Arvostelu: Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005)

NARNIAN TARINAT: VELHO JA LEIJONA

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE LION, THE WITCH AND THE WARDROBE

Ohjaus: Andrew Adamson

Pääosissa: Georgie Henley, William Moseley, Skandar Keynes, Anna Popplewell, Tilda Swinton, James McAvoy, Ray Winstone, Dawn French, Jim Broadbent, Liam Neeson, Kiran Shah, Elizabeth Hawthorne, Michael Madsen, Patrick Kake, Rupert Everett ja James Cosmo

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, eli suomalaisittain Narnian tarinat: Velho ja leijona perustuu C. S. Lewisin kirjaan Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe) vuodelta 1950. Kirjan pohjalta oli jo tehty muutama televisiosarjasovitus ja näytelmä, ja 1990-luvulla siitä suunniteltiin elokuvaa tuottajakaksikko Frank Marshallin ja Kathleen Kennedyn toimesta. He kuitenkin tulivat lopulta siihen tulokseen, ettei teknologia ollut tarpeeksi kehittynyt elokuvan toteuttamiseen ja projekti jäi kesken. He olivat myös suunnitelleet tarinan siirtämistä nykypäivän Yhdysvaltoihin, mistä Lewisin perikunta ei pitänyt. Vuonna 2001 julkaistujen Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring) menestyksen myötä tuottaja Mark Johnson koki, että Lewisin työt voitaisiin kääntää uskollisiksi elokuviksi. Walt Disney -studio halusi päästä ratsastamaan fantasiaelokuvien uudella suosiolla ja nappasikin projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Narnian tarinat: Velho ja leijona sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet), joista se voitti parhaan maskeerauksen palkinnon, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musiikki ja laulu). Itse näin elokuvan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä, joskaan en innostunut Narniasta samalla lailla kuin Harry Potterista ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Sotaa pakenevat Pevensien sisarukset päätyvät elämänsä seikkailuun, kun he löytävät professorin vaatekaapista portin satumaailma Narniaan, missä heidän täytyy pysäyttää paha Valkea velho, joka on kironnut Narnian ikuiseen talveen.

Lähes kolmentuhannen hakijan joukosta Pevensien sisaruksia valittiin lopulta esittämään William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley. Moseley näyttelee sisaruksista vanhinta, Peteriä, joka yrittää ottaa vanhemman roolin, kun sisarukset joutuvat pakenemaan toista maailmansotaa nelistään. Popplewell esittää Susania, kirjaviisasta siskoa, joka jää vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa pienimpään rooliin nelikosta. Keynes esittää Edmundia, kapinahenkistä poikaa, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi perheessä. Henley taas näyttelee sisaruksista nuorinta, Lucyä, joka löytää Narnian ja joka onkin tavallaan sisaruksista merkittävin tässä ensimmäisessä leffassa. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi suurin osa ensikertalaisia kameran edessä, mutta he suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat oivallisen erilaiset hahmot, erottuen hyvin toisistaan, mutta myös tukien toisiaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat vain alussa nopeasti nähtävä sisarusten äiti (Judy McIntosh), professori Kirke (Jim Broadbent), jonka luokse Pevensiet muuttavat sodan ajaksi ja professorin tiukka taloudenhoitaja Macready (Elizabeth Hawthorne), sekä Narnian satumaailmassa kohdatut erilaiset tyypit ja olennot, kuten suuri ja mahtava Aslan-leijona (äänenä Liam Neeson), fauniherra Tumnus (James McAvoy), mukavat herra ja rouva Majava (Ray Winstone ja Dawn French), kentaurikenraali Oreius (Patrick Kake), sekä paha Valkea velho Jadis (Tilda Swinton) ja tämän kätyrit Ginarrbrik (Kiran Shah) ja Maugrim (Michael Madsen). Sivuhahmotkin ovat oivia. Neesonin ääni on sekä täydellisen lempeä että jylhä Aslanille ja Swinton on nappivalinta katalan noita-akan rooliin.

Olen aina pitänyt Narnian tarinat: Velhosta ja leijonasta, mutta siitä ei edes lapsena muodostunut minulle kova juttu, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Harry Potter -kirjoista ja -elokuvista, jotka olivat sytyttäneet intoni fantasiagenreä kohtaan. Niiden rinnalla Narnia ei erityisemmin säväyttänyt, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin katseltuna täytyy myöntää, että joko vuodet ovat muodostaneet elokuvalle nostalgia-arvoa tai sitten myöhemmin ilmestyneistä fantasialeffoista on tullut vielä heikompia ja ennen kaikkea muovisia, jolloin Narnian satumaisuus pääsee viehättämään paremmin edukseen kuin ilmestyessään.

Jos jossain Narnian tarinat: Velho ja leijona onnistuu hyvin, niin toistamaan C. S. Lewisin kirjan satumaisen hengen. Katsoja voi tuntea Pevensien sisarusten ihmetyksen ja ihastuksen, kun nämä ensi kertaa astuvat professorin vaatekaapin läpi Narniaan. Maailma on täynnä erilaisia olentoja ja taikuutta, joihin tutustutaan läpi elokuvan. Seikkailun tunne on myös valloillaan, imaisten katsojan hyvin mukaansa. Valkea velho taas tuo omat synkät puolensa kertomukseen ja kuten Lewisin kirjasta, myös elokuvasta voi löytää selviä viittauksia raamatullisiin tarinoihin, lähtien Jeesuksen kertomusta mukailevasta uhrautumisesta ja ylösnousemisesta. Lewisin inspiraationlähde Narniaan olivat sotaa paenneet lapset, jotka hän itse otti asumaan luokseen 1940-luvun alussa. Etenkin leffan alkupäässä tätä sota-aspektia puidaan kiinnostavasti, joskin se jää lopulta varsin taka-alalle seikkailun alkaessa.

Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja parikymmentä minuuttia, mikä kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, eikä aika ehdi juurikaan käydä pitkäksi leffan aikana. Elokuva tekee alkupäässä hyvää työtä ensin sisarusten esittelemisessä ja sitten Narnian. Kun matka halki satumaan käynnistyy, on sitä mukavaa seurata ja onpa loppuhuipennukseksi saatu varsinainen suuri sotakohtaus. Elokuvan voimavara ovat tietty itse Pevensien sisarukset ja parasta antia ovat heidän väliset konfliktinsa, joita setvitään läpi leffan. Heikkoutena taas voisi pitää sitä, että Velho ja leijona ei tunnu toisinaan osaavan päättää, minkä ikäisille se on tehty. Puhuvien eläintensä ja tiettyjen söpöstelyhetkien kera elokuva voi olla turhan lapsellinen aikuisille, mutta jotkut varsin tummasävyiset jutut ovat todennäköisesti liian hurjia lapsille.

Elokuvan ohjaajaksi valittiin Andrew Adamson, joka oli aiemmin toiminut ohjaajana DreamWorksin Shrekissä (2001) ja Shrek 2:ssa (2004). Adamsonin loihtima ilmapiiri on pääasiassa mainio. Hänen, Ann Peacockin, Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on oiva, joskin he olisivat voineet laatia Susanille selkeämmän tarkoituksen tarinassa. Narnian tarinat: Velho ja leijona on hyvin kuvattu ja suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus komeaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Erikoistehosteiden taso on kuitenkin ailahtelevaa. Aslan on edelleen vakuuttava digileijona ja mukana on joitain muitakin hyvin aikaa kestäneitä tietokoneluomuksia, mutta sitten taas taustakankaiden käyttö ja osa taustalla nähtävistä digiotuksista pistävät paikoin varsin ikävästi silmään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, 2005, Walt Disney Pictures, Walden Media

Arvostelu: Kuningas Arthur (King Arthur - 2004)

KUNINGAS ARTHUR

KING ARTHUR

Ohjaus: Antoine Fuqua

Pääosissa: Clive Owen, Ioan Gruffudd, Ray Winstone, Mads Mikkelsen, Joel Edgerton, Hugh Dancy, Ray Stevenson, Keira Knightley, Stephen Dillane, Stellan Skarsgård, Til Schweiger, Ivano Marescotti, Ken Stott, Lorenzo De Angelis ja Owen Teale

Genre: toiminta, seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 16

"Rus!"

King Arthur, eli suomalaisittain Kuningas Arthur perustuu kelttiläisen Britannian myyttiseen kuninkaaseen, jonka todellisuudesta historioitsijat ovat kiistelleet vuosisatojen ajan. Arkeologisten kaivausten löydöt vuonna 1998 herättivät uutta pohdintaa, että kenties myyttien taustalla onkin todellinen henkilö ja Hollywoodissa kiinnostuttiin tietty tekemään uusi elokuva aiheesta. David Franzoni työsti käsikirjoituksen yhdessä historioitsija John Matthewsin ja kuningas Arthurista kirjoittaneen Linda A. Malcorin avustuksella ja Antoine Fuqua palkattiin ohjaamaan elokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Kuningas Arthur sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Kaikille leffassa mukana olleillekaan ei jäänyt positiivista kokemusta. Ohjaaja Fuqua oli pettynyt lopputulokseen, sillä hänelle luvattiin aikuisille suunnattu filmi, mutta kesken kuvausten tuotantoyhtiö Touchstone Picturesin omistama Walt Disney -studio pakotti hänet tekemään elokuvasta lapsiystävällisemmän. Lisäksi naispääosaa esittävä Keira Knightley suuttui, saadessaan tietää, että hänen rintojaan oli digitaalisesti suurennettu elokuvan mainoksissa. Itse näin Kuningas Arthurin ensi kertaa vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen ja tuolloin pidin siitä, ollessani erittäin innoissani historiaan enemmän tai vähemmän perustuvista filmeistä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaankin, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo useita vuosia. Kun huomasin Kuningas Arthurin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

400-luvun lopulla Roomaa palveleva britannialaiskomentaja Arthur Castus ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa saavat viimeisen ja samalla vaarallisimman tehtävänsä, ennen kuin heille myönnetään vapaus: heidän täytyy matkata Hadrianuksen muurin pohjoispuolelle, pelastamaan merkittävä roomalaisperhe hyökkääviltä sakseilta ja metsässä väijyviltä pikteiltä.

Pääroolissa Artorius Castuksena, eli brittikavereille ihan vain Arthurina nähdään Clive Owen, joka teki 2000-luvun alussa kovaa nousua tähteyteen, mutta josta ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana kuultu juuri mitään. Owen astuu passelisti legendaarisen hahmon saappaisiin ja hänestä löytyy karismaa suurten sotureiden johtohahmoksi, mutta välillä hän syyllistyy turhan ylidramaattiseen patsasteluun, Arthurin pohtiessa paikkaansa maailmassa. Hahmosta olisi voitu saada hieman enemmän irti, sillä lopulta hänen suuret urotekonsa jäävät pelkkien sivuhenkilöiden repliikkien varaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin pyöreän pöydän ritareihin kuuluvat Lancelot (Ioan Gruffudd), Bors (Ray Winstone), Tristan (Mads Mikkelsen), Galahad (Hugh Dancy), Gawain (Joel Edgerton) ja Dagonet (Ray Stevenson), matkan varrelta mukaan tarttuva Guinevere (Keira Knightley), metsissä asustavien piktien johtaja Merlin (Stephen Dillane), sekä saksiarmeijan komentaja Cerdic (Stellan Skarsgård) ja tämän poika Cynric (Til Schweiger). Näyttelijäkaarti on tänä päivänä katsottuna todella nimekäs, mutta vielä vuonna 2004 moni heistä oli vasta nousemassa tähteyteen. Knightley oli juuri edellisvuonna tullut kuuluisaksi seikkailuelokuva Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksella (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), kun taas tanskalaistähti Mikkelsen teki Kuningas Arthurissa Hollywood-debyyttinsä. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, Skarsgårdin herkutellessa pahiksen osassa. Pidin erityisesti siitä, että pyöreän pöydän ritarit eivät jää pelkiksi statisteiksi, vaan aika lailla jokaisella on selvä paikkansa elokuvassa ja he saavat hyvin ruutuaikaa.

Jo julisteissaan ja heti ensiminuuteillaan Kuningas Arthur julistaa olevansa historiallisesti tarkempi kuvaus hahmosta kuin mikään filmatisointi aiemmin. Leffasta onkin päätetty riisua pois kaikki Arthurin legendaan liitännäiset fantasiaelementit ja tehdä siitä mahdollisimman maanläheinen keskiaikakuvaus, jossa Arthur ei ole Englannin kuningas, vaan roomalaiskomentaja Britanniassa. Sen lisäksi, että historioitsijat ovat yhä vain voimakkaammin sitä mieltä, ettei koko Arthuria ollut olemassakaan, he myös pudistelivat päitään tämän elokuvan esitykselle historiasta. Itseäni leffan historialliset epätarkkuudet eivät häiritse, vaan toisaalta jopa pidän siitä, että se yrittää esittää hahmonsa ja tapahtumansa kuin ne olisivat totisinta totta. Tämä johtaa valitettavasti esimerkiksi siihen, että yleensä velhona esitetty Merlin jää aika tylsäksi tyypiksi tavallisena ihmisenä, mutta muuten pidin ratkaisusta yhdistellä todellisia historiallisia juttuja tunnettuihin myytteihin.

Silti joudun harmikseni sanomaan, ettei Kuningas Arthur tehnyt elokuvana samanlaista vaikutusta kuin nuorempana. Se on kelpo keskiaikainen toimintaseikkailu, joka jää kuitenkin hieman kädenlämpöiseksi. Suuret, spektaakkelimaiset hetket eivät herätä sellaisia vau-tunteita kuin tekijät ovat varmasti toivoneet ja tunnepuoleltaan elokuva jää etäiseksi. Hahmot ovat kuitenkin oivallisia ja heidän matkalleen hyppää mielellään, etenkin kun kaikki on pintapuolisesti pätevästi tehty. Verkkaisesti etenevä tarina kaipaisi ajoittain pientä potkua, kun hahmot jämähtävät patsastelemaan melodramaattisina, mutta pääasiassa mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Taistelut ovat tyylikkäästi toteutettuja, joskin teatteriversiossa turhan siistittyjä.

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt hienon Training Dayn (2001). Kuningas Arthurin kanssa Fuqua ei onnistu samalla lailla, eikä hän saa elokuvastaan aikaiseksi esimerkiksi Oscar-palkitun Gladiaattorin (Gladiator - 2000) kaltaista eeppistä "historiallista" filmiä. Fuquan omien sanojensa mukaan Disneyn vaatimukset kuvausten aikana häiritsivät hänen työtään paljon ja hän oli lopulta itse pettynyt leffaan. David Franzonin käsikirjoitus on kelvollinen, mutta kaipaisi tapahtumien puolesta hieman lisää. Teknisiltä ansioiltaan ja puitteiltaan Kuningas Arthur on kuitenkin vakuuttava. Se on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet ovat hienot, asut upeat ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet näyttävät yhä pääasiassa oivallisilta ja äänimaailma on vahvasti rakennettu. Säveltäjä Hans Zimmer yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan silloin, kun Fuquan työ jättää menoa hieman vaisuksi.

Teattereissa nähdyn, siistityn parituntisen leikkausversion lisäksi Kuningas Arthurista on olemassa lähes kahden ja puolen tunnin mittainen Director's Cut -versio. Pidempi versio on teatteriversiota huomattavasti verisempi ja sen taistelut kestävät kauemmin. Arthurin, Lancelotin ja Guineveren välille yritetään rakentaa pientä kolmiodraamaa. Elokuvan alussa Owen Teale nähdään Pelagiuksena, jota Arthur ihailee ja joka on teatteriversiossa mukana ainoastaan keskusteluissa. Lisäksi ennen matkalleen lähtöä piispa Germanius (Ivano Marescotti) pyytää pyöreän pöydän ritareita ottamaan avustajansa Hortonin (Pat Kinevane) mukaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Arthur, 2004, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Green Hills Productions, World 2000 Entertainment

Arvostelu: Damsel (2024)

DAMSEL

Ohjaus: Juan Carlos Fresnadillo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Ray Winstone, Angela Bassett, Brooke Carter, Nick Robinson, Robin Wright ja Shohreh Aghdashloo

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 13

Damsel on Millie Bobby Brownin tähdittämä fantasiaelokuva. Dan Mazeau työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Juan Carlos Fresnadillo pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2022 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia julkaisua päätettiin siirtää. Nyt Damsel on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä kiinnostuneena. Sen premissi vaikutti hyvältä, minkä lisäksi olin toiveikas näkemään fantasiaelokuvan, joka ei perustunut vaikkapa kirjaan tai videopeliin, eikä ollut uudelleenfilmatisointi jostain aiemmasta elokuvasta. Katsoinkin Damselin heti sen julkaisupäivänä.

