Arvostelu: Mies ja alaston ase (The Naked Gun - 2025)

MIES JA ALASTON ASE

THE NAKED GUN

Ohjaus: Akiva Schaffer

Pääosissa: Liam Neeson, Pamela Anderson, Paul Walter Hauser, Danny Huston, CCH Pounder, Kevin Durand, Liza Koshy, Cody Rhodes, Busta Rhymes, Moses Jones, Dave Bautista, "Weird Al" Yankovic ja Priscilla Presley

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Leslie Nielsenin tähdittämä komediasarja Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) lopetettiin jo kuuden jakson jälkeen, mutta se vakuutti oikeat ihmiset, jotta sama tekijätiimi pystyi työstämään sarjan pohjalta elokuvan. Tämä Mies ja alaston ase -leffa (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kehuttu hitti, joten se sai kaksi jatko-osaa - positiivisen vastaanoton saaneen Mies ja alaston ase 2½:n (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ja negatiivista palautetta saaneen, sekä kehnommin menestyneen Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994). Nielsenin kanssa suunniteltiin vielä neljättä elokuvaa, joka kulki työnimellä "The Naked Gun: What 4? Rhythm of Evil", mutta kun tekijät olivat eri mieltä studion kanssa Nielsenin roolin merkittävyydestä, projekti lopulta kaatui, kun Nielsen menehtyi marraskuussa 2010. Vuonna 2013 Paramount Pictures suunnitteli käynnistävänsä elokuvasarjan uusiksi Ed Helmsin kanssa ja uusi leffa kulki työnimillä "The Naked Gun: Episode IV: A New Hope" ja "Naked: Impossible", mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Seth MacFarlane palkattiin työstämään uusi elokuva aiheesta, tämän puhuttua pitkään siitä, että haluaisi nähdä Liam Neesonin Nielsenin roolissa. Vuotta myöhemmin paljastettiin, että Neeson on palkattu uuteen leffaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt uusi Mies ja alaston ase -elokuva on saapunut teattereihin ja ennakkoon pidin koko hommaa suorastaan pyhäinhäväistyksenä. Mieleeni nousi heti kauhukuvia vastaavista yrityksistä herättää vanhoja leffasarjoja uudelleen henkiin, enkä ajatellut Neesonin sopivan tällaiseen leffaan yhtään. Elokuvan mainokset ovat kuitenkin hissuksiin voittaneet minua puolelleen ja kaikkien yllätykseksi leffa sai todella positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Kävinkin uteliaana katsomassa uuden Mies ja alaston ase -elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Police Squadin Frank Drebin Jr. ryhtyy selvittämään pankkiryöstöä ja itsemurhaa, ja hoksaa pian, että tapaukset liittyvät toisiinsa kierolla tavalla.

Leslie Nielsenin näyttelemän Frank Drebinin poikana, Frank Drebin Jr:na nähdään tosiaan Liam Neeson, jota pidin etukäteen täysin vääränä valintana rooliin. Totaalisten tusinatoimintaleffojen syöksykierteeseen ajautunut Neeson ei ole juuri vakuuttanut parissa komediallisemmassa roolissa, joissa olen hänet nähnyt. Ilahduttavaksi yllätyksekseni kenties juuri kaikki tämä tekee miehestä täydellisen valinnan. Neeson vetää roolinsa tutulla kivikasvoisuudellaan, laukoen vitsejä pokerinaamalla. Kontrasti on hauska ja se on myös loogista jatkoa Nielsenin tyylille, miehen harvoin itse hymyiltyä Frank Drebininä. Itselleni huvittavinta Neesonin valinnassa on se, että jos Mies ja alaston ase -elokuvat tapahtuvat niinä vuosina kuin ne ovat ilmestyneet, Frank Drebin Jr. olisi syntynyt vuonna 1994, mikä tarkoittaa, että uutuuselokuvassa 73-vuotiaan Neesonin hahmo olisi vasta 31-vuotias. Jos näin on, rankka poliisiura näkyy kyllä Frank Drebin Jr:n naamassa.

     Elokuvassa nähdään myös Paul Walter Hauser poliisikapteeni Ed Hocken Jr:na, CCH Pounder poliisipäällikkö Davisina, Danny Huston rikkaana teknologiapohatta Richard Canena, Kevin Durand tämän kätyrinä Sig Gustafsonina, sekä Pamela Anderson itsemurhasta epäillyn kuolleen miehen siskona Beth Davenportina, johon Frank tietty iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, joskin olen alkanut kyllästyä siihen, että Huston näyttelee aina aika samanlaisia pahiksia. Anderson on mainio valinta osaansa ja hänen ja Neesonin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Kemia ei jäänyt huomaamatta näyttelijöiltä itseltään, sillä Neeson ja Anderson seurustelevat nyt tosielämässä!

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani uusi Mies ja alaston ase osoittautui todella toimivaksi ja ennen kaikkea erittäin hauskaksi elokuvaksi. Siis joo, onhan leffa varmasti pohjimmiltaan rahanahneen studion yritys tienata vielä muutama miljoona tutulla elokuvasarjalla, mutta tärkeintä on, että pestiin on saatu juuri oikeat ihmiset (tuottaja Seth MacFarlane ja The Lonely Island -komediaporukasta tuttu Akiva Schaffer), joiden kädenjäljestä näkyy palava rakkaus alkuperäisleffoja kohtaan ja halu kunnioittaa niitä. Mies ja alaston ase vuosimallia 2025 on ehdottomasti "perintöjatko-osa" sieltä paremmasta päästä, joka ei tee hallaa edeltäjiensä muistolle. Se ei keksi juuri mitään omaa, mutta kulkee tuttuja latuja ilahduttavan onnistuneesti.

Tarina elokuvassa on aika yhdentekevä, mutta toisaalta niin se tuppasi olemaan edellisissäkin leffoissa. Näissä elokuvissa juoni lähinnä vain asettaa raamit erilaisille hauskoille kohtauksille. Yleensä Mies ja alaston ase -leffoista ihmiset muistavat ne hulvattomat repliikit ja tilanteet, eivätkä niinkään itse tapauksia, joita Frank ja kumppanit tutkivat. Ja uusi Mies ja alaston ase on pullollaan hulvattomia repliikkejä ja tilanteita, jotka palaavat mieleen naurattamaan vielä moneen otteeseen leffan päätyttyä. En ole aikoihin nauranut näin makeasti uutuuselokuvan parissa ja jo nyt haluan nähdä sen uusiksi, koska uskon, että ensimmäisellä katselulla osa taustalle piilotetuista lisävitseistä meni ohi. Enkä pistäisi pahitteeksi, jos Neeson palaisi jatko-osaankin. Alkuperäisideat saattavat olla vähissä Hollywoodissa, mutta silloin tällöin on kivaa nähdä, että vanhankin kierrättäminen voi toimia näin hyvin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Akiva Schaffer on ymmärtänyt, mikä alkuperäistrilogiassa viehättää ja on päättänyt sukeltaa suoraan siihen tuttuun nokkelaan pöljyyteen, mitä ne edustivat. Schafferin päätarkoituksena on ollut naurattaa katsojaa napakan puolitoistatuntisen ajan ja siinä hän myös onnistuu. Elokuva jättääkin toivomaan, että teattereihin saataisiin lisää jenkkikomedioita, joiden puhdas tarkoitus on hauskuuttaa koko rahan edestä. Teknisiltä ansioiltaan uusi Mies ja alaston ase on hyvin tehty, joskin tehosteet, maskeeraukset ja muut ovat tarkoituksellisesti hieman kökköjä lisähuvituksen vuoksi. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet näyttävät päteviltä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Lorne Balfen säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla, mutta itse olisin toivonut, että leffa olisi hyödyntänyt Ira Newbornin mahtavaa tunnusmusiikkia useammin ja jo ennen lopputekstejä.

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä muutama kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun, 2025, Paramount Pictures, Fuzzy Door Productions

Arvostelu: Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005)

KINGDOM OF HEAVEN - TAIVAS MAAN PÄÄLLÄ

KINGDOM OF HEAVEN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas, Jeremy Irons, David Thewlis, Edward Norton, Brendan Gleeson, Ghassan Massoud, Liam Neeson, Alexander Siddig, Michael Sheen, Velibor Topić, Kevin McKidd, Jouko Ahola, Nikolaj Coster-Waldau ja Iain Glen

Genre: sota, draama, seikkailu, historia

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Kingdom of Heaven, suomalaiselta lisänimeltään Taivas maan päällä on Ridley Scottin ohjaama, historiasta ammentava toimintaelokuva. Historiasta kiinnostunut William Monahan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Scottin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he veivät tekstin 20th Century Foxille, joka tarttui siihen innostuneesti, Scottin edellisen historiaeepoksen, Gladiaattorin (Gladiator - 2000) oltua taloudellinen jättihitti ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Jo varhaisessa vaiheessa studiopomot olivat kuitenkin huolestuneita elokuvan potentiaalisesti mammuttimaisesta pituudesta ja kun kuvausten jälkeen Scott esitteli studiolle yli kolme tuntia kestävän leikkausversion, nämä painostivat Scottia leikkaamaan leffasta huomattavasti lyhyemmän. Scott suostui ja lopulta nelisenkymmentä minuuttia lyhyempänä Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai heikon vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, pääasiassa juuri kömpelön leikkauksensa takia. Scott päättikin myöhemmin julkaista kotona katseltavaksi alkuperäisen, huomattavasti pidemmän leikkausversionsa, mikä sai positiivisempaa palautetta. Itse katsoin Kingdom of Heavenin ensimmäistä kertaa varmaan viitisentoista vuotta sitten. Olin pitänyt valtavasti Gladiaattorista ja kun historiantunnit siirtyivät ristiretkiin, halusin tietty heti nähdä saman ohjaajan elokuvan aiheesta. Olin kuitenkin todella pettynyt näkemääni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kun huomasin Kingdom of Heavenin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille toisen mahdollisuuden ja katsoa sen kummatkin versiot.

