Pääosissa: Julia Roberts, Ayo Edebiri, Andrew Garfield, Michael Stuhlbarg, Chloë Sevigny, Lío Mehiel, Thaddea Graham ja David Leiber
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12
After the Hunt on Luca Guadagninon uusi elokuva. Nora Garrett työsti elokuvan käsikirjoituksen ja Guadagnino ilmoitti tekevänsä sen pohjalta leffan alkuvuodesta 2024. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja After the Hunt sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla tämän vuoden elokuussa. Nyt elokuva saapuu Suomeen ja itse olen odottanut sen näkemistä kiinnostuneena ohjaajan ja näyttelijäkaartin vuoksi. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa After the Huntin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Kun Yalen yliopistolla eräs opiskelijoista syyttää professoriaan seksuaalisesta ahdistelusta, arvostettu filosofian professori Alma Imhoff joutuu erikoiseen välikäteen.
Julia Roberts näyttelee Alma Imhoffia, filosofian professoria Yalen yliopistolla. Alma on ansioitunut urallaan ja häntä pidetään korkeassa arvossa niin opettajien kuin opiskelijoiden keskuudessa. Naisen asema kuitenkin horjuu, kun hänen oppilaansa Maggie (Ayo Edebiri) syyttää Alman kollegaa Hankia (Andrew Garfield) seksuaalisesta ahdistelusta eräiden illanistujaisten jälkeen. Vaikka Alma on naimisissa rakastavan miehensä Frederikin (Michael Stuhlbarg) kanssa, on naisella ollut jo pidemmän aikaa salasuhde Hankin kanssa. Nainen joutuukin pohtimaan, tukeeko salarakastaan, vai oppilastaan, potentiaalisesti vaarantaen uransa, jos hänen omat salaisuutensa paljastuvat. Roberts, Edebiri, Garfield ja Stuhlbarg ovat kaikki erittäin hyviä rooleissaan. Robertsista löytyy oikeaa arvokkuutta professorirooliinsa, Edebiri tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa ahdistusta, Garfield onnistuu olemaan niin hurmaava kuin lipeväkin ja Stuhlbarg varastaa show'n hupsuttelevana aviomiehenä, jolle toivoisi parempaa.
Elokuvassa nähdään myös Chloë Sevigny yliopistolla työskentelevänä tohtori Kim Sayersina. Sevigny suoriutuu parista kohtauksestaan passelisti, mutta harmillisesti hän joutuu tyytymään aika raakileeksi jäävään hahmoon.
Jopa taitavat elokuvantekijät kompastelevat toisinaan, etenkin jos puskevat uusia teoksia teattereihin kuin liukuhihnalta. After the Hunt on jo kolmas elokuva Luca Guadagninolta puolentoista vuoden sisällä mahtavan tennisdraama Challengersin(2024) ja erittäin mainion Queerin(2024) jälkeen ja selvästi heikoin tästä kolmikosta. Suurin syy tälle on Nora Garrettin kertakaikkisen kömpelö käsikirjoitus, joka kompuroi vaivaannuttavasti käsitellessään isoja ja ajankohtaisia aiheita. On jo lähtökohtaisesti omituinen idea työstää tarinaa opiskelijasta, joka syyttää professoriaan ahdistelusta, mutta kertoa koko tarina toisen professorin vinkkelistä. On toki kiinnostavaa nähdä, miten Alma suhtautuu tähän, sillä hän ei tiedä kumman puolelle hän haluaisi kohun keskellä asettua, osittain johtuen omasta menneisyyden traumastaan. Mutta kun leffa ryhtyy maalailemaan Almasta tarinan uhria, koska hän joutui ikävän tapauksen välikäteen, kulmat kohoilevat katsomossa yhä useammin.
Elokuvassa olisi ainesta herkulliseen psykologiseen trilleriin ja ajoittain seasta löytyy hyviä kohtauksia ja vahvoja kohtaamisia hahmojen välillä. Mutta leffan tapa käsitellä aiheitaan Me Too -liikkeestä patriarkkayhteiskuntaan on turhauttavan tönkköä, etenkin kun lopulta tuntuu, ettei leffalla kuitenkaan ole paljoa sanottavanaan, eikä tapahtumilla ole pahemmin vaikutusta keneenkään. Guadagninon ohjaus on myös omituisen kuivaa. Hän on venyttänyt napakan jännäridraaman ylipitkäksi, jolloin After the Hunt tuntuu toisinaan jopa laahaavan. Hyvät näyttelijät pelastavat sen, minkä pystyvät, mutta lopulta leffa jää harmillisen latteaksi ja ainakin toistaiseksi heikoimmaksi elokuvaksi Guadagninolta, jonka olen nähnyt.
Teknisestikin After the Hunt on ailahteleva teos. Elokuva on pätevästi kuvattu, mutta leikkaus on jäänyt turhan venytetyksi. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa ansiokkaasti, mutta äänimaailma oli omasta mielestäni häiritsevä, toisinaan jopa ärsyttävä. Erikoisena tehokeinona käytetty kellontikitys kävi hermoilleni, minkä lisäksi Nine Inch Nailsinakin tunnettujen Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit kuulostavat lähinnä siltä, että joku lapsi olisi päästetty ensi kertaa pimpottelemaan pianoa miten sattuu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
After the Hunt, 2025, Big Indie Pictures, Frenesy Film Company, Imagine Entertainment
Pääosissa: Daniel Craig, Drew Starkey, Jason Schwartzman, Lesley Manville, Henrique Zaga, Drew Droege, Andra Ursuța ja David Lowery
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16
Queer perustuu William S. Burroughsin samannimiseen novelliin vuodelta 1985. Alun perin kirjan oli tarkoitus kääntyä elokuvamuotoon Steve Buscemin toimesta vuonna 2011. Oren Moverman työsti käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Stanley Tuccia, mutta projekti ei lopulta edennyt. Ohjaaja Luca Guadagnino oli pitänyt kirjasta jo teini-ikäisestä asti ja kuvatessaan elokuvaansa Challengersia(2024), hän otti kirjan puheeksi käsikirjoittaja Justin Kuritzkesin kanssa. Kuritzkes kiinnostui aiheesta ja Guadagninon ostettua hänelle Burroughsin kirjan, kaksikko päätti sen olevan heidän seuraava elokuvansa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja Queer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2024. Suomeen elokuva saapui ensin tämän kevään Night Visions -festivaalin avajaiselokuvana ja nyt Queer on saanut myös kunnon teatterikierroksen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Guadagninon tekevän uutta elokuvaa ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuvan pääroolissa nähdään Daniel Craig. Kävinkin katsomassa Queerin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.
1950-luvun Meksikossa William Lee pokaa itselleen baareista seuralaisia sänkyynsä, mutta samalla sisältä murtunut mies kaipaa jotain syvempää. Hänen toiveisiinsa saatetaan vastata, kun hän kohtaa nuoren Eugenen.
Queerin pääroolissa kirjailija William S. Burroughsiin itseensä pohjautuvana William Leenä nähdään tosiaan entinen James Bond -tähti Daniel Craig. Kuten odottaa saattaa, mies on roolissaan aivan huippu. Karismaa huokuva Craig tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa monitasoisuutta. Päällisin puolin William on aikamoinen miestenmies, joka pokailee lähes vaivatta seuralaisia baareista, siitäkin huolimatta, että etenkin tuohon aikaan homoutta katsottiin avoimen vissisti nenänvartta pitkin. Ja vaikka joka kerta Williamin yritys ei onnistuisi, hän näyttäisi olevan valmis samalla itsevarmuudella siirtymään seuraavaan mahdollisuuteen. Sisältä William on kuitenkin pahasti rikkinäinen mies, täynnä epävarmuuksia, murskaavaa rakkaudenkaipuuta ja ikävää huumeriippuvuutta. Kaikki nämä puolet myllertävät esiin, kun William kohtaa paljon nuoremman Eugenen (Drew Starkey), joka ei noin vain lähde Williamin mukaan, mutta jota William ei saa pois mielestään. Eugenekin sisältää useampia puolia, eikä hänestä aina oikein tiedä, onko hän kiinnostunut Williamista vai ei. Netflixin Outer Banks -sarjasta (2020-) tuttu Starkey ei kyseisessä sarjassa juuri vakuuttanut, mutta Queerissa hän esittelee piileviä kykyjään, vaikka jääkin auttamatta heittäytyvän Craigin varjoon.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa David Schwartzman Williamin ystävänä Joena, sekä Lesley Manville lähes tunnistamattomaksi maskeerattuna tohtori Cotterina, joka on vetäytynyt syvälle viidakkoon tutkimustensa pariin. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mainiosti.
Siinä, missä Luca Guadagninon edellinen elokuva Challengers oli intensiivinen tahtojen taistelu, joka piti tiukasti otteessaan, Queer on huomattavasti hitaampi ja henkilökohtaisemmalta tuntuva työ. Itsekin homo Guadagnino takertui Burroughsin kirjaan jo vuosikymmeniä sitten ja elokuvasta näkyy palava halu tuoda tämä tarina valkokankaille Guadagninon silmien kautta. Elokuva vie katsojansa onnistuneesti päähenkilönsä pään sisälle, näiden monimutkikkaiden tunteiden keskelle ja auttaa heteroakin ymmärtämään, millaisia ajatuksia ja fiiliksiä myllertää seksuaalivähemmistöjen edustajien mielessä. Aluksi William esitellään tosiaan itsevarmana miestenmiehenä, mutta leffan edetessä hänestä kuoriutuu esille useita puolia. Katsoja voi välillä jopa ihan nähdä, mitä hänen päässään liikkuu ja pariinkin otteeseen, kun William ja Eugene vain istuvat vierekkäin, näemme kuvan päällä, kuinka William haluaisi koskea mieheen ja tuntea tämän läheisyyden. Loppupäässä taas nähdään monille varmasti hyvin samaistuttava kuvaus siitä, kun toisen lähellä haluaisi olla niin voimakkaasti, että mikään muu ei riitä kuin sulautua yhdeksi.
Queer ei kuitenkaan ihan pitänyt otteessaan sillä lailla kuin olisin toivonut ja siitä löytyy runsaasti Guadagninolle ominaista tilanteisiin jämähtämistä. Alkuperäinen leikkausversio oli jopa yli kolmetuntinen ja vaikka siitä saksittiin liki tunti pois, elokuva tuntuu edelleen paikoitellen ylipitkältä. Loppua kohti elokuva lähtee kuitenkin täysin uusille kierroksille ja onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö finaalin lähes kuumehourumaisesta psykedeelisyydestä, vai tuntuuko se rakentelun jälkeen oudolta tyylirikolta.
Teknisiltä ansioiltaan Queer on onnistunut. Elokuva on mainiosti kuvattu ja 1950-luvun ajankuva on erinomaisesti loihdittu upein lavastein ja tyylikkään puvustuksen kera. Tietyt tehostekikkailut ovat vakuuttavaa jälkeä, etenkin leffan loppusuoralla. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuottivat kuitenkin pettymyksen, etenkin kun vertailukohteena on kaksikon fantastinen työ Challengersin parissa. Duon musiikit eivät juuri erotu edukseen ja leffasta jäävätkin mieleen lähinnä sekaan pistetyt kappaleet, kuten mahtavasti käytetty Nirvanan Come as You Are.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Queer, 2024, Fremantle, The Apartment, Frenesy Film Company, FremantleMedia North America, Cinecittà, Frame by Frame
Pääosissa: Zendaya, Mike Faist, Josh O'Connor, A.J. Lister, Nada Despotovich, Naheem Garcia ja Hailey Gates
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12
Challengers on ohjaaja Luca Guadagninon uutuuselokuva. Justin Kuritzkes kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Guadagninon innostumaan siitä. Metro-Goldwyn-Mayer nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022. Nyt Challengers saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä positiivisin mielin, vaikka en olekaan juuri yhtään kiinnostunut tenniksestä. Pääsin katsomaan elokuvan ennakkoon sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Entinen tennislupaus Tashi Duncan valmentaa aviomiestään Art Donaldsonia, joka on ajautunut häviöputkeen. Ratkaisevassa turnauksessa Art kohtaa tenniskentällä entisen ystävänsä Patrick Zweigin, joka sattuu olemaan myös Tashin ex-poikaystävä.
