Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ben Mendelsohn. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ben Mendelsohn. Näytä kaikki tekstit

torstai 30. tammikuuta 2020

Arvostelu: Vakoojat valepuvuissa (Spies in Disguise - 2019)

VAKOOJAT VALEPUVUISSA

SPIES IN DISGUISE



Ohjaus: Nick Bruno ja Troy Quane
Pääosissa: Will Smith, Tom Holland, Rashida Jones, Ben Mendelsohn, Rabe McEntire, Karen Gillan, DJ Khaled, Masi Oka ja Rachel Brosnahan
Genre: animaatio, komedia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Vakoojat valepuvuissa perustuu löyhästi Lucas Martellin lyhytanimaation Pigeon: Impossible vuodelta 2009. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Ice Age -elokuvistaan (2002-2016) tunnettu Blue Sky -yhtiö oli työstämässä filmiä lyhärin pohjalta. Animointi lähti liikkeelle ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tammikuussa 2019, vuosi sitten, mutta julkaisua on siirretty yhä vain pidemmälle ja pidemmälle. Maailmanensi-iltansa Vakoojat valepuvuissa sai jo viime joulukuussa, mutta nyt leffa saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä, kun luin sen veikeästä ideasta, mutta kiinnostukseni laantui, sillä leffan traileri ei ollut kovin kummoinen. Päätimme kuitenkin Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa käydä katsomassa elokuvan Finnkinon Lasten sunnuntain ennakkonäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun maailmankuulu salainen agentti Lance Sterling lavastetaan pahikseksi, hänen täytyy piiloutua vakoojavirastoltaan, samalla kun hän selvittää, kuka on kaiken takana. Nuorella ja nerokkaalla Walter Beckettillä on kehiteltynä uusi naamioitumisaine, minkä Lance nappaa, juo... ja muuttuu puluksi.

Agentti Lance Sterling on yhdistelmä James Bondia ja hahmon ääninäyttelijää Will Smithiä. Lance sisältää paljon Smithin piirteitä ja jopa animaatiossa Smith onnistuu tuomaan tutun olemuksensa täysillä mukaan. Bondilta taas on lainattu pukeutumistyyli, nasevat sanailut, erilaiset vimpaimet, sekä tietty se, että huippusalaiseksi agentiksi yllättävän moni tietää Lancen. Heti alussa hahmo toteaakin, mistä tunnistaa maailman parhaimman vakoojan: kaikki tietävät hänet. Lance on kiinnostava hahmo, vaikka suuren osan ajasta hän onkin todella itsekeskeinen. Hänen kasvutarinansa on täysin ennalta-arvattava, mutta silti tarpeeksi toimiva.




Walter Beckett (Tom "Spider-Man" Holland) taas on todella nuori keksijä, joka yrittää todistaa kykynsä. Hahmon keksinnöt ovat kuitenkin perinteisistä poikkeavia ja hahmo itsessään on hieman erilainen, mikä on leimannut hänet kummajaiseksi vakoojavirastossa. Onkin surullista seurata, kuinka Walter yrittää innoissaan auttaa Lancea puhdistamaan tämän maineen, mutta Lance kohtelee Walteria kehnosti.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. vakoojaviraston johtaja Jenkins (Reba McEntire), Lancea jahtaava agenttijoukko Marcy (Rashida Jones), Eyes (Karen Gillan) ja Ears (DJ Khaled), sekä pahikset robokäsi-Killian (Ben Mendelsohn) ja Katsu Kimura (Masi Oka). Sivuhahmot eivät valitettavasti ole kummoisia tai kiinnostavia, vaikka Killian onkin oivan häijy vastustaja ja usein roistoa esittävä Mendelsohn sopii osaan erinomaisesti. Etenkin Lancen perässä olevat agentit jäävät todella vaisuiksi.

Ilokseni Vakoojat valepuvuissa osoittautui traileriaan paremmaksi animaatioseikkailuksi, mikä tarjoaa varmasti paljon iloa lapsille, mutta mikä onnistuu imaisemaan myös aikuisenkin mukaansa. James Bondin faneille tuottaa suurta riemua nähdä tuttuja puolia, kuten 007-leffoista kopioidut alkutekstit, sekä monia muita viittauksia. Välillä saattaa tuntua siltä, että hassu idea muuttaa agentti puluksi on vain juurikin sitä: hassu idea - millä ei kuitenkaan täysin tiedetä, mitä sillä voisi tehdä. Silti elokuva viihdyttää passelisti läpi kestonsa ja tarjoaa hyviä oivalluksiakin. Paikoitellen Walterin puheet siitä, miksei asioita voisi puhua läpi ja osoittaa myötätuntoa molemmin puolin, jolloin konfliktit ratkeaisivat ilman väkivaltaa, tuntuvat hyvin naiiveilta, mutta toisaalta onhan se hyvä, että lastenelokuvassa pohditaan tällaista.




Toimintaa on kuitenkin tietty mukana ja suurimmaksi osaksi erilaiset takaa-ajot ja tappelut ovat vauhdikkaita ja sujuvia. Aseita kaivetaan esiin, mutta eipä niitä erityisemmin käytetä, vaan mäiske pyritään pitämään mahdollisimman lapsiystävällisenä. Toimintakohtauksissa pidin paljon siitä, kuinka ne eivät tunnu perinteiseltä animaatioiden tyyliltä näyttää toimintaa, vaan enemmän oikeiden näyttelijöiden tähdittämältä toimintaelokuvalta. Kuvaustapa, liikeradat tappeluissa ja lokaatiot olivat epätavallisia lastenleffalle ja innostuin tästä puolesta kenties jopa eniten. Huumoriakin on paljon mukana. Osa vitseistä ei mielestäni osu maaliinsa, mutta kyllä leffassa nauraakin saa. Lapsille on tiedossa paljon hölmöilyä, kun taas aikuiset kohottavat kulmiaan, kun värikkään pommin räjähtäessä joku huudahtaa "fifty shades of jei!". Pulutoilailut taas huvittavat kaikenikäisiä.

Huumorinsa, toimintansa ja yleistunnelmansa avulla leffa lentää korkeammalla kuin sen paperilla ennalta-arvattava tarina saisi luulemaan. Aikuiskatsoja hoksaa monet asiat kauan ennen kuin ne tapahtuvat ja sitten niitä vain odottaa tapahtuvaksi. Paikoitellen elokuva voisi luottaa katsojansa älykkyyteen enemmän, mutta ongelmistaan huolimatta Vakoojat valepuvuissa toimii oivallisesti. Animaatiojälki on monin tavoin mainiota, vaikkei saakaan katsojaa ällistelemään huikeilla visuaalisuuksilla, kuten esimerkiksi Pixarin teokset. Hahmot ovat veikeän näköiset ja leffan värikkyys on miellyttävää katsottavaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu. Theodore Shapiron säveltämät musiikit lainailevat tuttuja agenttisävelmiä ja hyödyntää niitä sujuvasti pitkin filmiä.




Yhteenveto: Vakoojat valepuvuissa on oiva agenttianimaatio kaikenikäisille. Lapsille on luvassa veikeää hassuttelua ja vauhdikasta seikkailua, kun taas aikuinen voi hoksata viittauksia James Bond -leffoihin ja nauttia muutamista nokkeluuksista. Walter Beckettin puheet mukavammista keinoista edistää rauhaa voivat kyynisen aikuisen korvaan kuulostaa lapsellisilta, mutta toisaalta on hyvä, että leffa opettaa lapsille, ettei väkivallan oikeasti pitäisi olla ratkaisu. Toimintakohtaukset ovat kuitenkin mainioita ja on hienoa, että ne on toteutettu hieman ytimekkäämmin kuin lastenleffoissa yleensä. Silti ne pidetään sisällöltään lapsiystävällisinä. Itse tarina puluksi muuttuvaksi agentiksi on kelpo idea, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät tekijätkään tietäisi, mihin ideaa viedä. Pulu-urpoilu kuitenkin viihdyttää passelisti. Animaatiojälki on sujuvaa, muttei erityisen ihmeellistä. Vakoojat valepuvuissa on kelpo aloitus vuoden animaatio-osastolle, mutta enpä usko, että tulen muistamaan tämän näkemistä enää vuoden lopussa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spies in Disguise, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Twentieth Century Fox, Blue Sky Studios, Chernin Entertainment, Twentieth Century Fox Animation


perjantai 8. maaliskuuta 2019

Arvostelu: Captain Marvel (2019)

CAPTAIN MARVEL



Ohjaus: Anna Boden ja Ryan Fleck
Pääosissa: Brie Larson, Samuel L. Jackson, Jude Law, Ben Mendelsohn, Lashana Lynch, Clark Gregg, Djimon Hounsou, Akira Akbar, Gemma Chan, Annette Bening ja Lee Pace
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Captain Marvel on Marvelin elokuvauniversumin 21. elokuva. Leffa pohjautuu Marvelin sarjakuvasankari Carol Danversiin, joka teki ensiesiintymisensä "Marvel Super-Heroes" -lehden kolmannessatoista numerossa vuonna 1968. Alunperin hahmo oli pelkkä upseeri, mutta vuonna 1977 hänestä tehtiin sankari nimeltä Ms. Marvel, kunnes vuonna 2012 hän peri Captain Marvelin tittelin. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2013, kun Marvel alkoi suunnittelemaan naissankarin tähdittämää filmiä. 2016 leffan päätähdeksi ilmoitettiin Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Brie Larson ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta lopulta se siirrettiin maaliskuulle 2019. Nyt Captain Marvel on vihdoin saanut ensi-iltansa ja itse olin todella innoissani leffasta. Oli jo aikakin, että Marvelilta ilmestyy elokuva naissupersankarista (vuoden 2005 Elektra-mätäpaisetta ei lasketa mukaan). Innostustani lisäsi se, kun kuulin, että elokuvaa tähdittäisi loistava Larson ja leffan trailerit vaikuttivat todella lupaavilta. Meninkin katsomaan Captain Marvelin heti ensi-iltapäivänä Finnkinon ihanaan IMAX-saliin, missä leffan vaikuttavat hetket pääsivät todella oikeuksiinsa.

Intergalaktinen sota muotoaanmuuttavia skrull-olentoja vastaan vie kree-soturi Versin Maa-planeetalle, missä hän oppii vihdoin totuuden itsestään.

