Deep Water (2026) - elokuva-arvostelu

DEEP WATER

Ohjaus: Renny Harlin

Näyttelijät: Aaron Eckhart, Molly Belle Wright, Angus Sampson, Ben Kingsley, Rosie Zhao, Lucy Barrett, Wenhan Li, Richard Crouchley, Nashi, Elijah Tamati, Lakota Johnson, Mark Hadlow, Kate Fitzpatrick, Chrissy Jin, John De Luca ja Johanna Harlin

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Deep Water on suomalaisen Renny Harlinin uusi haielokuva. Alun perin elokuva suunniteltiin jatko-osaksi haileffa Baitille (2012), mutta kun Malaysia Airlinesin lento 370 katosi selittämättömästi maaliskuussa 2014, käsikirjoitus miellettiin liian samanlaiseksi ja elokuva päätettiin kuolleiden muistoa kunnioittaen peruuttaa. Kuitenkin kun toukokuussa 2023 Kiss-yhtyeen basisti Gene Simmons perusti elokuvayhtiön Simmons/Hamilton Productionsin, mies halusi ensitöikseen herättää leffan takaisin henkiin. Ohjaajaksi pestattiin aiemmin haileffa Deep Blue Sean (1999) tehnyt Renny Harlin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Deep Water saapuu Suomenkin teattereihin, siitä huolimatta että elokuva osoittautui maailmalla jättiflopiksi, tienattuaan vain neljäsosan budjetistaan. Itse haikammoisena en ole odottanut leffan näkemistä yhtään. Olin jopa yllättynyt, että elokuva päätettiin tuoda Suomen teattereihin sen taloudellisesta epäonnistumisesta huolimatta, Harlinin The Strangers -kauhutrilogian (2024-2026) skipattua Suomen teatterit kokonaan. Skeptisenä kävin katsomassa Deep Waterin heti sen ensi-iltapäivänä.

Los Angelesista Shanghaihin matkalla oleva lentokone tekee pakkolaskun avomereen, jättäen yhä elossa olevat matkustajat ja henkilökunnan jäsenet lentokoneen rippeitä kiertelevien haiden keskelle.

Deep Water kertoo erään hyvin epäonnisen lennon matkustajista ja henkilökunnasta, joiden matkan ainoa töyssy ei ole pakkolaskeutuminen mereen, vaan apua odotellessa paikalle saapuvat haikalat. On lennon kapteeni Rich (Ben Kingsley) ja tämän uskollinen perämies Ben (Aaron Eckhart). Lentoemäntiin kuuluvat esimerkiksi Penny (Lucy Barrett) ja Zoe (Nashi), kun taas matkustajia ovat muun muassa sisarukset Cora (Molly Belle Wright) ja Finn (Elijah Tamati), iäkäs Becky (Kate Fitzpatrick), painija Hutch (Lakota Johnson) ja hänen valmentajansa Dade (Mark Hadlow), kirjoittaja Matt (Richard Crouchley), e-urheilijat Sam (Wenhan Li) ja Lily (Rosie Zhao), sekä Dan (Angus Sampson), joka on heti ensinäkemältä sellainen mulkero, että hänen toivoo hyvin nopeasti kohtaavan mahdollisimman karmean lopun. Osaan hahmoista on panostettu selvästi enemmän kuin toisiin ja leffasta löytyy jopa yllättävän tykättäviä tyyppejä, joiden haluaa nähdä selviytyvän (et sinä, Dan). Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, tulkiten hahmojensa erilaisia reaktioita tilanteeseensa. Joku ottaa ohjat haltuun, jotkut toiset taas panikoivat ja sitten on Dan, joka olisi valmis tönimään muita matkustajia pelastuslautalta mereen, mikäli se edesauttaisi hänen omaa selviytymistään. Ja vaikka Dan on ihmisenä suoraan hanurista, Sampson esittää hahmoa täydellisesti.

Renny Harlinin The Strangers -kauhuleffatrilogia osoittautui niin kaameaksi räpellykseksi, että ne saivat minut menettämään kokonaan uskoni tähän Suomen entiseen ylpeydenaiheeseen. Tämän lisäksi haileffojen maine on varsin kehno, sillä suuri osa niistä ovat olleet entisen Anttilan alelaareja varten tehtyjä kertakäyttörainoja. Deep Water oli vieläpä maailmalla valtava taloudellinen epäonnistuminen, joten odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella matalat. Mutta mitäpä vielä! Kenties juuri alhaisten odotusteni myötä mielsin Deep Waterin yhdeksi vuoden isoimmista yllättäjistä.

Sen lisäksi, että kyseessä on poikkeuksellisen toimiva haileffa, Deep Water on myös oikein pätevä selviytymistrilleri. Esiteltyään napakasti pulaan joutuvat hahmot, nupit väännetään onnistuneesti kaakkoon. Lentokoneen onnettomuustilanne on vaikuttavan kauhistuttavasti toteutettu - suoraan jokaisen lentäjän pahimmista painajaisista. Eikä leffa tosiaan lässähdä sen jälkeenkään. On hyvä idea, että törmäyksessä lentokone halkeaa kolmeen osaan, joista yksi vieläpä jää pinnan alle ilmakuplaan. Hahmot ovat jo valmiiksi aikamoisessa pinteessä, ennen kuin he edes huomaavat ensimmäistäkään selkäevää vedessä. Itse tosiaan kammoksun haita ja loppuleffa menikin minulla kieriskellessä epämukavan olon vallassa teatterin penkissä, kun hahmot pistetään yksi kerrallaan veden varaan, joko kohdaten loppunsa tai selviytyen niukasti. Joidenkin hahmojen kohtalot ovat selviö saman tien, kun taas joidenkin kohdalla oikeasti jännittää, että mitenköhän tässä käy? Hyvällä tavalla ikuisuudelta tuntuneen piinan jälkeen olin huojentunut, kun lopputekstit vihdoin alkoivat ja pääsin poistumaan teatterista. Eipä tässä voi nyt muuta kuin sormet ristissä toivoa, että oma tuleva kesälomamatkani sujuisi huomattavasti helpommin...

Renny Harlinin ohjaus on pääasiassa pätevää ja hän rakentaa jännitettä osaavasti, vaikka toisinaan hän taantuukin hieman laiskoihin äkkisäikyttelyihin. Pete Bridgesin, Shayne Armstrongin, S.P. Krausen ja Damien Powerin työstämä käsikirjoitus antaa hyvät raamit ja sisältää oivallisia hahmoja, mutta se tarjoaa myös ajoittain varsin kökköä dialogia, jolla yritetään vaivaannuttavasti pohjustaa tulevaa. Teknisestikin Deep Water toimii pääasiassa hyvin, vaikka ajoittain digihait eivät täysin vakuuta. Käytännön tehosteita hyödyntävä lentokoneonnettomuus on kuitenkin hurjaa katseltavaa, kun stuntnäyttelijöitä on oikeasti riepoteltu ja kiskottu runkoon revenneistä aukoista ulos. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja maskeeraajat pääsevät tekemään erilaisia häijyjä ruhjeita, oli kyse sitten törmäyksessä syntyneistä haavereista tai haiden puraisuista. Kameratyöskentely on toimivaa, mutta leikkauksessa pariin otteeseen tuntuu kuin seasta olisi jäänyt kohtaus puuttumaan. Fernando Velázquezin musiikit säestävät tätä jännitysnäytelmää hyvin, mutta musiikkipuolella ehdoton huippu on Ben Kingsleyn karaokeveto Bart Howardin klassikkokappaleesta Fly Me to the Moon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Deep Water, Australia, Yhdysvallat, 2026, Nostromo Pictures, Arclight Films, Aristos Films, Aventura, Blue Rider Pictures, Pink308, Rabbits Black, SSS Entertainment, Simmons/Hamilton Productions, Top Film Distribution

Wonder Man (2026) - sarja-arvostelu

WONDER MAN

Luojat: Destin Daniel Cretton ja Andrew Guest

Näyttelijät: Yahya Abdul-Mateen II, Ben Kingsley, X Mayo, Arian Moayed, Zlatko Burić, Shola Adewusi, Demetrius Grosse, Béchir Sylvain, Olivia Thirlby, Joe Pantoliano, Byron Bowers, Josh Gad ja Dane Larsen