Challengers pyörii aikamoisen kolmiodraaman ympärillä, jonka osalliset ovat muun muassa uusista Dyyni-elokuvista (Dune - 2021-) ja Spider-Man -leffoista (2017-2021) tutun Zendayan näyttelemä Tashi Duncan, entinen tennislupaus joka toimii nykyään valmentajana, West Side Story -uudelleenfilmatisoinnista (2021) tutun Mike Faistin esittämä Tashin mies Art Donaldson, sekä The Crown -sarjasta (2016-2023) tutun Josh O'Connorin näyttelemä Patrick Zweig, joka oli aikoinaan Artin paras ystävä, sekä Tashin poikaystävä, mutta jolla meni joitain vuosia sitten sukset (tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua tennismailoista) ristiin heidän kanssaan. Zendaya, Faist ja O'Connor ovat kaikki mahtavia rooleissaan ja kaikkien kolmen väliltä löytyy erinomaista kemiaa, oli kyse sitten rakkaudesta, ystävyydestä tai vihanpidosta. Läpi elokuvan katsojan mielipide heidän hahmoistaan kuitenkin vaihtelee, eikä loppupeleissä juuri yksikään triosta ole järin pidettävä. Tashi, Art ja Patrick ovat jokainen omalla tavallaan laskelmoivia, manipuloivia ja muuten vain toksisia ihmisiä - eli tavallaan he sopivat toisilleen kolmiodraaman pyöriteltäväksi täydellisesti.
Odotin Challengersin olevan laadukas elokuva, olinhan pitänyt ohjaaja Luca Guadagninolta aiemmin katsomistani elokuvista Call Me by Your Namesta (2017), Suspiriasta(2018) ja Bones and Allista (2022). En kuitenkaan osannut odottaa, että pitäisin leffasta näinkin paljon. Sanoisin jopa, että Challengers nousi omaksi suosikikseni Guadagninon tuotannosta! Kyseessä on loistava urheiludraama, jonka monimutkikkaat ihmissuhteet äityvät paikoitellen jopa tiivistunnelmaisen psykologisen jännärin puolelle.
Elokuva lähtee käyntiin lähes nykyhetkestä, kun pitkän voittoputken jälkeen Art on alkanut menettämään otettaan tenniksestä, eikä suhde Tashinkaan kanssa enää roihua samalla lailla liekissään kuin ennen. Kun Art saa tuoreessa turnauksessaan vastaan Patrickin, on aivan kaikki vaakalaudalla. Tämä entisten ystävysten ottelu on venytetty koko elokuvan liki kahden tunnin ja vartin mittaan ja erien välillä katsojille esitetään lukuisten takaumien kautta, mitä näiden kolmen ihmisen välillä oikein tapahtui. Väärissä käsissä homma voisi muuttua aikamoiseksi sillisalaatiksi, mutta Justin Kuritzkesin fantastinen, urheiluleffojen tavanomaista kaavamaisuutta visusti kiertävä käsikirjoitus pitää paketin tiukasti kasassa. Joka takauman kautta katsoja oppii näistä hahmoista ja heidän väleistään lisää, mikä joka kerta muuttaa katsojan tapaa katsoa nykyhetken menoa. Katsojan kannattaa olla erittäin tarkkana, sillä sen lisäksi, että aikahyppely on ajoittain varsin villiä, ovat takaumat täynnä yksityiskohtia, jotka kannattaa pistää merkille, sillä tarkkaavainen katsoja todella palkitaan elokuvan finaalissa. Loppupäässä itse tennismatsi kärjistyy suorastaan hengästyttäväksi jännitysnäytelmäksi.
Guadagninon ohjaus on tehokkaan hallittua ja hän saa näyttelijöistä irti kaiken. Erityisesti kolmikon ensikohtaamiseen liittyvässä takaumassa hotellilla Zendaya, Faist ja O'Connor heittäytyvät aivan täysillä intiimin menon vietäväksi. Guadagnino on myös halunnut varmistaa, ettei läpi leffan nähtävä tennisottelu käy tylsäksi. Sen lisäksi, että hyvin kirjoitetut hahmot saavat katsojan kiinnostumaan lopputuloksesta, ottelu tarjotaan vähän väliä uuden kikan kanssa. Välillä kamera seuraa peliä katsomosta, välillä pelaajien läheltä, välillä verkon kautta, välillä yläilmoista, välillä jopa kentän alta ja kaikista villeimmin itse tennispallon perspektiivistä. Challengers onkin kameratyöskentelyltään yksi kuluneen elokuvavuoden luovimmista ja tekniset ansiot ovat muutenkin kohdillaan. Leikkaus on sulavaa, lavasteet ovat oivat ja maskeeraajat saavat hyvin pääkolmikon näyttämään vaadittaessa eri ikäisiltä. Jos jokin puoli elokuvassa jätti ristiriitaisen fiiliksen, niin sen musiikki. Sävellyksestä vastaavat Trent Reznor ja Atticus Ross, joiden musiikki leffassa koostuu hyvin pitkälti kovaan ääneen pauhaavasta yökerhojumputuksesta. Toisaalta pidin musiikista kovasti ja se luo tehokasta intensiteettiä turnaukseen, mutta samalla se on paikoin myös häiritsevä kikka, etenkin kun samalta kuulostava jytinä alkaa kerta toisensa perään soimaan hahmojen riitojen päällä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Taylor Russell, Timothée Chalamet, Mark Rylance, André Holland, Michael Stuhlbarg, David Gordon Green, Chloë Sevigny, Jessica Harper ja Anna Cobb
Genre: draama, romantiikka, kauhu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 18
Bones and All perustuu Camille DeAngelisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka ohjaisi Antonio Campos. Kuitenkin kun koronaviruspandemia iski, suunnitelmat muuttuivat ja lopulta Campos poistui projektista ja hänen tilalle asteli Luca Guadagnino. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt Bones and All saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin filmin erikoisesta tarinasta ja aloin positiivisin mielin odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Nuori kannibaalinainen Maren lähtee etsimään äitiään, hänen pelokkaan isänsä hylättyä hänet. Matkallaan Maren kohtaa muita ihmissyöjiä ja rakastuu nuoreen Leehen.
Escape Room -kauhuleffoista (2019-) tuttu Taylor Russell nähdään Marenina, nuorena naisenalkuna, jolla on karmiva mieltymys ihmislihaan. Kun Maren ei vaikuta pääsevän eroon tästä houkutuksesta ja kannibalismi ottaa vallan hänestä yhä vain useammin, hänen yksinhuoltajaisänsä (André Holland) päättää luovuttaa ja jättää tytön oman onnensa nojaan. Russell on roolissaan kelvollinen, muttei oikein koskaan onnistu säväyttämään tosissaan. Katsojana ryhtyy seuraamaan mielenkiinnolla, kuinka nuoren ihmissyöjän matka etenee, kun yksin hylätty Maren päättää etsiä äitinsä.
Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Luca Guadagninon aiemmassa filmissä, Call Me by Your Namessa (2017) läpimurtoroolinsa tehnyt Timothée Chalamet kannibaalinuorukaisena Leenä, jonka matkaan Maren hyppää, sekä Mark Rylance, Michael Stuhlbarg ja uusien Halloween-elokuvien (2018-2022) ohjaaja David Gordon Green muina ihmissyöjinä, joita Maren matkallaan kohtaa. Chalamet hoitaa hommansa hyvin ja häneltä löytyy oivaa kemiaa Russellin kanssa, minkä lisäksi Stuhlbarg ja Green toimivat mainiosti vinksahtaneena kannibaaliduona, mutta elokuvan mieleenpainuvimman roolityön tarjoaa Rylance. Hän onnistuu olemaan todella karmiva ja epämiellyttävä, vaikka hänen hahmonsa, itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Sully esittäytyykin lempeänä ja mukavana miehenä.
Bones and All jätti minulle ristiriitaisia tunteita ja minulta kestikin pari päivää pohdiskella näkemääni, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan arvostelua elokuvasta. Lähtökohtaisesti se on todella veikeä ja omalaatuinen lajityyppisekoitus, elokuvan pitäessä sisällään kasvutarinaa tytöstä naiseksi, herkkää romantiikkaa, road trip -tyylistä kerrontaa, sekä kauhumaisia piirteitä kannibaalipuolen kautta. Jokin leffassa jätti kuitenkin sykähdyttämättä. Liekö sitten johtunut siitä, että olin juuri ennen tätä katsonut yhden vuoden isoimmista yllättäjistä, The Menun (2022), jota makustelin vielä innostuneesti, kun Bones and All pistettiin pyörimään tai sitten siitä, että olin edellisiltana nähnyt kohutun Terrifier 2:n (2022), jonka ällöttävien raakuuksilla mässäilyjen jälkeen Bones and Allin ihmissyöntikohtauksetkin tuntuivat todella kesyltä kamalta. Kyllä tästä verta löytyy ja muutaman kerran ihan näytetään, kun joku kannibaaleista alkaa pureskella uhrinsa ihoa rikki, mutta leffan korkea K18-ikärajaleima tuntuu silti liialliselta. Monissa K16-elokuvissa nähdään järkyttävämpää materiaalia.
Kyseessä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono elokuva, vaikkei Bones and All tehnytkään minuun erityistä vaikutusta. Se on oikein hyvä filmi, joka tosiaan sisältää varsin omaperäisen kertomuksen. Ajoittain lajityyppimiksaus johtaa onnistuneen erikoisiin ratkaisuihin, toisinaan taas se tuntuu töksähtelevältä, kun hempeä musiikki soi ja pääpari lepertelee toisilleen ihmisten syönnistä. Elokuva pitää pääasiassa toimivasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, johon mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kohtaamista. Leirinuotiohetki Stuhlbargin ja Greenin hahmojen kera on yksi elokuvan koukuttavimmista ja siinä rakennetaan jännitettä tehokkaasti. Matkan varrelta löytyy hieman moraalista pohdiskelua ja väittelyä siitä, onko päähenkilöiden pakkomielteinen ihmisten syönti oikein vai väärin. Elokuvan on kuitenkin vaikea vakuuttaa katsojalleen, että olisi mitenkään oikein riistää toisen ihmisen henki omaksi ravinnoksi. Huomasin usein leffan aikani tuumivani, että nämä hahmot pitäisi saada lukkojen taakse.
David Kajganichin käsikirjoitus on siis hieman takkuileva, erityisesti loppupäässä, mikä on rakennettu kasaan aika kömpelösti. Itse finaali on tehokas, mutta siihen pääseminen ei tunnu loppuun asti mietityltä. Kajganighin tekstistä käy myös kyllä selväksi, että kyse on kirja-adaptaatiosta. Bones and All todella tuntuu filmatulta kirjalta niin hyvässä kuin myös pahassa. Ajoittain lukujen seuraaminen herättää tunnetta siitä kuin seuraisi tiivistettyä televisiosarjaa valkokankaalta. Hieman töksähtelevä leikkaus ei myöskään auta asiaa. Tekstin pohjalta Luca Guadagninon ohjaus on pääasiassa oikein mainiota. Hän rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, vaikka voisi mennä vielä pidemmälle monessa kohtaa. Lisäksi hänellä on silmää vahvoille visuaalisuuksille. Bones and All on tyylikkäästi kuvattu. Lavasteet ovat erinomaiset, asut oivat ja maskeerauksetkin onnistuneet. Tehostetiimi suoriutuu hyvin tekoverellä täytettyjen ihmisnukkejen kanssa, joita näyttelijät ovat voineet repiä ja pureskella auki. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Bones and All on vekkulimainen yhdistelmä monenlaisia lajityyppejä ja erikoisen jopa sensuelli kannibaalileffa. Taylor Russell sopii passelisti päärooliin nuoreksi ihmissyöjäksi, Mareniksi ja Timothée Chalamet suoriutuu hyvin osastaan Marenin ihastuksenkohteena Leenä. Nuorten väliltä löytyy oivaa kemiaa. Mark Rylance tarjoaa filmin parhaan roolityön mukavaa esittävänä, mutta silti epämiellyttävää tunnetta herättävänä Sullynä. Omaperäinen tarina vetää sujuvasti mukanaan ja kannibaalinuorten koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikkei heidän tekoja hyväksykään. Useasti voi huomata ajattelevansa, että jonkun pitäisi saada Maren ja Lee lukkojen taakse. Elokuvasta löytyy herkkyyttä ja huumoria, mutta myös kauhumaista ilmapiiriä ja pari varsin jännittävää hetkeä. Silti jotain jää uupumaan ja lopputulos jää hieman vaisuksi. Kerronta on vähän ailahtelevaa ja loppupää töksähtelee jo tosissaan. Heikkouksineenkin Bones and All on varsin kelpo road tripiä, kasvukertomusta, rakkaustarinaa ja kannibalismia yhdistelevä teos, jollaista ei toista löydy. Guadagninon aiempien töiden ja romanttisten kauhukertomusten ystäville leffaa voikin suositella, mutta tuskin tästä edes kovassa nousussa olevan Chalametin myötä mitään menestystä tulee, sillä massayleisölle elokuva voi olla turhankin mojova ja outo pala purtavaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bones and All, 2022, Frenesy Film Company, Per Capita Productions, Vision Distribution, The Apartment, MeMo Films, 3 Marys Entertainment, Tenderstories, Ela Film, Excelsa, Serfis, Wise, Immobiliare Manila
Ohjaus: Luca Guadagnino Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Angela Winkler, Renée Soutendijk, Ingrid Caven, Elena Fokina, Jessica Harper ja Chloë Grace Moretz Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia Ikäraja: 16
Suspiria on uusi versio kulttiklassikoksi muodostuneesta vuoden 1977 kauhuelokuvasta Suspiria. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle noin 30 vuotta alkuperäisen ilmestyttyä, ohjaaja Luca Guadagninon kysyessä alkuperäisen teoksen ohjaajalta, Dario Argentolta, voisiko tämän teoksesta tehdä uudelleenfilmatisoinnin. Argento suostui ja Guadagnino tarjosi projektia David Gordon Greenin ohjattavaksi, joka alkoi innolla työstämään elokuvaa, kunnes hänellä tuli riitaa studion kanssa ja päätti jättää projektin. Vuonna 2015 Guadagnino ilmoitti ohjaavansa uuden Suspirian itse. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja lopulta Suspiria sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Suomeen filmi saapui marraskuun lopussa, mutta kiireiden takia en ehtinyt käydä katsomassa sitä ensi-iltaviikonloppuna. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Suspiriaa, joten en innostunut samalla tavalla kuin monet muut, kun kuulin uudesta versiosta. Kiinnostuin siitä kuitenkin, kun näin sen trailerin ja aloin kuulla paljon kehuja. Minua ärsyttikin, kun en ehtinyt katsomaan leffaa heti, kun se ilmestyi, mutta menin heti seuraavana viikonloppuna katsomaan Suspirian Lasipalatsin Bio Rexiin tyttöystäväni kanssa.
1970-luvun lopulla amerikkalainen Susie Bannion saapuu Länsi-Berliiniin ja saa paikan arvostetusta tanssikoulusta. Koulu kätkee kuitenkin sisäänsä hirvittäviä salaisuuksia...
Pääroolissa Susie Bannonina nähdään Fifty Shades -elokuvista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson, jonka roolituksesta olin aluksi todella skeptinen. Fifty Shades -filmeissä Johnson teki lähes totaalisen surkeaa näyttelijäntyötä ja pelkäsin hänen pilaavan Suspirian. Johnsonin esiintyminen parin kuukauden takaisessa Bad Times at the El Royalessa (2018) antoi kuitenkin pientä toivoa, sillä Johnson oli yllättävänkin kelvollinen roolissaan. Vasta tässä elokuvassa Johnson vakuutti minut taidoistaan ja pisti ihmettelemään, eikö hän edes yrittänyt Fifty Shadeseissa? Hänestä löytyy juuri oikeaa herkkyyttä, mitä Susien rooli vaatii, mutta myös selvää päättäväisyyttä ja halua osoittaa taitonsa. Tanssiessaan Johnson todella näyttää lahjansa ja liikkuu niin intensiivisen eläimellisesti, että hän on erinomainen valinta rooliinsa. Tanssikoulussa Susie tapaa mm. tanssiopettaja Madame Blancin (Tilda Swinton), ystävällisen tanssija Saran (Mia Goth), tanssija Olgan (Elena Fokina), sekä iäkkäät neiti Tannerin (Angela Winkler), neiti Hullerin (Renée Soutendijk) ja neiti Vendegastin (Ingrid Caven). Kaikki näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä. Goth tuo Johnsonin tavoin herkkyyttä esiin hienosti. Swinton on jo useita kertoja aiemminkin osoittanut olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä ja osoittaa sen jälleen. Swinton on aivan mielettömän hyvä tässä elokuvassa ja näyttää, kuinka taipuvainen hän on tekemään erilaisia asioita, joihin monet muut eivät pysty. Myös Chloë Grace Moretz tekee lyhyen, mutta erittäin vaikuttavan esiintymisen yhtenä koulun tanssijoista. Elokuvassa on myös hahmo nimeltä tohtori Josef Klemperer, joka alkaa epäillä tanssikoulun toimintaa ja lähtee tutkimaan asiaa. Kyseessä on mitä sympaattisin tapaus, jolla on oma koskettava taustansa, mitä avataan läpi elokuvan. Klempererin näyttelijä tekee koko elokuvan parhaan roolisuorituksen - ei, vaan yhden koko vuoden parhaista roolisuorituksista. En paljasta, kuka häntä esittää, mutta sanonpahan vain, että kun sain näyttelijän selville filmin näkemisen jälkeen, suuni loksahti auki. Elokuva onnistui huijaamaan minua täydellisesti.
Suspiria sai suuni loksahtamaan auki pariinkin otteeseen jo elokuvaa katsoessani. Kyseessä on nimittäin yksi häiriintyneimmistä teoksista, minkä olen aikoihin nähnyt. Elokuvaa ei pelota näyttää mitä inhottavinta ja oudointa kuvastoa katsojalle, eikä tämä todellakaan ole helppo katselukokemus. Mukana on todella ahdistavia hetkiä, joita on suorastaan epämiellyttävää seurata. Mutta samalla katselua ei vain voi lopettaa, sillä Suspiria on samalla erittäin hypnoottinen kokemus. Se on kaunis sairaalla tavalla ja sairas kauniilla tavalla. Etenkin itse tanssikohtaukset tuntuvat lähes luonnottomilta ja ne onnistuvat samaan aikaan olemaan sekä pelottavia että kauniita. Elokuva lumoaa katsojansa ja vaikka järki sanoisi, että tästä koulusta on pakko päästä pois, on silti aivan pakko päästä tutkimaan sen salaisuuksia. Yleensä kauhuelokuvissa katsoja pyörittelee silmiään, kun hahmot menevät tarkastamaan, mikä päästää outoa ääntä kellarissa, mutta tätä katsoessa olisi itsekin valmis menemään sinne kellariin.
Jo ennen elokuvan näkemistä tiesin, että Suspiria tulisi jakamaan katsojat voimakkaasti kahtia. Leffaa menisivät katsomaan kauhusta intoilevat ihmiset, ja jotkut lähtisivät pois suuttuneina, sillä kyseessä ei olekaan perinteinen 2000-luvun hyppysäikyttelyraina ja toiset taas poistuvat onnellisina samasta syystä. Jotkut sanovat, ettei tämä edes ole kauhua, sillä elokuva ei vähän väliä säikäytä katsojaansa, kun taas toiset ihastelevat, ettei koko elokuvan aikana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, vaan filmin kauhu on enemmän psykologista. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäisiin. Suspiria on aivan erinomainen teos ja jatkaa tämän vuoden yllättävänkin hienoa kauhuputkea. Ensin äänillä kikkaileva Hiljainen paikka(A Quiet Place - 2018), sitten todella järkyttävä Hereditary - Pahan perintö(Hereditary - 2018) sekä sota-kauhu-yhdistelmä Overlord(2018) ja nyt Suspiria. Elokuva rakentaa upeasti tunnelmaa ja luo hyvin epämiellyttävän ilmapiirin. Alusta alkaen on selvää, että tässä koulussa on jotain pahasti pielessä. Ja sitten oikeissa kohdissa leffa alkaa tarjoilemaan veret seisauttavia kohtauksia ja äkillisiä painajaismaisia kuvia. Elokuva ei viljele niitä vimmalla, vaan ripottelee niitä harvakseltaan, jotta ne tuntuvat entistäkin voimakkaammilta. Loppuhuipennuksessa helvetti päästetään sitten valloilleen ja Suspiria vangitsee katsojansa totaalisesti.
Kaikesta kehumisesta huolimatta minulta kyllä löytyy hieman negatiivistakin sanottavaa elokuvasta.Suspirialla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka ihailenkin sitä, kuinka filmi kertoo tarinansa rauhassa ja maltillisesti, löytyy leffasta leikkaamisen varaa. Suurimmaksi osaksi elokuva hyödyntää käsikirjoittamisen perussääntöä "näytä, älä kerro", mutta elokuvasta löytyy joitain kohtia, jotka tuntuvat olevan mukana vain, koska tekijät ovat pelänneet, ettei peruskatsoja pysy juonessa mukana, jos sitä ei selitä. Elokuvassa nähdään pari kohtaa, joissa hahmot juonittelevat ilkeyksiään ja nämä tuntuvat turhilta. Yhdessä toisessa kohtauksessa eräs hahmoista vahingossa kuulee heidän keskusteluaan ja silloin selitys on perusteltua, sillä katsoja saa tietää samat asiat hahmon kanssa. Katsojan ei pitäisi tietää enempää kuin hahmot, jotka selvittävät koulun mysteeriä. Tämän lisäksi leffassa on epilogi, jonka voisi leikata kokonaan pois, mikä lyhentäisi elokuvaa vartilla. Epilogissa selvitellään loppuun yksi sivujuoni, mutta filmin dramaattisuuden ja shokeeraamisarvon vuoksi olisi parempi, jos elokuva loppuisi siihen, mistä epilogi alkaa. Tämä olisi täydellisen pysäyttävä päätös ja jättäisi katsojan täysin sanattomaksi.
Suspirian ohjauksesta vastaa italialainen Luca Guadagnino, jonka tunnetuin työ taitaa olla aiemmin tänä vuonna Suomessa ilmestynyt rakkaustarina Call Me by Your Name (2017). Jo siinä Guadagnino näytti taitonsa kertoessaan tarinaansa rauhassa, mutta mielestäni Suspiria on paljon parempi taidonnäyte. Tämän leffan tarina sentään etenee kaiken aikaa, eikä tunnu junnaavan paikoillaan ja pyörittävän samanlaisia kohtauksia kerta toisensa perään. Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa ja tietää yksinkertaisia keinoja, joilla järkyttää katsojaansa voimakkaasti. David Kajganichin työstämä käsikirjoitus on loistava, mutta hän olisi tosiaan voinut miettiä joissain kohdissa, tarvitseeko tiettyjä asioita näyttää ja selittää. Tiettyjä ongelmia lukuunottamatta elokuva on todella taidokkaasti leikattu. Suspiria on muuten näyttävästi kuvattu, mutta kameran zoomaukset ovat hieman tökeröjä. Tämä on selvästi tekijöiden päättämä tyylikeino, mutta itse pidän enemmän siitä, kun kuvaaja itse liikkuu, sillä siten kuva on huomattavasti sulavampi. Valaisu on erinomaista etenkin tanssiesityksen aikana ja synkemmissä hetkissä, ja maskeeraus on Oscar-palkinnon arvoista työtä. Alkuperäinen Suspiria on tunnettu värien käytöstä ja tämä uusi versio hyödyntää muutamassa kohdassa räikeitä värejä taidokkaasti. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja säveltäjä Thom Yorke on tehnyt mahtavaa työtä musiikkien kanssa.
Yhteenveto:Suspiria on hypnoottinen kauhukertomus, mikä todella järkyttää katsojaansa. Elokuva sisältää mitä inhottavinta ja häiriintyneintä kuvastoa, mutta samalla se onnistuu olemaan lumoavan kaunis. Samanaikaisesti leffa ällöttää ja ihastuttaa, ja vaikka tanssikoulussa on selvästi jotain pielessä, on sen salaisuuksia pakko päästä tutkimaan. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin mainiota työtä - jopa Dakota Johnson, josta en ole aiemmin perustanut. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin vanhan tohtori Klempererin näyttelijä. Ohjaaja Luca Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa, eikä kertaakaan luota äkkisäikäytyksiin. Hän luo psykologista kauhua ja aitoa jännitystä, mikä tekee katselukokemuksesta paikoitellen hyvinkin epämiellyttävän. Kauhun hetkiä on maltillisesti ja siten ne ovat entistä tehokkaampia. Elokuvan ainoa oikea ongelma on sen epilogi, mikä tuntuu latistavan tunnelmaa upean loppuhuipennuksen jälkeen. Epilogin voisikin poistaa kokonaan, jolloin filmi loppuisi todella pysäyttävästi ja saisi katsojan haukkomaan henkeä. Tästä huolimatta Suspiria kuuluu vuoden parhaimmistoon, mutten todellakaan voi suositella sitä kaikille. Nopeatempoisista böö-kauhurainoista pitäville tämä on luultavasti puuduttava kokemus, minkä lisäksi herkimmät saattavat nähdä tämän takia painajaisia vielä ensi vuonna. Jos taas pidät enemmän psykologisesta kauhusta, kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan Suspiria. Alkuperäisen leffan fanienkin kannattaa antaa tälle mahdollisuus ja minä aion mahdollisimman pian etsiä alkuperäisen filmin käsiini. Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Suspiria, 2018, Frenesy Film Company, Videa, First Sun, MeMo Films, Mythology Entertainment, Amazon Studios, K Period Media
Ohjaus: Luca Guadagnino Pääosissa: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg, Amira Casar ja Esther Garrel Genre: romantiikka, draama Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
Call Me by Your Name perustuu André Acimanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle samana vuonna, tuottajakaksikko Peter Spearsin ja Howard Rosenmanin innostuessa kirjasta ja ostaessa sen elokuvaoikeudet. Leffan teko ei ollut kuitenkaan niin helppoa, kuin kaksikko oli kuvitellut, sillä pitkään aikaan he eivät löytäneet oikeaa tekijää filmille. Lopulta he päätyivät Luca Guadagninoon, joka ei kuitenkaan halunnut hoitaa hommaa yksin ja kysyi, jos vastaavaksi tuottajaksi palkattu James Ivory ohjaisi elokuvan hänen kanssaan. Ivory suostui ja työsti myös käsikirjoituksen. Guadagnino ei ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen Ivoryn tekstiin, joten Ivory erosi ohjaajan hommista, jolloin vastuu jäi Guadagninolle. Kesällä 2016 kuvaukset vihdoin alkoivat ja Call Me by Your Name sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2017. Suomeen filmi saapuu vasta nyt, noin vuoden myöhässä, vaikkakin se näytettiin viime vuoden puolella Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Elokuva on kerännyt paljon arvostusta ja monet ovat kutsuneet sitä yhdeksi vuoden 2017 parhaista filmeistä. Sen takia kiinnostukseni leffaa kohtaan heräsi. Kun jotain elokuvaa kehutaan maasta taivaisiin, ei sitä suurena elokuvafanina voi olla näkemättä - etenkään, jos kirjoittaa arvosteluja. Meninkin heti vuoden alussa järjestettävään lehdistönäytökseen, mutta harmillisesti siellä oli jokin ongelma, minkä takia leffaa ei pystyttykään näyttämään. Onneksi filmistä oli toinenkin pressinäytös, jossa kaikki toimi, jolloin pääsin vihdoin näkemään elokuvan. Harmillisesti kyseessä oli jälleen sellainen teos, jota on kehuttu niin paljon, ettei oma katselukokemus voi olla muuta kuin pettymys.
Kesällä 1983 amerikkalainen Oliver saapuu Pohjois-Italiaan arkeologiaa tutkivan professori Perlmanin assistentiksi. Professorin nuori poika Elio ei aluksi pidä Oliverista, mutta huomaa vähitellen lämpenevänsä amerikkalaismiehelle.
Nuoren Elion roolissa nähdään melko tuntematon Timothée Chalamet, joka tekee aivan mielettömän huikean roolisuorituksen! Chalamet ei tunnu koskaan näyttelevän, vaan kaikki mitä hän tekee ja sanoo, tuntuu vain täysin luontevalta ja ennen kaikkea aidolta. Hän tuo huikean määrän tunnetta hahmoonsa ja esittää Elion epävarmuuden upeasti liikkumalla jatkuvasti. En muista, olenko koskaan nähnyt kenenkään näyttelevän yhtä aidosti nuorukaista, joka esittää olevansa varma ja "cool", mutta joka ei voi sille mitään, että epävarmuus huokuu hänestä läpi. Elion ja Oliverin yhteisissä kohtauksissa Chalamet luo hienosti jännitteen, etenkin kun kaksikko alkaa tosissaan lämmetä toisilleen ja heidän huulensa ovat lähellä kosketusta. Chalametin roolityö on helposti yksi vuoden 2017 parhaista ja selkeästi paras asia koko filmissä. Harmillisesti Chalametin aitoutta huokuvan roolityön rinnalla Oliveria esittävä Armie Hammer vain näyttelee. Hammer esittää Oliveria paljon varmempana henkilönä, joka on selvästi kokenut erilaisia asioita, myös miesten kanssa. Sen takia minua häiritsikin suuresti, että Chalametin luodessa jännitettä aidolla eläytymisellään, Hammer vaikuttaa selvästi vain näyttelevän, että haluaisi kiihkeästi suudella. Se ei vain tunnu aidolta hänen puoleltaan, mikä mielestäni latistaa kaksikon yhteisiä kohtauksia hieman. Monissa kohtauksissa Hammer on kyllä hyvä - parempi kuin hän oli vielä muutama vuosi sitten - mutta olen varma, että Oliveriksi olisi voinut löytää jonkun paremman. Ei varmaan yhtä hyvää näyttelijää kuin Chalamet, mutta jonkun joka ei vaikuta suutelukohtausten aikana siltä kuin haluaisi kohtauksen jo päättyvän, samalla kun nuorempi vastanäyttelijä pursuaa intohimoa. Muita hahmoja elokuvassa ovat Elion vanhemmat professori Perlman (Michael Stuhlbarg) ja hänen vaimonsa Annella (Amira Casar), sekä Marzia (Esther Garrel), jonka kanssa Eliolla on juttua, vaikka hän onkin kiinnostunut Oliverista. Casar ja Garrel eivät tee erityistä vaikutusta, mutta Stuhlbargin monologi filmin lopussa on erinomainen ja siihen elokuvan pitäisi päättyä.
Call Me by Your Namesta oikein huokuu, että se on tehty tavoittelemaan kaikenlaisia palkintoja, sillä se on niin mahdollisimman taiteelliseksi hiottu. Tämän huomaa parhaiten elokuvan tavasta kertoa tarinaa. Juoni ei etene perinteisellä tavalla, vaan se vain... on. Juoni kulkee kyllä eteenpäin, mutta hyvin rauhallisesti. Niinkin rauhallisesti, ettei se usein vaikuta liikkuvan mihinkään. Filmiä tehdessä on pyritty saamaan aikaan mahdollisimman aito ja puhdas tunnelma, jolloin kaikki tapahtumat eivät vain voi olla mielenkiintoisia. Eihän jokainen hetki todellisuudessakaan ole kiinnostava. Kaikki kohtaukset eivät ole tärkeitä tarinan kannalta, vaan ne vain näyttävät, miten hahmot tappavat aikaa. Useissa kohtauksissa hahmot joko pyöräilevät tai uivat... tai pyöräilevät mennäkseen uimaan... ja pyöräilevät takaisin kotiin. Välillä Elio soittaa pianoa, välillä taas kitaraa - joko rakkaudestaan musiikkia kohtaan tai koska hänet pakotetaan soittamaan. Suurimmaksi osaksi tämä tyyli toimii yllättävän hyvin ja katsoja kokee olevansa tapahtumissa mukana. Aluksi olin hieman hämmentynyt siitä, miten tarina kulki eteenpäin, mutta kun aloin tottua siihen, pidin siitä kovasti. Ensimmäisen tuntinsa ajan Call Me by Your Namessa tuntui olevan jotain erikoisen vangitsevaa ja minua kiinnosti kovasti, mitä Elion ja Oliverin välillä tapahtuu.
Jossain kohtaa tyyli alkaa kuitenkin käymään raskaaksi. Katsojana alkaa pohtia, johtaako tarina koskaan minnekään? Kun Elio ja Oliver nappaavat polkupyöränsä ties kuinka monetta kertaa, on hyvin todennäköistä, että ajatukset alkavat harhailla voimakkaasti. Itse jäin muistelemaan, milloin olen itse pyöräillyt viimeksi. Jos yhtä ikävää kokeilua viime vuonna ei lasketa mukaan, niin siitä on varmaan jo kymmenen vuotta! Tämä on hieman harmillista, sillä ala-asteella pidin pyöräilystä kovasti. Tätini pyöräilee paljon ja silloin vietin usein aikaa hänen kanssaan, joten pyöräilystä muodostui helpoin matkustustapa. Löytyyköhän polkupyöräni yhä isäni pyöräkellarista, minne sen aikoinaan jätin? Ai niin, mitäs elokuvassa tapahtuu? Elio ja Oliver uivat. Hmm... Itse uin viimeksi viime kesänä tyttöystäväni kanssa mökillä. Se oli todella hauskaa, vaikka aluksi vesi olikin hieman kylmää. En ole koskaan ollut mikään vesipeto. Pidin uimisesta lapsena, mutta yläasteen diktaattorimaiset liikuntatunnit uimahalleissa pilasivat koko jutun. Äh, unohdin taas seurata, mitä valkokankaalla tapahtuu! Elio ja Oliver pyöräilevät takaisin kotiin. Jaahas.
Jos Call Me by Your Name olisi vaikka kymmenen minuuttia tai vartin lyhyempi, olisin luultavasti pitänyt siitä enemmän. Se olisi tiiviimpi paketti ja pitäisi kiinnostuksen yllä loppuun asti. Pääasiassa Timothée Chalametin huikean roolisuorituksen ansiosta jaksoin katsoa elokuvan kokonaan. Jos hänen tilalla olisi joku heikompi näyttelijä, kuten rooliin alunperin kaavailtu Shia LaBeouf, ei leffa kiehtoisi samalla tavalla. Chalametin omat kohtaukset ovat filmin parasta antia, mutta heti kun Hammer saapuu mukaan, taso heikkenee hieman. Todella pitkään mietin, että kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mutta kun tarina ei tuntunut oikeasti johtavan mihinkään, eikä ruudulla tapahtunut mitään mielenkiintoista, en vain voinut huijata itseäni enää. Loppujen lopuksi päätin ottaa pisteen pois jo ihan siitä syystä, että elokuva on tehty kaikenlaiset palkinnot mielessä. Vain Chalametin roolityöstä huokuu todellinen intohimo ja innokkuus projektia kohtaan. Muuten kaikki on samanlaista kuin tarinan kerrontatapa: rauhallista, mutta harmillisen tunnotonta. Elokuva ei liikuttanut minua lainkaan surullisissa kohtauksissa, eikä edes nostanut hymyä huulilleni, ihan sama kuinka onnellisilta Elio ja Oliver näyttivät yhdessä. Loppujen lopuksi kyseessä on hyvä filmi, muttei mielestäni mitään erityisen ihmeellistä.
Ohjaaja Luca Guadagnino haluaa selvästi tehdä mahdollisimman erityisiä ja taiteellisia elokuvia. Paikoitellen hän on onnistunut luomaan hienoja asioita, mutta kokonaisuutta katsoen hän on hukkunut liikaa erilaiseen tyyliinsä, eikä ole ymmärtänyt, mitä juttuja olisi pitänyt hieman tiivistää. James Ivoryn käsikirjoituksesta ei löydy kovin mielenkiintoisia kohtauksia, mutta hän on saanut repliikkeihin oivaa aitouden tuntua. Useat Call Me by Your Namen kuvista ovat hienoja ja kauniita, mutta harmillisesti tarkennus on monessa kohtaa täysin miten sattuu, jolloin kuva on ärsyttävän sumea. Äänimaailma on mielenkiintoisesti luotu kuulostamaan realistiselta, mistä pidin kovasti. Säveltäjä Sufjan Stevens on tavallaan tehnyt hyvää työtä musiikkien parissa, vaikka paikoitellen pianon pimputuksen alkaessa katsoja ei ole varma, onko kyseessä Stevensin taustamelodia, vai jotain mitä Elio soittaa.
Yhteenveto:Call Me by Your Name on mainio elokuva, mutta siitä jää uupumaan kunnon tunnetta. Parasta elokuvassa on nuorta Eliota näyttelevä Timothée Chalamet, joka tekee yhden vuoden 2017 parhaista roolisuorituksista. Chalametin esiintyminen on häkellyttävän aitoa läpi leffan ja hänestä välittyy intohimo täydellisesti. Valitettavasti samaa ei voi sanoa hänen vastanäyttelijästään Armie Hammerista, joka vain näyttelee. On hän hyvä, muttei lähelläkään Chalametin tasoa. Tarinan rauhallisessa kuljetustavassa on usein jotain erikoisen lumoavaa, mutta toisen tunnin aikana se alkaa käydä hieman puuduttavaksi ja raskaaksi. Mitä pidemmälle elokuva kulki, sitä enemmän minua alkoi jopa ärsyttämään, kuinka ohjaaja Guadagnino on pyrkinyt tekemään mahdollisimman taiteellisen elokuvan, jotta Oscar-pystejä suorastaan heiteltäisiin hänelle. Omasta mielestäni elokuvan pitäisi päättyä Elion isän monologiin, sillä vaikka lopetuskuva on hieno, on viimeinen kohtaus jokseenkin tarpeeton. Call Me by Your Name tekee varmasti vaikutuksen niihin, jotka eivät voi sietää Hollywoodin megatuotantoja, vaan haluavat nähdä vain aitoja ja kauniita tilanteita. Jos tunnistat tästä itsesi, niin suosittelen katsomaan tämän leffan. Isoille elokuvafaneille se on tietty "pakko nähdä" -osastoa palkintoehdokkuuksien takia, mutta muuten tämän voi helposti jättää väliin. En todellakaan ymmärrä, miksi Guadagnino on puhunut mahdollisista jatko-osista. Vaikkei Call Me by Your Name tehnyt minuun erityistä vaikutusta, on se silti kelpo filmi, joka toimii omillaan ilman mitään jatkotarinaa. On se kyllä onni, että tänä vuonna ilmestyyMinä, Simon (Love, Simon - 2018). Alkaa nimittäin jo kyllästyttää se, että homoromanssielokuvien täytyy aina olla mahdollisimman taiteellisia teoksia kuten tämä, Oscar-voittaja Moonlight (2016) ja Ang Leen Brokeback Mountain (2005).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
Call Me by Your Name, 2017, Frenesy Film Company, La Cinéfacture, RT Features, Water's End Productions, M.Y.R.A. Entertainment, Ministero per i Beni e le Attività Culturali (MiBAC), Lombardia Film Commission
