alkuvuodesta 2020 ilmoitettiin, että Liam Neeson tähdittää amerikkalaista filmatisointia Geeraertsin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja lopulta Memory ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuun alussa. Itseltäni meni elokuva täysin ohi, kun siitä järjestettiin lehdistönäytös ja se saapui teattereihin. Pohdin muutamankin viikon ajan, että jaksanko raahautua jälkikäteen elokuvateatteriin katsomaan sitä, kunnes lopulta isäni osoitti mielenkiintoa leffaa kohtaan ja päätimme käydä katsomassa Memoryn yhdessä kuukausi ensi-illan jälkeen.

Alzheimeria sairastava palkkatappaja joutuu itse tappolistalle, kieltäydyttyään tappamasta kohdettaan.

Liam Neeson näyttelee jälleen kerran jonkin sortin tehotappajaa. Hänen tämänkertainen hahmonsa Alex Lewis on kuitenkin poikkeava edeltäjistään sillä, että hän sairastaa Alzheimer-muistisairauden varhaista vaihetta. Hahmon täytyykin ottaa lääkkeensä tasaisin väliajoin tai hän saattaa unohtaa, mitä hommaa on tekemässä. Neeson on tuttuun tapaansa karismaattinen ja sopii toki täydellisesti osaansa. Parasta työtä hän tekee, kun Alexin viimeisimmästä lääkkeenotosta on vierähtänyt aikaa ja hahmo alkaa hourailla.

     Alex ei kuitenkaan ole tarinan ainoa päähenkilö, sillä kenties vielä enemmän ruutuaikaa saa Guy Pearcen näyttelemä FBI-agentti Vincent Serra. Pearce istuu mainiosti rooliinsa agenttina, jonka tutkimaan tapaukseen tietty liittyvät Alexin tappokohteet. Alexin ja Vincentin välille muodostuukin ihan mielenkiintoinen yhteys, kummankin ollessa samojen tyyppien perässä, mutta täysin erilaisin moraalein siitä, kuinka lainmukaisesti homma pitää hoitaa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Taj Atwal ja Harold Torres Vincentin työkavereina, FBI-agentteina Amisteadina ja Marquezina, Ray Fearon heidän pomonaan Nussbaumina, Ray Stevenson etsivä Morana, Lee Boardman Alexin työnantajana Mauriciona, Monica Bellucci katalana kiinteistömoguli Davana Sealmanina ja Josh Taylor tämän poikana Randyna. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan muuten kelvollisesti, mutta Bellucci on täysin väärä valinta pahiksen osaan. Belluccin työ on myötähäpeällisen huonoa läpi leffan, eikä hän tarjoa yhtäkään uskottavaa tunnetilaa tai lausu ainuttakaan luontevasti soljuvaa repliikkiä.

Memory on harmillisesti jälleen yksi Neesonin liukuhihnalta tuotettu tusinatrilleri, joka katoaa mielestä pian sen näkemisen jälkeen - mikä on hieman ironinen ilmaisu elokuvan aihepiirien takia. Minulla oli joitain odotuksia elokuvaa kohtaan, sillä sen on ohjannut kaksi mahtavaa James Bond -elokuvaa, 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) ja Casino Royalen (2006) tehnyt Martin Campbell. Campbell kuitenkin jatkaa viime vuosiensa heikkoa linjaa Green Lanternin (2011) ja The Foreignerin (2017) vanavedessä. Memory on hieman ponnettomasti tehty, mihin vaikuttaa isosti Dario Scardapanen työstämä käsikirjoitus, joka ei oikein tunnu pysyvän kasassa. Teksti ailahtelee niin etenemisen kannalta kuin myös sen puolesta, kuka milloinkin tuntuu olevan leffan päähenkilö. Asiaa ei auta se, että Belluccin pahis on surkea ja siten elokuva menettää vastuspuolelta paljon.

Elokuva tarjoaa aika ajoin ihan kelvollista toimintaa ja muutamat oivallisen rujot tapot, mutta siihen se sitten jääkin. Lähes kahden tunnin kestossaan filmi tuntuu liian pitkältä ja sen ote löysenee katsojan ympäriltä edetessään. Alexin muistivaikeuksista ei saada irti niin paljoa kuin voisi toivoa, eikä hänen ja FBI:n kissa-ja-hiiri-jahti todellisen uhkan ollessa läsnä lähde kunnolla käyntiin. Memory onnistuu hetkellisesti yllättämään loppupäässä eräällä ratkaisullaan, mutta sitten tuottamaan pettymyksen juuri viime minuuteilla ennen lopputekstejä. Sen enempää paljastamatta totean vain, että elokuvan loputtua herää turhauttava tunne siitä, että tarvitsiko Neesonin hahmoa lopulta oikein mihinkään? 

Teknisiltä ansioiltaan Memory on kuitenkin ihan pätevästi tehty. Se on pääasiassa oivallisesti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitäkin otoksia. Toimintakohtausten aikana kamera heiluu välillä hieman liikaa. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä puitteiden kanssa ja asut ja maskeerauksetkin näyttävät onnistuneilta. Erikoistehosteista näkyy pienempi budjetti esimerkiksi erään räjähdyksen aikana, mutta efektit ajavat asiansa. Äänimaailma rymistelee mainiosti taisteluiden aikana ja Rupert Parkesin säveltämät musiikit jumputtavat sujuvasti taustalla.

Yhteenveto: Memory on aika mitäänsanomaton lisä Liam Neesonin tusinajännäreiden turhauttavankin pitkäksi käyvälle listalle. Neeson hoitaa hommansa menevästi ja Guy Pearcekin toimii roolissaan FBI-agenttina. He eivät kuitenkaan onnistu nostamaan tasoa heppoisen käsikirjoituksen ja keskinkertaisen ohjauksen kanssa. On suorastaan käsittämätöntä, että kaksi loistavaa 007-elokuvaa ohjannut Martin Campbell ei enää tämän parempaan tunnu pystyvän. Mukana on pari oivallista toimintakohtausta ja tappoa ja loppupäästä löytyy ihan yllättävä ratkaisu. Elokuva ei kuitenkaan ole jännittävä, eikä Monica Bellucci vakuuta yhtään pahiksen roolissa. Viime minuutit tuntuvat myös turhauttavilta. Ei vaadita muistiongelmia, että Memory katoaa nopeasti mielestä sen näkemisen jälkeen. Neesonin koville faneille elokuva on toki pakkokatsottavaa, mutta muuten tämän kanssa voi odottaa siihen, että leffa tulee joskus vaikkapa televisiosta, eikä muuta katsottavaa löydy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Memory, 2022, Black Bear Pictures, Arthur Sarkissian Productions, Saville Productions, Welle Entertainment

Arvostelu: Green Lantern (2011)

GREEN LANTERN

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong, Geoffrey Rush, Taika Waititi, Tim Robbins, Angela Bassett, Michael Clarke Duncan, Temuera Morrison ja Clancy Brown
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

"In brightest day, in blackest night,
No evil shall escape my sight.
Let those who worship evil's might,
Beware my power, Green Lantern's light!"