Genre: komedia, draama, fantasia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 25 minuuttia - 36 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Wonder Man perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1964. 2020-luvun käynnistyessä Marvel Studios oli alkanut suunnitella televisiosarjaa hahmosta ja kun Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin (2021) ohjaaja Destin Daniel Cretton ehdotti yhtiölle projektia näyttelijä Trevor Slatterysta, ideat yhdistyivät yhdeksi metatasoilla liikkuvaksi tarinaksi. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta jo seuraavassa kuussa tuotanto keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Lakon aikana Marvel Studios alkoi suunnitella uudelleen julkaisustrategiaansa, siirtäen keskittymisen takaisin yhtiön tunnetuimpiin sankareihin ja vaihtaen yksittäiset minisarjat useamman tuotantokauden sarjoiksi. Jonkin aikaa yhtiöllä jopa pohdittiin Wonder Manin perumista, siitäkin huolimatta, että sarjaa oli kuvattu jo muutama jakso. Cretton sai kuitenkin vakuutettua yhtiön jatkamaan projektin parissa, jättäytyen jopa pois tuolloin "Avengers: The Kang Dynastyna" tunnetun Avengers: Doomsdayn (2026) ohjaksista viimeistelläkseen sarjan. Yhtiö suostui ja kuvaukset jatkuivat tammikuussa 2024. Nyt useiden viivästysten jälkeen Wonder Man on julkaistu Disney+ -palvelussa, enkä itse ole juuri odottanut sen näkemistä - lähinnä sen takia, että Marvelin muut projektit tänä vuonna, Avengers: Doomsday, Spider-Man: Brand New Day (2026), Daredevil: Born Againin (2025-) toinen kausi ja Wolverine-videopeli (2026) ovat kiinnostaneet minua paljon enemmän. Katsoin silti Wonder Manin läpi parissa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Kun Hollywood ilmoittaa tekevänsä uuden elokuvan supersankari Ihmemiehestä, näyttelijäksi pyrkivä Simon Williams näkee tilaisuutensa koittaneen. Ongelmaksi vain koituu se, että Simonilla on supervoimia, mitkä on kielletty Hollywoodissa.

Aquaman-elokuvien (2018-2023) Black Manta -pahiksena parhaiten tunnettu Yahya Abdul-Mateen II hyppää DC:ltä Marvelin kelkkaan ja näyttelee Simon Williamsia, näyttelijäksi pyrkivää miestä, jolla on suuri salaisuus: hänellä on supervoimia. Hollywoodissa on kuitenkin ehdottomasti kielletty supervoimaiset aiemman tragedian takia, joten Simonin täytyy yrittää piilotella kykyjään. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä Simon ahdistuu herkästi stressin alla, jolloin hän ei pysty hallitsemaan voimiaan. Simon on tykättävä päähenkilö sinnikkyydessään ja epävarmuuksissaan ja Abdul-Mateen II on oiva valinta rooliin.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa X Mayo Simonin managerina Janellena, Zlatko Burić kuuluisana elokuvaohjaaja Von Kovakina, joka työstää Ihmemiehestä uutta filmatisointia, Shola Adewusi Simonin äitinä Marthana ja Demetrius Grosse Simonin veljenä Ericinä, sekä Marvel-maailmasta vanhoina tuttuina Arian Moayed Spider-Man: No Way Homessa (2021) ja Ms. Marvel -sarjassa (2022) nähtynä Vahinkovalvontaviraston agentti Clearyna ja Ben Kingsley Iron Man 3:ssa (2013) ja Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsissä esiintyneenä näyttelijä Trevor Slatteryna, joka ei pääse millään eroon imagostaan terroristi Mandariinina. Sivunäyttelijätkin vähintään ajavat asiansa. Burić on nappivalinta omalaatuiseksi ohjaajaksi ja show'n varastaa Kingsley Trevorina, joka hakee myös roolia uudesta Ihmemies-elokuvasta. Kun Iron Man 3:ssa paljastettiin, että hurja terroristi Mandariini olikin vain näyttelijä, ratkaisu sai monet fanit suivaantumaan. Itse olen vuosien kuluessa tykästynyt ratkaisuun ja Wonder Manissa Trevorista saadaan paljon enemmän irti.

En toisaalta ihmettele, että vuoden 2023 lakkojen aikana Marvelilla mietittiin Wonder Manin tuotannon katkaisemista. Sarja on jäänne muutaman vuoden takaisesta ajasta, kun Marvelilla selvästi luultiin, että yhtiö omaa Midaksen kosketuksen, jolla yhtiö muuttaa kaiken kullaksi. Ikoniset sarjakuvasankarit vaihdettiin tuntemattomampiin tyyppeihin, joiden odotettiin innostavan ihmisiä samalla lailla. Yhtiöllä kokeiltiin vähän sitä sun tätä, mikä johti lopulta siihen, että jopa monien vannoutuneiden fanien into hiipui ja liukuhihnalta Disney+ -palveluun ilmestyneet sarjat jäivät yhä vain useammalta kokonaan väliin. Nyt kun Marvel on siirtymässä takaisin varmojen kassamagneettisankarien pariin, Wonder Man tuntuu hassulta välikappaleelta.

Silti olen ihan iloinen, että sarja päätettiin viedä loppuun saakka. Se on kieltämättä kivan erilainen Marvel-juttu, sillä luvassa ei ole mitään maailmanpelastusoperaatiota tai edes sen kummemmin taisteluita. Kyseessä on hahmovetoinen metatasoilla liikkuva komedia näyttelijäpyrkyristä, jolla sattuu olemaan supervoimia. On kiinnostavaa seurata Simonin pyrkimyksiä edetä urallaan ja samalla yritystä piilotella kykyjään. Sarjan voima syntyy hänen ja Trevorin välille syntyvästä ystävyydestä, mutta Trevorillakin on oma salaisuutensa, minkä hän ei halua paljastuvan Simonille. Tästä saadaan kelvollista jännitettä ja lopulta menevää draamaa hahmojen välille.

Wonder Man ei silti koskaan lähde tosissaan käyntiin, vaan se jää lähinnä vain kelvolliseksi. Kaiken aikaa tuntuu siltä kuin jokin pidättelisi sarjaa, eikä sitä katsoessa voi olla miettimättä kaikkia sarjan mahdollisuuksia. Olisi ollut kiinnostavaa, jos sarja olisi pohtinut enemmän, millaista on tehdä supersankarielokuvaa maailmassa, missä supersankarit ovat arkipäivää? Onko tällaisille leffoille kysyntää Yhdysvalloissa, missä Avengerien ja muiden kohtaamiset erilaisten superpahisten ja avaruusolentojen kanssa ovat aiheuttaneet lukemattomia vahinkoja ja kuolemia? Wonder Man tuntuukin lopulta jäävän pintaraapaisuksi siitä, mitä sarja voisi olla. Sen metatasot jäävät puolitiehen ja Hollywood-satiiri jää lähes olemattomaksi, kun sarjaa vertaa HBO:n The Franchiseen (2024) ja Apple TV:n The Studioon (2025-).

Destin Daniel Crettonin johdolla sarjan ohjaajat pitävät kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, vakavoituen sopivasti tarpeen vaatiessa. Andrew Guestin johtaman käsikirjoitustiimin työ jää kuitenkin jälkeen siitä potentiaalista, mitä sarjasta löytyisi. Teknisesti Wonder Man on myös ihan toimiva. Sarja on sujuvasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä ja tietokonetehosteet ajavat asiansa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Joel P. Westin säveltämät musiikit eivät jää millään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Wonder Man, Yhdysvallat, 2026, Marvel Studios, Marvel Television, The Walt Disney Company, Family Owned, Onyx Collective

Arvostelu: William Tell (2024)

WILLIAM TELL

Ohjaus: Nick Hamm

Pääosissa: Claes Bang, Connor Swindells, Golshifteh Farahani, Tobias Jowett, Ellie Bamber, Jonah Hauer-King, Rafe Spall, Emily Beecham, Jake Dunn, Sam Keeley, Amar Chadha-Patel, Ben Kingsley, Jonathan Pryce, Jess Douglas-Welsh, Éanna Hardwicke, Neva Leoni ja Billy Postlethwaite

Genre: toiminta, historia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

William Tell perustuu Friedrich Schillerin samannimiseen näytelmään vuodelta 1804, joka puolestaan perustuu sveitsiläiseen Wilhelm Tellin legendaan. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että näytelmän pohjalta oli tekeillä Ison-Britannian, Sveitsin ja Italian yhteistyönä tekemä filmatisointi. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syksyllä ja William Tell sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä ihan positiivisin mielin, nähtyäni leffan trailerin ennen jotain muuta elokuvaa. Kävinkin katsomassa William Tellin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1307 Sveitsi on Itävallan hallinnassa. Erinomainen jousiampuja Wilhelm Tell ryhtyy auttamaan vaimonsa itävaltalaisen komentajan käsissä menettänyttä maanviljelijää ja päätyy samalla keskelle taistelua Sveitsin tulevaisuudesta.

Nimikkoroolissa William Tellinä - tai kuten hänet Suomessa tunnetaan nimellä Wilhelm Tell - nähdään tanskalainen Claes Bang, joka on nappivalinta rooliin. Bangista löytyy hahmon kaipaamaa karismaa ja todellista äijäenergiaa, mutta samalla myös tiettyä viisautta ja maltillisuutta, sillä pääasiassa Wilhelm yrittää ratkaista konfliktit rauhallisesti, turvautuen väkivaltaan vain silloin, kun mikään muu ei auta. Wilhelm on erinomainen ampumaan varsijousellaan ja häneltä löytyy kiintoisaa menneisyyden traumaa, mikä selittää hänen nykyistä ajatusmaailmaansa.

     Elokuvassa nähdään myös Golshifteh Farahani Wilhelmin vaimona Sunana ja Tobias Jowett heidän poikanaan Walterina, Ben Kingsley itävaltalaiskuningas Albertina, joka pitää Sveitsiä hirmuotteessaan ja Ellie Bamber kuninkaan veljentyttärenä Berthana, Jonah Hauer-King tämän salarakkaana Rudenzina ja Jonathan Pryce Rudenzin setänä Attinghausenina, Connor Swindells kuninkaan uskollisena voutina Gesslerinä ja Jake Dunn tämän kätyrinä Stussina, Rafe Spall Wilhelmin hyvänä ystävänä Stauffacherina ja Emily Beecham tämän vaimona Gertrudena, Amar Chadha-Patel pappi Furstina, sekä Sam Keeley Baumgartenina, maanviljelijänä, joka kostaa vaimonsa (Neva Leoni) murhan itävaltalaiskomentajan (Billy Postlethwaite) toimesta ja käynnistää koko tapahtumaketjun, juostessaan itävaltalaisia pakoon ja törmätessään Wilhelmiin. Hahmogalleria on laaja ja aluksi voikin tuottaa pieniä vaikeuksia päästä kärryille, että kuka onkaan kuka ja mitkä ovat kaikkien suhteet toisiinsa. Näyttelijätyö on pitkälti kelvollista, konkarinäyttelijöiden Kingsleyn ja Prycen käytyä hakemassa leffasta helpot rahat parilla kohtauksellaan. Näyttelijäkaartin todellinen yllättäjä on Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Swindells kuninkaan niljakkaana käskyläisenä. Swindells herkuttelee vakuuttavasti hahmollaan, jota katsoja voi huomata vihaavansa jo ensimmäisen kohtauksensa jälkeen.

Joskus viitisentoista vuotta sitten William Tell olisi varmaan ollut yhdentekevää Anttilan alelaarikamaa, jonka katsoo kertaalleen, mutta joka olisi hukkunut useiden vastaavien historiallisista tarinoista ammentavien miekankalistelurainojen tulvaan. Nyt kun tämä genre on suurinpiirtein kuollut, olin vain todella ilahtunut, että jokin William Tellin kaltainen elokuva saapuu ihan teattereihin asti. Kyseessä ei ole mikään megabudjetin jättimäinen historiaeepos, mutta silti väkevä aikahyppy 1300-luvun alun Sveitsiin. Pidin elokuvasta selvästi enemmän kuin esimerkiksi viime vuoden Gladiator II -turhakkeesta (2024).

Elokuvassa on kyllä vikansa ja kun Wilhelm Tellin kertomus on laajennettu tutusta omenan ampumisesta poikansa pään päältä taisteluun Sveitsin poispääsystä Itävallan hirmuvallan alta, televisiosarja olisi varmasti formaattina tukenut tarinaa paremmin. Hahmokattaus on tosiaan laaja ja vähän päälle parin tunnin leffassa tuleekin ajoittain kiire esitellä kaikki ja mahduttaa kaikille tekemistä leffan varrelle. Silti tällaisenaankin homma toimii oikein mainiosti. Kertomus pitää oivallisesti otteessaan ja mukavan tylyjä toimintakohtauksia tarjotaan sopivin väliajoin. Suuri taistelu Gesslerin joukkoja vastaan on tiivistunnelmainen loppuhuipennus. Hassua kyllä, vaikka tarina vaikuttaakin olevan taputeltu yhden elokuvan myötä, viimeiset minuutit ryhtyvätkin täysin puskista vihjailemaan mahdollisesta jatko-osasta. Minun näytöksessäni ensi-iltapäivänä kanssakatsojia oli ihan vain muutama. Jos meno on samanlaista maailmanlaajuisesti, voivat tekijät varmaan unohtaa ajatuksensa William Tell 2:sta.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Nick Hamm. Hammin teksti on ajoittain töksähtelevää tarinankuljetuksen puolesta, mutta pidin paljon hänen dialogistaan, joka rakentuu vanhanaikaisemman sananparren varaan. Ohjaajana Hamm hoitaa hyvin niin pienemmät hahmohetket kuin suuremmat toimintakohtaukset. Teknisiltä ansioiltaankin William Tell on oivallinen, vaikka muutamat selvät tietokonetehosteet eivät vakuutakaan. Elokuva on pätevästi kuvattu ja etenkin maisemakuvat vuoristoista näyttävät upeilta. Lavasteet ovat hienot, puvustus näyttävää ja maskeeraukset onnistuneen sottaisat ja välillä jopa rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steven Pricen säveltämät musiikit ovat oikein mainiot. Harmillisesti Gioachino Rossinin vuonna 1829 säveltämää, aivan mahtavaa korvamatoa William Tell Overturea ei kuulla leffassa ollenkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

William Tell, 2024, Free Turn, Tempo Productions, Beta Cinema, Prime Focus Studios, Groenlandia, Cineroma SRL

Arvostelu: Schindlerin lista (Schindler's List - 1993)

SCHINDLERIN LISTA

SCHINDLER'S LIST

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Liam Neeson, Ben Kingsley, Ralph Fiennes, Caroline Goodall, Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Mark Ivanir, Beatrice Macola, Andrzej Seweryn, Friedrich von Thun, Jerzy Nowak, Norbert Weisser, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

"Whoever saves one life saves the world entire."

Schindler's List, eli suomalaisittain Schindlerin lista perustuu Thomas Keneallyn samannimiseen kirjaan (Schindler's Ark - 1982), joka taas pohjautuu tositapahtumiin Oskar Schindlerin yrityksestä auttaa vainottuja juutalaisia natsi-Saksan valloittamassa Puolassa. Yksi Schindlerin pelastamista juutalaisista, Poldek Pfefferberg halusi saada kerrottua tarinan pelastajastaan ja yrittikin saada tehtyä elokuvan Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa 1960-luvulla, mutta projekti ei edennyt. 1980-luvulla juutalaiseen perheeseen syntynyt Steven Spielberg sai Keneallyn kirjan käsiinsä ja kiinnostui sen tarinasta niin, että vakuutti Universal Picturesin hankkimaan sen elokuvaoikeudet. Spielberg kävi pitkiä keskusteluja Pfefferbergin kanssa leffaa suunnitellessaan, mutta koki silti, ettei ollut oikea ihminen itse ohjaamaan elokuvaa. Hän yritti saada Roman Polanskia ja Brian De Palmaa tekemään leffan, mutta he kieltäytyivät, jolloin Spielberg kääntyi Martin Scorsesen puoleen. Scorsese oli hetkellisesti kiinnitettynä elokuvan ohjaajaksi, mutta lopulta Spielberg päätti itse tehdä leffan. Itse Keneally palkattiin aluksi leffan kirjoittajaksi, mutta tekstistä tuli liian pitkä ja Kurt Luedtke sai tehtäväksi tiivistää käsikirjoitusta, mutta Luedtke luovutti kesken kaiken. Steven Zaillian otti lopulta vastuulleen filmin kirjoittamisen ja hänen tekstinsä kanssa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1993, Spielbergin odotellessa toisen elokuvansa, Jurassic Parkin (1993) erikoistehosteiden valmistumista. Lopulta Schindlerin lista sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kolmetoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, lavastus, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, kuvauksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Itse katsoin Schindlerin listan vasta noin kymmenen vuotta sitten, kun isoäitini näytti sen minulle ja muistan, että minulle nousi korkea kuume elokuvan aikana, minkä takia minun piti katsoa se muutamassa osassa. Heikon olotilankin kanssa pidin elokuvaa todella hienona ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin Schindlerin listan täyttävän nyt 30 vuotta, tiesin heti, että minun on katsottava ja arvosteltava elokuva sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1939 natsi-Saksa pakottaa Puolan juutalaiset muuttamaan maan suurkaupunkeihin valvotuille gettoalueille. Samaan aikaan Krakovaan saapuu natsipuolueeseen kuuluva ja rikkauksista haaveileva Oskar Schindler, joka perustaa keittiötarviketehtaan, jonka kautta hän ryhtyykin salaa auttamaan juutalaisia.

