Arvostelu: Hain tarina (Shark Tale - 2004)

HAIN TARINA

SHARK TALE

Ohjaus: Vicky Jenson, Bibo Bergeron ja Rob Letterman

Pääosissa: Will Smith, Renée Zellweger, Robert De Niro, Jack Black, Martin Scorsese, Angelina Jolie, Michael Imperioli, Ziggy Marley, Doug E. Doug, Vincent Pastore, Peter Falk, Katie Couric, David P. Smith ja David Soren

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 3

Shark Tale, eli suomalaisittain Hain tarina on DreamWorksin animaatioelokuva. Alun perin "Sharkslayer"-nimellä tuotantoon päätynyt elokuva vaihtoi pian nimensä, tekijöiden kokiessa alkuperäisen nimen olevan liian synkkä, joten he päätyivät perheystävällisempään lopulliseen versioon. Teko käynnistyi keväällä 2002 ja lopulta Hain tarina sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, mutta johon kriitikot suhtautuivat aika nuivasti. Itse näin elokuvan pian sen ilmestymisen jälkeen vuokralta, kun olin lapsi ja tuolloin pidin leffasta. Olen nähnyt elokuvan kerran tai pari uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo vähintään vuosikymmen. Nyt kun huomasin Hain tarinan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Huonosti menestyvä kala Oscar valehtelee tappaneensa hai-mafiapomon pojan, noustakseen kuuluisaksi, mutta saa kostonhimoiset hait peräänsä. Oscarin ainoa apu on mafiapomon toinen poika, kasvissyöjähai Lenny.

Hain tarina pitää sisällään aikamoisen ääninäyttelijäkaartin isoja Hollywood-nimiä. Jopa ohjaaja Martin Scorsese on mukana, eikä vain missään pienessä cameo-roolissa, vaan useammassa kohtauksessa valaspesulan omistajana, Sykesina! Elokuvan pääroolissa kuullaan Will Smith renttumaisena Oscar-kalana, joka työskentelee valaspesulassa ja on huimia summia velkaa Sykesille. Varsin mitäänsanomatonta elämää viettävä Oscar haaveilee hulppeammista jutuista ja piireistä, kuvitellen itsestään turhankin paljon. Kun eriskummallinen onnettomuus tarjoaa Oscarille mahdollisuuden esittää paikallisen kalakaupungin suurta sankaria, haintappajaa, hän tietysti tarttuu koukkuun. Ylimielinen Oscar käy toisinaan hermoille, eikä elokuva tee tarpeeksi hyvää työtä, jotta katsojan sympatiat olisivat toilailevan kalan puolella.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscarin työkaveri ja tähän ihastunut Angie (Renée Zellweger), Oscarin ihastuksenkohde, hienostofisu Lola (Angelina Jolie), hai-mafiaperheen pomo Don Lino (Robert De Niro), tämän pojat, hurja Frankie (Michael Imperioli) ja herkkähipiäinen kasvissyöjä Lenny (Jack Black), Sykesin medusakätyrit Ernie (Ziggy Marley) ja Bernie (Doug E. Doug), sekä paikallinen uutistoimittaja Katie Current (tosielämänkin journalisti Katie Couric). Elokuva herätti ilmestyessään kritiikkiä haiden esittämisestä stereotyyppisinä italialaisamerikkalaisina gangstereina. Hahmoihin onkin selvästi otettu vaikutteita Kummisetä-trilogiasta (The Godfather - 1972-1990), sekä tuohon aikaan suurta suosiota nauttineesta The Sopranos -televisiosarjasta (1999-2007). Eipä ihme, että kummankin proggiksen näyttelijöitä, mm. äsken mainitsemaani Robert De Niroa ja Michael Imperiolia on pyydetty mukaan.

Tiedättekö sen, kun lapsuutenne suosikkielokuvat toimivat mainiosti vielä aikuisiällä? DreamWorksin alkupään tuotannosta Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000), Kananlento (Chicken Run - 2000), Shrek (2001) ja Shrek 2 (2004) tehoavat edelleen todella hyvin, parhaimmillaan aivan mahtavasti. Harmillisesti Shrek 2:n kanssa samana vuonna teattereihin uinut Hain tarina ei kuulu tähän kategoriaan. Kyseessä on enemmän niitä "aika kultaa muistot" -juttuja, jotka olisi kannattanut jättää suosiolla sinne lapsuuteen. Ei kyseessä mikään umpisurkea kammotus ole, mutta aika laimeasta ja laiskasta leffasta on kyse. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja elokuva koheltaa menemään jopa hieman epätoivoisesti, homma käy toisinaan aika raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi.

Lapsia elokuva varmaan viihdyttää passelisti, eikä aikuiskatsojiakaan ole täysin unohdettu. Moni vanhempi on varmasti tuhahtanut, että "totta kai", kun elokuva käynnistyy Tappajahai-leffan (Jaws - 1975) tunnusmusiikin tahdissa. Mafialeffoihin löytyy tosiaan silmäniskuja haiden puolelta, minkä lisäksi elokuva on muutenkin täynnä pop-kulttuuriviittauksia, joista osa on ihan veikeitä - haiden asuttamassa Titanicin hylyssä roikkuu seinällä Titanic-leffasta (1997) tuttu maalaus Rosesta - ja toiset taas ovat aika kiusallisia - eräässä kohtauksessa Oscar viljelee putkeen repliikkejä muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) ja Kunnian miehistä (A Few Good Men - 1993). Myötähäpeä iskee vähän väliä leffaa katsoessa, etenkin silloin, kun se yrittää vedota perheen pienimpiin älyvapaalla sekoilullaan. Oikeastaan hupaisin vitsi löytyy leffan alkupäästä, kun tätä kalojen yhteiskuntaa esitellään ja nopeasti näytetyssä sushi-ravintolassa ei tietenkään ole yhden yhtä asiakasta.

Hain tarinan tarina ei ole kovin häävi, etenkin kun haiden sijaan leffa keskittyy hieman rasittavaan Oscariin. Välillä katsojana saattaa jopa huomata toivovansa, että poikansa kuolemasta järkyttynyt ja suuttunut Don Lino saisi kostonsa ja popsisi Oscarin kitaansa. Lapsia varmasti huvittaa, kun Oscar saa apua hyväsydämiseltä Lenny-hailta, pitääkseen imagoaan yllä. Lenny taitaa jopa olla elokuvan mielenkiintoisin puoli. Kasvissyöjä Lenny ei sovellu lihansyöjäperheeseensä, muttei kehtaa omien sanojensa mukaan tulla "kaapista ulos" perheelleen. Aikuiskatsojat saattavatkin herkästi mieltää Lennyn juonikuvion allegoriaksi homoseksuaalisuudesta. Tämä potentiaalisesti kypsä ja fiksu puoli leffasta kuitenkin tukahtuu kaiken ylienergisen kohkaamisen alle. Leffan mutkat turhan helposti ja höttöisesti suoriksi vetävä finaali toimii latteana huipennuksena epätasaiselle lastenrainalle.

Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten. Sen tietokoneanimaatiojälki näyttää tänä päivänä keskeneräiseltä ja turhan pelkistetyltä. Eikä kyse ole edes vain siitä, että Hain tarinaa uudemmat animaatioelokuvat näyttävät ymmärrettävästikin paremmalta, vaan esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Pixarin kala-animaatio Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on huomattavasti paremmin animoitu. Myös DreamWorksin edelliset digianimaatiot, Shrek ja Shrek 2 ovat kestäneet paremmin aikaa ihan pelkkää visuaalisuutta katsoen. Hain tarina on mukavan värikäs, mutta se saisi myös uskaltaa synkentyäkin hieman. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit peittyvät täysin leffassa käytettyjen hiphop- ja pop-kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Shark Tale, 2004, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: I, Robot (2004)

I, ROBOT

Ohjaus: Alex Proyas

Pääosissa: Will Smith, Bridget Moynahan, Alan Tudyk, Bruce Greenwood, Chi McBride, Shia LaBeouf, James Cromwell, Adrian L. Ricard ja Fiona Hogan

Genre: scifi, toiminta, rikos

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Robotiikan kolme lakia:

1. laki: Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä tai asettaa ihmistä tilanteeseen, missä hän olisi vaarassa vahingoittua.

2. laki: Robotin on toteltava kaikkia ihmisen antamia käskyjä, lukuun ottamatta niitä, jotka ovat ristiriidassa ensimmäisen lain kanssa.
3. laki: Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, paitsi jos tämä on ristiriidassa ensimmäisen tai toisen lain kanssa.

I, Robot on Will Smithin tähdittämä scifitoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Jeff Vintarin vuonna 1995 työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "Hardwired", jonka oli tarkoitus olla agathachristiemäinen murhatutkimus scifielementeillä. Aluksi projektin nappasi Walt Disney -yhtiö ja Bryan Singerin oli tarkoitus ohjata elokuva. Myöhemmin 20th Century Fox nappasi leffan itselleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Alex Proyas. Päätähdeksi kiinnitettiin alustavasti Arnold Schwarzenegger, mutta kun tämä joutui aikataulullisista syistä luopumaan leffasta, tilalle palkattiin Will Smith. Studion pyynnöstä Vintar muovasi käsikirjoitustaan paljon ja sisällytti mukaan elementtejä ja hahmoja Isaac Asimovin tieteistarinoita sisältävästä novellikokoelmasta Robotit (I, Robot - 1950). Samalla myös elokuvan nimi päätettiin vaihtaa, kun kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003. Lopulta I, Robot sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja nappasi parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Itse näin I, Robotin ensi kertaa jo lapsena ja pidin elokuvasta tuolloin todella paljon. Katsoinkin elokuvan useampaan otteeseen, mutta viime katselusta saattaa olla vierähtänyt jo kymmenisen vuotta. Kun huomasin I, Robotin täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Vuoden 2035 Chicagossa robotit toimivat ihmisten apulaisina ja turvana. Kun robottien luoja Alfred Manning yllättäen kuolee, muut uskovat kyseessä olevan itsemurha, kun taas robotteja inhoava etsivä Del Spooner uskoo yhden roboteista murhanneen Manningin.