Pääroolissa Captain Marvelina tai kuten häntä elokuvassa kutsutaan, Versinä nähdään tosiaan Brie Larson. Etukäteen Larsonin roolitus herätti ristiriitaisia tunteita monissa, sillä läpi trailereiden hänellä vaikutti olevan yksi ainoa ilme ja vieläpä todella tympääntynyt sellainen. Lisäksi Larsonin esittämät poliittiset näkemykset ja kommentit leffan pressikiertueella ovat aiheuttaneet närää fanien keskuudessa, mutta siihen en ota kantaa arviossa, sillä ne asiat kuuluvat elokuvan ulkopuolelle. Omasta mielestäni Larson on nappivalinta pääosaan ja hän kannattelee supersankariseikkailua erinomaisesti harteillaan. Trailereihin oli selvästi valittu vain hänen vakavat hetkensä, sillä useassa kohtaa elokuvan aikana Larson heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin ja päästää useammat eri ilmeensä valloilleen. Hahmona Captain Marvel eli Vers on kiehtova. Hän kuuluu maailmankaikkeutta puolustavien kree-sotureiden tiimiin, muttei täysin tunne kuuluvansa joukkoon. Hahmolle kirjoitettua kaarta ja hänen kehittymistään voimiensa kanssa on mielenkiintoista seurata läpi elokuvan. On hauska nähdä, kuinka vielä lopputaistelunkin aikana hahmo löytää itsestään jotain uutta ja ilahtuu lisääntyvistä voimistaan.
     Muita kree-sotureita Versin lisäksi ovat mm. Jude Law'n näyttelemä komentaja Yon-Rogg, Gemma Chanin esittämä tarkka-ampuja Minn-Erva, sekä Guardians of the Galaxy -leffasta (2014) tuttu Djimon Hounsoun näyttelemä Korath. Porukkaan kuuluu muitakin, mutta he jäävät niin pahasti taustalle, ettei heistä osaa sanoa lähes mitään. Nämäkin kolme hahmoa tuntuvat lähinnä todella yksiulotteisilta. Jude Law on mielestäni erittäin hyvä näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei oikein istunut.




Samuel L. Jackson tekee paluun SHIELD-agentti Nick Furyn rooliin. Elokuva muuten tapahtuu 1990-luvulla, joten pääsemme itse asiassa näkemään nuoren Furyn, jolla ei ole vielä tietoakaan siitä, että maailmassa olisi yliluonnollisia olentoja. Fury ei ole edes menettänyt toista silmäänsä vielä! Tuttuun tapaansa Jackson on aivan mahtava osassaan ja tässä hän pääsee entistäkin paremmin näkyviin, sillä hän on yksi tärkeimmistä hahmoista elokuvassa. Vaikka Fury on esiintynyt jo monissa Marvelin elokuvissa, on hän jäänyt lähinnä taustalle ohjailemaan sankareita. Tällä kertaa hän pääsee oikein kunnolla toimintaan mukaan.
     Muita hahmoja leffassa ovat skrull-kenraali Talos (Ben Mendelsohn yllättäen pahiksen roolissa... taas), lentäjä Maria Rambeau (Lashana Lynch) ja hänen tyttärensä Monica (Akira Akbar), sekä mystinen tohtori Wendy Lawson (Annette Bening). Useat Marvelin supersankarit luonut Stan Lee tekee tietty cameon elokuvassa, mikä surullista kyllä jää yhdeksi hänen viimeisistään, sillä Lee menehtyi marraskuussa 2018. Elokuvasta löytyy aivan mieletön kunnianosoitus Leen muistoa kohtaan.

Captain Marvel on jälleen kerran hyvä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, muttei kuitenkaan ongelmaton lisäys. Aloitetaan kuitenkin hyvistä puolista, sillä haluan painottaa, että elokuva tosissaan on mainio - paikoitellen jopa erittäin hyvä. Elokuvan alkupäässä nähdään pari todella hauskaa ja viihdyttävää toimintakohtausta, joissa Vers pääsee taistelemaan skrull-joukkoja vastaan. Etenkin avaruusaluksella käytävä taistelu on erinomainen ja siihen on keksitty nokkelia kikkoja. Myös lopputaistelu onnistuu viihdyttämään, vaikkei olekaan enää yhtä koukuttava. Leffasta löytyy muutenkin paljon viihdyttävyyttä, pääasiassa siitä, kun Vers saapuu Maahan, eikä tiedä, kuinka hänen kuuluisi käyttäytyä. Tilanne ei muutu yhtä hauskaksi kuin vaikkapa Thorissa (2011) Thorin saapuessa ensimmäistä kertaa Maahan, mutta elokuva onnistuu herkuttelemaan tällä muutamien kohtauksien ajan. Lisäksi Versin ja Nick Furyn yhteiset hetket ovat aivan loistavia, Larsonin ja Jacksonin kemioiden toimiessa täysillä yhteen. Heidän nokkela sanailunsa nostaa väkisinkin hymyn huulille, minkä tekee myös leffan hauska ysäriretroilu. Ehdottomasti hauskinta koko elokuvassa on kuitenkin oranssi kissa nimeltä Goose. Katti on yllättävänkin isossa osassa ja sille tehtiinkin jopa oma julisteensa. Itse kissafanina olin todella riemuissani siitä, kuinka hyvin Goose pääseekään esille.




Elokuvasta kuitenkin löytyy pari isompaa ongelmaa, mitkä alkoivat häiritä minua yhä vain enemmän leffan päätyttyä. Vaikka Vers on hahmona mahtava ja hänen menneisyytensä avautumista on kiehtovaa seurata, on itse juoni jokseenkin unohdettava ja mitäänsanomaton. Captain Marvel tuntuukin lähinnä siltä, että sen tehtävänä on vain esitellä nimikkohahmonsa, jotta häntä voidaan käyttää tulevissa Marvel-leffoissa. Elokuva sisältää viihdyttävän seikkailun, mutta tietyiltä osa-alueilta se kaipaisi jotain huomattavasti enemmän. Isoin ongelmani Captain Marvelissa on kuitenkin sen ennalta-arvattavuus. Mukana on muutamakin iso juonenkäänne, joiden paljastumisen pitäisi tulla isona yllätyksenä, mutta jos on nähnyt muita Marvel-leffoja - etenkin jos on nähnyt Guardians of the Galaxyn - eivät käänteet erityisemmin yllätä. Yhdenkin käänteen kohdalla lähinnä odotin lähes leffan alusta saakka, milloin paljastus vihdoin tapahtuu. Lisäksi minua häiritsi yksi lyhyt hetki todella paljon, sillä se tuntui aliarvioivan katsojaa suunnattomasti. Kuten juonikuvauksessa mainitsin, skrull-olennot pystyvät muuttamaan muotoaan ja Maassa ne esiintyvät tietty ihmisinä. Tällä voisi helposti luoda tilanteita, jolloin katsoja ja päähahmot eivät tiedä, keihin voi luottaa, mutta yhdessä kohtaa naamioituneen skrullin täytyy jostain syystä paljastaa katsojille henkilöllisyytensä ja rikkoa vähäinenkin jännite. Tämä kohta tuntui pitävän katsojia todella tyhminä, etenkin kun myöhemmin saman skrullin kanssa tulee oivasti kirjoitettu hetki, missä naamioitunut olio vahingossa paljastaa totuuden.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Anna Boden ja Ryan Fleck, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä mm. draamaleffat Sugar (2008) ja It's Kind of a Funny Story (2010). Kaksikko ei valitettavasti onnistu tuomaan mitään erityistä esille ohjaustyössään, eivätkä he todellakaan leikittele avaruusmaisemilla samalla lailla kuin James Gunn Guardians of the Galaxy -leffoissaan (2014-2017) tai Taika Waititi Thor: Ragnarokissa (2017). Pieniksi indietekijöiksi he pitävät kuitenkin isoa studioleffaa toimivasti kasassa. Vielä kun he olisivat hioneet käsikirjoitusta hieman paremmaksi, niin kokonaisuus olisi erittäin mainio. Visuaalisesti Captain Marvel on tietty tyylikäs. Se on hyvin kuvattu, sen puvut ja lavasteet ovat hienot ja efektit näyttävät. Tässä leffassa täytyy etenkin mainita maskeeraajien hieno työ skrull-olentojen kanssa. Ja jos näin oikein, parissa kohtaa hieman erikoisemman näköiset skrullit olivat tehty kauko-ohjattavan maskin kanssa, eikä pelkästään digitaalisesti. Tämä toi oman lisänsä ysärihenkeen. Äänimaailma on tietty erinomaisesti toteutettu, mutta vaikka Pinar Toprakin säveltämät musiikit jumputtavat elokuvan aikana mukavasti taustalla, ei leffasta löydy ainuttakaan muistettavaa sävelmää - jos ei siis laske mukaan elokuvassa hyödynnettyjä valmiita kappaleita.




Yhteenveto: Captain Marvel on viihdyttävä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, mutta tarinallisesti se jää kaipaamaan jotain merkittävämpää. Leffa tuntuu loppujen lopuksi lähinnä esittelyltä Captain Marvelille ja taustatarinana Nick Furyn päätökselle aloittaa Avengers-tiimin kokoaminen. Niissä asioissa leffa onnistuu kyllä todella hyvin. Captain Marvel on kiehtova lisäys sankareiden joukkoon ja Brie Larson on erinomainen roolissa. Samuel L. Jackson pääsee kenties jopa paremmin oikeuksiinsa Nick Furyna kuin koskaan aiemmin. Päähenkilön hitaasti avautuvasta menneisyydestä on kiinnostavaa oppia lisää, minkä lisäksi leffa sisältää alkupäässä pari mitä viihdyttävintä toimintakohtausta. Goose-kissa on ehdottomasti elokuvan hauskinta antia ja kissafanina olin innoissani, kuinka isossa roolissa katti onkaan. Harmillisesti leffan isot käänteet ovat ennalta-arvattavia ja juoni kulkee muutenkin todella turvallisia polkuja. Lopputuloksena on oiva supersankariseikkailu, joka onnistuu paikoitellen olemaan jopa todella hyvä, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut vielä hiomista, jotta kokonaisuus yltäisi samalle tasolle. Marvelin faneille Captain Marvel on tietty pakkokatsottavaa, etenkin jos aikoo mennä katsomaan ensi kuussa ilmestyvän Avengers: Endgamen (2019). Toivon, että useat Larsonin sanomisia kritisoivat fanit osaisivat antaa itse elokuvalle mahdollisuuden, sillä leffa ei itsessään ole mitään poliittisen sanoman tuputtamista - paitsi jos lasket tuputtamiseksi sen, että sankari onkin tällä kertaa nainen. Kymmenen vuoden päästä kukaan ei enää edes muista koko etukäteen puhjennutta naurettavaa someraivoa, joten kannattaako meuhkata nytkään? Etenkin kun suuri osa lukemistani kommenteista on vain myötähäpeällisen typerää ja lapsellista huomionhakua...