Vuonna 1184 Ranskassa asuva seppä Balian lähtee isänsä mukaan ristiretkelle Jerusalemiin, toivoen Pyhän maan tuovan hänelle vapahduksen, Balianin menetettyä vaimonsa ja lapsensa, mutta mies päätyykin keskelle kristittyjen ja muslimien sotaa alueesta.

Pääroolissa vaimonsa ja lapsensa menettäneenä seppä Balianina nähdään Orlando Bloom. Bloom oli vastikään noussut maailmankuuluksi tähdeksi esitettyään ensin Legolas-haltiaa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja näyteltyään sitten Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -merirosvoseikkailussa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Bloom oli juuri saanut toisen historiallisen eeposelokuvan, Troijan (Troy - 2004) kuvaukset purkkiin, kun hänelle tarjottiin pääroolia Kingdom of Heavenissa. Aluksi Bloom oli sitä mieltä, ettei jaksaisi esiintyä jälleen yhdessä mammuttiluokan teoksessa, mutta otti roolin vastaan, päästäkseen työskentelemään ohjaaja Ridley Scottin kanssa. Valitettavasti omasta mielestäni Bloom ei ole kummoinen valinta rooliin. Edellisissä leffoissa hän teki hyvää työtä, mutta Kingdom of Heavenissa Bloom lähinnä patsastelee yksi-ilmeisenä ja aika tylsänä. Loppupäässä Bloom heittäytyy enemmän roolin vietäväksi, mutta pitkin elokuvaa en voinut olla pohtimatta, että onko kyse ohjaajan ratkaisusta, vai oliko Bloom lopulta liian väsähtänyt edellisten megaprojektiensa jäljiltä? Asiaa ei auta se, että hänen hahmonsa ei ole kaksisesti kirjoitettu. Balianin pään sisälle ei oikein pääse, miehen suru perheensä menetyksen jälkeen ei tunnu merkittävältä ja hänen kehityskaarensa Jerusalemia puolustavaksi ritariksi ei ole kummoisesti toteutettu.

Bloomin lisäksi elokuva pitää sisällään varsin nimekkään näyttelijäkaartin, sekä jopa suomalaisverta, voimamies Jouko Aholan esiintyessä elokuvan alkupäässä Odo-soturina. Liam Neeson näyttelee Balianin isää Godfreyta, David Thewlis tämän mukana kulkevaa nimetöntä hospitaalin jäsentä, Edward Norton Jerusalemin kuningas Balduin IV:ää, Eva Green tämän siskoa Sibyllaa ja Marton Csokas tämän vallanahnetta miestä Guy de Lusignania, Jeremy Irons kuningasta neuvovaa Tiberiasia, Brendan Gleeson rietasta Reynaldia, Ghassan Massoud Jerusalemia havittelevaa muslimijohtaja Saladinia ja Alexander Siddig tämän kansleria Imad ad-Diniä. Pikkurooleissa nähdään lisäksi Michael Sheen pappina, sekä myöhemmin Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutuiksi tulleet Nikolaj Coster-Waldau kylän sheriffinä ja Iain Glen Englannin kuningas Rikhard Leijonamielenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, joskin Eva Greenin ja Orlando Bloomin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa.

Valitettavasti Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan teatteriversio jätti minut aika kylmäksi uusintakatselullakin. Kun katsoin elokuvan ensi kertaa, en edes tiennyt, että siitä olisi olemassa pidempi versio, jota aika lailla kaikki kehuivat teattereissa julkaistua, saksittua versiota paremmaksi. Yksi elokuvan merkittävimmistä vioista onkin sen leikkaus. Teatteriversio on aika kömpelösti pistetty kasaan, eikä tarina solju kummoisesti eteenpäin. Oikeastaan kaikki juonikuviot ja samalla niiden täyttämät hahmot jäävät puolitiehen. Ja kun hahmoista ei saa toivotulla tavalla otetta, ei myöskään heidän kertomuksensa juuri nappaa mukaansa. Täten vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävä teatterileikkaus on ajoittain varsin raskas katselukoettelemus.

Ei Kingdom of Heavenin teatteriversio kuitenkaan huono ole, lähinnä vain todella keskinkertainen ja siten lähinnä turhauttava. Seasta löytyy hyviä hetkiä ja tapahtumaketjuja, minkä lisäksi teemat uskosta ja uskonnosta ovat vahvoja. Kristittyjen ja muslimien samankaltaisuuksia tutkitaan onnistuneesti, kuten sitä, kuinka molemmat osapuolet perustelevat hirveitä tekojaan Jumalan kautta, oikeuttaakseen tekonsa itselleen. Konfliktia rakennellaan pitkästi, ripotellen muutamia yhteenottoja sinne tänne leffan varrelle. Pitkä odotus palkitaan loppuhuipennuksessa, kun Balianin johdolla kristityt yrittävät puolustaa Jerusalemia muslimeilta, jotka haluavat takaisin sen, mitä pitävät omanaan. Koska katsojana ei ole saanut muodostettua tunnesiteitä hahmoihin, on sota toisaalta jännityksetön, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Ridley Scott osaisi tehdä hurjan komeaa jälkeä. Jerusalemin piiritys on valtava finaali, joka äimistyttää kaikin puolin teknisellä toteutuksellaan. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan tekoverta roiskitaan ja kummaltakin osapuolelta pistetään sotilaita hengiltä roppakaupalla.

Elokuvasta on tosiaan olemassa jopa yli neljäkymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio, mitä monet kehuvat teattereissa julkaistua huomattavasti paremmaksi. Versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös joitain kokonaan uusia kohtauksia, joissa syvennytään lisää hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Pidennetty versio on myös vielä raaempi kuin teatterijulkaisu.

Katsoi elokuvasta kumman version tahansa, leikkausta lukuun ottamatta tekniset puolet ovat enemmän kuin kunnossa. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä on upeasti kuvattu, oli kyse sitten näyttävistä maisemaotoksista tai intiimeistä lähikuvista. Lavasteet ovat todella komeat ja puvustuskin on vakuuttavaa. Erikoistehosteet ovat hienot ja värimäärittely on tyylikästä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat onnistuneen mahtipontiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kingdom of Heaven, 2005, Twentieth Century Fox, Scott Free Productions, BK, KOH, Reino del Cielo, Studio Babelsberg, Inside Track 3, Calle Crudaza, Dune Films, Medusa Film, Pathé, StudioCanal, Kanzaman

Arvostelu: Miljoona tapaa kuolla lännessä (A Million Ways to Die in the West - 2014)

MILJOONA TAPAA KUOLLA LÄNNESSÄ

A MILLION WAYS TO DIE IN THE WEST

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Liam Neeson, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman, Christopher Hagen, Evan Jones, Wes Studi, Alex Borstein, Rex Linn ja Gilbert Gottfried

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

A Million Ways to Die in the West, eli suomalaisittain Miljoona tapaa kuolla lännessä on Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä länkkärikomedia. Nuoresta asti westerneistä pitänyt MacFarlane alkoi kehitellä elokuvaa, kun hän ja käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild katsoivat länkkäreitä tehdessään Ted-komediaa (2012). Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2013 ja lopulta Miljoona tapaa kuolla lännessä sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni hitti lippuluukuilla, mutta se sai pääasiassa negatiivista palautetta kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Razziesta (huonoin ohjaus, miespääosa, naispääosa ja kaksikko). Itse katsoin Miljoona tapaa kuolla lännessä vasta vuokralta ja pidin sitä ihan hupaisana. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1882 villissä lännessä, arizonalaisessa Old Stumpin kaupungissa asuva lammasfarmari Albert Stark joutuu tyttöystävänsä Louisen jättämäksi. Samalla kun Albert yrittää keksiä keinon voittaa naisen takaisin, pahamaineinen lainsuojaton Clinch Leatherwood lähestyy kaupunkia.

Elokuvan pääroolissa nähdään sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, sekä Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojana ja ääninäyttelijänä parhaiten tunnettu Seth MacFarlane. Kyseessä on yksi ensimmäisistä kerroista, kun MacFarlane ihan nähdään kuvassa, sillä pääasiassa hän tekee ääninäyttelijän hommia. MacFarlane näyttelee Albert Starkia, epäonnista ja köyhää lammasfarmaria, joka vihaa villiä länttä sydämensä pohjasta. Hahmo on toisaalta pidettävä reppana, mutta samalla hänen jatkuva valituksensa käy silloin tällöin hermoille. MacFarlane pärjää roolissaan kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole yhtä hyvä näyttelemään kameran edessä kuin pelkkänä äänenä studiossa.