Green Lantern perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmo Vihreään Lyhtyyn. Hahmon ensimmäinen versio oli nimeltään Alan Scott, jonka loi Martin Nodell vuonna 1940. Elokuva kuitenkin pohjautuu Vihreän Lyhdyn toiseen versioon, John Broomen ja Gil Kanen luomaan Hal Jordaniin vuodelta 1959. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvulla, kun Warner Bros. pyysi Kevin Smithiä työstämään leffan käsikirjoituksen. Smith kuitenkin torjui tarjouksen, uskoen, että maailmassa on monia häntä parempia tekijöitä kirjoittamaan ison luokan tehoste-elokuvaa. 2000-luvun alussa yhtiö pohti tekevänsä elokuvasta komedian, mitä olisi tähdittänyt Jack Black, mutta kun tieto tästä levisi ja fanit raivostuivat, Warner Bros. luopui ideasta. Vuonna 2007 näyttelijä Corey Reynolds ehdotti yhtiölle, että se voisi tehdä elokuvan vuonna 1971 luodusta Vihreä Lyhty -hahmosta, John Stewartista, mitä Reynolds voisi itse tähdittää. Hän jopa kirjoitti käsikirjoituksen "Green Lantern: Birth of a Hero", jonka hän esitteli Warner Brosille. Yhtiö piti siitä, mutta projekti ei kuitenkaan edennyt. Yhtiö päättikin tehdä leffan Hal Jordanista ja uusiksi käsikirjoittajiksi palkattiin Michael Green, Marc Guggenheim ja Greg Berlanti, joista jälkimmäisen oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Alkuvuodesta 2009 Berlanti kuitenkin vaihdettiin Casino Royalen (2006) ohjaaja Martin Campbelliin ja kun näyttelijäkaarti ja muu työryhmä oli saatu palkattua, kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin tammikuussa 2010. Lopulta Green Lantern sai maailmanensi-iltansa 15. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys, mikä sai hädintuskin tienattua budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät leffalle lämmenneet ja monet fanit olivat raivoissaan. Itse en käynyt katsomassa Green Lanternia, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta vuokralta joulukuussa 2011. Leffa oli silloin mielestäni tarpeeksi viihdyttävää hömppää ja olenkin katsonut sen vuosien varrella pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin Green Lanternin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rämäpää hävittäjälentäjä Hal Jordan saa haltuunsa sormuksen, mikä tarjoaa hänelle valtavat voimat ja liittää hänet universumia suojelevan Vihreän Lyhdyn joukkoihin. Joukkojen suurin vihollinen Parallax on paennut vankilastaan ja Hal ottaakin tehtäväkseen pysäyttää tämän pahan, pelolla itseään ruokkivan olennon.

Corey Reynolds ei kenties päässyt tähdittämään leffaa Vihreästä Lyhdystä, mutta Hal Jordanina kyllä nähdään eräs Reynolds, nimittäin Ryan Reynolds. Ja tuttuun tapaansa tämä Reynolds on täysin oma itsensä leffassa, heittäen hölmöjä vitsejä, mutta osaten kuitenkin vakavoitua tarpeen vaatiessa. Hal on ylimielinen pilotti, jonka täytyy alkaa ottaa vastuuta, kun hän saa haltuunsa Vihreän Lyhdyn sormuksen ja voimat. Reynolds tekee kelvollista työtä roolissa ja vitsikkyyden lisäksi hänessä on ripaus sankarillisuutta, mutta on pakko sanoa, että hän sopii paljon paremmin toisen supersankarin, törkysuu Deadpoolin osaan.
     Intergalaktisiin Vihreän Lyhdyn rauhanturvaajajoukkoihin kuuluvat mm. johtohahmo Sinestro (Mark Strong), kalaa muistuttava Tomar-Re (Geoffrey Rush), jättimäinen Kilowog (Michael Clarke Duncan) ja purppurainen Abin Sur (Temuera Morrison), jolta Hal saa Vihreän Lyhdyn sormuksen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä sopivat erittäin hyvin rooleihinsa (Strongista löytyy auktoriteettiä, Rushin pehmeähkö ääni sopii opettamiseen ja Duncan oli oikeastikin suuri ja lihaksikas), joten onkin sääli, kuinka vähän heitä oikeasti näytetään. Sinestro saa oman juonikuvionsa, mutta se on aika töksähtelevästi kirjoitettu.
     Vastaansa Hal ja muut Vihreät Lyhdyt saavat pelolla itseään ruokkivan Pennywisen... ei kun siis Parallaxin (äänenä Clancy Brown), joka on yksi surkeimmista supersankarileffojen pahiksista koskaan. Hahmo voi olla sarjakuvissa vaikuttava tapaus, mutta leffassa Parallax on pelkkä avaruuspilvi, jolla on kasvot. Olennosta tulee mieleen Fantastic Four: Hopeasurffarin (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007) säälittävä versio Galactuksesta. On outoa, että Galactuksen herättämän faniraivon jälkeen Green Lanternin tekijät päättivät kokeilla samaa. Parallax ei ole millään lailla uhkaava, vaan lähinnä vain tylsä ja mitäänsanomaton avaruuspieru.

Vielä säälittävämpi on leffan toinen pahis, Peter Sarsgaardin näyttelemä tohtori Hector Hammond, joka altistuu Parallaxin voimalle. Tekijät ovat luultavasti yrittäneet saada Hectorin paisuneen pään näyttämään siltä kuin hänellä olisi valtavat aivot, mutta lopputulos näyttää siltä kuin Hectorilla olisi jättimäiset kivekset otsan paikalla. Hahmo on ällöttävä, mutta täysin vääristä syistä. Rikollisneron sijaan Sarsgaard saa Hectorin tuntumaan limaiselta äijältä, joka metsästää nuoria tyttöjä internetissä valeprofiilien avulla. Sarsgaard ylinäyttelee minkä ehtii ja aiheuttaa suurta myötähäpeää ja epämiellyttävyyttä koko ajan. Hectorkin on yksi huonoimmista pahishahmoista.
     Hectorin ja Halin lisäksi muita ihmishahmoja ovat sankarin pakollinen ihastus Carol Ferris (Ryan Reynoldsin nykyinen vaimo Blake Lively; pari tapasi tämän leffan kuvauksissa ja nyt heillä on kolme lasta), Hectorin isä senaattori Hammond (Tim Robbins), tekniikkanero Thomas (Taika Waititi) ja avaruuden olentoja etsivä Amanda Waller (Angela Bassett). Carol on todella mitäänsanomaton tapaus ja Lively joutuu tyytymään osaansa neitona pulassa. Mestariteoksesta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) tuttua Robbinsia harvemmin näkee enää missään ja onkin mukavaa, että hän on tässä edes hetken. Waititi sopii erittäin hyvin nörtiksi, muttei pääse päästämään valloilleen komediallista nerouttaan, minkä hän on viime vuosien aikana osoittanut. Bassett taas jää täysin tylsäksi osassaan.

Kuluneen vuosikymmenen aikana olen pitänyt Green Lanternia ns. "guilty pleasure" -elokuvana. Olen tiedostanut sen kökköyden, mutta samalla se on viihdyttänyt minua. Joka katselukerran jälkeen olen kuitenkin pitänyt filmistä yhä vain vähemmän ja kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen voin vain todeta, että onhan tämä huono leffa. Jos Green Lantern olisi ilmestynyt 2000-luvun alussa X-Menin (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen (Spider-Man - 2002) yhteydessä, voisi se toimia modernin supersankarielokuvien aikakauden prototyyppinä. Siinä on samanlaista itsensä etsimistä ja tiettyä yksinkertaisuutta tarinankerronnassa. Tehosteetkin näyttävät siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta palataan niihin myöhemmin kunnolla. Kuitenkin kun elokuva tehtiin useampi vuosi myöhemmin, jolloin Marvelin elokuvauniversumi oli alkanut Iron Manin (2008) myötä ja maailmaa järisyttänyt Yön ritarikin (The Dark Knight - 2008) oli ilmestynyt, tuntuu Green Lantern todella alkeelliselta rainalta. Elokuvasta paistaa läpi se, kuinka vaikea sen työprosessi oli ja lopputulos onkin hätäisesti tehty.