Lopputekstien aikana nähdään tietty vielä kaksi kohtausta, joista toinen johdattelee mahtavasti Avengers: Endgameen...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Captain Marvel, 2019, Marvel Studios


torstai 29. marraskuuta 2018

Arvostelu: Robin Hood (2018)

ROBIN HOOD



Ohjaus: Otto Bathurst
Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Foxx, Eve Hewson, Ben Mendelsohn, Tim Minchin, Jamie Dornan, Paul Anderson ja F. Murray Abraham
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin ja balladeihin 1400-luvulta. Vuosisatojen varrella hahmosta on kirjoitettu useita erilaisia kirjoja, näytelmiä, lauluja ja tietty myös elokuvia. Viimeisen vuosisadan aikana tunnetuimpia filmatisointeja hahmon seikkailuista ovat Errol Flynnin tähdittämä Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), Mel Brooksin parodialeffa Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993), sekä viimeisimpänä Suomeen saapunut Ridley Scottin Robin Hood (2010). Kyseessä on siis hyvin puhkikulutettu hahmo, enkä usko kenenkään erityisemmin innostuneen, kun Lionsgate-yhtiö ilmoitti vuonna 2010 tekevänsä uuden version hahmon seikkailuista. Kuvaukset lähtivät käyntiin helmikuussa 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden maaliskuussa, mutta filmi päätettiinkin siirtää marraskuulle. Minä itse lähinnä pyörittelin silmiä, kun kuulin leffan olevan tekeillä, mutta kiinnostukseni heräsi hieman, kun luin, että pääosassa nähtäisiin Kingsman-elokuvista (2014-) tuttu Taron Egerton, jota olen pitänyt äärimmäisen lahjakkaana näyttelijänalkuna. Mielenkiintoni laski kuitenkin heti nähdessäni trailerin, mikä ei todellakaan lupaillut hyvää. Sitten arvosteluja alkoi sadella ja niistä pystyi päätellä, että kyseessä olisi yksi vuoden isoimmista fiaskoista. Meninkin hyvin varautunein mielin katsomaan Robin Hoodin sen lehdistönäytökseen... ja voi pojat...

Loxleyn lordi Robin palaa ristiretkeltä Nottinghamiin, missä hän huomaa, että julma sheriffi köyhdyttää kansaa omaksi edukseen. Uuden ystävänsä Johnin kanssa Robin luo itselleen alter egon, Hoodin, ryöstääkseen rikkailta köyhille.

Pääroolissa lordi Robinina, eli Robin Hoodina nähdään Taron Egerton, joka osoittaa jälleen, että hänellä on lupaava ura edessään... kunhan hän ei tee tällaisia rainoja enempää. Egerton vetää osansa täysillä ja hänestä oikein huokuu tahto osoittaa kykynsä, minkä takia minua säälittää, että hän on joutunut mukaan tähän leffaan. Egerton on lähestulkoon ainoa hyvä asia koko filmissä. Hänen hahmostaan ei kuitenkaan ole jostain syystä saatu mielenkiintoista. Robin - tai kuten kaikki kutsuvat häntä Robiksi - on liian perinteinen ja tylsä päähenkilö, eikä hänen seikkailunsa erityisemmin nappaa.
     Robin Hoodin uskollisena toverina (tai tällä kertaa opettajana), Johnina nähdään Jamie Foxx. Foxx on aina herättänyt minussa hieman ristiriitaisia tunteita, sillä olen huomannut hänen osaavan, jos hän niin haluaa, mutta pääasiassa olen nähnyt hänen ylinäyttelevän. Tässä Foxx joko ylinäyttelee tai alinäyttelee, eikä löydä tälle välimuotoa. Elokuvasta näkee, minä kuvauspäivinä häntä kiinnosti olla projektissa mukana ja milloin ei. Johnille on yritetty luoda taustatarinaa, mikä motivoi häntä läpi elokuvan, mutta siitä huolimatta kyseessä on jopa Robinia tylsempi hahmo. Kun Robinista tulee Hood, tekijöillä on selvästi ollut vaikeuksia keksiä Johnille tekemistä.
     Nottinghamin ilkikurista sheriffiä näyttelee Ben Mendelsohn, joka esittää roiston roolin täysin samalla lailla kuin Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) ja aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Ready Player Onessa (2018). Joka leffan myötä Mendelsohnin pahuus menettää uskottavuuttaan, eikä hän tässä enää vakuuta. Tätä lisää se, ettei Mendelsohnia selkeästi kiinnosta olla mukana tässä elokuvassa ja hän on sheriffin tavoin vain rahan perässä. Hassua kyllä, itse sheriffi ei ole niin hirvittävä tapaus kuin voisi kuvitella. Jopa Disneyn animaatioversiossa sheriffistä oli saatu aidosti inhottava ja vihattava, mutta tässä hahmo on vain geneerinen pahis, joka huutaa alamaisilleen ja yrittää näyttää pahalta äijältä.




Robin Hoodin ihastuksenkohde Mariankin tietty löytyy leffasta ja tässä häntä esittää Eve Hewson, joka Egertonin tavoin on selkeästi uskonut projektiin enemmän kuin konkarinäyttelijät. Hewson ei kuitenkaan ole erityisen hyvä roolissaan, eikä tule varmaan enää yllätyksenä, ettei hänenkään hahmonsa ole kummoisesti kirjoitettu. Marianista on haluttu tehdä täysin erilainen hahmo kuin muissa Robin Hood -elokuvissa, mikä on ihan hyvä käänne, mutta hänelle on luotu todella kömpelö sivutarina, mikä herättää hieman kysymyksiä.
     Elokuvassa nähdään myös Tim Minchin munkki Tuckina, Fifty Shades -leffoista (2015-2018) tuttu Jamie Dornan jonkin sortin poliitikkona, Paul Anderson katalana komentaja Gibsonina, sekä F. Murray Abraham kardinaalina, mihin Abrahamilta löytyy oikeaa arvokkuutta. Munkki Tuckista on yritetty tehdä leffan kevennys, mutta tämä osa ei vain luonnistu Minchiniltä. Fifty Shades -filmeissä todella pökkelösti näytellyt Dornan ei vakuuta tässäkään, vaikkei ihan yhtä kehno olekaan kuin kyseisessä pehmopornotrilogiassa. Anderson taas sopii oikein hyvin niljakkaan soturin osaan.

Robin Hoodin alussa munkki Tuckin kertojaääni toteaa kliseisesti, että "tämä ei ole tarina, jonka olette tottuneet näkemään" ja ajattelin, että "okei, kenties tekijöillä onkin jotain erilaista tarjottavanaan, perustellakseen tämän sadannen Robin Hood -filmatisoinnin". Mutta kun elokuva päättyi, olin sitä mieltä, että Tuck olisi voinut sanoa "tämä ei ole tarina, jonka haluatte nähdä". Tämä uusi Robin Hood on nimittäin aivan kamalan huono leffa. Taron Egertonia lukuunottamatta tästä filmistä on todella vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Tuntuu siltä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet tehdä hyvää elokuvaa. Siinä mielessä kyseessä on "uusi tarina", että tämä yrittää avata, miten Robinista tuli Hood, mutta se vain kiirehditään nopeasti pois alta, jotta päästään tutumpiin kuvioihin.




Jotain uutta tuo myös tekijöiden yritys modernisoida vanhaa tarinaa, mutta tämä on toteutettu oudon kömpelöillä tavoilla. Nottinghamin sheriffin joukot ovat kuin mellakkapoliiseja isojen kilpiensä kanssa. Toimintakohtauksissa hahmot kulkevat jousipyssyjensä kanssa kuin sotaleffojen sotilaat kivääreidensä kanssa. Jouset toimivat muutenkin kuin kiväärit, sillä mukana on sarjatulta ampuvia varsijousia, räjähtäviä nuolia ja erikoisia sinkoviritelmiä, jotka ampuvat monta nuolta kerrallaan, aiheuttaen suurta tuhoa. Kyseessä on todella pöljä elokuva, mutta tekijät eivät ole tajunneet kääntää sitä edukseen, vaan tarjoavat nämä hölmöydet haudanvakavina, jolloin filmi menettää vähäisenkin viihdyttävyysarvonsa. Munkki Tuck yrittää tuoda huumoria mukaan, mutta ainoa hauska puoli elokuvassa on sen tahaton koomisuus. Tekijät ovat päättäneet modernisoida vähän liikaakin ja käsittelevät hevosia kuin autoja. Yhdessä takaa-ajokohtauksessa Robin nimittäin ratsastaa hevosella seinän läpi. Hevosella. Seinän läpi. Niin, että puuseinä pirstaloituu, eikä hevoselle käy mitään. Mitä helvettiä tämän elokuvan tekijät ovat miettineet?