Liam Neeson tekee uransa hienoimman roolityön Oskar Schindlerinä, natsipuolueeseen kuuluvana miehenä, joka saapui toisen maailmansodan aikaan Puolan pääkaupunkiin Krakovaan, toiveenaan rikastua sodan keskellä. Hän perusti keittiötarvikkeita valmistavan tehtaan ja palkkasi sinne kaupungin juutalaisia töihin. Kun muut natsit näkivät tämän pelkkänä Schindlerin yrityksenä tahkota isoja rahoja juutalaisia hyödyntäen, todellisuudessa Schindler pyrki monin tavoin auttamaan juutalaisia, pistäen oman elämänsä suureen vaaraan. Neeson tulkitsee upeasti tätä monisävyistä henkilöä, jonka todelliset teot ja motiivit alkavat vähitellen aueta. On jopa aika sääli, että Neeson tekee nykyään pelkkiä tusinatoimintarainoja, kun Schindlerin lista osoitti, että hänellä on suurta potentiaalia myös vakavasti otettavana draamanäyttelijänä. Ei hän turhaan saanut useita parhaan miespääosan ehdokkuuksia eri gaaloissa Oskar Schindlerin roolista.

     Loistotyötä tekee myös muu näyttelijäkaarti - erityisesti Ben Kingsley Schindleriä avustavana juutalaismiehenä Itzhak Sterninä ja Ralph Fiennes inhottavana natsikomentaja Amon Göthinä. Kingsley tekee vaikuttavaa työtä todella pieninkin elein ja ilmein, kun taas Fiennes hyppää vimmalla sellaisen mulkvistin rooliin, että katsoja toivoo todella pian Göthin löytävän itsensä kaasukammiosta. Fiennes voittikin työllään parhaan miessivuosan BAFTA-palkinnon.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Caroline Goodall Schindlerin vaimona Emilienä, sekä muun muassa Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Jerzy Nowak, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska juutalaisina, joita elokuvan aikana seurataan, Sagallin näytellessä Poldek Pfefferbergiä, joka yritti tosiaan jo 1960-luvulla saada tehtyä elokuvan Oskar Schindleristä.

Vaikka Steven Spielbergin ohjaustöihin kuuluu useita aivan fantastisia elokuvia, kuten Tappajahai (Jaws - 1975), alkuperäinen Indiana Jones -trilogia (1981-1989), E.T. The Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), Schindlerin lista taitaa jopa olla Spielbergin paras filmi. Kyseessä on sydäntä särkevä mestariteos, jonka katselu ei todellakaan ole helppo kokemus, mutta jonka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuva pistää katsojansa tiukille esimerkiksi todella pitkässä osiossaan, jossa natsi-Saksa päättää tuhota Krakovan juutalaisgeton ja pakottaa juutalaiset junilla keskitysleireille. Osio oli alun perin lyhyempi, mutta Spielberg halusi pidentää sitä, todella näyttääkseen, millaisiin barbaarimaisiin tekoihin natsit syyllistyivät tätä ihmisryhmää tuhotessaan. Todellisuus oli vielä hirviömäisempää, eikä Spielberg halunnut kaunistella sitä. Katsoja ei voi muuta kuin suu auki tuijottaa epäuskoisena ja epätoivoisena tuhoa ja teloitusta. Jos se ei vielä riitä kyynelhanojen avautumiseen, niin se tapahtuu, kun muuten mustavalkoisessa leffassa pieni, viaton tyttö kävelee punaisessa takissaan kaaoksen ja hävityksen keskellä.

Itkun pidättelyä onkin tiedossa sen jälkeen kaiken aikaa ja katsoja pistetään sellaisen tunnemyllerryksen valtaan, että lopputekstien alkaessa voi kestää pidempikin hetki kerätä itsensä ja toipua kokemastaan. Sillä Schindlerin lista todella on kokemus. Ei miellyttävä sellainen, mutta sitä katsoessa todella tuntuu silti, että nyt on kokemassa jotain suurempaa kuin pelkän leffan. Kaiken hirvittävyyden, epätoivon, tuskan, kuoleman ja ahdistuksen keskellä elokuvasta löytyy onneksi kauneutta ja toivoa. Esimerkiksi kohtaus, jossa keskitysleirillä juutalaiset juhlistavat salaa kahden vangin häitä saa katsojan herkistymään kyyneliin täysin toisella tavalla. Kurjuuden keskeltäkin löytyy rakkautta. Schindlerin lista pitää myös sisällään yhden elokuvahistorian hienoimmista finaaleista. Viimeistä varttia seuratessa katsojan on ihan turha yrittää vastustella painostavaa tunnekuohua.

Kestoa Schindlerin listalla on jopa kolme tuntia ja viisitoista minuuttia. Vaikka elokuva kyllä tuntuu pitkältä, on tarina niin vangitseva, ettei pitkä kesto todellakaan haittaa. Lyhyempänä lopputulos olisi luultavasti kiirehditty, mutta näin elokuva saa rauhan kertoa ja antaa painoarvoa monille hetkille. Erityisen vaikuttavia ovat muutamat kerrat, kun leffassa leikataan ristiin useampien, samanaikaisesti tapahtuvien kohtausten välillä, jotka ovat tilanteina täysin erilaisia toisistaan. Elokuva on muutenkin esimerkillisen hienosti rakennettu ja vaikea kertomus soljuu eteenpäin todella luontevasti. Steven Spielberg pelkäsi täysin turhaan, että hän olisi väärä ohjaaja elokuvaan tai että hän ei olisi tarpeeksi kypsä tekemään tällaista filmiä. Schindlerin listan teko oli kuitenkin Spielbergille niin rankka kokemus, että hänen seuraavaa elokuvaansa, Kadonnut maailma - Jurassic Parkia (The Lost World: Jurassic Park - 1997) piti odottaa muutamakin vuosi.

Spielbergin ohjaus on kertakaikkisen erinomaista läpi elokuvan. Hän kohtelee jokaista kohtausta äärimmäisen tärkeänä, eikä missään kohtaa mene siitä, mistä aita on matalin - luultavasti tietäessään tekevänsä kenties uransa merkittävintä filmiä. Häntä ei pelota pistää katsojaa ahtaalle epämiellyttävien kohtausten kanssa. Omalla tavallaan Schindlerin lista on jopa pelottavampi elokuva kaikessa piinaavuudessaan kuin Spielbergin Tappajahai, joka aiheutti minulle pitkään painajaisia katsottuani sen liian nuorena. Spielberg voittikin täysin ansaitusti parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon tällä filmillä. Myös Steven Zaillianin riipaiseva käsikirjoitus ansaitsi pystinsä. Zaillianin teksti on pitkä, mutta se pitää sisällään tarkkaan työstettyjä osioita ja koukuttavia keskusteluja, sekä psykologista pohdintaa siitä, miten ihminen voikaan toimia näin? Miten ihminen voi sortaa toisia tällä tavalla ja miten ihminen voi uhrata kaikkensa auttaakseen sorrettuja?

Elokuva on teknisiltä ansioiltaankin huikea. Kuvauksen ja lavastuksen Oscar-palkinnot menivät myös oikeaan osoitteeseen. Leffa on visuaalisesti häikäisevän hieno kaikkien karmeuksiensakin kanssa, joita ruudulla tapahtuu. Kuvaus on tarkkaa ja mukana on useita vangitsevan pitkiä otoksia. Päätös tehdä elokuva mustavalkoisena oli oikea. Värittömyys kuvastaa elokuvan lohduttomuutta ja siksi aiemmin mainittu punatakkinen tyttö onkin sitä voimakkaampi näky. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet hienoa työtä herättäessään tätä aikakautta takaisin eloon valkokankaille, joskin ei varmasti ole ollut helppoa hommaa tehdä mitään keskitysleireihin liittyvää. Erikoistehosteet ovat myös mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka voitti Schindlerin listasta jopa viidennen Oscar-palkintonsa - jälleen täysin ansaitusti. Williamsin musiikit vain vahvistavat tunnelmaa. Hänen säveltämänsä herkkä tunnusmusiikki Itzhak Perlmanin viulunsoiton kera herättää jo itsessään monenlaisia tuntemuksia. Lapsikuoron laulama Oyfn Pripetshik on riipaiseva valinta säestämään pitkää osiota, jossa natsit tuhoavat juutalaisgettoa.

Yhteenveto: Schindlerin lista on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kyseessä on riipaiseva mestariteos, joka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran elämänsä aikana. Steven Spielberg ei päästä katsojaansa helpolla, vaan hän on luonut useita aivan järkyttäviä kohtauksia, joissa natsien hirviömäisyyttä ei kaunistella tippaakaan. Läpi filmin katsojan on vaikea pidätellä kyyneleitä ja viimeistään viimeisen vartin aikana murtuminen on taattua. Elokuva ei ole kuitenkaan vain kurjuuksissa vellomista, vaan se sisältää myös joitain todella kauniita ja toiveikkaita hetkiä, jotka herkistävät katsojan täysin toisesta syystä. Yli kolmen tunnin kesto on pitkä, muttei silti sekuntiakaan liian pitkä. Tarinaan jää täysin koukkuun ja katsojan on pakko nähdä, miten lopuksi käy. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin lahjakas, Liam Neesonin tarjotessa uransa parhaan roolityön Oskar Schindlerinä. Ralph Fiennes on hyytävä natsikomentaja Göthinä ja Ben Kingsley vakuuttaa Itzhakina. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erinomainen ja kaiken kruunaa John Williamsin surumielinen ja kaunis musiikki. Schindlerin lista on kiistaton, sydäntä särkevä mestariteos ja 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy katsoa elokuva, jos se on jostain syystä jäänyt aiemmin näkemättä tai sitten katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisikin katsonut jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Schindler's List, 1993, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Arvostelu: Ender's Game (2013)

ENDER'S GAME

Ohjaus: Gavin Hood

Pääosissa: Asa Butterfield, Harrison Ford, Hailee Steinfeld, Viola Davis, Abigail Breslin, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias, Conor Carroll, Nonso Anozie, Jimmy Pinchak, Stevie Ray Dallimore, Andrea Powell ja Ben Kingsley

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan vuodelta 1985. Kirjan ilmestymisestä lähtien monet elokuvastudiot yrittivät hankkia sen filmatisointioikeuksia, mutta Card kieltäytyi jatkuvasti. Card halusi hallinnan siitä, millainen leffasta tulisi ja kirjoittikin itse elokuvan käsikirjoituksen, jota hän tarjosi lopulta Warner Brosille vuonna 2003. Wolfgang Peterson pestattiin ohjaajaksi ja myöhemmin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) luojia David Benioffia ja D. B. Weissia pyydettiin muovaamaan käsikirjoitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan ja Card työsti uusia versioita kirjoituksesta, kunnes sai Odd Lot Entertainmentin kiinnostumaan. Gavin Hood palkattiin ohjaajaksi ja hän myös kirjoitti tekstin uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 ja lopulta Ender's Game sai maailmanensi-iltansa 24. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä ihan kivana avaruusseikkailuna. Kun huomasin Ender's Gamen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on selviytynyt avaruusolentojen, formikien hyökkäyksestä. Valmistautumisena uuteen taisteluun, kansainvälinen armeija kouluttaa lahjakkaimpia ja älykkäimpiä lapsia sotimaan. Yksi näistä lapsista on Ender Wiggin, jonka eversti Graff uskoo johtavan ihmiskunnan lopulliseen voittoon.

Pari vuotta aiemmin Martin Scorsesen Hugo-elokuvassa (2011) nähty ja nykyään Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Asa Butterfield näyttelee Andrew Wigginiä, lempinimeltään Enderiä. Ender on nokkela ja kekseliäs nuori poika, joka tavoittelee paikkaa armeijan ohjelmassa, jossa koulutetaan lapsia taisteluun avaruusmölliäisiä vastaan. Butterfield on passeli valinta osaan ja tekee pääasiassa ihan hyvää työtä roolissa. Harmillisesti hän, eikä elokuva muutenkaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri Ender olisi ihmiskunnan paras toivo - ei, vaikka itse Harrison Fordin näyttelemä eversti Graff sanoo niin useaan otteeseen. Karismaattinen Ford tekee vähemmän yllättäen parasta työtä elokuvan näyttelijäkaartista.

     Elokuvassa nähdään myös Stevie Ray Dallimore ja Andrea Powell Enderin vanhempina Johnina ja Theresana, Jimmy Pinchak Enderin isoveljenä Peterinä ja Abigail Breslin Enderin isosiskona Valentinena, Viola Davis eversti Graffin kanssa lapsisotilasohjelmaa valvovana majuri Andersonina, Nonso Anozie lapsia kouluttavana kersantti Dapina, sekä muun muassa Hailee Steinfeld, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias ja Conor Carroll muina koulutukseen osallistuvina nuorina, joita Ender kohtaa. Enderin perhe jää aika pieneen osaan, eikä heistä voi pahemmin sanoa mitään. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa kelvollisesti ja Anozie toimii hyvin tiukkapipoisena käskyttäjänä. Davis tekee Fordin ohessa parasta työtä sivunäyttelijöistä.

Ender's Game ei valitettavasti onnistunut pahemmin iskemään toisella katselukerralla. Se on aika keskinkertainen avaruusseikkailu, joskin "young adult" -dystopiatarinoiden listalla se edustaa silti parempaa päätyä, kun sitä vertaa vaikkapa myöhemmin ilmestyneisiin Outolintuun (Divergent - 2014), 5. aaltoon (The 5th Wave - 2016) tai todelliseen mätäpaiseeseen, The Darkest Mindsiin (2018). Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) taas pyyhkii Ender's Gamella lattioita. Elokuvan premissi on ihan menevä, armeijan halutessa hyödyntää nuoria sodassa, joka käytäisiin lähinnä etäältä tietokoneiden voimin. Silti lapsia koulutetaan lähitaisteluihin, sekä pyssysotaan painovoimattomassa tilassa. Näitä koulutuskohtauksia on leffassa jopa turhankin paljon, etenkin kun tuntuu siltä, että hahmot ovat välittömästi hyviä, eikä heissä näy kehittymistä.

Kun päähenkilö ei koskaan vakuuta siitä, että hän olisi juuri se "the" ihmiskunnan pelastaja, eivätkä koulutuskohtaukset tunnu mitenkään kehittävän hahmoa, ei elokuva koskaan oikein vakuuta. Formikeista ei saada parin lyhyen videopätkän ja hahmojen selostuksen kautta luotua kummoista uhkaa, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun avaruustaistelu on ihan viihdyttävä, joskin ei pitkän odotuksen arvoinen. Huipennuksessaan elokuva yrittää kiskoa mattoa katsojan jalkojen alta, mutta se ei oikein luonnistu. Sen enempää paljastamatta totean vain, että lopetuksen moraalisaarna on kömpelösti kirjoitettu mukaan. Sen kautta leffa yrittää esittää, että sillä olisi oikeasti jotain sanottavanaan. Jo aiemmin elokuvassa Fordin ja Davisin hahmot kiistelevät siitä, onko moraalisesti oikein hyödyntää lapsia taisteluun? Tämä on oiva konflikti, mutta ei oikein johda mihinkään. Kaikin puolin Ender's Game jää vain kivoiksi ideoiksi ja unohdettavaksi pintaraapaisuksi, joten kun elokuva yrittää viime minuuteillaan pohjustaa jatko-osaa, ei katsojaa paljoa jaksa innostaa.

Elokuvan ohjauksesta ja lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa Gavin Hood, joka oli tätä ennen tehnyt Marvelin sarjakuviin perustuvan kehnon X-Men Origins: Wolverinen (2009). Ender's Game on kyllä parempi kuin se raina, mutta silti harmillisen epätasainen paketti. Hood saa näyttelijänsä hoitamaan hommansa hyvin ja saa aikaiseksi muutamia mainioita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hieman lattea niin ohjauksen kuin tekstin puolesta. Ender's Game on kuitenkin teknisiltä ansioiltaan ihan pätevä. Se on oivallisesti kuvattu ja valaistu, ja siitä löytyy mainioita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat päällisin puolin kestäneet hyvin aikaa ja varsinkin avaruusalukset ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Steve Jablonsky yrittää mahtipontisilla musiikeillaan parhaansa saada elokuvan vaikuttamaan eeppiseltä avaruusteokselta.

Yhteenveto: Ender's Game on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta sen isku hiipuu hiljalleen tarinan edetessä. Hahmot tuntuvat olevan liian hyviä kaikessa, mutta silti itse Ender ei koskaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, miksi juuri hän olisi ihmiskunnan paras toivo. Avaruusoliot eivät tunnu uhkaavilta ja jännite uupuu. Ajoittain elokuva yrittää sanoa jotain tarinan moraalisesti arveluttavista puolista, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Leffa viihdyttää tarpeeksi, mutta kaikki jää valitettavan vaisuksi ja kädenlämpöiseksi. Asa Butterfield on menevä valinta päärooliin, Harrison Fordin ja Viola Davisin ollessa näyttelijäkaartin parasta antia. Visuaalisesti leffa on kestänyt aikaa ihan hyvin. Ender's Gamea voi suositella teinipainotteisista tieteistarinoista tykkääville. Kyseessä on aika yhdentekevä kertakäyttöraina, joka on ihan ymmärrettävästikin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ender's Game, 2013, Summit Entertainment, MWM Studios, Chartoff Productions, Taleswapper, K/O Paper Products, Digital Domain, Sierra / Affinity

Arvostelu: Gandhi (1982)

GANDHI

Ohjaus: Richard Attenborough
Pääosissa: Ben Kingsley, Rohini Hattangadi, Roshan Seth, Saeed Jaffrey, Pradeep Kumar, Edward Fox, Trevor Howard, Martin Sheen, Athol Fugard, Geraldine James, Alyque Padamsee, Amrish Puri, Richard Vernon, Richard Griffiths, Daniel Day-Lewis, John Ratzenberger ja Dilsher Singh
Genre: draama, historia
Kesto: 3 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Gandhi perustuu Intian itsenäisyysliikkeen johtajan Mahatma Gandhin elämään. Pian Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1948 eri elokuvantekijät kiinnostuivat tekemään filmatisointia hänen elämästään. Vuonna 1952 Gabriel Pascal teki sopimuksen Intian pääministeri Jawaharlal Nehrun kanssa elokuvasta, mutta Pascal kuoli ennen kuin projekti lähti kunnolla liikkeelle. Vuonna 1962 Richard Attenborough kiinnostui Gandhin elämästä, luettuaan Louis Fischerin elämäkertakirjan Gandhista. Hänkin tapasi pääministeri Nehrun, joka hyväksyi Attenboroughin suunnitelmat. Tällä kertaa projekti kuitenkin kaatui Nehrun kuolemaan vuonna 1964. Attenborough halusi silti jotenkin saada elokuvan tehtyä ja ottikin yhteyttä David Leaniin, joka oli suunnitellut filmiä 1950-luvun lopulla, mutta olikin päätynyt tekemään toisen historiallisen elokuvan, Arabian Lawrencen (Lawrence of Arabia - 1962). Lean oli jonkin aikaa kiinnostunut, mutta päätyi lopulta jälleen eri projekteihin. Vuonna 1976 Attenborough sai Warner Bros. Picturesin tuekseen, mutta silloin Nehrun tytär, Intian uudeksi pääministeriksi noussut Indira Gandhi julisti maahan hätätilan, eivätkä kuvaukset onnistuneet. Vuonna 1980 Attenborough sai vihdoin asiat järjesteltyä niin, että elokuvan teko oli mahdollista ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Valtavaan Gandhin hautajaiskohtaukseen saatiin jopa yli 300 000 extraa esiintymään, millä elokuva pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan. Lopulta Gandhi sai maailmanensi-iltansa New Delhissä 30. marraskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys - jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva! Se sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin historioitsijoilta. Gandhi sai myös mm. yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras maskeeraus, musiikki ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja tulokastähden palkinnot, sekä hurjat kuusitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naissivuosan ja lupaavimman uuden päänäyttelijän palkinnot. Vuosien varrella elokuvan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään klassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Gandhia, mutta olin toki tiennyt niin elokuvasta kuin itse Mahatma Gandhista jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1893 Etelä-Afrikassa asianajaja Mahatma Gandhi ryhtyy puolustamaan paikallisten intialaisten oikeuksia. Gandhin saavutuksista aletaan pian puhua ympäri maailman ja Gandhi aloittaa matkansa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja väkivallattomuuden puhujana, kansalaisuudesta, uskonnosta tai ihonväristä riippumatta.

Pääroolissa Mahatma Gandhina nähdään sir Ben Kingsley, joka voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n ja monta muuta palkintoa - eikä syyttä. Kingsley tekee tässä uransa parhaan roolisuorituksen. Hän katoaa täysin lempeän, rauhaa toivovan ja syvästi uskovan miehen osaan. Vuosien varrella Kingsleyn mukanaolo on saanut kritiikkiä siitä, että näyttelijän ihoa tummennettiin, jotta hän sopisi paremmin intialaisen rooliin. Vaikka etenkin tänä päivänä tällainen toiminta on toki kyseenalaista, ovat monet esittäneet vasta-argumenttina, että Kingsley on isänsä puolelta intialaistaustainen ja hänen syntymänimensä oli Krishna Pandit Bhanji. Itse en kritisoi Kingsleyn valintaa päärooliin lainkaan. Hän säkenöi niin valloittavalla tavalla ja huokuu sellaista karismaa, että monologeja todella jää kuuntelemaan hiirenhiljaa ihan vain hänen näyttelemisensä ansiosta. Toiveikkaan lisäksi Kingsley tulkitsee vaikuttavasti myös Gandhin ikääntymistä, kun alkaa näyttämään siltä, että hän kantaa koko kansansa taakkaa harteillaan. Elokuvan kuvausta Gandhista on kritisoitu myös siitä, että se jättää pois Mahatma Gandhin rasistiset kommentit mustia kohtaan, sekä hänen seksuaaliset tekonsa alaikäisiä naisia kohtaan. Vaikka toisaalta ymmärrän, että jotkut eivät pidä siitä, että Gandhi esitetään leffassa lähinnä pelkkänä pyhimyksenä ja näiden asioiden esittäminen toisi henkilöön erilaista syvyyttä, eivät ne istu muuten toiveikkaaseen ja hyvien asioiden puolesta puhuvaan elokuvaan. Jos mukana olisi kohtaus, jossa Gandhi nukkuu alasti alaikäisten tyttöjen kanssa koetellakseen siveellisyyttään, katsojan olisi todella vaikea katsoa loput elokuvasta. On hyvä tietää henkilön virheistä, mutta tässä tapauksessa on parempi nähdä Gandhin hyvät teot ja merkittävät saavutukset, joilla hän muovasi maailmaa parempaan suuntaan.

     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Rohini Hattangadi Gandhin vaimona Kasturbana (Hattangadista tuli ensimmäinen intialainen, joka voitti BAFTA-palkinnon), Roshan Seth Gandhin ystävänä Jawaharlal Nehruna, Saeed Jaffrey Gandhia seuraavana Patelina, Amrish Puri Gandhia Etelä-Afrikassa auttavana Khanina, Athol Fugard brittikenraali Smutsina, Edward Fox kenraali Dyerinä, Martin Sheen toimittaja Vince Walkerina ja Geraldine James Gandhin opeista kiehtoutuvana neiti Sladena. Daniel Day-Lewis tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Colinina, joka halveksuu Gandhia.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että olin etukäteen hieman pelokas Gandhin katsomisesta. Vaikka uskoin pitäväni filmistä, silti yli kolmetuntinen teos syvästi uskovan todellisen henkilön elämästä ja teoista tuntui jotenkin uhkaavalta. Jälleen kerran pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Minä pidin tästä elokuvasta aivan valtavan paljon. Olin täysin ällistynyt ja häkeltynyt näkemästäni ja kokemastani. Gandhi on nimittäin juurikin kokemus. Tämä on sellaisia elokuvia, jotka tuntuvat joltain elämää suuremmalta. Kyse on suorastaan elämyksestä. Sellaisesta, jota ryhtyy katsomaan tietynlaisena ihmisenä ja josta poistuu edes hieman erilaisena. Gandhi teki minuun valtavan suuren vaikutuksen.

Ei ole mikään ihme, että elokuva on elämää suurempi - olihan itse Mahatma Gandhikin. Gandhin tapa nähdä maailma ja sen ihmiset oli hyvin erilainen, enkä kummastele, että hän keräsi vuosien varrella niin suuren kannattajajoukon ympärilleen. Gandhin pitämissä puheissa on jotain niin voimakasta, että kun hänen sanojensa päätteeksi hän saa valtavat aplodit, ihoni nousi kananlihalle. Gandhi eli syvästi uskomustensa kautta, enkä tarkoita vain uskoa Jumalaan ja muuhun taivaalliseen, vaan uskoa ihmisiin, hyvyyteen, rauhaan ja parempaan tulevaisuuteen. Tällaisia ajatusmaailmoja voisi helposti pitää naiiveina, jos Gandhi ei olisi eläessään osoittanut useasti sitä, että se usko voi tarttua ja levitä laajasti, ja toiveikkaat asiat voivat käydäkin toteen. Kun yleensä historiassa johtohahmot pitivät valtaa ja levittivät tahtoaan voimakeinoin, Gandhi uskoi väkivallattomuuden voimaan. Elokuvassa on monta huikean upeaa kohtausta, jossa brittiläiset käyttävät kaikkia voimakeinojaan Gandhin seuraajia vastaan, mutta seuraajien väkivallattomuus heikentää brittiläisten voimaa huomattavasti.