Will Smith näyttelee Del Spooneria, chicagolaista etsivää, joka taitaa olla kaupungin ainoa robotteihin nuivasti suhtautuva henkilö. Siinä, missä muut ihastelevat uutta teknologiaa ja hyödyntävät robotteja arjessaan kaikkeen, Spooner katsoo menoa paheksuvasti ja luottaa mieluummin vanhanaikaisiin juttuihin. Hahmon robottivihalle löytyy syitä elokuvan edetessä ja katsoja voi ymmärtää Spoonerin ennakkoluuloisen asenteen. Smith tulkitsee hahmoaan oivallisesti. Hänestä löytyy karismaa toimintakohtauksiin ja tuttuun tapaansa hän murjoo vitsejä silloin tällöin. Pääasiassa Spooner on kuitenkin aikamoinen hapannaama.

     Elokuvassa nähdään myös James Cromwell robottien luojana ja heti elokuvan alussa kuolevana Alfred Manningina, Bruce Greenwood robotteja valmistavan firman toimitusjohtajana Robertsonina, Bridget Moynahan firmalla työskentelevänä tohtori Calvinina, Chi McBride poliisipäällikkö Bergininä, sekä Shia LaBeouf Spooneria ihailevana nuorukaisena Farberina. Alan Tudyk ääninäyttelee murhapaikalta löytyvää ja Spoonerin epäilemää NS5-robottia, sekä esittää myös tämän liikkeet tehostetiimin taltioitavaksi. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa oivallisia rooleissaan, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman alikehitetyiksi. Tudykin esittämä robotti on mielenkiintoinen tapaus, jota syvennetään hyvin elokuvan aikana.

Olipa mukavaa palata I, Robotin pariin useamman vuoden jälkeen, vaikkei elokuva enää iskenytkään yhtä lujaa kuin nuorempana. Kyseessä on varsin menevä tieteistoimintaraina, joka pitää pääasiassa sujuvasti mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Se myös yhdistelee tarpeeksi onnistuneesti käsikirjoittaja Jeff Vintarin alkuperäistä visiota scifielementeillä höystetystä murhamysteeristä studion vaatimuksiin viihteellisemmästä toiminnasta ja otteisiin Asimovin tieteisklassikkoteksteistä. Elokuva tarjoaa näin dekkarimeininkiä futuristisessa maailmassa, sekä tasaisin väliajoin vauhdikasta toimintaa, hieman filosofisempaa pohdiskelua ihmisyydestä ja robotiikasta, ihmisen ja robotin suhteesta ja sen moraalista, sekä ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta koneiden kanssa. 

Lukuun ottamatta yhä vain yliampuvammaksi muuttuvaa toimintaa, elokuva jää kuitenkin hieman raakileeksi osa-alueillaan ja kaipaisi lisäpotkua. Leffa latistuu vähän loppua kohti, kun Spoonerin tutkimus johtaa vihdoin todellisiin paljastuksiin. Katsojaa yritetään johtaa ontuvasti harhaan ja itse paljastus tuntuu vain tylsähköltä kopioinnilta scifigenren isoimmista klassikoista. Lopputaistelu äityy turhankin lennokkaaksi rymistelyksi ja sekaan ujutettu uskonnollisempi messias-puoli jää aika köykäiseksi. Näistä heikkouksista huolimatta I, Robot on kuitenkin parhaimmillaan erittäin mainio ja lopun ratkaisuistakin huolimatta filmi on pätevää popcorn-viihdettä viime minuuteille asti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alex Proyas, jonka aiempaan tuotantoon kuuluu muun muassa tummanpuhuva sarjakuvafilmatisointi The Crow (1994). Proyas panostaa jälleen maailman rakentamiseen ja visuaaliseen puoleen, joskin hän ei ihan osu napakymppiin kuten kymmenen vuotta aiemmin. Tähän vaikuttaa Jeff Vintarin ja Akiva Goldsmanin hieman ailahteleva käsikirjoitus, sekä parhaat päivänsä nähnyt tekninen toteutus. I, Robot on kuvattu taidokkaasti ja siinä on näyttäviä lavasteita, mutta elokuvan erikoistehosteista tulee lähinnä mieleen vanhat videopelit. Robotit eivät enää nykypäivänä näytä järin uskottavilta ja taustoissakin on usein selvää, milloin näyttelijät ovat seisseet taustakankaiden edessä, jotka on jälkikäteen korvattu digiefekteillä. Puvustajat tekevät kelpo työtä, joskin on kiusallisen selvää, että Converse (ja autojen puolella Audi) on ollut iso sponsori leffassa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Marco Beltramin musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I, Robot, 2004, Twentieth Century Fox, Mediastream Vierte Film GmbH & Co. Vermarktungs KG, Davis Entertainment, Laurence Mark Productions, Overbrook Entertainment, Canlaws Productions

Arvostelu: Bad Boys: Ride or Die (2024)

BAD BOYS: RIDE OR DIE

Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah

Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Vanessa Hudgens, Alexander Ludvig, Paola Núñez, Eric Dane, Ioan Gruffudd, Melanie Liburd, Tasha Smith, Tiffany Haddish, Dennis Greene, Rhea Seehorn, Quinn Hemphill, DJ Khaled ja Joe Pantoliano

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintakomedia Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli taloudellinen menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Bad Boys II (2003) menestyi myös hyvin, mutta kesti silti lähes kaksi vuosikymmentä, kunnes kolmas osa Bad Boys for Life (2020) sai ensi-iltansa. Kolmososa oli elokuvasarjan menestynein, joten neljännen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään kesällä hetkellisesti Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon ajaksi. Lakon päätyttyä elokuva tehtiin loppuun ja nyt Bad Boys: Ride or Die on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Pahat pojat -elokuvasta, mutta jatko-osat olivat mielestäni aika keskinkertaisia. Kävin siitä huolimatta katsomassa Bad Boys: Ride or Dien heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Miamin etsivien Mike Lowreyn ja Marcus Burnettin täytyy yrittää pelastaa entisen kapteeninsa maine, kun hänet lavastetaan tehneeksi yhteistyötä huumekartellien kanssa.

Will Smith ja Martin Lawrence palaavat rooleihinsa etsivinä Mike Lowreynä ja Marcus Burnettina, jotka päätyvät jälleen kerran keskelle varsinaista soppaa. Tällä kertaa heidän täytyy puhdistaa edellisleffassa kuolleen kapteeninsa Conrad Howardin (Joe Pantoliano) maine, kun tämä lavastetaan huumekartellien yhteistyötekijäksi. Pian etsivät joutuvat huomaamaan olevansa itsekin epäiltyjen listalla, jolloin heidän perässään ovat niin rosvot kuin poliisitkin. Smithin ja Lawrencen kemiat osuvat edelleen hyvin yhteen, mutta ajoittain kaksikon koheltaminen on jopa uuvuttavaa. Erityisesti Lawrence yrittää aivan liikaa ja monet hänen vitseistään ovat pahimman luokan kiusallisuutta. Parin vuoden takaisessa Oscar-gaalassa läpsyllään kohahduttanut Smith on ihan kelpo vireessä, mutta yleensä hauska näyttelijä jää lähinnä patsastelemaan totisena.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Paola Núñez kapteeni Rita Secadana, Vanessa Hudgens ja Alexander Ludvig poliiseina Kellynä ja Dornina, Dennis Greene hömelönä Reggienä, sekä Jacob Scipio Miken vangittuna äpäräpoika Armandona. Tasha Smith korvaa Theresa Randlen Marcusin vaimona Theresana, kun taas muina uusina naamoina nähdään muun muassa Melanie Liburd Miken uutena mielitiettynä Christinenä, Eric Dane huumekartellin tehosotilaana McGrathina, Ioan Gruffudd pormestariehdokas Lockwoodina, sekä Better Call Saul -sarjasta (2015-2022) tuttu Rhea Seehorn edesmenneen Howardin tyttärenä, liittovaltion seriffi Judy Howardina. Sivunäyttelijät vähintään ajavat asiansa. Kaikista yllättävimpänä Bad Boys II:ssa esitelty Greene saa leffan huippuhetken, joka mullistaa niin katsojan kuin muiden hahmojenkin käsityksen Reggiestä.

Bad Boys: Ride or Die on aika lailla juuri sitä, mitä siltä odotinkin. Keskinkertainen toimintakomedia, joka viihdyttää hetkittäin, mutta joka todennäköisesti unohtuu mielestä nopeasti. Ainakin kolmosleffan tapahtumat olivat päässeet unohtumaan itseltäni lähes täysin. Uutuusleffa muistuttaa usein tikanheittoa sokkona. Muutama juttu osuu maalitauluun, pari käy lähellä keskipistettä ja loput lentävätkin sitten enemmän tai vähemmän reilusti huti. Parhaimmillaan elokuva saa nauramaan ääneen, huonoimmillaan meno on vaivaannuttavaa ja näytöksessä vallinnut hiljaisuus joidenkin vitsien jälkeen tuntui huutavalta. Mitään ideaa ei selvästi ole pidetty liian huonona, kliseisenä, irrallisena tai tyylirikkona, vaan kaikki on heivattu mukaan. Vaikka leffalla on mittaa hieman alle kaksi tuntia, tuntuu se kestoaan pidemmältä ja siinä on varmaan vartti leikattavissa pois.

Elokuvalla kestää turhan pitkään lähteä käyntiin, mutta toisella puoliskollaan se onnistui hetkittäin voittamaan minua puolelleen. Tarina on tarpeeksi toimiva, joskin turhan täyteen ahdettu ja äärimmäisen ennalta-arvattava. Jännitystä ei seasta juuri löydy, sen varmistaa viimeistään Marcusin myötähäpeällinen käytös. Lopputaistelu onneksi pelastaa paljon, pääasiassa teknisellä toteutuksellaan. Kameraa asetellaan kekseliäästi eri paikkoihin, jopa aseisiin, mikä luo kohtauksiin hetkittäisesti videopelimäistä näköä. Lennokkikameraa hyödynnetään myös yllättävän komeasti. Kun usein toimintaleffoissa parhaat paukut on käytetty jo ennen finaalia, oli mukavaa vaihtelua, että nyt ne oli jätetty viimeiseksi.

Bad Boys: Ride or Dien ohjauksesta vastaa sama Adil & Bilall -duo, joka ohjasi myös Bad Boys for Lifen. Paikoitellen kaksikko näyttää, että heillä on silmää tyylikkääseen toimintaan ja kykyä luoda viihdyttävää menoa, mutta yhtä lailla he ampuvat välillä liikaa yli tai menevät siitä, mistä aita on matalin. Ailahtelevaisuudesta huolimatta minun täytyy sanoa, että minua harmittaa duon puolesta, kun heidän tekemänsä Batgirl-elokuva pyyhittiin maan päältä, vaikka se oli jo viittä vaille valmis julkaisuun. Chris Bremnerin ja Will Beallin käsikirjoitus on täysin yhdentekevä, täynnä kökköä dialogia ja kliseisiä ratkaisuja. Kekseliään kameratyöskentelyn lisäksi käytännön tehosteet ovat oivaa jälkeä, lavasteet hienot ja äänimaailma hyvin luotu. Elokuvassa toki kuullaan sarjan mainio tunnusmelodia, kuten myös parikin versiota Inner Circlen tarttuvasta Bad Boys -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bad Boys: Ride or Die, 2024, Columbia Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Westbrook Studios

Arvostelu: After Earth (2013)

AFTER EARTH

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Jaden Smith, Will Smith, Sophie Okonedo, Zoë Kravitz, Glenn Morshower, Kristofer Hivju, Sacha Dhawan ja Chris Geere

Genre: scifi, jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

After Earth on Will Smithin ja hänen poikansa Jaden Smithin tähdittämä scifielokuva. Will Smith keksi idean elokuvasta, jossa isä ja poika joutuisivat auto-onnettomuuteen ja pojan täytyisi lähteä etsimään apua haavoittuneelle isälleen. Smith muovasi tarinaansa lopulta sijoittumaan kauas tulevaisuuteen, ennen kuin hän ehdotti sitä käsikirjoittaja Gary Whittalle, joka innostui ideasta ja ryhtyi työstämään tekstiä. Smith tarjosi tekstiä M. Night Shyamalanille, joka oli myös innoissaan ideasta ja suostui ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2012 ja lopulta After Earth sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kuitenkaan toivottu hitti ja kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Leffa saikin kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti huonoimman miespääosan, miessivuosan ja näyttelijäkaksikon palkinnot. Elokuvan ympärille suunniteltu franchise täynnä jatko-osia, televisiosarjoja, kirjoja, sarjakuvia, teemapuistoja ja muuta peruttiin, ja pari vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen Smith kutsui After Earthia Esquiren haastattelussa uransa kivuliaimmaksi virheeksi. Itse katsoin After Earthin vasta vuokralta muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

On kulunut tuhat vuotta siitä, kun ihmiskunta jätti tuhoutuvan Maan ja muutti kaukaiselle Nova Primelle. Sotilaskomentaja Cypher Raige ja hänen kadettipoikansa Kitai joutuvat tekemään pakkolaskun Maahan, kun asteroidimyrsky osuu heidän alukseensa. Isän ja pojan täytyy yrittää selviytyä vaaroilta ja keksiä keino lähettää avuntarvesignaali Nova Primeen.

Will Smith ei tosiaan vain keksinyt elokuvan ideaa ja muovannut sitä sitten tavan jännäristä dystooppiseksi scifiseikkailuksi, vaan hän myös toimi elokuvan tuottajana ja tähdittääkin sitä yhdessä poikansa Jadenin kanssa. Isä ja poika Smith olivat aiemmin näytelleet isää ja poikaa elokuvassa Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness - 2006) ja vieläpä onnistuneesti. Samaa onnistumista ei After Earthissa nähdä. Will esittää Cypher Raigea, Nova Primen arvostetuinta sotilaskomentajaa, joka omaa kyvyn liikkua "aaveena". Nova Primella on nimittäin hirviöitä, ursia, jotka ovat sokeita, mutta metsästävät ihmisten tuottamien pelkoferomonien avulla. Cypher ei pelkoa tunne ja niinpä hän on ursille kuin näkymätön aave. Jaden taas näyttelee Kitaita, Cypherin kadettipoikaa, joka yrittää epätoivoisesti näyttää arvonsa kunnioitetun isänsä silmissä. Mahdollisuus siihen muodostuu, kun isä ja poika tekevät pakkolaskun Maahan ja Cypherin haavoituttua törmäyksessä, Kitain täytyy pystyä pelastamaan heidät. Ajatuksen tasolla homma toimii, mutta toteutus ontuu ja pahasti. Isä-Smith on totuttu näkemään veijarisankarin roolissa, eikä Williltä luonnistu kovakasvoisen äijän esittäminen. Will tekee Cypheristä tylsän yhden ja ainoan tympeän ilmeensä kanssa. Pointtina on, että Cypher hallitsee tunteensa, mutta tämä tekee hänestä henkilönä aika mitäänsanomattoman. Jaden-poika on vielä huonompi. On selvää, että täysin lahjaton Smith junior ei pärjäisi elokuva-alalla ilman isänsä rahallista tukea ja sysäystä eteenpäin. Siinä, missä Will pidättelee tunteitaan, Jaden on täysin yliampuva ja epäuskottava hahmonsa tunteiden kanssa. Äkkipikainen ja kitisevä Kitai on myös aika ärsyttävä nulikka, eikä katsoja paljoa piittaa hahmojen selviytymisestä. Smithit voittivatkin Razzie-palkintoja niin yksin kuin yhdessä, eikä ihme. Vaikka kyseessä ovatkin todelliset isä ja poika, ei heidän väliltään löydy minkäänlaista kemiaa tai yhteyttä elokuvan aikana.

After Earth on lähtökohdiltaan erittäin kiinnostava ja lupaava scifielokuva. Premissi toimii ja siitä voisi saada aikaiseksi erittäin jännittävän leffan. Will Smith osaa näytellä niin tahtoessaan ja hänestä löytyy karismaa toimintasankariksi. M. Night Shyamalan näytti uransa alkupäässä osaamistaan ohjaajana, elokuvillaan Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999), Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ja Signs (2002). Joten mitä ihmettä tapahtui, että elokuva lässähti näin pahasti? Jos lukee juttuja elokuvan tuotannosta, käy ilmi, että Smith varasti jatkuvasti ohjaksia Shyamalanilta, määräillen elokuvaa haluamaansa suuntaan. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä After Earth ei tunnu Shyamalanin tekeleeltä. Mutta jos tarkoituksena oli olla Smithin intohimoprojekti, niin eipä sekään näy leffasta, sillä niin pitkästyneesti Will roolinsa hoitaa.

Loppujen lopuksi koko homma tuntuu isukin yritykseltä nostattaa poikansa elokuvauraa tekemällä leffan varta vasten hänelle. Kenties Will toivoi, että hänen ja Shyamalanin nimet, yhdessä kiinnostavan juonen kera houkuttelisivat tarpeeksi katsojia, jotta Jaden saisi kertaheitolla itselleen suuren franchisen, joka pursuaisi kaikenlaista oheismateriaalia Tähtien sodan (Star Wars - 1977-) tapaan. Miksei elokuvasta kuitenkaan löydy mitään yritystä? After Earth on todella väsynyt ja ponneton raina, jonka parissa katsoja tylsistyy jo ennen puolta väliä. Kun päänäyttelijät ovat näin kehnoja ja heidän hahmonsa näin mitäänsanomattomia, ei selviytymisyritys jaksa napata mukaansa. Ja kun elokuvasta ei löydy muuta, eivät lupaavat lähtökohdatkaan kanna pitkälle.

Vaikka Kitai kohtaakin erilaisia vaaroja, etsiessään kauemmas aluksesta pudonnutta hätäsignaalilähetintä, ei elokuva tarjoa katsojalleen jännitettä. Erilaiset uhat eivät saa katsojansa sydäntä hakkaamaan lujempaa ja hikipisaroita valumaan ohimoilla, vaan menoa tuijottaa yhtä ilmeettömästi kuin Cypher-isä, joka seuraa poikansa menoa tämän pukuun asennetun kameran kautta. Ainoa jännityksen hiven syntyy siitä, kun leffa piilottelee loppuhuipennukseensa asti pelkoferomonien avulla metsästävää ursaa, mutta sekin vähäinen pelko katoaa, kun viimeistelemätön digimörkö vihdoin ilmestyy karjumaan ruudulle. Elokuva luulee tekevänsä katsojaansa vaikutuksen Kitain kasvutarinan kanssa, mutta suuret hetket eivät tunnu missään - ei, vaikka James Newton Howard kuinka tykittelisi mahtipontisilla musiikeillaan.

Toimi ohjaajana lopulta Shyamalan tai Smith, ei kumpikaan onnistu rakentamaan jännitettä tai pitämään katsojaa koukussa ruudulla nähtäviin tapahtumiin. Vaikka leffalla on kestoa vain noin puolitoista tuntia ilman lopputekstejä, tuntuu After Earth päälle kaksituntiselta filmiltä, sillä se laahaa niin pahasti. Gary Whittan ja Shyamalanin käsikirjoitus Smithin idean pohjalta on ihan kelvollinen, mutta teksti ei siirry onnistuneesti elokuvamuotoon vaisun ohjauksen, kehnon näyttelemisen ja muutenkin tönkön toteutuksensa kanssa. Sentään After Earth on hyvin kuvattu ja äänimaailma on toimivasti työstetty. Lavasteet ja asut näyttävät kuitenkin paikoin aika halvoilta ja niin näyttävät myös erikoistehosteet. Efektit ovat läpikotaisin keskeneräisen näköisiä, eikä aika ole tehnyt hyvää niille. Välillä on huvittavaa, kuinka liian kalliit efektit on korvattu pistämällä kuva pimeäksi ja käyttämällä pelkkiä äänitehosteita.

Yhteenveto: After Earth on harmillisen huono scifiseikkailu, jonka lähtökohdissa olisi aineksia parempaan. Sen tarinasta löytyy potentiaalia erittäin viihdyttävään tieteisleffaan, mutta lopputulos on lähinnä pitkästyttävä. Kestoa on vain vähän päälle puolitoista tuntia, mutta sekin menee haukotellessa ja kelloa vilkuillessa. Elokuva on läpikotaisin todella ponnettomasti tehty, vailla mitään kunnon panostusta. M. Night Shyamalanin ohjaus on latteaa ja Will Smith on tylsän yksi-ilmeinen Cypher Raigena. Jaden Smith taas on myötähäpeällisen huono Cypherin poikana, ylinäytellessään läpi leffan. On kiusallisen selvää, että elokuvan ainoa pointti oli yrittää luoda Jadenille elokuvauraa isänsä jalanjäljissä. Vaikka Smithit ovat isä ja poika tosielämässäkin, ei heidän välillä ole mitään kemiaa ruudulla. Leffa ei vakuuta edes visuaalisesti ja pitkään piilossa pidetty ursa on lopulta naurettavan kökkö digimonsteri. After Earthia ei pysty suosittelemaan scifin, Shyamalanin tai Smithin faneille. Selkeämmällä panostuksella ja paremmalla nuorella näyttelijällä siitä olisi voinut saada aikaan kelpo elokuvan, mutta tällaisenaan se on ihan syystäkin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

After Earth, 2013, Columbia Pictures, Overbrook Entertainment, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: King Richard: Williamsien tarina (King Richard - 2021)

KING RICHARD: WILLIAMSIEN TARINA

KING RICHARD

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Pääosissa: Will Smith, Aunjanue Ellis, Saniyya Sidney, Demi Singleton, Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson, Layla Crawford, Jon Bernthal, Tony Goldwyn, Erika Ringor, Dylan McDermott ja Kevin Dunn

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

King Richard: Williamsien tarina perustuu tositapahtumiin Richard Williamsista ja hänen tennistä pelaavista tyttäristään Venuksesta ja Serenasta. Zach Baylin kirjoitti heidän elämästään elokuvan käsikirjoituksen, jonka Warner Bros. hankki itselleen huutokaupasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään paria kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvauksia jatkettiin lokakuussa ja lopulta King Richard: Williamsien tarina sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Pari kuukautta myöhemmin leffa julkaistiin Suomen teattereihin ja nyt se on katsottavissa myös HBO Max -palvelussa. Itse kiinnostuin filmistä, kun se oli saapumassa Suomeen, mutta leffa meni minulta silti ohi, enkä käynyt katsomassa sitä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon ja on nyt ehdolla kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, miespääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus ja laulu), päätin katsoa King Richard: Williamsien tarinan HBO Maxista.

Comptonissa asuvalla Richard Williamsilla on selvä tavoite mielessään, eikä hän anna minkään tulla sen toteutumisen tielle: hänen tyttäristään Venuksesta ja Serenasta tulee huippuluokan tennispelaajia.

Will Smith tekee yhden parhaista roolitöistään pitkään aikaan Williamsin perheen isänä, Richardina. Richard oli jo ennen lastensa syntymää tehnyt selvän suunnitelman, mikä ohjaisi lapset menestykseen, eikä hän todellakaan anna minkään estää sitä. Smith kanavoi tätä innokasta paloa erinomaisesti, tulkiten hahmoaan ihailtavalla vimmalla. Jo Smithin ansiosta Richardin tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, vaikka nopeasti katsojan mieleen nouseekin ajatuksia Richardin suunnitelmien ja tekojen kyseenalaisuudesta ja hävyttömyydestä. Helposti herää myös ajatus siitä, että pohtiko isä koskaan, mitä hänen tyttärensä haluaisivat elämässään tehdä?

     Aunjanue Ellis nähdään Richardin vaimona Brandyna, kun taas tyttärinä Venuksena ja Serenana nähdään Saniyya Sidney ja Demi Singleton. Mikayla LaShae Bartholomew, Danielle Lawson ja Layla Crawford esittävät perheen kolmea muuta lasta, Tundea, Ishaa ja Lyndreaa, jotka jäävät paria hetkeä lukuun ottamatta täysin tennissiskosten varjoon ja joille ei ole keksitty sen kummempaa sisältöä. Muissa rooleissa nähdään mm. Tony Goldwyn, Jon Bernthal, Kevin Dunn ja Dylan McDermott tennikseen liittyvinä henkilöinä, joista jotkut hoksaavat heti tyttöjen lahjakkuuden ja joista osa torjuu heidät saman tien. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti nuoret Sidney ja Singleton vakuuttavat.

Hieman liian pitkästä kestostaan ja urheiludraamaksi kovin tutun tuntuisia latuja kulkevasta ja yllätyksettömästä tarinastaan huolimatta King Richard: Williamsien tarina osoittautui oikein hyväksi filmiksi - lähinnä juurikin Will Smithin näyttelijätyön ansiosta. Se pitää toimivasti mukanaan silloinkin, kun leffan lähes kahden ja puolen tunnin kesto kaipaisi pientä tiivistämistä ja se tarjoaa niin oivaa ihmissuhdedraamaa, kelvollista perhekuvausta kuin myös jännittäviä tennismatseja. Vaikkei Williamsin perheen toimintatavat aina tunnukaan hyväksyttäviltä ja usein huomaa toivovansa, että Richard kysyisi edes kerran tyttäriltään, onko heillä muita ajatuksia tulevaisuudelleen, perhekuviossa on silti jotain lämmintä. Venuksen ja Serenan kolme muuta siskoa saavat todella vähän sisältöä, mutta ainakin he ovat aina tsemppaamassa yleisössä.

Vaikka Williamsin siskojen tennismenestyksestä ei olisi etukäteen kuullutkaan (kuten minä en ollut kuullut/sisäistänyt, anteeksi sivistämättömyyteni, urheilu ei ole minun juttuni), tarina kulkee niin selkeitä latuja, että lopputuloksen arvaa jo ennen kuin elokuvaa pistää pyörimään. Ei se aina huono juttu ole, mutta välillä tuntuu, että filmi kaipaisi jotain lisäpotkua. Toki, jos tapahtumat etenivät näin helposti kuin elokuva antaa ymmärtää ja tyttöjen menestyksen esteenä oli lähinnä heidän isänsä, jota pelotti vuosia päästää tyttärensä maailmalle, turhaa sitä olisi kirjoittaa mukaan mitään extradraamaa. Vähän myös kummastuttaa, että tummaihoisiksi naisurheilijalegendoiksi nousseiden siskosten sijaan elokuva päättääkin kertoa lähinnä heidän isästään. Hyvä elokuva King Richard on silti.

Elokuvan on ohjannut Reinaldo Marcus Green, jonka aiempiin töihin kuuluvat vähälle huomiolle jääneet Monsters and Men (2018) ja Joe Bell (2020). Green hoitaa tonttinsa pätevästi ja saa Smithistä irti parasta näyttelijätyötä aikoihin. Zach Baylinin käsikirjoitus on pääasiassa oivallinen, mutta se kaipaisi pientä viilausta niin tiivistämisen kuin tyttäriin keskittyvien kuvioiden kanssa. Lisäksi Baylin on yrittänyt tunkea mukaan kummallisen kannanoton poliisirasismiin todella irralliselta tuntuvassa kohtauksessa, jossa perhe katsoo televisiota ja sieltä tulee uutinen tummaihoisen surmanneesta poliisista. Aihe on toki tärkeä ja sitä on hyvä tuoda esille, mutta tähän leffaan se on istutettu kömpelösti. Tekniseltä puoleltaan King Richard: Williamsien tarina on mainio niin kuvauksensa ja valaisunsa, aikaan sopivien lavasteidensa ja asujensa, kuten myös äänimaailmansa suhteen. Kris Bowersin musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla.

Yhteenveto: King Richard: Williamsien tarina on erittäin oivallinen urheiludraama, vaikka välillä voi hämmentää, että itse urheilijoiden sijaan filmi keskittyykin heidän sinnikkääseen isäänsä. Will Smith on kuitenkin niin huippuvedossa Richard Williamsina, että elokuva pyörii ymmärrettävästi lähinnä hänen ympärillä. Heikomman päätähden kanssa filmi kompastelisi rajusti. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa oivallisesti, mutta jäävät auttamatta yhden uransa huippurooleista tekevän Smithin varjoon. Kahden ja puolen tunnin kestossaan filmi kaipaisi pientä tiivistämistä, mutta jo tällaisenaan elokuva pitää hyvin mukanaan. Tarina ei erityisiä yllätyksiä tarjoa, mutta sitä on silti mielenkiintoista seurata. Tunnelma on onnistuneesti rakennettu ja ajankuva taidokkaasti toteutettu. King Richard: Williamsien tarina jää mieleen lähinnä Smithin vakuuttavan roolisuorituksen ansiosta, mutta on se muutenkin erittäin passeli urheiluleffa, jonka katsoo mielellään joskus toistekin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Richard, 2021, Warner Bros., Star Thrower Entertainment, Westbrook Studios, Keepin' It Reel

Arvostelu: Vakoojat valepuvuissa (Spies in Disguise - 2019)

VAKOOJAT VALEPUVUISSA

SPIES IN DISGUISE

Ohjaus: Nick Bruno ja Troy Quane
Pääosissa: Will Smith, Tom Holland, Rashida Jones, Ben Mendelsohn, Rabe McEntire, Karen Gillan, DJ Khaled, Masi Oka ja Rachel Brosnahan
Genre: animaatio, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Vakoojat valepuvuissa perustuu löyhästi Lucas Martellin lyhytanimaation Pigeon: Impossible vuodelta 2009. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Ice Age -elokuvistaan (2002-2016) tunnettu Blue Sky -yhtiö oli työstämässä filmiä lyhärin pohjalta. Animointi lähti liikkeelle ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tammikuussa 2019, vuosi sitten, mutta julkaisua on siirretty yhä vain pidemmälle ja pidemmälle. Maailmanensi-iltansa Vakoojat valepuvuissa sai jo viime joulukuussa, mutta nyt leffa saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä, kun luin sen veikeästä ideasta, mutta kiinnostukseni laantui, sillä leffan traileri ei ollut kovin kummoinen. Päätimme kuitenkin Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa käydä katsomassa elokuvan Finnkinon Lasten sunnuntain ennakkonäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun maailmankuulu salainen agentti Lance Sterling lavastetaan pahikseksi, hänen täytyy piiloutua vakoojavirastoltaan, samalla kun hän selvittää, kuka on kaiken takana. Nuorella ja nerokkaalla Walter Beckettillä on kehiteltynä uusi naamioitumisaine, minkä Lance nappaa, juo... ja muuttuu puluksi.

Agentti Lance Sterling on yhdistelmä James Bondia ja hahmon ääninäyttelijää Will Smithiä. Lance sisältää paljon Smithin piirteitä ja jopa animaatiossa Smith onnistuu tuomaan tutun olemuksensa täysillä mukaan. Bondilta taas on lainattu pukeutumistyyli, nasevat sanailut, erilaiset vimpaimet, sekä tietty se, että huippusalaiseksi agentiksi yllättävän moni tietää Lancen. Heti alussa hahmo toteaakin, mistä tunnistaa maailman parhaimman vakoojan: kaikki tietävät hänet. Lance on kiinnostava hahmo, vaikka suuren osan ajasta hän onkin todella itsekeskeinen. Hänen kasvutarinansa on täysin ennalta-arvattava, mutta silti tarpeeksi toimiva.

Walter Beckett (Tom "Spider-Man" Holland) taas on todella nuori keksijä, joka yrittää todistaa kykynsä. Hahmon keksinnöt ovat kuitenkin perinteisistä poikkeavia ja hahmo itsessään on hieman erilainen, mikä on leimannut hänet kummajaiseksi vakoojavirastossa. Onkin surullista seurata, kuinka Walter yrittää innoissaan auttaa Lancea puhdistamaan tämän maineen, mutta Lance kohtelee Walteria kehnosti.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. vakoojaviraston johtaja Jenkins (Reba McEntire), Lancea jahtaava agenttijoukko Marcy (Rashida Jones), Eyes (Karen Gillan) ja Ears (DJ Khaled), sekä pahikset robokäsi-Killian (Ben Mendelsohn) ja Katsu Kimura (Masi Oka). Sivuhahmot eivät valitettavasti ole kummoisia tai kiinnostavia, vaikka Killian onkin oivan häijy vastustaja ja usein roistoa esittävä Mendelsohn sopii osaan erinomaisesti. Etenkin Lancen perässä olevat agentit jäävät todella vaisuiksi.

Ilokseni Vakoojat valepuvuissa osoittautui traileriaan paremmaksi animaatioseikkailuksi, mikä tarjoaa varmasti paljon iloa lapsille, mutta mikä onnistuu imaisemaan myös aikuisenkin mukaansa. James Bondin faneille tuottaa suurta riemua nähdä tuttuja puolia, kuten 007-leffoista kopioidut alkutekstit, sekä monia muita viittauksia. Välillä saattaa tuntua siltä, että hassu idea muuttaa agentti puluksi on vain juurikin sitä: hassu idea - millä ei kuitenkaan täysin tiedetä, mitä sillä voisi tehdä. Silti elokuva viihdyttää passelisti läpi kestonsa ja tarjoaa hyviä oivalluksiakin. Paikoitellen Walterin puheet siitä, miksei asioita voisi puhua läpi ja osoittaa myötätuntoa molemmin puolin, jolloin konfliktit ratkeaisivat ilman väkivaltaa, tuntuvat hyvin naiiveilta, mutta toisaalta onhan se hyvä, että lastenelokuvassa pohditaan tällaista.

Toimintaa on kuitenkin tietty mukana ja suurimmaksi osaksi erilaiset takaa-ajot ja tappelut ovat vauhdikkaita ja sujuvia. Aseita kaivetaan esiin, mutta eipä niitä erityisemmin käytetä, vaan mäiske pyritään pitämään mahdollisimman lapsiystävällisenä. Toimintakohtauksissa pidin paljon siitä, kuinka ne eivät tunnu perinteiseltä animaatioiden tyyliltä näyttää toimintaa, vaan enemmän oikeiden näyttelijöiden tähdittämältä toimintaelokuvalta. Kuvaustapa, liikeradat tappeluissa ja lokaatiot olivat epätavallisia lastenleffalle ja innostuin tästä puolesta kenties jopa eniten. Huumoriakin on paljon mukana. Osa vitseistä ei mielestäni osu maaliinsa, mutta kyllä leffassa nauraakin saa. Lapsille on tiedossa paljon hölmöilyä, kun taas aikuiset kohottavat kulmiaan, kun värikkään pommin räjähtäessä joku huudahtaa "fifty shades of jei!". Pulutoilailut taas huvittavat kaikenikäisiä.

Huumorinsa, toimintansa ja yleistunnelmansa avulla leffa lentää korkeammalla kuin sen paperilla ennalta-arvattava tarina saisi luulemaan. Aikuiskatsoja hoksaa monet asiat kauan ennen kuin ne tapahtuvat ja sitten niitä vain odottaa tapahtuvaksi. Paikoitellen elokuva voisi luottaa katsojansa älykkyyteen enemmän, mutta ongelmistaan huolimatta Vakoojat valepuvuissa toimii oivallisesti. Animaatiojälki on monin tavoin mainiota, vaikkei saakaan katsojaa ällistelemään huikeilla visuaalisuuksilla, kuten esimerkiksi Pixarin teokset. Hahmot ovat veikeän näköiset ja leffan värikkyys on miellyttävää katsottavaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron säveltämät musiikit lainailevat tuttuja agenttisävelmiä ja hyödyntää niitä sujuvasti pitkin filmiä.

Yhteenveto: Vakoojat valepuvuissa on oiva agenttianimaatio kaikenikäisille. Lapsille on luvassa veikeää hassuttelua ja vauhdikasta seikkailua, kun taas aikuinen voi hoksata viittauksia James Bond -leffoihin ja nauttia muutamista nokkeluuksista. Walter Beckettin puheet mukavammista keinoista edistää rauhaa voivat kyynisen aikuisen korvaan kuulostaa lapsellisilta, mutta toisaalta on hyvä, että leffa opettaa lapsille, ettei väkivallan oikeasti pitäisi olla ratkaisu. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin mainioita ja on hienoa, että ne on toteutettu hieman ytimekkäämmin kuin lastenleffoissa yleensä. Silti ne pidetään sisällöltään lapsiystävällisinä. Itse tarina puluksi muuttuvaksi agentiksi on kelpo idea, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät tekijätkään tietäisi, mihin ideaa viedä. Pulu-urpoilu kuitenkin viihdyttää passelisti. Animaatiojälki on sujuvaa, muttei erityisen ihmeellistä. Vakoojat valepuvuissa on kelpo aloitus vuoden animaatio-osastolle, mutta enpä usko, että tulen muistamaan tämän näkemistä enää vuoden lopussa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spies in Disguise, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Blue Sky Studios, Chernin Entertainment, Twentieth Century Fox Animation

Arvostelu: Bad Boys for Life (2020)

BAD BOYS FOR LIFE

Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah
Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Paola Núñez, Vanessa Hudgens, Alexander Ludwig, Charles Melton, Kate del Castillo, Joe Pantoliano, Nicky Jam, Theresa Randle, DJ Khaled ja Michael Bay
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Michael Bayn esikoiselokuva Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Bad Boys II (2003) oli vielä isompi menestys, vaikkei voittanutkaan kriitikoita puolelleen. Sen ilmestymisestä asti kolmatta osaa on suunniteltu. Vuonna 2009 Columbia Pictures palkkasi Peter Craigin kirjoittamaan kolmannen osan käsikirjoitusta, mutta vuonna 2014 ilmoitettiin, että hänet on vaihdettu David Guggenheimiin. Vuotta myöhemmin ohjaajaksi valittiin Joe Carnahan. Samoihin aikoihin ilmoitettiin myös, että elokuva ilmestyisi helmikuussa 2017. Kuitenkin leffan teon aloittamisen kanssa koituvien ongelmien vuoksi ensi-iltaa siirrettiin tammikuulle 2018, minkä jälkeen se siirrettiin marraskuulle 2018, kunnes yhtiö ilmoitti, ettei elokuva olisikaan tulossa. Helmikuussa 2018 kuitenkin paljastui, että filmi oli edelleen tekeillä ja sen kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2019. Nyt Bad Boys for Life saa 17 vuoden odotuksen jälkeen ensi-iltansa ja itse en oikein tiennyt, mitä miettiä asiasta. Tavallaan pidin siitä, että sarja saa vihdoin kauan puhutun ja huhutun kolmannen osansa, mutta samalla en uskonut, että leffa olisi kovin kummoinen, Bad Boys II:n ollessa mielestäni laimea toimintarymistely. Meninkin katsomaan Bad Boys for Lifea lähinnä toivoen, että se onnistuisi viihdyttämään paremmin kuin sarjan toinen osa. Siinä se kyllä onnistui, mutta se, että onko kyseessä hyvä elokuva, onkin sitten toinen kysymys...

Poliisikaksikko Mike ja Marcus ovat erkaantumassa toisistaan, Marcuksen päättäessä jäädä eläkkeelle. Duon pitää kuitenkin toimia yhdessä vielä kerran, kun menneisyys palaa kummittelemaan huippuluokan tappajan muodossa.

Will Smith ja Martin Lawrence palaavat pahoiksi pojiksi, eli Mikeksi ja Marcukseksi. Elokuvan traileri näytti siltä, että Smith olisi edelleen energisesti menossa mukana, kun taas Lawrence on muuttunut hitaammaksi ja väsyneemmäksi. Itse leffassa meno on kuitenkin toinen. Lawrence on yllättäen elokuvan hauskin tapaus ja hän kääntääkin tietyn väsähtäneisyyden toimivasti edukseen. Smith sen sijaan kulkee läpi leffan perussuorittamisen vaihde päällä. Hän toimii edelleen Mikena, mutta tuntuu tekevän vain sen, mistä hänelle maksetaan, eikä yhtään enempää. Hahmoina Mike ja Marcus ovat samat kyttäveikkoset kuin aiemminkin ja on kyllä ilo päästä takaisin heidän seuraansa.

Muita hahmoja leffassa ovat mm. Miken ja Marcuksen pomo Howard (aina yhtä mahtava Joe Pantoliano), Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Randle), uuden AMMO-erikoistiimin jäsenet Rita (Paola Núñez), Kelley (Vanessa Hudgens), Dorn (Alexander Ludwig) ja Rafe (Charles Melton), sekä tämänkertaiset pahikset, tappaja Armando (Jacob Scipio) ja hänen äitinsä Isabel (Kate del Castillo). Vanhojen hahmojen paluu on veikeä nähdä 17 vuoden jälkeen, mutta uudet hahmot eivät tee erityistä vaikutusta. AMMO-tiimi tuntuu paikoitellen olevan mukana mahdollista lisäosaleffaa varten, mutta hahmot eivät ole tarpeeksi kummoisia, jotta heitä jaksaisi seurata yksinään. Scipio on kyllä pätevä valinta tehokkaan pahiksen rooliin. Elokuvassa nähdään myös kaksi ensimmäistä Bad Boysia ohjannut Michael Bay pienessä cameoroolissa, sekä DJ Khaled (tai kuten hänet on nimetty alku- ja lopputeksteihin Khaled "DJ Khaled" Khalediksi) teurastajana.

Bad Boys for Life on juurikin sitä, mitä siltä voi odottaa, eikä yhtään mitään sen enempää. Aivot narikkaan -toimintaa, minkä tarkoitus on vain viihdyttää. Jollekin tämä voi olla vuoden paras elokuva ja toiselle vuoden surkein - ja vieläpä aika pitkälti samoista syistä. Jos pitää aiemmista Bad Boyseista, iskee tämä takuulla. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva on kelpo toimintakomedia, toinen elokuva taas laimea. Tämä putoaa listallani niiden kahden väliin. Bad Boys for Life on ihan kivaa viihdettä näin vuoden alkuun, mutta eipä tarvitse odottaa edes kesään asti, kun tämän näkemisen ja olemassaolon on jo unohtanut. Edellisten osien tavoin filmi on jälleen parhaimmillaan, kun se vain antaa Will Smithin ja Martin Lawrencen pitää hauskaa kahdestaan. Katsojalle nousee väkisinkin hymy huulille, kun seuraa heidän läpänheittoaan. Muutamassa kohtaa elokuva sai minut jopa nauramaan ääneen.

Lisäksi leffan toimintapuoli onnistuu viihdyttämään tarpeeksi passelisti. Etenkin noin puolessa välissä nähtävä takaa-ajo on hyvinkin mukaansatempaava ja veikeä. Pelkät ammuskelukohtaukset ovat hieman yksitoikkoisia, mutta sentään elokuva ei venytä toimintaansa niin äärimmäisyyksiin kuin pitkäveteinen Bad Boys II. Vaikka Bad Boys for Life ei ole sentään yhtä pitkä kuin kaksi ja puolituntinen toinen osa, on tässäkin typistämisen varaa, sillä etenkin elokuvan alkupää laahailee. Edellisten osien tavoin filmi heikkenee huomattavasti, kun se yrittää kertoa tarinaa kaiken vitsailun ja toiminnan ohessa. Elokuvan vakavoituessa se käy usein melodramaattisen puolella ja katsojana huomaa herkästi pyörittelevänsä silmiään. Draamapuolesta on vaikea välittää, jolloin elämää - ei, vaan universumia suuremmat ylidraamailut ovat lähinnä myötähäpeällisiä.

Elokuvan ohjauksesta ei vastaa tällä kertaa Michael Bay, vaan Adil El Arbi ja Bilall Fallah, joiden työpanosta ei kuitenkaan näe millään lailla, sillä Bad Boys for Life on niin Bay-leffa kuin vain voi olla. Bayn tyylin näkee väreistä, kameran asetteluista ja kuvauskikkailuista, huumorityylistä, sekä toiminnan näyttämisestä. On vaikea kuvitella, että Arbilla ja Fallahilla olisi ollut minkäänlaista sananvaltaa, vaan tuottajana toimiva Bay pyöri selvästi puikoissa läpi tuotannon. Kun hahmot astuvat autosta ulos, täytyy se tietty kuvata maantasosta, hidastetusti ja dramaattisesti. Kun taas pahis pääsee karkuun, täytyy sankarien pysähtyä hengästyneinä ja tuijottaa mahdollisimman hävinneen näköisinä kaukaisuuteen, kun kamera pyörii heidän ympärillään. Jos auringonlaskun saa vielä taustalle, niin Bay on tyytyväinen. Efektit ovat pääasiassa toimivat, mutta mukaan mahtuu myös turhankin selviä digiliekkejä. Äänitehosteet iskevät lujaa ja Lorne Balfen säveltämät musiikit toimivat hyvin. Parasta on, kuinka paljon Balfe hyödyntää ensimmäisen elokuvan tunnusmusiikkia. Ja onhan se Inner Circlen "Bad Boys" -korvamatokappale tietty mukana.

Yhteenveto: Bad Boys for Life on ihan kelpo toimintakomedia, mikä tarjoaa tarpeeksi viihdykettä niin taisteluita kuin huumoriakin kaipaaville. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin ja sen alku tuntuu laahaavan, mutta onneksi jossain kohtaa se onnistuu imaisemaan mukaansa vauhdikkaalla takaa-ajolla. Kyseinen kohtaus on leffan parasta antia toimintapuolella ja se pitää tiukasti mukanaan, toisin kuin hieman yksitoikkoisiksi käyvät ammuskelut. Leffassa saa muutaman kerran jopa nauraa ääneen ja Martin Lawrence tarjoaa yllättäen filmin parhaat vitsit. Lawrence on vuosien varrella väsähtänyt, mutta pystyy kääntämään sitä edukseen elokuvan aikana. Will Smith taas hoitaa homman tutulla tyylillään, yrittämättä sen kummemmin tarjota mitään erityistä. Uusi ohjaajakaksikko Adil El Arbi ja Bilall Fallah eivät ole tainneet saada lainkaan sananvaltaa elokuvan tuotannossa, sillä kaikin puolin Bad Boys for Life tuntuu Michael Bayn teokselta. Kuvauskikkailut ovat tuttua Bayta ja koska hän ei osaa olla maltillinen missään, on kaikki yliampuvaa. Etenkin draamakohtauksissa vellotaan melodramaattisuudessa. Sarjan aiempien osien faneille ja aivot narikkaan -toimintaviihteen ystäville Bad Boys for Life on varmasti juurikin sitä, mitä on kaivannut. Muille leffa osoittautuu luultavasti tyhjänpäiväiseksi ja typeräksi rainaksi.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys for Life, 2020, Columbia Pictures, 2.0 Entertainment, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Overbrook Entertainment

Arvostelu: Bad Boys II (2003)

BAD BOYS II

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jordi Mollà, Gabrielle Union, Joe Pantoliano, Peter Stormare, Theresa Randle, Otto Sanchez, Jon Seda ja Michael Shannon
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Michael Bayn esikoiselokuva Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli valtava menestys, joten jatkoa oli odotettavasti tulossa. Bay alkoi heti pohtia jatko-osaa, mutta päättikin ensin tehdä filmit The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996), Armageddon (1998) ja Pearl Harbor (2001), jotka saivat vaihtelevan reaktion niin katsojilta kuin kriitikoilta. Samaan aikaan työstettiin käsikirjoitusta Bad Boys II:lle, jonka kuvaukset alkoivatkin syksyllä 2002. Lopulta leffa sai ensi-iltansa kesällä 2003 ja vaikka se tuotti tuplasti sen, mitä ensimmäinen osa tuotti, ensimmäisen osan budjetti oli yli 100 miljoonaa dollaria pienempi, mikä teki ensimmäisestä osasta tekijöille isomman hitin. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät leffan ja se jopa "voitti" huonoimman jatko-osan Stinkers Bad Movie -palkinnon. Itse näin Bad Boys II:n noin kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan viihdyttävänä toimintahuttuna. Olen katsonut leffan kerran kokonaan uudestaan ja jämähtänyt useasti tuijottamaan siitä pätkiä, kun se on esitetty televisiossa. Nyt kun sarja saa kolmannen osan Bad Boys For Life (2020), päätin katsoa ja arvostella edelliset elokuvat.

Poliisikaksikko Marcus ja Mike tutkivat, kuka salakuljettaa jättimääriä ekstaasia Floridaan. Ongelmia syntyy, kun he hoksaavat, että Marcuksen sisko Syd yrittää soluttautua salakuljettajien joukkoon ja vaarantaa siten heidän operaationsa.

Siinä, missä 1995 Martin Lawrencen Marcus-hahmo oli isommassa roolissa, sillä Lawrence oli siihen aikaan isompi tähti kuin Will Smith, on tässä Smithin näyttelemä Mike nostettu näyttävämmin esille, Smithin noustessa kaksikosta selvästi isommaksi staraksi. Smith ja Lawrence ovat tässäkin elokuvassa parasta antia ja heidän välistä sanailuaan on jälleen hauska kuunnella. Etenkin tässä heistä näkee, että he ovat tunteneet toisensa kauan, jolloin heidän ystävyytensä tuntuu entistä todellisemmalta. Hahmoina Mike ja Marcus ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin ensimmäisessäkin elokuvassa, Miken ollessa siisti toimintasankari ja Marcuksen seuratessa valittaen perästä.
     Elokuvassa nähdään myös Gabrielle Union Marcuksen siskona Sydinä, Jordi Mollà kuubalaisena rikollispomo Johnny Tapiana, Peter Stormare venäläisroisto Alexeina, sekä Michael Shannon Ku Klux Klanin jäsenenä. Union on tarpeeksi toimiva osassaan, mutta hänen hahmonsa ei vakuuta, että kyseessä voisi olla soluttautumistehtävään päässyt agentti. Mollàlle roiston rooli syntyy kuin luonnostaan ja Stormare on sujuva toisena rikollisjohtajana. Edellisestä osasta tutut poliisikapteeni Howard (alikäytetty Joe Pantoliano) ja Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Randle) tekevät paluun. Ohjaaja Michael Bay itse tekee nopean roolin autoilijana, jonka auton Marcus yrittää ottaa käyttöön takaa-ajoa varten.

Ensimmäinen Pahat pojat -elokuva ei ollut mitään päätä huimaavaa tarinansa tai toimintansa puolesta, mutta sen pääkaksikko oli niin veikeä, että he kannattelivat taidokkaasti vajaan parin tunnin kyttäkomediaa. Elokuva oli simppeli, viihdyttävä ja oikein mainio. Ongelmana vain on, että sen jälkeen Bay teki huomattavasti isokokoisemman toimintaelokuvan The Rock - paluu helvettiin, avaruudessakin tapahtuvan maailmanloppurymistelyn Armageddon ja noin kolmetuntisen sotadraaman Pearl Harbor. Eihän Bay niiden jälkeen voinut enää palata simppelin kyttäkomedian pariin, etenkin kun hän sai Bad Boys II:lle yli 100 miljoonaa dollaria isomman budjetin. Siinä, missä ensimmäinen osa oli vielä maltillinen teos, Bad Boys II ei osaa hidastella missään, vaan sillä on pakottava tarve paisua yhä vain massiivisempiin mittoihin. Kestoa elokuvalla on lähes kaksi ja puoli tuntia, missä on ainakin puoli tuntia liikaa. Siihen mahtuu paljon liian pitkiksi venytettyjä kohtauksia - toimintaa, mikä alkaa nopeasti toistamaan itseään ja komediahetkiä, mitkä tuntuvat väkisin mukaan tungetuilta sketseiltä. Mukana on muutamia hetkiä, mitkä kuuluisivat selvästi poistettuihin kohtauksiin tai DVD:llä julkaistuun pidennettyyn versioon, mutta ei. Tämä mammuttiteos julkaistiin tällaisenaan teattereissa.

Vaikka Will Smith ja Martin Lawrence ovat toistamiseen erinomainen kaksikko, eivät hekään onnistu kannattelemaan leffaa loppuun asti. Heiltä loppuu puhti jo puolen välin paikkeilla, mutta Bay on päättänyt tykittää yhä vain lisää suuria taisteluita mukaan, varmaankin treenatessaan tulevia Transformers-teoksiaan (2007-2017) varten. Vaikka toimintaan mahtuu tyylikkäitä sekä hauskoja hetkiä, ovat ne pääasiassa täysin tyhjänpäiväistä tykitystä ja autojen romutusta. Luulisi, että jo tekovaiheessa työryhmä olisi kyllästynyt samanlaisten toimintakohtausten tekoon. Mukana on useampikin takaa-ajokohtaus, missä kokeillaan, kuinka monta autoa onnistutaan pistämään paskaksi yhden leffan aikana. Ruumiita tulee paljon, mutta mikään ei tunnu miltään. Leffassa ei ole lainkaan jännitystä ja varsinkin sen vajaan puolen tunnin lopputaistelu puuduttaa oikein toden teolla. Bad Boys II on pitkäveteinen elokuva, mikä on hassua, sillä siinä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotain.

Vielä ensimmäisessä Pahat pojat -leffassa Michael Bay ei ollut löytänyt omaa tyyliään, mutta tässä hänen tavaramerkki-kikkailunsa ovat vahvasti läsnä. On paljon hahmojen ympärillä pyörivää, alakulmasta kuvaavaa kameraa. Nopeatempoisia leikkauksia, joista on välillä vaikea sanoa, mitä ruudulla tapahtuu. Isoja räjähdyksiä, nopeita autoja, tuotesijoittelua, sekä paljon hidastettuja kuvia vähäpukeisista naisista ja etenkin heidän takapuolistaan. Värimäärittelyssä korostetaan saturaatiota ja kontrastia. Oranssi ja sininen ovat todella vahvat päävärit leffassa. Lisäksi Bay myös matkii muita tekijöitä ja etenkin ensimmäisessä toimintakohtauksessa varastaa John Woolle tyypillisen sankarin hyppäämisen kuvaan sivuttain, huutaen ja ampuen samalla kahdella pistoolilla. Baylla ei tunnu olleen mitään itsehillintää leffaa tehdessään ja siksi kokonaisuus on näin valtava ja paikoitellen kauhean ylidramaattinen. Kyllä häneltä löytyy silmää visuaalisille kikoille ja mukana on erittäin tyylikkäitä kuvia. Efektit ovat näyttäviä ja lavasteet ovat tyylikkäät. Äänimaailma on aikamoista mekastusta musiikeista äänitehosteisiin. On muuten hassua, kuinka ääniefekteillä korostetaan useita kamera-ajoja.

Yhteenveto: Bad Boys II on ylipitkä toimintarymistely, mikä puuduttaa jo ennen kuin massiivinen lopputaistelu alkaa. Kahden ja puolen tunnin leffassa on kestoa ainakin puoli tuntia liikaa. Itse tarina ei todellakaan kanna niin pitkäksi aikaa ja toimintakohtauksetkin alkavat nopeasti toistamaan itseään. Michael Baylla ei tunnu olevan ollut minkäänlaista hillintää filmiä tehdessään, vaan hän on halunnut paisutella elokuvaa yhä suurempiin mittoihin. Tunnepuolikin on äärimmäisen ylidramaattista. On hassua, kuinka näin kovaa vauhtia eteenpäin paineleva elokuva voikin olla näin pitkäveteinen. Osa vitseistä tuntuu ylimääräisiltä sketseiltä ja jotkut kohtaukset kuuluisivat ennemminkin poistettuihin kohtauksiin tai esimerkiksi pidennettyyn versioon. Will Smith ja Martin Lawrence ovat toistamiseen mahtavat päärooleissa, mutta tällä kertaa edes heidän veikeytensä ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä loppuun asti. Elokuva vaatisi paljon tiivistämistä, hillitsemistä ja uudelleenkirjoitusta, jotta siitä saisi ensimmäisen osan veroisen toimintakomedian. Bad Boys II hukkuu omaan massiivisuuteensa ja sitä on jopa raskasta katsoa. Toivonkin, että uusien ohjaajien tekemä Bad Boys for Life olisi huomattavasti hillitympi teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys II, 2003, Columbia Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Pahat pojat (Bad Boys - 1995)

PAHAT POJAT

BAD BOYS

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Martin Lawrence, Will Smith, Téa Leoni, Theresa Rhandle, Joe Pantoliano, Tchéky Karyo, Marg Helgenberger, Nestor Serrano, Julio Oscar Mechoso ja Michael Imperioli
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

"Bad boys, bad boys
Whatcha gonna do, whatcha gonna do
When they come for you?"

Bad Boys, eli suomalaisittain Pahat pojat on ohjaaja Michael Bayn esikoiselokuva. Tuottaja Jerry Bruckheimer oli vaikuttunut Bayn hommista mainosten ohjaajana ja tarjosi tälle töitä uuden toimintaelokuvansa parissa. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 1994 ja kuvausten aikana Bay kehotti päänäyttelijöitä Martin Lawrencea ja Will Smithiä improvisoimaan useat repliikkinsä, sillä hän ei pitänyt käsikirjoituksen dialogista. Pahat pojat sai ensi-iltansa keväällä 1995 ja se oli valtava menestys. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa joskus ala-asteella ja pidin sitä kelpo toimintakomediana. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Nyt kun sarja on saamassa jatkoa leffalla Bad Boys For Life (2020), päätin katsoa edelliset filmit uudestaan ja arvostella ne.

Poliisikaksikko Mike ja Marcus tutkivat poliisiasemalta varastetun heroiinin tapausta, kun he joutuvat suojelemaan murhan todistanutta Juliaa, jota heroiinivarkaat nyt jahtaavat.

Leffan "pahoja poikia", eli poliisiduo Mikea ja Marcusta näyttelevät Will Smith ja Martin Lawrence. Nykypäivänä Smith on huomattavasti isompi stara kuin Lawrence, jota ei hädin tuskin enää edes näe missään. Toisin oli kuitenkin tämän elokuvan ilmestyessä vuonna 1995. Smith oli noussut tunnetuksi Bel-Airin prinssi -sarjallaan (The Fresh Prince of Bel-Air - 1990-1996), mutta Pahat pojat oli hänen ensimmäinen iso leffansa. Tämän voikin huomata, sillä Lawrence on itse asiassa hieman isommassa roolissa kuin hän. Kaksikkona he kuitenkin toimivat parhaiten ja heidän väliset kemiansa iskevät timanttisesti yhteen. He saavat Miken ja Marcuksen todella tuntumaan siltä kuin he olisivat olleet ystäviä vuosikaudet ja työskennelleet yhdessä todella kauan. Katsoja voi suorastaan aistia, kuinka Mike ja Marcus tuntevat toisensa niin tarkkaan, että he pystyvät ottamaan tilanteet haltuunsa eri konstein. He tietävät täysin, milloin alkaa hämäys ja milloin palataan itse asiaan. Yksittäisinä persoonina he ovat tietty toistensa vastakohdat, Miken ollessa naisia iskevä sinkkumies ja Marcuksen ollessa aviossa ja muutaman lapsen isä. Mike on äkkipikainen ja valmis taistoon, kun taas Marcus epäröi ja haluaisi mieluummin puhua asiat läpi. Hahmot ja etenkin heitä näyttelevät Smith ja Lawrence ovat ehdottomasti parasta koko elokuvassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. murhan nähnyt Julia (Téa Leoni), Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Rhandle), tympeä poliisikapteeni Howard (Joe Pantoliano), sekä tarinan pääroisto, jota näyttelee Tchéky Karyo. Karyo kyllä sopii pahikseksi, mutta hänen hahmonsa on täysin mitäänsanomaton ja tylsä. Muutenkin leffan roistot ovat todella unohdettavia tapauksia. Pantoliano sen sijaan istuu kuin valettu äksyilevän pomon rooliin ja Rhandle on hauska miestään nenänvartta pitkin katsovana vaimona. Leoni sopii ihan hyvin henkensä puolesta pelkäävän Julian osaan.

Pahat pojat pistää kaiken luottonsa siihen, että sen pääkaksikko toimii ja katsoja tykästyy Smithin ja Lawrencen esittämiin persoonallisiin poliisihahmoihin. Itse tarina ei ole mitään ihmeellistä ja tarinan roisto on tosiaan todella laimea tapaus. Jos pääkaksikko ei toimisi, ei leffakaan toimisi. Elokuva on selvästi parhaimmillaan, kun siinä vain nähdään Mike ja Marcus hölisemässä tyhjänpäiväisiä asioita tai kettuilemassa toisilleen. Bay teki oikean ratkaisun ehdottaessaan Smithille ja Lawrencelle, että he improvisoisivat keskustelujaan, sillä siten niiden energia ja veikeys ovat tapissaan. Monet heidän kohtauksistaan nostavat hölmön virneen katsojan kasvoille ja onkin selvää, että leffa puhuttelee yhä tänäkin päivänä pääasiassa vain sen hahmojen vuoksi. Jos Smithin ja Lawrencen vaihtaisi toisiin näyttelijöihin, olisi filmi luultavasti vaipunut nopeasti unholaan, eikä Michael Bayn ura olisi välttämättä auennut yhtä massiiviseksi. Toisaalta joku voisi pitää jälkimmäistä vaihtoehtoista todellisuutta parempana kuin mitä oikeasti tapahtui...

Kun leffa keskittyy enemmän tarinaan ja tunnelma vakavoituu, on se heti tylsempi. Vaikka kohtauksiin Julian kanssa tuodaan oma huumoripuolensa, ovat ne lähinnä oudon haikeaa ja paikoitellen hieman melodramaattista seurattavaa. On erikoista kritisoida elokuvaa siitä, kun se yrittää olla jotain vakavasti otettavaa, mutta minkäs teet, kun leffa toimii huomattavasti paremmin, kun se tajuaa olla ihan vain hömppää. Leffan aikana saa nauraa usein ja suuren osan ajasta se viihdyttää erittäin passelisti. Toimintakohtauksia on Bayn nykymittariin verrattuna vähän, eivätkä Pahojen poikien taistelut ole läheskään yhtä mahtipontisia kuin tuoreemmissa Bay-elokuvissa. Räjähdyksissä on säästelty, eikä hidastuskuviakaan ole ihan yhtä paljon. Kestoakin leffalla on alle kaksi tuntia, eli Bay on ymmärtänyt pitää pakettinsa tiiviinä. Transformersit (2007-) kestävät kaikki reippaasti yli kaksi tuntia, puhumattakaan kahden ja puolen tunnin katastrofileffasta Armageddon (1998) tai kolmen tunnin sotafilmi Pearl Harborista (2001).

Tuttuja Bay-piirteitä on silti läsnä, kuten hahmojen ympärillä alakulmasta kuvaava kamera ja saturaation korostaminen värimäärittelyssä. Pääasiassa Bay tekee kelpo työtä ohjaajana. Ongelmat syntyvät lähinnä Michael Barrien, Jim Mulhollandin ja Doug Richardsonin käsikirjoituksesta. Kolmikko ei ole vaivautunut panostamaan roistoihin tarpeeksi, minkä lisäksi itse tarinakaan ei ole ihmeellinen. Ja jos kerran suuri osa Smithin ja Lawrencen dialogista on improvisoitua, ei kolmikolle voi paljoa antaa kehuja. Teknisesti Pahat pojat on ihan tyylikkäästi toteutettu filmi. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi oivallista, vaikka mukana on myös kehnompia kuvia. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta mukaan mahtuu Baylle tuttua turboleikkausta toiminnassa. Lavasteet ovat hyvin toteutetut ja äänimaailmakin on oivasti rakennettu. Mark Mancinan säveltämät musiikit, etenkin leffassa usein taustalla soiva melodia, ovat yllättävänkin hyvät. Silti leffan jälkeen päässä jää tietty lähinnä pyörimään Inner Circlen "Bad Boys" -kappale.

Yhteenveto: Pahat pojat on kelpo toimintakomedia, missä parasta on ehdottomasti sen pääkaksikko. Martin Lawrence ja Will Smith muodostavat mahtavan duon, jonka hölmöilyjä ja tekemisiä on viihdyttävää seurata. Heidän hahmonsa Mike ja Marcus tuntuvat todellisilta ystävyksiltä. Smithin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täysillä ja he hallitsevat hienosti improvisoimisen taidon vitseissään. Kun leffa keskittyy ihan vain näyttämään heitä kahta ja heidän tapojaan toimia eri tilanteissa, on leffa oikein lystikäs. Kun elokuva vakavoituu itse tarinan kanssa ja tuo Juliaa mukaan, muuttuu se melodramaattiseksi ja paikoitellen pitkäveteiseksi. Roistot eivät ole kummoiset, eivätkä Mike ja Marcus saa arvoisiaan vastuksia. Ohjaaja Michael Bay onnistuu ensimmäisessä leffassaan vielä hillitsemään itsensä, eikä hänen kikkailunsa ole yhtä voimakasta kuin nykyään. Lisäksi hän osaa pitää leffan napakkana pakettina, eikä venytä kestoa pitkälti yli kahteen tuntiin. Smithin ja Lawrencen loistavuuden ansiosta Pahat pojat jaksaa viihdyttää uudelleenkin katseltuna. Jos olet toimintakomedioiden ystävä, etkä ole tätä vielä nähnyt, suosittelen elokuvan vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys, 1995, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films