Muistatteko viime vuonna ilmestyneen ankean harmaan ja pitkäveteisen King Arthur: Legend of the Swordin (2017)? Guy Ritchien leffa, mikä teki hirveät tappiot? Robin Hood on vähän niin kuin se, mutta vielä huonompi. Ritchie sentään toi mukaan omaa tyyliään huumorilla ja vauhdikkailla toimintakohtauksilla. Tämän toimintakohtaukset vain kopioivat 300-leffaa (2006). Robin Hoodin taistelut ovat täynnä hidastuksia, mitkä muuttuvat saman kuvan aikana nopeutukseksi ja sitten taas hidastukseksi. Tätä tehokeinoa nähdään kyllästymiseen asti ja se kyllästyminen tapahtuu nopeasti, ottaen huomioon, etteivät tappelut ole läheskään yhtä siistejä kuin 300:ssa. Minua ei niinkään häiritse se, että tekijät ovat käsitelleet elokuvaa kuin supersankarileffaa, sillä Robin Hoodhan on toiminut innoittajana joillekin naamiosankareille. Minua vain häiritsee, että leffa epäonnistuu aika lailla kaikilla isoilla osa-alueilla näyttelemisestä ohjaukseen ja ennen kaikkea tarinankerrontaan. Leffa loikkii eteenpäin hurjaa kyytiä ja tarpeellisia hetkiä unohtuu välistä. Marianin sivujuoni voisi olla kiinnostava, jos elokuva vaivautuisi avaamaan, miten hän on päätynyt kyseiseen tilanteeseen. Elokuva ei myöskään ole jännittävä tai koskettava, vaan sitä vain tuijottaa samalla kun kuolee hieman sisältä. Leffasta puuttuu tiettyjä elokuvallisia ansioita, joita itse (kuten moni muukin) vaadin elokuvilta. Robin Hood on ehdottomasti yksi surkeimmista tekeleistä, minkä olen tänä vuonna katsonut.




Elokuvan on ohjannut Otto Bathurst, joka on tätä ennen tehnyt yksittäisiä televisiosarjojen jaksoja. Koko illan filmin ohjaaminen on selvästi ollut liian kova paikka Bathurstille ja hän epäonnistuukin todella pahasti. Hän ei onnistu luomaan minkäänlaista seikkailuhenkeä ja vision puutteessa hän on vain kopioinut muita elokuvia, kuten jo mainitsemaani 300:aa. Bathurstin puolesta täytyy kuitenkin sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea työskennellä näin surkean käsikirjoituksen kanssa. Ben Chandlerin ja David James Kellyn teksti on nimittäin järkyttävän kehnoa läpi leffan. Mukana on käsittämätön määrä huonoa dialogia ja laskekaapa, kuinka monta kertaa hahmot sanovat "pistetään syötti ja katsotaan kuka nappaa". Ihan oikeasti, laskekaa. Ei muuten rajoitu vain yhteen tai kahteen kertaan. Sentään tekniseltä puolelta löytyy jonkinlaista taitoa. Mukana on joitain tyylikkäitä kuvia ja ihan hyviä leikkauksia. Lavasteet ovat myös näyttävät ja ääniefektit mainiot. Ja siinäpä se. Toimintakohtaukset on kuvattu ja leikattu puuduttavasti, eikä elokuvan kokonaisrakennettakaan voi kutsua hyvin editoiduksi. Visuaaliset efektit ovat yllättävänkin pökkelöt sata miljoonaa dollaria maksaneeksi tekeleeksi. Säveltäjä Joseph Trapanese taas kopioi Hans Zimmeriä minkä kerkeää, saavuttamatta koskaan sitä aitoa eeppisyyttä, mihin Zimmer onnistuisi unissaankin. Trapanese yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan, mutta tämä johtaa lähinnä siihen, että kohtaukset tuntuvat johtavan johonkin hienoon, mutta mitään ei tapahdukaan. Yksi kaikkein surkuhupaisimmista jutuista koko tekeleessä on kuitenkin sen puvustus. Puvut on suunniteltu näyttämään vanhanaikaisilta, mutta ne on päivänselvästi valmistettu tehtaissa, jolloin täydelliset ompeleet sun muut pistävät silmään kaiken aikaa. Mukana on myös vaatteita, jotka näyttävät kaupasta ostetuilta! Marianin asuvalikoima taas koostuu pitkälti muodikkaista puvuista, joita mallit voisivat käyttää... eikö hänen pitäisi elää köyhyydessä?

Yhteenveto: Robin Hood on yksi vuoden surkeimmista tekeleistä. Elokuvan tekijät osoittavat läpi leffan suurta epäpätevyyttä ja filmi epäonnistuu massiivisesti käsikirjoituksessaan ja ohjauksessaan. Elokuva on täynnä mitä kamalinta dialogia, kehnointa tarinankerrontaa ja kömpelöintä ohjausta, mikä vain kierrättää tyylejä muilta tekijöiltä, eikä saa näyttelijöitäkään yrittämään. Taron Egertonilla on selvästi ollut uskoa projektiin ja hän on koko rainan ainoa hyvä puoli. Jamie Foxx ja Ben Mendelsohn hoitavat hommansa todella laiskasti, eikä Jamie Dornan vieläkään vakuuta siitä, että hän kuuluisi kameran eteen. Kyseessä on todella pöljä leffa, mutta tekijöillä ei ole ollut ymmärrystä tarjota tätä pöhköyttä itsetietoisesti, jolloin elokuva esittää hölmöytensä täysin pokkana ja vakavasti. Katsojan on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan leffaa, jossa hevoset juoksevat seinien läpi. Tekniseltä puolelta löytyy joitain hyviä juttuja, mutta visuaaliset tehosteet ovat yllättävän kömpelöt vuoden 2018 elokuvaksi. Säveltäjä Trapanese kopioi hävyttömästi Zimmeriä ja puvustustiimi ei ole edes vaivautunut saamaan tehtaissa valmistettuihin asuihin oikeaa ajan henkeä. Kenties tätäkin puolustellaan tarinan modernisoimisella, mutta itse näen sen vain laiskuutena, enkä todellakaan suosittele katsomaan Robin Hoodia. Filmi ei ole edes niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Katsokaa mieluummin Errol Flynnin klassikko tai Disneyn kettuanimaatio. Lopussa elokuva yrittää tietty pohjustaa jatko-osaa, mutta leffa on onneksi tehnyt niin isot tappiot avausviikollaan, että jatkoa ei luultavasti ole tulossa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2018, Lionsgate, Thunder Road Pictures, Appian Way, Pixoloid Studios, Safehouse Pictures


maanantai 26. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Ready Player One (2018)

READY PLAYER ONE



Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tye Sheridan, Olivia Cooke, Ben Mendelsohn, T. J. Miller, Lena Waithe, Hannah John-Kamen, Mark Rylance, Simon Pegg, Susan Lynch ja Ralph Ineson
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Ready Player One perustuu Ernest Clinen samannimiseen romaaniin vuodelta 2011. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Warner Bros. Pictures ja De Line Pictures ostivat sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Cline itse kirjoitti filmin käsikirjoituksen yhdessä Zak Pennin kanssa ja ohjaajaksi valittiin seikkailuelokuvien mestari Steven Spielberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse olen ollut aika ristiriitaisissa tunnelmissa siitä asti, kun kuulin leffasta. Ensimmäisen trailerin nähtyäni olin ihmeissäni siitä, että mikä ihme tämä leffa on, joka sisältää nimikkohahmon Rautajätistä (The Iron Giant - 1999) ja DeLorean-auton Paluu tulevaisuuteen -trilogiasta (Back to the Future - 1985-1990)? Ja filmi olisi Spielbergin ohjaama! Kiinnostukseni siis heräsi, vaikken erityisemmin välittänytkään trailerista. Olin myös todella varautunut mennessäni katsomaan leffaa, sillä vaikka Spielberg on tehnyt upeita leffoja, ovat hänen viimeaikaiset työnsä, kuten The Post (2017) - jonka hän teki kiireellä, kun Ready Player One oli jälkituotannossa - olleet aika unohdettavia, joten pelkäsin saman käyvän myös tämän kanssa. Kuitenkin mitä enemmän kuulin kehuja, sitä enemmän aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Eniten taisin silti odottaa sitä, että Ready Player One näytettiin lehdistölle 3D:nä Finnkinon isossa Scape-salissa, jossa se todella pääsi oikeuksiinsa.

Lähitulevaisuudessa on luotu virtuaalitodellisuus nimeltä OASIS, jonne ihmiset voivat paeta tylsää elämäänsä ja olla sankareita. Kun OASIS:in perustaja kuolee, hän jättää jälkeensä aarrejahdin, jonka voittaja saa omakseen koko yhtiön. Nuoren Waden ja rohkean Art3miksen täytyy voittaa ennen pahaa IOI-järjestöä, joka käyttäisi OASIS:ta vääriin tarkoituksiin.

Wadena nähdään X-Men: Apocalypsesta (2016) tuttu Tye "Kyklooppi" Sheridan, joka osoittaa toimivansa ihan sujuvasti myös pääroolissa. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa tosin tapahtuu OASIS:issa, jolloin näyttelijöistä on muokattu tietokoneen avulla heidän pelihahmonsa, joten Sheridanin omaa naamaa ei erityisen paljoa pääse näkemään. Wade on kiinnostavimmillaan ollessaan pelihahmonsa, eli avatarinsa Parzival, joka on seikkailunhaluinen ja valmis tekemään rohkeita tempauksia. Todellisessa maailmassa hahmo on selvästi tylsempi, joten onkin onni, että Wade viettää niin paljon aikaa OASIS:issa.
     Art3mista taas esittää Olivia Cooke, joka toimii naispääosassa. Cooken roolityö ei ole mikään hehkuttamisen arvoinen, muttei hänestä pahaakaan sanottavaa löydy. Hahmolle on kuitenkin luotu yksi outo heikkous, joka on kirjoitettu mukaan todella hölmösti ja täysin turhaan. Muuten Art3mis on usein Wadea kiinnostavampi hahmo, sillä hän on kokeneempi ja siten myös urheampi. Kokemuksista huolimatta Art3mikselle on onnistuttu rakentamaan kehityskaari, jolloin hän ei pysy samanlaisena loppuun asti.
     Tarinan roisto on Ben Mendelsohnin näyttelemä IOI:n johtaja Nolan Sorrento, joka tavallaan täyttää tarkoituksensa, mutta joka tuntuu silti aika yliampuvalta. On hauska, että myös Nolan tykkää pelaamisesta, mutta leffassa ei ihan täysin selviä, miksi hän haluaa OASIS:in hallintaansa ja mitä kamalan pahaa siitä seuraisi muille. Mukaan tulisi inhottavia mikromaksuja? Mendelsohn on kuitenkin näyttänyt jo esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) olevansa pätevä näyttelijävalinta pahikseksi ja osoittaa sen myös tässä.