Vihreän Lyhdyn joukkojen lisäksi elokuva tuntuu myös haaskaavan paljon tämän intergalaktisen maailman kiehtovuudesta. Joukkoihin kuuluvat sankarit saavat käyttöönsä tahdonvoiman, minkä avulla he voivat luoda mitä tahansa he keksivätkään. Tätä kykyä käytetään harmillisen mielikuvituksettomiin ratkaisuihin ja siinä, missä filmin pitäisi revitellä oikein antaumuksella, se pidättelee itseään ja tarjoaa todella tylsiä juttuja. Toimintakohtaukset ovat pliisuja kaikin puolin ja esimerkiksi eräs helikopterikohtaus on lähinnä naurettava. Surkeat pahikset tekevät taisteluista entistä kehnompia, etenkin kun loppuhuipennuksena taistellaan jättimäistä avaruuspilveä vastaan. Vau. Komediapuoli on vaisua ja draamapuoli tylsistyttää. Dramaattiset keskustelut ovat puisia ja varsinkin niistä huomaa, kuinka vähän leffa saa välittämään hahmoistaan. Ehdoton suosikkihetkeni filmistä on harjoittelukohtaus, missä Sinestro treenaa Halia. Kohtauksessa on erityisen toimivaa, kuinka Sinestro hyödyntää Halin luomuksia Halia vastaan. Harmi vain, että tämäkin huippuhetki loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.

Yksi suurimmista pettymyksistäni itselle elokuvassa on se, että sen on ohjannut Martin Campbell. Vain viisi vuotta aiemmin Campbell oli tehnyt Casino Royalen, mielestäni kirkkaasti parhaimman James Bond -elokuvan, mikä on mielestäni myös yksi parhaista toimintaelokuvista koskaan. Campbell oli tehnyt myös 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995), mikä on sekin mahtava Bond-filmi. Miten helvetissä hän voi niiden jälkeen tehdä jotain näin huonoa? Campbell ei tunnu tietävän yhtään mitä tehdä filmin kanssa ja veikkaankin Warner Brosilla olleen näppinsä pelissä, kuten yhtiö on tunnetusti kontrolloinut monia tämän jälkeen ilmestyneitä DC:n sarjakuviin perustuvia filmejä. Campbellin työhön on myös vaikuttanut Berlantin, Greenin, Guggenheimin ja Michael Goldenbergin kömpelö ja hutiloiden tehty käsikirjoitus. Sentään Green Lantern on kelvollisesti kuvattu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat... ja siihen ne tekniset kehut sitten jäävätkin.

Kuten jo totesin, elokuvan tehosteet näyttävät siltä kuin filmi olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, 2000-luvun alussa. Taustat ovat kuin Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiasta, eivätkä avaruuden olennotkaan vakuuta. Erikoistehosteet näyttävät todella videopelimäisiltä ja on vaikea ymmärtää, minne elokuvan suuri 200 miljoonan dollarin budjetti on tuhlattu. Ei ainakaan efekteihin. Yksi typerimmistä päätöksistä on ollut tehdä Halin Vihreä Lyhty -asu kokonaan digitaalisesti. Sen huomaa kaiken aikaa ja hölmösti tehty digipuku ja etenkin todella huonosti toteutettu diginaamio häiritsevät suuresti. Miksei Reynoldsia vain puettu vihermustaan kokovartaloasuun ja tehostettu sitä tietokoneella, jotta asu näyttäisi loistavan ja olevan täynnä energiaa? Miksi tekijät päättivät tehdä kaula-aukosta niin omituisen? Ja miksi Hectorilla on kivespussi otsan tilalla?!

Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi Extended Cut, minkä suurin ero teatteriversioon on pitkä takaumakohtaus elokuvan alussa Halista lapsena. Kohtaus tavallaan tuo oman lisänsä hahmoon, mutta se ei istu mukaan lainkaan ja on täysin ymmärrettävää, miksi se leikattiin teatteriversiosta pois. Lisäksi Hal käy pidemmän keskustelun Jim-veljensä (Nick Jandl) kanssa - mikä on jälleen jotain, mikä kannattikin poistaa leffasta.

Yhteenveto: Green Lantern on harmillisen kehno supersankariraina, joka haaskaa potentiaalisen sankarinsa ja kiehtovan ideansa. Ryan Reynolds sopii kelvollisesti päärooliin Hal Jordaniksi, mutta sekin riemu loppuu, kun Reynolds nähdään jatkuvasti kökösti tehdyssä digitaalisessa sankariasussa. Elokuvan tehosteet eivät ole kestäneet aikaa ja erityisesti pääpahis Parallax on surkuhupaisa ilmestys. Ihmisvihollinen tohtori Hammond on kyllä karmiva, mutta kaikista vääristä syistä. Hahmon maskeeraukset ovat kamalat ja Peter Sarsgaardin roolityö herättää lähinnä mielikuvia limaisista perversseistä. Toimintakohtaukset näitä surkeita pahiksia vastaan ovat mitäänsanomattoman tylsiä. Romanttinen puoli Blake Livelyn esittämän Carolin kanssa ei toimi, eikä Livelyn ja Reynoldsin väliltä oikein löydy kemiaa - siitäkin huolimatta, että he päätyivät oikeasti seurustelemaan filmin myötä, joten todellista säpinää oli ilmassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja filmistä huokuu samanlaista alkeellisuutta kuin noin kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneistä supersankarileffoista, jotka vasta alkoivat kokeilemaan, kuinka siirtää nämä sarjakuvahahmot valkokankaille. Green Lanternista puuttuu kuitenkin täysin kahden ensimmäisen X-Menin ja Spider-Manin vetovoima ja viehätys. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa hahmo (ainakin joku versio hahmosta) saisi ansaitsemansa filmatisoinnin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa, mitä emme luultavasti koskaan tule näkemään. Ehkä ihan hyvä niin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Green Lantern, 2011, Warner Bros., DC Entertainment, DC Comics, De Line Pictures, Envy Studios

Arvostelu: 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995)

007 JA KULTAINEN SILMÄ

GOLDENEYE

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Pierce Brosnan, Sean Bean, Izabella Scorupco, Famke Janssen, Joe Don Baker, Judi Dench, Gottfried John, Alan Cumming, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, Tchéky Karyo ja Samantha Bond
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen silmä on 17. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellinen Bond-filmi, Timothy Daltonin tähdittämä 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989) ei tuottanut yhtä paljon kuin tekijät toivoivat, mutta se oli silti menestys ja sille alettiinkin heti suunnittelemaan jatkoa. Kuitenkin kesällä 1990 elokuvasarjan aloittaneen Albert R. Broccolin yhtiö Danjaq ja sarjan levittäjäyhtiö United Artists joutuivat ongelmiin keskenään. United Artists ja sen omistava yhtiö Metro-Goldwyn-Mayer myytiin ranskalaiselle Pathé Entertainment -yhtiölle, jonka johtaja halusi myydä sarjan levitysoikeudet eteenpäin. Koska tämä olisi rikkonut Danjaqin ja MGM:n alkuperäistä sopimusta, Danjaq haastoi Pathén oikeuteen. Pathé ei antanut periksi, mikä johtikin yhtiön ajautumisesta konkurssiin. Metro-Goldwyn-Mayer irtautui yhtiöstä vuonna 1992 ja vihdoin seuraavan James Bond -leffan teko voitiin aloittaa. Dalton oli kuitenkin sitä mieltä, että odotusaika oli ollut liian pitkä, eikä enää halunnut jatkaa roolissa. Rooliin pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Hugh Grantia ja Liam Neesonia, kunnes siihen valittiin Pierce Brosnan, joka oli jo 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) jälkeen ollut vahvasti ehdolla rooliin, muttei voinut olla mukana esiintyessään Remington Steele -sarjassa (1982-1987). Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta 007 ja kultainen silmä sai ensi-iltansa samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva oli jättimenestys, joka tuotti enemmän rahaa kuin moni sarjan aiemmista osista. Myös kriitikot kehuivat filmiä ja se oli ehdolla parhaan äänityksen ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin elokuvan lapsena eräänä kesänä, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -elokuvaa. Pidin leffasta todella paljon ja se nousikin suosikkieni joukkoon sarjasta. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa filmillä No Time to Die (2020), oli aika katsoa koko sarja läpi. Katsoin 007 ja kultaisen silmän pari päivää 007 ja lupa tappaa -leffan jälkeen.

Kun neuvostoliittolainen asesatelliitti Kultainen silmä varastetaan, agentti James Bond lähetetään ottamaan kiinni varkaat, ennen kuin nämä pääsevät käyttämään sen hirmuista tuhovoimaa.

Vaikka 007 ja lupa tappaa -elokuvan arvostelussa harmittelinkin, ettei Dalton tehnyt kuin kaksi Bond-leffaa, Pierce Brosnan osoittaa heti tämän elokuvan alussa olevansa loistovalinta hänen seuraajakseen, eikä kestä kauaa, kun tämä harmitus unohtuu. Brosnan yhdistää Bondissaan Roger Mooren vitsailevan hurmurivaakojan ja Daltonin toiminnallisemman sankarin, ja tekee sen vieläpä hienosti. Brosnan ei koskaan lipsu liikaa toiselle puolelle, vaan tasapainottaa kaksi tyyliä erinomaisesti. Lisähienouden hahmoon tuo se, kuinka hänet esitetään usein ihmisenä, jolla on aitoja tunteita. Yhdessä kohtaa Bondilta kysytään, kuinka monta vodka martinia tarvitaan hukuttamaan tehtävillä tapettujen miesten aiheuttama piina Bondin mielessä ja Brosnan välittää hienosti ilmeellään, että agenttihommilla on kyllä vaikutuksensa hänen mieleensä. En yleensä välitä Brosnanista näyttelijänä, mutta tässä leffassa hän toimii todella hyvin.

Tällä kertaa James Bond saa vastaansa Janus-rikosorganisaation, johon kuuluvat mm. venäläiskenraali Ourumov (Gottfried John) ja huipputappaja Xenia Onatopp (Famke Janssen). Kenraali Ourumov on toimiva roisto, mutta Xenia varastaa show'n kaikissa kohtauksissaan. Tappamisesta kiihottuva Xenia on yksi parhaimmista Bond-vastuksista, etenkin Janssenin fantastisen roolityön vuoksi. Janssen todella hyppää osaansa sekopäisenä ja arvaamattomana tappajana, vahva hullunkiilto silmissään. John on sopiva osaansa, mutta jää täysin Janssenin varjoon.
     Perinteisenä Bond-tyttönä nähdään Izabella Scorupcon näyttelemä Natalya Simonova, venäläinen ohjelmoija, joka edustaa oman hahmotyyppinsä parhaimmistoa. Natalya ei todellakaan aio jäädä avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan tekee itsekin kaikkensa selvitäkseen vaikeista paikoista. Hahmosta on tehty taidokkaampi kuin monista muista Bondin heiloista ja se tekee hänestä kiinnostavamman henkilön. Scorupco on vieläpä oikein mainio roolissaan.
     007 ja kultaisessa silmässä on selvästi panostettu naishahmoihin tavallisia Bond-elokuvia enemmän. Sen lisäksi, että mukana on mahtava Xenia roistona ja erittäin hyvä Natalya Bondin mielenkiinnon kohteena, elokuvassa esitellään uusi M johtamaan salaista MI6-palvelua ja häntä esittää Judi Dench. Ai että, minä suorastaan rakastan Denchiä tässä roolissa! Heti, kun hän ensimmäisen kerran astelee kuvaan, hän täyttää tilan auktoriteetillään, mikä saisi välittömästi monet Bondin maailmanvalloittajapahiksista antautumaan. Heti ensimmäisellä lauseellaan hän osoittaa, ettei siedä nenälleen hyppimistä. Bondille Denchin M tokaisee, ettei pidä tämän toimintatavoista, vaan pitää Bondia seksistisenä dinosauruksena, joka kuului kylmään sotaan, eikä epäröi yhtään lähettää häntä kuolemaan maansa puolesta. Siinä, missä aiemmat M:t lähinnä vain antoivat Bondille tehtävänsä, Denchin M tuntuu todelliselta persoonalta ja jälleen kerran se tekee hahmosta kiinnostavamman. Dench omii roolin itselleen heti ensimmäisessä kohtauksessaan ja onkin sääli, ettei hahmoa nähdä paria kohtausta enempää.
     Elokuvassa ovat mukana myös Desmond Llewelyn vempainvalmistaja Q:na, Samantha Bond neiti Moneypennynä, Sean Bean agentti 006:na, Alan Cumming ohjelmoijanero Boriksena, Robbie Coltrane entisenä KGB-agentti Valentinina, sekä 007 vaaran vyöhykkeellä -elokuvassa (The Living Daylights - 1987) Whitaker-roistoa esittänyt Joe Don Baker uudessa roolissa Bondia auttavana, koomisena CIA-agentti Jack Wadena.

Kylmän sodan päätyttyä tekijät halusivat selvästi viedä Bond-sarjaa modernimpaan suuntaan. Sen lisäksi, että naisista tehdään vahvempia ja parempia hahmoja, leffa myös painottaa, ettei Bondin käytös naisia kohtaan ole yleensä ollut hyväksyttävää. Jopa Moneypenny huomauttaa, että agentin käytös voitaisiin laskea seksuaaliseksi ahdisteluksi työpaikalla, eikä voihkaise "oi James, ota minut!" kun näkee tämän. Teknologia on myös harpannut suuria loikkia eteenpäin ja Q:n laitteiden lisäksi filmissä käytetään täysin eri tavalla tietokoneita ja erilaisia ruutuja kuin aiemmin. Tekijät ovat kuitenkin halunneet tuoda jotain vanhoista Bondeista takaisin ja onkin veikeää, että näin omalla tavallaan totiseen leffan on saatu mukaan yliampuvia pahisten suunnitelmia ja vieläpä tarpeeksi uskottavasti. Elokuva päättää usein käydä eeppisissä mitoissa ja kuuden vuoden tauon ja oikeuskiistan jälkeen tekijät ovat halunneet tuoda Bondin takaisin valkokankaille oikein kunnon ryminällä... panssarivaunulla... pitkin Pietarin katuja. Huh, siinäpä vasta hieno kohtaus.

007 ja kultainen ase on yhä mielestäni yksi Bond-sarjan parhaista elokuvista. Sen hahmot ovat mielenkiintoisia ja mainioita tasapuolisesti niin hyvien kuin pahojen puolella. Elokuvan tarina on mukaansatempaava ja se sisältää paljon vangitsevia kohtauksia. Toimintapuoli filmissä on kyllä kunnossa - sen osoittaa jo erittäin hieno aloitus. Vaikka alun stuntti liittyen moottoripyörään ja lentokoneeseen on hyvin epätodennäköinen tosielämässä, on se todella vaikuttavasti tehty ja se naulaa katsojan penkkiinsä. Panssarivaunukohtaus on aivan mielettömän kova ja lopputaistelukin on upea. Mukana on myös taidokkaasti rakennettua jännitettä, etenkin Bondin räjähtävän kynän kanssa. Vastapainona jännitykselle ja toiminnalle on aidosti hyvää huumoria. Varsinkin Bondin ja Q:n väliset keskustelut ovat todella hauskoja. Yksi elokuvan parhaimmista puolista on kuitenkin se, että sen tarina tuntuu henkilökohtaiselta Bondille. Jo 007 ja lupa tappaa -leffan juoni oli henkilökohtainen Bondille, kun tämä lähti kostamaan pahiksille, mitä he tekivät Felix Leiterille. Tässä henkilökohtaisuus tuodaan eri tavalla ja sillä rakennetaan osuvaa konfliktia, mikä puretaan loppuhuipennuksessa voimakkaalla tavalla esiin. Jos minun pitäisi elokuvasta jotain kritisoitavaa sanoa, niin Bondin ja Natalyan romanssi ei ihan täysin toimi. Mukana on yksi rantakohtaus, mikä on turhan imelä ja minkä olisi voinut tehdä paljon paremminkin. Lisäksi en erityisemmin piittaa Éric Serran säveltämistä musiikeista. Parissa kohtaa ne eivät istu leffaan lainkaan.

Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka ei ollut tätä tehdessään vielä erityisen iso nimi, vaikka olikin jo voittanut kymmenen vuotta aiemmin parhaan ohjauksen BAFTA-palkinnon Pimeyden ytimessä -minisarjasta (Edge of Darkness - 1985). Campbell tekee erinomaista työtä läpi leffan, rakentaen hienoa tunnelmaa (jos erästä romanttista osiota ei lasketa) ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Tämähän ei jäänyt Campbellin ainoaksi kerraksi, kun hän toi Bondin takaisin vaikuttavalla tavalla, vaan hän pisti vielä paremmaksi Daniel Craigin tähdittämällä Casino Royalella (2006), mikä on muuten ehdoton suosikkini sarjasta. Jeffrey Cainen ja Bruce Feirsteinin työstämä käsikirjoitus on todella hyvä. Kaksikko on kirjoittanut kiehtovan kertomuksen ja täyttänyt sen hyvillä hahmoilla. Lisäksi filmi on visuaalisesti todella näyttävä, vaikka pari efektiä, kuten avaruudesta kuvattu maapallo, onkin nähnyt parhaat päivänsä. Etenkin kuvaus on erittäin tyylikästä ja mukaan mahtuu useita hienosti sommiteltuja otoksia, sekä taiturimaisia kamera-ajoja. Myös valaisua hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkaus on taidokasta läpi leffan, minkä lisäksi lavasteet ovat oivalliset. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut ja vaikken välitäkään Serran säveltämistä musiikeista, pidän kyllä Tina Turnerin laulamasta tunnuskappaleesta "GoldenEye".

Yhteenveto: 007 ja kultainen silmä on yksi James Bond -sarjan parhaimmista elokuvista. Leffa siirtää Bondin hienosti modernimpaan aikaan, päivittäen mm. sarjan tapaa käsitellä tietokoneita ja etenkin naishahmoja. Tämänkertainen Bond-tyttö ei ole vain neito pulassa ja vahvin pahiskin on naispuolinen. Hienointa on kuitenkin Judi Denchin roolittaminen MI6:n johtajaksi, M:ksi. Hän on täydellinen valinta rooliin ja on vain sääli, että hän saa näin vähän ruutuaikaa. Pierce Brosnan on myös oiva valinta itse salaiseksi agentiksi, ja onnistuu olemaan sekä veijarimainen hurmuri, että tyylikäs toimintasankari - uudenlaisella ripauksella inhimillisyyttä. Toimintakohtaukset ovat erinomaisia ja jännittäviä. Itse tarinastakin löytyy hyvää jännitettä, asioiden muuttuessa henkilökohtaiseksi Bondille. Mukana on useita hienoja hetkiä ja filmi pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka. Martin Campbell tekee loistotyötä ohjaajana ja näyttää ensimmäistä kertaa urallaan, kuinka Bond pitää tehdä. Aika lailla ainoiksi valituksen aiheikseni jäävät kömpelö romantiikka (etenkin siirappinen rantakohtaus), sekä Éric Serran säveltämät musiikit, jotka kuuluvat sarjan huonoimpien joukkoon. Sen sijaan Tina Turnerin "GoldenEye"-kappale on todella hyvä. Koska James Bond -leffoissa ei pääasiassa ole selkeää jatkumoa, eikä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta filmejä tarvitse katsoa tietyssä järjestyksessä, kuuluu 007 ja kultainen silmä ehdottomasti niihin Bond-filmeihin, mitä suosittelen ensimmäisenä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
GoldenEye, 1995, Eon Productions, United Artists

Arvostelu: The Foreigner (2017)

THE FOREIGNER (2017)

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan, Pierce Brosnan, Ray Fearon, Rory Fleck-Byrne, Orla Brady, Charlie Murphy, Liu Tao, Lia Williams, Dermot Crowley ja Katie Leung
Genre: toiminta, trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

The Foreigner perustuu Stephen Leatherin kirjaan "The Chinaman" vuodelta 1992. Elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2015, kun Jackie Chan roolitettiin sen pääosaan. Alunperin ohjaajaksi valittiin Nick Cassavetes, mutta hänet vaihdettiin lopulta James Bond -leffa Casino Royalen (2006) ohjaajaan, Martin Campbelliin. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2016 ja The Foreigner sai ensi-iltansa Kiinassa syyskuussa 2017. Yhdysvalloissa elokuva ilmestyi seuraavassa kuussa ja Suomeen leffa saapuu vasta nyt joulukuun alussa. Itse en odottanut filmin näkemistä kovin innoissani. Kiinnostuin siitä, kun huomasin sen olevan Campbellin teos, mutta muuten se ei erityisemmin herättänyt mielenkiintoani. Odotuksiani ei nostanut se, kun huomasin elokuvan saaneen aika keskinkertaisia arvioita. Kävin kuitenkin katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä. Olisin ihan hyvin voinut jättää sen näkemättä, sillä kyseessä on suunnilleen yhtä mitäänsanomaton, pitkäveteinen ja laimea toimintatrilleri kuin muutama kuukausi sitten ilmestynyt Atomic Blonde (2017)...

Kun Quanin tytär kuolee terroristien pommi-iskussa Lontoossa, hän päättää etsiä syylliset käsiinsä. Quan yrittää väkivallan avulla saada selville terroristien henkilöllisyydet, mutta sekoittaa siten viranomaisten tutkinnan täysin.

Elokuvan pääroolissa Quanina nähdään tosiaan hongkongilainen Jackie Chan, josta on alkanut tulla jo vanha. Vaikka Chan osoittaa moneen otteeseen, että hänessä on vielä taitoa jäljellä, löytyy leffasta niitäkin hetkiä, jolloin toivoisi, että hän alkaisi jo nauttia eläkepäivistään. Chan saa kuitenkin vanhuutensa käännettyä hyödykseen, sillä se sopii hahmoon täysin. Ikänsä avulla Quan voi helposti yllättää vastustajansa, jotka eivät pidä lyhyttä vanhaa kiinalaista uhkana. Chan ei kuitenkaan kaiken aikaa hypi ja kamppaile, vaan hän tuo esiin draamapuolta itsestään. Alkupäässä hän saa katsojan hieman jopa liikuttumaan, sillä hän on uskottava kuollutta tytärtään surevana isänä. Ja sitten noin puolen tunnin kohdalla Quan ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja alkaa puuhailemaan asioita, joiden takia hänet voisi tuomita terroristina. Hän asentaa pommeja vessaan ja erään henkilön autoon. Hyvin nopeasti hahmo muuttuu sellaiseksi, josta on hyvin vaikea pitää. Hän ei kuuntele ketään, vaan on valmis vahingoittamaan kaikkia, jotta saisi tietää terroristien henkilöllisyydet. Quanin suru tyttärensä kuoleman takia tuntuu katoavan kokonaan, jolloin hän vaikuttaa vain psykoottiselta tappajalta.
     Pierce Brosnan näyttelee irlantilaista Liam Hennessyä, joka tutkii terroritekoa. Brosnanin hahmosta löytyy salaisempia puolia, jotka arvaa lähestulkoon heti, kun hahmo saapuu tarinaan. En erityisemmin pidä Brosnanista näyttelijänä ja vaikka häneltä löytyy tästä hetkiä, joissa hän ei vakuuta, on hän muuten yllättävän sopiva valinta rooliin. Liam jopa muuttuu pidettävämmäksi hahmoksi kuin Quan, siinä vaiheessa kun Quan alkaa käyttäytymään todella typerästi.
     Muita hahmoja leffassa ovat Ray Fearonin esittämä poliisijohtaja Bromley, Orla Bradyn näyttelemä Liamin vaimo Mary, Charlie Murphyn esittämä Liamin salarakas Maggie, Rory Fleck-Byrnen näyttelemä Liamin veljenpoika/ex-sotilas Sean Morrison, Liu Taon esittämä Quanin työkaveri Lam, sekä Lia Williamsin näyttelemä ministeri Davies. Harry Potter and the Goblet of Firesta (2005) tuttu Katie "Cho Chang" Leung esittää filmin alussa Quanin Fan-tytärtä. Muut hahmot ovat aika unohdettavia, eivätkä näyttelijät ole erityisen ihmeellisiä rooleissaan.

The Foreigner tuntuu usein kahdelta eri elokuvalta. Välillä tarina seuraa Quanin kostoreissua, kun tämä jahtaa Liam Hennessyä ja yrittää saada tämän kertomaan tietoja, joita tämä ei vaikuta tietävän. Quan menee jopa niin pitkälle, että saa Liamin ja tämän tiimin pakenemaan majataloon, ja lähtee itse virittelemään ansoja viereiseen metsään. Quanin osuus muuttuu ensimmäisen puolen tunnin jälkeen selkeämmäksi Jackie Chan -toiminnaksi ja metsäosuudessa typeräksi ramboiluksi. Välillä taas tarina seuraa Liamia ja tämän tiimiä, kun he yrittävät miettiä, kuka terroriteon takana oli ja miten he voisivat estää mahdollisen uuden terroriteon. Liamin osio on realistisempi ja se tuntuu siltä, että näin tässä tilanteessa oikeasti voisi tapahtua. Quanin soolosekoilu ja Liamin realistinen puoli eivät yhdisty toisiinsa, eivät sitten mitenkään. Kun keskiössä oleva näyttelijä vaihtuu Jackie Chanista Pierce Brosnaniin, tuntuu siltä kuin katsoisi täysin eri elokuvaa. Silloin vaikuttaa siltä kuin tekeillä olisi ollut kaksi hyvin erilaista toimintajännäriä, jotka eivät ole yksinään lähteneet liikkeelle, vaan ne on täytynyt yhdistää, vaikka yhdistelmä ei tuntuisi lainkaan yhtenäiseltä kokonaisuudelta. On myös outoa, että elokuva lähtee liikkeelle Quanin surusta, mutta välillä elokuvassa on pidempiä pätkiä, joissa Quan ei esiinny lainkaan. Metsäosion alkaessa Quan muuttuu tarinan päähenkilöstä Predatorin kaltaiseksi vaanijaksi, jonka ansoja pitäisi pelätä.

Kyseessä ei ole niin toiminnallinen elokuva kuin monet varmasti luulevat huomatessaan, että sitä tähdittää Jackie Chan. Itse toimintakohtaukset ovat pääasiassa onnistuneita, aikuisille suunnattuja ja tylyjä. Elokuva ei kuitenkaan ole toimintaviihdettä, vaan se on yllättävänkin hidastempoinen trilleri, joka kuvittelee olevansa fiksu, mutta on vain lähinnä sekava ja aika typerä yhdistäessään ramboilun mukaan realistisuuteen. Mukana on erilaisia salaliittoja ja niitä yritetään availla, mutta filmi ei onnistu herättämään katsojan mielenkiintoa, kun filmi lakkaa olemasta Quanin tarina. Kyseessä on itse asiassa yllättävän tylsä teos. Minun piti muutamaan otteeseen oikein taistella, että pysyin hereillä, kun tuntui siltä, ettei tarina etene mihinkään. Joidenkin mielestä The Foreigner on varmasti todella kiehtova elokuva, mutta omasta mielestäni se on vain pitkäveteinen. Tätä voi helposti verrata Atomic Blondeen, sillä molemmissa tyylikkäät toimintakohtaukset ovat elokuvan parasta (ja lähestulkoon ainoaa hyvää) antia. Tästä elokuvasta saisi toimivan, jos siitä poistaisi joko Jackie Chanin tai Pierce Brosnanin juonikuviot. Yhteen ne eivät sovi ollenkaan, eikä elokuva ole sitten millään hyvä tai edes kokonaiselta tuntuva. Tylsyyden takia siitä lähtee vielä yksi piste pois. Todella heikko pätkä on siis kyseessä.

Martin Campbell on tosiaan ohjannut yhden suosikkielokuvistani, Casino Royalen. Se on mielestäni toimintagenressä täydellinen mestariteos. Siksi en voi muuta kuin ihmetellä, miten hän tekee nykyään näin kehnon tekeleen?! Mielestäni jopa hänen supersankarisekoilunsa Green Lantern (2011) viihdytti kaikessa kökköydessään enemmän kuin tämä. Ehkä Campbell onnistui Bond-leffassaan - tai no leffoissaan, sillä GoldenEye (1995) on oikein mainio - pelkällä moukan tuurilla. Toisaalta David Marconin kehnon käsikirjoituksen pohjalta on vaikea saada aikaiseksi mitään hyvää. The Foreigner on kuitenkin kuvattu hyvin ja leikattu toimivasti. Maskeeraus on tyylikästä ja äänimaailma on onnistunut. Cliff Martinezin työstämät tietokonemusiikit ovat yllättävän toimiva ratkaisu, vaikkakin ne kuulostavat paikoitellen aika yksitoikkoisilta.

Yhteenveto: The Foreigner yrittää olla kaksi erilaista elokuvaa, muttei onnistu yhdistämään niitä toisiinsa. Jackie Chanin esittämä Quan muuttuu surevasta isästä törkeäksi muka-ramboksi, joka on valmis tappamaan syyttömiä saadakseen tahtonsa läpi. Hänen osionsa leffasta on paljon epärealistisempi kuin Pierce Brosnanin näyttelemän Liamin, mikä tuntuu usein siltä, miten tällaisessa tilanteessa voisikin tapahtua. Chanin ja Brosnanin osiot tuntuvat kuitenkin täysin irrallisilta toisistaan, jolloin filmi ei tunnu mitenkään yhtenäiseltä, vaan tunnelman jatkuva vaihtuminen vain lisää sekavuuden tuntua. Itse toimintakohtaukset ovat ihan tyylikkäitä, mutta muuten elokuva ei herätä mielenkiintoa tarinallaan. Kyseessä on yllättävän pitkästyttävä teos, jonka aikana meinaa nukahtaa. Ison juonipaljastuksen arvaa heti alussa, eikä leffa muutenkaan yllätä - tai sitten katsojaa ei kiinnosta tarpeeksi, jotta yllätykset toimisivat. Tekninen toteutus filmissä on taidokkaasti tehty, mutta käsikirjoitus on kökkö, eikä ohjaaja Martin Campbell ole onnistunut kovin hyvin. Ehkä hänen pitäisi tehdä vain James Bondeja, sillä muuten hän ei vaikuta tekevän kovin kummoista työtä. Näyttelijät ovat paikoitellen ihan kivoja rooleissaan. Jackie Chan on aluksi toimiva tunteikkaana isänä, mutta Quanin aloittaessa typerät puuhansa, ei hänestä enää oikein pidä. Ehkä siis ihan hyvä, että leffa ei täysin kerrokaan hänestä. Jos The Foreigner oikeasti kiinnostaa, niin sen voi vilkaista joku päivä televisiosta tai Netflixistä, jos ei ole muuta tekemistä. Elokuvateatteriin sitä ei kannata raahautua katsomaan. Muutamien toimivien juttujen takia se pääsee juuri ja juuri huonouden yläpuolelle, muttei se silti ole katsomisen arvoinen tekele.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
The Foreigner, 2017, SR Media, STX Entertainment, thefyzz, Arthur Sarkissian Productions, The Entertainer Production Company, Huayi Brothers, Wanda Media Co.

Arvostelu: Casino Royale (2006)

CASINO ROYALE

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Daniel Craig, Eva Green, Mads Mikkelsen, Judi Dench, Giancarlo Giannini, Jeffrey Wright ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 16

Ian Fleming ei olisi varmasti voinut osata kuvitella, millainen suosio hänen luomalleen agenttihahmolle James Bond, eli 007 muodostui, kun hänen ensimmäinen Bond-kirjansa "Casino Royale" ilmestyi vuonna 1953. Sarja jatkui kolmellatoista romaanilla ja yhdeksällä novellilla. Flemingin kuoleman jälkeen muutama muukin kirjailija on ottanut James Bondin teostensa sankariksi. Koska kirjasarja oli niin suosittu, tietenkin siitä täytyi elokuviakin tehdä. Vuonna 1962 ilmestyi Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No), jonka pääroolissa oli Sean Connery. James Bond -sarjan virallisia elokuvia tehtiin jopa KAKSIKYMMENTÄ kappaletta, joista viimeinen, 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day), ilmestyi vuonna 2002. Elokuvasarjassa Bondia esitti yhteensä viisi näyttelijää. 007 - Kuolema saa odottaa ei kuitenkaan saanut kovin hyvää vastaanottoa, jolloin koko juttu päätettiin "aloittaa alusta". Uusi Bond-näyttelijä valittiin ja uuden elokuvan juoneksi kerrottiin, että kyseessä on yksi Bondin ensimmäisistä tehtävistä. Casino Royale sai ensi-iltansa vuonna 2006 ja sai ylistyksiä lähes kaikkialta. Oma suhteeni hahmoon on, että joskus ala-asteella minulle näytettiin Kuuraketti (Moonraker - 1979), jonka jälkeen sain nähdä "kevyempiä" Bond-pätkiä sieltä täältä sarjasta. Onneksi sain lopulta nähdä kaikki 20 alkuperäisen sarjan elokuvaa oikeassa järjestyksessä isäni kanssa. Casino Royalea tai sen jatko-osaa Quantum of Solace (2008) en saanut katsoa, koska ne olivat kuulemma liian rajuja. Lopulta kuitenkin kesällä 2010 näin Casino Royalen ensimmäistä kertaa, enkä voinut uskoa näkemääni. Siitä tuli samantien suosikkini Bond-elokuvista ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Tammikuun alkupuolella näytin tyttöystävälleni Casino Royalen ja olihan siitä pakko myös kirjoittaa!

007-arvonimen ja luvan tappaa saanut agentti James Bond lähtee kentälle, tehtävänään estää vakava pommi-isku, mikä johdattaa hänet lopulta pelaamaan pokeria terroristipankkiiri Le Chiffrea vastaan Montenegron Casino Royalella.

Agentti 007 James Bondina nähdään Daniel Craig ja hän on kuin syntynyt roolia varten! Ei vain "kuin", vaan hän todella on syntynyt juurikin esittämään James Bondia. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa herrasmies-Connerysta tai hömelö-Mooresta, mielestäni Daniel Craig on PARAS Bond-näyttelijä koskaan. Craigin Bond on kylmä, mutta koominen. Hän tekee hauskoja asioita tyly ilme kasvoillaan ja tuntuu välillä vähät välittävän joistain asioista. Silti hänestä löytyy jotain hyvin inhimmillistä ja kovan kuoren alta löytyy sydäntäkin. Bondista näkee, että hänen täytyy tehdä päätöksiä salamannopeasti ja löytää ratkaisuja vieläkin nopeammin. Hahmo on itseään täynnä oleva naistenmies ja samalla oikeasti hyvä taistelija. Hänestä huokuu isänmaallisuus, mistä MI6-vakoojajärjestö on varmasti kiitollinen. Mielestäni suurin ja tärkein syy, miksi Daniel Craig on mielestäni paras Bond-näyttelijä, on, että hän teki usean näyttelijän esittämästä hahmosta ihmisen. Aiemmat esittivät eri variaatioita tietynlaisesta vakoojasta, mutta Craig teki Bondista ihmisen. Se on myös yksi syy, miksi itse elokuva toimii niin upeasti.
     Casino Royalen "Bond-tyttö" on Eva Greenin näyttelemä Vesper Lynd, joka rahoittaa Bondin pelaamisen Casino Royalella, vahtien samalla, että Bond osaa käyttää rahansa oikein. Vesper halveksuu Bondia - etenkin hänen toimintatapojaan. Kuitenkin elokuvan aikana Vesper lämpiää Bondin luonteelle. Hahmo on yksi suosikkini Bond-tytöistä, sillä hän on vastakohta Bondille ja osoittaa olevansa hyödyllinen, eikä ole mikään "neitokainen pulassa" -ratkaisu, vaikka Bondin lähellä oleskelu saakin hänet vaikeisiin tilanteisiin. Eva Green on erittäin mainio roolissaan.
     Elokuvan pahis on Mads Mikkelsenin esittämä Le Chiffre, joka tuntuu hyvin erilaiselta kuin useat Bond-pahikset, sillä hän ei halua tuhota tai vallata maita - tai koko maailmaa. Hän on kuitenkin kylmä, eikä tunnu välittävän muista kovin paljoa. Le Chiffre on terroristipankkiiri ja hyvin ylimielinen sellainen. Kuitenkin alun tapahtumat johtavat siihen, että hänen täytyy pelata Casino Royalella pysyäkseen hengissä. Hänen täytyy nimittäin voittaa koko peli, jotta hän voi maksaa suuret velkansa takaisin pahoille ihmisille. Vaikka hahmo on pahis, niin välillä katsojana ymmärtää, miksi hänen täytyy voittaa peli. Mikkelsen on tuttuun tapaansa erinomainen näyttelijä ja suoriutuu pahiksen osasta mallikkaasti.

Bondin pomoa MI6:ssa, eli M:ää esittää Judi Dench, joka näytteli hahmoa jo elokuvissa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995), Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997), Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) ja 007 - Kuolema saa odottaa. Onkin siis outoa, että hänet nähdään tässäkin elokuvassa, sillä Casino Royalenhan tarkoitus on aloittaa juttu uudestaan, jolloin on kummallista, että mukana on joku näyttelijä vanhoista osista. Se on sinänsä kuitenkin ihan sama, sillä Dench on mielestäni paras M. Denchista löytyy juuri oikeaa tiukkuutta ja johtajahenkeä. M:ää ärsyttää Bondin villi toimintatapa, mutta silti hän välittää 007:stä erittäin paljon. Bondin ja M:n välinen, lähestulkoon äiti-poika -suhde näyttää hienosti merkkejään elokuvassa.
     Leffassa nähdään myös Giancarlo Giannini Bondin kontakti Rene Mathisina, Jesper Christensen mystisenä herra Whitena ja Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterina, joka on tuttu hahmo vanhoista Bond-elokuvista.

Casino Royale on tavallaan hyvin erilainen Bond-elokuva kuin mitä aiemmin on nähty. 007 - Kuolema saa odottaa -elokuvassa näkymättömyysominaisuudella varustettu auto on vaihdettu normaalimpaan Aston Martiniin, jonka mukana tulee vain pistooli ja lääkintäpakkaus. Elokuva on muutenkin maanläheinen, eikä mitään räjähtäviä kyniä tai rakettireppuja ole nähtävissä. Ja siitä itse asiassa pidän todella paljon. Muutoksen takia elokuva tuntuu realistisemmalta, eikä niin paljoa fiktiolta kuin aiemmat osat. Siinä missä Roger Mooren Bond hyppi katolta toiselle noin vain, Daniel Craigin Bondilta täytyy löytyä todellista ponnistelua, että hän pystyy moniin suorituksiin - aivan kuin normaaleilta ihmisiltä. Tämä on myös yksi harvoista Bond-elokuvista, joissa katsomoon välittyy oikea tunne siitä, että tarinan päähenkilö on hengenvaarassa. Silloin haluaa vieläkin enemmän nähdä, miten tilanteista päästään ehjin nahoin pois. Se nyt ei ole juonipaljastus, että elävänä Bond selviää, sillä miten muuten sarjaa olisi jatkettu? Silti katsojana jännittää 007:n puolesta.

Toimintaa on tietysti mukana, kuten tällaisissa pätkissä kuuluukin olla. Toimintaosuudet ovat täydellisesti toteutettuja. Aina juoksutakaa-ajoista Afrikassa nyrkkitappeluihin portaikossa, Casino Royalen toimintaosiot ovat huikeasti tehtyjä. Ne eivät pysy paikallaan, jolloin katsoja ei tylsisty samaan lokaatioon, eivätkä ne ole samanlaisia, jolloin elokuva ei tunnu toistavan itseään. Monet asiat ovat nokkelasti keksittyjä ja vaikka mitään megaräjähdyksiä ei nähdäkään, toiminnassa on tiettyä eeppisyyttä. Toiminta on myös realistisen oloista (vaikka takaa-ajojen parkourmeininki onkin hieman koomista) ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Niissä ei puhuta lähes ollenkaan, mikä on toimivasti tehty. Jo ensimmäiset minuutit vihjailevat tulevasta meiningistä. Tällä kertaa nimettömät pahikset ovat edes jotenkin vaikeita vastuksia, jolloin Bondille tilanteet eivät ole helppoja. Hienona vastapainona turpaanmätkimiselle on Casino Royalen korttipeliosuus. Itse en pokerin kaltaisista korttipeleistä paljoa ymmärrä, mutta se ei haittaa, sillä elokuva säilyttää kiinnostavuutensa ja tekee korttipelistä jännittävää. Pelin aikanakin tapahtuu muutamia asioita, jolloin pitkä peliosuus ei ala junnaamaan paikoillaan. Ja sitten mukana on vielä yksi parhaista kidutuskohtauksista elokuvissa Kick-Assin (2010) lisäksi. Herkimmille sen katsominen voi tuottaa vaikeuksia, kuten myös miehille.

Tuttuja Bond-juttuja on myös mukana, vaikka sihteeri Moneypenny ja laitteiden keksijä Q eivät esiinnykään elokuvassa. Vodka martiniakaan ei nautita tuttuun tyyliin "ravistettuna, ei sekoitettuna". Parillakin eri Aston Martinilla kuitenkin ajellaan, tyylikäs puku on päällä ja ranteesta löytyy kallis kello. Tiettyjä tuttuja kaavoja on mukana tarinassa ja niin kuuluukin olla. Yllättäviäkin hetkiä löytyy useita. Casino Royalessa käytetään tuttua aseenpiippukuvaa nokkelasti ja "Nimeni on Bond. James Bond." on saatu mukaan niin täydellisesti, ettei voi muuta kuin antaa aplodit. Bond-tunnuskappale on tuttu, mutta sen lisäksi alkuteksteissä kuullaan edesmenneen Chris Cornellin "You Know My Name" -kappale, joka on erittäin hieno rockkipale yhdistettynä Bond-melodiaan. Kyseessä on yksi suosikeistani Bond-elokuvien alkukappaleista, vaikka nimensä puolesta se kuulostaakin oudolta tunnusbiisiltä salaiselle agentille. Yksi syy lisää, miksi tämä on mielestäni sarjan paras osa. Ne tietenkin, jotka vaativat Bond-elokuvista juuri tiettyjä asioita, joita on totuttu näkemään, luultavasti pettyvät tähän teokseen.

Elokuvan on ohjannut Martin Campbell, joka oli tätä ennen ohjannut toisenkin Bond-seikkailun, eli mainio GoldenEyen. Tässä Campbell ja muu työtiimi ovat ylittäneet itsensä, ja luoneet huikean hienon agenttijännärin, jonka jaksaa katsoa useita kertoja uudestaan ja edelleen se jaksaa hämmästyttää loistavuudellaan. Käsikirjoituksesta vastaavat Neal Purvis, Robert Wade ja Paul Haggis, jotka ovat yhdessä muuttaneet Ian Flemingin kirjan erinomaisesti elokuvaksi ja lisänneet mukaan täydellistä dialogia. Etenkin Bondin heittämät repliikit ovat osuvasti kirjoiteltuja. Kuvaus on todella hyvää, eikä heiluvia, huonompia kuvia ole kuin vain muutama. Leikkaus on sujuvaa. On hienoa, ettei toimintakohtauksissa käytetä useiden toimintaleffojen tapaa pistää leikkauksia joka väliin, jolloin taisteluiden katsomisesta ei tule ärsyttävää. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen. Äänitehosteilla on korostettu useita kohtauksia eri tavoin. Musiikista vastaa David Arnold, joka on säveltänyt mahtavan musiikin säestämään elokuvaa.

Yhteenveto: Casino Royale on mestariteos ja selkeästi paras James Bond -elokuva koskaan! Daniel Craig on paras Bond-näyttelijä ja hän tekee hahmosta inhimmillisemmän, vaikka tuntuukin erittäin kylmältä. Eva Green on mainio Bond-tyttönä, kuten Mads Mikkelsen on mainio pahiksena. Judi Denchin M on loistava. Jännitys pysyy yllä koko elokuvan ajan. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä ja hienompia. Vastapainoksi toiminnalle on pokeriosuus, josta löytyy myös jännittävyyttä. Mukana on myös yllätyksiä, sekä yksi parhaista kidutuskohtauksista koskaan. "Nimeni on Bond. James Bond" ja aseenpiippukuva ovat nerokkaasti saatu mukaan, eikä katsojaa ehdi edes haitata Moneypennyn ja Q:n puuttuminen. Tunnelma on luotu vahvaksi, eikä se ala poistumaan mielestä ja kehosta ennen kuin lopputekstit ovat rullanneet kokonaan. Chris Cornellin "You Know My Name" on erinomainen kappale ja suosittelen käymään kuuntelemassa sen. Vielä erinomaisempi on Casino Royale, jossa kappale kuullaan. Ihan sama, kuuluuko Bond-elokuvat suosikkeihinne vai ei, katsokaa Casino Royale. Lopputekstit päättyvät tekstiin "James Bond will return" ja niin hän tekikin vuoden 2008 elokuvassa Quantum of Solace, joka jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä päättyy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2017 - Muokattu 13.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.the007dossier.com
Casino Royale, 2006, Columbia Pictures, Eon Productions, Casino Royale Productions, Stillking Films, Studio Babelsberg, Government of the Commonwealth of the Bahamas, Danjaq, United Artists