Arvostelu: Superman (2025)

SUPERMAN

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: David Corenswet, Rachel Brosnahan, Nicholas Hoult, Edi Gathegi, Skyler Gisondo, Nathan Fillion, Sara Sampaio, Isabela Merced, Anthony Carrigan, Wendell Pierce, Mikaela Hoover, Terence Rosemore, Pruitt Taylor Vince, Neva Howell, Alan Tudyk, Michael Rooker, Pom Klementieff, Jennifer Holland, Bradley Cooper, Angela Sarafyan, Sean Gunn ja Milly Alcock

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Superman perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1938. Hahmo on esiintynyt lukuisissa elokuvissa ja sarjoissa, ja hahmon viimeisin sooloelokuva, Henry Cavillin tähdittämä Man of Steel (2013) käynnisti DC:n oman elokuvauniversumin Marvelin vastaavan rinnalle. Elokuvauniversumi ei kuitenkaan ottanut tuulta siipiensä alle toivotulla tavalla, eikä Cavill koskaan saanut toista omaa Superman-elokuvaansa. Pitkän yrityksen ja usean taloudellisen epäonnistumisen jälkeen koko DC-elokuvauniversumi päätettiin käynnistää uudestaan alusta alkaen. DC-leffa The Suidice Squadin (2021) ohjaaja James Gunn palkattiin työstämään uusi Superman-elokuva, minkä lisäksi mies pestattiin myös johtamaan uutta DC Studiosia. Cavillille ei nähty käyttöä tässä uudessa universumissa ja tilalle valittiin David Corenswet. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 työnimellä "Superman: Legacy" ja nyt Superman saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa erittäin innolla. Pidin Henry Cavillista Supermanina ja minua harmitti, kuinka näyttelijää kohdeltiin vuosien varrella roolin tiimoilta. Koin kuitenkin, että elokuvat Cavillin ympärillä eivät kuvastaneet Supermania oikealla tavalla ja odotinkin positiivisena näkeväni, mitä Gunn saisi aikaan hahmosta. Trailerit saivat minut vakuuttuneeksi ja kävin erittäin hyvillä mielin katsomassa Supermanin sen kutsuvierasnäytöksessä IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Tuhoutuneelta Krypton-planeetalta Maahan vauvana lähetetty Kal-El, eli Clark Kent on toiminut ihmiskuntaa suojelevana Supermanina kolme vuotta. Kun sankarille katkera Lex Luthor saa kansan kääntymään Supermania vastaan, hänen täytyy miettiä uudelleen paikkaansa maailmassa.

Kovasta yrityksestä huolimatta Henry Cavillin taival Kal-Elinä, eli Clark Kentinä, eli Supermanina päättyi cameoon Black Adamin (2022) lopputeksteissä ja uusi Superman-elokuva esittelee nimikkohahmon rooliin David Corenswetin, joka on aiemmin nähty muun muassa Netflixin Hollywood-minisarjassa (2020), Pearl-kauhuelokuvassa (2022) ja Twisters-katastrofileffassa (2024). Corenswet istuu rooliin kuin valettu. Hän omaksuu täydellisesti Supermanin tietyn sinisilmäisyyden, rehtiyden ja ylipäätään puhtoisen sankarillisuuden, minkä lisäksi niissä parissa kohtauksessa kun hänet nähdään ihan vain toimittaja Clark Kentinä, hän myy hahmon yrityksen esittää kömpelöä, jotta muut ympärillä eivät hoksaisi kyseessä olevan sama mies. Vaikka tavallaan pidinkin Cavillin tulkinnasta, on Corenswetin sarjakuville uskollisempi sankari tervetullut ja odotan innolla näkeväni miestä lisää tässä roolissa.

     Vastaansa Superman saa arkkivihollisensa, rikkaan supernero Lex Luthorin, jota näyttelee Nicholas Hoult. Muiden ylistäessä Supermania suurena sankarina, Lex näkee tässä vain ihmiskunnan suurimman uhkan, josta on päästävä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hoult pyrki alun perin näyttelemään toista DC-sankaria, Batmania vuoden 2022 The Batmanissa ja tähänkin elokuvaan hän haki itse Supermaniksi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Lex Luthor oli täydellinen rooli miehelle. Kaukana on kiusallisesti äännähtelevä tulkinta Jesse Eisenbergiltä ja Hoult on aidosti uhkaava Lexinä, jota ei kiinnosta kuinka monta ihmistä täytyy uhrata, kunhan hän saa tavoitteensa läpi.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Rachel Brosnahan toimittaja Lois Lanena, Skyler Gisondo toimittaja Jimmy Olsenina ja Wendell Pierce Daily Planet -uutislehteä johtavana Perry Whitena, Sara Sampaio Lexin tyhmänä tyttöystävänä Eve Teschmacherina ja María Gabriela de Faría Lexin kätyrinä Engineerinä, Edi Gathegi, Nathan Fillion ja Isabela Merced Justice Gang -supersankariryhmään kuuluvina Mr. Terrificinä, Green Lanternina ja Hawgirlinä, sekä Bradley Cooper ja Angela Sarafyan Kal-Elin kryptonilaisina vanhempina Jor-Elinä ja Lara Lor-Vanina, ja Pruitt Taylor Vince ja Neva Howell Clarkin adoptiovanhempina Jonathan ja Martha Kentinä. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa mainioita, etenkin Brosnahan Loisina. Corenswetiltä ja Brosnahanilta vieläpä löytyy ehtaa kemiaa.

Uusi Superman-elokuva oli ennakkointooni nähden pienoinen pettymys, mutta kyseessä on silti oikein mainio supersankarileffa. Zack Snyderin "realistisempaa" otetta hakenut synkistely on enää kaukainen muisto ja James Gunnin kipparoimana Superman on kuin eloon herännyt sarjakuva tai kuin katsoisi lauantain piirrettyjä näytellyssä muodossa. Elokuva syleilee tämän DC-universumin hullunkurisempiakin puolia ja pistää Supermanin vastakkain niin muiden supervoimaisten tyyppien kuin myös jättimäisen tulta syöksevän hirviön ja toisten ulottuvuuksien vaarojen kanssa. Omaa päänvaivaansa aiheuttaa ensi vuonna oman elokuvansa saavalta serkulta lainaan otettu superkoira Krypto, jota ei kiinnosta tippaakaan kuunnella ohjeita.

Superman on ilahduttavan värikäs, mukaansatempaava ja toiminnantäyteinen, mutta siitä löytyy myös sopivissa määrin aikaa rauhoittua ja syventää hahmojaan. Seasta löytyy aitoa sydäntä, joskin jäin kaipaamaan tunneosastolta hieman enemmän. Myös ne kunnon vau-elämykset jäivät omalla kohdallani saamatta. Huumoriakin mahtuu mukaan, mutta olin tyytyväinen, ettei komedia ollut niin isossa roolissa kuin Gunnin muissa sarjakuvafilmatisoinneissa. Meno ei myöskään ole yhtä räävitöntä, mikä on hyvä, koska mielestäni Superman on aina ollut koko perheen sankari. Hymy leviääkin huulille niissä pienissä hetkissä, kun Superman nähdään taistelun tiimellyksessä siirtävän lapsia ja jopa eläimiä turvaan, ja kun taistelun jälkeen nämä innokkaat lapset säntäävät tapaamaan sankariaan. Gunn ymmärtää Supermanin ydintä, tuoden mukaan myös konfliktia, kun Lex keksii keinon kääntää kansan Supermania vastaan.

Leffa ei kuitenkaan ole ongelmaton tapaus ja siinä on kerronnallisia juttuja, jotka katsojasta riippuen voivat häiritä enemmän tai vähemmän. Koska Supermanista on tehty jo useampia elokuvia ja sarjoja, ymmärrän täysin että Gunn ei ole halunnut kertoa tuttua syntytarinaa uusiksi, vaan käynnistää leffan siitä hetkestä, kun Clark on jo toiminut Supermanina muutaman vuoden ajan. Paikoin kuitenkin tuntuu siltä, että Gunn luottaa liikaa siihen, että kaikki nämä sivuhahmotkin ovat tuttuja katsojalle entuudestaan, eikä Superman lähde pahemmin esittelemään ketään. Leffan alkaessa voi jopa tuntua siltä kuin katsoisi jo jatko-osaa. Oma isoin ongelmani kuitenkin on se, että paikoin elokuva tuntuu liian tähteen ahdetulta lukuisten sankarien ja pahistensa kanssa. Ja kun kestoakin on vain pari tuntia, elokuvalla on välillä turhan kova kiire lentää kohtauksesta, hahmosta ja skenaariosta toiseen.

James Gunnin käsikirjoitus jää epätasaiseksi, mutta siitä löytyy myös selvät vahvuutensa. Merkittävänä osana tarinaa toimiva kahden fiktiivisen valtion välinen konflikti tuo väkisinkin mieleen tämänhetkisen tulenaran tilanteen Lähi-idässä. Järjettömässä taistelussa rikkaat vain rikastuvat ja jostain syystä Supermania katsotaan oudosti, kun tämä haluaisi pelastaa syyttömät sivulliset. Kommentaari on osuvaa, joskin se on toki valitettavasti omiaan karkottamaan osan yleisöstä. Epätasaista tekstiä Gunn korvaa vahvalla ohjauksella. Hänen rakentamansa ilmapiiri on suorastaan ilahduttava. Myös tekniseltä osastoltaan Superman toimii... pääasiassa. Joissain lentokohtauksissa kamera on asetettu häiritsevän lähelle Corenswetin kasvoja, eikä hieman pyöristävä linssi ole aina kovin imarteleva. Toisinaan taas leikittelevä kameratyöskentely toimii tyylikkäästi. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa (kyllä, pidän todella paljon tämän Supermanin kiistellystä asusta) ja maskeerauksetkin mainiot. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa näyttävää katseltavaa ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. John Murphyn ja David Flemingin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen ja musiikkien osalta mieleen jää lähinnä vain John Williamsin fantastinen Superman-tunnari, jota leffa hyödyntää eri tavoin pitkin kestoaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Superman, 2025, DC Studios, Troll Court Entertainment, The Safran Company, Warner Bros.

Arvostelu: Liittymiä (The Electric State - 2025)

LIITTYMIÄ

THE ELECTRIC STATE

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Chris Pratt, Anthony Mackie, Alan Tudyk, Stanley Tucci, Ke Huy Quan, Giancarlo Esposito, Woody Norman, Woody Harrelson, Jason Alexander, Colman Domingo, Hank Azaria, Jenny Slate, Brian Cox ja Martin Klebba

Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

The Electric State, eli suomalaisittain Liittymiä perustuu Simon Stålenhagin samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Russon veljekset Anthony ja Joe hankkivat kirjan filmatisointioikeudet. Russojen oli tarkoitus vain tuottaa leffa ja Andy Muschiettin ohjata, mutta lopulta Russot ottivat myös ohjauksen haltuunsa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus levittää elokuva teattereihin, mutta lopulta elokuva päätyi Netflixille. Nyt Liittymiä on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin leffan näkemistä uteliaana, joskin maailmalta kantautuneet negatiiviset palautteet ovat laskeneet odotuksiani. Katsoin elokuvan silti heti sen julkaisupäivänä.

1990-luvun alussa ihmisten ja robottien välille syttyi sota, mikä päättyi ihmisten voittoon ja hävinneet robotit sysättiin muurien taakse autiomaahan. Nuori Michelle-tyttö päätyy seikkailuun, kun hän törmää robottiin, joka kertoo, että Michellen pari vuotta aiemmin kuollut pikkuveli onkin yhä elossa ja että tätä pidetään vankina.

Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Millie Bobby Brown näyttelee Michelle Greeneä, teinityttöä, joka menetti vanhempansa ja pikkuveljensä Christopherin (Woody Norman) auto-onnettomuudessa, mikä on tehnyt Michellestä katkeran ongelmanuoren, jota on heitelty adoptioperheestä toiseen. Michelle ajautuu kuitenkin seikkailuun, kun hänen luokseen saapuu Alan Tudykin ääninäyttelemä Cosmo-robotti, joka kertoo, että Christopher olisi yhä hengissä. Brown on tuttuun tapaansa ihan kiva roolissaan, joskin hän ei mitenkään erityisesti säväytä.

     Elokuvassa nähdään myös Chris Pratt laitonta tavaraa kaupittelevana Keatsina, joka päätyy Michellen avuksi, Stanley Tucci robottivastaista Sentre-yhtiötä johtavana Ethan Skatena, Giancarlo Esposito tämän hämärähommia toimittavana Bradburynä, sekä Ke Huy Quan tohtori Amherstinä, minkä lisäksi leffan useita robottihahmoja ääninäyttelevät muun muassa Anthony Mackie, Woody Harrelson, Brian Cox, Hank Azaria, Colman Domingo ja Jenny Slate. Pratt on oma tuttu itsensä, vetäen vanhaa Jurassic World- ja Guardians of the Galaxy -habitustaan aika laiskalla tavalla. Yleensä mainio Tucci näyttää vain käyneen hakemassa helpot rahat, panostamatta lopputulokseen sen kummemmin ja nyt jo kyllästymiseen asti pahisrooleja esittävä Esposito hoitaa tonttinsa Bradburynä niin puolivillaisesti, että sitä alkaa todella toivoa, että mies älyttäisiin jo vaihtelun vuoksi palkata sankariksi.

Liittymiä on ehditty parjata vähän siellä sun täällä alkuvuoden huonoimmaksi elokuvaksi, mutta itse en suhtautunut näkemääni noin nuivasti. Siis onhan kyseessä harmillisen heikko leffa, mutta sen sijaan, että elokuvan näkeminen olisi erityisemmin vituttanut, leffa mielestäni vain... noh, oli. Liittymiä-elokuvan suurin synti on se, kuinka totaalisen yhdentekevä ja unohdettava se on. Paperilla kertomus seikkailusta ihmisten ja robottien sodan jälkeisessä maailmassa kuulostaa kiehtovalta, mutta toteutus on yllättävänkin vaisu ja ajoittain jopa pitkäveteinen. Liittymiä ei oikein missään kohtaa nappaa mukaansa, tarjoa juuri minkäänlaista seikkailun fiilistä tai herätä oikein muitakaan tunteita. Vitsit eivät naurata, toimintakohtaukset eivät jännitä tai innosta ja loppupään sisarustunteilu jättää valitettavan kylmäksi. Yritykset sanoa jotain ihmisten suhteista koneisiin jäävät puolitiehen ja kun vastaavaa aihetta on käsitelty viime vuosina runsaasti elokuvien ja sarjojen puolella, ei Liittymiä tuo keskusteluun mukaan mitään uutta tai mielenkiintoista. Parin vuoden takaisessa The Creatorissa (2023) oli hieman samaa ja se oli huomattavasti väkevämpi ja vaikuttavampi elokuva. Eikä se myöskään maksanut älytöntä 320 miljoonaa dollaria, mikä Liittymiä-leffaan on isketty.

Elokuvassa harmittaa lähinnä sen hukattu mahdollisuus ja se, että uusien scifitarinoiden haluaisi nähdä onnistuvan paremmin. Missäköhän on sitten menty metsään? Niin kameran takana kuin sen edessä häärää osaavia tyyppejä. Esimerkiksi Stanley Tucci, Giancarlo Esposito, Brian Cox ja Colman Domingo ovat erittäin lahjakkaita näyttelijöitä ja ohjaajakaksikko Anthony ja Joe Russo, sekä käsikirjoitusduo Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat nelistään saaneet aikaiseksi Marvelin elokuvauniversumin parhaita leffoja, kuten Captain America: The Winter Soldierin (2014) ja Avengers: Endgamen (2019). Liittymiä-elokuvassa ei kuitenkaan tunnu olevan juuri minkäänlaista paloa tai mielikuvituksellisuutta, mikä tekee leffasta vain valitettavan lattean.

Jo mainitsemani 320 miljoonan dollarin budjetti saa kyllä kohottelemaan kulmia läpi elokuvan. Mihin ihmeeseen kaikki tuo raha on muka palanut? Näyttelijöiden palkkoihin? Toki elokuva on täynnä tietokonetehostein luotuja robotteja, mutta niin ovat myös Transformers-leffat ja niistäkin kallein, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli tehty yli sata miljoonaa halvemmalla. Kummallisinta onkin se, että Liittymiä-leffan efektit eivät edes näytä erityisen hyviltä. Roboteista paistaa digitaalisuus ja maisematkin ovat usein niin epäaidon näköisiä, että leffa on taidettu kuvata ihan vain studiossa taustakankaiden edessä. Myös erilaiset räjähdykset ja taistelujen aikana ilmassa leijaileva tomu näyttävät lähinnä pikseleiltä ja koodinpätkiltä, eivätkä miltään aidolta. Sentään elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat kelvolliset, puvut oivallisia ja äänimaailma rymistelee menevästi. Koko leffan parasta antia taitavat olla Alan Silvestrin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Electric State, 2025, AGBO, Anthem & Song, Double Dream, Skybound Entertainment

Arvostelu: Vaiana 2 (Moana 2 - 2024)

VAIANA 2

MOANA 2

Ohjaus: David Derrick Jr., Jason Hand ja Dana Ledoux Miller

Pääosissa: Auli'i Cravalho, Dwayne Johnson, Rose Matafeo, Hualālai Chung, David Fane, Khaleesi Lambert-Tsuda, Temuera Morrison, Nicole Scherzinger, Rachel House, Gerald Ramsey, Awhimai Fraser ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Vaiana (Moana - 2016) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan sijaan Disney ilmoitti tekevänsä televisiosarjan, joka oli tarkoitus julkaista Disney+ -palvelussa vuonna 2023. Kuitenkin tämän vuoden alussa Disneyn johtaja Bob Iger paljasti, että sarja on sittenkin työstetty uudestaan elokuvan muotoon. Nyt Vaiana 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut sitä uteliaana. Pidän ensimmäisestä osasta ja koin, että sille voitaisiin ihan hyvin tehdä jatkoa. Olen kuitenkin ollut hieman huolestunut, pohtien näkyykö lopputuloksesta, että se oli alun perin suunniteltu sarjaformaattiin? Kävin silti varsin positiivisin mielin katsomassa Vaiana 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vaiana lähtee uuteen seikkailuun, löytääkseen meren kansat yhdistävän Motufetūn saaren ja rikkoakseen merijumala Nalon langettaman kirouksen.

Kahdeksan vuotta sitten maailmalle esitelty Vaiana (äänenä Auli'i Cravalho) ei ollut mikään Disneylle tyypillinen naishahmo, urheasta prinssistä haaveileva prinsessa, vaan ehta seikkailija, joka halusi seilata merten halki. Palautettuaan Te Fitin sydämen, Vaianaa juhlitaan nyt kotikylässään sankarina. Se ei kuitenkaan saa häntä asettumaan aloilleen, vaan ei aikaakaan kun meri ja seikkailut kutsuvat taas. Vaiana on edelleen innostava hahmo, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Nuori nainen pyrkii nyt löytämään myyttisen Motufetūn saaren, jonka sanotaan voivan yhdistää merten kansat.

     Vaiana ei kuitenkaan lähde matkalleen yksin ja sen lisäksi, että mukaan tarttuvat vanhat tutut puolijumala Maui (Dwayne Johnson) ja eläinkaverit Pua-possu ja Heihei-kukko, elokuvassa nähdään uusiakin tuttavuuksia, kuten Mauita yli kaiken idolisoiva Moni (Hualālai Chung), erilaisia keksintöjä virittelevä Loto (Rose Matafeo), sekä äksy ja iäkäs farmari Kele (David Fane). Vastaansa hahmot saavat merijumala Nalon, joka haluaa hallita ihmisiä eristämällä kansat toisistaan ja tekemällä meristä vaaralliset. Maui on jälleen lystikäs veikkonen ja Heihei tarjoaa taatusti monille parhaat naurut, vaikka latvasta todella lahon kukon vitsi alkaakin jo olla nähty. Uusi trio ajaa menevästi asiansa, mutta eipä minua olisi juuri haitannut, vaikka tämäkin seikkailu olisi tapahtunut lähinnä Vaianan ja Mauin toimesta.

Vaiana 2:sta ei onneksi huomaa, että sitä työstettiin alun alkaen televisiosarjaformaattiin, eikä se myöskään tunnu suoraan kotikatseluun tehdyltä, millaisia monet Disneyn hittianimaatioiden jatko-osat ovat olleet. Elokuva ei yllä ensimmäisen Vaianan tasolle, osittain sen takia, että elokuva toistaa hieman latteasti joitain ykkösosassa nähtyjä juttuja, tuomatta niihin juuri mitään omaa, mutta kyseessä on silti mainio ja viihdyttävä uusi meriseikkailu, jonka luulisi miellyttävän ensimmäisen osan faneja. Uusi seikkailu on selvää jatkoa sille, mihin ykkösosassa jäätiin ja se nappaa menevästi mukaansa, pitäen hyvin otteessaan läpi puolentoista tunnin keston. Luvassa on tälläkin kertaa niin hauskoja kommelluksia kuin myös vauhdikkaita ja jännittäviä tilanteita ja kohtaamisia merellä asuvien erilaisten otusten kanssa. Hieman jäin tosin kaipaamaan mielikuvituksellisempaa menoa ja kakamora-piraattien paluun sijaan olisin toivonut, että elokuvaan olisi keksitty joku uusi, vekkuli kansa.

Ensimmäisen elokuvan tapaan Vaiana 2:kin on musikaali. Mark Mancina ja Opetaia Foa'i palaavat työstämään lauluja, saaden seurakseen Abigail Barlow'n ja Emily Bearin. Nelikon työstämät biisit vievät pääasiassa hyvin mukanaan, vaikka osa lauluista ei jääkään mieleen. Ensimmäisen Vaiana-elokuvan tapaan parhaat kappaleet ovat jatko-osassakin Vaianan seikkailujen perään haikaileva laulu, tällä kertaa mahtipontinen Beyond, jossa Cravalho todella pääsee esittelemään taitojaan ja Mauin oma veikeä korvamato, tällä kertaa tsemppibiisi Can I Get A Chee Hoo?, joka jää taatusti soimaan päässä.

Visuaalisesti Vaiana 2 on jälleen upea taidonnäyte Disneyn animaattoreilta. Animaatiojälki on tarkkaa ja Oseanian meri vehreine saarineen on tälläkin kertaa kertakaikkisen kaunis ilmestys. Elokuva on ihastuttavan värikäs. Hauskan näköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja Mauin muodonmuutoskykyä esitellään taas lystikkäin tavoin. Laulujen lisäksi äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu ääniefektejä ja Mancinan ja Foa'in säveltämiä melodioita myöten.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moana 2, 2024, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, The Walt Disney Company, Walt Disney Animation Canada, Disney Television Animation

Arvostelu: I, Robot (2004)

I, ROBOT

Ohjaus: Alex Proyas

Pääosissa: Will Smith, Bridget Moynahan, Alan Tudyk, Bruce Greenwood, Chi McBride, Shia LaBeouf, James Cromwell, Adrian L. Ricard ja Fiona Hogan

Genre: scifi, toiminta, rikos

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Robotiikan kolme lakia:

1. laki: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai asettaa ihmistä tilanteeseen, missä hän olisi vaarassa vahingoittua.

2. laki: Robotin on toteltava kaikkia ihmisen antamia käskyjä, lukuun ottamatta niitä, jotka ovat ristiriidassa ensimmäisen lain kanssa.
3. laki: Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, paitsi jos tämä on ristiriidassa ensimmäisen tai toisen lain kanssa.

I, Robot on Will Smithin tähdittämä scifitoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Vintarin vuonna 1995 työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "Hardwired", jonka oli tarkoitus olla agathachristiemäinen murhatutkimus scifielementeillä. Aluksi projektin nappasi Walt Disney -yhtiö ja Bryan Singerin oli tarkoitus ohjata elokuva. Myöhemmin 20th Century Fox nappasi leffan itselleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Päätähdeksi kiinnitettiin alustavasti Arnold Schwarzenegger, mutta kun tämä joutui aikataulullisista syistä luopumaan leffasta, tilalle palkattiin Will Smith. Studion pyynnöstä Vintar muovasi käsikirjoitustaan paljon ja sisällytti mukaan elementtejä ja hahmoja Isaac Asimovin tieteistarinoita sisältävästä novellikokoelmasta Robotit (I, Robot - 1950). Samalla myös elokuvan nimi päätettiin vaihtaa, kun kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003. Lopulta I, Robot sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja nappasi parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse näin I, Robotin ensi kertaa jo lapsena ja pidin elokuvasta tuolloin todella paljon. Katsoinkin elokuvan useampaan otteeseen, mutta viime katselusta saattaa olla vierähtänyt jo kymmenisen vuotta. Kun huomasin I, Robotin täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Vuoden 2035 Chicagossa robotit toimivat ihmisten apulaisina ja turvana. Kun robottien luoja Alfred Manning yllättäen kuolee, muut uskovat kyseessä olevan itsemurha, kun taas robotteja inhoava etsivä Del Spooner uskoo yhden roboteista murhanneen Manningin.

Will Smith näyttelee Del Spooneria, chicagolaista etsivää, joka taitaa olla kaupungin ainoa robotteihin nuivasti suhtautuva henkilö. Siinä, missä muut ihastelevat uutta teknologiaa ja hyödyntävät robotteja arjessaan kaikkeen, Spooner katsoo menoa paheksuvasti ja luottaa mieluummin vanhanaikaisiin juttuihin. Hahmon robottivihalle löytyy syitä elokuvan edetessä ja katsoja voi ymmärtää Spoonerin ennakkoluuloisen asenteen. Smith tulkitsee hahmoaan oivallisesti. Hänestä löytyy karismaa toimintakohtauksiin ja tuttuun tapaansa hän murjoo vitsejä silloin tällöin. Pääasiassa Spooner on kuitenkin aikamoinen hapannaama.

     Elokuvassa nähdään myös James Cromwell robottien luojana ja heti elokuvan alussa kuolevana Alfred Manningina, Bruce Greenwood robotteja valmistavan firman toimitusjohtajana Robertsonina, Bridget Moynahan firmalla työskentelevänä tohtori Calvinina, Chi McBride poliisipäällikkö Bergininä, sekä Shia LaBeouf Spooneria ihailevana nuorukaisena Farberina. Alan Tudyk ääninäyttelee murhapaikalta löytyvää ja Spoonerin epäilemää NS5-robottia, sekä esittää myös tämän liikkeet tehostetiimin taltioitavaksi. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa oivallisia rooleissaan, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman alikehitetyiksi. Tudykin esittämä robotti on mielenkiintoinen tapaus, jota syvennetään hyvin elokuvan aikana.

Olipa mukavaa palata I, Robotin pariin useamman vuoden jälkeen, vaikkei elokuva enää iskenytkään yhtä lujaa kuin nuorempana. Kyseessä on varsin menevä tieteistoimintaraina, joka pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Se myös yhdistelee tarpeeksi onnistuneesti käsikirjoittaja Jeff Vintarin alkuperäistä visiota scifielementeillä höystetystä murhamysteeristä studion vaatimuksiin viihteellisemmästä toiminnasta ja otteisiin Asimovin tieteisklassikkoteksteistä. Elokuva tarjoaa näin dekkarimeininkiä futuristisessa maailmassa, sekä tasaisin väliajoin vauhdikasta toimintaa, hieman filosofisempaa pohdiskelua ihmisyydestä ja robotiikasta, ihmisen ja robotin suhteesta ja sen moraalista, sekä ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta koneiden kanssa. 

Lukuun ottamatta yhä vain yliampuvammaksi muuttuvaa toimintaa, elokuva jää kuitenkin hieman raakileeksi osa-alueillaan ja kaipaisi lisäpotkua. Leffa latistuu vähän loppua kohti, kun Spoonerin tutkimus johtaa vihdoin todellisiin paljastuksiin. Katsojaa yritetään johtaa ontuvasti harhaan ja itse paljastus tuntuu vain tylsähköltä kopioinnilta scifigenren isoimmista klassikoista. Lopputaistelu äityy turhankin lennokkaaksi rymistelyksi ja sekaan ujutettu uskonnollisempi messias-puoli jää aika köykäiseksi. Näistä heikkouksista huolimatta I, Robot on kuitenkin parhaimmillaan erittäin mainio ja lopun ratkaisuistakin huolimatta filmi on pätevää popcorn-viihdettä viime minuuteille asti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Proyas, jonka aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa tummanpuhuva sarjakuvafilmatisointi The Crow (1994). Proyas panostaa jälleen maailman rakentamiseen ja visuaaliseen puoleen, joskin hän ei ihan osu napakymppiin kuten kymmenen vuotta aiemmin. Tähän vaikuttaa Jeff Vintarin ja Akiva Goldsmanin hieman ailahteleva käsikirjoitus, sekä parhaat päivänsä nähnyt tekninen toteutus. I, Robot on kuvattu taidokkaasti ja siinä on näyttäviä lavasteita, mutta elokuvan erikoistehosteista tulee lähinnä mieleen vanhat videopelit. Robotit eivät enää nykypäivänä näytä järin uskottavilta ja taustoissakin on usein selvää, milloin näyttelijät ovat seisseet taustakankaiden edessä, jotka on jälkikäteen korvattu digiefekteillä. Puvustajat tekevät kelpo työtä, joskin on kiusallisen selvää, että Converse (ja autojen puolella Audi) on ollut iso sponsori leffassa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I, Robot, 2004, Twentieth Century Fox, Mediastream Vierte Film GmbH & Co. Vermarktungs KG, Davis Entertainment, Laurence Mark Productions, Overbrook Entertainment, Canlaws Productions

Arvostelu: Toive (Wish - 2023)

TOIVE

WISH

Ohjaus: Chris Buck ja Fawn Veerasunthorn

Pääosissa: Ariana DeBose, Chris Pine, Alan Tudyk, Jennifer Kumiyama, Angelique Cabral, Victor Garber, Natasha Rothwell, Harvey Guillén, Niko Vargas, Evan Peters, Ramy Youssef, Jon Rudnitsky ja Della Saba

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Wish, eli suomalaisittain Toive on Disneyn uusi animaatioelokuva. Leffan kehittely käynnistyi vuonna 2018 käsikirjoittaja Jennifer Leen toimesta ja projektista päätettiin tehdä väline juhlistamaan Disney-yhtiön satavuotisjuhlaa. Tekijät ottivat runsaasti inspiraatiota yhtiön vanhoista piirrosklassikoista, kuvasuhteesta, alkutekstien fontista ja satukirja-aloituksesta lähtien. Alun perin elokuva haluttiin animoida perinteisesti käsin piirrettynä, mutta tekijät tulivat pian siihen tulokseen, että jotkut kohtaukset olisivat liian monimutkikkaita vanhaan tyyliin, joten tietokonetta päätettiin hyödyntää tehostamaan animaatiota. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toive saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa innoissani. Minua on harmittanut, kuinka Disney on viime vuosina keskittynyt lähinnä vanhojen klassikoidensa uudelleenfilmatisointeihin ja tarpeettomiin jatko-osiin, joten sydäntäni lämmitti ajatus siitä, että yhtiöltä oli tulossa jotain uutta. Kävinkin toiveikkaana (heh heh) katsomassa Toiveen sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

Rosasin valtakunnassa asuva nuori Asha-tyttö saa selville toiveita taikavoimillaan toteuttavan kuningas Magnificon petoksen ja päättää paljastaa tämän muillekin kansalaisille, saaden apua itse toivomustähdeltä.

Toive sijoittuu Välimerellä sijaitsevan saaren Rosasin valtakuntaan, jota hallitsee kuningas Magnifico (äänenä Chris Pine), joka pystyy taikavoimillaan suomaan jokaiselle kansalaiselle heidän kaikista suurimman ja merkittävimmän toiveensa. Jokainen esittää toiveensa täytettyään 18 vuotta, mutta koukkuna on, että toiveen unohtaa heti sen esittämisen jälkeen, eikä se välttämättä toteudu. Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Asha-tyttö (Ariana DeBose), joka odottaa innolla täysi-ikäisyyttään ja toiveensa esittämistä. Kuitenkin kun hänelle selviää kuninkaan katalat aikomukset toiveiden kanssa, Asha päättää paljastaa tämän toiminnan rosasilaisille. Asha on oiva päähahmo, hyvin perinteikäs Disneyn sankarityttö ja katsojana lähteekin mielellään hänen mukaansa paljastamaan valtakunnan suurinta huijausta. Kuningas Magnifico on toimiva pahis tarinalle, joskin leffalla kestää oma aikansa perustella hahmon motiivit ja oikeasti näyttää, mikä hänen toiminnassaan niin kauhistuttaa Ashaa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Ashan äiti Sakina (Natasha Rothwell) ja isoisä Sabino (Victor Garber), linnassa työskentelevät viisas Dahlia (Jennifer Kumiyama), jörö Gabo (Harvey Guillén), unelias Simon (Evan Peters), lystikäs Hal (Niko Vargas), ujo Bazeema (Della Saba), nuhanenä Safi (Ramy Youssef) ja vilkas Dario (Jon Rudnitsky), sekä kuningatar Amaya (Angelique Cabral), taianomainen toivomustähti ja Ashan perheen vuohi Valentino (Alan Tudyk), jolle Tähti suo puhekyvyn. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, vekkulin ja suloisen Valentinon noustessa helposti monien suosikiksi.

Toive on selvästi tehty Disneyn satavuotisjuhlan kunniaksi. Elokuva on haluttu tehdä kunnioittaen studion alkuperäisiä piirrosklassikoita, mutta omaksuen myös mukaan muita puolia studion rikkaan historian varrelta. Siitä löytyy paljon tuttuja Disney-juttuja isänsä menettäneestä päähenkilöstä vihreitä taikavoimia käyttävään pahikseen ja puhuvista eläimistä musikaalinumeroihin. Elokuva on myös pakattu täyteen viittauksia aiempiin leffoihin. Kuten jo ehkä hoksasit, linnan työntekijöiltä löytyy samat piirteet kuin Disneyn ensimmäisen täyspitkän animaation, Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarf - 1937) kääpiöiltä. Osa näistä silmäniskuista ovat veikeitä, kuten Lumikissa nähty myrkkyomena ja erään hahmon päästämä Tarzan-kiekaus, mutta toiset taas ovat kiusallisen väkinäisiä. Yksi hahmoista sanoo suoraan "Kerro, kerro kuvastin..." ja kaurista kutsutaan pikaisesti Bambiksi.

Jennifer Leen ja Allison Mooren rustaama käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja tietyillä viilauksilla siitä olisi saanut vahvemman paketin. Erityisesti konfliktin käynnistyminen Ashan ja kuningas Magnificon välille on hieman kömpelösti rustattu. Meno paranee onneksi elokuvan edetessä ja loppupää onkin jo varsin pätevä, sekä jopa hieman tunteikas. Toive hyötyy siitä, kuinka vaisua Disneyn tarjonta on muuten ollut viime vuosina. Parasta elokuvassa on sen tuottama tunne. Elokuva onnistuu jäljittelemään vanhojen satuleffojen fiilistä, millaista yhtiö ei ole hetkeen tarjonnut. Taianomainen henki, hauskat jutut, seikkailun tunne ja lapsille ajoittain jännittävät hetket toimivat oivallisesti. Turhat rakkausjutut on jätetty pois, eikä Asha tarvitse urheaa prinssiä pelastamaan päivää. Tarinasta löytyy syvempää teemaa valinnanvapaudesta ja unelmien jahtaamisesta. Toiveesta ei tule mitään modernia Disney-klassikkoa, kuten Frozen - huurteisesta seikkailusta (Frozen - 2013), mutta se näyttää, mihin studio yhä pystyy, kun se vain viitsii ja valaa toivoa, etteivät Disneyn seuraavat sata vuotta koostuisi vain sieluttomista uudelleenfilmatisoinneista ja rahastusjatko-osista.

Visuaalisesti Toive on tietty varsinaista silmäkarkkia. Sen perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernimpaa tietokonetoteutusta yhdistelevä animaatiotyyli on nättiä. Hahmoista näkyy selvät ääriviivat, mutta samalla he ovat kolmiulotteiset. Yksityiskohtaiset taustat taas mukailevat upeasti satukirjojen maalauksellisuutta. Elokuva on miellyttävän värikäs ja valojen ja varjojen käyttö on komeaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Tehosteet toimivat ja Dave Metzgerin säveltämät musiikit säestävät kertomusta mukavasti. Julia Michaelsin ja Benjamin Ricen työstämät laulut ovat tasoltaan vaihtelevia. Esittelybiisi Welcome to Rosas, duetto At All Costs ja eläinten laulama I'm A Star ovat hieman unohdettavat, mutta kuningas Magnificon laulama This Is The Thanks I Get?! ja kapinallinen Knowing What I Know Now ovat toimivat rallatukset. Parasta antia lauluista on kuitenkin trailerissakin soinut This Wish, jonka kasvattelu loppupäässä meinaa nostaa ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Toive ei ole käsikirjoituksensa puolesta erityisen vahva, mutta se tarjoaa pitkästä aikaa klassista Disney-fiilistä ja jättää erittäin hyvän mielen. Elokuvan merkittävän konfliktin rakentaminen tapahtuu hieman kömpelösti, mutta meno onneksi paranee leffan edetessä ja tarinan kehittyessä. Asha on hyvä päähenkilö, jonka matkaan hyppää mielellään ja kuningas Magnificosta muovautuu hiljalleen kelpo pahis. Seikkailun henki on hyvin läsnä, huumori on pääasiassa hupaisaa ja jotkut kohtaukset ovat takuulla jännittäviä lapsikatsojille. Loppuhuipennuksesta on jopa saatu hieman tunteikas. Jatkuvat viittaukset Disneyn aiempiin leffoihin ailahtelevat voimakkaasti kekseliäiden ja kiusallisten välillä. Musikaalinumerot taas ailahtelevat menevien rallatusten ja välittömästi unohdettavien laulujen välillä. Elokuvan miltei parasta antia on sen lumoava visuaalisuus. Perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernia tietokoneanimaatiota yhdistelevä toteutus näyttää henkiin heränneeltä satukirjalta. Toiveesta löytyy selvät vikansa, mutta heikkouksineenkin se on oikein mainio uusi satuanimaatio Disneyltä ja osoitus siitä, että studio osaisi vielä tehdä muutakin kuin sieluttomia uudelleenfilmatisointeja ja rahastusjatko-osia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wish, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Peter Pan ja Leena (Peter Pan & Wendy - 2023)

PETER PAN JA LEENA

PETER PAN & WENDY

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Alexander Molony, Ever Anderson, Jude Law, Yara Shahidi, Joshua Pickering, Jacobi Jupe, Alyssa Wapanatahk, Jim Gaffigan, Molly Parker, Alan Tudyk, Florence Bensberg, Sebastian Billingsley-Rodriguez, Noah Matthews Matofsky, Caelan Edie, Skyler Yates, Kelsey Yates, Felix De Sousa ja Diana Tsoy

Genre: seikkailu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Peter Pan & Wendy, eli suomalaisittain Peter Pan ja Leena on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Peter Pan (1953), joka perustuu J. M. Barrien vuoden 1904 näytelmään ja 1911 kirjaan Peter Panista. 2010-luvulla Disney ryhtyi suunnittelemaan useita uusia versioita animaatioelokuvistaan ja vuonna 2016 yhtiö ilmoitti uuden Peter Pan -elokuvan olevan tekeillä. Ohjaajaksi valittiin Disney-uudelleenfilmatisointi Pete ja lohikäärme Elliottin (Pete's Dragon - 2016) ohjannut David Lowery ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021, lähes vuoden viivästymisen jälkeen koronaviruspandemian takia. Nyt Peter Pan ja Leena on julkaistu suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa ja itseäni elokuva ei pahemmin innostanut. Olen viimeisen vuosikymmenen aikana tosissani turhautunut Disneyn sieluttomilta rahastusyrityksiltä tuntuviin uudelleenfilmatisointeihin hienoista piirrosklassikoista. Peter Pan ja Leenan traileri ei vakuuttanut itseäni ja pistinkin elokuvan pyörimään sen julkaisupäivänä aika skeptisin ennakko-odotuksin. Tähän väliin pitää muuten vielä mainita, että jos ette olleet huomanneet, pääsin osallistumaan Disneyn virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, jossa paikalla oli elokuvan ohjaaja ja sen näyttelijöitä. Haastattelutekstin voi lukea tästä.

Leena Kultanen ja hänen pikkuveljensä Mikko ja Jukka päätyvät seikkailuun, kun eräänä yönä Peter Pan, poika joka ei suostu kasvamaan isoksi, saapuu hakemaan heidät Mikä-Mikä-Maahan.

Nimikkorooleissa Peter Panina ja Leenana nähdään elokuvadebyyttinsä tekevä Alexander Molony ja näyttelijä Milla Jovovichin ja ohjaaja Paul W. S. Andersonin tytär Ever Anderson. Nuoret näyttelijänalut hyppäävät ilahduttavalla innolla rooleihinsa ja suoriutuvat kummatkin osistaan mainiosti. Heidän hahmonsa jättävät kuitenkin hieman toivomisen varaa - etenkin Peter Pan. Tämä lentävä poika, joka ei suostu aikuistua, on jo aiemmin esitetty hieman hämäränä heppuna. Ikuinen lapsi kun käy periaatteessa kaappaamassa lapsia kavereikseen satumaiseen Mikä-Mikä-Maahan. Tässä elokuvassa nämä Peterin teot saavat entistä enemmän kohottelemaan kulmiaan, eikä asiaa auta, että poika kuvataan egoistisena kiukuttelijana. Hahmo ei koskaan tee mitään, mikä saisi katsojat ymmärtämään, miksi todellisessa maailmassa vanhemmat kertovat lapsilleen iltasatua tästä pojasta ja hänen uroteoistaan. Leenan osuutta tarinassa on kasvatettu, mutta hän jää silti hieman alikehitetyksi. Tyttö kipuilee lähestyvän aikuisuutensa kanssa, mistä saisi varmasti enemmän irti.

     Elokuvassa nähdään myös Joshua Pickering ja Jacobi Jupe Leenan pikkuveljinä, Jukkana ja Mikkona, Molly Parker ja Alan Tudyk heidän vanhempinaan, Yara Shahidi pienenä ja taianomaisena Helinä-keijuna, Alyssa Wapanatahk soturiprinsessa Tiikerililjana, sekä Jude Law pahana, Peter Pania vihaavana merirosvokapteeni Koukkuna ja Jim Gaffigan tämän uskollisena perämiehenä Smeenä. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia osissaan. Law on oiva valinta kapteeni Koukuksi, tehden hahmosta onnistuneen häijyn, mutta samalla yllättävänkin ymmärrettävän. Elokuva syventyy aiempaa enemmän siihen, miksi Koukku niin kamalasti vihaa Peteriä ja jossain kohtaa katsoja voi jopa huomata kääntyneensä piraatin puolelle tässä konfliktissa. Pettymyksen leffassa tuottaa Helinä-keiju. Shahidin osaksi jää lähinnä hymyillä kaikille, sillä pienenä mutta pippurisena tunnetusta Helinästä on harmillisesti riisuttu kaikki persoona.

Valitettavasti Peter Pan ja Leena ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaikka näyttelijäkaarti hoitaakin hommansa pääasiassa hyvin. Kyseessä on aika lailla juuri niin sieluton, mitäänsanomaton ja yhdentekevä uudelleenfilmatisointi kuin mitä Disneyltä tässä kohtaa voikin odottaa. Elokuva tekee kömpelöä työtä alustaessaan tarinaa ja kun matka Mikä-Mikä-Maahan alkaa, seikkailun henki loistaa poissaolollaan. Kyseessä on jopa yllättävän pitkäveteinen koko perheen raina, jota katsoessa tuli useaan otteeseen vilkaistua kelloa, että milloinkohan tämä päättyy? Kestoa on puoli tuntia enemmän kuin Disneyn animaatioklassikossa, mutta silti tuntuu, että elokuva tarjoaa paljon vähemmän. Itse Mikä-Mikä-Maan esittely jää todella pikaiseksi. Merenneitoja nähdään vain vilaukselta ja Tiikerililjan kylässä piipahdetaan ehkä kymmenen sekunnin ajan. Kohtaaminen Koukun kammoaman krokotiilin kanssa on ohi parissa minuutissa Tällä satumaalla olisi vaikka kuinka paljon tarjottavanaan, mutta jostain syystä elokuva haluaa mieluummin olla ankea pohdiskelu aikuistumisen hyvistä ja huonoista puolista.

Toki on hieno homma, jos elokuvassa uskalletaan pureutua syvemmälle ja jos leffalla olisi kaiken lentelyn ja miekkailun ohessa jotain sanottavaakin, mutta kaikki jää todella pintapuoleiseksi. Peter Panin ja kapteeni Koukun konfliktin synty on elokuvan kiinnostavinta antia ja vähän väliä pohdinkin, että Disneyn olisi pitänyt tehdä leffa siitä. Toki hahmojen menneisyyttä käsiteltiin vajaa kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Warner Brosin Pan-elokuvassa (2015), mutta se oli niin onneton räpellys, että sen tarinan olisi hyvin voinutkin kertoa uusiksi. Tai sitten Disney olisi voinut tehdä näytellyn jatkotarinan piirrosklassikolleen, missä vaikkapa keski-ikäinen Leena päätyy takaisin Mikä-Mikä-Maahan. En sano, etteikö samaa tarinaa saisi kertoa uusiksi, onhan Peter Panista tehty sovituksia vuosikymmenien aikana useita. Disneyn animaation lisäksi minulta löytyy nostalgiaa vuoden 2003 Peter Pan -leffalle. Kuitenkin kun mennään siitä, mistä aita on matalin, herää pakostikin kysymys, että kannattiko tätä tehdä ollenkaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Lowery, jonka aiempiin töihin kuuluu sympaattisen Pete ja lohikäärme Elliottin lisäksi erinomainen A Ghost Story (2017) ja erittäin mainio The Green Knight (2017). Niiden jälkeen on jopa käsittämätöntä, kuinka latteaa työtä Lowery tekee Peter Panin ja Leenan parissa. Hän ei saa loihdittua satumaista henkeä, eikä myöskään saa katsojaa jännittämään, riemastumaan tai oikeastaan mitään muutakaan toivottavaa. Hänen ja Toby Halbrooksin käsikirjoitus on harmillisen ponneton pintaraapaisu. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Erikoistehosteet ovat pääasiassa oivalliset ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Daniel Hartin musiikkeja myöten, joissa yhdistellään uusia melodioita animaatioklassikon sävelmiin. You Can Fly -kappaletta ei lauleta, mutta sen nuotit ovat ilahduttavasti kuultavissa lentokohtauksen aikana.

Yhteenveto: Peter Pan ja Leena on harmillisen lattea ja sieluton uusi versio Disneyn animaatioklassikosta. Satumaisuus ja seikkailuhenki loistavat poissaolollaan tässä ankeassa ja aika tylsässä koko perheen elokuvassa, jonka kohderyhmää on vaikea keksiä. Lapsille leffa on luultavasti liian pitkäveteinen, kun taas aikuisille se saattaa olla liian lapsellinen ja pinnallinen. Elokuva yrittää hieman kaivaa syvemmälle Peter Panin ja kapteeni Koukun pitkäkestoiseen vihanpitoon, mutta homma jää pintaraapaisuksi. Elokuva myös saa katsojan hassusti kokemaan Peterin luotaantyöntävänä ja Koukun sympaattisena. Mikä-Mikä-Maata ei päästä tutkimaan lähes ollenkaan ja lopputulos on muutenkin monin puolin hutiloitu ja ponneton. Näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan ja visuaalisesti elokuva näyttää ihan hyvältä. Muutamista hyvistä puolistaan Peter Pan ja Leena on jälleen yksi tarpeeton Disney-uudelleenfilmatisointi, joka saa huolestumaan yhtiön tulevaisuudesta. Jo alle kuukauden päästä onkin sitten luvassa uusi versio Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 1989), jota odotan pelonsekaisin tuntein.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peter Pan & Wendy, 2023, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Ihmeellinen maailma (Strange World - 2022)

IHMEELLINEN MAAILMA

STRANGE WORLD

Ohjaus: Don Hall

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Dennis Quaid, Jaboukie Young-White, Gabrielle Union, Lucy Liu, Karan Soni, Alan Tudyk, Adelina Anthony, Abraham Benrubi, Jonathan Melo, Nik Dodani ja Francesca Reale

Genre: animaatio, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Strange World, eli suomalaisittain Ihmeellinen maailma on Walt Disney -yhtiön uusi animaatioelokuva. 1900-luvun alun pulp-lehdistä innostuneet Don Hall ja Qui Nguyen ryhtyivät työstämään seikkailutarinaa, josta yhtiö kiinnostui ja tekoprosessi käynnistyi. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, samalla kun animointi alkoi. Nyt Ihmeellinen maailma on saapunut elokuvateattereihin vailla oikein minkäännäköistä mainostusta ja näyttäisikin jo nyt siltä, että kyseessä on yksi Disneyn isoimmista taloudellisista flopeista vuosiin. Itse pidän studion animaatioista, etenkin kun ne ovat uusia ja alkuperäisiä ideoita, eivätkä jatko-osia tai uudelleenkierrätyksiä studion vanhemmista projekteista. Kävinkin kiinnostuneena katsomassa Ihmeellisen maailman sen ensi-iltaviikonloppuna, tietämättä oikeastaan yhtään mitään sen tarinasta.

Claden perhe elää Avaloniassa, jota ympäröivät korkeat ja vaaralliset vuoret, joita kukaan ei ole onnistunut ylittämään. Energiaa tuottavaa pando-kasvia viljelevän Searcher Claden isä, seikkailija Jaeger Clade katosi 25 vuotta sitten, lähtiessään kokeilemaan onneaan vuorten kanssa. Kun pandot vaikuttaisivat tekevän kuolemaa, Searcher ja hänen perheensä lähtevät kasvin alkulähteille selvittämään parannuskeinoa ja törmäävät kuolleeksi luultuun Jaegeriin.

Ihmeellinen maailma kertoo Claden perheestä, kolmesta sukupolvesta katsottuna. On Jaeger Clade (äänenä Dennis Quaid), ylpeä ja vahva seikkailijasielu, joka janoaa tietoa siitä, mitä Avaloniaa kauttaaltaan ympäröivien vuorten takaa löytyy. Hänen poikansa Searcher Clade (Jake Gyllenhaal) ei halunnut seurata isänsä jalanjäljissä, vaan päätti jäädä Avaloniaan ja keskittyä viljelemään löytämäänsä ihmekasvia, pandoa, joka tuottaa kaupungille energiaa. Aikuistuessaan Searcher meni naimisiin Meridianin (Gabrielle Union) kanssa ja pariskunta sai lapsen, Ethan Claden (Jaboukie Young-White), joka elokuvassa teini-ikäisenä pohtii omaa paikkaansa tässä maailmassa. Seuratako isänsä vai isoisänsä menoa? Jäädäkö Avaloniaan vai selvittääkö, mitä vuorten toisella puolella on? Mies-Cladet ovat toimivasti rakennettuja hahmoja, joilla on jokaisella omat vahvuutensa ja heikkoutensa, eivätkä kolmen sukupolven perheenjäsenet tule yhteisymmärrykseen siitä, minne kenenkin sydän heitä vie. Erityisen kiinnostava onkin välistä löytyvä Searcher, joka halusi irtautua isästään ja luoda oman tulevaisuutensa omien kiinnostuksenkohteidensa kautta, mutta joka ei kuitenkaan tunnu hyväksyvän poikaansa, joka pyrkii samaan. Ethanin kautta taas esitellään Disney-animaatiohistorian ensimmäinen homopäähenkilö. Poika on nimittäin ihastunut avalonialaispoikaan, Diazoon (Jonathan Melo). Searcherin vaimo ja Ethanin äiti Meridian jää sen sijaan hieman paitsioon. Hahmosta on päätetty rakentaa nykypäivään sopivampi voimakas nainen, joka pärjää seikkailun tiimellyksessä yhtä hyvin kuin miehetkin ja vaikka on hienoa nähdä myös tällaista edustusta, valitettavasti Meridian tuntuu jäävän samalla aika yksiulotteiseksi tapaukseksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Avalonian seikkailullinen presidentti Callisto (Lucy Liu), jota tuntuu vaivaavan hieman sama kuin perheenäitiä, eli hahmo on voimakas naistapaus, mikä myös jää hahmon lähes ainoaksi luonteenpiirteeksi, minkä lisäksi mukana on tietty Disneyn tapaan perinteinen eläin, eli perheen Legenda-koira ja matkan varrella seikkailuun tarttuva sininen mikä-lie Splät, joka nousee helposti monen katsojan suosikiksi iästä riippumatta.

Kuten alussa kerroin, Disneyllä näyttäisi nyt olevan käsissään yksi pahimmista taloudellisista takaiskuista vuosiin. Syitä Ihmeellisen maailman floppaamiseen on monia. Yhtiö on uskaltanut vihdoin nostaa uuden elokuvansa keskiöön seksuaalivähemmistöä edustavan hahmon, mutta uskallusta vesittää selvä perääntyminen, kun leffaa on tuotu markkinoille. Aiemmin kesällä yhtiön levittämä Pixar-elokuva Lightyear (2022) herätti suurta kohua sosiaalisessa mediassa pienessä roolissa olleen lesbopariskunnan takia, jonka vuoksi monet konservatiiviset vanhemmat ilmoittivat kovaan ääneen, etteivät vie lapsiaan teattereihin. Muun muassa tämä johti siihen, ettei Lightyear oikein pärjännyt teatterikierroksella ja tienasi hädin tuskin budjettinsa takaisin. Tästä säikähtänyt Disney taisi päättää tuoda homohahmoa isompaan rooliin nostavan uutuusanimaationsa huomattavasti vähemmin äänin teattereihin, jotta uudelta someriehaantumiselta vältyttäisiin. Lähes olematon markkinointi on kuitenkin johtanut siihen, ettei lähes kukaan tunnu edes tietävän koko filmin olemassa olosta. Niin tai näin, Ihmeellisen maailman taloudelliset tappiot tulevat varmasti lisäämään bensiiniä "go woke, go broke" -joukon liekkeihin ja voi valitettavasti käydä niin, että seksuaalivähemmistöjen toivoma ja viime aikoina lisääntyvä edustus tulee ottamaan takapakkia tulevaisuudessa.

Elokuvan rahallista ahdinkoa ei myöskään auta se, ettei kyseessä ole mikään kovinkaan erityinen tai edes järin mieleenpainuva teos. Ihmeellinen maailma vain on. Se viihdyttää ihan passelisti, mutta sen olemassa olon luultavasti unohtaa nopeasti, sillä minkäänlaista säväyttävää se ei sisällä - ei edes ennennäkemättömästä edustuksesta huolimatta. 1900-luvun alkupään pulp-lehtien seikkailutarinoista ja mm. Jules Vernen klassikkokirjasta Matka maan keskipisteeseen (Voyage au centre de la Terre - 1864) ja monsterifilmistä King Kong (1933) ammentava Ihmeellinen maailma on hyvin potentiaalinen seikkailu koko perheen leffahetkeen. Siitä löytyy kuitenkin selvät vahvuutensa kuin myös heikkoutensa. Vahvuuksiin mahtuu oivallisesti rakennettu perhedraama Cladejen välille, ajoittain mukaansatempaavat kohtaukset, jotka ovat varmasti sopivan jännittäviä perheen pienemmille, ihan vekkulimaiset mölliäiset, joita matkalla kohdataan, sekä toimivan kekseliäs kannanotto ilmastonmuutokseen - joka on tosin omiaan sulkemaan lisää tiettyjä ihmisiä yleisöstä.

Vaikka kyseessä onkin omalla tavallaan ihan mainio seikkailuraina, josta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, jotain kaiken keskellä kuitenkin uupuu. Lopputulos tuntuu hyvinekin puolineen jotenkin oudon laskelmoidulta, aivan kuin joku olisi pistänyt tekoälyn katsomaan koko Disneyn tuotannon läpi ja sitten kirjoittamaan oman tulkintansa, mitä Disney-leffan kuuluu pitää sisällään. Tämä laskelmoiva henki johtaa siihen, että tunnepuolella elokuva jää harmillisen etäiseksi. Vaikka perhedraama on oivasti työstetty, eivät konfliktit tarjoa sellaisia tunnetiloja katsojassa kuin tekijät olisivat varmasti odottaneet. Huumoriosasto jää myös aika latteaksi, eikä leffa onnistu naurattamaan paria täsmävitsiä lukuun ottamatta. Leffaa vaivaa lisäksi käsikirjoituksen turha monimutkaisuus kuin myös sen liiallinen yksinkertaisuus. Homma avautuu vähän turhan vaikeasti, mutta elokuvan edetessä mukaan heitetyt konfliktit ja vastoinkäymiset ratkotaan liian helposti.

Visuaaliselta puolelta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, joskin kohtauksien väliset pyyhkivät leikkaukset tuovat lähinnä mieleen PowerPoint -esityksen. Ihmeellinen maailma on upeasti ja yksityiskohtaisesti animoitu. Elokuvan värikäs ja kekseliäs maailma lumoaa puolelleen silloin, kun Qui Nquyenin käsikirjoitus ei siihen kykene. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja heidän tutkimansa Avalonian uumenista löytyvä maailma tarjoaa toinen toistaan näyttävämmin tehtyä ihmeteltävää. Hyviä visuaalisuuksia on tukemassa oivallisesti rakennettu äänimaisema. Ääniefektien lisäksi säveltäjä Henry Jackman tunnelmoi seikkailullisesti musiikeillaan, tehostaen joitakin kohtauksia toimivasti.

Yhteenveto: Ihmeellinen maailma on kelvollinen, mutta aika unohdettava animaatioelokuva. Sen visuaalinen anti on varsin komeaa, Claden perheen välinen draama on hyvin kirjoitettua, teemat ilmastonmuutoksesta ovat ihan oivaltavia ja elokuva tarjoaa vihdoin seksuaalivähemmistöedustusta ison Disney-animaation keulilla. Elokuvan tarina ja ohjaus kuitenkin ontuvat, eikä seikkailu nappaa mukaansa toivotulla tavalla. Kaikki tuntuu oudon laskelmoidulta ja tunnepuoli jää kummallisen etäiseksi. Toisaalta homma on liian monimutkikas, toisaalta taas liian simppeli ja osa konflikteista ratkotaan turhan helposti. Huumoriosasto ei vakuuta, mutta sininen olio Splät ja koira Legenda naurattavat luultavasti perheen pienempiä. Lapsikatsojille myös luulisi jännityspuolenkin toimivan mainiosti. Animaattoreiden työ on näyttävää ja elokuvaa on miellyttävää katsella sen mielikuvituksellisen ja yksityiskohtaisen jäljen ansiosta. Ihmeellinen maailma ei ole ihmeellinen elokuva, mutta se on silti ihan kelpo raina koko perheen yhteiseen leffahetkeen. Kokonaisuutena se on ailahteleva ja ristiriitainen, mutta sen tietyt ansiot nostavat sen tarpeeksi plussan puolelle. Tuskinpa elokuvaa kuitenkaan muistaa enää vähän ajan jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strange World, 2022, Walt Disney Studios, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Lumottu 2 (Disenchanted - 2022)

LUMOTTU 2

DISENCHANTED

Ohjaus: Adam Shankman

Pääosissa: Amy Adams, Patrick Dempsey, Gabriella Baldacchino, Maya Rudolph, Yvette Nicole Brown, Jayma Mays, Griffin Newman, Idina Menzel, James Marsden, Oscar Nunez, Kolton Stewart ja Alan Tudyk

Genre: fantasia, musikaali, komedia

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 9

Walt Disneyn prinsessasatujen kustannuksella leikittelevä elokuva Lumottu (Enchanted - 2007) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle ryhdyttiin pian työstämään jatko-osaa. Suunnitelmat eivät kuitenkaan päätyneet toteutukseen niin helposti kuin oli odotettu ja leffan tarinaa pohdittiin yhä uudestaan ja uudestaan eri ihmisten toimesta. Vuonna 2014 Anne Fletcher palkattiin jatko-osan ohjaajaksi, mutta pari vuotta myöhemmin hänet korvattiin Adam Shankmanilla. Kun Disneyllä oltiin tyytyväisiä Brigitte Halesin esittelemään käsikirjoitukseen, filmi pistettiin viimein tuotantoon vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt hauskasti nimetty Disenchanted, eli suomalaisittain aika tylsästi vain Lumottu 2 on julkaistu suoraan Disney+ -palvelussa. Itse katsoin ensimmäisen Lumotun vasta tänä syksynä jatko-osaa odottaessani ja yllätyin, kuinka paljon pidin näkemästäni, oltuani ennakkoon todella skeptinen elokuvaa kohtaan vuosia. Päätinkin antaa jatko-osalle reilun mahdollisuuden ja katsoin Lumottu 2:n heti julkaisupäivän aamuna.

Giselle ja Robert muuttavat lastensa kanssa pieneen Monroevilleen, mutta kaupunki ei täytä Gisellen taianomaisia odotuksia. Saadessaan haltuunsa toivomussauvan, Giselle toivoo perheelleen satumaista elämää, mutta joutuu pian huomaamaan, että toivomusten mukana tulevat omat varjopuolensa.

Amy Adams palaa rooliinsa Andalasian prinsessa Gisellenä. Vaikka Adamsista on ensimmäisen Lumotun jälkeen muodostunut yksi 2000-luvun kehutuimmista naisnäyttelijöistä, joka on saanut lukuisia ehdokkuuksia mm. Oscar-gaaloissa, on hienoa, ettei hän koe olevansa liian arvostettu palatakseen läpimurtorooliinsa sinisilmäiseksi prinsessaksi. Giselle on nyt naimisissa Patrick Dempseyn näyttelemän newyorkilaisen Robertin kanssa. Hän on Robertin tyttären Morganin (näyttelijä vaihtunut Rachel Coveystä Gabriella Baldacchinoon) äitipuoli ja hän on saanut Robertin kanssa yhteisen tyttären, Sophian (kaksoset Mila ja Lara Jackson). Tästä huolimatta Giselle kokee, ettei hän saanutkaan luvattua "he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti" -satulopetusta ja päättää, että maisemanvaihdos tekisi perheelle hyvää. Niinpä he pakkaavat tavaransa ja muuttavat pieneen Monroeville-kaupunkiin, jossa alkaa uusi seikkailu, joka koettelee uusperheen kestävyyttä. Adams ja Dempsey ovat rooleissaan mainioita, tuoden uusia puolia esille hahmoistaan, nuoren Baldacchinon suoriutuessa kelvollisesti angstisen teinin osasta.

     Paluun tekevät myös James Marsden ja Idina Menzel Edwardina ja Nancyna, jotka nyt hallitsevat Andalasiaa kuninkaana ja kuningattarena, sekä Gisellen oravakaveri Pip (Griffin Newman). Uusina hahmoina leffassa esitellään Monroevillen seurapiirikuningatar Malvina Monroe (Maya Rudolph), tämän perässä kulkevat Rosaleen (Yvette Nichole Brown) ja Ruby (Jayma Mays), sekä Malvinan poika Tyson (Kolton Stewart). Marsdenin osuus jää pikemminkin cameoksi ja nopeaksi palkanhakureissuksi vailla sen suurempaa intoa jatko-osaa kohtaan. Rudolph on ihan hyvä valinta Malvinaksi, joka katsoo tulokasperhettä nenänvarttaan pitkin, eikä aikaakaan, kun Giselle huomaa joutuneensa naisen silmätikuksi.

Siinä, missä ensimmäinen Lumottu-elokuva osoittautui iloiseksi yllätykseksi, joka sai minut moittimaan itseäni, etten ollut älynnyt katsoa sitä viimeisten viidentoista vuoden aikana ennakkoluulojeni takia, Lumottu 2 sai minut pohtimaan, että joskus sitä on kuitenkin parempi kuunnella takaraivossa kolkuttelevia varoittavia ääniä. Yli kymmenen vuoden tuotanto-ongelmat ovat kivuliaan selvästi näkyvissä innottomassa jatko-osassa, joka ei millään tavoita ykkösleffan hurmaavuutta. Jatko-osassakin leikitellään Disneyn klassikkosatujen kliseillä, mutta huomattavasti ponnettomammin ja laiskemmin kuin viimeksi. Robertin yllättävät sooloseikkailut saavat naurahtamaan pari kertaa, mutta muuten leffan komedia-anti on oudon epähauskaa.

On hämmentävää ajatella, että Disneyllä torjuttiin useita käsikirjoitusehdotuksia Lumotun jatko-osasta, mutta tämä teksti sai studiopomojen hyväksynnän. Ei ole kuitenkaan mikään ihme, että raina on tungettu suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan ilman teatterikierrosta. Tällaiset helppojen rahojen perässä tehdyt jatkoturhakkeet vaikuttaisivat yhtiön uudelta bisnessuunnitelmalta - hyvänä lisäesimerkkinä toimii vähän aikaa sitten suoratoistoon tupsahtanut Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022), joka sekin epäonnistui toistamaan alkuperäishitin charmin. Lumottu 2 on muutamista kelpoideoistaan huolimatta suorastaan pitkäveteinen satuleffa, jonka tarina ei jaksa napata mukaansa. Lumoavuus loistaa poissaolollaan ja elokuva kulkee toinen toistaan unohdettavampien musikaalinumeroiden kautta kohti mitäänsanomattomaksi mekastukseksi äityvää loppuhuipennustaan. Siinä, missä ykkösosassa tietyt kliseet ja siirappinen romanssi eivät häirinneet, homman toimittua muuten todella hyvin, jatko-osan harvat onnistumiset eivät pelasta laiskaa kokonaisuutta.

Jatko-osan ohjauksesta vastaa Adam Shankman, jonka aiempaan filmografiaan mahtuu sellaisia merkkiteoksia kuin... Vin Dieselin tähdittämä Tuttisoturi (The Pacifier - 2005). Shankman yrittää liikaa satuhengen kanssa, eikä onnistu lopputuloksessa. Brigitte Halesin käsikirjoitus on raskassoutuinen ja se kaipaisi huomattavaa lisätyöstöä, jotta potentiaalisesti kiinnostavat kuviot pääsisivät oikeuksiinsa. Elokuvan erikoistehosteet vaihtelevat laadultaan ja leffassa nähdään niin oivallisesti toteutettua digioravaa kuin kaamean huonosti tehtyä digikissaa. Muuten filmi toimii puitteidensa puolesta. Kuvaus on mainiota ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin ovat taidokkaasti työstetyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat taattua Alan Menkeniä, joskin hänen lauluistaan huomaa, että herra on parhaat työnsä tehnyt jo aikoja sitten.

Yhteenveto: Lumottu 2 on harmillisen heikko esitys, joka kadottaa täysin ykkösleffan lumoavuuden ja hurmaavuuden. Uudessa tarinassa olisi potentiaalia, mutta tönkön käsikirjoituksen ja ohjauksen takia lopputulos on innoton ja väkisin väännetty. Kertomus ei jaksa napata mukaansa ja leffa on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Komediaosasto ei jaksa naurattaa ja musikaalinumerot ovat toinen toistaan unohdettavampia rallatuksia. Kaikki johtaa mitäänsanomattomaan finaaliin, jonka päätteeksi katsojana toivoo, että elokuvasarja olisi älytty lopettaa heti ensimmäiseen osaan. Amy Adams ja Patrick Dempsey ovat hyvässä vedossa päärooleissa ja leffassa nähdään hienoja lavasteita ja asuja. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee läpi elokuvan. Lumottu 2 on jälleen yksi täysin turhanpäiväinen jatko-osa mainiolle filmille ja se saa kyseenalaistamaan vielä enemmän Disneyn uutta villitystä tuoda tarpeettomasti vanhoja hittejään takaisin nostalgiannälkäisille ja uusille sukupolville, sen sijaan että studio tehtailisi uusia ideoita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Disenchanted, 2022, Walt Disney Pictures, Josephson Entertainment, Right Coast Productions, Metropolitan Films International, Andalasia Productions

Arvostelu: Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012)

ABRAHAM LINCOLN: VAMPIRE HUNTER

Ohjaus: Timur Bekmambetov

Pääosissa: Benjamin Walker, Dominic Cooper, Mary Elizabeth Winstead, Rufus Sewell, Anthony Mackie, Marton Csokas, Jimmi Simpson, Erin Wassom, Alan Tudyk, Joseph Mawle ja Robin McLeavy

Genre: toiminta, fantasia, kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Abraham Lincoln: Vampire Hunter perustuu Seth Grahame-Smithin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Heti kirjan ilmestyttyä tuottaja Tim Burton ja ohjaaja Timur Bekmambetov yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja saivat samalla Grahame-Smithin työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Abraham Lincoln: Vampire Hunter sai maailmanensi-iltansa 18. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen menestys taloudellisesti, minkä lisäksi niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät erityisemmin pitäneet elokuvasta. Itsekään en pitänyt elokuvasta, kun katsoin sen vuotta myöhemmin vuokralta. Muistan olleeni todella pettynyt, sillä olin odottanut innolla elokuvan näkemistä veikeän konseptin takia. En olekaan suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta ja päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1818 nuori Abraham Lincoln näkee vampyyrin murhaavan hänen äitinsä. Vampyyreitä metsästävä Henry Sturgess ottaa kostonhimoisen Abrahamin hoiviinsa ja kouluttaa tästä näiden öisten verenimijöiden tappajan.

Pääroolissa Abraham Lincolnina nähdään Benjamin Walker, joka on täysin väärä valinta. Walkerista ei löydy tarpeeksi karismaa toiminnallisen kauhufantasian päätähdeksi ja vielä vähemmän häneltä löytyy karismaa täyttämään legendaarisen presidentti Lincolnin saappaita. Toisin kuin samana vuonna Lincoln-elokuvassa presidenttiä näytellyt ja rooliin täysin kadonnut Daniel Day-Lewis, Walkerin touhuja seuratessa ei koskaan tunnu siltä, että kyseessä olisi se Abraham Lincoln. Walker yrittää kovasti kohtauksissa, joissa Lincoln pitää poliittisia puheitaan, mutta silloin Abrahamista herää lähinnä mielikuvia nuoresta näyttelijänalusta, joka yrittää esittää suurta poliitikkoa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dominic Cooper Lincolnin vampyyrimetsästäjäksi kouluttavana Henry Sturgessina, Mary Elizabeth Winstead Abraham vaimona Mary Toddina, Anthony Mackie Abrahamin lapsuudenystävänä Willinä ja Jimmi Simpson Abrahamin assistenttina Joshuana, sekä Rufus Sewell vampyyreitä johtavana 5000-vuotiaana Adamina ja Marton Csokas ja Erin Wasson tämän tärkeimpinä käskyläisinä. Siitä huolimatta, että sivurooleihin on pestattu päteviä nimiä Winsteadista Sewelliin ja Mackieen, yksikään näyttelijöistä ei vakuuta tässä leffassa. Läpikotaisin näyttelijäsuoritukset tuntuvat liikaa keikkatyöltä, josta on kääräisty helpot rahat.

Harmillisesti Abraham Lincoln: Vampire Hunter ei osoittautunut yhtään sen paremmaksi elokuvaksi kuin ensimmäisellä kerralla katsottuna. Itse asiassa, kun tässä on vuosien varrella kertynyt enemmän kokemusta ja tietoa filmeistä, elokuvan ongelmat näyttäytyivät vielä isommin kuin viimeksi. Henry Jackmanin paikoitellen oikein passelisti jumputtavien musiikkien ja muutaman oivallisen verisen vampyyritapon lisäksi elokuvasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Yksi isoimmista ongelmista on sen ohjaus. Timur Bekmambetov ottaa tämän pöljän konseptin Yhdysvaltojen entisestä presidentistä lahtaamassa vampyyrejä aivan liian tosissaan. Tällaisen filmin kuuluisi olla hieman kieli poskessa tehty, mutta Bekmambetov on tehnyt leffasta melodramaattisesti synkistelevän ja tylsän harmaan. 

Vaikka katsojana pitäisi juurikin siitä, että elokuva on päätetty tehdä vakavasti eikä leikitellen, elokuva on täynnä muitakin ongelmia. Rakenteeltaan se on aikamoinen sotku, joka joko hyppii liiankin hurjaa vauhtia eteenpäin, oikoen mutkia suoriksi turhankin helposti tai sitten laahaa paikoillaan. Elokuvan alkupää Abrahamin lapsuudesta siihen, kun Henry ryhtyy kouluttamaan häntä, on kiirehditty läpi, jotta päästään siihen, kun Abraham pilkkoo kirveellä vampyyreitä palasiksi. Kiirehtimisen takia elokuvaan on vaikea päästä mukaan, eikä Abrahamin kostoretkeen jaksa investoida tarvittavia tunteita. Jossakin kohtaa tekijät muistavat, että "ai niin, tästä hepustahan pitäisi tulla Yhdysvaltojen presidentti" ja leffa kääntää hetkellisesti suuntaansa kohti poliittista draamaa. Nämä kohtaukset ovat väkinäisen puisevia ja saavat katsojan toivomaan, että palattaisiin takaisin siihen pöljään vampyyrimekastukseen. Onneksi siihen palataan, mutta silti loppuhuipennus on aika ponneton tuhnu.

Vaikka Bekmambetov epäonnistuu elokuvan kanssa muuten, on hän sentään saanut ujutettua mukaan muutaman ihan veikeän vampyyritapon. Nämä tappokohtaukset äityvät kuitenkin leffan edetessä yhä vain yliampuvammiksi, eivätkä ne jossain kohtaa enää sovi muuten haudanvakavaan rainaan. Asiaa eivät auta selvät 3D-hetket, joissa kohti kameraa syöstään toinen toistaan surkuhupaisampia efektejä. Muistelisin, että Abraham Lincoln: Vampire Hunterin erikoistehosteet näyttivät halvoilta jo elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä yhtään paremmilta kymmenen vuotta myöhemmin. On täysin selvää, että suuri osa leffasta kuvattiin taustakankaan edessä, sillä sellaiselta digimössöltä kaikki tapahtumapaikat näyttävät. Yhden hevoskohtauksen aikana purskahdin nauruun muutamankin kerran, sillä kaikki kohtauksessa on niin kökösti tehty. Elokuva ei ole edes järin hyvin kuvattu. Sen puvustukset toimivat, mutta maskeeraajien yritys saada Benjamin Walker näyttämään loppuleffan ajan ikääntyneeltä Lincolnilta on kiusallinen. Äänimaailma luottaa liikaa vaivalloisiin böö-pelästysääniin, joilla yritetään luoda edes pientä kauhua jännityksettömään elokuvaan.

Yhteenveto: Abraham Lincoln: Vampire Hunter on villin vekkulimaisesta ideastaan huolimatta surkea elokuva. Vampyyreja lahtaavasta presidentti Lincolnista saisi varmasti viihdyttävän hömppäleffan, jos sen tekisi enemmän humoristisella ja itseironisella asenteella, mutta ohjaaja Timur Bekmambetov käsittelee pöljää aihettaan aivan liian vakavasti. Synkkä ja harmaa leffa on tylsää katsottavaa, vaikka parit mainiot vampyyritapot ilahduttavatkin. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja elokuva joko kiirehtii tai laahaa. Tarinan siirtyessä poliittisemmalle puolelle, meno muuttuu jopa kiusalliseksi. Toimintakohtauksia eivät yhtään auta kehnot erikoistehosteet ja selvät yritykset leikitellä 3D-teknologialla. Elokuva ei edes näytä hyvältä, eivätkä näyttelijät ole kummoisia rooleissaan. Benjamin Walker ei istu pääosaan lainkaan ja muut hoitavat hommansa siitä, mistä aita on matalin. Abraham Lincoln: Vampire Hunteria ei voi suositella oikein kenellekään. Kenties jonain päivänä joku muu koittaa onneaan idean kanssa ja saa siitä aikaiseksi vaikka näppärän televisiosarjan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 2012, Abraham Productions, Bazelevs Production, Tim Burton Productions, Genre Films, Location Gourmet