Muita hahmoja elokuvassa ovat Waden mekaanikkokaveri Aech (Lena Waithe), seikkailuun mukaan hyppäävät Sho (Philip Zhao) ja Daito (Win Morisaki), Nolanin unohdettava kätyri F'Nale (Hannah John-Kamen), Waden täti Alice (Susan Lynch) ja tämän kliseisen inhottava mies Rick (Ralph Ineson), OASIS:in luoja James Halliday (ohjaaja Spielbergin uusi luottokasvo Mark Rylance), sekä Hallidayn kanssa töitä tehnyt herra Morrow (hieman oudosti roolitettu Simon Pegg). On myös pakko mainita Nolanin toinen kätyri i-R0k, jota esittää T. J. Miller. Kun tajusin Millerin näyttelevän hahmoa, pidin ratkaisua erittäin outona, sillä todellisuudessa hän on pitkä koomikko, mutta leffassa hänen OASIS:issa nähtävä hahmonsa on suurikokoinen ja karmiva palkkamurhaaja. Jossain kohtaa aloin miettiä, että tässä ratkaisussa on varmaan haettu sitä, että pelissä nähtävä vanha viisas taikuri voikin todellisuudessa olla nuori poika tai avaruusolentojen metsästäjä voi olla tylsistynyt kotiäiti. Odotin koko leffan ajan, että jossain kohtaa i-R0k paljastuisikin yhä äitinsä kotona asuvaksi nörttimieheksi, mutta ei. Voi olla, että tällainen kohtaus oli olemassa, mutta Milleriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia se päätettiin leikata pois. Monet katsojista eivät tule huomaamaan Millerin mukanaoloa ja ymmärtämään ihmettelyäni, mutten voi olla ainoa, jota ratkaisu jää häiritsemään...

Ready Player One on todellinen nörttiunelma. Kuten jo alussa mainitsin, filmissä tosiaan nähdään ajassa matkustava DeLorean-auto ja Rautajätti, mutta meno ei todellakaan jää siihen. Elokuvassa nähdään myös mm. Batman, King Kong, Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus rex, Robocop, Painajainen Elm Streetillä -leffoista (A Nightmare on Elm Street - 1984-) tuttu Freddy Krueger, Perjantai 13. päivä -filmeistä (Friday the 13th - 1980-) tuttu Jason Voorhees, teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, Hello Kitty ja "Looney Tunesista" (1930-) tuttu Marvin Marsilainen. Hahmojen lisäksi viittauksia on myös moniin muihinkin elokuviin, sekä tietty peleihin, kuten "Minecraftiin" (2009), Akiraan (1988), Mad Maxiin (1979), "Dungeons & Dragonsiin", "Haloon" (2001-), Teräsmieheen (Superman - 1978), Star Trekiin (1966-), Tähtien sotaan (Star Wars - 1977-) ja jopa Monty Pythoniin ja Citizen Kaneen (1941)! Ja älkää huoliko, että olisin paljastanut kaiken, sillä lähes kaikki mainitsemani esiintyvät jo ensimmäisen vartin aikana. Ensimmäisellä katselukerralla on mahdotonta bongata kaikki viittaukset, mutta jo ne kymmenet, mitä itse pystyin huomaamaan, tarjosivat suurta riemua. Niiden lisäksi Ready Player Onessa on myös pitkä osio, jossa hahmojen täytyy mennä seikkailemaan hyvin tunnetussa elokuvassa, mikä oli tehty aivan mielettömän upeasti ja kunnioittavasti. Tunsin kylmiä väreitä katsoessani osion sisältämiä nerokkaita hetkiä ja meinasin hihkaista innostuksesta, kun tajusin leffan todella menevän toisen elokuvan tapahtumiin.




Viittaukset kaikkien muiden teoksiin ei kuitenkaan vielä riitä hyvään ja omillaan seisovaan filmiin. Pahimmassa tapauksessa viittausten keskeltä ei löytyisi mitään omaperäistä tai kiinnostavaa, jolloin lähes kaiken uuden unohtaa heti elokuvan päätyttyä ja muistaa vain, mitkä kaikki suosikkihahmot näki juuri yhdessä. Onneksi asialla on kuitenkin Steven Spielberg, joka tekee parhaan filminsä sitten Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden (The Adventures of Tintin - 2011). Hieman liian selittelevästä alusta huolimatta Ready Player One nappaa katsojan nopeasti mukaansa ihan tajuttoman tyylikkään, vauhdikkaan ja kertakaikkiaan ällistyttävän mageen autokisan avulla, joka nousee helposti yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista kohtauksista. Spielberg on saanut luotua todella mielenkiintoisen seikkailuleffan ja on loistavaa, että hän osaa yhä tehdä elokuvia aarteenmetsästyksestä. Hän hallitsee taidokkaasti futuristisemmankin maailman esittämisen - mikä ei toisaalta tunnu kovin kaukaiselta tulevaisuudelta, kun ottaa huomioon, miten virtuaalinen todellisuus kehittyy koko ajan - ja tarjoaa oivaa jännitystä ja hieman osuvaa huumoriakin.

Täysin loppuun asti teos ei kuitenkaan kestä. Kun erään henkilön todellista minää aletaan esittelemään, filmi alkaa hieman laahaamaan. Tämän lisäksi mukana on kuolemiskohtaus, joka tuntuu jokseenkin tarpeettomalta, koska sillä ei loppujen lopuksi ole lähes mitään merkitystä seuraaviin tapahtumiin. Suurin ongelma on kuitenkin Ready Player Onen finaali. Se on liian massiivinen ja ihan liian pitkä. Elokuva on erinomaisesti ripotellut viittauksiaan läpi leffan ja lopussa se päättää pistää lähes kaikki nähdyt hahmot suureen taisteluun, mikä äityy aikamoiseksi pikselimössöksi. Useassa kohtaa, kun tuntuu siltä, että nyt huipennus päättyy, se ottaakin uuden suunnan ja jatkaa vain kulkuaan. Huipennuksen jälkeisistä hetkistä on myös tehty ärsyttävän juustoiset, jolloin arvosanasta tippuu piste pois. Todella hyvästä ja ennen kaikkea viihdyttävästä elokuvasta on kuitenkin kyse, enkä malta odottaa, että näen tietyt kohtaukset uudestaan!




Ottaen huomioon, kuinka paljon Ready Player One sisältää viittauksia muihin leffoihin, olisin toivonut, että Spielbergillä olisi ollut pokkaa viitata enemmän omiin filmeihinsä. Missä olivat tappajahai, Indiana Jones, E.T. ja monet Tom Hanksilta näyttävät henkilöt? Voi tietty olla, että he olivat mukana, mutten vain huomannut heitä. Zak Pennin ja kirjailija Ernest Clinen käsikirjoitus on muuten mainio, mutta sitä olisi voinut tiivistää. Liian keston olisi voinut huomata myös leikkauksessa. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu, taidokkaasti lavastettu ja puvustettu, minkä lisäksi äänimaailma on huikea. Valitettavasti Spielbergin luottosäveltäjä John Williams oli kiireinen Spielbergin toisen projektin, The Postin kanssa, joten hän ei ehtinyt tekemään tämän leffan musiikkeja. Säveltäjänä toimiikin siis Alan Silvestri, joka on tehnyt hyvää työtä ja hauskasti ujuttanut mukaan tuttuja teemoja esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen -leffasta (Back to the Future - 1985). Muitakin musiikki- sekä artistiviittauksia löytyy leffasta, eli viittaukset eivät rajoitu vain elokuvien ja pelien maailmoihin. Visuaalisia efektejä täytyy harmillisesti kritisoida. Ymmärrän, että OASIS:issa tehosteet eivät ole mitä realistisimmat, sillä kyseessä on kuitenkin peli. Tietyt grafiikkapuolet siellä ymmärrän täysin, eivätkä ne haitanneet minua lainkaan. Jostain syystä samanlaiset efektit ovat kuitenkin levinneet myös todelliseen maailmaan, jolloin useat taustat näyttävät todella digitaalisilta.

Yhteenveto: Ready Player One on erittäin mainio futuristinen seikkailuelokuva, joka tarjoaa leffa- ja pelinörteille useita riemastuttavia hetkiä. On mahtavaa nähdä niin käsittämättömän paljon viittauksia erilaisiin filmeihin, peleihin, musiikkiin ja kirjoihin. Ja vielä mahtavampaa on nähdä ne elokuvassa, joka toimii omana kertomuksenaankin. Ohjaaja Steven Spielberg on osannut luoda oivan seikkailuhengen, joka kulkee läpi filmin ja vie katsojan mukanaan. Vaikka mukaan mahtuu hieman turhempia osioita ja liian kauan kestävä ylimassiivinen loppuryminä, pysyy teos suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kasassa. Eivätkä heikkoudet niin paljoa haittaa, kun pääsee näkemään aivan mielettömän upean autokisan ja kohtauksen, jossa mennään käymään aika lailla kaikkien tuntemassa filmissä! Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, vaikkei kukaan mitään kovin mullistavaa suoritusta tarjoakaan. Jotkut sivunäyttelijät ovat kehnompia, mutta he menevät siinä muun ohessa. T. J. Millerin roolittamista suureksi tappajaksi en ymmärtänyt ja toivon, että Blu-rayn poistetuissa kohtauksissa sille annettaisiin jokin selitys. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole parhaimmasta päästä. Pidin siitä, että OASIS näyttää digitaaliselta, koska se kuuluu asiaan, mutta todellisessa maailmassa se häiritsee hieman - etenkin kun kyseessä on Spielbergin ison budjetin tuotanto vuonna 2018. Popkulttuurista innostuneille, videopelien suurkuluttajille ja elokuvanörteille Ready Player One on pakkokatsottavaa. Suosittelen muitakin seikkailu- ja scifileffoista pitäviä vilkaisemaan elokuvan, sillä vaikkei viittauksia ymmärtäisikään, on filmiä silti erittäin kiva katsoa. Parhaiten elokuva toimii mahdollisimman isolta valkokankaalta katsottuna, joten suunnatkaa Scapeen!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com/readyplayerone
Ready Player One, 2018, Warner Bros. Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, De Line Pictures, Farah Films & Management, Random House Films, RatPac-Dune Entertainment, Reliance Entertainment, Village Roadshow Pictures


maanantai 15. tammikuuta 2018

Arvostelu: Synkin hetki (Darkest Hour - 2017)

SYNKIN HETKI

DARKEST HOUR



Ohjaus: Joe Wright
Pääosissa: Gary Oldman, Lily James, Kristin Scott Thomas, Ben Mendelsohn, Ronald Pickup, Stephen Dillane ja Samuel West
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Darkest Hour, eli suomalaisittain Synkin hetki perustuu tositapahtumiin Winston Churchillin ajasta Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä toisessa maailmansodassa. Elokuvan teko lähti käyntiin alkuvuodesta 2015, kun Working Title Films hankki Anthony McCarten käsikirjoituksen aiheesta. Vuoden 2016 alussa ohjaajaksi valittiin Joe Wright ja pääosaan Winston Churchilliksi roolitettiin Gary Oldman. Saman vuoden lopussa alkoivat kuvaukset ja Synkin hetki sai ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlissa Yhdysvalloissa. Sen jälkeen sitä on näytetty eri tapahtumissa, mutta Suomeen se saapuu vasta tammikuussa. Elokuva on saanut erittäin positiivisia arvioita ja kun kuulin, että monet uskoivat Gary Oldmanin vihdoin saavan Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, kiinnostuin filmistä paljon. Aluksi ajattelin katsovani sen vasta vuokralta, kun pääsen armeijasta, mutta lopulta lehdistönäytöstä edeltävänä iltana päätin mennä katsomaan sen sittenkin jo nyt. Hyvä niin, sillä kyseessä on aivan mahtava elokuva!