Heti elokuvan ensimmäiset kuvat imaisivat minut tarinaan mukaan täysillä. Elokuva lähtee liikkeelle Gandhin hautajaiskohtauksesta, jonka kuvauksiin saatiin jopa yli 300 000 ihmistä esittämään surijoita. Kuvat valtavasta yleisöstä, joka on hiljentynyt kunnioittamaan sankariaan, ovat jo itsessään todella vaikuttavia ja niistä herää palo saada nähdä, mitä kaikkea Gandhi teki saadakseen sellaista kunnioitusta. Ja kun elokuvan lopussa palataan takaisin samaan kohtaukseen, katsoja on täysillä surijoiden mukana. Itsekin olin syvästi liikuttunut, enkä vain siinä kohtaa. Juuri ennen puoltaväliä nähdään mitä shokeeraavin kohtaus, joka tuntui kuin todella lujalta iskulta. Kohtausta seuraakin lyhyt väliaika, jolloin minun oli pakko pitää tauko ja kerätä itseni kasaan. Samalla myös ihmettelin, että miten ihmeessä olemme jo puolessa välissä? Tuntui siltä kuin olisin katsonut elokuvaa vasta alle tunnin! Niin vangitseva se on!

Gandhilla on tosiaan kestoa yli kolme tuntia ja ymmärrän, että joillekin kesto muodostuu esteeksi elokuvasta nauttimisen kannalta. Itseäni kesto ei lopulta haitannut yhtään. Olin täysin lumoutunut tämän elämäntarinan vietäväksi. Vaikka elokuva kulkeekin rauhallisesti eteenpäin, en koskaan kokenut sitä tylsäksi tai pitkästyttäväksi. Päinvastoin, olisin kenties voinut katsoa sitä kauemminkin. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia, olivat ne sitten mahtipontisia, hiljaisia, surullisia, kauniita... tai jopa hauskoja. Kyse ei todellakaan ole mistään komediasta, mutta sekaan mahtuu ihan hauskoja juttuja - lähinnä Gandhin suhtautumisesta brittiläisiin ja kuinka voimattomia he alkavat olemaan hänen aatteidensa edessä. Koin myös jotenkin jopa lystikkääksi, kuinka Gandhia ollaan vähän väliä passittamassa vankilaan. Jopa Gandhin ilmeestä näkee, että hän ajattelee "joko taas" ja siitä saisikin varmasti erikoisen juomapelin. Tämä vankilahommakin on yksi niistä asioista, jotka saavat brittiläiset menettämään mahtiaan, Gandhin kannattajien tietty noustessa valtaviin mielenosoituksiin, jotka saadaan kuriin vain vapauttamalla heidän johtajansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Richard Attenborough - kyllä, sama Richard Attenborough, joka näytteli vuosikymmentä myöhemmin dinosauruspuiston luojaa John Hammondia Jurassic Parkissa (1993) - jolle Gandhi oli suorastaan elämäntyö ja intohimoprojekti, jota hän yritti saada aikaiseksi lähes kahden vuosikymmenen ajan. Kova työ todella palkitaan ja Attenborough on tehnyt mestariteoksen ja hän voitti ansaitusti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Attenborough saa sisäistettyä elokuvaansa sen henkisyyden ja sielukkuuden, mitä Gandhi huokuu, ilman että filmi on koskaan mitään uskonnollista paasausta. Attenboroughin rakentama tunnelma on erinomainen läpikotaisin ja se on yksi syy, miksi filmi pitää niin tiukasti otteessaan.

Lisäksi elokuvan on myös teknisesti varsinainen taidonnäyte. Leffa on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, jossa esitellään Intian maisemia ja kulttuuria, sekä jossa tosiaan nähdään hurjia ihmismassoja, jotka seuraavat idoliaan Gandhia. Leikkauksessa rytmitys on todella onnistunutta, jolloin yli kolmen tunnin kesto tuntuu paljon lyhyemmältä kuin se onkaan. Myös lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat. Ja maskeerauksissa haluan täsmentää, että tarkoitan enemmänkin uskottavasti vanhenevaa Gandhia, enkä Kingsleyn ihonvärin tummentamista. Myös äänimaisema on hieno, oli kyse sitten äänekkäistä kohtauksista tai todella hiljaisista hetkistä. Ravi Shankarin ja George Fentonin säveltämät musiikit tuovat oman vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Gandhi on vaikuttava mestariteos, jonka parissa yli kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva lumoaa heti alkumetreillä mukaansa ja vie katsojansa väkevälle matkalle, jonka jälkeen kokee luultavasti olevansa edes hieman erilainen ihminen. Heti alun hautajaiskohtauksesta lähtien filmi on täynnä toinen toistaan upeampia kohtauksia, hetkiä ja tapahtumia, joita seuraa kuin vangittuna. Elokuva tarjoaa katsojalleen monenlaisia tunnetiloja ja iskevimmillään se on erittäin liikuttava. Hauskojakin hetkiä mahtuu mukaan ja kun Gandhia ollaan ties kuinka monetta kertaa passittamassa vankilaan, koristaa niin nimikkohenkilön kuin katsojankin kasvoja sama huvittunut ilme. Ben Kingsley on suorastaan ilmiömäisen hieno Mahatma Gandhin roolissa, tulkiten täydellisesti hahmonsa henkevää matkaa, joka innoitti miljoonia muita. Kun lopussa palataan takaisin alun hautajaiskohtaukseen, on katsojan vaikea pidätellä kyyneliään. Richard Attenborough'n ohjaus on erinomaista ja teknisiltä ansioiltaan Gandhi on erittäin väkevästi tehty. Lopputuloksena on ehta mestariteos ja klassikko, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gandhi, 1982, International Film Investors, National Film Development Corporation of India, Goldcrest Films International, Indo-British, Indo-British Films

Arvostelu: Hugo (2011)

HUGO

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 7

Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.

Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa.
     Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona.
     Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista (Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.

Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien (Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.

Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.

Yhteenveto: Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi! 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil

Arvostelu: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021)

SHANG-CHI AND THE LEGEND OF THE TEN RINGS

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Pääosissa: Simu Liu, Awkwafina, Meng'er Zhang, Tony Leung, Florian Munteanu, Fala Chen, Michelle Yeoh, Benedict Wong, Ronny Chieng ja Ben Kingsley

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on Marvelin elokuvauniversumin 25. elokuva ja se perustuu vuonna 1973 luotuun Marvelin sarjakuvahahmoon. Sarjakuvien pohjalta suunniteltiin jo 1980-luvulla elokuvasovitusta, johon kaavailtiin tähdeksi Brandon Leetä, mutta nämä ideat eivät toteutuneet. Vuonna 2003 DreamWorks Pictures työsti hahmosta leffaa, joka kulki nimellä "The Hands of Shang-Chi". Ohjaajaksi ehdittiin valita Stephen Norrington ja käsikirjoittajaksi Bruce C. McKenna, mutta projekti kaatui ja hahmon oikeudet siirtyivät Marvel Studiosin omistukseen. 2010-luvun alussa Marvelilla alettiin pohtia elokuvaa hahmosta ja vuonna 2018 sen tuotanto käynnistyi kunnolla. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2020, mutta jo seuraavassa kuussa ne täytyi keskeyttää alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas elokuussa, mutta tämä johti elokuvan julkaisun lykkääntymiseen jopa pariinkin otteeseen. Nyt Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on kuitenkin vihdoin saatu valmiiksi ja elokuva saapuu viimein elokuvateattereihin. Itselleni Shang-Chi ei ollut ollenkaan tuttu hahmo entuudestaan, joten en alkanut erityisemmin odottaa filmin näkemistä, kun siitä ilmoitettiin. Elokuvan trailerit eivät myöskään tehneet kummoista vaikutusta, joten tämän vuoden Marvel-leffojen ja -sarjojen joukossa elokuva ei kuulunut eniten odottamieni joukkoon. Ensi-illan lähestyessä aloin kuitenkin kiinnostua leffasta enemmän, lähinnä sen takia, että kyseessä on kaksi ja puoli vuotta sitten ilmestyneen Captain Marvelin (2019) jälkeen ensimmäinen Marvel-tuotanto, joka kertoisi uudesta sankarista, eikä elokuvauniversumissa jo useasti esiintyneistä hahmoista, kuten elokuvat Avengers: Endgame (2019), Spider-Man: Far From Home (2019) ja Black Widow (2021), sekä televisiosarjat WandaVision (2021), The Falcon and the Winter Soldier (2021) ja Loki (2021-). Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Shang-Chi joutuu kohtaamaan pakenemansa menneisyyden, kun hänen julman isänsä johtama Ten Rings -organisaatio lähtee jahtaamaan häntä.

Itselleni entuudestaan tuntematon näyttelijä Simu Liu nähdään uransa tähän asti isoimmassa roolissa Shang-Chinä, menneisyytensä haamuja pakenevana nuorena miehenä. Liu onnistuu vaikuttavasti hyppäämään Marvelin uuden sukupolven supersankarin saappaisiin ja tekee Shang-Chistä nopeasti hahmon, jonka uusia seikkailuja odottaa innolla näkevänsä. Liu on erittäin pidettävä roolissaan, tasapainotellen hyvin Marvel-sankarin vaatiman vakavuuden ja huumorin välillä. Erityisen vaikuttavaa aiemmin stunt-hommia tehneessä Liussa on, että hän todella pistää itseään likoon toimintakohtausten aikana. Hahmona Shang-Chi on kiinnostava, erityisesti kun hänen taustojaan ryhdytään vähitellen selvittämään elokuvan edetessä.

     Vastaansa Shang-Chi saa oman isänsä, aiemminkin Marvelin elokuvissa nähtyä Ten Rings -organisaatiota johtavan Wenwun, eli Mandariinin, jota näyttelee hongkongilainen toimintastara Tony Leung. Karismaattinen Leung on nappivalinta pahisrooliin ja parasta on, että Wenwusta on onnistuttu kirjoittamaan hyvä hahmo, jonka motiiveja pystyy jopa ymmärtämään. Lisäksi Wenwun hallussa olevia kymmentä rengasta hyödynnetään todella iskevin tavoin taisteluissa.

Elokuvassa nähdään myös mm. Awkwafina Shang-Chin kaverina Katyna, Meng'er Zhang Shang-Chin siskona Xialingina, Fala Chen Shang-Chin äitinä, sekä Michelle Yeoh tämän siskona. Kaikin puolin näyttelijät ovat hyvin valittuja. Yeohista löytyy oikeaa arvokkuutta osaansa, kun taas Chenissä on äidillistä pehmeyttä. Zhang säväyttää toimintakohtauksissa ja Awkwafina toimii yllättävänkin hyvänä komediallisena kaverihahmona.

Luultavasti juuri siksi, ettei minulla ollut erityisempiä odotuksia elokuvaa kohtaan, Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings pääsi yllättämään minut oikein toden teolla. Sen lisäksi, että elokuva onnistuu esittelemään uuden mainion sankarin, se myös tarjoaa täysin uudenlaisen maailman Marvelin alati laajenevassa elokuvauniversumissa. Filmi ammentaa paljon itämaisesta kulttuurista ja legendoista, kuljettaen katsojan täysin uudenlaiselle superseikkailulle. Tuttuun Marvelin tyyliin leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu. Toimintaa on runsaasti ja on kyllä pakko kehua, että elokuva tarjoaa joitain Marvelin tyylikkäimmistä tappeluista ikinä. Turpaanvedot ovat todella komeaa katseltavaa ja suuni loksahti kerran jos toisenkin auki, kun seurasin, miten näyttelijät liikkuvat upeiden koreografioiden saattelemina ja kuinka stunt-työtä oikein ihastellaan pitkillä laajakuvilla. Kamppailulajeja hyödyntävät taistelut ovat äärimmäisen mukaansatempaavia ja jännittäviä. Korkean paikan kammoisille yksi pilvenpiirtäjän rakennustelineillä tapahtuva tappelu voi olla suorastaan piinaava.

Elokuvan tarjoama tarina pitää myös hyvin mukanaan, sillä Shang-Chin perheen sisäiset vaikeudet ovat onnistuneesti rakennettuja. Kun sankarin ja hänen pahisisänsä välille saadaan muodostettua kunnollinen konflikti, ovat välienselvittelyt entistä mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää puuhaa. Draama on yllättävänkin toimivaa ja paikoitellen aika herkkääkin. Marvelin perinteitä kunnioittaen mukana on toki huumoria sopivassa määrin keventämässä tilanteita. Elokuvan aikana saa muutamaan otteeseen nauraa ihan ääneen. Eräs bussitaistelu on tyylikkyyden ja jännittävyyden lisäksi myös varsin hilpeä.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ei kuitenkaan ole ongelmaton teos. Vaikka perhedraama onkin hyvin rakennettu, siihen jämähdetään junnaamaan liiankin pitkäksi aikaa filmin toisella puoliskolla. Elokuvan ensimmäinen puolikas on vauhdikas ja riemastuttava, mutta toisella puolikkaalla leffa lipsuu ja menettää otettaan hieman. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu toisen puoliskon jatkuva tarve selittää katsojalle uusia asioita hahmojen menneisyydestä. Kun elokuva pistää pyörimään jo kolmannen pitkän takauman peräkkäin, katsoja alkaa pohtimaan, että milloinkohan juoni lähtee taas kulkemaan eteenpäin? Lisäksi elokuvan loppuhuipennus oli itselleni pienoinen pettymys leffassa aiemmin nähtyjen, päheiden käsirysyjen jälkeen. Efektirymistelyn keskeltä löytyy omat huippuhetkensä, mutta filmin pienimuotoisemmat tappelut tekivät itseeni paljon isomman vaikutuksen.

Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. parin vuoden takainen koskettava lakidraama Just Mercy (2019). Crettonin työ pienimuotoisempien draamojen parissa auttaa häntä työstämään taistelujen keskelle sydämellisen, henkilövetoisen kertomuksen. Hänen, Dave Callahamin ja Andrew Lanhamin työstämä käsikirjoitus tarvitsisi toisen puoliskon aikana hiomista ja tiivistämistä, mutta jo tällaisena homma toimii oikein hyvin. Shang-Chi and the Legend of the Rings on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, ettei toimintakohtauksia ole silputtu leikkauksessa, vaan stuntit päästään näkemään koko komeudessaan. Lavasteita, valaisua, asuja ja maskeerauksia myöten puitteet ovat kunnossa, mutta erikoistehosteet näyttävät välillä viimeistelemättömiltä. Mukana on monia vakuuttavia efektejä, mutta osaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että Marvelin pitäisi vuonna 2021 pystytä tarjoamaan parempaa. Äänimaailma sen sijaan on voimakas ja Joel P. Westin säveltämät musiikit erittäin hyvät. Westin työstä löytyy itämaisten seesteisten melodioiden vaikutteita, kuten myös modernimpaa, sähäkkää tykitystä toimintakohtausten aikana.

Yhteenveto: Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on erittäin hyvä lisäys Marvelin kaiken aikaa kasvavaan elokuvauniversumiin, tarjoten uuden mahtavan sankarihahmon, jonka matkaa seurata. Simu Liu on nappivalinta päärooliin Shang-Chiksi ja innolla odotan, mitä ovia lupaavalle näyttelijälle elokuvan myötä aukeaa. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin Tony Leungista Awkwafinaan. Shang-Chin perheen sisäinen konflikti on yllättävänkin onnistuneesti rakennettu, mikä saa katsojan välittämään enemmän kaikesta ruudulla tapahtuvasta. Toimintakohtaukset ovat lopun liian isoksi äityvää efektimekastusta lukuun ottamatta hienoja. Leffan tappelut eivät ole vain Marvel-elokuvien parhaimmistoa, vaan myös muiden viime vuosien Hollywood-teosten. Huumoria on tietty ripoteltu passelisti sekaan. Elokuvan ongelmaksi koituu kuitenkin tarinan jämähtäminen paikoilleen toisen tunnin aikana. Pitkät selittelyt ja takaumat kaipaisivat tiivistämistä. Vaikka muuten elokuva on teknisesti taidokkaasti rakennettu, tietokonetehosteet eivät ole vakuuttavimmasta päästä. Heikkouksistaan huolimatta Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings on yllättävänkin oivallinen supersankariseikkailu, jonka haluaa nähdä uudestaankin ja jolle katsoisi erittäin mielellään jatkoa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia, 5150 Action