     Elokuvassa nähdään myös Amanda Seyfried Albertin tyttöystävänä Louisena, joka jättää poloisen miehen heti leffan alussa, Neil Patrick Harris viiksillään ylpeilevänä rikkaana Foynä, jonka Louise ottaa uudeksi poikaystäväkseen, Giovanni Ribisi Albertin ystävänä Edwardina ja Sarah Silverman tämän prostituoituna vaimona Ruthina, Liam Neeson häijynä lainsuojattomana Clinch Leatherwoodina ja Charlize Theron tämän vaimona Annana, sekä muutamia varsin veikeitä cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä, joista pari saa pohtimaan, voiko Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffan laskea samaan sarjaan parin muun villiin länteen sijoittuvan elokuvan kanssa? Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuvat Neeson katalan roiston osassa ja Theron tämän paremmasta elämästä haaveilevana vaimona. Ribisi ja Silverman ovat myös kelvolliset osissaan, mutta Seyfried jää todella tylsäksi Louisena, eikä Harris ole niin hauska Foyna kuin hän selvästi luulee olevansa.

MacFarlanen luoma Family Guy on yksi komediasarjasuosikeistani. Pidän myös todella paljon hänen ohjaamasta ja tähdittämästä ensimmäisestä Ted-leffasta. Siksi onkin outoa joutua sanomaan, että Miljoona tapaa kuolla lännessä on aika epähauska ja ajoittain suorastaan tylsä elokuva. Kyseessä on kummallisen laiskasti kasaan väsätty länkkärikomedia, jonka vitseistä suuri osa ampuu maalitaulua kohti yhtä huonosti kuin elokuvan päähenkilö. Sekaan mahtuu pari aidosti hauskaa vitsiä ja kotisohvalta voi kuulua joitain huvittuneita hymähdyksiä, mutta suurimmaksi osaksi leffaa vain tuijottaa ja tuumii, että pitäisikö tämän nyt siis naurattaa vai ei? Osa vitseistä naurattaa enemmän idean tasolla kuin toteutuksessa. Esimerkiksi on ihan hassu ajatus, että Edward-kaverin tyttöystävä on huora, joka paneskelee menemään päivät pitkät, mutta joka ei suostu harrastamaan seksiä miehensä kanssa ennen avioliittoa, koska se olisi syntistä. Monet vitseistä menevät myös ohi, jos katsojalla ei ole tiedossa joitain aikakauteen liittyviä nippelitietoja. Esimerkiksi läpi elokuvan kulkee vitsi siitä, ettei kukaan hymyile valokuvissa. Vaikka katsoja tietäisi, että tämä johtuu siitä, kuinka kauan yhden valokuvan ottaminen tuolloin kesti, ei vitsi ole erityisen hauska ensimmäiselläkään kerralla. Laiskuuden outona vastapainona toimii näyttelijöiden aivan liian kova yrittäminen, mikä menee jo myötähäpeän puolelle jossain kohtaa.

Elokuvan tarina on ihan menevä, mutta ihan liian pitkäksi venytetty. Miljoona tapaa kuolla lännessä kestää muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia ja siitä saisi helposti saksittua vartista kahteenkymmeneen minuuttiin pois materiaalia. Nämä olisi voinut jättää myöhemmin johonkin pidennettyyn versioon niille, jotka pitivät näkemästään. Sen lisäksi, että näin seasta saataisiin joitain huonoimmista vitseistä pois, kerronnasta saisi napakampaa. Nyt se haahuilee aivan liikaa ja kun menokaan ei naurata, käy elokuva aika ajoin pitkäveteiseksi.

Seth MacFarlane onnistui Tedin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa paljon paremmin kuin tässä, sillä nyt hänen täytyy keskittyä myös näyttelemiseen kameran edessä. MacFarlane käyttää heti alussa liikaa aikaa villin lännen kurjuuden korostamiseen ja murjottamiseen, mikä jo heti työntää katsojaa poispäin. Monet MacFarlanen ideoista eivät jaksa kantaa näytölle asti ja monet vitseistä tuntuvat siltä, että ne kaivettiin roskakorista, kun niitä ei hyväksytty vaikkapa Family Guyhin. Sentään Miljoona tapaa kuolla lännessä on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot. Erikoistehosteet eivät ole kaksiset, mutta ajavat asiansa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Joel McNeelyn musiikit ovat oivan geneeristä länkkäritunnelmointia. Parhaiten musiikkipuolelta jää mieleen vekkuli musikaalinumero If You've Only Got a Moustache.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Million Ways to Die in the West, 2014, Bluegrass Films, Fuzzy Door Productions, Media Rights Capital, RGB Media

Arvostelu: Rakkautta vain (Love Actually - 2003)

RAKKAUTTA VAIN

LOVE ACTUALLY

Ohjaus: Richard Curtis

Pääosissa: Hugh Grant, Martine McCutcheon, Alan Rickman, Emma Thompson, Liam Neeson, Thomas Sangster, Keira Knightley, Andrew Lincoln, Chiwetel Ejiofor, Colin Firth, Lúcia Moniz, Bill Nighy, Gregor Fisher, Heike Makatsch, Laura Linney, Rodrigo Santoro, Kris Marshall, Abdus Salis, Martin Freeman, Joanna Page, Billy Bob Thornton, Rowan Atkinson, Elisha Cuthbert, January Jones, Ivana Miličević, Michael Fitzgerald, Olivia Olson, Shannon Elizabeth, Claudia Schiffer ja Denise Richards

Genre: komedia, romantiikka, draama, joulu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

Love Actually, eli suomalaisittain Rakkautta vain on aikamoisen brittinäyttelijäkaartin tähdittämä romanttinen joulukomedia. Elokuva lähti liikkeelle ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin luonnostelemista kahdesta tarinasta, sihteeriinsä rakastuvasta pääministeristä ja eri kieltä puhuvaan assistenttiinsa rakastuvasta kirjailijasta. Projektit eivät kuitenkaan edenneet yksinään ja lopulta Curtis päättikin kirjoittaa elokuvan useista rakkaustarinoista, yhdistäen aiemmat ideansa mukaan. Kuvaukset käynnistyivät ja Curtisin omien sanojen mukaan painajaismaisessa leikkausvaiheessa useat juonikuviot nivottiin yhteen ja pari tarinaa jouduttiin jopa karsimaan kokonaan pois liian pitkän keston vuoksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Rakkautta vain saapui elokuvateattereihin marraskuussa 2003. Leffa oli varsinainen jättimenestys, joka sai Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta komediaelokuvasta ja käsikirjoituksesta, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta brittielokuvasta, naissivuosasta ja miessivuosasta, joista se voitti jälkimmäisen. Kriitikot eivät kuitenkaan ihan lämmenneet elokuvalle, mutta vuosien varrella filmin arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään modernina jouluklassikkona. Itse katsoin elokuvan ensimmäisen kerran joskus lapsena ja vaikken yleensä välittänyt romanttisista leffoista, Rakkautta vain iski minuun lujaa jo tuolloin ja olenkin katsonut elokuvan useita kertoja uudestaan. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen ja toki samalla jouluaaton kunniaksi katsoa ja arvostella leffan.

Jouluun on jäljellä viisi viikkoa ja lontoolaiset valmistautuvat juhlaan eri tavoin, romanssien leiskuessa ja rakkauksien syventyessä ja haalistuessa pyhien lähestyessä.

Rakkautta vain pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin täynnä Ison-Britannian kovimpia nimiä - joista toki monista on tullut isoja staroja vasta elokuvan myötä tai sen jälkeen. Nämä näyttelijät esittävät eri lontoolaisia hahmoja, jotka valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä eri tavoin omilla tahoillaan. Ysärin brittihurmuri Hugh Grant nähdään Davidina, juuri maan pääministeriksi valittuna miehenä, joka ihastuu heti ensimmäisenä päivänä muonituspäällikköönsä Natalieen (Martine McCucheon). Emma Thompson taas näyttelee Davidin siskoa, Karenia, joka on ollut vuosia naimisissa Alan Rickmanin esittämän Harryn kanssa ja vuosien varrella rakkauden roihu on jo laantunut ja Harry on kiinnittänyt silmänsä sihteeriinsä Miaan (Heike Makatsch). Tämä ei jää kyseisen työpaikan ainoaksi romanssiksi, sillä myös Laura Linneyn esittämä Sarah ja Rodrigo Santoron esittämä Karl ovat ihastuneet toisiinsa, mutta eivät ole vielä uskaltaneet tehdä asian eteen mitään. Karenin ystävä, Liam Neesonin näyttelemä Daniel on vastikään menettänyt vaimonsa sairaudelle. Suru vaihtuu kuitenkin iloksi, kun Daniel saa tietää poikansa Samin (Thomas Sangster) olevansa rakastunut luokkansa tyttöön (Olivia Olson). Toisaalla Keira Knightley ja Chiwetel Ejioforin näyttelemät Juliet ja Peter menevät naimisiin, samalla kun Peterin kaveri ja Julietiin ihastunut Mark (Andrew Lincoln) seuraa tilannetta vierestä. Pariskunnan ystävä, Colin Firthin näyttelemä Jamie saa tietää tyttöystävänsä (Sienna Guillory) pettävän häntä ja päättää viettää joulunsa Ranskassa, kirjoittaen uutta kirjaansa. Samalla hän päätyy ihastumaan portugalilaiseen avustajaansa Auréliaan (Lúcia Moniz), vaikka hahmot eivät edes puhu samaa kieltä.

Maisemanvaihdosta janoaa myös Colin (Kris Marshall), joka uskoo, että amerikkalaisnaiset olisivat paljon kiinnostuneempia hänestä kuin brittiläiset. Colinin epäileväinen kaveri Tony (Abdul Salis) työskentelee aikuisviihdebisneksessä, kuten tekevät myös Martin Freemanin ja Joanna Pagen esittämät John ja Judy, jotka toimivat varsinaisten näyttelijöiden malleina kuvausryhmälle otoksia varten. Sivurooleissa nähdään myös Billy Bob Thornton Yhdysvaltojen presidenttinä, Rowan Atkinson korukaupan myyjänä, sekä varsinaisena kirsikkana kakun päällä Bill Nighy ikääntyneenä rokkikukko Billy Mackina, joka yrittää tehdä uutta tulemista huumeongelmiensa jälkeen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistovedossa ja kaikkia on ilo katsoa. Isosta poppoosta haluaisin kuitenkin poimia muutaman parhaan onnistujan ja he ovat BAFTA-palkinnon voittanut Bill Nighy, joka varastaa show'n vähän väliä mahtavalla heittäytymisellään, Liam Neeson, joka näyttää, että hän hallitsisi tusinatoiminnan lisäksi myös väkevämmät draamaosatkin halutessaan, sekä Emma Thompson, joka on erinomainen osassaan vaimona, joka tämän joulun alla alkaa kyseenalaistamaan suhdettaan ja elämäänsä. Parissa kohtaa Thompsonin suoritus on Oscar-tasoista sydäntäsärkevyydessään, eikä ihme, että hän olikin ehdolla parhaan naissivuosan BAFTA-pystistä.

Rakkautta vain ei ole menettänyt tippaakaan tehokkuudestaan 20 vuoden aikana, vaan se on edelleen aivan mahtava joulunaikaan sijoittuva romanttinen komedia, joka ilahduttaa joka katselulla yhtä paljon. Sen loistokkuus on johtanut useisiin kopioijiin, joista selkeimmät ovat Garry Marshallin peräkkäisinä vuosina ohjaamat ja aika heikot Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010) ja New Year's Eve (2011), joissa myös nähdään ison ensemble-näyttelijäkaartin esittämiä rakkaustarinoita johonkin juhlaan liitettynä. Ne eivät kuitenkaan millään yllä tämän hurmaavan brittileffan tasolle, joka on ymmärrettävästi ansainnut asemansa modernien klassikoiden joukosta. Joka katselulla Rakkautta vain vie niin ihanasti mukanaan, ettei kahden tunnin ja vartin kesto tunnu koskaan liialliselta. Näihin kertomuksiin uppoutuu jopa niin vahvasti, että elokuvaa voisi jäädä seuraamaan vieläkin pidemmäksi aikaa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtis on tehnyt ihailtavaa, ajoittain jopa ällistyttävän hyvää työtä elokuvaa rakentaessaan. On jo tarpeeksi hankalaa saada kirjoitettua yksi hyvä tarina hyvien hahmojen kera, mutta se onkin varsinainen haaste, että kirjoittaa useita hyviä lyhytkertomuksia, jotka kulkevat kaikki lomittain ja linkittyvät jotenkin toisiinsa, muodostaen lopulta erittäin hyvän kokonaiskuvan. Leffan aikana onkin todella hauskaa seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa eri tavoin ja vaikka elokuvan olisi nähnyt jo aiemmin, tuntuu että joka katselulla siitä löytyy uusia veikeitä linkkejä ja muita yksityiskohtia, joita ei ennen huomannut. Billy Mack ei erityisemmin liity yhteenkään hahmoista, mutta on hupaisaa, kuinka muissa tarinoissa hahmot kuulevat hänen uutta Christmas Is All Around -kappaletta joko radiosta tai televisiosta musiikkivideon kera. Ja kyllähän tämä entinen stara toimii inspiraation lähteenä erään toisen hahmon juonikuviolle.

Elokuvassa tarkastellaan erittäin toimivasti ja mielenkiintoisesti erilaisia rakkauksia monista vinkkeleistä. On monia vuosia kestänyttä avioliittoa ja sitten on vastanainut pariskunta. On lapsen ensirakkautta, ujoa työpaikkaihastumista, toksista, pakkomielteistä ja kateellista rakkautta, kiellettyä romantiikkaa, salasuhdetta, intohimoista rakastelua ja rakkautta, joka rikkoo kielimuurinkin. Toki nykypäivänä katsottuna leffa on kieltämättä erittäin heteronormatiivinen ja on selvää, että jos Rakkautta vain tehtäisiin vuonna 2023, siinä olisi seksuaalivähemmistöjä enemmän esillä. Nyt leffassa lähinnä vain vihjaillaan, että Billy Mackin ja hänen managerinsa Joen (Gregory Fisher) välillä olisi jotain enemmän kuin pelkkää vuosien ystävyyttä, minkä lisäksi koen hienoksi yksityiskohdaksi, että kun Daniel tiedustelee Sam-pojaltaan tämän ihastusta, hän kysyy "mikä on tämän tytön nimi... tai pojan?" ilman minkäänlaista tuomitsemista, vaikka hänen lapsensa tulisikin sillä hetkellä kaapista ulos.

Vaikka kokonaisuutena Rakkautta vain onkin vahvasti rakennettu teos, eivät kaikki sen osaset ole yhtä väkeviä kuin toiset. Pääasiassa kaikki juonikuviot ovat kiinnostavia ja mukaansatempaavia, mutta sanoisin, että Sarahin ja Karlin työpaikkaromanssi ei ole koskaan säväyttänyt minua ja kaiken muun keskellä usein jopa unohdan koko kuvion olemassaolon. Johnin ja Judyn tarina jää selvästi muiden varjoon, mutta tästä kuviosta veikeän tekee heidän absurdi ammattinsa seksikohtausten nakumalleina. Muut tarinat ovatkin sitten toinen toistaan parempia, täynnä toinen toistaan muistettavampia ja hauskempia hetkiä heti alun hulvattomasta kappaleenäänityksestä aina lopun varsin kliseiseen, mutta silti kivan hempeään lentokenttäkohtaukseen asti. Tunnelmansa puolesta Rakkautta vain on ehdottomasti juustoinen ja siirappinen, mutta tietyssä imelyydessäänkin leffassa sykkii valtavan suuri sydän, mikä tekee elokuvasta aidosti hurmaavan ja riemastuttavan. Kyseessä on niitä harvoja elokuvia, joista tulee aina niin hyvä mieli, että minulla menee roska silmään elokuvan loppupäässä joka katselulla.

Myös teknisiltä ansioiltaan kyseessä on hyvin tehty filmi. Leikkauksessa monet palaset loksahtelevat tehokkaasti paikoilleen ja elokuvan rytmitys on saatu rullaamaan esimerkillisen sulavasti. Välillä leikkaamossa on tapahtunut suoranaisia neronleimauksia, esimerkiksi kun Danielin vaimon hautajaiset ja Julietin ja Peterin häät linkittyvät yhteen hyödyntämällä samaa kappaletta hyvin erilaisissa tilaisuuksissa ja kumma kyllä, biisi sopii molempiin kohtauksiin. Elokuva on taitavasti kuvattu ja seasta löytyy hyvää lavastusta ja puvustusta. Äänimaailma on pätevästi työstetty Craig Armstrongin musiikkeja myöten. Armstrongin sävellykset tehostavat tunnelmaa entisestään. Ja pitäähän se vielä mainita, kuinka veikeä Billy Mackin Christmas Is All Around -kappale onkaan.

Yhteenveto: Rakkautta vain on aivan mahtava joulunaikainen romanttinen komedia. Siitä huolimatta, että kaikki elokuvan lukuisista juonikuvioista eivät ole yhtä vahvoja, kaikki tukevat erinomaisesti toisiaan. En voi muuta kuin ihailla ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin työtä, sillä se on vaatinut paljon saada tämä riemastuttava paketti rakennettua näin lahjakkaasti. Eri juonikuvioissa perehdytään moniin erilaisiin rakkauksiin kiinnostavasti ja elokuva tarjoaa monia todella hauskoja, mutta myös joitain erittäin onnistuneita dramaattisempia hetkiä. Leffaan mahtuu paljon imelää siirappia, mutta siinä sykkii suuri sydän ja siitä löytyy aitoa hurmaavuutta. Elokuvasta jääkin joka katselulla valtavan hyvä mieli. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee joka katselulla kuin siivillä ja elokuvaa olisi voinut jäädä katsomaan vielä pidemmäksikin aikaa. Iso syy tähän on fantastinen näyttelijäkaarti. Hugh Grant, Emma Thompson, Liam Neeson, Colin Firth, Alan Rickman, Rowan Atkinson ja etenkin Bill Nighy ovat upeassa vedossa. Rakkautta vain on yksi romanttisten komedioiden suosikeistani ja ehta moderni jouluklassikko. Jos et ole aiemmin nähnyt elokuvaa, katso se vihdoin tänä jouluna sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Tai vaikka olisit nähnyt Rakkautta vain monta kertaa aiemminkin, katso se silti! Tämän myötä toivotan kaikille erittäin hyvää joulua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Actually, 2003, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, DNA Films

Arvostelu: Schindlerin lista (Schindler's List - 1993)

SCHINDLERIN LISTA

SCHINDLER'S LIST

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Liam Neeson, Ben Kingsley, Ralph Fiennes, Caroline Goodall, Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Mark Ivanir, Beatrice Macola, Andrzej Seweryn, Friedrich von Thun, Jerzy Nowak, Norbert Weisser, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

"Whoever saves one life saves the world entire."