Natsien vallatessa Euroopan valtioita, Yhdistynyt kuningaskunta valitsee uudeksi pääministerikseen Winston Churchillin. Samalla kun Churchill yrittää keksiä keinon pitää natsit loitolla Briteistä, hänen täytyy todistaa pätevyytensä niin kuninkaalle kuin kansalaisillekin.

Kyllä Gary Oldman voisi minun puolestani vihdoin napata sen Oscar-pystin, sillä hänen roolityönsä Winston Churchillinä on aivan mielettömän upea! Oldman ei vain näyttele roolia, vaan hän muuttuu hahmoksi aivan täysin ja häntä on suuri ilo katsoa läpi leffan. Hän jättää tietysti muut näyttelijät täysin varjoonsa ja välillä näyttää hyvin paljon siltä, että muut näyttelijät ihailevat Oldmanin lahjoja. Varsinkin kohtauksissa, joissa Churchill pitää puhetta, Oldmanin työtä ei edes voi muuta kuin ihailla. Oldman tekee myös kiehtovaksi sen, kun hän pohdiskelee, miten sota voisi kääntyä Brittien eduksi. Itse herra Churchill ei ole aina mitä mukavimmasta päästä, mutta hänestä löytyy silti huumoripuoltakin. Hänellä on vahvat mielipiteet sotaan liittyvistä asioista, mikä aiheuttaa monissa ärsyyntyneisyyttä. Oldman on myös maskeerattu todella taidokkaasti, jolloin näyttelijää on vaikeampi tunnistaa ja hän tuntuu muuttuvan enemmän ja enemmän hahmoksi.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Churchillin kirjuri Elizabeth Layton (Baby Driverista - 2017 - tuttu Lily "Debora" James), joka on herkkä, mutta josta löytyy rohkeutta työskennellä Churchillin kanssa; entinen pääministeri Neville Chamberlain (Ronald Pickup), joka yhdessä lordi Halifaxin (Stephen Dillane) kanssa yrittää miettiä, kuinka Churchillin saisi syrjäytettyä; Britannian kuningas Yrjö VI (Ben Mendelsohn), joka ei oikein tule toimeen Churchillin kanssa; sekä Churchillia tukeva sir Anthony (Samuel West), jonka merkitys jää kuitenkin aika vähäiseksi. Lily James on erittäin oivallinen valinta neiti Laytoniksi, joka vaikuttaa pelkäävän ja kunnioittavan Churchillia samanaikaisesti, ja hänestä näkyy, kuinka hän kerää kaiken aikaa rohkeutta puhuakseen hänelle. Ben Mendelsohnista löytyy sopivaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, mutta hän ei tunnu oikein tuovan rooliin mitään, vaan näyttelee samalla lailla aika kylmästi kuin Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016), jossa hän esitti pääpahista.




Ennen elokuvan näkemistä jännitin, mitä jos filmi olisikin mielestäni jokseenkin pitkäveteinen, sillä niin historiallisissa draamoissa tuppaa usein käymään. Gary Oldmanin roolisuoritus ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä tiesin jo etukäteen hänen olevan hieno näyttelijä. Eniten yllätyinkin siitä, kuinka mukaansatempaava elokuva Synkin hetki onkaan. Ensimmäisen kerran kun mietin, kauankohan leffaa on kulunut, se oli jo ohittanut puolen välin. Leffan rakenne ja rytmitys toimivat niin hyvin, ettei filmiä katsoessa käy aika pitkäksi. Elokuvaa voisi tavallaan kutsua sotaelokuvaksi, sillä tämähän tapahtuu toisen maailmansodan aikana. Sodan tunne on äärimmäisen vahvasti läsnä alusta alkaen ja elokuvassa pohditaankin, miten sodan voisi voittaa? Silti itse sotimista ei filmissä näytetä lähes ollenkaan. Mukana on muutama lyhyt hetki, joissa näytetään rintamaa, mutta muuten tapahtumat sijoittuvat Englantiin.

Synkimmän hetken kiehtovuus syntyy loistavasti luodusta tunnelmasta. Vaikka sodan uhka on vahvasti läsnä, on siinä yllättävän paljon huumoriakin mukana. Etenkin ensimmäisen puoliskon aikana elokuva on jopa todella viihdyttävä. Se ei kuitenkaan muutu miksikään hömpäksi, vaan pitää realistisen tasonsa yllä. Paikoitellen tunnelma nousee pienesti liian mahtipontiseksi, mutta eipä se erityisemmin häiritse. Tunnelmaa luo hienosti myös filmin upea tyylikkyys. Ajankuva on luotu äärimmäisen näyttävästi kaikin puolin. Elokuva saa katsojan kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, sillä puvustus ja lavasteet ovat niin taidokkaasti toteutetut. Yksittäiset kohtaukset ovat tarkkaan mietittyjä, eikä yksikään niistä tunnu ylimääräiseltä. Jotkut kohtaukset ovat hieman heikompia kuin toiset, mutta mukaan mahtuu jopa täydellisyyttä hipovia hetkiä. Loppujen lopuksi parasta Synkimmässä hetkessä on kuitenkin Gary Oldman. Yhdessä kohtaa Churchillille sanotaan, että ihmiset pelkäävät häntä, sillä koskaan ei voi tietää, mitä hän tekee tai sanoo. Se juuri tekee leffasta niin vauhdikkaalta tuntuvan, koska katsojana ei malta odottaa näkevänsä, mitä Churchill seuraavaksi tekee. Oldman on niin huikea, että häntä katsoisi paljon kauemminkin, joten on jopa hieman sääli, kun huomaa filmin päättyneen. Vähän päälle kaksituntinen kesto ei tuntunut yllättävää kyllä missään.

Elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä vaivasi minua sitä katsoessa. Filmissä on pitkä osio, joka käsittelee Dunkerquen kaupungin evakuointia. Itsessään tämä tapahtuma esitettiin jo aiemmin vuonna 2017 mielettömän huikeassa Dunkirk-elokuvassa, joten suurta jännitystä osiosta ei löydy, jos sen filmin on katsonut. Dunkerqueta käsittelevissä kohtauksissa huomasinkin usein miettiväni Dunkirkia ja unohdin välillä täysin katsovani jotain muuta. Synkintä hetkeä katsoessani mietin, ettei voi olla hyvä merkki, jos elokuva saa minut toivomaan, että katsoisinkin jotain toista leffaa, mutta mitä enemmän mietin asiaa jälkikäteen, sitä voimakkaammin tulin siihen tulokseen, ettei asia luultavasti häiritse minua toisella katselukerralla. Tavallaan elokuva myös toimii erinomaisena esittelynä vuoden 2017 parhaalle elokuvalle, joten mikäs siinä. Leffan lopetuskin häiritsi minua hieman, sillä se tuntui vain pohjustavan tulevia tapahtumia, mutta senkin kohdalla kävi niin, että tunteja elokuvan näkemisen jälkeen mietin vain, kuinka vaikuttavasti lopetus oli tehty. Kirjoitan arvostelua päivä sen jälkeen, kun näin Synkimmän hetken ja nyt mietin pelkästään, että olihan se upea filmi.




Leffan ohjauksesta vastaa Joe Wright, mikä aluksi hieman säikäytti minut. Wrightin edellinen ohjaustyö oli nimittäin surkea Pan (2015), joten pelkäsin, että hän epäonnistuisi tässäkin. Synkin hetki sai minut kuitenkin hämmästelemään, miten ihmeessä hän epäonnistui niin pahasti Panin kanssa ja sai minut kiinnostumaan hänen muista elokuvistaan, kuten Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice - 2005), Sovitus (Atonement - 2007) ja Hanna (2011). Wright on luonut erittäin toimivan tunnelman, ja Anthony McCarten on tehnyt loistotyötä käsikirjoituksen kanssa. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaalisuudessa pidin hienon lavastuksen ja puvustuksen lisäksi erittäin paljon siitä, miten kuvia on välillä rajattu eri tavoin. Parissakin kohtaa kuva on rajattu huoneen muotoiseksi, jolloin sitä ympäröi pimeys. Pidin myös todella paljon päivämääristä, jotka ilmestyivät isoina ruudulle aina välillä. Äänimaailma on erinomainen, minkä lisäksi Dario Marianellin säveltämät musiikit ovat yllättävän loistavat.

Yhteenveto: Synkin hetki on yllättävän upea elokuva, jossa Gary Oldman tekee aivan huikean roolityön Winston Churchillinä. Toivon todella, että Oldman nappaisi tämän elokuvan kautta vihdoin Oscar-palkinnon, sillä hän kyllä ansaitsee sen! Ilman häntä leffa ei varmasti toimisi yhtä hyvin, vaikka siitä löytyykin paljon hienoja asioita, jotka eivät liity häneen lainkaan. Filmin ajankuva on upeasti toteutettu aina lavastuksesta puvustukseen asti. Tekninen toteutus on muutenkin tyylikästä rajattujen kuvien ja isojen päivämäärien takia. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja historialliseksi draamaksi kyseessä on yllättävän viihdyttävä teos huumorinsa ja jännityksensä puolesta. Mahtipontisuutta löytyy, etenkin kun Churchill pitää puheita, mutta mukana on myös todella mainioita ja vangitsevia pienempiä hetkiä. Sodan tunne on vahvasti läsnä, vaikkei itse sotimista oikeastaan edes näytetä. Elokuvan loppukohtaus tuntuu hieman liikaa pohjustavan tulevia tapahtumia, mutta muuten ohjaaja Joe Wright on onnistunut loistokkaasti ja tehnyt yhden vuoden 2017 parhaista elokuvista! Suosittelenkin Synkintä hetkeä kaikille historiallisista draamoista pitäville. Mielestäni tätä pitäisi näyttää kouluissa historian tunneilla jo pelkästään Oldmanin suorituksen vuoksi. Vaikkei aihe itsessään kiinnostaisi kovin paljon, suosittelen katsomaan elokuvan Oldmanin takia, sillä parempaa roolityötä vuodelta 2017 saa kyllä hakea!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Darkest Hour, 2017, Working Title Films


maanantai 21. elokuuta 2017

Arvostelu: The Dark Knight Rises / Yön ritarin paluu (2012)

THE DARK KNIGHT RISES (2012)

YÖN RITARIN PALUU



Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Tom Hardy, Anne Hathaway, Gary Oldman, Joseph Gordon-Levitt, Marion Cotillard, Morgan Freeman, Michael Caine, Matthew Modine, Ben Mendelsohn, Burn Gorman ja Cillian Murphy
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma naamiosankari Batman, eli suomeksi Lepakkomies on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo esiintyi aluksi sarjakuvissa, mutta on siirtynyt sieltä mm. peleihin, animaatioihin ja tietty elokuviin. Ensimmäinen kunnon elokuva oli Adam Westin tähdittämä Batman: The Movie (1966) ja sen jälkeen hahmoa ovat esittäneet valkokankaalla myös Michael Keaton (Batman, 1989 ja Batman Returns (1992), Val Kilmer (Batman Forever, 1995) ja George Clooney (Batman & Robin, 1997). Jälkimmäinen elokuvista oli monin tavoin niin suuri pettymys, että sarja päätettiin aloittaa täysin alusta, jolloin Christopher Nolan alkoi työstämään hahmon syntytarinaa. Batman Begins ilmestyi vuonna 2005 ja se oli sekä suurmenestys, että monien rakastama teos. Sen jatko-osa The Dark Knight (2008) oli vielä isompi kassamagneetti, tienatessaan yli miljardin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu ja ylistetty teos. Paineet kolmannen osan onnistumiselle olivat siis suuret. Elokuvan suunnittelu alkoi jo loppuvuodesta 2008 ja kun Nolan oli saanut valmiiksi leffansa Inception (2010), tuotanto lähti kunnolla käyntiin ja kuvaukset alkoivat keväällä 2011. The Dark Knight Rises, eli suomalaisittain Yön ritarin paluu sai ensi-iltansa kesällä 2012. Filmin ensi-ilta Coloradon osavaltiossa Yhdysvalloissa herätti suuresti huomiota, sillä kesken näytöksen mies käveli elokuvasaliin ja alkoi ampua yleisöä. Tämän takia muutaman maan ensi-illat peruuntuivat ja Suomessa markkinointia vähennettiin. Silti filmi oli suuri menestys ja tienasi edeltäjänsä tavoin yli miljardin, nousten vuoden kolmanneksi menestyneimmäksi elokuvaksi. Leffa sai paljon ylistystä, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet yhtään. Minulle The Dark Knight Rises on ilmestymisvuotensa paras elokuva, sekä yksi parhaista teoksista, jotka olen nähnyt! Olin todella innoissani, sillä siihen minulla oli tarpeeksi ikää, joten pääsin katsomaan leffan teattereissa toisin kuin sen edeltäjät. Rakastuin filmiin ja olen katsonut sen useita kertoja uudestaan. Heinäkuun lopussa katsoin tyttöystäväni kanssa Nolanin Batman-trilogian yhden päivän sisään ja kirjoitin niistä arvostelut.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Batman Begins ja The Dark Knight!

Kahdeksan vuotta on kulunut ja Bruce Wayne on lopettanut Batmanin hommat. Erakoituneen Brucen täytyy kuitenkin palata takaisin viittasankariksi, kun julma Bane saapuu tuomaan tuhoa ja kuolemaa Gotham Cityyn.

Christian Bale nähdään kolmatta kertaa Bruce Waynen/Batmanin roolissa ja hän on edelleen yhtä mahtava kuin aiemminkin. Hahmon traagisuutta on jälleen kasvatettu, Brucen lukittauduttua kartanoonsa, jossa hän ei halua kuulla uutisia ulkomaailmasta, sillä hän ei voi enää olla Batman, Hän ei kuitenkaan keksi enää muuta elämää kuin hänen taistelunsa rikollisia vastaan. Kun Rachel kuoli, Bruce menetti kiinnostuksen elämiseen, jolloin hän vain haahuilee suuria käytäviään pitkin. Mutta kun kyseessä on Batman-elokuva, niin ei ole suuri yllätys, että kyllä hän jossain kohtaa pistää taas lepakkoasun ylleen ja lähtee suojelemaan Gothamia. Vaikka se onkin surullista, on myös hienoa nähdä, että yksinäiset vuodet ovat heikentäneet Brucea niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän ei todellakaan ole enää samassa kunnossa, eivätkä hänen taistelutaitonsa ole yhtä hyvät. Se lisää upeasti jännitettä toimintakohtauksiin, sillä katsojana janoaa tietoa siitä, miten ihmeessä Batman selviää eri tilanteista...
     ...varsinkin kun vastustajana on tällä kertaa Bane, jota Tom Hardy näyttelee uskomattoman hyvin. Koko leffan ajan Banella on naamio, joka peittää suurimman osan hänen kasvoistaan, jolloin Hardy joutuu tuomaan tunteensa esiin pelkillä silmillään ja hän tekee sen niin mielettömän hyvin, ettei kertaakaan jää epäselväksi, mitä Bane kokee sillä hetkellä. Siinä missä sarjan edellisen osan pahis Jokeri piinasi Batmania psykologilla tempuillaan ja pisti Gothamin kärsimään henkisesti, Bane on puhdasta raakaa voimaa, joka tuo mukanaan todellista tuhoa. Bane on säälimätön ja julma terroristi, joka ei pelkää tappaa ihmisiä välittömästi, ihan sama olivatko he vastustajia vai liittolaisia. Vaikka Bane nauttii väkivallasta, ei hän ole pelkkä aivoton tappokone, vaan hän osaa myös suunnitella asioita hienosti, mikä lisää hänen uhkaavuuttaan. Hahmo nimittäin on uhkaava, etenkin kun Hardy on treenannut itsensä niin valtavaksi, että voisi luulla Batmaninkin luikkivan nopeasti takaisin luolaansa pelkästä vilkaisusta. Hardy kykenee ihan pienillä ilmeillä ja eleillä luomaan täydellisen jännitteen, joka pitää katsojaa naulattuna paikoilleen. Aluksi Warner Bros. Pictures olisi halunnut leffan antagonistiksi Arvuuttajan, sillä hän muistutti heidän mielestään eniten Jokeria ja he ajattelivat sen lisäävän katsojia, mutta onneksi Nolan piti päätöksensä, sillä on täydellistä, etteivät tämän ja edellisen osan vastustajat ole samanlaiset.
     Toinen iso rosvohahmo leffassa on Anne Hathawayn esittämä Selina Kyle, eli Kissanainen. Toisin kuin Bane, Selina on oikeasti pelkkä rosvo, joka ryöstää joko huvin vuoksi tai jos joku palkkaa hänet siihen. Hahmo ei muutenkaan ole täysi pahis, vaikka onkin lain väärällä puolella ja leffan aikana sekä katsoja että Bruce alkavat huomata, että hänestä löytyy paljon samankaltaisuuksia Batmanin kanssa. Vaikkei Hathaway ole ihan paras valinta hahmoksi, löytyy hänestä kuitenkin tiettyä viekkautta, jonka rooli tarvitsee.
     Edellisistä osista tutut komisario Gordon (Gary Oldman), Batmanin vempaimet tekevä Lucius Fox (Morgan Freeman) ja Brucen hovimestari Alfred (Michael Caine) tekevät tietty paluun ja näyttelijät ovat rooleissaan yhtä erinomaisia kuin ennenkin. Komisario Gordoniin on lisätty pienesti koskettavuutta, mikä on hienoa, minkä lisäksi hän pääsee välillä olemaan sankari. Lucius on taas se hieman hauskempi tyyppi, mutta synkän leffan aikana ei paljoa löydy aiheita, joista vitsailla. Alfredin rooli taas ei ole kovin suuri, mutta häneenkin on saatu paljon koskettavuutta ja isäntänsä tapaan myös traagisuutta.
     Banen ja Selina Kylen lisäksi tärkeinä uusina hahmoina esitellään Joseph Gordon-Levittin esittämä nuori konstaapeli Blake ja Marion Cotillardin näyttelemä hyväntekijä Miranda Tate (molemmat näyttelijät esiintyivät Nolanin Inceptionissa). Konstaapeli Blake on yksi harvoista, jotka uskovat Batmanin olevan sankari, kun taas Miranda Tate yrittää osallistua Brucen luomaan energiahankkeeseen. Selinan tavoin konstaapeli Blakestakin löytyy asioita, jotka muistuttavat Brucea, mutta toisin kuin naamiota käyttävä Batman ja ryöstelijä Kissanainen, Blake toimii poliisina. Molemmat näyttelijöistä ovat erittäin mainioita rooleissaan, vaikkakin Miranda Tate tuntuu aluksi hieman ylimääräiseltä hahmolta.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Modine Batmania vihaavana poliisi Foleyna, Ben Mendelsohn ylimielisenä miljardööri Daggettina, Alon Abutbul ydinfyysikko Pavelina ja Burn Gorman herra Daggettin avustaja Stryverinä. Edellisen osan tapaan Cillian Murphy tekee tässäkin lyhyen roolisuorituksen tohtori Cranena, eli pahis Scarecrow'na.

Kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun Batman otti Harvey Dentin tapot vastuulleen ja katosi, Gotham Citystä on tullut paljon parempi paikka, jossa rikollisuutta ei enää esiinny. Uuden Dent-lain avulla vankilaan on passitettu satoja rikollisia. Kaupungissa vallitsee siis rauha... mikä ei tietenkään kestä kovin kauaa Banen takia, minkä lisäksi Bruce ei kykene löytämään sisäistä rauhaa, jos hän ei pääse taistelemaan demoneitaan vastaan joka yö. Vaikka Banen suunnitelmat ovatkin hirveät ja tuhoisat, on hänen saapumisensa aluksi kuin lottovoitto turhautuneelle Brucelle. Vasta pukiessaan tutun lepakkoasun päälleen hän kokee elävänsä. Hahmo nähdään kuitenkin yllättävän vähän Batmanina - suunnilleen alle puoli tuntia, mikä on erikoista, sillä elokuvan kokonaisuuspituus lähentelee jopa kolmea tuntia! Tässä ei ole kuitenkaan niin kyse siitä naamiosankarista, vaan miehestä sen takana. Näin on ollut aiemminkin, mutta nyt sitä oikein korostetaan. Siinä missä muissa supersankarileffoissa keskitytään enemmän toimintaan ja sankaritekoihin, The Dark Knight -trilogiassa on todellista draamaa, joka syntyy ihmisistä maskiensa takana. Näissä kolmessa leffassa on ollut täysin kyse Brucen matkasta: Batman Beginsissä hän muuttui sankariksi, The Dark Knightin lopussa hänet leimattiin roistoksi ja nyt hänen on aika muuttua todelliseksi legendaksi.

Legendaa todella tarvitaan, jotta Banen voisi pysäyttää. Heti elokuvan suuresta prologikohtauksesta lentokoneessa voi nähdä, kuinka armoton taistelija on kyseessä ja saman tien kiinnostuu, mitkä hänen aikomuksensa ovat. Mutta kun kyseessä ei ole tavallinen supersankaripätkä, ei Bane vain saavu tuhoamaan kaikkea armeijansa kanssa, vaan mukana on oikeaa terrorismin tuntua, mikä on saatu hienosti pelottavaksi ja aidon tuntuiseksi. On myös upeaa, että vaikka Bane tappaakin ihmisiä, esittelee hän itsensä Gothamin pelastajana, joka on tullut vapauttamaan kaupunkilaiset korruptoituneiden johtajien vallan alta. Karmivuutta lisätään jälleen sillä, että monet kaupunkilaiset innostuvat ajatuksesta ja näkevät Banen sankarina. Elokuvan aikana Bane ei näytä voimaansa vain taistelemalla, vaan hänestä löytyy suurin voima ja valta, kun hän pitää puheita Gothamille. Kaupungin valtaaminen on toteutettu todella vaikuttavasti ja on hirveää seurata vierestä, miten pitkään työstetty rauha viedään minuuteissa pois ihmisiltä. Tämä antaa katsojalle jälleen suuren syyn kannustaa Batmania voittoon.

The Dark Knight Rises on todella mahtipontinen lopetus trilogialle, mutta eeppisyys ei mene kertaakaan yli. Filmin suuruusluokkaa kasvatetaan täydellisesti koko elokuvan ajan. Ensimmäisen tunnin ajan leffassa on aika lailla samaa henkeä kuin edellisessäkin osassa, mutta Batmanin ja Banen ensimmäisen kaksintaistelun jälkeen tunnelmaa viedään vaarallisemmaksi ja pysäyttävämmäksi, kunnes teoksen loppuhuipennus on jo suuren sotaelokuvan tasolla. Usein jatko-osien "isompi on parempi" -ajattelutapa ei toimi, mutta tässä tapauksessa se on juuri oikein toteutettu, eikä katsojana haluaisi edes nähdä mitään pienempää. Näin Batman-saagan kuuluukin päättyä: lopulliseen taisteluun Gotham Cityn kohtalosta. Filmi on sekä mieltä että kehoa järisyttävä kokonaisuus, jonka aikana pääsee jännittämään usein, minkä lisäksi useat kohtaukset ovat niin loistavia, että jossain kohtaa huomaa jääneensä paikoilleen toljottamaan ruutua. Vaikka kyseessä on melkein kolmen tunnin elokuva, ei se koskaan pitkästytä tai puuduta, vaan päinvastoin se pistää katsojat haluamaan lisää. Kun elokuva on päättynyt ja teoksen logo ilmestyy ruutuun samalla tavalla kuin edeltäjissäkin, jää katsojalle äärimmäisen kiitollinen olo. Näin täydellisiä elokuvasarjoja - joista jokainen teos on oikeasti upean hieno - ei ole montaa olemassa. On myös jopa sanoinkuvaamattoman mahtavaa, että VIHDOIN jokin supersankarielokuvasarja on saatu päätökseen, sillä kaikki muut joko vain jatkuvat vuosia tai jäävät kesken.

Eeppisyys ei kuitenkaan yksinään riitä luomaan parhaat pisteet saavaa filmiä. Ennen kaikkea se vaatii oikeita ajatuksia ja oikeaa tunnelmaa. Ja tässähän kummatkin on toteutettu taidolla. Suurien taisteluiden välissä pääsee seuraamaan todella onnistunutta kissa-hiiri -leikkiä (vai pitäisikö sanoa "lepakko"), Brucen ja Selina Kylen törmätessä toisiinsa joko naamioissaan tai ilman niitä. Tämä luo uutta merkitystä sankaruudelle, kun kaksikko tajuaa, että vaikka he kulkevat täysin eri puolilla lakia, on heissä kuitenkin enemmän samaa toistensa kanssa kuin kenenkään muun. Sen lisäksi, että tällaista pientä romantiikkaa on mukana, on leffaan tuotu myös paljon surullisuutta. The Dark Knight Rises on selkeästi trilogian koskettavin osa ja on ihme ja kumma, jos lopussa ei kyynel meinaa edes vähän pyristellä valumaan poskea pitkin. Minä itken todella harvoin elokuvien aikana ja on pakko myöntää, että kerran tämä filmi sai minut liikuttumaan niin paljon, että itkin. Jopa karskeimmiltakin sarjan faneilta saattaa muutama bat-kyynel päästä vapaaksi. Onneksi mukana on myös se, josta leffan nimessäkin puhutaan, eli Brucen nousu ja paluu takaisin sankariksi. Elokuvan aikana saattaa iho mennä kananlihalle muutamaankin otteeseen, kun Batman nousee joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Monet eivät tunnu tajuavan, että teoksen osio, jossa täytyy kiivetä suuresta onkalosta pois, on enemmänkin vertauskuva sille, että Brucen täytyy löytää itsestään oikea voima ja tasapaino, jotta hän kykenee tekemään henkisen nousunsa. The Dark Knight Rises tarjoaa katsojalleen niin suuren tunneskaalan, että sitä on vaikea kutsua miksikään muuksi kuin mestariteokseksi.

Ohjaaja Christopher Nolan on tehnyt aivan huikeaa työtä trilogian parissa, eikä kukaan muu voisi saada aikaiseksi yhtä hienoa kokonaisuutta. Hän on jälleen saanut luotua erinomaisen tunnelman, joka kulkee läpi filmin, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa yhdessä hänen veljensä Jonathan Nolanin kanssa on upea. Pari repliikkiä leffassa häiritsevät minua, mutta ne menevät kuitenkin siinä mukana. Parasta on, miten leffassa on suuria ja tärkeitä viittauksia myös Batman Beginsiin, jolloin trilogia tuntuu vielä enemmän kokonaisuudelta. The Dark Knight Rises on kuvattu erittäin mainiosti ja leikattu mestarillisesti. Puvustus on taas kerran loistavaa - etenkin Banen naamio on tyylikkään näköinen. Lavastajat ja maskeeraajat ovat myös onnistuneet. Visuaaliset efektit ovat näyttävät. Batmanin uusi lentohärveli "Bat" on toteutettu uskomattoman hienosti sekä tietokoneella että (lähes) oikeana kulkuneuvona. Ääniefektit kuulostavat upeilta ja varsinkin Banen ääni on muokattu kuulostamaan täydelliseltä, vaikkakin siitä on välillä todella vaikeaa saada selvää. Tällä kertaa musiikeista vastaa vain Hans Zimmer, mutta hän on silti säveltänyt mahtavia melodioita, jotka säestävät tunnelmaa täydellisesti. Etenkin Banen teemamusiikki "Gotham's Reckoning" on juuri oikealla tavalla mahtipontinen.

Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hieno. The Dark Knightin tapaan myös tässä leffassa IMAX-kameroilla kuvatut kohtaukset näkyvät koko ruudulla, kun taas muuten ruudun ylä- ja alareunoissa on mustat palkit. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on lähes tunnin kestävä pätkä eri Batmobiileista, trailereita, kuvia, sekä kolmiosainen "Behind the Scenes: Ending the Knight", jonka jokainen osa sisältää pätkiä elokuvan teosta: "Production"-osassa käsitellään mm. prologia, taisteluita, Bat-alusta ja musiikkia, "Characters"-osassa esitellään Batman, Bane ja Catwoman, ja "Reflections"-osassa kerrotaan valaisusta isoissa lavasteissa ja leffasarjan päättymisestä. Katsottavaa on yhteensä noin kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: The Dark Knight Rises on eeppisen täydellinen lopetus yön ritarin tarulle. Leffa on täynnä erilaisia tunteita: se pistää jännittämään, iloitsemaan, liikuttumaan, huojentumaan, innostumaan ja pelkäämään. Tunnelmaa kasvatetaan mahtavasti läpi leffan, kunnes loppupää muuttuu eeppiseksi sotaelokuvaksi. Banen tuoma terrorismi kuvataan upeasti, varsinkin kun hän esittää olevansa Gothamin pelastaja, ei tuhoaja. Katsojana kannustaa Batmania tekemään nousunsa ja paluunsa, jotta hän voi päihittää tämän uuden pahan, joka on vaarallinen vastus monella tapaa. Tämän lisäksi on kiehtovaa seurata Batmanin ja Kissanaisen juttua, kun he tajuavat, etteivät olekaan kovin erilaisia, vaikka ovatkin eri puolilla lakia. