Michael (2026) - elokuva-arvostelu

MICHAEL

Ohjaus: Antoine Fuqua

Näyttelijät: Jaafar Jackson, Colman Domingo, Juliano Krue Valdi, Nia Long, Laura Harrier, KeiLyn Durrel Jones, Miles Teller, Jamal R. Henderson, Tre Horton, Rhyan Hill, Joseph David-Jones, Jessica Sula, Kendrick Sampson, Larenz Tate, Deon Cole ja Mike Myers

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 12

Michael perustuu tositapahtumiin laulaja Michael Jacksonin noususta maailmanluokan superstaraksi. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Queen-yhtyeestä kertovan Bohemian Rhapsody -elokuvan (2018) tuottaja Graham King oli ryhtynyt tekemään seuraavaksi elokuvaa Jacksonista. Kuvausten oli määrä alkaa kesällä 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakkojen takia ne saatiin käyntiin vasta tammikuussa 2024. Kuitenkin kun lakitekniset seikat estivät tekijöitä käyttämästä alun perin suunnittelemaansa lopetusta, elokuvan julkaisua jouduttiin siirtämään ja kesällä 2025 elokuvalle tehtiin täysin uusi finaali. Nyt Michael on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja vaikken olekaan artistin fani, minua kiinnosti nähdä, millainen hänestä kertova leffa tulisi olemaan. Kävinkin uteliaana katsomassa Michaelin pari päivää sen ensi-illan jälkeen.

Michael Jackson on jo lapsena heitetty lavoille esiintymään veljiensä kanssa, miellyttääkseen isäänsä, joka haluaa hyötyä heidän menestyksestään. Varttuessaan Michael haluaa kuitenkin luoda oman uransa ja miehen sooloalbumi ampaiseekin hänet kertaheitolla megatähdeksi.

Pääroolissa Michael Jacksonina nähdään itse laulajan veljenpoika Jaafar Jackson, joka on tehnyt uraa muusikkona ja tanssijana, mutta joka tekee tässä leffassa näyttelijädebyyttinsä. Michael Jackson ei ole roolihahmona helpoimmasta päästä ja moni näyttelijäkonkarikaan ei välttämättä pärjäisi tänä popin kuninkaana. Vaikka nepotismilla on varmasti ollut osuutta roolivalintaan, Jacksonin perikunnan ollessa tiiviisti kiinni elokuvan teossa, on pakko kuitenkin myöntää, että Jaafar muovautuu ällistyttävän vakuuttavasti sedäkseen. Hän on treenannut ikoniset tanssiliikkeet niin, että osaisi ne unissaankin ja onnistuu toistamaan Michaelin pehmeän puheäänen muuttumatta miksikään karikatyyrihahmoksi. Jaafar kanavoi myös hyvin laulajan tiettyä sinisilmäisyyttä, sekä päättäväisyyttä nousta koko maailman isoimmaksi artistiksi. Maininnan arvoinen on myös lapsi-Michaelia näyttelevä Juliano Krue Valdi, joka näyttää, että nämä lahjat ovat olleet olemassa jo ihan pienestä pitäen.

     Elokuvassa nähdään myös Colman Domingo Michaelin isänä Josephina ja Nia Long äiti Katherinena, Jamal R. Henderson, Tre Horton, Rhyan Hill ja Joseph David-Jones Michaelin isoveljinä Jermainena, Marlonina, Titona ja Jackiena, Laura Harrier Michaelin bongaavana levy-yhtiön edustajana Suzanne de Passena, Miles Teller manageri John Brancana, KeiLyn Durrel Jones Michaelin henkivartijana Bill Brayna, Kendrick Sampson tuottaja Quincy Jonesina, sekä Mike Myers CBS Records -yhtiön johtaja Walter Yetnikoffina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Domingo Michaelin inhottavana isänä, joka haluaa lapsistaan tähtiä vain nauttiakseen heidän tuomasta menestyksestä.

Tässä kohtaa on varmaan pakko nostaa kissa pöydälle ja mainita seikka, joka on varjostanut Michael-elokuvaa samalla lailla kuin se varjosti itse Michael Jacksonin uraa myöhempinä vuosina, eli laulajaan kohdistuneet pedofiilisyytökset. Näitähän ei käsitellä elokuvassa millään lailla, mikä on herättänyt paljon keskustelua ja ollut yksi isoimmista kritiikin aiheista. Alun perin elokuvan oli tarkoitus loppua siihen, kun ensimmäiset syytökset katkaisevat Jacksonin uran nousukiidon ja tahraavat miehen maineen pysyvästi. Mutta kun Jacksonin perikunta hoksasi, että laki esti heitä esittämästä syytökset tehnyttä Jordan Chandleria elokuvassa, koko leffan lopetus piti miettiä uusiksi. Nähtävästi yksi aiemmista käsikirjoitusvedoksista olisi jopa alkanut sillä, kun poliisit saapuvat Neverland Ranchille pidättämään Jacksonia.

Lisäsyy näiden syytösten leikkaamiselle on se, että koska elokuvan alkuperäinen leikkausversio kesti nähtävästi lähemmäs neljää tuntia, ovat tekijät halunneet halkaista Jacksonin tarinan kahteen leffaan. Tämä ensimmäinen käsittelee Michaelin lapsuutta hänen isänsä luomassa The Jackson 5 -poikabändissä ja siitä irtautumista omalle soolouralle, sekä toki sen soolouran räjähtämistä tähtitaivaallisiin huippulukemiin. Elokuvan menestyksestä riippuen tehtävä jatko-osa puolestaan käsittelisi sitten näiden syytösten myötä miehen uran synkemmän loppusuoran. Jatko-osaa jääkin kaipaamaan, etenkin koska nyt leffa loppuu hassusti melkein kuin seinään.

Tämä kahdeksi elokuvaksi jakaminen olikin se seikka, minkä takia olen itse lopulta sinut sen kanssa, että nämä hurjemmat jutut Jacksonin elämästä ja urasta jäivät pois tästä kyseisestä leffasta. Ongelmani Michaelin kanssa onkin lopulta se, että kyseessä on aika pintapuoleiseksi jäävä kuvaus miehen ampaisusta superstaraksi. Jehovantodistajana lapsuutensa viettäneestä ja aikamoisesta perfektionistiluonteesta olisi varmasti voitu saada ammennettua enemmän, mutta onneksi Michaelin ja hänen isänsä välinen vaikea suhde tuo sekaan oivaa draamaa. Tämä konflikti onkin elokuvan merkittävä puoli ja tuo nimikkohahmolle muutakin kehityskaarta kuin huimat unelmat.

Oli Michael Jacksonista näin jälkikäteen mitä mieltä tahansa ihmisenä, ei käy kieltäminen, että suosionsa huipulla hän oli artistina täysin omissa sfääreissään ja kenties juuri siksi onkin hieman harmi, että leffa jää lopulta näin kädenlämpöiseksi. Laulajan faneja tuskin haittaa, että elokuva on lähinnä pikakelaus miehen uran noususta ja toki täynnä Jacksonin hittibiisejä Beat Itistä Billie Jeaniin ja Thrillerista Badiin. Konserttikohtaukset ovat toinen toistaan häikäisevämmin toteutettuja ja tanssijalka alkaa väkisinkin vipattaa myös yleisön puolella. Näitä eri artisteista kertovia elokuvia on kuitenkin viime vuosina tehty kuin liukuhihnalla ja koska itse en ole mikään Michael Jacksonin fani, minulle elokuva hieman hukkuu tähän tulvaan, johon kuuluvat vaihtelevasti onnistuneet Elvis (2022), Back to Black (2024), Bob Marley: One Love (2024), A Complete Unknown (2024), Better Man (2024), Springsteen: Deliver Me from Nowhere (2025), sekä kotimainen Kaunis rietas onnellinen (2026).

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, jonka aiempiin töihin kuuluvat Training Day (2001) ja The Equalizer (2014), kun taas käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka on aiemmin kirjoittanut muun muassa Gladiatorin (2000) ja Skyfallin (2012). Michael ei kuulu kummankaan parhaimpien aikaansaannosten joukkoon, mutta olisi toki erittäin kiinnostavaa nähdä, millainen kaksikon aiempi visio olisi ollut, ennen pakon sanelemia uudelleenkirjoituksia ja -kuvauksia. Teknisesti Michael on kuitenkin mainio, vaikka osa tietokonetehosteista, kuten digitaalisesti loihditut Michaelin eksoottiset lemmikit ja suuret yleisömassat pistävätkin ajoittain silmään. Leffa on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus erittäin tyylikästä Michaelin monenlaisia asuja myöten. Sen sijaan maskeerausten taso on hieman ailahtelevaa Domingon ja Tellerin kohdalla ja äänityksestä kuulee toisinaan taustakohinan jopa hieman häiritsevästi. Musiikkipuoli on toki kohdillaan, vaikka itseäni jäi harmittamaan, ettei omaa Michael Jackson -suosikkiani, eli Smooth Criminalia kuulla elokuvassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Michael, Yhdysvallat, 2026, Lionsgate, GK Films, Universal Pictures

Arvostelu: Kuningas Arthur (King Arthur - 2004)

KUNINGAS ARTHUR

KING ARTHUR

Ohjaus: Antoine Fuqua

Pääosissa: Clive Owen, Ioan Gruffudd, Ray Winstone, Mads Mikkelsen, Joel Edgerton, Hugh Dancy, Ray Stevenson, Keira Knightley, Stephen Dillane, Stellan Skarsgård, Til Schweiger, Ivano Marescotti, Ken Stott, Lorenzo De Angelis ja Owen Teale

Genre: toiminta, seikkailu, draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 16

"Rus!"

King Arthur, eli suomalaisittain Kuningas Arthur perustuu kelttiläisen Britannian myyttiseen kuninkaaseen, jonka todellisuudesta historioitsijat ovat kiistelleet vuosisatojen ajan. Arkeologisten kaivausten löydöt vuonna 1998 herättivät uutta pohdintaa, että kenties myyttien taustalla onkin todellinen henkilö ja Hollywoodissa kiinnostuttiin tietty tekemään uusi elokuva aiheesta. David Franzoni työsti käsikirjoituksen yhdessä historioitsija John Matthewsin ja kuningas Arthurista kirjoittaneen Linda A. Malcorin avustuksella ja Antoine Fuqua palkattiin ohjaamaan elokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Kuningas Arthur sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Kaikille leffassa mukana olleillekaan ei jäänyt positiivista kokemusta. Ohjaaja Fuqua oli pettynyt lopputulokseen, sillä hänelle luvattiin aikuisille suunnattu filmi, mutta kesken kuvausten tuotantoyhtiö Touchstone Picturesin omistama Walt Disney -studio pakotti hänet tekemään elokuvasta lapsiystävällisemmän. Lisäksi naispääosaa esittävä Keira Knightley suuttui, saadessaan tietää, että hänen rintojaan oli digitaalisesti suurennettu elokuvan mainoksissa. Itse näin Kuningas Arthurin ensi kertaa vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen ja tuolloin pidin siitä, ollessani erittäin innoissani historiaan enemmän tai vähemmän perustuvista filmeistä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaankin, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo useita vuosia. Kun huomasin Kuningas Arthurin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella elokuvan.

400-luvun lopulla Roomaa palveleva britannialaiskomentaja Arthur Castus ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa saavat viimeisen ja samalla vaarallisimman tehtävänsä, ennen kuin heille myönnetään vapaus: heidän täytyy matkata Hadrianuksen muurin pohjoispuolelle, pelastamaan merkittävä roomalaisperhe hyökkääviltä sakseilta ja metsässä väijyviltä pikteiltä.

Pääroolissa Artorius Castuksena, eli brittikavereille ihan vain Arthurina nähdään Clive Owen, joka teki 2000-luvun alussa kovaa nousua tähteyteen, mutta josta ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana kuultu juuri mitään. Owen astuu passelisti legendaarisen hahmon saappaisiin ja hänestä löytyy karismaa suurten sotureiden johtohahmoksi, mutta välillä hän syyllistyy turhan ylidramaattiseen patsasteluun, Arthurin pohtiessa paikkaansa maailmassa. Hahmosta olisi voitu saada hieman enemmän irti, sillä lopulta hänen suuret urotekonsa jäävät pelkkien sivuhenkilöiden repliikkien varaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Arthurin pyöreän pöydän ritareihin kuuluvat Lancelot (Ioan Gruffudd), Bors (Ray Winstone), Tristan (Mads Mikkelsen), Galahad (Hugh Dancy), Gawain (Joel Edgerton) ja Dagonet (Ray Stevenson), matkan varrelta mukaan tarttuva Guinevere (Keira Knightley), metsissä asustavien piktien johtaja Merlin (Stephen Dillane), sekä saksiarmeijan komentaja Cerdic (Stellan Skarsgård) ja tämän poika Cynric (Til Schweiger). Näyttelijäkaarti on tänä päivänä katsottuna todella nimekäs, mutta vielä vuonna 2004 moni heistä oli vasta nousemassa tähteyteen. Knightley oli juuri edellisvuonna tullut kuuluisaksi seikkailuelokuva Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksella (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), kun taas tanskalaistähti Mikkelsen teki Kuningas Arthurissa Hollywood-debyyttinsä. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa mainiosti rooleistaan, Skarsgårdin herkutellessa pahiksen osassa. Pidin erityisesti siitä, että pyöreän pöydän ritarit eivät jää pelkiksi statisteiksi, vaan aika lailla jokaisella on selvä paikkansa elokuvassa ja he saavat hyvin ruutuaikaa.

Jo julisteissaan ja heti ensiminuuteillaan Kuningas Arthur julistaa olevansa historiallisesti tarkempi kuvaus hahmosta kuin mikään filmatisointi aiemmin. Leffasta onkin päätetty riisua pois kaikki Arthurin legendaan liitännäiset fantasiaelementit ja tehdä siitä mahdollisimman maanläheinen keskiaikakuvaus, jossa Arthur ei ole Englannin kuningas, vaan roomalaiskomentaja Britanniassa. Sen lisäksi, että historioitsijat ovat yhä vain voimakkaammin sitä mieltä, ettei koko Arthuria ollut olemassakaan, he myös pudistelivat päitään tämän elokuvan esitykselle historiasta. Itseäni leffan historialliset epätarkkuudet eivät häiritse, vaan toisaalta jopa pidän siitä, että se yrittää esittää hahmonsa ja tapahtumansa kuin ne olisivat totisinta totta. Tämä johtaa valitettavasti esimerkiksi siihen, että yleensä velhona esitetty Merlin jää aika tylsäksi tyypiksi tavallisena ihmisenä, mutta muuten pidin ratkaisusta yhdistellä todellisia historiallisia juttuja tunnettuihin myytteihin.

Silti joudun harmikseni sanomaan, ettei Kuningas Arthur tehnyt elokuvana samanlaista vaikutusta kuin nuorempana. Se on kelpo keskiaikainen toimintaseikkailu, joka jää kuitenkin hieman kädenlämpöiseksi. Suuret, spektaakkelimaiset hetket eivät herätä sellaisia vau-tunteita kuin tekijät ovat varmasti toivoneet ja tunnepuoleltaan elokuva jää etäiseksi. Hahmot ovat kuitenkin oivallisia ja heidän matkalleen hyppää mielellään, etenkin kun kaikki on pintapuolisesti pätevästi tehty. Verkkaisesti etenevä tarina kaipaisi ajoittain pientä potkua, kun hahmot jämähtävät patsastelemaan melodramaattisina, mutta pääasiassa mielenkiinto pysyy hyvin yllä loppuun saakka. Taistelut ovat tyylikkäästi toteutettuja, joskin teatteriversiossa turhan siistittyjä.

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka oli muutamaa vuotta aiemmin tehnyt hienon Training Dayn (2001). Kuningas Arthurin kanssa Fuqua ei onnistu samalla lailla, eikä hän saa elokuvastaan aikaiseksi esimerkiksi Oscar-palkitun Gladiaattorin (Gladiator - 2000) kaltaista eeppistä "historiallista" filmiä. Fuquan omien sanojensa mukaan Disneyn vaatimukset kuvausten aikana häiritsivät hänen työtään paljon ja hän oli lopulta itse pettynyt leffaan. David Franzonin käsikirjoitus on kelvollinen, mutta kaipaisi tapahtumien puolesta hieman lisää. Teknisiltä ansioiltaan ja puitteiltaan Kuningas Arthur on kuitenkin vakuuttava. Se on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet ovat hienot, asut upeat ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet näyttävät yhä pääasiassa oivallisilta ja äänimaailma on vahvasti rakennettu. Säveltäjä Hans Zimmer yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan silloin, kun Fuquan työ jättää menoa hieman vaisuksi.

Teattereissa nähdyn, siistityn parituntisen leikkausversion lisäksi Kuningas Arthurista on olemassa lähes kahden ja puolen tunnin mittainen Director's Cut -versio. Pidempi versio on teatteriversiota huomattavasti verisempi ja sen taistelut kestävät kauemmin. Arthurin, Lancelotin ja Guineveren välille yritetään rakentaa pientä kolmiodraamaa. Elokuvan alussa Owen Teale nähdään Pelagiuksena, jota Arthur ihailee ja joka on teatteriversiossa mukana ainoastaan keskusteluissa. Lisäksi ennen matkalleen lähtöä piispa Germanius (Ivano Marescotti) pyytää pyöreän pöydän ritareita ottamaan avustajansa Hortonin (Pat Kinevane) mukaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Arthur, 2004, Touchstone Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Green Hills Productions, World 2000 Entertainment

Arvostelu: Equalizer 3 - The Final Chapter (The Equalizer 3 - 2023)

EQUALIZER 3 - THE FINAL CHAPTER

THE EQUALIZER 3

Ohjaus: Antoine Fuqua

Pääosissa: Denzel Washington, Dakota Fanning, Remo Girone, Eugenio Mastrandrea, Gaia Scodellaro, Andrea Dodero, Andrea Scarduzio, Sonia Ben Ammar, David Denman ja Bruno Bilotta

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Kutsukaa McCall -televisiosarjaan (The Equalizer - 1985-1989) perustuva elokuva The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. The Equalizer 2 (2018) ei kuitenkaan saanut yhtä positiivista vastaanottoa, vaikka se tuottikin lähes yhtä paljon rahaa kuin edeltäjänsä. Jo kakkososan ilmestymisen aikaan ohjaaja Antoine Fuqua puhui mahdollisesta kolmannesta elokuvasta, mutta sen teko käynnistyi vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2022 ja nyt Equalizer 3 - The Final Chapter on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin trilogian avausosasta, mutta koin kakkosleffan edeltäjäänsä selvästi heikompana. Kävinkin katsomassa Equalizer 3 - The Final Chapterin hieman skeptisin odotuksin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Ampumisestaan toipuva Robert McCall päätyy suojelemaan pientä italialaiskaupunkia paikalliselta mafiaperheeltä.

Yleensä jatko-osat kaukaa kiertävä Denzel Washington nähdään jo kolmatta ja jos Suomessakin elokuvalle käytettävää lisänimeä "The Final Chapter" on uskominen, myös viimeistä kertaa Robert McCallina. Tällä kertaa entinen sotilas päätyy Italiaan, Sisilian alueella sijaitsevaan fiktiiviseen Altamonten pikkukaupunkiin, missä hän alkaa suojella asukkaita ilkikurisilta ja katalaa bisnestään pyörittäviltä rikollisilta. Washington on jälleen kerran karismaattinen roolissaan. Hänestä löytyy väkevyyttä tappokohtauksiin, mutta myös tiettyä pehmeyttä. Parhaita hetkiä ovat Washingtonin pienemmät teot ja sanat, joista osa vaikuttaisi jopa kuvaushetkellä mieleen juolahtaneilta vedoilta.

     Elokuvassa nähdään myös Dakota Fanning CIA:n talousoperaatioryhmän agenttina Collinsina, Remo Girone Altamonten paikallisena lääkärinä Enzona, Eugenio Mastrandrea poliisi Giona, Gaia Scodellaro Robertin suosiman kahvilan tarjoilijana Aminahina, sekä Andrea Dodero ja Andrea Scarduzio Altamontea sortavina Quarantan rikollisveljeksinä, Marcona ja Vincentinä. Sivunäyttelijät suoriutuvat hyvin hommistaan, joskin useamman hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi. Fanning on mainio CIA-roolissaan ja Dodero ja Scarduzio hoitavat tonttinsa leffan pahiksina ihan menevästi. Paras sivuosista on lääkäriä esittävä Girone, joka saa Robertin pohtimaan asemaansa maailmassa.

Denzel Washington kannattelee ison osan Equalizer 3 - The Final Chapterista yksinään harteillaan. Heikomman näyttelijän kanssa kyseessä olisi lähinnä yksi tusinatoimintaraina muiden joukossa, mutta karismaattinen Washington nostaa leffan tasoa plussan puolelle. Toinen pelastava tekijä on ihastuttava italialaiskaupunki asukkaineen, jota katsoja haluaakin nähdä Robertin suojelevan - joskin Fast & Furious X:n (Fast X - 2023), Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen (2023) ja Book Club - uuden luvun (Book Club: The Next Chapter - 2023) jälkeen täytyy ihmetellä, että eikö Hollywoodissa tiedetä enää muita eurooppalaisia maita kuin Italia? Ei siinä, nätti maa, kävin siellä itsekin tänä kesänä. Jos idylliset italialaismaisemat eivät kuitenkaan lämmitä sydäntä, voi elokuva olla pitkien pätkien ajan puuduttavaa seurattavaa.

Mutta takaisin itse asiaan. Equalizer 3 - The Final Chapter on ihan menevää huttua, joka toisaalta tyydyttää väkivaltaisten elokuvien fanien nälän, sisältäessään elokuvasarjan tähän mennessä tylyimpiä tapoja pistää ihmisiä hengiltä. Elokuva on ajoittain niin raaka, että jos se olisi ilmestynyt vaikka 30 vuotta sitten, olisi sille luultavasti lätkäisty K18-ikärajaleima. Toimintaviihteen ystäville leffa kuitenkin voi olla pettymys. Turpaanvedot ja ampumiset lähes loistavat poissaolollaan ja pääasiassa taistelut ovat sitä, että varjoista ilmestyvä Robert lähettää hissuksiin rikollisia helvettiin. Vaikka nämä harvat kohtaukset ovatkin viihdyttäviä, jännite uupuu leffasta. Kenestäkään ei ole haastetta päähahmolle. Osa jutuista myös ratkeaa turhan helposti, etenkin loppupäässä. Equalizer 3 - The Final Chapter on parempi pakkaus kuin lattea The Equalizer 2, mutta se jää pahasti ensimmäisen The Equalizer -filmin jalkoihin.

Trilogian ohjaajana jatkaa Antoine Fuqua, joka suoriutuu kelvollisesti työstään, mutta joka ei onnistu säväyttämään muuten kuin roistojen kuolemien rankkuudella. Richard Wenkin mutkia suoriksi oikova käsikirjoitus tarjoaa tarpeeksi toimivat raamit tämänkertaiselle menolle, mutta Wenk olisi voinut haastaa Robertia enemmän, minkä pohjalta Fuqua olisi edes hetkeksi voinut saada katsojan jännittämään hahmon selviämisen puolesta. Equalizer 3 - The Final Chapter on teknisiltä ansioiltaan oivallinen, joskin leikkaus on ajoittain hieman lepsua. Leffa on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot ja maskeeraukset rujot. Tietokonetehosteet näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta äänimaailma jytisee miellyttävästi. Washingtonin ja italialaismaisemien ohessa leffan parasta antia ovat Marcelo Zarvosin tunnelmoivat musiikit.

Yhteenveto: Equalizer 3 - The Final Chapter on ihan kelvollinen toimintajännäri, josta ei kuitenkaan toimintaa tai jännitystä erityisemmin löydy. Denzel Washington on jälleen huippuvireessä pääroolissa Robert McCallissa, kannatellen elokuvaa lähes yksin harteillaan. Tämänkertaisena tapahtumapaikkana toimiva italialaiskaupunki on ihastuttava, voittaen katsojan nopeasti puolelleen ja saaden haluamaan nähdä, kun Robert suojelee sen asukkaita. Pahiksia pistetään hengiltä todella tylyin tavoin, mutta kunnolliset turpaanvedot ja ammuskelut jäävät uupumaan. Taisteluista ei myöskään pahemmin jännitettä löydy, sillä kenestäkään ei tunnu olevan haastetta Robertille. Richard Wenkin käsikirjoitus menee toisinaan siitä, mistä aita on matalin ja erityisesti loppua kohti Wenk ryhtyy oikomaan mutkia suoriksi turhankin vauhdilla. Equalizer 3 - The Final Chapter on vioistaan huolimatta tarpeeksi kelvollinen toimintaraina, jonka luulisi uppoavan edellisosista pitäneille. Se on parempi kuin kakkosleffa, mutta jää pahasti ykkösen jalkoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Equalizer 3, 2023, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Eagle Pictures, Escape Artists ZHIV Productions

Arvostelu: Training Day (2001)

TRAINING DAY

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Ethan Hawke, Denzel Washington, Scott Glenn, Eva Mendes, Cliff Curtis, Raymond Cruz, Noel Gugliemi, Dr. Dre, Peter Greene, Nick Chinlund, Charlotte Ayanna, Harrin Yulin, Tom Berenger, Raymond J. Barry, Macy Gray ja Snoop Dogg
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Training Day on Denzel Washingtonin tähdittämä rikoselokuva, mikä lähti liikkeelle David Ayerin käsikirjoituksesta. Ayer oli jo työstämässä filmin tarinaa, kun hän kiehtoutui Los Angelesissa jengejä vastaan taistelevasta CRASH-poliisiyksiköstä, joka oli paljastunut korruptoituneeksi ja jengien kanssa yhteistyötä tekeväksi. Tämä muokkasi tekstin lopulliseen muotoonsa, minkä pohjalta ohjaaja Antoine Fuqua aloitti kuvaukset kesällä 2000. Leffaa jopa saatiin kuvattua oikeilla jengikaduilla Los Angelesissa, mihin jengit eivät olleet aiemmin antaneet lupaa. Lopulta Training Day sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai kaksi Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse olin tiennyt Training Daysta jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen ja samalla myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Huumepoliisiksi pyrkivä Jake Hoyt määrätään etsivä Alonzo Harrisin arvioitavaksi. Koulutuspäivänään Jake joutuu kohtaamaan kaikenlaista ja hänen käsityksensä koko työstä alkaa vähitellen muuttua.

Elokuvasta Oscar-ehdokkuuden saanut Ethan Hawke näyttelee konstaapeli Jake Hoytia, joka on innokkaasti siirtymässä huumepoliisin hommiin, uskoen voivansa tehdä sankaritekoja ja parantaa Los Angelesia. Jo ensimmäisen vartin aikana Jake saa kuitenkin huomata olleensa aivan liian sinisilmäinen. Koulutuspäivänsä aikana hahmo alkaakin kokea suurta muutosta ja on mielenkiintoista seurata, kun naiivista keltanokasta alkaa kuoriutua katu-uskottavampi kyttä.

     Hawke on erittäin hyvä roolissaan, mutta jää lopulta täysin Denzel Washingtonin varjoon, joka on elokuvan todellinen tähti. Washington voitti Oscar-palkinnon roolityöstään etsivä Alonzo Harrisina ja täysin ansaitusti. Washington huokuu karismaa eksentrisenä huumekyttänä, joka ei todellakaan tee asioita ohjekirjan mukaisesti. Hän on hauska, uhkaava, viihdyttävä ja karmiva, luoden hahmon, jota on aivan mahtavaa seurata elokuvassa, mutta jollaista ei koskaan haluaisi tavata tosielämässä. Olisikin kiinnostavaa tietää, kuinka iso osa Alonzosta oli käsikirjoituksessa ja kuinka paljon Washington improvisoi mukaan. Hän valtaa elokuvan itselleen heti saapuessaan mukaan kuvioihin ja jo yksinään tekee filmistä vangitsevaa seurattavaa.

     Leffasta löytyy muutenkin paljon hyviä roolisuorituksia. Scott Glenn on mainio huumediilerinä ja Cliff Curtis, Raymond Cruz ja Noel Gugliemi veikeät rikoskolmikkona. Eva Mendes tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Alonzon tyttöystävänä, minkä lisäksi rap-artisti Snoop Dogg ja laulaja Macy Gray tekevät pienet roolit rikollisina.

Training Day osoittautui erinomaiseksi rikosjännäriksi, joka piti minut tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa. Nimensä mukaisesti elokuva kertoo yhden koulutuspäivän tapahtumat, mihin mahtuu kaikenlaista tappeluista ampumavälikohtauksiin ja takaa-ajoista suuriin paljastuksiin. Hienoa on, kuinka upeasti ja uskottavasti päähenkilön kehityskaari on saatu kirjoitettua. Kehitys on suuri, vaikka kaikki tapahtuukin yhden päivän aikana. Hawken ja Washingtonin kemiat kohtaavat täydellisesti ja katsojana on heti valmis hyppäämään heidän matkaansa pidättämään päihderikollisia. Mutta pian niin Jakelle kuin katsojallekin isketään esiin totuus. Kun Jake kertoo Alonzolle, miksi hän haluaa huumepoliisiksi, Alonzo nauraa tälle päin naamaa. Ei Los Angelesin rikollisuutta päihitetä leikkimällä sankaripoliisia. Poliisit tekevät kyseenalaisia ja jopa rikollisia tekoja, jotta saavat rikollisia päihitettyä ja Jaken moraali pistetään kaiken aikaa koetukselle.

Juurikin tämä moraalin tökkiminen pitkin leffaa pitää homman kutkuttavana. Yrittääkö Jake kaikesta huolimatta hoitaa hommat rehdisti ja lain mukaan, vai taipuuko hän käyttämään Alonzon arveluttavia metodeja? Poliisien ja rikollisten välistä suhdetta pohdiskellaan kiehtovasti ja iskevän lisäyksen elokuvaan tuo viime vuosien aikana yhä vain isommin uutisiin nousseet tapaukset poliisien vallan väärinkäytöstä. Korruptio on kuitenkin niin syvälle uppoutunut, että katsoja alkaa vähemmästäkin pohtimaan, mitä asialle voi edes tehdä, jos lainvalvojat ovat pahoja? Kuka pistää heidät vastuuseen teoistaan? Jännitettä pääkaksikon välillä rakennetaan vakuuttavasti, kunnes kaikki eskaloituu erittäin tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa.

Ohjaaja Antoine Fuqua rakentaa loistokkaasti tunnelmaa, kasvattaen jännitettä vähitellen. Fuqua syventyy hienosti rikollisiin henkiin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Käsikirjoituksesta vastaava David Ayer saattaa tehdä tässä uransa parasta työtä, sillä tämän jälkeen hänen filmografiaansa on kuulunut aikamoisia epäonnistumisia (köh, vuoden 2016 Suicide Squad, köh). Teknisestikin Training Day on onnistunut. Kuvaus on tyylikästä, mitä tukee oiva valaisu etenkin loppuleffassa. Värimaailmakin on oivallisesti tyylitelty. Lavasteet ovat hienot, kuten myös asut. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tuovat oman panoksensa leffan tunnelmaan.

Yhteenveto: Training Day on loistokas rikosjännäri, joka saa pelkän yhden päivän tapahtumista kerrottua vaikuttavan tarinan. Ethan Hawke ja Denzel Washington ovat nappivalinnat rooleihinsa keltanokkapoliisiksi ja konkarikytäksi, joiden ajatusmaailmat ja moraalit kohtaavat useasti koulutuspäivän aikana. Molemmat hahmot ovat kiinnostavia ja näyttelijöiden kemiat osuvat täysillä yhteen. Washington ehdottomasti ansaitsi Oscar-pystinsä. Elokuva pitää todella tiukasti mukanaan, tarjoten oivaa huumoria, sekä jännittäviä vaaratilanteita sopivassa suhteessa. Meno käy kaiken aikaa tiivistunnelmaisemmaksi, kunnes kaikki eskaloituu väkevässä lopetuksessa. Antoine Fuquan ohjaus on lahjakasta ja David Ayerin käsikirjoitus yllättävänkin hyvä. Kaiken kaikkiaan Training Day on kova teos, joka toimii täysillä yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Training Day, 2001, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Outlaw Productions, WV Films II

Arvostelu: Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013)

OLYMPOS ON VALLOITETTU

OLYMPUS HAS FALLEN

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Rick Yune, Dylan Dermott, Melissa Leo, Robert Forster, Finley Jacobsen, Radha Mithcell ja Ashley Judd
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Olympus Has Fallen, eli suomalaisittain Olympos on valloitettu on Antoine Fuquan ohjaama toimintaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle ensikertalaiskäsikirjoittajapari Creighton Rothenbergerin ja Katrin Benediktin ideasta, mistä he työstivät tekstin. Millennium Films kiinnostui tarinasta ja alkoi tekemään filmiä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja lopulta Olympos on valloitettu sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2013. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai hyvin keskinkertaisia arvosteluja. Itse en ole katsonut koko leffaa aiemmin, vaikka olen sen katselua pohtinut viime vuosien aikana useaan otteeseen - etenkin kun elokuva sai jatko-osan London Has Fallen vuonna 2016. Vasta nyt kun sarja on saamassa kolmannen osansa Angel Has Fallen (2019), päätin vihdoin katsoa aiemmat osat läpi. Olympos on valloitettu löytyikin kätevästi Netflixistä, mistä vilkaisin sen eräänä kesäiltana.

Valkoinen talo joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja Yhdysvaltain presidentti otetaan panttivangiksi. Erikoisagentti Mike Banning onnistuu livahtamaan miehitettyyn Valkoiseen taloon ja aloittaa yhden miehen sotansa terroristeja vastaan.

Pääroolissa Mike Banningina nähdään mm. 300-leffasta (2006) tuttu Gerard Butler. Butler ei ole koskaan onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan draamarooleissa, mutta tällaiseen filmiin hän istuu täydellisesti. Hän on uskottava taitavana erikoisagenttina, jolle ei todellakaan kannata ryttyillä. Mike on huippuluokan taistelija, jolla on loistava päättelykyky ja nopeat refleksit. Lisäksi hän osaa olla myös huvittava ja pidettävä luonne. Katsojana kannustaakin Mikea läpi leffan päihittämään pahikset ja pelastamaan presidentin.
     Yhdysvaltain presidentti Asheria taas näyttelee Aaron Eckhart, joka sopii passelisti osaansa. Eckhart ei erityisemmin pääse näyttämään taitojaan, mutta osoittaa olevansa hyvä arvohenkilön roolissa. Lisäksi tärkeitä hahmoja presidentin ympärillä ovat puhemies Trumbull (aina mahtava Morgan Freeman), salaisen palvelun johtaja Jacobs (Angela Bassett), kenraali Clegg (Robert Forster), ja puolustusministeri McMillan (Melissa Leo). Presidentin poikaa esittää Finley Jacobsen ja vaimoa Ashley Judd, kun taas Radha Mitchell näyttelee Miken tyttöystävää, sairaanhoitaja Leahia. Näyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta vaikka Freeman onkin aina erinomainen, eivät hänen lahjansa pääse kunnolla esille filmin aikana.
     Tarinan roisto on Rick Yunen näyttelemä Kang Yeonsak, joka on leffan heikoin lenkki. Yunelle eivät pahisroolit ole haaste, vaan hänet on nähty esimerkiksi James Bond -elokuvassa Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002). Hän on siis hyvä valinta rooliin, mutta hänen hahmonsa on vain tylsä ja turhan geneerinen vihulainen. Kangista puhutaan kuin hän olisi yksi vaarallisimmista roistoista, mutta hän ei koskaan herätä uhkaavuuden tunnetta katsojassa. Onkin harmillista, että mainio Mike saa vastaansa näin lattean ja mitäänsanomattoman rikollisen.

Huomattavasti paremman antagonistin kera koko Olympos on valloitettu olisi parempi elokuva. Jo tällaisenaan se osoittautui kuitenkin oikein passeliksi, viihdyttäväksi ja yllättävänkin brutaaliksi toimintaleffaksi. En tiedä miksi, mutta odotin elokuvan olevan paljon kesympi toiminnan saralla ja siksi koin iloisena yllätyksenä, että kun ammuskelu alkaa, veri todella roiskuu, eikä katsojaa siinä mielessä säästellä. Mihinkään K18-mässäilyyn ei kuitenkaan mennä, mutta elokuva on kyllä K16-ikärajansa ansainnut. Kun hyökkäys Valkoiseen taloon alkaa, monilla katsojilla saattaa jopa leuka loksahtaa auki, kun tappaminen onkin niin hurjan väkivaltaisesti toteutettu. Jotkut saattavat pistää siinä kohtaa leffan pois, mutta toiminnannälkäiset (kuten minä) lähinnä odottavat vesi kielellä, mitä loppuleffassa tapahtuu.

Kelpo aloituksen ja esittelyjen jälkeen loppuleffa onkin sitten mukaansatempaavaa ja tiivistunnelmaista meininkiä, kun Mike hiippailee ympäri Valkoista taloa ja napsii vastustajia yksi kerrallaan pois pelistä, toivoen, että hänen toimensa jäävät huomaamatta Kangilta. Toisaalla Mikelle radion kautta ohjeita antavat Morgan Freemanin ja Angela Bassettin hahmot tuovat toimivan lisänsä, ja vajaan kahden tunnin kestossaan kyseessä on napakka paketti. Erityisen jännittäviä hetkiä ei mukana ole, sillä Mike on paikoitellen jopa turhan ylivoimainen vastus roistoille. Läpi leffan mietinkin, kuinka tavanomaista on, että pahikset ovat paljon tehokkaampia taistelijoita kuin nimettömät agentit ja turvamiehet, joiden pitäisi olla alansa parhaimmistoa suojellessaan itse presidenttiä, mutta sitten pääsankari on tottakai paljon tehokkaampi kun roistot. Tällaisia toimintarainoille tuttuja piirteitä elokuvasta löytyy paljon. Jos leffa ei olisi näin brutaali, se katoaisi nopeasti muiden 2000-luvun massatoimintaleffojen joukkoon, mutta tällaisena se erottuu hieman edukseen - vaikka nykyään elokuva muistetaan lähinnä siitä, että sen juoni on lähes täysin sama kuin samana vuonna ilmestyneellä White House Downilla (2013).

Elokuvan toimivuudesta voi kiittää ohjaaja Antoine Fuquaa, joka onnistuu rakentamaan koukuttavaa tunnelmaa ja joka selvästi tietää, mitä haluaa toimintakohtauksilta. Silti täytyy tosin kritisoida hieman nyrkkitappeluiden leikkausta, sillä ne ovat paikoitellen kömpelösti pistetty kasaan. Näyttelijöiden iskuista yritetään tehdä hurjempia nopealla leikkauksella, mutta itselleni se näyttäytyy enemmän liian heppoisesti koreografioidun stunt-työn peittelynä. Käsikirjoituksesta vastaavat tosiaan Katrin Benedikt ja Creighton Rothenberger, jotka saavat luotua mielenkiintoisen asetelman ja sinne toimivan päähenkilön, mutta roisto jää valitettavan kehnoksi. Kuvaus on suurimmaksi osaksi oivallista ja vaikka muutamat tappelut ovatkin tökerösti leikattuja, on mukana paljon hyvää editointia. Kohtaukset ovat hyvin kasatut ja kohtauksesta toiseen siirtyminen sujuu pääasiassa mainiosti. Valkoisen talon lavasteet ovat tyylikkäästi toteutetut. Efektitiimille täytyy nostaa hattua siitä, että elokuva kuvattiin Louisianassa ja koko Washington täytyi luoda digitaalisesti. Kaupunkikuvat ovat näyttävästi luotuja ja uskottavia, mutta leffaan mahtuu myös kehnompia tehosteita, kuten digilentokoneet ja -helikopterit. Äänimaailma on iskevästi rakennettu aseiden räiskinnästä, räjähdyksistä ja nyrkiniskuista Trevor Morrisin tunnelmaa lisääviin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Olympos on valloitettu on mainio toimintaleffa, missä Gerard Butler pistää parastaan huipputehokkaana agenttina. Butler kantaa leffaa taidokkaasti harteillaan ja vaikkei hän ole kaksinen draamanäyttelijä, tällaiseen osaan hän sopii kuin nenä päähän. Muutkin näyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta harmillisesti filmin roisto, Rick Yunen näyttelemä Kang Yeonsak tuottaa pettymyksen tylsyydellään. Filmin tunnelma on kuitenkin oivallisesti rakennettu ja toiminta on yllättävän brutaalia. Leikkauksessa nyrkkitappelut ovat vain harmillisesti muuttuneet aikamoiseksi silpuksi. Elokuva pitää hyvin otteessaan koko parin tunnin kestonsa ajan Antoine Fuquan hyvän ohjauksen ansiosta. Digitehosteiden taso vaihtelee läpi leffan. Helikopterit ovat selvästi tietokoneella toteutettuja, mutta sitten taas digi-Washington on hienosti luotu. Suosittelen Olympos on valloitettua lämpimästi toimintaelokuvien faneille, jotka haluavat nähdä väkivaltaista ammuskelua ja turpaanvetoa ilman yliluonnollisuuksia. Ja jos pähkäilet, kannattaako samanlaisesta tarinasta katsoa mieluummin tämä vai White House Down, on Olympos on valloitettu mielestäni parempi filmi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Olympus Has Fallen, 2013, Millennium Films, Nu Image, G-BASE, Caffeination, FortyFour Studios, West Coast Film Partners

Arvostelu: The Equalizer 2 (2018)

THE EQUALIZER 2

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Ashton Sanders, Melissa Leo, Pedro Pascal, Bill Pullman, Orson Bean, Garrett Golden, Adam Karst ja Kazy Tauginas
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Kutsukaa McCall -televisiosarjaan (The Equalizer - 1985-1989) perustuva elokuva The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014) oli pieni hitti, joten tekijät päättivät tehdä jatkoa. Jo ennen ensimmäisen osan ilmestymistä Sony Pictures- ja Escape Artists -yhtiöt suunnittelivat jatkoa, mutta ohjaaja Antoine Fuqua oli sitä mieltä, että hän tekisi toisen osan vain, jos päätähti Denzel Washington ja katsojat haluaisivat tarinan jatkuvan. Lopulta Fuqua ja Washington suostuivat tekemään toisenkin elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2017. The Equalizer 2 sai ensi-iltansa kesällä 2018 ja se tuotti edeltäjänsä tavoin tarpeeksi hyvin, jotta sitä voi kutsua menestykseksi. Leffa ei kuitenkaan saanut kummoista vastaanottoa kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin. Olin suunnitellut katsovani ja arvostelevani sarjan molemmat osat viime vuonna, mutta jostain syystä se ei toteutunutkaan. Kun The Equalizer 2 oli vihdoin ilmestynyt vuokrattavaksi, katsoin ensimmäisen osan uudestaan ja koska pidin siitä todella paljon, hankin jatko-osan pari päivää myöhemmin Blockbusterista ja katsoin sen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Equalizer - oikeuden puolustaja!

Robert McCall on ryhtynyt kuskiksi ja yrittää samalla auttaa hädässä olevia ihmisiä. Hän joutuu kuitenkin kohtaamaan menneisyytensä, kun hänelle läheinen henkilö tapetaan.

Denzel Washington palaa Robert McCallin rooliin, mikä oli aikamoinen yllätys, sillä tätä ennen Washington ei ollut tehnyt jatko-osaa millekään elokuvalleen, eikä ole siis näytellyt samaa hahmoa kahta kertaa! Tähän osaan hän sopii yhä erinomaisesti ja onkin hienoa jälleen hypätä Robertin mukaan, kun tämä muuttaa näkemiään vääryyksiä maailmassa. Robertista on tullut jonkin sortin naamiokostaja, sillä päivisin hän elää tavallista elämää kuskaten ihmisiä paikasta toiseen ja yöllä hän lähtee hakkaamaan roistoja. Naamiota Robert ei tosin käytä, joten kai hän on vain kostaja.
     Edellisestä leffasta tutut Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman) tekevät myös paluun. Susan on huomattavasti tärkeämmässä roolissa kuin edellisessä osassa, mutta Brian jää edelleen aika taustalle, mikä on harmi, sillä Avaruusboltseista (Spaceballs - 1987) tuttua Pullmania näkisi mielellään enemmänkin. Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta onnistuvat edellistä osaa paremmin tuomaan kunnon lisän tarinaan.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään Susanin työpari Dave (Pedro Pascal), sekä Robertin naapurustossa asuva nuori poika Miles (Ashton Sanders), joka on siinä mielessä samanlainen hahmo kuin edellisen osan Chloë Grace Moretzin näyttelemä Teri, että molemmat ovat huonoilla poluilla kulkevia nuoria, joita Robert yrittää sysätä parempaan suuntaan.

The Equalizer 2 on ihan menevä filmi yksinään, mutta The Equalizer - oikeuden puolustajan jatko-osana se tuottaa pettymyksen. Elokuvasta ei löydy lainkaan sitä samaa koukuttavaa jännittävyyttä kuin edellisestä osasta, eikä sen tarina ole läheskään yhtä mielenkiintoinen. Ensimmäinen osa käytti alussa erinomaisesti aikansa esitelläkseen Robertin ja näyttääkseen, kuinka hänelle kehkeytyy halu suojella Teriä, jolloin Terin joutuessa sairaalaan, katsoja lähtee vihaisena kostoreissulle Robertin kanssa. Vaikka tässäkin Robertilla on kostettavaa, ei siihen ole löydetty samaa painoarvoa, mikä tekisi tarinasta läheskään yhtä vakuuttavan. The Equalizer 2:lla tuntuu myös kestävän todella kauan käynnistyä. Ensimmäinen puolisko käyttää kyllä aikaansa kostotarinan pohjustamiseen, mutta samalla se käyttää ihan liikaa aikaa näyttääkseen Robertin uuden elämän kulkua. Onhan se mukava nähdä, mitä Robert tekee nykyään, mutta filmi kokee pakottavaa tarvetta keskittyä hänen asiakkaisiinsa enemmän kuin katsojaa kiinnostaisi. Etenkin vanha Samuel (Orson Bean) taulupakkomielteensä kanssa on erittäin tylsä lisäys. Elokuvan vahvin puoli on selvästi Robertin ja Milesin välille syntyvä isä-poika -henkinen suhde. Kaksikon kohtaukset ovat parhaimmillaan erittäin mainioita ja suhdetta syvennetään läpi leffan paremmin kuin edellisessä osassa Robertin ja Terin välillä, kun Teri lähestulkoon katosi koko loppuelokuvasta jouduttuaan sairaalaan.

Kyseessä on huomattavasti selkeämpi toimintaelokuva kuin edeltäjänsä. Leffa ei malta rakentaa jännitettään, sillä se haluaa vain päästä räiskinnän ja mäiskinnän kimppuun. Toimintapuolelta löytyy tässäkin onnistuneita kohtauksia, mutta harmillisesti lopputaistelu jättää toivomisen varaa. Taistelun lokaatio on veikeä idea, mutta tarinan pahikset ovat niin tylsiä ja mitäänsanomattomia tapauksia, ettei taistelu jaksa erityisemmin innostaa. Siitä, kuten muustakin filmistä, löytyy hyvät hetkensä, mutta lopputulos jää aika keskinkertaiseksi, eikä elokuva saavuta lainkaan ensimmäisen osan todella hyvää tasoa.

Elokuvan tuottamaa pettymystä korostaa se, että ohjaajana toimii edelleen Antoine Fuqua, joka ei löydä samaa iskua kuin edellisessä osassa. The Equalizer 2 ei tunnu samalla lailla intohimoprojektilta kuin ensimmäinen osa, vaan Fuqua vaikuttaa tehneen leffan hieman siihen suuntaan. Richard Wenkin käsikirjoituskaan ei ole yhtä toimiva ja hänen kirjoittama roistokäänteensä on aivan liian laiska tähän filmiin. Elokuva on kuitenkin taidokkaasti kuvattu suurimmaksi osaksi (mukana on yksi häikäisevän upea kuva kesken toimintakohtausta autossa), eikä tekniseltä puolelta erityisemmin mitään haukuttavaa löydy, jos ei lasketa sitä, että leikkauksessa olisi voinut karsia turhia pois (köh kaikki Samuelia koskeva köh!). Äänimaailmassa on tehty hienoja juttuja etenkin lopputaistelun aikana, mutta tässäkään leffassa Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse esille.

Yhteenveto: The Equalizer 2 on harmillinen pettymys erittäin mainion The Equalizer - oikeuden puolustajan jälkeen. Elokuvasta löytyy todella hyvä ihmissuhde Robertin ja uuden Miles-nuorukaisen väliltä, mutta kaikki muu leffassa on aika keskinkertaista ja unohdettavaa kamaa. Toimintakohtauksista löytyy hetkensä, mutta kun leffa ei tee yhtä hyvää työtä pohjustuksen kanssa kuin edellinen osa, eivät tappelut nappaa mukaansa tai pistä jännittämään. Varsinkin lopputaistelu on yllättävän innotonta ammuskelua. Elokuvaan on myös tungettu liikaa tavaraa ja etenkin vanhan Samuelin juonikuvio taulunsa kanssa kuuluisi poistettuihin kohtauksiin kaikessa turhuudessaan. Lisäksi tarinalla kestää aivan liian kauan käynnistyä. Denzel Washington on edelleen todella mainio Robert McCallina ja Ashton Sanders on oiva valinta nuoren Milesin rooliin, mutta muuten näyttelijät eivät oikein vakuuta. On vaikea uskoa, että ohjaajana toimii yhä Antoine Fuqua, sillä elokuva on huomattavasti keskinkertaisemmin toteutettu kuin edeltäjänsä. Jos pidit The Equalizer - oikeuden puolustajasta, voi The Equalizer 2:nkin katsoa sujuvasti, mutta eipä siitä jää paljoa mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Equalizer 2, 2018, Columbia Pictures Corporation, Escape Artists, Fuqua Films, Lonetree Entertainment, Mace Neufeld Productions, Sony Pictures Entertainment, ZHIV Productions

Yhteistyössä:

Arvostelu: The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014)

THE EQUALIZER - OIKEUDEN PUOLUSTAJA

THE EQUALIZER

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Marton Csokas, Chloë Grace Moretz, Johnny Skourtis, David Harbour, David Meunier, Melissa Leo, Bill Pullman, Haley Bennett ja Vladimir Kulich
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

The Equalizer - oikeuden puolustaja on Denzel Washingtonin tähdittämä toimintaelokuva, mikä pohjautuu kasaritelevisiosarjaan Kutsukaa McCall (The Equalizer - 1985-1989). Vuonna 2010 ilmoitettiin, että Russell Crowe olisi kiinnostunut näyttelemään pääosaa sarjaan perustuvassa elokuvassa, mutta 2011 hänet vaihdettiin Washingtoniin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2013 ja lopulta The Equalizer - oikeuden puolustaja sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2014 (Suomeen leffa saapui vasta syksyllä). Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot, mutta oli kuitenkin aikamoinen hitti. Itse näin leffan muistaakseni vuonna 2015 isäni kanssa, mutta katsoimme sen yöllä ja nukahdin parissa kohtaa, joten en muista filmistä lähes mitään. Olen välillä pohtinut katsovani elokuvan kunnolla uudestaan ja kun ilmoitettiin, että leffa saisi jatkoa, ajattelin toteuttaa tämän. Tästä huolimatta en katsonut elokuvaa ennen The Equalizer 2:n (2018) ilmestymistä teattereihin ja päätin lopulta odottaa, että jatko-osa saapuisi vuokralle, jotta voisin katsoa molemmat rauhassa kotona. Kun The Equalizer 2 ilmestyi vuokrattavaksi, lainasin isältäni ensimmäisen osan ja katsoin sen eräänä aamuna uudestaan... tai noh, ensimmäistä kertaa kokonaan.

Yksinäinen kodintarvikeliikkeen työntekijä Robert McCall käy iltaisin kuppilassa, missä hän tutustuu nuoreen prostituoituun tyttöön, Teriin. Kun Teri eräänä yönä hakataan henkihieveriin, Robert päättää kostaa tämän tekijöille. Samalla hän päätyy kuitenkin häiritsemään venäläisen rikollisjengin hommia, joka ottaa Robertin kohteekseen.

Robert McCall (Denzel Washington) vaikuttaa nopeasti vilkaistuna täysin normaalilta hepulta, joka käy hyvin tavallisessa paikassa töissä ja viettää illat lukien kirjaa ja juoden teetä kahvilassa. Kuitenkin kun häntä katsoo pidempään, voi huomata, että Robert piilottelee jotain ja ettei hän todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikutti. Kyseessä on todella kiehtova päähenkilö, jonka taustoja avataan mielenkiintoisesti läpi leffan. Parasta hahmossa kuitenkin on, että häntä on saatu näyttelemään Denzel Washington, joka on erinomainen valinta rooliin. Washington onnistuu olemaan kylmä kostaja, kuten myös täysin tavallinen heppu ja saa nämä kaksi täysin erilaista persoonaa tuntumaan samalta hahmolta. Washington osoittaa lahjakkuutensa useaan otteeseen filmin aikana ja lopulta on vaikea kuvitella ketään muuta hahmoksi.
     Nuorta prostituoitua, Teriä, jonka Robert ottaa suojelukseensa, esittää Chloë Grace Moretz. Itse olen aina pitänyt Moretzia lahjakkaana nuorena näyttelijänä. Jopa kehnommissa elokuvissa Moretz onnistuu vakuuttamaan. Tässä hän omaksuu rikkinäisen nuoren tytön roolin täydellisesti. Robertin tavoin Teriäkin selvästi vaivaa vaikea menneisyys, jota hän yrittää piilottaa käyttäytymisellään. Ainoa harmi Moretzin kohdalla on, että kun hänet on mukiloitu sairaalakuntoon, häntä hädintuskin enää nähdään elokuvassa.
     Elokuvan roistoina nähdään venäläisen rikollisjengin jäseniä, jotka ovat hyvin tyypillisiä Hollywood-toimintafilmin kuvauksia venäläisistä rikollisista. David Meunier esittää Slavia, joka kauppaa nuoria tyttöjä, kuten Teri. Marton Csokas näyttelee Nikolai Itchenkoa, vaarallista miestä, joka lähetetään hoitelemaan Robert. Vladimir Kulich taas esittää takapirua, herra Pushkiniä. Kaikki kolme sopivat hyvin rooleihinsa ja ajavat asiansa elokuvassa. Etenkin Csokas tekee vaikutuksen häijynä tappajana.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Robertin työkaveri Ralphie (Johnny Skourtis), Robertille tietoa rikollisista tarjoavat Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman), sekä korruptoitunut etsivä Masters (David Harbour). Ralphielle on jostain syystä päätetty kirjoittaa yllättävänkin iso juonikuvio. Lopulta sen merkityksen elokuvan päätarinan kanssa ymmärtää, mutta aluksi se tuntuu hieman tarpeettomalta lisäykseltä.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisen kerran kun näin The Equalizer - oikeuden puolustajan, katsoin sitä keskellä yötä ja nukahtelin vähän väliä. Niinpä nyt kun katsoin sen uudestaan, tuntui kuin katsoisin filmiä ensi kertaa, sillä muistin siitä loppupeleissä hyvin vähän. Lähes kaikki ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tuli siis minulle enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Yksi isoimmista yllätyksistä itselleni oli, ettei kyseessä niinkään ole puhdas toimintaleffa, vaan enemmänkin jännäri, trilleri jolla kestää aikaa rakentaa tunnelmaansa ja hahmojaan. Toimintaa on yllättävänkin vähän ja taistelut on ripoteltu maltillisesti, jotta niissä olisi enemmän painoarvoa. Tämä oli mielestäni vain positiivinen yllätys, sillä jostain syystä minulla oli käsitys, että elokuva olisi vain sitä, kun Robert tunkeutuu erilaisiin venäläisten rikollisten piilopaikkoihin ja ampuisi kaikki. Elokuva onnistui tarjoamaan huomattavasti enemmän. Itse asiassa Robert ei oikeastaan edes ammu ihmisiä; hän pitelee asetta lähinnä uhkaillakseen. Tappamiseen hän tuntuu käyttävän kaikkea muuta, mitä käteensä saa tappelun aikana, mikä johtaa todella kekseliäisiin kuolemiin. Eräässä kohtauksessa Robert esimerkiksi murskaa roiston niskan kirjalla.

Yksi parhaimmista asioista elokuvassa on erikoinen suhde, mikä Robertin ja Terin välille luodaan. Alun kohtaukset, joissa kaksikko alkaa oikeasti tutustumaan toisiinsa kahvilassa, muuttuvat yllättävänkin koskettaviksi. Kohtaukset onnistuvat luomaan vahvan siteen hahmojen välille, jolloin kun Terille käy huonosti, on tämä täydellisesti rakennettu motivaatio Robertille lähteä kostamaan. Jos alkupää hätiköisi esitellessään hahmoja, olisi leffa luultavasti aika tylsä ja keskinkertainen, mutta nyt kun alkuun on panostettu huolellisesti, katsoja imaistaan hyvin mukaan, eikä toimintakohtauksien vähäinen määräkään haittaa, sillä tarina on niin hyvä. The Equalizer - oikeuden puolustajasta löytyy pieniä ongelmia, kuten sivujuonet, joilla on kyllä selkeä paikkansa kokonaisuudessa, mutta jotka vievät hieman liikaakin aikaa. Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja vartti, ja siitä saisi leikattua pienesti pois, jotta kokonaisuus olisi tiiviimpi ja ytimekkäämpi paketti. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin erittäin mainio filmi.

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka ohjasi Washingtonia aiemmin elokuvassa Training Day (2001), mistä Washington nappasi itselleen parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Fuqua on todella taidokas tekijä, joka osaa luoda tunnelmaa hyvin, eikä hyppää suoraan pelkkään mäiskeeseen. Hän myös käsittelee toimintakohtauksia onnistuneesti, eikä luota sekaviin leikkauksiin, jolloin katsoja lähinnä hämmentyy siitä, mitä tapahtuu. Filmi on muutenkin taidokkaasti leikattu, vaikka kokonaiskestoa voisikin hieman lyhentää. Tiivistämisen olisi voinut tehdä myös jo käsikirjoitusvaiheessa. Richard Wenkin teksti on sujuvaa, mutta hän olisi voinut esimerkiksi pienentää Ralphien merkittävyyttä tarinassa. Visuaalisesti The Equalizer - oikeuden puolustaja on hieno. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet oivaa työtä. Äänimaailma on muuten hyvin rakennettu, mutta Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse lainkaan esille.

Yhteenveto: The Equalizer - oikeuden puolustaja on erittäin mainio jännitysfilmi, mikä onnistuu olemaan paljon enemmän kuin tavallinen 2000-luvun kertakäyttötoiminta. Tämä johtuu pääasiassa Antoine Fuquan loistavasta ja rauhallisesta ohjaustavasta, kun hän pyrkii rakentamaan päähenkilöään ja tunnelmaansa, eikä vain pistä heti mäiskettä käyntiin. Toimintaakin löytyy, muttei erityisen suuressa määrin. Toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, Robertin hyödyntäessä lähes kaikkea muuta aseina kuin itse aseita. Robertia esittävä Denzel Washington on tietty elokuvan kantava voima ja fantastinen valinta päärooliin. Myös Marton Csokas ja Chloë Grace Moretz tekevät mainiot roolityöt, vaikka jälkimmäinen katoaa aika tönkösti elokuvasta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Paikoitellen elokuvan yli kaksituntinen kesto tuntuu liian pitkältä, kun hieman tarpeettomilta vaikuttavat sivujuonet saavat vähän liikaakin tilaa. Kokonaisuudessaan leffa pitää kuitenkin todella hyvin otteessaan ja suosittelenkin The Equalizer - oikeuden puolustajaa vanhempien toimintafilmien ystäville. Jos tarvitset jatkuvaa räiskimistä, ei leffa välttämättä sovi sinulle, mutta koukuttavaa jännitysnäytelmää etsiville tämä tarjoaa paljonkin. Saa nähdä, pääseekö The Equalizer 2 samalle tasolle...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Equalizer, 2014, Columbia Pictures Corporation, LStar Capital, Village Roadshow Pictures, Escape Artists, ZHIV Productions, Mace Neufeld Productions, Lonetree Entertainment

Arvostelu: The Magnificent Seven (2016)

THE MAGNIFICENT SEVEN (2016)

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Vincent D'Onofrio, Byung-hun Lee, Manuel Garcia-Rulfo, Martin Sensmeier, Haley Bennett ja Peter Sarsgaard
Genre: western, toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

The Magnificent Seven on uusintaversio samannimisestä elokuvasta vuodelta 1960, joka taas perustuu elokuvaan Shichinin no samurai (1954), eli suomalaisittain Seitsemän samuraita. Kumpaakaan aiempaa elokuvaa en ole nähnyt, mutta tiedän kyseessä olevan kaksi enemmän tai vähemmän ylistettyä klassikkoa, jotka todellisten elokuvaharrastajien kuuluisi nähdä ainakin kerran elämässään. Sen sijaan päädyin katsomaan tämän uuden version, joka ilmestyi jo viikkoja sitten, mutta jota en saanut aikaiseksi katsottua. Lehdistönäytöksiin en ehtinyt, mutta syyslomamaanantaina oli vihdoin aikaa käydä vilkaisemassa kyseinen westernpätkä. Odotukset olivat omalla tavallaan korkeat, mutta lähinnä kahden päätähden, etenkin Chris Prattin takia. Siinä ohessa länkkäriteemakin menisi helposti.

1800-luvun lopussa pahan Boguen pitäessä pientä Rose Creek -kaupunkia vallassaan, seitsemän miestä saapuu päihittämään Boguen.

Tämän elokuvan "seitsemän rohkeaa miestä" ovat aika hätäisesti kasattu jengi. Porukan johtoasemassa on haastemies Sam Chisolm, jota näyttelee Denzel Washington. Washington ei tunnu hirveästi isomman luokan elokuvia tekevän tällä hetkellä ja onkin hienoa nähdä hänet vihdoin valkokankaalla. Tuttuun tapaansa Washington suoriutuu roolistaan oivallisesti ja sopii johtohahmoksi täydellisesti.
     Guardians of the Galaxylla (2014) minut vakuuttanut Chris Pratt näyttää jälleen, että hänet on luotu näyttelijäksi. Prattilta löytyy todella paljon karismaa ja itsevarmuutta, ja hän suoriutuu tässäkin elokuvassa mallikkaasti roolistaan. Hän näyttelee korttitemppuja tekevää Faradayta, joka on myös erittäin hyvä ampumaan ja heittämään hyviä heittoja muille hahmoille.
     Ethan Hawke näyttelee jonkin sortin legendaa, Goodnight Robicheauxia, joka tuntuu olevan taidoiltaan heikompi kuin mitä hänestä kerrotut jutut antavat ymmärtää. Goodnightin hahmosta ei oikein saa kunnon otetta, mutta Hawke on tehnyt parhaansa näyttelemisessään. Goodnightin apurina toimii tiimin neljäs jäsen, Byung-hun Leen näyttelemä Billy Rocks, joka on kova poika veitsiensä kanssa. Omasta mielestäni ainakin Billy oli mielenkiintoisempi kuin itse Goodnight. Pitäisiköhän sitä muuttaa oma nimi näin suomalaisittain, että olisin "Hyvääyötä"...
     Tiimiin kuuluvat myös Vincent D'Onofrion näyttelemä Jack Horne, isokokoinen mies, jota muut vertaavat välillä karhuun ja joka puhuu hieman hassusti; Martin Sensmeierin esittämä paikoitellen-hieman-stereotypinen intiaani Red Harvest, joka on hiljainen, mutta tappava kaveri; sekä Manuel Garcia-Rulfon näyttelemä meksikolainen Vasquez, joka lähinnä tuntuu vain roikkuvan porukan mukana, eikä hänen mukanaoloaan välillä edes muista.
     The Magnificent Seven -porukan kokoamisen aloittaa häiritsevän paljon Jennifer Lawrencelta näyttävän Haley Bennettin esittämä rouva Emma Cullen, joka haluaa saada kostetuksi miehensä kuoleman, jonka Boguen joukot olivat aiheuttaneet. Tämä on lyhyen ajan sisällä toinen kerta, kun näen Bennettin elokuvassa ja tähän mennessä hän on vaikuttanut lupaavalta näyttelijältä. Tässä hän näyttää olevansa myös kova mimmi, jolle ei kannata ryttyillä. Emman kanssa ryhmää etsii Teddy Q (Luke Grimes), joka ei loppujen lopuksi kovin paljoa tunnu tekevän.
     Elokuvan pahista, Bogueta näyttelee Peter Sarsgaard. Aluksi minun oli erittäin vaikeaa ottaa Sarsgaardia tosissaan, sillä minulle tuli vain mieleen hänen hirveä roolisuorituksensa Green Lanternissa (2011). Onneksi hän on tässä kuitenkin ihan hyvä, vaikkei kovin ihmeellinen tai erityisen uhkaava pahis olekaan kyseessä.

Elokuvan alussa kerrotaan, kuinka Bogue ja hänen miehensä sortavat Rose Creekin kaupunkia ja kaupungin asukkaat haluavat nousta vastarintaan. Viimeinen pisara on, kun Boguen miehet polttavat kaupungin kirkon. Emma lähtee etsimään avukseen oikeita taistelijoita, jotta kaupungin kokema kurjuus loppuisi. Emma löytää Samin ja Faradayn, joiden avulla hän kokoaa joukkoon vielä viisi muuta, joista osa päätyy mukaan hieman vahingossa.

The Magnificent Sevenin juoni on erittäin yksinkertainen. Pahiksia vastaan tarvitaan taistelijoita, taistelijat haetaan ja sitten taistellaan. Ajattelin, että kun kyseessä on uusi versio ylistetystä klassikosta, niin juoni olisi jollain tapaa todella erityinen, mutta se olikin yllättävän simppeli. Elokuva kulkee todella suoraviivaisesti eteenpäin, eikä tuo katsojille minkäänlaisia käänteitä kestonsa aikana. Tavallaan olen pettynyt, mutta tavallaan mietin, tarvitseeko elokuva sen kummempia? Paikoitellen kyseessä on hieman pitkästyttävä elokuva; lähinnä silloin kun siinä avataan seitsemän päähenkilön taustoja. Kaikille ei tunnu kuitenkaan olevan kovin paljoa aikaa, eikä The Magnificent Seven -ryhmä ole nimensä mukaisesti kovinkaan "magnificent". Sitten kun vihdoin taistellaan, niin kyseessä on erittäin tyylikkään näköinen leffa, mutta sitä ennen se ei kovin paljoa nappaa mukaansa. Ilman päätähtiään ja hyvää huumoria elokuva ei varmasti toimisi edes näin kivasti. Kyseessä onkin siis vain "ihan kiva" elokuva, joka on aika tyhjentävä kokemus, kun sitä tarkemmin miettii. Hirveästi mitään syvällistä on turha hakea, eikä kovin suuria moraalisiakaan juttuja tunnu elokuvassa esiintyvän. Nopeammalla temmolla tämä toimisi paremmin ja sen voisi laskea helpoksi popcornviihteeksi, mitä tosin alkuperäinen Seitsemän samuraita ei varmasti ole. Hieman ihmettelin, miksi elokuvan ikäraja oli 16, sillä ei se mielestäni niin rajulta tuntunut. Välillä heitetään kirosanoja, mutta verta ei tunnu olevan nimeksikään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Antoine Fuqua, joka on työskennellyt Denzel Washingtonin kanssa jo kaksi kertaa aiemmin, elokuvissa Training Day (2001) ja The Equalizer (2014). Fuqualla tuntuu olevan näyttelijäohjaus ihan hallussa, mutta muuten paketti ei tunnu täysin kokonaiselta. Leikkauspöydällä olisi voinut hieman tiivistää rohkeammin. Vaikka muutamat kuvat ovatkin epätarkkoja, niin elokuva on yleisesti ottaen kuvattu erinomaisesti. Etenkin lopun taistelu on todella näyttävän näköinen. Visuaalisesti länkkärimeininki on hyvin saatu toteutettua ja siitä voi onnitella ainakin lavastus- ja puvustustiimejä. Elokuvan musiikista vastaavat Simon Franglen ja James Horner, jotka ovat luoneet oikein menevän soundtrackin elokuvalle. Äänimaailma rikastuttaa myös westerntunnelmaa.

Yhteenveto: The Magnificent Seven on valitettavasti aika lattea pätkä, mutta on siinä onneksi hyvät hetkensä, joiden ansiosta se on tasolla "ihan kiva". Westerntunnelma on hyvin saatu tehtyä ja päätähdet ovat oikein mainioita. Juoni on erittäin yksinkertainen ja oli pettymys, ettei siinä ollut minkäänlaisia käänteitä ja yllätyksiä. Lopputaistelu on hieno ja useasti elokuva onnistuu naurattamaan, mutta kovin kummoisesta pätkästä ei ole kyse. Välillä tarina tuntui laahaavan ja kävi tylsäksi. Se olisi muuten selkeä viihde-elokuva, mutta hitaalla temmollaan se ei täysin sovi siihen kategoriaan. Korkeahkon ikärajan takia odotin rajumpaa menoa ja olinkin hieman pettynyt, ettei siinä ollut mielestäni asioita, joiden takia se olisi selkeästi K16. Kovin suurta houkutusta ei tästä herännyt nähdä alkuperäistä versiota elokuvasta, mutta täytyyhän se jossain kohtaa katsoa. Jos elokuva kiinnostaa, niin kannattaahan se vilkaista, mutta ei siitä kannata elokuvalipun hintaa välttämättä pulittaa, vaan kannattaa odottaa vuokrausmahdollisuutta. Jos on ihan pakko päästä pitkästä aikaa näkemään lännenelokuva valkokankaalta, niin sitten kannattaa toki mennä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Magnificent Seven, 2016, Metro-Goldwyn-Mayer Pictures, Columbia Pictures, LStar Capital, Village Roadshow Pictures, Pin High Productions, Escape Artists, Fuqua Films