Schindler's List, eli suomalaisittain Schindlerin lista perustuu Thomas Keneallyn samannimiseen kirjaan (Schindler's Ark - 1982), joka taas pohjautuu tositapahtumiin Oskar Schindlerin yrityksestä auttaa vainottuja juutalaisia natsi-Saksan valloittamassa Puolassa. Yksi Schindlerin pelastamista juutalaisista, Poldek Pfefferberg halusi saada kerrottua tarinan pelastajastaan ja yrittikin saada tehtyä elokuvan Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa 1960-luvulla, mutta projekti ei edennyt. 1980-luvulla juutalaiseen perheeseen syntynyt Steven Spielberg sai Keneallyn kirjan käsiinsä ja kiinnostui sen tarinasta niin, että vakuutti Universal Picturesin hankkimaan sen elokuvaoikeudet. Spielberg kävi pitkiä keskusteluja Pfefferbergin kanssa leffaa suunnitellessaan, mutta koki silti, ettei ollut oikea ihminen itse ohjaamaan elokuvaa. Hän yritti saada Roman Polanskia ja Brian De Palmaa tekemään leffan, mutta he kieltäytyivät, jolloin Spielberg kääntyi Martin Scorsesen puoleen. Scorsese oli hetkellisesti kiinnitettynä elokuvan ohjaajaksi, mutta lopulta Spielberg päätti itse tehdä leffan. Itse Keneally palkattiin aluksi leffan kirjoittajaksi, mutta tekstistä tuli liian pitkä ja Kurt Luedtke sai tehtäväksi tiivistää käsikirjoitusta, mutta Luedtke luovutti kesken kaiken. Steven Zaillian otti lopulta vastuulleen filmin kirjoittamisen ja hänen tekstinsä kanssa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1993, Spielbergin odotellessa toisen elokuvansa, Jurassic Parkin (1993) erikoistehosteiden valmistumista. Lopulta Schindlerin lista sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kolmetoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, lavastus, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, kuvauksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Itse katsoin Schindlerin listan vasta noin kymmenen vuotta sitten, kun isoäitini näytti sen minulle ja muistan, että minulle nousi korkea kuume elokuvan aikana, minkä takia minun piti katsoa se muutamassa osassa. Heikon olotilankin kanssa pidin elokuvaa todella hienona ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin Schindlerin listan täyttävän nyt 30 vuotta, tiesin heti, että minun on katsottava ja arvosteltava elokuva sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1939 natsi-Saksa pakottaa Puolan juutalaiset muuttamaan maan suurkaupunkeihin valvotuille gettoalueille. Samaan aikaan Krakovaan saapuu natsipuolueeseen kuuluva ja rikkauksista haaveileva Oskar Schindler, joka perustaa keittiötarviketehtaan, jonka kautta hän ryhtyykin salaa auttamaan juutalaisia.

Liam Neeson tekee uransa hienoimman roolityön Oskar Schindlerinä, natsipuolueeseen kuuluvana miehenä, joka saapui toisen maailmansodan aikaan Puolan pääkaupunkiin Krakovaan, toiveenaan rikastua sodan keskellä. Hän perusti keittiötarvikkeita valmistavan tehtaan ja palkkasi sinne kaupungin juutalaisia töihin. Kun muut natsit näkivät tämän pelkkänä Schindlerin yrityksenä tahkota isoja rahoja juutalaisia hyödyntäen, todellisuudessa Schindler pyrki monin tavoin auttamaan juutalaisia, pistäen oman elämänsä suureen vaaraan. Neeson tulkitsee upeasti tätä monisävyistä henkilöä, jonka todelliset teot ja motiivit alkavat vähitellen aueta. On jopa aika sääli, että Neeson tekee nykyään pelkkiä tusinatoimintarainoja, kun Schindlerin lista osoitti, että hänellä on suurta potentiaalia myös vakavasti otettavana draamanäyttelijänä. Ei hän turhaan saanut useita parhaan miespääosan ehdokkuuksia eri gaaloissa Oskar Schindlerin roolista.

     Loistotyötä tekee myös muu näyttelijäkaarti - erityisesti Ben Kingsley Schindleriä avustavana juutalaismiehenä Itzhak Sterninä ja Ralph Fiennes inhottavana natsikomentaja Amon Göthinä. Kingsley tekee vaikuttavaa työtä todella pieninkin elein ja ilmein, kun taas Fiennes hyppää vimmalla sellaisen mulkvistin rooliin, että katsoja toivoo todella pian Göthin löytävän itsensä kaasukammiosta. Fiennes voittikin työllään parhaan miessivuosan BAFTA-palkinnon.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Caroline Goodall Schindlerin vaimona Emilienä, sekä muun muassa Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Jerzy Nowak, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska juutalaisina, joita elokuvan aikana seurataan, Sagallin näytellessä Poldek Pfefferbergiä, joka yritti tosiaan jo 1960-luvulla saada tehtyä elokuvan Oskar Schindleristä.

Vaikka Steven Spielbergin ohjaustöihin kuuluu useita aivan fantastisia elokuvia, kuten Tappajahai (Jaws - 1975), alkuperäinen Indiana Jones -trilogia (1981-1989), E.T. The Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), Schindlerin lista taitaa jopa olla Spielbergin paras filmi. Kyseessä on sydäntä särkevä mestariteos, jonka katselu ei todellakaan ole helppo kokemus, mutta jonka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuva pistää katsojansa tiukille esimerkiksi todella pitkässä osiossaan, jossa natsi-Saksa päättää tuhota Krakovan juutalaisgeton ja pakottaa juutalaiset junilla keskitysleireille. Osio oli alun perin lyhyempi, mutta Spielberg halusi pidentää sitä, todella näyttääkseen, millaisiin barbaarimaisiin tekoihin natsit syyllistyivät tätä ihmisryhmää tuhotessaan. Todellisuus oli vielä hirviömäisempää, eikä Spielberg halunnut kaunistella sitä. Katsoja ei voi muuta kuin suu auki tuijottaa epäuskoisena ja epätoivoisena tuhoa ja teloitusta. Jos se ei vielä riitä kyynelhanojen avautumiseen, niin se tapahtuu, kun muuten mustavalkoisessa leffassa pieni, viaton tyttö kävelee punaisessa takissaan kaaoksen ja hävityksen keskellä.

Itkun pidättelyä onkin tiedossa sen jälkeen kaiken aikaa ja katsoja pistetään sellaisen tunnemyllerryksen valtaan, että lopputekstien alkaessa voi kestää pidempikin hetki kerätä itsensä ja toipua kokemastaan. Sillä Schindlerin lista todella on kokemus. Ei miellyttävä sellainen, mutta sitä katsoessa todella tuntuu silti, että nyt on kokemassa jotain suurempaa kuin pelkän leffan. Kaiken hirvittävyyden, epätoivon, tuskan, kuoleman ja ahdistuksen keskellä elokuvasta löytyy onneksi kauneutta ja toivoa. Esimerkiksi kohtaus, jossa keskitysleirillä juutalaiset juhlistavat salaa kahden vangin häitä saa katsojan herkistymään kyyneliin täysin toisella tavalla. Kurjuuden keskeltäkin löytyy rakkautta. Schindlerin lista pitää myös sisällään yhden elokuvahistorian hienoimmista finaaleista. Viimeistä varttia seuratessa katsojan on ihan turha yrittää vastustella painostavaa tunnekuohua.

Kestoa Schindlerin listalla on jopa kolme tuntia ja viisitoista minuuttia. Vaikka elokuva kyllä tuntuu pitkältä, on tarina niin vangitseva, ettei pitkä kesto todellakaan haittaa. Lyhyempänä lopputulos olisi luultavasti kiirehditty, mutta näin elokuva saa rauhan kertoa ja antaa painoarvoa monille hetkille. Erityisen vaikuttavia ovat muutamat kerrat, kun leffassa leikataan ristiin useampien, samanaikaisesti tapahtuvien kohtausten välillä, jotka ovat tilanteina täysin erilaisia toisistaan. Elokuva on muutenkin esimerkillisen hienosti rakennettu ja vaikea kertomus soljuu eteenpäin todella luontevasti. Steven Spielberg pelkäsi täysin turhaan, että hän olisi väärä ohjaaja elokuvaan tai että hän ei olisi tarpeeksi kypsä tekemään tällaista filmiä. Schindlerin listan teko oli kuitenkin Spielbergille niin rankka kokemus, että hänen seuraavaa elokuvaansa, Kadonnut maailma - Jurassic Parkia (The Lost World: Jurassic Park - 1997) piti odottaa muutamakin vuosi.

Spielbergin ohjaus on kertakaikkisen erinomaista läpi elokuvan. Hän kohtelee jokaista kohtausta äärimmäisen tärkeänä, eikä missään kohtaa mene siitä, mistä aita on matalin - luultavasti tietäessään tekevänsä kenties uransa merkittävintä filmiä. Häntä ei pelota pistää katsojaa ahtaalle epämiellyttävien kohtausten kanssa. Omalla tavallaan Schindlerin lista on jopa pelottavampi elokuva kaikessa piinaavuudessaan kuin Spielbergin Tappajahai, joka aiheutti minulle pitkään painajaisia katsottuani sen liian nuorena. Spielberg voittikin täysin ansaitusti parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon tällä filmillä. Myös Steven Zaillianin riipaiseva käsikirjoitus ansaitsi pystinsä. Zaillianin teksti on pitkä, mutta se pitää sisällään tarkkaan työstettyjä osioita ja koukuttavia keskusteluja, sekä psykologista pohdintaa siitä, miten ihminen voikaan toimia näin? Miten ihminen voi sortaa toisia tällä tavalla ja miten ihminen voi uhrata kaikkensa auttaakseen sorrettuja?

Elokuva on teknisiltä ansioiltaankin huikea. Kuvauksen ja lavastuksen Oscar-palkinnot menivät myös oikeaan osoitteeseen. Leffa on visuaalisesti häikäisevän hieno kaikkien karmeuksiensakin kanssa, joita ruudulla tapahtuu. Kuvaus on tarkkaa ja mukana on useita vangitsevan pitkiä otoksia. Päätös tehdä elokuva mustavalkoisena oli oikea. Värittömyys kuvastaa elokuvan lohduttomuutta ja siksi aiemmin mainittu punatakkinen tyttö onkin sitä voimakkaampi näky. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet hienoa työtä herättäessään tätä aikakautta takaisin eloon valkokankaille, joskin ei varmasti ole ollut helppoa hommaa tehdä mitään keskitysleireihin liittyvää. Erikoistehosteet ovat myös mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka voitti Schindlerin listasta jopa viidennen Oscar-palkintonsa - jälleen täysin ansaitusti. Williamsin musiikit vain vahvistavat tunnelmaa. Hänen säveltämänsä herkkä tunnusmusiikki Itzhak Perlmanin viulunsoiton kera herättää jo itsessään monenlaisia tuntemuksia. Lapsikuoron laulama Oyfn Pripetshik on riipaiseva valinta säestämään pitkää osiota, jossa natsit tuhoavat juutalaisgettoa.

Yhteenveto: Schindlerin lista on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kyseessä on riipaiseva mestariteos, joka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran elämänsä aikana. Steven Spielberg ei päästä katsojaansa helpolla, vaan hän on luonut useita aivan järkyttäviä kohtauksia, joissa natsien hirviömäisyyttä ei kaunistella tippaakaan. Läpi filmin katsojan on vaikea pidätellä kyyneleitä ja viimeistään viimeisen vartin aikana murtuminen on taattua. Elokuva ei ole kuitenkaan vain kurjuuksissa vellomista, vaan se sisältää myös joitain todella kauniita ja toiveikkaita hetkiä, jotka herkistävät katsojan täysin toisesta syystä. Yli kolmen tunnin kesto on pitkä, muttei silti sekuntiakaan liian pitkä. Tarinaan jää täysin koukkuun ja katsojan on pakko nähdä, miten lopuksi käy. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin lahjakas, Liam Neesonin tarjotessa uransa parhaan roolityön Oskar Schindlerinä. Ralph Fiennes on hyytävä natsikomentaja Göthinä ja Ben Kingsley vakuuttaa Itzhakina. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erinomainen ja kaiken kruunaa John Williamsin surumielinen ja kaunis musiikki. Schindlerin lista on kiistaton, sydäntä särkevä mestariteos ja 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy katsoa elokuva, jos se on jostain syystä jäänyt aiemmin näkemättä tai sitten katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisikin katsonut jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Schindler's List, 1993, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Arvostelu: Retribution (2023)

RETRIBUTION

Ohjaus: Nimród Antal

Pääosissa: Liam Neeson, Jack Champion, Lilly Aspell, Embeth Davidtz, Noma Dumezweni, Matthew Modine ja Arian Moayed

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Retribution on uudelleenfilmatisointi espanjalaisesta trilleristä El desconocido vuodelta 2015. Elokuvasta oli jo aiemmin tehty kaksi uudelleenfilmatisointia, saksalainen Don't. Get. Out! (Steig. Nicht. Aus!) vuonna 2018 ja korealainen Hard Hit (발신제한) vuonna 2021. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Yhdysvalloissa työstettiin omaa versiota espanjalaisjännärin pohjalta. Elokuva tehtiin amerikkalaisten, espanjalaisten, ranskalaisten ja saksalaisten yhteistyöprojektina ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021. Nyt Retribution saapuu elokuvateattereihin ja itse en jaksanut pahemmin innostua leffasta. Liam Neesonin tähdittämät toimintajännärit ovat olleet viime vuosina yhä vain keskinkertaisempia ja heikompia ja Retribution sai maailmalla niin kriitikoilta kuin katsojilta lähinnä negatiivista palautetta. Kävin silti katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Bisnesmies Matt Turner on viemässä lapsiaan kouluun, kun hän saa puhelun tuntemattomasta numerosta, jossa kerrotaan, että hänen autoonsa on viritetty pommi, joka räjähtää, jos kukaan nousee penkiltään.

Liam Neeson näyttelee Matt Turneria, joka Neesonin rooleille epätyypillisesti ei ole mikään entinen sotilas tai agentti, vaan varsin menestyksekkään yrityksen bisnesmies. Työt vievät kaiken huomion Mattilta ja taka-alalle ovatkin jääneet hänen vaimonsa Heather (Embeth Davidtz) ja pariskunnan lapset Zach (Jack Champion) ja Emily (Lilly Aspell). Neeson on tuttuun tapaansa karismaattinen pääroolissa, tehden sitä, minkä parhaiten osaa: ärisee puhelimeen. Jo yli 70-vuotias Neeson on viime vuosien aikana ehtinyt jo useampaan otteeseen sanoa, että tällaiset toimintaroolit olisivat jäämässä hänen osalta sikseen, mutta niin vain hän palaa vuosi toisensa perään seuraavaan vastaavaan. Mattina Neesonin ei kuitenkaan tarvitse heittäytyä erityisen fyysiseksi, tapella tai ammuskella, hänen hahmonsa viettäessä lähes koko ruutuaikansa autoa ajaen. Davidtz, Champion ja erityisesti Aspell suoriutuvat passelisti Mattin perheenjäsenten rooleista.

     Elokuvassa nähdään myös Matthew Modine ja Arian Moayed Mattin liikekumppaneina Andrewsina ja Sylvainina, sekä Noma Dumezweni poliisi Brickmannina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat menevästi rooleistaan, joskin heidän hahmonsa eivät ole kummoiset. Brickmannin kohdalla ärsyttää nopeasti, kuinka poliisia ei tunnu yhtään kiinnostavan kuunnella Mattia, kun kaupungissa alkaa räjähdellä muita autoja.

Siitä huolimatta, ettei Neeson tällä kertaa vetele turpaan tai ammu ketään, Retribution on täysin peruskauraa Neeson-rainojen osastolla ja sen luulisi toimivan herran faneille. Itse koin elokuvan ihan meneväksi kertakäyttöhutuksi, jota tuskin muistaa enää muutaman päivän päästä. Vaikkei premissi jonkun mielipuolen asettamasta pommista jossain kulkuneuvossa olekaan erityisen uudenlainen idea ja kyseessähän on tosiaan jo neljäs versio samasta elokuvasta, Retribution nappaa kelvollisesti mukaansa ahdistavilla lähtökohdillaan. Mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, etenkin vanhempana, jos omat lapset olisivat kyydissä pommilla viritetyssä autossa?

Vaikka elokuva kestää vain puolitoista tuntia, mukaan mahtuu yllättävänkin paljon tyhjäkäyntiä, oli kyse sitten turhasta hidastelusta, jotta homma saataisiin venytettyä edes jotenkin täyspitkäksi elokuvaksi tuntuvaan mittaan tai sitten siitä, että Mattille soittavan mysteerimiehen henkilöllisyyden arvaa heti ja paljastuksen tapahtumista odottaa kärsimättömänä. Kun paljastus tapahtuu, parissa aiemmassa kohtauksessa ei tunnu enää olevan järkeä. Seasta löytyy useita turhauttavia tilanteita, eri hahmojen ryhtyessä sooloilemaan, käsikirjoittajien yrittäessä saada aikaan lisäjännitettä. Vielä Mattiakin enemmän katsojaa turhauttaa se, kuinka poliisit keskittyvät täysin vääriin seikkoihin. Nämä leimaavat Mattin heti syylliseksi muihin pommituksiin, vaikka vähänkin maalaisjärkeä käyttävä huomaisi heti, että mies on syytön ja tutkinnat pitäisi kohdistaa johonkuhun toiseen. Elokuvan lopetus on myös hassun kömpelö ja töksähtävä, aivan kuin ihan viimeinen kohtaus olisi jäänyt puuttumaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nimród Antal, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa scifitoimintaraina Predators (2010) ja musiikkitrilleri Metallica: Through the Never (2013). Retributionissa Antal rakentelee jännitettä kelvollisesti. Kompastuskiveksi muodostuukin lähinnä Chris Salmanpourin ailahteleva käsikirjoitus, joka sentään onnistuu tekemään hieman muutoksia tarinaan, joka on kerrottu jo kolmesti aiemmin. Leffa on pätevästi kuvattu, mutta leikkaus voisi ajoittain olla napakampaa. Lavasteet ja maskeeraukset ovat oivat ja digiräjähdykset näyttävät uskottavammilta kuin joissain isomman luokan megaspektaakkeleissa. Äänimaailma jylisee mukavasti, mutta Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit kuulostavat vähän väliä Tenetistä (2020) matkituilta.

Yhteenveto: Retribution on jälleen yksi keskinkertainen Liam Neeson -trilleri, jonka katsoo kerran ihan sujuvasti, mutta joka luultavasti unohtuu nopeasti sen näkemisen jälkeen. Neeson on passelissa vedossa pääroolissa, äristen karismaattisesti puhelimeen niin kuin vain Neeson osaa. Elokuvan lähtökohdat ovat mainiot, joskaan eivät erityisen omaperäiset ja autokyyti nappaa ihan kivasti mukaansa. Puolentoistatunnin leffaksi sekaan mahtuu yllättävänkin paljon tyhjäkäyntiä. Käsikirjoittajat venyttävät konseptia mahdollisimman pitkäksi, lisäten sekaan useita turhauttavia ratkaisuja. Poliisien toiminta ärsyttää, sillä kuka tahansa maalaisjärkeä käyttävä hahmo tässä tilanteessa, erityisesti lainvalvoja hoksaisi, ettei Matt voi olla syyllinen. Todellisen tekijän henkilöllisyyden arvaa nopeasti ja paljastusta jää odottamaan kärsimättömänä. Retribution on samaa tavaraa Neesonin muidenkin liukuhihnajännäreiden kanssa ja se sopii takuulla herran faneille, jotka ovat pitäneet hänen muistakin viimevuotisista leffoista. Jos olet kokenut Neesonin viimeaikaiset leffat lähinnä kehnoiksi, ei Retribution käännä mieltäsi positiivisempaan suuntaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Retribution, 2023, StudioCanal, The Picture Company, Ombra Films, TF1 Films Production, Studio Babelsberg, Studiocanal Film, Canal+, Cine+, Télé Monté Carlo, Atresmedia Cine, Kismet Media, Talent One, Vaca Films

Arvostelu: Gangs of New York (2002)

GANGS OF NEW YORK

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Daniel Day-Lewis, Cameron Diaz, Henry Thomas, Jim Broadbent, Brendan Gleeson, John C. Reilly, Stephen Graham, Eddie Marsan, Gary Lewis, Lawrence Gilliard Jr. ja Liam Neeson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Gangs of New York perustuu Herbert Asburyn kirjaan The Gangs of New York: An Informal History of the Underworld vuodelta 1927. Ohjaaja Martin Scorsese luki kirjan 1970-luvulla ja kasvettuaan New Yorkissa ja oltuaan kiinnostunut kaupungin historiasta, hän alkoi pohtia mahdollisuutta kääntää kirja elokuvan muotoon ja hankkikin kirjan elokuvaoikeudet. Siihen aikaan Scorsese oli kuitenkin vasta nouseva nimi elokuva-alalla, eikä hän millään saanut rahoitusta hurjalle idealleen. Vasta vuonna 1999 hän sai tuottaja Harvey Weinsteinin kiinnostumaan projektista ja tarttumaan siihen. Vaikka Scorsese ja Weinstein olivatkin aluksi yhteisymmärryksessä, he riitelivät vähän väliä, kun kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2000. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Gangs of New York sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni ja laulu), viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan ohjauksen ja laulun palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Gangs of New Yorkia, vaikka se on kiinnostanut minua jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1846 nuori Amsterdam näkee, kun jengiläinen William "Teurastaja" Cutting tappaa hänen pappi-isänsä keskellä jengisotaa. Vuosia myöhemmin aikuiseksi kasvanut Amsterdam palaa lapsuutensa kotiseuduille New Yorkiin, aikeinaan kostaa isänsä kuolema.

Pääroolissa kostonhimoisena Amsterdam Vallonina nähdään Leonardo DiCaprio. Lapsena Amsterdam joutui näkemään isänsä (Liam Neeson) kuoleman jengisodan tiimellyksessä ja nyt Amsterdam on valmis antamaan samalla mitalla takaisin syylliselle. DiCaprio on nappivalinta rooliin, tulkiten taidokkaasti hahmonsa suuttuneita tuntemuksia. Amsterdam ei kuitenkaan päätä pahkaa syöksy tappopuuhiin, vaan hänellä on pidemmän luokan suunnitelma mielessään, jonka avautumista on mielenkiintoista seurata. Katsoja on alusta asti Amsterdamin puolella, janoten itsekin kostoa. Sillä eihän Neesonia pistetä hengiltä ja päästä pälkähästä!

     Amsterdamin isän murhaajaa, William "Teurastaja" Cuttingia taas näyttelee upea ja karismaattinen Daniel Day-Lewis, joka voitti roolityöstään BAFTA:n ja oli ehdolla myös Oscarista ja Golden Globesta. Day-Lewis oikein herkuttelee niljakkaan hahmonsa kanssa, tehden hänestä niin vihattavan kuin myös kiehtovan ja vangitsevan. Teurastaja on onnistunut nousemaan korkealle jengisotien tiimellyksessä ja johtaa pelon voimalla. Day-Lewis uhkuu arvokkuutta, mutta samalla hän osaa olla myös hieman pelottava, hahmonsa arvaamattoman luonteen takia.

Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz taskuvaras Jennynä, Henry Thomas Amsterdamin kaverina Johnnynä, Jim Broadbent poliitikko Boss Tweedinä, John C. Reilly poliisi Mulraneyna, sekä Brendan Gleeson hiljaisena munkkina, joka tarkkailee katujen menoa. Ohjaaja Martin Scorsesen voi bongata nopeasti esittämässä rikkaan perheen isää, jolta Diazin näyttelemä Jenny käy vohkimassa arvotavaroita. Diaz on roolissaan mainio ja hyvää työtä tekevät kaikki muutkin. Jopa Neeson tekee väkevää työtä lyhyellä ruutuajallaan.

Gangs of New York osoittautui varsin hienoksi historialliseksi eeposelokuvaksi, joka ei edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa on varttia vaille kolme tuntia, mutta Scorsese on onnistunut rytmittämään mielenkiintoisen kostokertomuksensa niin mainiosti, että teos tuntuu ainakin puoli tuntia todellisuutta lyhyemmältä. Elokuva tekee niin hyvää työtä uppoutuessaan tämän ajanjakson New Yorkin katujengien kiistoihin ja tämän alamaailman menoon, että aika kuluu kuin siivillä. Itse asiassa filmiä voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Alun perin Scorsesella oli käsissään yli kolmituntinen teos, ennen kuin Weinstein pakotti hänet tiivistämään sitä ja katsoisin ihan mielelläni sen alkuperäisen leikkausversion.

Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu, mikä vaikuttaa myös siihen, että leffa tuntuu kulkevan vauhdikkaasti. Ensimmäinen puolituntinen on erittäin tiivistunnelmainen aloitus filmille, pitäessään sisällään kahden jengin taistelun, jonka seurauksena Amsterdamin isä kuolee ja pieni poika ryhtyy vannomaan kostoa Teurastajaa kohtaan. Vaikuttavan avauksen myötä katsoja todella on aikuistuvan Amsterdamin puolella ja tätä kostotarinaa jämähtää seuraamaan. Oletettavien jännittävien hetkien lisäksi elokuva onnistuu olemaan yllättävän hupaisakin. Seasta löytyy myös niin herkkää draamaa kuin hempeää romantiikkaakin, rikastuttaen kokonaisuutta. Odotukset palkitaan voimakkaalla loppuhuipennuksella, joka on teemaltaan iskevä ja vie kertomuksen hienosti päätökseensä.

Myös tekniseltä puoleltaan Gangs of New York on vahva paketti. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Laajoilla kuvilla esitellään oikein kunnolla filmin häikäisevän hienoja lavasteita (New Yorkin 1800-luvun puolen välin ajan taloja ja katuja rakennettiin studiolle usean korttelin verran), toinen toistaan upeampia asuja ja taidokkaasti tehtyjä maskeerauksia. Hyvää kuvausta tukee myös hyvä valaisu, sekä leikkaus. Muutamat leikkaukset ovat hassun hyppiviä, mutta pääasiassa editointi on sulavaa. Erikoistehosteet ovat mainiot ja äänimaailma iskevästi rakennettu efektejä ja Howard Shoren musiikkeja myöten. Parhaiten musiikeista jää kuitenkin mieleen U2:n The Hands That Built America -kappale, joka voitti ihan Golden Globen.

Yhteenveto: Gangs of New York on hieno kostokertomus, joka pitää koukussaan läpi kolmituntisen keston. Elokuva käynnistyy vaikuttavalla taistelukohtauksella, minkä myötä katsoja on täysillä päähahmo Amsterdamin puolella. Leonardo DiCaprio tulkitsee vakuuttavasti kostonhimoisen hahmonsa matkaa. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti, mutta parhaan suorituksen tarjoaa lopulta Daniel Day-Lewis häijyn Teurastajan osassa. Elokuva on oivallisesti käsikirjoitettu ja sitäkin paremmin ohjattu. Martin Scorsese pitää tunnelmaa korkealla ja katsojaa otteessaan. Meno on jännittävää, mutta sekaan mahtuu myös komediaa ja ripaus romantiikkaakin. Kaikki johtaa iskevään loppuhuipennukseen ja lopputekstien aikana soiva U2:n mainio The Hands That Built America toimii hyvänä kirsikkana kakun päällä. Visuaalisesti filmi on komeaa katsottavaa tyylikästä kameratyöskentelyä ja näyttäviä puitteita myöten. Gangs of New York on väkevä draamaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi historiallisten elokuvien, rikosdraamojen, hyvien näyttelijäsuoritusten ja ohjaaja Scorsesen ystäville. Scorsese on vähän aikaa sitten paljastanut työstävänsä Asburyn kirjan pohjalta televisiosarjasovitusta. Saas nähdä, kuinka Gangs of New York kääntyy pienen ruudun puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gangs of New York, 2002, Miramax, Initial Entertainment Group, Alberto Grimaldi Productions

Arvostelu: Ted 2 (2015)

TED 2

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Mark Wahlberg, Amanda Seyfried, Jessica Barth, Giovanni Ribisi, John Carroll Lynch, Patrick Warburton, John Slattery, Morgan Freeman, Ron Canada, Sam J. Jones, Tom Brady, Liam Neeson ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediaelokuva Ted (2012) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus kertoa Tedin ja Johnin yrityksestä salakuljettaa huumeita läpi Yhdysvaltojen, mutta koska samaa ideaa hyödyntävä Millerit (We're the Millers - 2013) ilmestyi, tarina piti kirjoittaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2014 ja lopulta Ted 2 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva sai kuitenkin ristiriitaiset arviot, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt taloudellisesti kuin ensimmäinen osa, jääden lipputuloissa jopa alle puoleen ensimmäisen elokuvan rahoista. Itse kävin katsomassa Ted 2:n leffateatterissa ja pidin sitä ihan hauskana jatko-osana. Kun huomasin ensimmäisen Tedin täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella molemmat leffat juhlan kunniaksi. Viikko ensimmäisen Tedin jälkeen katsoinkin Ted 2:n.

Ted-nalle ja Tami-Lynn menevät naimisiin ja alkavat miettiä lapsen adoptoimista. Jonkin aikaa asiat näyttäisivät olevan mallillaan, kunnes Ted koetaan esineeksi ja omaisuudeksi, eikä henkilöksi ja hänen avioliittonsa mitätöidään. Tedin täytyy keksiä keino osoittaa olevansa henkilö, jotta saisi vanhan elämänsä takaisin.

Seth MacFarlane palaa Ted-pehmonallen ääneksi ja Mark Wahlberg palaa John Bennettin rooliin, ja kaksikko toimii toistamiseen todella hyvin. Kaverusten kemia iskee täydellisesti yhteen ja pitääkin taas kehua sitä, että kemia on onnistuttu rakentamaan, vaikka kuvauksissa Wahlbergilla ei ollut kunnon vastanäyttelijää. Ted saa veikeän ja kiinnostavan juonikuvion itselleen, kun häneltä riistetään kaikki oikeudet ja hän syöksyy lakipyöritykseen. John sen sijaan toimii usein vain sivustakatsojana - tai enemmänkin sivustamurjottajana, sillä Mila Kunisin näyttelemä Lori on kirjoitettu tökerösti ulos leffasta ja John on masentunut eron seurauksena. Vaikka paikoitellen tämä johtaa ihan hauskaa itsesäälissä rypemiseen Wahlbergin osalta, ero tuntuu vievän paljon pois ensimmäisen elokuvan saavutuksista.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Barth Tedin vaimona Tami-Lynninä, Amanda Seyfried Tedin asianajaja Sam L. Jacksonina, Patrick Warburton Johnin kaverina Guyna, John Carroll Lynch Hasbron pomona Tom Jessupina, sekä Giovanni Ribisi edellisestä osasta tuttuna, Ted-pakkomielteisenä Donnyna. Patrick Stewart kuullaan jälleen kertojaäänenä ja Sam J. Jones, eli Flash Gordon käy pari kertaa kääntymässä, minkä lisäksi mukana on monia tuttuja julkisuudenhenkilöitä omana itsenään talk show -juontaja Jimmy Kimmelistä jalkapalloilija Tom Bradyyn. Barth sopii yhä hieman ärsyttäväksi Tami-Lynniksi ja Warburton tarjoaa muutamat hyvät naurut kettuilevana Guyna. Seyfried on toimiva lisä hyvin erilaisena asianajajahahmona, mutta Ribisin tuominen takaisin Donnyna on hieman laiska veto. Leffaan olisi voinut keksiä kokonaan uuden pahiksen.

Ted 2 tarjoaa jälleen monet röhönaurut hölmöillä ja rajuilla vitseillään, mutta samalla leffasta löytyy myös isoja ongelmia. Mukana on monia juttuja, jotka ovat paperilla varmasti huomattavasti vakuuttavampia kuin lopulta itse leffassa. Juonikuvio siitä, että elävä Ted-nalle joutuu oikeuteen, koska häntä ei koeta henkilöksi valtion silmissä, on ajatuksen tasolla hupaisa, mutta siitä ei ihan saada niin hyvää materiaalia irti kuin voisi toivoa. Rakenteellisesti elokuva on aika kömpelö ja sitä olisi pitänyt hioa ja viilata paljon enemmän joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja siihen mahtuu ainakin vartti liikaa. Leffassa on hetkensä, joissa se kaipaisi huomattavasti enemmän iskua ja parissa kohtaa se käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Eikä se ole koskaan hyvä merkki komedialle. Myös todella tökerö mainostaminen aiheuttaa kiusallista tunnetta. Hasbro on saanut hyvät rahat leffasta, eikä firman osallistumista ole piiloteltu lainkaan. Sen lisäksi, että yksi hahmoista on Hasbron pomo, mukana on myös useita viittauksia firman omistamiin Transformers-, Monopoly- ja My Little Pony -tuotteisiin.

Vaikka elokuvassa onkin selvät vikansa, on siinä myös omat vahvuutensa. Jotkut vitsit saattavat jäädä latteiksi ja ne olisi pitänyt älytä leikata pois, mutta monet vitseistä osuvat maaliinsa ja saavat parhaimmillaan nauramaan vatsan kipeäksi. Ei leffa yhtä hulvaton ole kuin ensimmäinen Ted, mutta pössyttelevän pehmonallen tarina pysyy silti hupaisina. Ensimmäinen puolituntinen jaksaa naurattaa vähän väliä ja toiselta puoliskolta löytyy hilpeä road trip -seikkailu. Jos niiden välissä olevaa oikeusjuttua olisi tiivistetty reippaasti ja loppuhuipennukseen olisi keksitty jotain erilaista, eikä vain kierrätetty ensimmäisen osan menoa, lopputuloksena olisi heti paljon parempi ja eheämpi komedia. Jo tällaisenaan Ted 2 on hauska jatko-osa... joskin täysin ylipitkä ja paikoitellen vähän mielikuvitukseton.

Seth MacFarlane osoittaa jälleen lahjansa komedian saralla, muttei selvästi tiedä, missä kohtaa kannattaisi lopettaa. Enkä nyt tarkoita, että kuinka pitkälle hän saisi mennä huumorinsa kanssa, vaan juurikin sitä, että MacFarlanen olisi pitänyt ymmärtää, ettei leffaan tarvitse ihan kaikkia ideoita tunkea mukaan. Hänen ohjauksensa ei ole yhtä sujuvaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä hänen käsikirjoituksensakaan ole yhtä toimiva. Tekninen puoli elokuvassa on kuitenkin kunnossa. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet mainiot ja äänisuunnittelu toimii. Toistamiseen Ted-nalle on niin vaikuttavasti luotu tietokonetehostein, että läpi leffan unohtaa, että kyseessä on digiluomus. 

Yhteenveto: Ted 2 ei ole hillittömän hauskan ensimmäisen elokuvan veroinen komedia. Siitä löytyy omat onnistumisensa ja varsinkin leffan alkupuoli on todella hupaisaa seurattavaa, mutta mukana on myös selvät heikkoutensa, jotka vesittävät kokonaisuutta. Oikeusjuttu on ajatuksen tasolla veikeä, mutta toteutus ontuu hieman. Mukana on paljon muitakin hilpeitä ideoita - kenties jopa liiaksi asti. Kaikki on pitänyt tunkea samaan filmiin ja kesto on venynyt jopa kahteen tuntiin. Homma ei kestä niin pitkää aikaa ja leffa käy paikoitellen jopa tylsäksi. Loppuhuipennus on erityisen lattea, kierrättäessään liikaa edellisestä elokuvasta. Heikkouksiensakin kanssa elokuvasta löytyy tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta filmi nousee edes keskinkertaiseksi komediarainaksi. Seth MacFarlanen ja Mark Wahlbergin kaverikemia toimii yhä nasevasti. MacFarlane olisi vain voinut hieman painaa jarrua ja karsia kehnompaa materiaalia pois viimeistään leikkausvaiheessa. Jos siis pidit ensimmäisestä leffasta, kannattaa Ted 2:kin katsoa, vaikkei se olekaan yhtä hyvä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted 2, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment