Arvostelu: Queer (2024)

QUEER

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Daniel Craig, Drew Starkey, Jason Schwartzman, Lesley Manville, Henrique Zaga, Drew Droege, Andra Ursuța ja David Lowery

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Queer perustuu William S. Burroughsin samannimiseen novelliin vuodelta 1985. Alun perin kirjan oli tarkoitus kääntyä elokuvamuotoon Steve Buscemin toimesta vuonna 2011. Oren Moverman työsti käsikirjoituksen ja päärooliin kaavailtiin Stanley Tuccia, mutta projekti ei lopulta edennyt. Ohjaaja Luca Guadagnino oli pitänyt kirjasta jo teini-ikäisestä asti ja kuvatessaan elokuvaansa Challengersia (2024), hän otti kirjan puheeksi käsikirjoittaja Justin Kuritzkesin kanssa. Kuritzkes kiinnostui aiheesta ja Guadagninon ostettua hänelle Burroughsin kirjan, kaksikko päätti sen olevan heidän seuraava elokuvansa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023 ja Queer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2024. Suomeen elokuva saapui ensin tämän kevään Night Visions -festivaalin avajaiselokuvana ja nyt Queer on saanut myös kunnon teatterikierroksen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Guadagninon tekevän uutta elokuvaa ja kiinnostustani lisäsi se, että elokuvan pääroolissa nähdään Daniel Craig. Kävinkin katsomassa Queerin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

1950-luvun Meksikossa William Lee pokaa itselleen baareista seuralaisia sänkyynsä, mutta samalla sisältä murtunut mies kaipaa jotain syvempää. Hänen toiveisiinsa saatetaan vastata, kun hän kohtaa nuoren Eugenen.

Queerin pääroolissa kirjailija William S. Burroughsiin itseensä pohjautuvana William Leenä nähdään tosiaan entinen James Bond -tähti Daniel Craig. Kuten odottaa saattaa, mies on roolissaan aivan huippu. Karismaa huokuva Craig tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa monitasoisuutta. Päällisin puolin William on aikamoinen miestenmies, joka pokailee lähes vaivatta seuralaisia baareista, siitäkin huolimatta, että etenkin tuohon aikaan homoutta katsottiin avoimen vissisti nenänvartta pitkin. Ja vaikka joka kerta Williamin yritys ei onnistuisi, hän näyttäisi olevan valmis samalla itsevarmuudella siirtymään seuraavaan mahdollisuuteen. Sisältä William on kuitenkin pahasti rikkinäinen mies, täynnä epävarmuuksia, murskaavaa rakkaudenkaipuuta ja ikävää huumeriippuvuutta. Kaikki nämä puolet myllertävät esiin, kun William kohtaa paljon nuoremman Eugenen (Drew Starkey), joka ei noin vain lähde Williamin mukaan, mutta jota William ei saa pois mielestään. Eugenekin sisältää useampia puolia, eikä hänestä aina oikein tiedä, onko hän kiinnostunut Williamista vai ei. Netflixin Outer Banks -sarjasta (2020-) tuttu Starkey ei kyseisessä sarjassa juuri vakuuttanut, mutta Queerissa hän esittelee piileviä kykyjään, vaikka jääkin auttamatta heittäytyvän Craigin varjoon.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa David Schwartzman Williamin ystävänä Joena, sekä Lesley Manville lähes tunnistamattomaksi maskeerattuna tohtori Cotterina, joka on vetäytynyt syvälle viidakkoon tutkimustensa pariin. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mainiosti.

Siinä, missä Luca Guadagninon edellinen elokuva Challengers oli intensiivinen tahtojen taistelu, joka piti tiukasti otteessaan, Queer on huomattavasti hitaampi ja henkilökohtaisemmalta tuntuva työ. Itsekin homo Guadagnino takertui Burroughsin kirjaan jo vuosikymmeniä sitten ja elokuvasta näkyy palava halu tuoda tämä tarina valkokankaille Guadagninon silmien kautta. Elokuva vie katsojansa onnistuneesti päähenkilönsä pään sisälle, näiden monimutkikkaiden tunteiden keskelle ja auttaa heteroakin ymmärtämään, millaisia ajatuksia ja fiiliksiä myllertää seksuaalivähemmistöjen edustajien mielessä. Aluksi William esitellään tosiaan itsevarmana miestenmiehenä, mutta leffan edetessä hänestä kuoriutuu esille useita puolia. Katsoja voi välillä jopa ihan nähdä, mitä hänen päässään liikkuu ja pariinkin otteeseen, kun William ja Eugene vain istuvat vierekkäin, näemme kuvan päällä, kuinka William haluaisi koskea mieheen ja tuntea tämän läheisyyden. Loppupäässä taas nähdään monille varmasti hyvin samaistuttava kuvaus siitä, kun toisen lähellä haluaisi olla niin voimakkaasti, että mikään muu ei riitä kuin sulautua yhdeksi.

Queer ei kuitenkaan ihan pitänyt otteessaan sillä lailla kuin olisin toivonut ja siitä löytyy runsaasti Guadagninolle ominaista tilanteisiin jämähtämistä. Alkuperäinen leikkausversio oli jopa yli kolmetuntinen ja vaikka siitä saksittiin liki tunti pois, elokuva tuntuu edelleen paikoitellen ylipitkältä. Loppua kohti elokuva lähtee kuitenkin täysin uusille kierroksille ja onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö finaalin lähes kuumehourumaisesta psykedeelisyydestä, vai tuntuuko se rakentelun jälkeen oudolta tyylirikolta.

Teknisiltä ansioiltaan Queer on onnistunut. Elokuva on mainiosti kuvattu ja 1950-luvun ajankuva on erinomaisesti loihdittu upein lavastein ja tyylikkään puvustuksen kera. Tietyt tehostekikkailut ovat vakuuttavaa jälkeä, etenkin leffan loppusuoralla. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuottivat kuitenkin pettymyksen, etenkin kun vertailukohteena on kaksikon fantastinen työ Challengersin parissa. Duon musiikit eivät juuri erotu edukseen ja leffasta jäävätkin mieleen lähinnä sekaan pistetyt kappaleet, kuten mahtavasti käytetty Nirvanan Come as You Are.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Queer, 2024, Fremantle, The Apartment, Frenesy Film Company, FremantleMedia North America, Cinecittà, Frame by Frame

Arvostelu: Peter Pan ja Leena (Peter Pan & Wendy - 2023)

PETER PAN JA LEENA

PETER PAN & WENDY

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Alexander Molony, Ever Anderson, Jude Law, Yara Shahidi, Joshua Pickering, Jacobi Jupe, Alyssa Wapanatahk, Jim Gaffigan, Molly Parker, Alan Tudyk, Florence Bensberg, Sebastian Billingsley-Rodriguez, Noah Matthews Matofsky, Caelan Edie, Skyler Yates, Kelsey Yates, Felix De Sousa ja Diana Tsoy

Genre: seikkailu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Peter Pan & Wendy, eli suomalaisittain Peter Pan ja Leena on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Peter Pan (1953), joka perustuu J. M. Barrien vuoden 1904 näytelmään ja 1911 kirjaan Peter Panista. 2010-luvulla Disney ryhtyi suunnittelemaan useita uusia versioita animaatioelokuvistaan ja vuonna 2016 yhtiö ilmoitti uuden Peter Pan -elokuvan olevan tekeillä. Ohjaajaksi valittiin Disney-uudelleenfilmatisointi Pete ja lohikäärme Elliottin (Pete's Dragon - 2016) ohjannut David Lowery ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021, lähes vuoden viivästymisen jälkeen koronaviruspandemian takia. Nyt Peter Pan ja Leena on julkaistu suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa ja itseäni elokuva ei pahemmin innostanut. Olen viimeisen vuosikymmenen aikana tosissani turhautunut Disneyn sieluttomilta rahastusyrityksiltä tuntuviin uudelleenfilmatisointeihin hienoista piirrosklassikoista. Peter Pan ja Leenan traileri ei vakuuttanut itseäni ja pistinkin elokuvan pyörimään sen julkaisupäivänä aika skeptisin ennakko-odotuksin. Tähän väliin pitää muuten vielä mainita, että jos ette olleet huomanneet, pääsin osallistumaan Disneyn virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, jossa paikalla oli elokuvan ohjaaja ja sen näyttelijöitä. Haastattelutekstin voi lukea tästä.

Leena Kultanen ja hänen pikkuveljensä Mikko ja Jukka päätyvät seikkailuun, kun eräänä yönä Peter Pan, poika joka ei suostu kasvamaan isoksi, saapuu hakemaan heidät Mikä-Mikä-Maahan.

Nimikkorooleissa Peter Panina ja Leenana nähdään elokuvadebyyttinsä tekevä Alexander Molony ja näyttelijä Milla Jovovichin ja ohjaaja Paul W. S. Andersonin tytär Ever Anderson. Nuoret näyttelijänalut hyppäävät ilahduttavalla innolla rooleihinsa ja suoriutuvat kummatkin osistaan mainiosti. Heidän hahmonsa jättävät kuitenkin hieman toivomisen varaa - etenkin Peter Pan. Tämä lentävä poika, joka ei suostu aikuistua, on jo aiemmin esitetty hieman hämäränä heppuna. Ikuinen lapsi kun käy periaatteessa kaappaamassa lapsia kavereikseen satumaiseen Mikä-Mikä-Maahan. Tässä elokuvassa nämä Peterin teot saavat entistä enemmän kohottelemaan kulmiaan, eikä asiaa auta, että poika kuvataan egoistisena kiukuttelijana. Hahmo ei koskaan tee mitään, mikä saisi katsojat ymmärtämään, miksi todellisessa maailmassa vanhemmat kertovat lapsilleen iltasatua tästä pojasta ja hänen uroteoistaan. Leenan osuutta tarinassa on kasvatettu, mutta hän jää silti hieman alikehitetyksi. Tyttö kipuilee lähestyvän aikuisuutensa kanssa, mistä saisi varmasti enemmän irti.

     Elokuvassa nähdään myös Joshua Pickering ja Jacobi Jupe Leenan pikkuveljinä, Jukkana ja Mikkona, Molly Parker ja Alan Tudyk heidän vanhempinaan, Yara Shahidi pienenä ja taianomaisena Helinä-keijuna, Alyssa Wapanatahk soturiprinsessa Tiikerililjana, sekä Jude Law pahana, Peter Pania vihaavana merirosvokapteeni Koukkuna ja Jim Gaffigan tämän uskollisena perämiehenä Smeenä. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia osissaan. Law on oiva valinta kapteeni Koukuksi, tehden hahmosta onnistuneen häijyn, mutta samalla yllättävänkin ymmärrettävän. Elokuva syventyy aiempaa enemmän siihen, miksi Koukku niin kamalasti vihaa Peteriä ja jossain kohtaa katsoja voi jopa huomata kääntyneensä piraatin puolelle tässä konfliktissa. Pettymyksen leffassa tuottaa Helinä-keiju. Shahidin osaksi jää lähinnä hymyillä kaikille, sillä pienenä mutta pippurisena tunnetusta Helinästä on harmillisesti riisuttu kaikki persoona.

Valitettavasti Peter Pan ja Leena ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaikka näyttelijäkaarti hoitaakin hommansa pääasiassa hyvin. Kyseessä on aika lailla juuri niin sieluton, mitäänsanomaton ja yhdentekevä uudelleenfilmatisointi kuin mitä Disneyltä tässä kohtaa voikin odottaa. Elokuva tekee kömpelöä työtä alustaessaan tarinaa ja kun matka Mikä-Mikä-Maahan alkaa, seikkailun henki loistaa poissaolollaan. Kyseessä on jopa yllättävän pitkäveteinen koko perheen raina, jota katsoessa tuli useaan otteeseen vilkaistua kelloa, että milloinkohan tämä päättyy? Kestoa on puoli tuntia enemmän kuin Disneyn animaatioklassikossa, mutta silti tuntuu, että elokuva tarjoaa paljon vähemmän. Itse Mikä-Mikä-Maan esittely jää todella pikaiseksi. Merenneitoja nähdään vain vilaukselta ja Tiikerililjan kylässä piipahdetaan ehkä kymmenen sekunnin ajan. Kohtaaminen Koukun kammoaman krokotiilin kanssa on ohi parissa minuutissa Tällä satumaalla olisi vaikka kuinka paljon tarjottavanaan, mutta jostain syystä elokuva haluaa mieluummin olla ankea pohdiskelu aikuistumisen hyvistä ja huonoista puolista.

Toki on hieno homma, jos elokuvassa uskalletaan pureutua syvemmälle ja jos leffalla olisi kaiken lentelyn ja miekkailun ohessa jotain sanottavaakin, mutta kaikki jää todella pintapuoleiseksi. Peter Panin ja kapteeni Koukun konfliktin synty on elokuvan kiinnostavinta antia ja vähän väliä pohdinkin, että Disneyn olisi pitänyt tehdä leffa siitä. Toki hahmojen menneisyyttä käsiteltiin vajaa kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Warner Brosin Pan-elokuvassa (2015), mutta se oli niin onneton räpellys, että sen tarinan olisi hyvin voinutkin kertoa uusiksi. Tai sitten Disney olisi voinut tehdä näytellyn jatkotarinan piirrosklassikolleen, missä vaikkapa keski-ikäinen Leena päätyy takaisin Mikä-Mikä-Maahan. En sano, etteikö samaa tarinaa saisi kertoa uusiksi, onhan Peter Panista tehty sovituksia vuosikymmenien aikana useita. Disneyn animaation lisäksi minulta löytyy nostalgiaa vuoden 2003 Peter Pan -leffalle. Kuitenkin kun mennään siitä, mistä aita on matalin, herää pakostikin kysymys, että kannattiko tätä tehdä ollenkaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Lowery, jonka aiempiin töihin kuuluu sympaattisen Pete ja lohikäärme Elliottin lisäksi erinomainen A Ghost Story (2017) ja erittäin mainio The Green Knight (2017). Niiden jälkeen on jopa käsittämätöntä, kuinka latteaa työtä Lowery tekee Peter Panin ja Leenan parissa. Hän ei saa loihdittua satumaista henkeä, eikä myöskään saa katsojaa jännittämään, riemastumaan tai oikeastaan mitään muutakaan toivottavaa. Hänen ja Toby Halbrooksin käsikirjoitus on harmillisen ponneton pintaraapaisu. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Erikoistehosteet ovat pääasiassa oivalliset ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Daniel Hartin musiikkeja myöten, joissa yhdistellään uusia melodioita animaatioklassikon sävelmiin. You Can Fly -kappaletta ei lauleta, mutta sen nuotit ovat ilahduttavasti kuultavissa lentokohtauksen aikana.

Yhteenveto: Peter Pan ja Leena on harmillisen lattea ja sieluton uusi versio Disneyn animaatioklassikosta. Satumaisuus ja seikkailuhenki loistavat poissaolollaan tässä ankeassa ja aika tylsässä koko perheen elokuvassa, jonka kohderyhmää on vaikea keksiä. Lapsille leffa on luultavasti liian pitkäveteinen, kun taas aikuisille se saattaa olla liian lapsellinen ja pinnallinen. Elokuva yrittää hieman kaivaa syvemmälle Peter Panin ja kapteeni Koukun pitkäkestoiseen vihanpitoon, mutta homma jää pintaraapaisuksi. Elokuva myös saa katsojan hassusti kokemaan Peterin luotaantyöntävänä ja Koukun sympaattisena. Mikä-Mikä-Maata ei päästä tutkimaan lähes ollenkaan ja lopputulos on muutenkin monin puolin hutiloitu ja ponneton. Näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan ja visuaalisesti elokuva näyttää ihan hyvältä. Muutamista hyvistä puolistaan Peter Pan ja Leena on jälleen yksi tarpeeton Disney-uudelleenfilmatisointi, joka saa huolestumaan yhtiön tulevaisuudesta. Jo alle kuukauden päästä onkin sitten luvassa uusi versio Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 1989), jota odotan pelonsekaisin tuntein.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peter Pan & Wendy, 2023, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: The Green Knight (2021)

THE GREEN KNIGHT

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Dev Patel, Alicia Vikander, Sean Harris, Sarita Choudhury, Ralph Ineson, Kate Dickie, Barry Keoghan, Erin Kellyman, Joel Edgerton ja Helena Brown

Genre: fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

The Green Knight perustuu tuntemattoman tekijän runoelmaan Sir Gawain and the Green Knight 1300-luvun loppupäästä. Vuosisatojen varrella runoelmasta on tehty useita näytelmiä, kirjoja, sekä tietty myöhemmin myös elokuvia. Stephen Weeks ohjasi runoelmasta jopa kaksi filmiä, nimeltään Gawain and the Green Knight (1973) ja Rohkea ritari (Sword of the Valiant: The Legend of Sir Gawain and the Green Knight - 1984). Vuonna 2018 ilmoitettiin, että David Lowery ohjaisi A24-yhtiölle oman tulkintansa runoelman pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuotta myöhemmin, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua on jouduttu siirtämään. Tänä kesänä The Green Knight on vihdoin ilmestynyt hiljalleen maailmalla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse en ole mitenkään erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä, vaikka siitä on vuoden alusta asti kohistu filmipiireissä yhä vain isommin. Mielenkiintoni alkoi herätä vasta, kun sen ensi-ilta lähestyi. Ilokseni huomasin, että jo ennen lehdistönäytöksen ilmoittamista Finnkino järjesti elokuvasta ennakkoesityksiä. Kävinkin katsomassa The Green Knightin ensimmäisessä mahdollisessa näytöksessä elokuvaa kovasti odottaneen, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Joulupäivänä kuningas Arthur ja hänen urheat pyöreän pöydän ritarinsa kokoontuvat juhlimaan. Juhlan keskeyttää mysteerinen vihreä ritari, joka etsii urhoa ottamaan osaa hänen peliinsä. Kun muut eivät tähän suostu, kuninkaan sisarenpoika Gawain päättää vihdoin osoittaa kykynsä ja haastaa vihreän ritarin.

Pääroolissa itse legendaarisen kuningas Arthurin siskonpoikana Gawainina nähdään Dev Patel, joka jatkaa muuntautumiskykynsä ja lahjojensa esittelemistä. Patel on nappivalinta nuorukaiseksi, joka on kasvanut tarujen sankareiden varjossa ja pääsee nyt vihdoin näyttämään kykynsä heidän edessään. Gawainin kertomus on kuitenkin hyvin erilainen kuin monien muiden tunnettujen urhojen, mikä tekee hänestä mielenkiintoisen tapauksen. Hahmolle on rakennettu mainio kasvutarina, joka kulkee läpi leffan. Patel vakuuttaa yhä vain enemmän, mitä pidemmälle elokuvassa päästään. Ainoa häiritsevä juttu on, että toisin kuin lähes kaikki näyttelijät hänen ympärillä, Patel ei jostain syystä juurikaan puhu ns. vanhaa englantia.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Sean Harris ja Kate Dickie kuningas Arthurina ja kuningatar Guineverena, Sarita Choudhury Gawainin äitinä, Alicia Vikander Gawainin salarakkaana Esselinä, Barry Keoghan, Erin Kellyman ja Joel Edgerton Gawainin matkan aikana kohdattuina henkilöinä, sekä Ralph Ineson itse nimikkohahmo vihreänä ritarina, joka haastaa mukaan kieroon peliinsä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harris on erityisen vakuuttava arvokkaana, joskin vanhuudesta rapistuvana kuninkaana, lausuen upeasti hänelle kirjoitettua vanhaa kieltä. Vihreästä ritarista on saatu aikaiseksi kiehtova tapaus, jonka taustoista iso osa jää katsojan tulkinnan ja ihmetyksen varaan.

Jos The Green Knightista odottaa Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) jalanjäljissä kulkevaa eeppistä fantasiaseikkailua tai Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan (Kingdom of Heaven - 2005) kaltaista toiminnallista keskiaikafilmiä, elokuvaan tulee luultavasti pettymään. Myöskään mitään Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) tapaista kuningas Arthur -parodiaa ei kannata odottaa. The Green Knight on ehtaa A24:ää. Se on taiteellinen, hidastempoinen, synkistelevä ja vertauskuvien voimalla kulkeva teos, mikä studion muiden teosten tapaan jakaa takuuvarmasti yleisönsä kahtia. Jotkut tulevat rakastamaan tätä filmiä, kutsuen sitä yhdeksi vuoden parhaista, ellei jopa vuoden parhaaksi elokuvaksi, kun taas toiset haukkuvat leffan lyttyyn yhtenä vuoden huonoimpana. Itse koen oloni pienesti väliinputoajaksi, joka kuitenkin kallistuu voimakkaasti positiiviseen suuntaan.

Elokuvasta löytyy paljon kehuttavaa, mutta samalla minulta löytyy myös kritiikkini, joten hoidetaan se ensin pois alta. Vaikka olinkin ennakkoon varautunut, että kyseessä olisi hitaasti kulkeva elokuva, eikä minulla ole mitään rauhallisia teoksia vastaan, on pakko tunnustaa, että koin The Green Knightin aika ajoin raskassoutuiseksi ja jopa hieman pitkäveteiseksi. Erityisesti puolen välin paikkeilla elokuva tuntuu suorastaan laahustavan. Tähän vaikuttaa isosti se, että Gawainin matkan erilaiset haasteet ja koettelemukset jäävät usein hieman vaisuiksi. Vaikeudet selviävät välillä turhankin helposti, eikä elokuvasta erityisemmin löydy jännitettä ennen varsinaista loppukohtaamista vihreän ritarin kanssa. Vihreä ritari on hahmona tosiaan kiehtova, mutta syy hänen saapumiselleen on vähän löyhästi kynäilty.

Esimerkiksi näiden asioiden takia en pysty yhtymään suureen hehkutukseen, mitä The Green Knight on kesän aikana kerännyt maailmalla. Heikkouksistaan huolimatta filmi on silti erittäin mainio aikuisten satuelokuva. Vaikka elokuva vältteleekin tiettyjä ajalle tyypillisten satujen kliseitä, pitää se tietyn satumaisuuden kaiken aikaa läsnä. Yksi vahva tekijä tähän ovat lukujen nimet, jotka ilmestyvät ruutuun aina, kun uusi tapahtuma käynnistyy. Leffassa onnistutaan myös kääntämään päälaelleen tuttuja asioita legendaarisista sankaritaruista jo ihan päähahmonsa kautta. Esimerkiksi kunnia, rohkeus, kohteliaisuus, anteliaisuus ja armollisuus ovat ritareille ominaisia piirteitä ja samalla ne, niiden havittelu ja niiden puute ovat elokuvan merkittäviä teemoja. Nämä tekevät Gawainin matkasta hyvin henkilövetoisen. Matkan lopullinen kulminoituma, elokuvan viimeinen vartti on kirkkaasti sen parasta antia. Jos muu elokuva jätti minut pienesti kylmäksi, lopetus teki minuun suuren vaikutuksen. 

Jos jotain elokuvasta ei voi millään kritisoida, niin sitä, kuinka komealta se näyttää. Kuvauksensa, värien käyttönsä ja puitteidensa puolesta The Green Knight kuuluu kevyesti kuluneen elokuvavuoden parhaimmistoon. Elokuvan kameratyöskentely on todella näyttävää ja leffa on täynnä toinen toistaan upeampia, liki maalauksellisia otoksia. Jylhiä maisemia esitellään vakuuttavasti. Erikoistehosteet ovat maltilliset, mutta sitäkin iskevämmät. Efektein ja maskeerauksin toteutettu vihreä ritari on hieno ilmestys. Lavasteet ovat erinomaiset, samoin asut. Vahvaa visuaalisuutta tukee taidokkaasti rakennettu äänimaailma tehosteista Daniel Hartin lumoaviin musiikkeihin. Jos David Lowery saisi ohjauksessaan, käsikirjoituksessaan ja leikkauksessaan tiivistettyä filmiä ja imaistua katsojan tiukemmin mukaan Gawainin matkaan, The Green Knight olisi kokonaisuutena yhtä iskevä kuin monet sen osasista.

Yhteenveto: The Green Knight on erittäin hyvä aikuisten satuelokuva. Hitaan rytmityksensä, pohdiskelevan luonteensa ja lähes olemattoman toimintansa takia se ei todellakaan sovellu kaikille ja on selvää, että leffa tulee jakamaan mielipiteet voimakkaasti kahtia. Paikoitellen elokuvan hitaus tuntuu oikein tosissaan ja leikkauksesta löytyy tiivistämisen varaa. Ongelmaksi koituu, etteivät Gawainin kohtaamat haasteet tunnu oikeasti haasteilta ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Lisäksi mystinen tunnelma ei lumoa mukaansa niin vahvasti kuin voisi toivoa. Elokuvan loppuhuipennus on kuitenkin onneksi pitkän odotuksen arvoinen ja se teki minuun todella suuren vaikutuksen. Matkan varreltakin löytyy omat varsin hyvät hetkensä ja elokuva käsittelee teemojaan mm. kunniasta ja urheudesta taidokkaasti. Näyttelijät ovat läpikotaisin mainioita. Visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa hienon kuvauksensa, lavastuksensa, puvustuksensa ja värimaailmansa kera. David Loweryn ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus vaatisivat kuitenkin hiomista, eikä The Green Knight millään yllä herran edellisen A24-teoksen, A Ghost Storyn (2017) tasolle. Kyseessä on silti oikein mainio filmi, josta varsinkin taiteellisempien elokuvien ystävät tulevat innostumaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Green Knight, 2021, A24, Sailor Bear, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Wild Atlantic Pictures, Ley Line Entertainment

Arvostelu: Pete's Dragon / Pete ja lohikäärme Elliott (2016)

PETE'S DRAGON (2016)

PETE JA LOHIKÄÄRME ELLIOTT

Ohjaus: David Lowery
Pääosissa: Oakes Fegley, Bryce Dallas Howard, Oona Laurence, Robert Redford, Wes Bentley ja Karl Urban
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

Pete's Dragon, eli suomalaisittain Pete ja lohikäärme Elliott, perustuu Walt Disneyn samannimiseen, vuoden 1977 musikaalielokuvaan, joka yhdistää oikeita näyttelijöitä ja animaatiota. Itse en ole tätä "klassikkoa" nähnyt, joten minulla ei ollut minkäänlaista tunnesidettä tarinaa kohtaan. Kuulin uudesta Pete's Dragonista jo viime vuonna, mutta sain selville, että kyseessä on uusioversio vasta tänä vuonna. Alkuvuodesta minua kiinnosti elokuva enemmän, sillä pidän lohikäärmeistä ja ajattelin, että Disneyn tekemä lohikäärmepätkä voisi toimia mainiosti. Kun mainoksia alkoi ilmestyä, mielenkiintoni laski. Ainoa videomainos, jonka näin, oli suomeksi dubattu ja se latisti kiinnostustani paljon. Kun vihdoin näin kuvat itse lohikäärme Elliottista, olin hieman pettynyt. Halusin silti nähdä elokuvan ja niin meninkin katsomaan sen viikkoa ennen ensi-iltaa. Onneksi lehdistönäytöksessä esitettiin englanniksi puhuttu originaaliversio.

Orpo Pete-poika asustaa metsässä lohikäärmeystävänsä Elliottin kanssa. Eräänä päivänä metsään saapuu ihmisiä, jotka vievät Peten pois Elliottin luota.

Peten roolissa nähdään Oakes Fegley, jolle tämä on neljäs rooli kokoillan elokuvassa. Nyt hän on päässyt pääosaan ja toimii siinä mielestäni oivasti. Fegleystä tulee todella helposti mieleen uuden The Jungle Bookin (2016) pääroolissa nähty Neel Sethi. Ei pelkästään siitä, että kummatkin hahmot ovat orpopoikia, joilla on risaiset vaatteet ja elävät metsän keskellä, eikä hiuksia ole leikattu pitkään aikaan, vaan heidän esiintymistavassaan on myös jotain samaa. Molemmat ovat myös joutuneet näyttelemään paljon digihahmon kanssa ja joutuneet käyttämään mielikuvitustaan kuvitellakseen vastanäyttelijänsä. Elokuvassa on useita osioita, joissa Pete ei erityisemmin puhu, jolloin Fegley pääsee eleillään ja ilmeillään näyttelemään paremmin.
     Olin täysin turhaan huolissani siitä, millainen elokuvan lohikäärme olisi. Vaikka aluksi vihreäkarvainen Elliott on hieman kummallinen näkemys lohikäärmeestä (kun yleensä on tottunut näkemään vihaisia ja suomuisia hirviöitä), niin kun häntä on nähnyt jo muutaman minuutin ruudulla, niin erilainen lähestymistapa alkaa toimia. Monin tavoin Elliott muistuttaa koiraa. Lohikäärme nuuskii paljon ja hänellä on leikkisä luonne. Yhdessä kohtaa Elliott jopa jahtaa häntäänsä. Tulen syöksemistä ei pääse erityisemmin näkemään, mikä oli harmi, mutta jo tällaisena lohikäärmehahmo toimi erinomaisesti. Minulla on sydämessä paikka söpöille hahmoille elokuvista ja minusta hieman tuntuu, että Elliott voisi jopa päästä sinne, ollessaan useaan otteeseen erittäin suloinen. Täysin en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Elliott pystyy muuttumaan näkymättömäksi tai sulautumaan taustoihin kameleonttien tavoin.
     Bryce Dallas Howard näyttelee metsänvartija Gracea, joka käyttäytyy hyvin äidillisesti, löytäessään Peten metsästä. Dallas Howard on mielestäni suurimmaksi osaksi hyvä näyttelijä ja antaa onnistuneen suorituksen tässäkin. Jostain kumman syystä luontoa rakastava Grace on valinnut miehekseen Jackin, joka toimii puunhakkuufirmassa. Suhteen osapuolten uravalinnat eivät tunnu täysin kulkevan kivasti yhdessä, joten ihmettelin koko elokuvan ajan, eikö heille tule kaiken aikaa ongelmia, kun mielipiteet metsän kaatamisesta ovat niin erilaiset? Jackina nähdään Wes Bentley, joka on todella yksiulotteinen ja monotoninen heppu koko elokuvan ajan. Jackin Natalie-tytärtä näyttelevä Oona Laurence taas vetää useassa kohtaa yli ja ehkä pääseekin ryhmään "ärsyttävän näsäviisaat muksut elokuvissa". Onneksi Laurence osaa myös vetää rooliaan rauhallisemmin, kun on sellaiseen tarve.
     Robert Redford esittää puunveistäjä Meachamia, joka on Gracen isä. Meacham kertoo kaikille kaupungissa tarinoita metsässä asustelevasta, hirviömäisestä Millhavenin lohikäärmeestä. Kukaan ei tietenkään ota Meachamin höpinöitä tosissaan, paitsi perheen pienimmät. Redford suoriutuu roolistaan hyvin ja hän saa toimivasti välitettyä katsojille ihmetyksensä lohikäärmettä kohtaan.
     Elokuvassa nähdään myös Karl Urban, joka esittää puunhakkaaja Gavinia. Gavin on erittäin yksiulotteinen hahmo, minkä tajuaa jo heti elokuvan alussa. Tavallaan kyseessä on elokuvan "pahis", sillä hän haluaa vain vangita Elliottin ja ottaa lohikäärmeen nappaamisesta kaiken kunnian itselleen. Urbanin lahjat ovat hukkaan heitettyjä tässä, mikä oli sääli.

Pikku-Pete on automatkalla vanhempiensa kanssa ja lukee kirjaa Elliott-koirasta, joka eksyy. Käy onnettomuus ja auto lentää ympäri, minkä takia Peten vanhemmat menehtyvät. Yksinäinen Pete kulkee metsään, missä hän törmää Elliott-lohikäärmeeseen. Kuusi vuotta myöhemmin kaksikko asustaa metsässä, jossa he elävät ja leikkivät yhdessä. Kun Grace saapuu käymään metsässä, Peten kiinnostus herää ja hän lähtee seuraamaan Gracea, löytääkseen koneet, jotka ovat jo tuhonneet osan metsästä. Natalie huomaa Peten metsässä ja lähtee seuraamaan tätä, mikä johtaa siihen, että ihmiset vievät pojan kaupunkiin. Hätääntynyt Elliott paljastaa itsensä ihmisille, jolloin Pete joutuu keksimään, miten voi suojella parasta ystäväänsä.

En odottanut kovin paljoa, kun menin katsomaan elokuvaa. Yllätyin kyllä, että elokuva alkaa aika surullisesti ja hieman jännittävästi, mutta sen jälkeen en täysin lämmennyt hetkeen - paitsi Elliottille. Kuitenkin kun tarina kulki eteenpäin, aloin huomata, miten hyväsydäminen elokuva oli kyseessä, enkä voinut oikeastaan muuta kuin pitää siitä. Hieman lapsellisia juttuja elokuvasta löytyy paljon, mutta ne voi antaa anteeksi ottamalla huomioon, että kyseessähän on pääasiassa lapsille suunnattu seikkailuelokuva. Aikuisille ei siis ole luvassa kovin jännittäviä hetkiä, mutta perheen pienimmille tämä voi toimia erittäin hyvin. Se on erittäin selkeästi Walt Disneyn elokuva. Pete's Dragon on värikäs, lämmin ja tyylikkäästi toteutettu pätkä. Disneyn taika on vahvasti läsnä, mutta onneksi tässä ei kuitenkaan lauleta, kuten vuoden 1977 versiossa. Aika yksinkertainen tarina on kyseessä, muttei sen tarvitsekaan olla kovin ihmeellinen. Tällaisenaan se sopii mainiosti toimivana viihteenä koko perheen elokuvailtaan - tai omalla kohdallani tiistaiaamuun ilman muita.

Elokuvan on ohjannut David Lowery, joka on toiminut aiemmin paljon leikkaajana. Tätä ennen hän on lähinnä ohjannut lyhytelokuvia, mutta onnistuu silti pitämään isomman projektin kasassa. Lowery on ilmoitettu ohjaamaan tuleva Walt Disneyn Peter Pan -elokuva (2018). Tämän perusteella olen iloinen ilmoituksesta, sillä uskon, että yhdistämällä Loweryn ja Disneyn, voisimme saada vihdoinkin hyvän näytellyn Peter Panin. Pete's Dragon on loistavasti kuvattu elokuva. Kuvat ovat tasaisia ja teräviä. Pidän myös siitä, että elokuva on todella kirkas. Leikkaus on myös sujuvaa ja etenkin Elliottin äänitehosteet ovat hienoja. Musiikin sävellyksestä vastaa Daniel Hart ja välillä musiikki nousee selkeämmin esille, muttei jää mieleen jälkikäteen. Visuaalisesti elokuva on tietenkin todella hienon näköinen. Varsinkin Elliott on erittäin taidokkaasti toteutettu. Pitää jostain käydä selvittämässä, miten Peten ja Elliottin kohtaukset kuvattiin - esimerkiksi oliko Elliottin pään tilalla aina jokin iso pallo, mitä Fegleyn täytyi seurata, jotta jälkikäsittelyssä kuva saatiin näyttämään siltä, että Pete katsoo lohikäärmettä silmiin.

Yhteenveto: Pete's Dragon on positiivinen yllätys, sillä en uskonut sen olevan parempi kuin vain "ihan kiva". Toisin kuin Alice in Wonderland (2010) ja Maleficent (2014), tämä on osoitus siitä, että Walt Disneyn todella kannattaa tehdä vanhoista elokuvistaan uusia, näyteltyjä versioita (tosin en silti hyväksy tulevaa The Lion King -elokuvaa). Oakes Fegley toimii erinomaisesti pääosassa ja Bryce Dallas Howard on hyvä myös. David Lowery ja Karl Urban jättävät aika kylmäksi. Oona Laurence on paikoitellen ärsyttävä, mutta onneksi näyttää myös osaavansa, jos niin haluaa. Parasta on tietty lohikäärme Elliott, joka on todella suloinen ja hienosti toteutettu hahmo. Hän ei kuitenkaan pääse suosikkilohikäärmeekseni, vaan sitä paikkaa pitää edelleen The Hobbit -trilogiassa (2012-2014) nähty Smaug. Tämä on selkeämmin lastenelokuva kuin tänä vuonna aiemmin ilmestynyt The Jungle Book, mutta voi silti toimia aikuisillekin, jos tarpeeksi lapsenmielisyyttä löytyy. Kyynisille aikuisille en tätä suosittele; tuhlaisitte vain rahojanne. Viekää lapsenne katsomaan Pete's Dragon ja voitte itsekin viihtyä. Paitsi jos käytte katsomassa suomeksi dubatun version - mainosten perusteella suosittelen kiertämään sen kaukaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Pete's Dragon, 2016, Walt Disney Productions