Arvostelu: Nimona (2023)

NIMONA

Ohjaus: Nick Bruno ja Troy Quane

Pääosissa: Riz Ahmed, Chloë Grace Moretz, Eugene Lee Yang, Frances Conroy, Lorraine Toussaint, Beck Bennett, Julio Torres ja Karen Ryan

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Nimona perustuu ND Stevensonin samannimiseen sarjakuvaan, jota Stevenson julkaisi aluksi Tumblrin kautta vuodesta 2012 vuoteen 2014, kunnes HarperCollins-kustantamon edustaja ehdotti hänelle, että sarjakuva julkaistaisiin fyysisenä painoksena. Pian sarjakuvan ilmestyttyä kauppojen hyllyille vuonna 2015, 20th Century Fox hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään siitä animaatioleffaa Blue Sky -yhtiönsä kautta. Kuitenkin kun vuonna 2019 Disney hankki Foxin, studio päätti viivästyttää elokuvaa alkuperäiseltä, helmikuulle 2020 suunnitellulta julkaisupäivältään. Yhä uusien viivästysten myötä ohjaajaksi valittu Patrick Osborne korvattiin Nick Brunolla ja Troy Quanella, kunnes lopulta Disney päätti helmikuussa 2021 sulkea Blue Sky -yhtiön ja keskeyttää elokuvan teon. Vuonna 2022 Annapurna-yhtiö osti elokuvan Disneyltä ja päätti viedä sen tuotannon loppuun asti. Elokuvateatterien sijaan Annapurna teki levityksestä diilin Netflixin kanssa ja nyt Nimona on saapunut Netflixin valikoimaan. Itselleni Stevensonin sarjakuva ei ollut entuudestaan tuttu, enkä ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin se oli jo ilmestynyt ja yhtäkkiä se oli yksi puhutuimmista elokuvista sosiaalisessa mediassa. Pikkuhiljaa kiinnostukseni heräsi ja päätin lopulta katsoa, mistä on oikein kyse?

Keskiaikaisessa, mutta silti futuristisessa kuningaskunnassa Ballister Boldheart ollaan juuri nimittämässä ritariksi, kun hänet lavastetaan kuningattaren murhasta. Todistaakseen syyttömyytensä ja paljastaakseen todellisen syypään, Ballister joutuu kääntymään Nimonan apuun. Nimona sattuu olemaan muodonmuuttajahirviö, joita ritarit vannovat tappavansa kuningaskuntaa suojellakseen.

Riz Ahmed ääninäyttelee Ballister Boldheartia, ritariksi pyrkivää nuortamiestä, joka, toisin kuin muut ritarit, ei kuulu siniverisiin, vaan hän on täysi tavantallaaja, joka seuraa unelmaansa. Nämä unelmat kuitenkin kariutuvat, kun seremoniassa kuningatar Valerin (Lorraine Toussaint) murhataan ja Ballister lavastetaan syylliseksi. Ballister on kelpo päähahmo, joka uskoo täysillä kuningaskuntaa vahtivan Instituution säädöksiin ja elää niiden mukaisesti. Hänen maailmankuvansa horjuu, kun hän itse joutuu Instituution jahtaamaksi. Aluksi aika puupökkelölle hahmolle on kirjoitettu toimiva kasvutarina ja katsoja kannustaa häntä etsimään todellisen syyllisen ja puhdistamaan nimensä.

     Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin sen nimikkohahmo Nimona (Chloë Grace Moretz), muodonmuuttaja, jonka kaikki, Ballister mukaan lukien, tituleeraavat hirviöksi. Nimona on räväkkä ja kapinahenkinen tyyppi, joka voi aluksi vaikuttaa ärsyttävältä, mutta joka voittaa nopeasti puolelleen. Hauska ja nasevasanainen Nimona päätyy auttamaan Ballisteria, aluksi luullen, että tämä oikeasti tappoi kuningattaren. Ensipettymyksenkin jälkeen Nimona on valmis auttamaan ritaripyrkyriä, tietäessään, millaista on, kun tuomitaan väärin perustein ja joutuu elämään ulkopuolisena hylkiönä. Jämäkkä Ballister ja veikeä Nimona muodostavat hyvän kaksikon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muita hahmoja leffassa ovat Ballisterin poikaystävä, sir Ambrosius Goldenloin (Eugene Lee Yang), ylimielinen ritari Thoddeus Sureblade (Beck Bennett), sekä Instituution Johtaja (Frances Conroy). Sivuhahmot toimivat oivallisesti menossa mukana.

Olen todella iloinen, että Nimona näki lopulta päivänvalon, vaikka Disney ei halunnut julkaista elokuvaa - siitäkin huolimatta, että se oli jo lähestulkoon valmis. Kyseessä on mahtava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa yhden lumoavimmista satumaailmoista pitkään aikaan. Nimonan maailma yhdistelee todella kiehtovasti keskiaikaista ritarimeininkiä, nykypäivän arkisia juttuja ja jopa futuristisia scifielementtejä. Yhdistelmä voi kuulostaa todella kummalliselta sekoitukselta, mutta homma toimii ihailtavan hyvin. Rakennukset ovat vanhanaikaisia, mutta silti moderneja. Katot ovat usein kuin linnojen suipot tornit. Kauppatori on keskiaikainen, mutta sen alla kiitävä metro kuin tästä päivästä. Ritarit ovat ehtoja ritareita haarniskojen ja miekkojen kanssa, mutta hevosten sijaan he matkustavat ilmassa lentävillä kiitureilla ja varsijouset ovat kuin laserpyssyjä. Elokuvan vekkuli maailma tarjoaa kohtaus toisensa perään ihasteltavaa.

Itse kertomus ei ole ihan yhtä säväyttävä kuin maailma, jossa se tapahtuu tai hahmot, jotka toimivat tarinan pelinappuloina. Se nappaa toimivasti mukaansa, muttei lähde ihan niin lentoon kuin sillä olisi potentiaalia. Ensinnäkin kuningattaren todellinen murhaaja tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Alkupäässä kerronta on myös turhan kiirehtivää ja itseltäni kesti jonkin aikaa päästä tarinaan mukaan. Sen jälkeen tempo onneksi rauhoittuu, vaikka Nimonan saapuessa meno sen kuin villiintyy. Aluksi ailahteleva filmi voittaa lopulta puolelleen. Toimintakohtaukset hyödyntävät riemastuttavan kekseliäästi nimikkohahmon muuntautumiskykyä. Aikamoiseksi godzillamaiseksi rymistelyksi äityvä huipennus voi aluksi tuntua yliampuvalta, mutta toimii lopulta vahvana finaalina. Elokuvan teemat erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, sekä hyväksynnän puutteen johtamasta syrjäytymisestä ovat voimakkaita ja onnistuneesti käsiteltyjä, tuoden loppupäässä jopa tunteikkuutta peliin.

Elokuvan animaatiojälki on todella komeaa katseltavaa. Siinä yhdistyvät tyylikkäästi lähes kaksiulotteiset, hieman piirrosmaiset hahmot ja kolmiulotteiset, toinen toistaan näyttävämmät taustat. Vaikka olen iloinen, että Nimona sai levityksen edes Netflixissä, on silti sääli, ettei elokuvaa pääse näkemään isolta kankaalta. Leffa on ilahduttavan värikäs ja siinä hyödynnetään valoja ja varjoja tyylikkäästi. Animaattorit eivät myöskään pelkää uiskennella leffan kanssa vesiin, jotka selvästi säikäyttivät Disneyn niin, että tuotanto aikoinaan pistettiin jäihin. Äänitehosteet tukevat menoa, mutta Christophe Beckin säveltämät musiikit jäävät harmillisen pienelle huomiolle, elokuvan lähinnä käyttäessä jo olemassa olevia kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä. Vaikka ne ajoittain istuvatkin Nimonan räikeään luonteeseen, olisin kaivannut vakuuttavampaa fantasiairrottelua Beckin puolelta.

Yhteenveto: Nimona on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi innostua. Kerronta on aluksi turhan kiirehtivää, mutta rytmitys onneksi rauhoittuu elokuvan edetessä, jolloin siihen pääsee helpommin mukaan. Kuningattaren murhaan liittyvät paljastukset eivät ole erityisen yllättäviä, mutta tarina pitää silti hyvin mukanaan. Leffan aikana pääsee nauramaan, jännittämään, innostumaan ja jopa herkistymään. Ennen kaikkea elokuvassa pääsee ihailemaan yhtä luovimmista fantasiamaailmoista pitkään aikaan. Keskiaikaisuutta, nykypäivää ja futuristisuutta taiturimaisesti yhdistelevä maailma on huikea paikka, enkä pistäisi pahakseni, jos sitä päästäisiin jonain päivänä tutkimaan lisää jatko-osan merkeissä. Elokuva sisältää myös todella vahvoja teemoja erilaisuudesta, sen hyväksymisestä ja hyväksymisen puutteesta. Animaatiojälki on erittäin hienoa ja itse Nimona on hahmona valloittavan veikeä. Suosittelen Nimonaa erittäin lämpimästi fantasiatarinoiden ja animaatioseikkailun ystäville. On sääli, ettei sitä pääse näkemään elokuvateatterissa isolta kankaalta, mutta on Netflix-julkaisu kuitenkin parempi kuin se, että leffa ei olisi nähnyt päivänvaloa ollenkaan. Nimonasta luopuminen pistää jälleen kerran kummastelemaan Disneyn johtajien päätöksiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nimona, 2023, Annapurna Pictures, Annapurna Animation

Arvostelu: Dark Shadows (2012)

DARK SHADOWS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Eva Green, Michelle Pfeiffer, Bella Heathcote, Jonny Lee Miller, Helena Bonham Carter, Jackie Earle Haley, Chloë Grace Moretz, Gully McGrath, Ray Shirley, William Hope, Christopher Lee ja Alice Cooper
Genre: fantasia, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Shadows perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1966 vuoteen 1971. Johnny Depp oli ollut lapsesta asti sarjan fani ja toivonut vuosia, että pääsisi joskus näyttelemään uudessa tulkinnassa sarjan pohjalta. Kun Warner Bros. hankki sarjan elokuvaoikeudet vuonna 2007, Depp suostutteli itsensä elokuvaan ja pyysi ystäväänsä Tim Burtonia ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Dark Shadows sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tuotti teatterikierroksellaan yli 240 miljoonaa dollaria, koettiin se silti pieneksi flopiksi korkean budjettinsa takia. Lisäksi kriitikot eivät lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Dark Shadowsin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Pidin elokuvaa ihan hyvänä, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Dark Shadowsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen liki kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlavuoden kunniaksi.

1700-luvulla katkera noita Angelique kiroaa bisnesperheen pojan, Barnabas Collinsin vampyyriksi. 200 vuotta myöhemmin Barnabas palaa kotiinsa Collinwoodiin, missä hän päättää palauttaa rapistuneen perheyrityksen entiseen loistoonsa. Samaan aikaan Angeliquella on häijyjä suunnitelmia Barnabasin varalle.

Kun ohjaajana toimii Tim Burton, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että eksentrisessä pääroolissa esiintyy kalpeaksi maskeerattu Johnny Depp. Depp näyttelee itse vampyyri Barnabas Collinsia, joka 200 vuoden unien jälkeen herätetään 1970-luvulle ja joka ryhtyy selvittämään, mitä hänen sukunsa bisneksille on tapahtunut. Koska Depp on kuin syntynyt tällaisiin rooleihin, on hän totta kai erinomainen valinta Barnabasiksi. Hän onnistuu tekemään hahmosta samanaikaisesti arvokkaan, koomisen ja karmivan. Vampyyristä löytyy useita puolia ja Depp tuo ne taidokkaasti esille.

     Palattuaan kotiinsa Collinwoodin kartanoon, Barnabas kohtaa itselleen täysin uusia sukulaisia ja heidän palvelijoitaan. Huushollia pyörittää Elizabeth (Michelle Pfeiffer), jolla on töykeä angsti-tytär Carolyn (Chloë Grace Moretz). Elizabethin veli Roger (Jonny Lee Miller) on tylsän arkinen, eikä häntä kiinnosta oma poikansa David (Gully McGrath), joka näkee kummia näkyjä. Tämän takia kartanossa asustaa myös Davidia tutkiva tohtori Hoffman (Helena Bonham Carter). Apulaisina toimivat myös juopotteleva talonmies Willie (Jackie Earle Haley), iäkäs rouva Johnson (Ray Shirley) ja vastikään palvelusväkeen palkattu kotiopettajatar Victoria Winters (Bella Heathcote). Kiusallisesti ylinäyttelevää Moretzia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hommistaan hyvin. Erityisesti Pfeiffer ja Haley sopivat osiinsa suvun matriarkkana ja hölmönä talonmiehenä.

Barnabasin kironnutta noitaa, Angeliqueta taas näyttelee Eva Green, joka on pääasiassa riemastuttavan ilkikurinen ja pätevä osassaan, mutta joka kompastelee, kun filmi etenee loppuhuipennukseensa. Greenille sopii katalan viettelijän osa, mutta kun hänen pitäisi toimia todellisena yliluonnollisena uhkana, ei hän enää vakuuta. Lisäksi elokuvassa nähdään myös pikaisesti legendaarinen Christopher Lee 200. elokuvaroolissaan, Deppin muusikkokamu Alice Cooper omana itsenään, sekä alkuperäisen Dark Shadows -sarjan Barnabas Collinsin näyttelijä Jonathan Frid viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa vain kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Dark Shadows jätti minulle uusintakatsastuksella hyvin samanlaiset ristiriitaiset tunteet kuin kymmenisen vuotta sitten elokuvateatterissa. Siitä löytyy omat vahvuutena, mutta myös selvät heikkoutensa, joiden vuoksi filmi jää lopulta aika keskinkertaiseksi fantasiarainaksi. Isoin syy on epätasaisuus ja keskittymiskyvyn puute niin Burtonin ohjauksessa kuin Seth Grahame-Smithin käsikirjoituksessa. Tekstin puolesta Grahame-Smith on tunkenut elokuvan liian täyteen juonikuvioita, eikä hän osaa tasapainotella kaiken kanssa. Sen huomaa erityisesti, kun elokuva lähtee liikkeelle 1700-luvulta keskittyen Barnabasiin, mutta kun siirrytään nykyaikaan, leffaa kerrotaankin Victorian näkökulmasta, hänen saadessa työpaikan Collinseilta. Kun Barnabas herätetään, Victoria unohtuu vajaan tunnin ajaksi lähes kokonaan, kunnes yhtäkkiä Grahame-Smith kokee tarvetta kertoa hänen taustatarinaansa. Yksi juonikuvioista on lähinnä vain mahdollisen jatko-osan pohjustamista, mutta sitten taas loppuhuipennuksessa tapahtuu jotain kummallista, jota filmissä ei viitsitä pohjustaa lainkaan.

Tällaisen suuntaa loppuun asti hakevan käsikirjoituksen pohjalta kokemattomalle ohjaajalle koituisi varmasti haasteita rakentaa hyvää elokuvaa, mutta kyseessä on kuitenkin Tim Burton. Ja kun leffa kertoo goottitarua vampyyreista, noidista ja muista kauhuolennoista, voisi luulla, että Burton osaisi tehdä aiheesta laadukkaan elokuvan vaikka silmät kiinni. Burton ei kuitenkaan tunnu tietävän, haluaako hän elokuvastaan kauhua vai komediaa. Kauhukomediaksi leffaa on toisaalta vaikea luokitella, sillä se pyrkii eri tilanteissa olemaan niin vahvasti juuri toista ääripäätä. Se lähtee käyntiin jännittävästi, mutta tiivistunnelmaisen avausvartin jälkeen kieli alkaa siirtyä kohti poskea ja yhtäkkiä kummitteleva filmi on lähinnä hupsuttelua. Täytyy myöntää, että komediapuoli on paikoitellen erittäin onnistunutta, mutta silti vahva epätasaisuus paistaa läpi leffasta - aivan kuin sitä olisi työstänyt useampikin ohjaaja. Romanttinen puoli on yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä ja se on todella hajuttomasti ja mauttomasti rakennettu.

Vaikka Burton epäonnistuukin luomaan selvän tunnelman elokuvaan, löytyy häneltä tietty aina silmää vahvoille visuaalisuuksille. Dark Shadows onkin visuaalisesti taattua Burtonia goottimaisen tyylikkään synkistelynsä, kalpeiden hahmojen ja alakuloisen näköisten paikkojen kanssa. Filmin lavasteet ovat näyttävät - erityisesti Collinwoodin kartanossa. Myös asut ovat mainiot ja on hilpeää nähdä mustiin tälläytynyt Barnabas istumassa leirinuotiolla värikkäästi pukeutuneiden hippien kanssa. Kuvaus on myös taidokasta, mutta leikkauksessa elokuvan rakennetta olisi voinut hioa huomattavasti eheämmäksi. Joistain erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi, mutta samalla kaikki ajaa yhä asiansa. Äänimaailma on hyvin toteutettu efekteistä Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeihin, jonka melodiat ovat hyvin tuttuja kaksikon aiemmista yhteistöistä.

Yhteenveto: Dark Shadows on erittäin potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen kauhukomedia. Elokuva onnistuu kelvollisesti kauhupuolellaan sekä komediaosastollaan, muttei millään saa yhdistettyä näitä lajityyppejä eheäksi kokonaisuudeksi. Elokuvalla on muutenkin aivan liikaa kuvioita ja hahmoja pyöriteltävänään, ja käsikirjoitus tuntuu paikoitellen raakileelta. Joku hahmo esitellään erittäin merkittävänä ja unohdetaankin sitten noin tunniksi. Jotain tärkeää ei pohjusteta lainkaan, mutta mahdollisen jatko-osan rakenteluun käytetään liikaa aikaa. Elokuvasta löytyy selvät hyvät puolensa aidosti hauskojen juttujensa ja muutamien karmivien hetkiensä kanssa. Ylinäyttelevää Chloë Grace Moretzia ja loppupäässä hieman heikosti suoriutuvaa Eva Greeniä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tim Burtonin loihtima visuaalinen anti on erittäin nättiä katseltavaa goottihengessään. Dark Shadowsista löytyisi ainekset paljon laadukkaampaan filmiin ja on sääli, ettei lopputulos ole tämän parempi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Shadows, 2012, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, GK Films, Infinitum Nihil, The Zanuck Company, Dan Curtis Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: Perhe Addams 2 (The Addams Family 2 - 2021)

PERHE ADDAMS 2

THE ADDAMS FAMILY 2

Ohjaus: Conrad Vernon ja Greg Tiernan

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Oscar Isaac, Charlize Theron, Nick Kroll, Javon Walton, Bette Milder, Conrad Vernon, Snoop Dogg, Bill Hader, Wallace Shawn ja Cherami Leigh

Genre: animaatio, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 7

Charles Addamsin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Perhe Addams (The Addams Family - 2019) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Käsikirjoitusta ryhdyttiin tekemään, kun ensimmäinen osa oli huomattu hitiksi ja pian animointikin alkoi. Nyt Perhe Addams 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan innoissani, sillä mielestäni ensimmäinen elokuva oli aika laimea. Siitä huolimatta kävin katsomassa Perhe Addams 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa. Elokuvaa ehti kulua noin kymmenen minuuttia, kun halusin jo kävellä ulos salista.

Addamsin perhe lähtee matkalle ympäri Yhdysvaltoja, Gomez-isän yrityksenä saada perheensä yhdistettyä jälleen. Mutkia matkaan tuo erikoinen asianajaja, joka väittää, ettei Wednesday-tyttö olekaan syntyperäinen Addams.

Tutut ja kummalliset perhe Addamsin jäsenet ovat jälleen höpsöilemässä erikoisine oikkuineen. Gomez-isä (äänenä Oscar Isaac) kokee, että perhe ei ole enää yhtä yhtenäinen kuin ennen ja päättääkin siis pakottaa Addamsit asuntoautoon muutamaksi viikoksi road tripiä varten. Morticia-äiti (Charlize Theron) hymähtelee miehensä puuhille, mutta jää hahmona tylsäksi. Pariskunnan pojan, Pugsleyn (ääninäyttelijä vaihtunut Finn Wolfhardista Javon Waltoniin) tehtäväksi jää lähinnä joutua siskonsa Wednesdayn (Chloë Grace Moretz) riepoteltavaksi, kun tytöllä on tylsää. Wednesday on hahmoista kiinnostavin ja nouseekin tarinan keskiöön, kun alkaa liikkua huhu, ettei hän olekaan Gomezin ja Mortician lapsi.

     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Gomezin veli Fester (Nick Kroll), joka tietty lähtee matkaan mukaan ärsyttämään kaiken aikaa, kuskina toimiva irtokäsi Thing, mörisevä hovimestari Lurch (Conrad Vernon), karvainen Se-serkku (Snoop Dogg), taloa vahtimaan jäävä isoäiti (Bette Midler), sekä asianajaja Mustela (Wallace Shawn) ja tohtori Cyrus Strange (Bill Hader). Fester tympii pitkin elokuvaa typerillä jutuillaan. Mainiot Thing ja Lurch saavat pari tähtihetkeä itselleen ja isoäidiltäkin löytyvät hassut juttunsa. Se on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, eivätkä uudet hahmot Mustela ja tohtori Strange vakuuta.

Perhe Addams 2 onnistui käydä hermoilleni niin voimakkaasti jo ensimmäisen kymmenminuuttinsa aikana, että minun teki oikeasti mieli lähteä pois näytöksestä. Jo ensimmäisessä elokuvassa koitui ongelmaksi leffan turhauttavan ylivilkas meno, mutta jatko-osalla on ihan kunnon energiajuoma-pärinät käynnissä. Kofeiiniöveri on selvästi virrannut koko työryhmän suonistossa, sillä lopputulos on niin kamalan hektinen ja lähes tauotonta tykitystä ja meteliä. Kestoa on pidennetty toinen toistaan ärsyttävämmillä lisäyksillä, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää energiatasot korkeana läpi leffan. Tämä tekee elokuvasta kuitenkin uuvuttavan ja loppupeleissä myös tylsän ja pitkäveteisen. Koin Perhe Addams 2:n tuntuvan huomattavasti pidemmältä kuin se onkaan.

Vaikka seasta löytyykin pari ihan hupsua sanaleikkiä, hauskaksi leffaa on vaikea kutsua. Sen vitsit ovat toinen toistaan kiusallisempia ja pääasiassa huumori koostuu äänekkäästä koheltamisesta, jolla yritetään paikkailla todellista yrittämistä. Loppupäässä filmi onneksi rauhoittuu hetkellisesti, Wednesdayn painiskellessa perheasioidensa kanssa, mutta sitten taas loppuhuipennus alkaa sekakäyttämään kahvin ja energiajuomien lisäksi myös steroideja ja finaali äityy turruttavaksi älämölöksi. Elokuva on täysin katsojiaan aliarvioiva tekele. Se saa aika varmasti vanhan koulukunnan Perhe Addams -fanit suuttumaan, minkä lisäksi leffaa on selvästi tehty sillä mentaliteetilla, etteivät nykylapset jaksa keskittyä elokuvaan, jos se ei ole täynnä huutamista ja päättöminä kanoina juoksemista kohtauksesta toiseen. Lopputekstien jälkeinen hiljaisuus taisikin olla katselukokemuksen parasta antia.

Elokuva ei ole edes visuaalisesti erityisen kaksinen. Se on toisaalta animoitu kelvollisesti ja mukavan värikkäästi, mutta samalla sen tyyli ei onnistu millään säväyttämään. Ensimmäiseen filmiin verrattuna mukana on sentään enemmän yksityiskohtia ja jälki ei näytä samalla lailla viimeistelemättömältä. Äänipuoli käy hermoille niin tehosteiden kuin jumputtavan musiikin puolesta. Ensimmäisen osan ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan palasivat tekemään jatko-osankin, mutta heillä ei näyttäisi olevan mitään tarjottavana. Jopa neljästä henkilöstä koostuva käsikirjoitustiimi vasta onkin tehnyt laiskaa työtä. Irrallisia sketsejä tungetaan tasaisin väliajoin mukaan, mikä tuntuu vain epätoivoiselta yritykseltä viihdyttää.

Yhteenveto: Perhe Addams 2 on ärsyttävän typerryttävä animaatiokohellus, joka pitää niin hahmojen faneja kuin lapsia tyhminä. Elokuva on vain täynnä toinen toistaan äänekkäämpiä sekoilukohtauksia, joilla on epätoivoisesti yritetty pitää katsojat kiinnostuneina ja viihdytettyinä, mutta jotka käyvät nopeasti hermoille. Puolentoista tunnin kestoon mahtuu paljon turhaa täytettä ja irrallisia sketsejä, jotka olisi hyvin voinut karsia pois, sillä pääasiassa leffa ei edes ole hauska. Ylivilkas meno ja jatkuva äänekkyys saavat katsojan lopulta huokaisemaan syvään, kun filmi on vihdoin päättynyt. Wednesdayta lukuun ottamatta hahmoista ei saada oikein mitään irti ja varsinkin Fester-setä käy pahasti hermoille. Loppupäässä leffa osaa rauhoittua hetkeksi, mutta se on pelkkä pieni hengähdystauko ennen turhauttavaa loppumekastusta. Kaikin puolin Perhe Addams 2 edustaa koko perheen animaatioita heikoimmasta päästä. Se on laiska, lapsia aliarvioiva raina, joka vieläpä näyttää aika halvalta. Toivon, että nämä Perhe Addamsit päättyvät tähän ja joidenkin vuosien päästä joku muu kokeilisi uudestaan laadukkaamman lähestymistavan kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Addams Family 2, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBraun, Bron Creative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Glickmania, Nitrogen Studios Canada

Arvostelu: Hugo (2011)

HUGO

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 7

Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.

Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa.
     Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona.
     Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista (Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.

Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien (Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.

Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.

Yhteenveto: Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi! 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil

Arvostelu: Tom & Jerry (2021)

TOM & JERRY

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Michael Peña, Rob Delaney, Pallavi Sharda, Colin Jost, Ken Jeong, Jordan Bolger, Patsy Ferran, Daniel Adegboyega, Bobby Cannavale, Lil Rel Howery ja Tim Story

Genre: komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Tom & Jerry perustuu William Hannan ja Joseph Barberan vuonna 1940 luomiin piirroshahmoihin Tom-kissaan ja Jerry-hiireen, jotka ovat esiintyneet lukuisissa piirrossarjoissa, sarjakuvissa, peleissä ja elokuvissa vuosikymmenten varrella. Animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevää elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan jo vuonna 2009, mutta vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin leffan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Tom & Jerry on vihdoin saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin hyvin skeptinen filmin suhteen. Katsoin lapsena paljon Tom & Jerry -piirrossarjoja ja olen aina pitänyt tästä kissa-hiiri-jahdista. Innostuin, kun kuulin uuden leffan olevan tulossa, mutta huolestuin, kun sen kerrottiin yhdistelevän animaatiota oikeisiin näyttelijöihin. Traileri vain laski odotuksiani entisestään ja meninkin epäröivin mielin katsomaan Tom & Jerryä sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kayla Forester huijaa itselleen työpaikan Royal Gate -hotellista, jossa ollaan järjestämässä suuret somevaikuttajien häät. Kun hotellista löydetään hiiri nimeltä Jerry, Kayla saa tehtäväkseen hankkiutua hiirestä eroon, mihin Kayla tarvitsee avukseen kissan nimeltä Tom.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta Kaylaa, joka saa huiputettua Royal Gate -hotellia antamaan hänelle työpaikan eri ihmisen ansiopapereilla. Vaikkei hahmo anna lapsikatsojille välttämättä kovin hyvää kuvaa siitä, kuinka pitäisi pyrkiä ansioitumaan elämässä, koin aluksi, että Kayla voisi olla kivan vekkulimainen tapaus, jonka huijauksia olisi viihdyttävää seurata. Mutta ei. Heti päästyään hotelliin töihin, Kayla muuttuu tylsäksi ja hieman ärsyttäväksi hahmoksi, jonka kohdalla alkaakin toivoa, että hänen huijauksensa huomattaisiin ja hän saisi potkut. Asiaa ei auta, ettei Moretz ole erityisen kaksinen roolissaan. Moretz on aiemmin osoittanut lahjojaan, mutta tällaiseen kohelluskomediaan hän ei sovi. Häneltä löytyy kyllä hyvätkin hetkensä, mutta hänelle koituu selvästi suuria vaikeuksia esiintyä luontevasti kohtauksissa, joissa hänen ainoat vastanäyttelijänsä ovat jälkikäteen animoidut eläimet.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat hotellin johtaja Dubros (Rob Delaney), tapahtumapäällikkö Terence (Michael Peña), ovimies Gavin (Daniel Adegboyega), vastaanottovirkailija Lola (Christina Chong), pikkolo Joy (Patsy Ferran), baarimikko Cameron (Jordan Bolger), kokki Jackie (Ken Jeong), sekä hotellille häitään viettämään saapuva supersuosittu somepariskunta Ben (Colin Jost) ja Preeta (Pallavi Sharda), joiden häät ovat hotellin isoin tapahtuma vuosikausiin. Olivatkohan siinä kaikki hahmot? Unohdinko nyt jonkun... Ai niin, aina silloin tällöin elokuvassa piipahtavat hiiri Jerry ja tätä jahtaava kissa Tom. 

On käsittämätöntä, että Tom & Jerry -nimisen elokuvan nimikkohahmot tuntuvat sivuhenkilöiltä omassa leffassaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että tekijät eivät keksineet tarpeeksi tekemistä tälle eläinkaksikolle, vai pelkäsivätkö he lasten tylsistyvän, sillä kumpikaan ei sano sanaakaan leffassa, mutta jostain syystä filmi päättää keskittyä toinen toistaan tylsempiin ihmishahmoihin. Ihan oikeasti, kuka muka menee katsomaan Tom & Jerry -elokuvaa, jonka juoni liittyy joidenkin somevaikuttajien häihin ja nuoreen naiseen, joka huijaa itselleen työpaikan hotellilta? Sitä on nimittäin tiedossa vähän päälle puolentoista tunnin ajan. Tom ja Jerry käyvät pikaisesti hauskuuttamassa noin kymmenen minuutin välein, piristämään hieman tylsistymisen partaalle jatkuvasti päätyviä kaikenikäisiä katsojia. On vaikea kuvitella, että lapset tai edes vanhat Tom & Jerry -fanitkaan saisivat paljoa irti tästä kehnosta tekeleestä.

On selvää, että Tom & Jerryn suunnittelu alkoi noin kymmenen vuotta sitten, sillä siihen aikaan tuntui olevan trendinä tehdä elokuvia, joissa yhdistellään vanhoja ja ikonisia piirroshahmoja oikeiden näyttelijöiden kanssa. Oli esimerkiksi Karvinen (Garfield: The Movie - 2004), Alvin ja pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks - 2007), Jogi-karhu (Yogi Bear - 2010) ja Smurffit (The Smurfs - 2011). Leffat olivat toinen toistaan haukutumpia ja noin vajaan vuosikymmenen ajan tuntui siltä, että Hollywood olisi jopa ottanut opikseen ja lopettanut niiden teon. Mutta ei. Nyt meillä on Tom & Jerry, joka kopioi noiden rainojen kaavaa pitkästymiseen asti. Animaatiohahmot päätyvät suurkaupunkiin ja tapaavat oikeita ihmisiä, sitten kohelletaan puolentoista tunnin ajan myötähäpeällisten huonojen vitsien ja tuotesijoittelujen kera, kunnes pituutta on tarpeeksi, jotta pillit voi pistää pussiin ja kutsua lopputulosta elokuvaksi. Vuosikymmenen ajan toitotettu kritiikki on mennyt kuuroille korville ja jälleen yksi fanikunta voi todeta lapsuutensa menneen pilalle.

Ei leffa onneksi nimikkohahmojaan sen kummemmin oikeasti pilaa - he vain ovat yllättävän pienessä roolissa omassa elokuvassaan. Tom ja Jerry käyttäytyvät kuten aina ennenkin; kumpikaan ei puhu ja he ovat jatkuvasti satuttamassa toisiaan. Viime vuosina on ollut puhetta siitä, voiko lapsille näyttää tällaista "väkivaltaa" viihteenä, missä ei ole mitään seuraamuksia sillä, kuinka paljon toista tai itseään satuttaa. Olenkin positiivisesti yllättynyt, että filmi ei kohtele nimikkohahmoja kiltisti, vaan he joutuvat joka kohtauksessaan jonkinlaiseen höykytykseen, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi tappaa molemmat kymmeniä kertoja leffan aikana. Elokuvasta löytyy pari täysin Tomille ja Jerrylle omistettua kohtausta, joista yksi on erittäin lystikäs, salaman osuessa Tomiin kerta toisensa perään. Tekijöitä tuntuu kuitenkin kiinnostavan kaikki se muu turha tylsyys nimikkohahmojen ympärillä, eikä pari aidosti hauskaa kohtausta riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Elokuvan on ohjannut Tim Story, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt taitavat olla Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)... se varmaan kertoo jo paljon. Storyn työ ei ole erityisen hyvää tässä; paria hetkeä lukuunottamatta hän ei saa elokuvastaan hauskaa tai viihdyttävää. Isoimmat ongelmat toki tulevat Kevin Costellon huonosta käsikirjoituksesta. Kun kyseessä on Tom & Jerry, ei tekstiltä tietenkään voi odottaa mitään Shakespearea, mutta veikkaisin Shakespearenkin olevan kiinnostuneempi kahdesta päähenkilöstään. Lisäksi vaikka filmi onkin aika tyhjä sisällöltään, on siinä muutamia sanomia, jotka pistävät raapimaan päätä. Välillä tuntuu kuin leffa yrittäisi sanoa, että miesten maailmassa naiset voivat pärjätä vain huijaamalla. Tai että vaikeassa suhteessa välinpitämättömälle mielitietyllä pitäisi antaa lukemattomia uusia mahdollisuuksia, vaikka asiat vaikuttaisivat vain menevän huonompaan suuntaan. Noh, sentään leffa on ihan sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää reippaammin ihmisten osuuksista. Lavasteet ovat näyttävät ja eläinten animointi näyttää veikeältä piirrosjälkeä ja tietokonetekniikkaa yhdistellessään. Äänimaailmasta löytyy paljon vekkulimaisia kumauksia ja sirityksiä, mutta musiikit jättävät kylmäksi.

Yhteenveto: Tom & Jerry on harmillisen kehno koko perheen komedia, jota tuntuu kiinnostavan kaikki muu kuin itse Tom ja Jerry. Eläinkaksikko saa pari aidosti hauskaa kohtausta, missä katsoja pääsee nauramaan toheloinnille, epätoivoisille saalistusyrityksille ja sille, kun nimikkohahmoille käy köpelösti. Kaikki näiden parin kohtauksen ympärillä on kuitenkin aika surkeaa kohellusta. Hotelliin sijoittuva ja häihin liittyvä tarina ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun ihmishahmot ovat näin tylsiä ja ärsyttäviä. Leffa kulkee turhankin tuttuja latuja mm. vuoden 2011 Smurffit-leffasta ja käyttää aikansa kiusalliseen tuotesijoitteluun, kyseenalaisiin opetuksiin ja kökköön parisuhdedraamaan. Kestoakin on liikaa ja tunnin ja 40 minuutin pituudella elokuva käy usein pitkäveteiseksi. Ja jos aikuinen Tom & Jerry -fanittaja kokee leffan tylsäksi, uskoisin, että lapsikin saattaa jatkuvasti elokuvan aikana ihmetellä, mihin ne kissa ja hiiri koko ajan katoavat? Elokuvaa onkin vaikea suositella oikeastaan kenellekään. Samankaltaisten edeltäjiensä kera leffa toimii parhaimmillaan lähinnä taustameluna, jolla vanhempi saa edes hetkellisesti aikuista leikkimään pyytävän lapsen hiljaiseksi television ääressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tom & Jerry, 2021, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Hanna-Barbera Productions, Keylight Productions, King Features Syndicate, Lin Pictures, Turner Entertainment

Arvostelu: Greta (2018)

GRETA

Ohjaus: Neil Jordan
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Isabelle Huppert, Maika Monroe, Colm Feore, Stephen Rea ja Zawe Ashton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Greta on Neil Jordanin ohjaama ja käsikirjoittama trilleri. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "The Widow", eli "Leski" ja sen kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Elokuva sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018, minkä jälkeen se sai teatterilevityksen alkuvuodesta 2019. Suomeen filmi saapui viime toukokuussa. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa leffaa, kun se ilmestyi. Sanotaan nyt näin, että toukokuu oli itselleni erittäin vaikeaa aikaa ja valitettavasti sen vuoksi jotkut minua kiinnostaneet uutuusleffat jäivät väliin. Kun huomasin, että Greta oli ilmestynyt elokuvapalvelu Blockbusterin valikoimaan, pääsin vihdoin katsomaan sen eräänä sateisena syysmaanantaina.

Nuori tarjoilija Frances McCullen ystävystyy yksinäisen ja iäkkään naisen Greta Hidegin kanssa. Pian käy kuitenkin selville, että Greta on erittäin pakkomielteinen persoona, joka ei aio ikinä päästää Francesista irti.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta ja naiivia Francesta, joka on juuri muuttanut New Yorkiin henkilökohtaisista syistä, joita leffan aikana avataan toimivasti. Tämä saa katsojan välittämään Francesista, sekä ymmärtämään, miksi tämä ystävystyy vanhemman Gretan kanssa. Moretz on oiva valinta rooliin ja hän tuo hienosti esille hahmon kokeman kauhun, kun tämä saa selville Gretan todellisen luonteen. Parissa kohtaa hän suoriutuu hieman puisesti, mutta suurimmaksi osaksi hän on oikein hyvä.
     Itse nimikkohahmo Gretana nähdään ranskalainen Isabelle Huppert, joka pääsee suorastaan herkuttelemaan roolillaan. Greta lähtee liikkeelle herttaisena naisena, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä vinksahtaneemmaksi meno käy ja sitä enemmän Huppert päästetään valloilleen. Huppert ja Moretz ovat erinomainen vastapari ja he saavat "myytyä" oudon suhteensa.
     Elokuvassa nähdään myös mm. mainio Maika Monroe Francesin ystävänä Ericana ja Colm Feore Francesin isänä.

Greta on harmillisesti niitä elokuvia, jotka kuulostavat paljon paremmilta kuin ne lopulta ovatkaan. Nuorta naista vainoavasta vanhasta rouvasta saisi varmasti koukuttavan ja jännittävän trillerin, mutta tämä ei valitettavasti osu maaliinsa. Elokuvaa kyllä seuraa ihan mielellään, mutta samalla on vaikea olla pohtimatta, kuinka mistäkin kohtauksesta saisi paremman. Leffa lähtee liikkeelle toimivasti oivallisten näyttelijöidensä ja mielenkiintoisten lähtökohtiensa kera, mutta jo puolen tunnin kohdalla on alkanut ilmenemään, ettei elokuva tule saavuttamaan potentiaaliansa. Se ei ole kovinkaan mukaansatempaava tai jännittävä, ja outoa kyllä, se on paikoitellen hieman tahattoman koominen. Ajatuksen tasolla Gretan tarina on todella ahdistava ja tosielämässä tämä olisi hirvittävää painajaista. Lopulta leffa onkin parhaimmillaan ja pelottavimmillaan juuri ajatuksen tasolla.

Lisäksi elokuva on välillä hieman kömpelösti kerrottu. Tarina tekee joskus kummallisia loikkia ja etenkin loppupäässä tapahtumat eivät siirry kohtauksesta toiseen luontevasti, vaan takellellen. Itse loppuratkaisu on hieman antiklimaattinen ja välillä se jopa tuntuu siltä kuin se olisi hätäisten uusintakuvausten tuotos. Onneksi jo tällaisenaan Gretasta löytyy kyllä omat vahvuutensa - lähinnä toki näyttelijöiden puolelta. Neil Jordanin ja Ray Wrightin käsikirjoitus vaatisi vielä paljon viilaamista. Kamerat on taidettu pistää pyörimään ennen kuin teksti oli oikeasti viimeistelty. Jordan ei myöskään ohjaajana onnistu rakentamaan kovin kummoista tunnelmaa. Näyttelijät välittävät hyvin tunteita, mutta Jordan ei saa yleistä ilmapiiriä välitettyä katsojalle niin ahdistavasti kuin hän on selvästi toivonut.

Kömpelöhköön kerrontaan vaikuttaa käsikirjoituksen lisäksi myös leikkaus. Leffasta onkin taidettu napsia kohtauksia pois, mikä on aiheuttanut hyppivää kulkua. Muuten tekninen puoli on taidokkaasti toteutettu. Greta on erittäin hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä otoksia. Valaisua myös hyödynnetään parissa kohtauksessa hienosti. Gretan asunnon lavasteet ovat tarkkaan pohditut. Äänimaailma on muuten toimiva, mutta parissa kohtaa äkkisäikäytyksiä korostava äänitehoste on jopa naurettavan yliampuva. Lisäksi säveltäjä Javier Navarreten musiikit aiheuttavat osan leffan koomisuudesta, kepeällä ranksalaishengellään.

Yhteenveto: Greta pitää sisällään mielenkiintoisen kertomuksen, mutta tekijöiltä ei tunnu löytyvän taitoa kertoa sitä oikein. Elokuvan karmivuus syntyy lähinnä siitä, kun katsoja kuvittelee, miltä itsestä tuntuisi Francesin asemassa, eikä niinkään leffaan luodusta ilmapiiristä. Paikoitellen elokuva käy jopa tahattoman komedian puolella. Tarina on myös hieman kömpelösti kerrottu, jolloin erittäin hyvä lähtökohta valuu pikkuhiljaa hukkaan. Chloë Grace Moretz on passeli valinta päärooliin ja Isabelle Huppert loistaa nimikkoroolissa Gretana. Valitettavasti elokuva heidän ympärillään ei vakuuta samalla tavalla ja Greta jää harmillisen vaisuksi trilleriksi. Sen katsoo sujuvasti kerran, mutta eipä sitä tarvitse enää toiste nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Greta, 2018, Sidney Kimmel Entertainment, Lawrence Bender Productions, Little Wave Productions

Yhteistyössä

Arvostelu: Perhe Addams (The Addams Family - 2019)

PERHE ADDAMS

THE ADDAMS FAMILY

Ohjaus: Greg Tiernan ja Conrad Vernon
Pääosissa: Charlize Theron, Oscar Isaac, Chloë Grace Moretz, Finn Wolfhard, Nick Kroll, Conrad Vernon, Allison Janney, Elsie Fisher, Snoop Dogg, Bette Midler, Martin Short, Catherine O'Hara ja Pom Klementieff
Genre: animaatio, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

The Addams Family, eli suomalaisittain Perhe Addams perustuu Charles Addamsin sarjakuviin, mitkä hän aloitti vuonna 1938. Sarjakuvat nousivat nopeasti suosioon ja niiden pohjalta tehtiin televisiosarja The Addams Family, mikä pyöri vuodesta 1964 vuoteen 1966. Sarjakuvista tehtiin myös animaatiosarjat The Addams Family (1973), The Addams Family: The Animated Series (1992-1993), sekä näytelty sarja The New Addams Family (1998-1999). Vuonna 1991 ilmestyi elokuva The Addams Family - Perhe Addams (The Addams Family) ja vuonna 1993 se sai jatko-osan Addams Family II (Addams Family Values). Saban-yhtiö yritti aloittaa uutta sarjaa tekemällä leffan Addams Family - Sukukokous (Addams Family Reunion - 1998), mutta se haukuttiin lyttyyn, eikä sarjaa tehty. Vuosien varrella perhe on esiintynyt myös Scooby-Doossa (1972-1973) ja heistä yritettiin tehdä musikaalisarja The Addams Family Fun-House, mutta se ei kuitenkaan edennyt pilottijaksoa pidemmälle. Vuonna 2010 Universal- ja Illumination-yhtiöt hankkivat sarjakuvien elokuvaoikeudet ja alkoivat suunnittelemaan nukkeanimaatioleffaa, jonka ohjaajana toimisi Tim Burton. Kuitenkin 2013 Metro-Goldwyn-Mayer sai oikeudet ja ryhtyi tekemään omaa animaatioelokuvaansa. Pitkän suunnittelun jälkeen animointiprosessi alkoi ja nyt uusi Perhe Addams -elokuva saa ensi-iltansa. Itselleni Addamsin perhe ei ole entuudestaan muuten tuttu kuin että tiedän, että siitä on tehty lukuisia sovituksia. Meninkin positiivisin mielin katsomaan tätä uutta elokuvaa ja selvittämään, mistä oikein on kyse...

Kaikenlaista kammottavaa rakastava Addamsin perhe hoksaa, että heidän sumuisen vuorensa juurelle on rakennettu kaupunki. Kaupunki on mukana tosi-TV -ohjelmassa, jonka juontaja Margaux Needler yrittää saada kaupungin taloja myytyä ohhelman kautta. Margaux kuitenkin uskoo, että Addamsin perheen synkkä ja karmiva kartano pelottaisi mahdolliset ostajat, joten hän päättää tehdä kartanoon muutoksia vaikka väkisin.

Addamsin perheeseen kuuluvat vanhemmat Morticia (äänenä Charlize Theron) ja Gomez (äänenä Oscar Isaac), sekä heidän lapsensa Wednesday (Chloë Grace Moretz) ja Pugsley (Finn Wolfhard). Hahmoissa on hauskaa, kuinka he ihastuvat kaikkeen pelottavaan, kuten aavetaloihin ja spritismiin, mitä muut pitäisivät vain kauhistuttavana. On huvittavaa, kun hahmot näkevät jotain hirveää ja sanovatkin sitä hirveäksi, mutta pelkästään kehuvalla tavalla. Harmillisesti yksilöinä hahmot ovat aika tylsiä, lukuunottamatta Wednesday-tytärtä, jolla on teini-ikään kuuluva kapinavaihe päällä. Tässä tapauksessa se tosin tarkoittaa, että Wednesday alkaa pukeutumaan kuin kaikki ns. "normaalit", mikä ärsyttää eritoten hänen äitiään. Pugsley-pojalla on suuri into räjähdyksiin, mutta hän jää silti aika mitäänsanomattomaksi. Vanhemmat pyörivät kaiken aikaa mukana, mutta etenkin isä Gomez on lopulta tylsä tapaus. Perheen kanssa kartanossa asustelevat totta kai hovimestari Lurch (ohjaaja Conrad Vernon), irtokäsi Thing, leijona Kitty, mustekala Socrates, lihansyöjäkasvi Cleopatra ja elävä puu Ichabod.

Tarinan antagonisti on omaa televisio-ohjelmaansa pyörittävä Margaux Needler (Allison Janney), joka haluaa kaiken olevan iloista, samanlaista ja teennäistä - vähän niin kuin hän itse, mistä hahmot osuvasti huomauttelevatkin pitkin leffaa. Margaux toimii vertauskuvana erilaisuutta vastustaville ihmisille ja paikoitellen hänen vuorosanansa ovatkin kuin internetin kommenttipalstoilta poimittuja typeryyksiä, mikä saa lähinnä nolostumaan, kuinka myötähäpeällistä joidenkin käytös voikaan olla.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. Gomezin todella ärsyttävä veli Fester (Nick Kroll), Gomezin ja Festerin äiti (Bette Midler), Mortician kuolleet vanhemmat (Catherine O'Hara ja Martin Short), It-serkku (Snoop Dogg), sekä Margauxin tavis-tytär Parker (Elsie Fisher), jonka kanssa Wednesday ystävystyy. Ääninäyttelijät ovat rooleissaan pääasiassa mainioita (Janney loistaa teennäisenä Margauxina, mutta Kroll raivostuttaa typeränä Fester-setänä), miksi onkin harmi, etteivät heidän hahmonsa ole kovin kummoisia. Voi olla, että sarjakuvia lukeneet tai televisiosarjoja ja elokuvia katsoneet Addamsin perheen fanit ovat vain riemuissaan, nähdessään tutut hahmot jälleen, eikä heitä haittaa, kuinka kömpelösti tämä kyseinen elokuva heitä käsittelee, mutta uusille tulokkaille leffa ei paljoa tarjoa.

Perhe Addams voi hyvinkin olla mitä parhainta viihdettä lapsille, jotka ovat alkaneet kiinnostumaan jostain hieman pelottavammasta, mutta eivät ole todellakaan vielä valmiita katsomaan oikeita kauhuleffoja. Jos Sonyn Hotel Transylvania -animaatiot (2012-2018) ovat iskeneet, voi tämäkin toimia erittäin hyvin. Elokuva esittää kaikki "karmivat" asiansa komedian kautta, jotta lapsi ei varmasti pelkäisi, eikä se yritäkään koetella lapsikatsojan rajoja, kuten vaikkapa Corpse Bride (2005) tai Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009). Leffa sisältää paljon huumoria ja monet sen pöhköilyistä ilahduttavat perheen pienimpiä. Lisäksi mukana on oivallista sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeää niin lapsille kuin aikuisillekin. Elokuva kritisoi vahvasti kaikenlaisia rasisteja ja muita älykääpiöitä, jotka meuhkaavat niin internetissä kuin luonnossakin.

Itse pidin siitä, että leffa haluaa painottaa hyvää sanomaa ja siitä, kuinka Addamsin perheelle karmivat asiat ovat täysin normaaleja. Heidän elämänsä on hyvinkin erilaista ja on hauska nähdä erilaisia pieniä yksityiskohtia, joilla sitä esitetään. Hovimestari Lurch ei esimerkiksi imuroi, vaan levittää pölyä ympäri kartanoa. Lettien sijaan Wednesdaylla onkin hiuksista muotoillut hirttosilmukat. Valitettavasti muuten en pitänyt Perhe Addamsista. Vaikka mukana on huvittavia hetkiä, on huumori suurimmaksi osaksi kehnoa; jotkut vitseistä ovat jopa todella ala-arvoisen surkeita. Perheenjäsenet eivät tosiaan ole kiinnostavia, eivätkä siten heidän juonikuvionsakaan ole. Wednesdayn kapinavaihe on hauska idea, mutta sen sijaan Pugsleyn valmistautuminen jonkinlaiseen aikuistumisriittiin, mihin liittyy sapeli ja kai tanssiminen (filmi ei vaivaudu selittämään, mitä siinä tarkalleen tehdään) on todella tylsä juonikuvio. Päätarina Margauxin TV-ohjelmasta on myös tylsä, sekä ennen kaikkea hätäisesti ja laiskasti kerrottu. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa ja vaikka se kulkee nopeasti eteenpäin, aika käy paikoitellen pitkäveteiseksi. Lopetus vasta kehno onkin.

Perhe Addamsin animointikaan ei vakuuta. Vaikka mukana on joitain yksityiskohtia, ovat taustat usein todella pelkistettyjä ja jopa viimeistelemättömiä. Filmi näyttää siltä, millaista jälkeä Pixar sai aikaan 20 vuotta sitten animaatioissaan. Paikoitellen animointi on niinkin heikkoa nykypäivän muihin animaatioteoksiin verrattuna, että voisi luulla Perhe Addamsin olevan suoraan televisioesitystä varten tehty, joka saikin viime hetkellä teatterilevityksen. Hahmot ovat fanien onneksi hyvin pitkälti samannäköiset kuin Addamsin sarjakuvissa. Filmin visuaalinen ilme tuo vahvasti mieleen Tim Burtonin tyylin niin hahmojen ulkonäössä kuin synkkyyden ja värikkyyden vastakkainasettelussa. Elokuva olisikin visuaalisesti varmasti paljon kiehtovampi, jos alkuperäiset suunnitelmat olisivat käyneet toteen ja Burton olisi ohjannut elokuvan. Leffa olisi myös luultavasti paremmin tahditettu ja käsikirjoituskin olisi laadukkaampi. Nykyiset ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan eivät saa rakennettua kunnon tunnelmaa, eivätkä he selvästi usko lapsikatsojiensa keskittymiskykyyn tarpeeksi. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu ja Mychael ja Jeff Dannan säveltämät musiikit ovat usein toimivat. 1960-luvun The Addams Family -sarjan veikeä tunnuslaulu kuullaan pariinkin otteeseen, mikä varmasti ilahduttaa faneja.

Yhteenveto: Perhe Addams on harmillisen laimea animaatioelokuva, mikä saattaa hahmojen fanien lisäksi ilahduttaa lapsia, mutta ei tarjoa muille lähes mitään. Tarina ei ole kovin kiinnostava, eivätkä vitsit oikeastaan naurata, vaan lähinnä vain hävettävät. Elokuvalla on kauhea kiire ja siihen on tungettu liikaa kaikenlaista mukaan, kuten täysin yhdentekevä sivujuoni Pugsley-pojan aikuistumisriitistä, mutta silti filmi onnistuu olemaan tylsä. Hahmot jäävät aika mitäänsanomattomiksi, jos he eivät ole entuudestaan tuttuja ja ainoastaan kapinoiva Wednesday-tyttö herätti mielenkiintoni. Leffa ei ole edes animoitu kovin hyvin ja etenkin taustat näyttävät usein viimeistelemättömiltä. Vuonna 2019 voisi odottaa laadukkaampaa jälkeä ison studion animaatioleffalta. Sentään mukana on hyvää sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeä opeteltava niin lapselle kuin monelle aikuisellekin, jotka ovat unohtaneet käytöstapansa. On kiva, että lapsille on tehty viihdettä näin halloweenin aikaan ja jos haluatte käydä katsomassa muksunne kanssa jotain vähän "karmivampaa", voi Perhe Addams toimia. Hahmojen fanit voivat myös vilkaista elokuvan, mutta muita suosittelen vain skippaamaan tämän laiskan tekeleen. Elokuvalle on jo nyt ilmoitettu jatko-osa, jonka on tarkoitus ilmestyä vuonna 2021. Tämän jälkeen odotukseni jatkoa kohtaan ovat todella alhaiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Addams Family, 2019, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBaun, BronCreative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Nitrogen Studios Canada

Arvostelu: The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014)

THE EQUALIZER - OIKEUDEN PUOLUSTAJA

THE EQUALIZER

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Marton Csokas, Chloë Grace Moretz, Johnny Skourtis, David Harbour, David Meunier, Melissa Leo, Bill Pullman, Haley Bennett ja Vladimir Kulich
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

The Equalizer - oikeuden puolustaja on Denzel Washingtonin tähdittämä toimintaelokuva, mikä pohjautuu kasaritelevisiosarjaan Kutsukaa McCall (The Equalizer - 1985-1989). Vuonna 2010 ilmoitettiin, että Russell Crowe olisi kiinnostunut näyttelemään pääosaa sarjaan perustuvassa elokuvassa, mutta 2011 hänet vaihdettiin Washingtoniin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2013 ja lopulta The Equalizer - oikeuden puolustaja sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2014 (Suomeen leffa saapui vasta syksyllä). Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot, mutta oli kuitenkin aikamoinen hitti. Itse näin leffan muistaakseni vuonna 2015 isäni kanssa, mutta katsoimme sen yöllä ja nukahdin parissa kohtaa, joten en muista filmistä lähes mitään. Olen välillä pohtinut katsovani elokuvan kunnolla uudestaan ja kun ilmoitettiin, että leffa saisi jatkoa, ajattelin toteuttaa tämän. Tästä huolimatta en katsonut elokuvaa ennen The Equalizer 2:n (2018) ilmestymistä teattereihin ja päätin lopulta odottaa, että jatko-osa saapuisi vuokralle, jotta voisin katsoa molemmat rauhassa kotona. Kun The Equalizer 2 ilmestyi vuokrattavaksi, lainasin isältäni ensimmäisen osan ja katsoin sen eräänä aamuna uudestaan... tai noh, ensimmäistä kertaa kokonaan.

Yksinäinen kodintarvikeliikkeen työntekijä Robert McCall käy iltaisin kuppilassa, missä hän tutustuu nuoreen prostituoituun tyttöön, Teriin. Kun Teri eräänä yönä hakataan henkihieveriin, Robert päättää kostaa tämän tekijöille. Samalla hän päätyy kuitenkin häiritsemään venäläisen rikollisjengin hommia, joka ottaa Robertin kohteekseen.

Robert McCall (Denzel Washington) vaikuttaa nopeasti vilkaistuna täysin normaalilta hepulta, joka käy hyvin tavallisessa paikassa töissä ja viettää illat lukien kirjaa ja juoden teetä kahvilassa. Kuitenkin kun häntä katsoo pidempään, voi huomata, että Robert piilottelee jotain ja ettei hän todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikutti. Kyseessä on todella kiehtova päähenkilö, jonka taustoja avataan mielenkiintoisesti läpi leffan. Parasta hahmossa kuitenkin on, että häntä on saatu näyttelemään Denzel Washington, joka on erinomainen valinta rooliin. Washington onnistuu olemaan kylmä kostaja, kuten myös täysin tavallinen heppu ja saa nämä kaksi täysin erilaista persoonaa tuntumaan samalta hahmolta. Washington osoittaa lahjakkuutensa useaan otteeseen filmin aikana ja lopulta on vaikea kuvitella ketään muuta hahmoksi.
     Nuorta prostituoitua, Teriä, jonka Robert ottaa suojelukseensa, esittää Chloë Grace Moretz. Itse olen aina pitänyt Moretzia lahjakkaana nuorena näyttelijänä. Jopa kehnommissa elokuvissa Moretz onnistuu vakuuttamaan. Tässä hän omaksuu rikkinäisen nuoren tytön roolin täydellisesti. Robertin tavoin Teriäkin selvästi vaivaa vaikea menneisyys, jota hän yrittää piilottaa käyttäytymisellään. Ainoa harmi Moretzin kohdalla on, että kun hänet on mukiloitu sairaalakuntoon, häntä hädintuskin enää nähdään elokuvassa.
     Elokuvan roistoina nähdään venäläisen rikollisjengin jäseniä, jotka ovat hyvin tyypillisiä Hollywood-toimintafilmin kuvauksia venäläisistä rikollisista. David Meunier esittää Slavia, joka kauppaa nuoria tyttöjä, kuten Teri. Marton Csokas näyttelee Nikolai Itchenkoa, vaarallista miestä, joka lähetetään hoitelemaan Robert. Vladimir Kulich taas esittää takapirua, herra Pushkiniä. Kaikki kolme sopivat hyvin rooleihinsa ja ajavat asiansa elokuvassa. Etenkin Csokas tekee vaikutuksen häijynä tappajana.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Robertin työkaveri Ralphie (Johnny Skourtis), Robertille tietoa rikollisista tarjoavat Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman), sekä korruptoitunut etsivä Masters (David Harbour). Ralphielle on jostain syystä päätetty kirjoittaa yllättävänkin iso juonikuvio. Lopulta sen merkityksen elokuvan päätarinan kanssa ymmärtää, mutta aluksi se tuntuu hieman tarpeettomalta lisäykseltä.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisen kerran kun näin The Equalizer - oikeuden puolustajan, katsoin sitä keskellä yötä ja nukahtelin vähän väliä. Niinpä nyt kun katsoin sen uudestaan, tuntui kuin katsoisin filmiä ensi kertaa, sillä muistin siitä loppupeleissä hyvin vähän. Lähes kaikki ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tuli siis minulle enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Yksi isoimmista yllätyksistä itselleni oli, ettei kyseessä niinkään ole puhdas toimintaleffa, vaan enemmänkin jännäri, trilleri jolla kestää aikaa rakentaa tunnelmaansa ja hahmojaan. Toimintaa on yllättävänkin vähän ja taistelut on ripoteltu maltillisesti, jotta niissä olisi enemmän painoarvoa. Tämä oli mielestäni vain positiivinen yllätys, sillä jostain syystä minulla oli käsitys, että elokuva olisi vain sitä, kun Robert tunkeutuu erilaisiin venäläisten rikollisten piilopaikkoihin ja ampuisi kaikki. Elokuva onnistui tarjoamaan huomattavasti enemmän. Itse asiassa Robert ei oikeastaan edes ammu ihmisiä; hän pitelee asetta lähinnä uhkaillakseen. Tappamiseen hän tuntuu käyttävän kaikkea muuta, mitä käteensä saa tappelun aikana, mikä johtaa todella kekseliäisiin kuolemiin. Eräässä kohtauksessa Robert esimerkiksi murskaa roiston niskan kirjalla.

Yksi parhaimmista asioista elokuvassa on erikoinen suhde, mikä Robertin ja Terin välille luodaan. Alun kohtaukset, joissa kaksikko alkaa oikeasti tutustumaan toisiinsa kahvilassa, muuttuvat yllättävänkin koskettaviksi. Kohtaukset onnistuvat luomaan vahvan siteen hahmojen välille, jolloin kun Terille käy huonosti, on tämä täydellisesti rakennettu motivaatio Robertille lähteä kostamaan. Jos alkupää hätiköisi esitellessään hahmoja, olisi leffa luultavasti aika tylsä ja keskinkertainen, mutta nyt kun alkuun on panostettu huolellisesti, katsoja imaistaan hyvin mukaan, eikä toimintakohtauksien vähäinen määräkään haittaa, sillä tarina on niin hyvä. The Equalizer - oikeuden puolustajasta löytyy pieniä ongelmia, kuten sivujuonet, joilla on kyllä selkeä paikkansa kokonaisuudessa, mutta jotka vievät hieman liikaakin aikaa. Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja vartti, ja siitä saisi leikattua pienesti pois, jotta kokonaisuus olisi tiiviimpi ja ytimekkäämpi paketti. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin erittäin mainio filmi.

Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka ohjasi Washingtonia aiemmin elokuvassa Training Day (2001), mistä Washington nappasi itselleen parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Fuqua on todella taidokas tekijä, joka osaa luoda tunnelmaa hyvin, eikä hyppää suoraan pelkkään mäiskeeseen. Hän myös käsittelee toimintakohtauksia onnistuneesti, eikä luota sekaviin leikkauksiin, jolloin katsoja lähinnä hämmentyy siitä, mitä tapahtuu. Filmi on muutenkin taidokkaasti leikattu, vaikka kokonaiskestoa voisikin hieman lyhentää. Tiivistämisen olisi voinut tehdä myös jo käsikirjoitusvaiheessa. Richard Wenkin teksti on sujuvaa, mutta hän olisi voinut esimerkiksi pienentää Ralphien merkittävyyttä tarinassa. Visuaalisesti The Equalizer - oikeuden puolustaja on hieno. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet oivaa työtä. Äänimaailma on muuten hyvin rakennettu, mutta Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse lainkaan esille.

Yhteenveto: The Equalizer - oikeuden puolustaja on erittäin mainio jännitysfilmi, mikä onnistuu olemaan paljon enemmän kuin tavallinen 2000-luvun kertakäyttötoiminta. Tämä johtuu pääasiassa Antoine Fuquan loistavasta ja rauhallisesta ohjaustavasta, kun hän pyrkii rakentamaan päähenkilöään ja tunnelmaansa, eikä vain pistä heti mäiskettä käyntiin. Toimintaakin löytyy, muttei erityisen suuressa määrin. Toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, Robertin hyödyntäessä lähes kaikkea muuta aseina kuin itse aseita. Robertia esittävä Denzel Washington on tietty elokuvan kantava voima ja fantastinen valinta päärooliin. Myös Marton Csokas ja Chloë Grace Moretz tekevät mainiot roolityöt, vaikka jälkimmäinen katoaa aika tönkösti elokuvasta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Paikoitellen elokuvan yli kaksituntinen kesto tuntuu liian pitkältä, kun hieman tarpeettomilta vaikuttavat sivujuonet saavat vähän liikaakin tilaa. Kokonaisuudessaan leffa pitää kuitenkin todella hyvin otteessaan ja suosittelenkin The Equalizer - oikeuden puolustajaa vanhempien toimintafilmien ystäville. Jos tarvitset jatkuvaa räiskimistä, ei leffa välttämättä sovi sinulle, mutta koukuttavaa jännitysnäytelmää etsiville tämä tarjoaa paljonkin. Saa nähdä, pääseekö The Equalizer 2 samalle tasolle...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Equalizer, 2014, Columbia Pictures Corporation, LStar Capital, Village Roadshow Pictures, Escape Artists, ZHIV Productions, Mace Neufeld Productions, Lonetree Entertainment

Arvostelu: Suspiria (2018)

SUSPIRIA

Ohjaus: Luca Guadagnino
Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Angela Winkler, Renée Soutendijk, Ingrid Caven, Elena Fokina, Jessica Harper ja Chloë Grace Moretz
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Suspiria on uusi versio kulttiklassikoksi muodostuneesta vuoden 1977 kauhuelokuvasta Suspiria. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle noin 30 vuotta alkuperäisen ilmestyttyä, ohjaaja Luca Guadagninon kysyessä alkuperäisen teoksen ohjaajalta, Dario Argentolta, voisiko tämän teoksesta tehdä uudelleenfilmatisoinnin. Argento suostui ja Guadagnino tarjosi projektia David Gordon Greenin ohjattavaksi, joka alkoi innolla työstämään elokuvaa, kunnes hänellä tuli riitaa studion kanssa ja päätti jättää projektin. Vuonna 2015 Guadagnino ilmoitti ohjaavansa uuden Suspirian itse. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja lopulta Suspiria sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Suomeen filmi saapui marraskuun lopussa, mutta kiireiden takia en ehtinyt käydä katsomassa sitä ensi-iltaviikonloppuna. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Suspiriaa, joten en innostunut samalla tavalla kuin monet muut, kun kuulin uudesta versiosta. Kiinnostuin siitä kuitenkin, kun näin sen trailerin ja aloin kuulla paljon kehuja. Minua ärsyttikin, kun en ehtinyt katsomaan leffaa heti, kun se ilmestyi, mutta menin heti seuraavana viikonloppuna katsomaan Suspirian Lasipalatsin Bio Rexiin tyttöystäväni kanssa.

1970-luvun lopulla amerikkalainen Susie Bannion saapuu Länsi-Berliiniin ja saa paikan arvostetusta tanssikoulusta. Koulu kätkee kuitenkin sisäänsä hirvittäviä salaisuuksia...

Pääroolissa Susie Bannonina nähdään Fifty Shades -elokuvista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson, jonka roolituksesta olin aluksi todella skeptinen. Fifty Shades -filmeissä Johnson teki lähes totaalisen surkeaa näyttelijäntyötä ja pelkäsin hänen pilaavan Suspirian. Johnsonin esiintyminen parin kuukauden takaisessa Bad Times at the El Royalessa (2018) antoi kuitenkin pientä toivoa, sillä Johnson oli yllättävänkin kelvollinen roolissaan. Vasta tässä elokuvassa Johnson vakuutti minut taidoistaan ja pisti ihmettelemään, eikö hän edes yrittänyt Fifty Shadeseissa? Hänestä löytyy juuri oikeaa herkkyyttä, mitä Susien rooli vaatii, mutta myös selvää päättäväisyyttä ja halua osoittaa taitonsa. Tanssiessaan Johnson todella näyttää lahjansa ja liikkuu niin intensiivisen eläimellisesti, että hän on erinomainen valinta rooliinsa.
     Tanssikoulussa Susie tapaa mm. tanssiopettaja Madame Blancin (Tilda Swinton), ystävällisen tanssija Saran (Mia Goth), tanssija Olgan (Elena Fokina), sekä iäkkäät neiti Tannerin (Angela Winkler), neiti Hullerin (Renée Soutendijk) ja neiti Vendegastin (Ingrid Caven). Kaikki näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä. Goth tuo Johnsonin tavoin herkkyyttä esiin hienosti. Swinton on jo useita kertoja aiemminkin osoittanut olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä ja osoittaa sen jälleen. Swinton on aivan mielettömän hyvä tässä elokuvassa ja näyttää, kuinka taipuvainen hän on tekemään erilaisia asioita, joihin monet muut eivät pysty. Myös Chloë Grace Moretz tekee lyhyen, mutta erittäin vaikuttavan esiintymisen yhtenä koulun tanssijoista.
     Elokuvassa on myös hahmo nimeltä tohtori Josef Klemperer, joka alkaa epäillä tanssikoulun toimintaa ja lähtee tutkimaan asiaa. Kyseessä on mitä sympaattisin tapaus, jolla on oma koskettava taustansa, mitä avataan läpi elokuvan. Klempererin näyttelijä tekee koko elokuvan parhaan roolisuorituksen - ei, vaan yhden koko vuoden parhaista roolisuorituksista. En paljasta, kuka häntä esittää, mutta sanonpahan vain, että kun sain näyttelijän selville filmin näkemisen jälkeen, suuni loksahti auki. Elokuva onnistui huijaamaan minua täydellisesti.

Suspiria sai suuni loksahtamaan auki pariinkin otteeseen jo elokuvaa katsoessani. Kyseessä on nimittäin yksi häiriintyneimmistä teoksista, minkä olen aikoihin nähnyt. Elokuvaa ei pelota näyttää mitä inhottavinta ja oudointa kuvastoa katsojalle, eikä tämä todellakaan ole helppo katselukokemus. Mukana on todella ahdistavia hetkiä, joita on suorastaan epämiellyttävää seurata. Mutta samalla katselua ei vain voi lopettaa, sillä Suspiria on samalla erittäin hypnoottinen kokemus. Se on kaunis sairaalla tavalla ja sairas kauniilla tavalla. Etenkin itse tanssikohtaukset tuntuvat lähes luonnottomilta ja ne onnistuvat samaan aikaan olemaan sekä pelottavia että kauniita. Elokuva lumoaa katsojansa ja vaikka järki sanoisi, että tästä koulusta on pakko päästä pois, on silti aivan pakko päästä tutkimaan sen salaisuuksia. Yleensä kauhuelokuvissa katsoja pyörittelee silmiään, kun hahmot menevät tarkastamaan, mikä päästää outoa ääntä kellarissa, mutta tätä katsoessa olisi itsekin valmis menemään sinne kellariin.

Jo ennen elokuvan näkemistä tiesin, että Suspiria tulisi jakamaan katsojat voimakkaasti kahtia. Leffaa menisivät katsomaan kauhusta intoilevat ihmiset, ja jotkut lähtisivät pois suuttuneina, sillä kyseessä ei olekaan perinteinen 2000-luvun hyppysäikyttelyraina ja toiset taas poistuvat onnellisina samasta syystä. Jotkut sanovat, ettei tämä edes ole kauhua, sillä elokuva ei vähän väliä säikäytä katsojaansa, kun taas toiset ihastelevat, ettei koko elokuvan aikana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, vaan filmin kauhu on enemmän psykologista. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäisiin. Suspiria on aivan erinomainen teos ja jatkaa tämän vuoden yllättävänkin hienoa kauhuputkea. Ensin äänillä kikkaileva Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018), sitten todella järkyttävä Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018) sekä sota-kauhu-yhdistelmä Overlord (2018) ja nyt Suspiria. Elokuva rakentaa upeasti tunnelmaa ja luo hyvin epämiellyttävän ilmapiirin. Alusta alkaen on selvää, että tässä koulussa on jotain pahasti pielessä. Ja sitten oikeissa kohdissa leffa alkaa tarjoilemaan veret seisauttavia kohtauksia ja äkillisiä painajaismaisia kuvia. Elokuva ei viljele niitä vimmalla, vaan ripottelee niitä harvakseltaan, jotta ne tuntuvat entistäkin voimakkaammilta. Loppuhuipennuksessa helvetti päästetään sitten valloilleen ja Suspiria vangitsee katsojansa totaalisesti.

Kaikesta kehumisesta huolimatta minulta kyllä löytyy hieman negatiivistakin sanottavaa elokuvasta. Suspirialla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka ihailenkin sitä, kuinka filmi kertoo tarinansa rauhassa ja maltillisesti, löytyy leffasta leikkaamisen varaa. Suurimmaksi osaksi elokuva hyödyntää käsikirjoittamisen perussääntöä "näytä, älä kerro", mutta elokuvasta löytyy joitain kohtia, jotka tuntuvat olevan mukana vain, koska tekijät ovat pelänneet, ettei peruskatsoja pysy juonessa mukana, jos sitä ei selitä. Elokuvassa nähdään pari kohtaa, joissa hahmot juonittelevat ilkeyksiään ja nämä tuntuvat turhilta. Yhdessä toisessa kohtauksessa eräs hahmoista vahingossa kuulee heidän keskusteluaan ja silloin selitys on perusteltua, sillä katsoja saa tietää samat asiat hahmon kanssa. Katsojan ei pitäisi tietää enempää kuin hahmot, jotka selvittävät koulun mysteeriä. Tämän lisäksi leffassa on epilogi, jonka voisi leikata kokonaan pois, mikä lyhentäisi elokuvaa vartilla. Epilogissa selvitellään loppuun yksi sivujuoni, mutta filmin dramaattisuuden ja shokeeraamisarvon vuoksi olisi parempi, jos elokuva loppuisi siihen, mistä epilogi alkaa. Tämä olisi täydellisen pysäyttävä päätös ja jättäisi katsojan täysin sanattomaksi.

Suspirian ohjauksesta vastaa italialainen Luca Guadagnino, jonka tunnetuin työ taitaa olla aiemmin tänä vuonna Suomessa ilmestynyt rakkaustarina Call Me by Your Name (2017). Jo siinä Guadagnino näytti taitonsa kertoessaan tarinaansa rauhassa, mutta mielestäni Suspiria on paljon parempi taidonnäyte. Tämän leffan tarina sentään etenee kaiken aikaa, eikä tunnu junnaavan paikoillaan ja pyörittävän samanlaisia kohtauksia kerta toisensa perään. Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa ja tietää yksinkertaisia keinoja, joilla järkyttää katsojaansa voimakkaasti. David Kajganichin työstämä käsikirjoitus on loistava, mutta hän olisi tosiaan voinut miettiä joissain kohdissa, tarvitseeko tiettyjä asioita näyttää ja selittää. Tiettyjä ongelmia lukuunottamatta elokuva on todella taidokkaasti leikattu. Suspiria on muuten näyttävästi kuvattu, mutta kameran zoomaukset ovat hieman tökeröjä. Tämä on selvästi tekijöiden päättämä tyylikeino, mutta itse pidän enemmän siitä, kun kuvaaja itse liikkuu, sillä siten kuva on huomattavasti sulavampi. Valaisu on erinomaista etenkin tanssiesityksen aikana ja synkemmissä hetkissä, ja maskeeraus on Oscar-palkinnon arvoista työtä. Alkuperäinen Suspiria on tunnettu värien käytöstä ja tämä uusi versio hyödyntää muutamassa kohdassa räikeitä värejä taidokkaasti. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja säveltäjä Thom Yorke on tehnyt mahtavaa työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Suspiria on hypnoottinen kauhukertomus, mikä todella järkyttää katsojaansa. Elokuva sisältää mitä inhottavinta ja häiriintyneintä kuvastoa, mutta samalla se onnistuu olemaan lumoavan kaunis. Samanaikaisesti leffa ällöttää ja ihastuttaa, ja vaikka tanssikoulussa on selvästi jotain pielessä, on sen salaisuuksia pakko päästä tutkimaan. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin mainiota työtä - jopa Dakota Johnson, josta en ole aiemmin perustanut. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin vanhan tohtori Klempererin näyttelijä. Ohjaaja Luca Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa, eikä kertaakaan luota äkkisäikäytyksiin. Hän luo psykologista kauhua ja aitoa jännitystä, mikä tekee katselukokemuksesta paikoitellen hyvinkin epämiellyttävän. Kauhun hetkiä on maltillisesti ja siten ne ovat entistä tehokkaampia. Elokuvan ainoa oikea ongelma on sen epilogi, mikä tuntuu latistavan tunnelmaa upean loppuhuipennuksen jälkeen. Epilogin voisikin poistaa kokonaan, jolloin filmi loppuisi todella pysäyttävästi ja saisi katsojan haukkomaan henkeä. Tästä huolimatta Suspiria kuuluu vuoden parhaimmistoon, mutten todellakaan voi suositella sitä kaikille. Nopeatempoisista böö-kauhurainoista pitäville tämä on luultavasti puuduttava kokemus, minkä lisäksi herkimmät saattavat nähdä tämän takia painajaisia vielä ensi vuonna. Jos taas pidät enemmän psykologisesta kauhusta, kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan Suspiria. Alkuperäisen leffan fanienkin kannattaa antaa tälle mahdollisuus ja minä aion mahdollisimman pian etsiä alkuperäisen filmin käsiini. Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Suspiria, 2018, Frenesy Film Company, Videa, First Sun, MeMo Films, Mythology Entertainment, Amazon Studios, K Period Media