Taloudellisissa vaikeuksissa rypevän perheen tytär Elodie naitetaan kuninkaallisperheen prinssille. Hääonni ei kestää kauaa, kun Elodie kauhukseen huomaa, että hänet tarvittiinkin vain rituaaliuhriksi kuninkaallisia vuosisatoja piinanneelle lohikäärmeelle.

Netflixin Stranger Things -sarjasta (2016-) ja Elona Holmes -elokuvista (2020-2022) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Elodieta, nuorta naisenalkua, joka naitetaan Aurean kuningaskunnan prinssille (Nick Robinson), jotta Elodien perheen talousongelmat saataisiin ratkottua. Elodie ehtii hetken uskoa, että perheen onni kääntyy, kunnes hänet hääiltana heivataan vuorella luolastoon, jossa vaanii nälkäinen lohikäärme (äänenä Shohreh Aghdashloo). Elodien täytyy käyttää kaikkea neuvokkuuttaan ja taitojaan, jos hän mielii päästä luolastosta ulos elävänä. Brown suoriutuu roolistaan tuttuun tapaansa menevästi, tulkiten hyvin Elodien kasvavaa sinnikkyyttä ja taistelutahtoa. On hetkiä, joissa Brown ei täysin vakuuta, mutta pääasiassa hän ajaa hyvin asiansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ray Winstone Elodien isänä ja Brooke Carter Elodien pikkusiskona Floriana, sekä Angela Bassett siskosten äitipuolena ja Robin Wright Aurean kuningattarena Isabellena. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa myös pääasiassa menevästi. Winstone ja Bassett ovat mainiot Elodien vanhempien osissa ja Netflixin House of Cards -sarjassa (2013-2018) häikäissyt Wright istuu jälleen täydellisesti arvokkaan, mutta häikäilemättömän johtajan osaan. Robinson on hieman puinen prinssi Harryna, kun taas Aghdashloon ääni sopii erinomaisesti luolastossa lymyilevälle lohikäärmeelle. Aghdashloon äänestä löytyy tiettyä pehmeyttä, mutta myös viekkautta ja uhkaavuutta, joilla lohikäärmeelle luodaan jännittävä presenssi silloinkin, kun sitä ei haluta vielä näyttää kunnolla katsojille.

Damselista löytyy vikansa, mutta elokuva onnistui silti jopa hieman yllättämään minut. Netflixin omat leffat eivät ole järin tunnettuja laadukkuudestaan ja vaikka aiemmin mainitsemieni pointtien takia toivoinkin hyvää lopputulosta, olin silti varautunut siihen, että kyseessä ei olisi kovin hyvä raina. Damsel kuitenkin osoittautui oikein toimivaksi fantasiaelokuvaksi, joka leikittelee hieman satukliseillä. Jo elokuvan nimi viittaa avuttomiin neitokaisiin, jotka ovat hädässä, usein jonkin hirviön armoilla. Elodie ei kuitenkaan jää odottamaan mitään prinssi Uljasta pelastamaan päivää, vaan ottaa selviytymisensä omiin käsiinsä. Uskon, että erityisesti nuoriin naiskatsojiin Damsel puree lujaa.

Elokuva lähtee käyntiin vielä varsin tyypillisin satutavoin. Vaikka heti prologista lähtien viestitään tulevasta tulisesta uhkasta, leffa esittää jonkin aikaa olevansa värikäs ja ihana rakkaustarina, kunnes paljastaa todelliset kyntensä, kun prinssi Henry pudottaa pahaa-aavistamattoman Elodien syvään kuiluun ja lohikäärmeen pesään. On pääasiassa jännittävää seurata Elodien yritystä päästä ulos luolastosta. Kohtaamiset lohikäärmeen kanssa ovat vauhdikkaita ja tiivistunnelmaisia, eivätkä ne sovi perheen pienimmille. Leffan ongelmiin taas kuuluu kertomuksen täysi ennalta-arvattavuus, joka toisaalta syö jännitettä. On myös vähän väliä turhauttavaa, kuinka Elodie ähkii ja puhkii menemään luolastossa, vaikuttaen jatkuvasti unohtavan vaanivan vaaran. Lohikäärmeen hajuaisti taas vaihtelee tarkkuudessaan kohtausten välillä. Toisinaan peto osaa paikallistaa Elodien tarkasti, välillä taas neito saattaa piileskellä viereisen kivenmurikan takana, eikä lohikäärme löydä häntä. Yhdessä kohtaa taas lohikäärme aiheuttaa aivan järjetöntä tuhoa liekeillään ja seuraavassa kohtauksessa sama alue esitetään koskemattomana ja vehreänä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Juan Carlos Fresnadillo, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa 28 viikkoa myöhemmin -kauhuleffan (28 Weeks Later - 2007). Fresnadillo tuokin mukavia kauhuvivahteita mukaan Damseliin, eikä tee siitä mitään koko perheen fantasiaseikkailua. Dan Mazeaun käsikirjoitus sisältää todella hyviä ideoita ja kelpo toteutuksen, joka kuitenkin kaipaisi hieman lisäpotkua, tiettyjen epäkohtien viilausta ja turhien, katsojille liikaa ja tyhmästi selittelevien repliikkien poistoa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa katsojalle on jo hyvin tehty selväksi, ettei Elodie ole suinkaan ensimmäinen sinisilmäinen nuori nainen, jolle on tehty vastaava temppu, mutta silti Elodien täytyy lähes suoraan kameralle selittää tilannetta. Teknisiltä ansioiltaan Damsel yllättää erityisesti. Se on hyvin kuvattu ja luolastossa valaisua hyödynnetään tyylikkäästi. Pimeys vallitsee, mutta katsoja näkee silti täysin hyvin, mitä Elodie puuhaa. Lavasteet ovat hienot, puvut oivalliset ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikävän näköisiä palovammoja. Isoimmaksi huojennuksekseni itse lohikäärme on vaikuttava digihirviö, mutta jotkut tietokoneella luoduista taustoista ja rakennuksista eivät ihan vakuuta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Damsel, 2024, PCMA Management and Productions, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012)

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ

SNOW WHITE AND THE HUNTSMAN

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu (The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.

Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.

     Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.

Vuotta aiemmin Thorista (2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.

     Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?

Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.

Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa (Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat. 

Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.

Yhteenveto: Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films

Arvostelu: Hugo (2011)

HUGO

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 7

Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.

Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa.
     Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona.
     Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista (Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.

Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien (Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.

Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.

Yhteenveto: Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi! 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil

Arvostelu: Black Widow (2021)

BLACK WIDOW

Ohjaus: Cate Shortland
Pääosissa: Scarlett Johansson, Florence Pugh, David Harbour, Rachel Weisz, O-T Fagbenle, Ray Winstone, Olga Kurylenko, William Hurt ja Julia Louis-Dreyfus
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Black Widow on Marvelin elokuvauniversumin 24. elokuva ja se pohjautuu vuonna 1964 luotuun samannimiseen Marvelin sarjakuvahahmoon. Scarlett Johanssonin esittämänä Black Widow teki ensiesiintymisensä elokuvassa Iron Man 2 vuonna 2010 ja sen jälkeen Johansson on näytellyt hahmoa elokuvissa The Avengers (2012), Captain America: The Winter Soldier (2014), Avengers: Age of Ultron (2015), Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018), Captain Marvel (2019) ja Avengers: Endgame (2019). Kuitenkin jo ennen näitä elokuvia Lionsgate yritti työstää hahmosta omaa filmatisointiaan vuonna 2004. Nämä suunnitelmat kuitenkin pian kariutuivat, kun Marvel Studios alkoi rakentaa omaa elokuvauniversumiaan. Jo Iron Man 2:n ilmestymisen aikaan Marvelilla ryhdyttiin ideoimaan Black Widow'n omaa leffaa, mutta vasta 2017 sen teko alkoi ihan tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua on jouduttu siirtämään pariinkin otteeseen. Nyt Black Widow saapuu vihdoin ja viimein elokuvateattereihin ja itse odotin filmiä positiivisin mielin. Vaikka mielestäni on hassua, että hahmon oma elokuva ilmestyy vasta useita vuosia hahmon esittelyn jälkeen, olin silti tyytyväinen, että Black Widow'sta vihdoin tehtiin oma leffansa. Meninkin innokkaana katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa - suuri osa innosta tosin johtui lähinnä siitä, että kahden vuoden tauon jälkeen pääsin jälleen katsomaan uutta Marvel-elokuvaa valkokankaalta.

Sokovian sopimuksen ja Captain American ja Iron Manin välienselvittelyjen myötä Black Widow, eli Natasha Romanoff on karkumatkalla, kun hän liittoutuu yhteen vanhan perheensä kanssa, pysäyttääkseen Punaisen huoneen aivopestyt musta leski -agentit ja Taskmasterin.

Scarlett Johansson palaa Natasha Romanoffin eli Black Widow'n rooliin - ja voi olla, että jopa viimeistä kertaa, kun miettii Avengers: Endgamen tapahtumia. Kymmenen vuoden odotuksen jälkeen Johansson pääsee vihdoin oman sooloelokuvansa keulakuvaksi ja hän antaakin filmille kaikkensa. Elokuva sijoittuu Captain America: Civil Warin ja Avengers: Infinity Warin väliseen aikaan, jolloin suuri osa Avengers-tiimistä on julistettu lainsuojattomiksi ja yhtenä heistä Natasha on nyt karkumatkalla. Karkumatkansa aikana hahmon menneisyys nousee takaisin esille ja hahmosta avataan paljon kiinnostavia puolia, joista olemme päässeet näkemään aiemmissa leffoissa vain vilauksia. On hienoa, että hahmo on viimein saanut oman elokuvansa - sellaisen hän on ansainnut ja on vieläpä erityisen hienoa, että kyseessä on hyvä elokuva!

     Johanssonin lisäksi elokuvassa nähdään myös urallaan vahvaa nousua tekevä Florence Pugh Natashan "siskona" Yelenana, David Harbour ja Rachel Weisz heidän "vanhempinaan" Alexeina ja Melinana, O-T Fagbenle Natashaa karkumatkalla avustavana Masonina, William Hurt karkulaissupersankareita jahtaavana kenraali Thaddeus Rossina, sekä Ray Winstone Punaista huonetta ja musta leski -agentteja komentavana Dreykovina, jonka oikeana kätenä toimii uusi, päheä pahishahmo Taskmaster, joka pystyy kopioimaan vastustajiensa taisteluliikkeitä ja siten nousemaan helposti niskan päälle. Winstone on mainio inhottavana Dreykovina ja niin Fagbenle kuin Weiszkin tekevät oivaa työtä rooleissaan. Show'n kuitenkin varastavat lystikkäät Pugh ja Harbour. Pugh'n Yelena-hahmon tausta on hyvin samanlainen kuin Natashalla, mutta hahmosta on kasvanut erilainen persoona. Pugh ja Johansson välittävät siskomaista kemiaa ja energiaa, mikä nostaa vähän väliä hymyn huulille. Harbour taas on hulvaton roolissaan entisenä venäläissupersankarina, Red Guardianina, jonka sankariajoista on jäljellä enää vain hahmon kertomat, vuosien varrella paisutellut urotyötarinat.

Juurikin tämä Natashan, Yelenan, Alexein ja Melinan muodostama eriskummallinen "perhe" luo Black Widow -elokuvaan sydäntä, mikä nostaa elokuvan tasoa ja antaa sille painoarvoa. Tällä perheellä on erittäin vaikea menneisyys takanaan ja siksi onkin kiinnostavaa nähdä, kun nelikon täytyy liittoutua yhteisen vihollisen takia. Perheenjäsenet tuodaan mukaan yksitellen ja filmi vain paranee jokaisen lisätyn hahmon myötä. Silti leffa ei tunnu pääsevän eroon siitä vaivasta, että se tulee liian myöhään. Tavallaan minua ei haitannut, että elokuva heitti minut takaisin Captain America: Civil Warin tapahtumien jälkimeininkeihin, mutta samalla filmistä uupuu tietty jännite, kun muiden elokuvien kautta tietää etukäteen Natashan kohtalon. Vielä kun tässä välissä on ilmestynyt jo elokuvauniversumin tarinaa eteenpäin vievät Disney+ -palvelun sarjat WandaVision (2021) ja The Falcon and the Winter Soldier (2021), minkä lisäksi Loki-sarjankin (2021-) avauskausi on lähes päättynyt, voi Black Widow tuntua pienesti studion välityöltä, ennen kuin päästään kunnolla itse asiaan syksyllä ilmestyvien Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsin (2021) ja Eternalsin (2021) myötä. Tästä ongelmasta huolimatta Black Widow on lisää erittäin tasokasta supersankariviihdettä Marvelilta.

Black Widow'sta tulee vahvasti mieleen seitsemän vuoden takainen Captain America: The Winter Soldier, joka supersankarileffan sijaan tuntui enemmän toimintapainotteiselta vakoojaleffalta. Tässä ei taistella muista maailmoista saapuvia olentoja vastaan, vaan meno on paljon perinteikkäämpää nyrkkitappelua, autotakaa-ajoa ja ammuskelua. Parin viimeisimmän Avengers-megaelokuvan jälkeen Black Widow tuntuu todella maanläheiseltä ja simppeliltä, mutta samalla on vain hyvä asia, että Marvel on päättänyt uuden vaiheen alkaessa ottaa hieman takapakkia pienimuotoisempaan suuntaan, josta studio voi taas kasvatella seuraavien leffojen kautta uusiin jättispektaakkeleihin. Black Widow'sta löytyy omat spektaakkelihetkensä, mutta muuten elokuva pitää jalat lähempänä maata ja pitää kaiken taistelemisenkin keskellä keskittymisen onnistuneesti vaikeissa ihmissuhteissa, hankalan lapsuuden ja perheen aiheuttamissa traumoissa, sekä kaikesta tästä toipumisessa.

Elokuvan tasapainottelu kelpo ihmisdraaman ja näyttävien toimintakohtausten välillä on sujuvaa. Toimintakohtaukset tarjoavat takuuvarmaa popcorn-viihdettä koko rahan edestä. Erityisesti kamppailut Taskmasterin kanssa ovat mukaansatempaavia, hahmon kopioidessa vastuksiensa taistelutyylejä, minkä ansiosta hahmo voi ennakoida tulevia iskuja. Taskmaster on selvästi seuraillut uutisista Avengers-tiimiläisten puuhia, sillä hahmo hyödyntää myös heidän taitojaan. Välillä tuntuukin siltä, että Natasha joutuu taistelemaan useampaa Avengeria vastaan samassa, yhdistetyssä paketissa. Sen lisäksi, että filmi iskee faneille esimerkiksi Taskmasterin asevarusteiden kautta silmää, viitaten muihin Marvel-elokuviin, muitakin tuttuja Marvel-maneereja löytyy seasta, jotka saavat varmasti saagan suurkuluttajat myhäilemään tyytyväisinä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cate Shortland, joka on aiemmin tehnyt huomattavasti pienempiä elokuvia kotimaassaan Australiassa. Hyppy niistä ison luokan Hollywood-projektiin sujuu Shortlandilta sujuvasti ja hän tekee hyvää työtä vakoojajännärimäisen supersankarileffan parissa. Shortlandin tausta on selvästi painottanut häntä keskittymään enemmän henkilöihin ja heidän välisiin suhteisiin kuin toimintaan ja niinpä jotkut keskustelukohtaukset ovat omalla tavallaan vaikuttavampia kuin isolla rahalla tehdyt tietokonetehostetaistot. Pääasiassa efektit näyttävät hyviltä, mutta osasta räjähdyksiä paistaa läpi digitaalisuus, eivätkä jotkut liekit näytä uskottavilta. Muuten Black Widow on kuitenkin visuaalisesti tyylikäs. Se on kuvattu hyvin, kuten myös valaistu, lavastettu ja puvustettu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää muutamilla minuuteilla, sillä kahden tunnin ja vartin kestossa elokuva tuntuu pienesti liian pitkältä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja niin äänitehosteet kuin Lorne Balfen säveltämät musiikit rymistelevät pätevästi toiminnan aikana.

Yhteenveto: Black Widow on erittäin mainio toimintaelokuva, vaikka sen onkin vaikea päästä pakoon sitä faktaa, että leffa tulee noin viitisen vuotta myöhässä. Siitä huolimatta elokuva toimii ja on hienoa vihdoin ja viimein nähdä nimikkohahmon tähdittävän omaa leffaansa. Avengers: Endgamen kaltaisen jättispektaakkelin jälkeen on mukavaa, että Marvel on päättänyt tehdä huomattavasti maanläheisemmän elokuvan. Captain America: The Winter Soldierin henkeä mukaileva vakoojajännärifilmi pitää hyvin mukanaan hieman liian pitkästä kestostaan huolimatta. Elokuva tarjoaa hyvässä tasapainossa oivaa synkistelyä, aidosti hauskaa huumoria, yllättävänkin onnistunutta perhedraamaa ja näyttäviä toimintakohtauksia. Iso loppuhuipennus on juuri sitä, mitä Marvelilta voikin odottaa. Scarlett Johansson nauttii selvästi sooloelokuvansa saamisesta ja tekee todella hyvää työtä nimikkohahmona. Show'n kuitenkin tuppaavat varastamaan Florence Pugh ja David Harbour, jotka ovat todella lystikkäitä sivurooleissaan. Ray Winstone on oiva valinta niljakkaaksi pahikseksi ja Taskmaster tarjoaa päheän vastuksen toimintakohtauksiin. Tyylikkäistä taistelurymistelyistäkin huolimatta filmin parhaita kohtauksia ovat Natashan erikoisen "perheen" keskustelut. Hahmojen välinen dynamiikka on vahvasti rakennettu ja he tuovat sydäntä elokuvaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Widow, 2021, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Cinesite, Zak Productions

Arvostelu: Rango (2011)

RANGO

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Johnny Depp, Isla Fisher, Ned Beatty, Abigail Breslin, Harry Dean Stanton, Alfred Molina, Bill Nighy, Ray Winstone, Stephen Root, Gil Birmingham, George DelHoyo, Ian Abercrombie ja Timothy Olyphant

Genre: animaatio, western, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Rango on Gore Verbinskin ohjaama ja Johnny Deppin tähdittämä animaatioelokuva. Verbinski ja Depp halusivat kolmen jättimäisen Pirates of the Caribbean -seikkailuleffan (2003-) jälkeen tehdä jotain pienimuotoisempaa ja Verbinski halusi vihdoin kokeilla animaation tekoa. Toisin kuin yleensä animaatioita tehdessä, Rangon ääninäyttelijät eivät saapuneet yksitellen koppeihinsa puhumaan repliikkejään, vaan heidät puettiin villin lännen vaatteisiin ja he näyttelivät kohtauksiaan studiossa, samaan aikaan kun heidän puheensa äänitettiin. Leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Rango sai maailmanensi-iltansa ystävänpäivänä, 14. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut suurmenestys, mutta sen nähneet pitivät siitä kovasti ja leffa voittikin parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon. Itse näin Rangon vasta noin vuotta myöhemmin ja innostuin sen poikkeavuudesta muihin animaatioihin verrattuna. Olen katsonut leffan kuitenkin vain kerran uudestaan. Nyt kun Rango täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen uudestaan ja arvostelemalla sen myös.

Erämaassa elämälleen tarkoitusta etsivä kameleontti nimeltä Rango päätyy pieneen Mullan kaupunkiin, missä elintärkeä vesi on vähissä ja jonka asukkaat pelkäävät taivaalla vaanivaa haukkaa ja lainsuojatonta Kalkkaro-Jackia. Rango uskoo tässä olevan hänen kutsumuksensa ja ottaa sheriffin pestin, päättäen auttaa kaupunkilaisia selviämään ongelmistaan.

Rangon äänenä kuullaan tosiaan Johnny Depp, jota harvemmin kuullaan äänirooleissa animaatioissa. Depp voisi tehdä tätä hommaa useamminkin, sillä hän käyttää ääntään erinomaisin keinoin, todella antaen kaikkensa joka repliikillä ja luoden Rangolle kunnon persoonallisuuden. Rango on mitä mainioin veijari, jonka itsensä etsiskelyn retkelle katsoja hyppää mieluusti mukaan. Hän ei aina toimi rehellisesti, eikä välttämättä ole fiksuimmasta päästä, mutta Rangolle onkin luotu kehityskaari, mikä tekee hänestä kaiken aikaa kiinnostavamman henkilön.

Mullan kaupungissa Rango tapaa mm. omaa tilaansa hoitavan neiti Papuitan (Isla Fisher), pormestari Johnin (Ned Beatty), nuoren Priscilla-tytön (Abigail Breslin), Doc-pupun (Stephen Root), intiaanihenkisen Haavoittuneen Linnun (Gil Birmingham), ryöstelevän Balthazarin (Harry Dean Stanton), sekä kaupunkilaisten suurimman pelon, jättikäärmeen nimeltä Kalkkaro-Jack (Bill Nighy). Hahmojoukko on oivallinen, vaikka heistä jääkin mieleen lopulta ainoastaan Rango ja Kalkkaro-Jack (josta Nighy tekee aidosti häijyn ja pelottavan hahmon äänellään). Ääninäyttelijät tekevät muutenkin oivallista työtä vekkulimaisissa rooleissaan.

Rango on todella poikkeuksellinen animaatioelokuva, kun sitä vertaa markkinat vallaneiden yhtiöiden, kuten Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin töihin. Kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaikka elokuva onkin täynnä puhuvia eläimiä, vaan Rango on enemmän varttuneempaan makuun tehty villin lännen seikkailu. Elokuvan maailma on ankea ja karu, eikä mitään esitetä perinteiseen koko perheen elokuvan tapaan. Huumori on enemmän aikuiseen makuun tehtyä, esimerkiksi viittauksilla ryöväriperheen sisäsiittoisuudesta. Etenkin ensimmäinen puolikas on usein suorastaan hulvaton. Nimikkohahmon toilailulle voi kyllä nauraa minkä ikäinen tahansa, mutta hymy hyytyy itse kullakin, kun filmi näyttää todelliset karvansa ja synkistyy oikein kunnolla. Kun toimintakohtaukset alkavat, ei tapahtumia kuvata erityisen lapsiystävällisesti. Ei leffassa sentään veri roisku (vaikkakin leffaa katsoessa ei yllättyisi, vaikka tekijät olisivat menneet niin pitkälle), mutta toiminta on asteen verran väkivaltaisempaa kuin animaatioissa yleensä. 

Kiehtovan villin lännen asetelmansa ja rohkean synkistelynsä lisäksi elokuva vetää kovasti puoleensa Rangon henkisen matkan ansiosta. Paikoitellen filmi uskaltaa rauhoittua pidemmäksikin aikaa, jotta Rango ehtii pohtia paikkaansa maailmassa. Elokuvalla ei muutenkaan ole erityinen kiire minnekään, vaan se kulkee usein hiljalleen omalla painollaan eteenpäin, aivan kuin se seuraisi tarkkaan, kuinka katsoja suhtautuu siihen. Leffa on monin tavoin oivaltava teos ja se käy syvälliselläkin puolella, mitä pidemmälle se etenee. Lisähienouden filmiin tuo se, etteivät tekijät ole kohdelleet tätä kuin tavallista animaatiota, vaan kaikki on tyylitelty kuin se olisi kuvattu oikeiden näyttelijöiden kanssa aidoissa lokaatioissa. Joka katselukerralla hoksaan jossain kohtaa unohtaneeni, että ylipäätään katson animaatiota. Vaikka hahmot ovat puhuvia eläimiä, elokuvassa on jotain hämmentävän realistista. Elokuvan erilaisuus kiehtoi minua suuresti kymmenisen vuotta sitten ja tekee samaa edelleen. Värikkäiden koko perheen animaatioiden keskellä Rangon kypsempi asenne harmaassa erämaassa erottuu edukseen. 

Visuaalisesti Rango on uskomattoman upea yhä tänäkin päivänä. Animointi on äärimmäisen tarkkaa ja kaikki kuvat ovat täynnä ällistyttävän pieniä yksityiskohtia. Jo pelkkä yksityiskohtien määrä hahmoissa on hämmästyttävää ja siihen kun lisää vielä päälle taustat, kuten Mullan kaupungin, mikä näyttää lavasteelta, ei voi muuta kuin tuijottaa kaikkea suu auki ihmetellen. Vähäiset ihmishahmot ovat hämmentävän todellisen näköisiä. Näiden yksityiskohtien lisäksi kuvakulmilla ja kuvasommittelulla, sekä huolellisesti suunnitellulla valaisulla elokuva on saatu näyttämään siltä kuin se olisi oikeasti kuvattu, eikä animoitu. Ohjaaja Gore Verbinski onnistuu todella tuomaan oman tyylinsä animaatioon, eikä pelkää tehdä jotain massasta poikkeavaa. Verbinski rakentaa tunnelmaa rohkeasti ja suurella taidolla. Tunnelmaan erinomaisen lisäyksensä tuo mestarisäveltäjä Hans Zimmerin upeat musiikit, jotka sisältävät vaikutteita monista westerneistä, klassisista sävelmistä kuin hieman modernimmastakin tyylistä, luoden jälleen yhden onnistuneen kokonaisuuden ansioluetteloonsa. Äänimaailma on muutenkin iskevästi luotu.

Yhteenveto: Rango on loistava ja hyvin erilainen animaatioelokuva, joka erottuu synkistelynsä ja enemmän aikuisille sopivan huumorinsa kanssa edukseen massan keskeltä. Elokuvan maailma on karu ja harmaa, eikä tekijöitä pelota tehdä menosta hieman tavanomaista hurjempaa. Siitä huolimatta leffa on myös todella hauska - alkupäässä jopa hulvaton. Johnny Depp on äärimmäisen lystikäs nimikkohahmo Rangona, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Mukaan mahtuu reipasta seikkailuhenkeä, vauhdikasta toimintaa, sekä oikeaa western-henkeä. Elokuva osaa kuitenkin myös rauhoittua, eikä sillä ole mikään erityinen kiire kertoa tarinaansa. Kypsempää toteutusta vain vahvistaa animaatiotyyli, jossa on panostettu siihen, että mahdollisimman paljon asioista näyttäisi todelliselta. Katsoja saattaakin huomata unohtaneensa, että katsoo animaatiota, sillä usein etenkin taustat näyttävät aidoilta lavasteilta. Rango ei täysin sovi koko perheen yhteiseen leffailtaan, sillä sen materiaali on vielä hieman liian rankkaa perheen pienimmille. Ala-asteen loppupäätä suorittaville ja siitä vanhemmille leffaa voi suositella lämpimästi, tykkäsi sitten hieman synkemmistä animaatioseikkailuista, länkkäreistä tai hyvistä komedioista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Rango, 2011, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, GK Films, Industrial Light & Magic, Blind Wink Productions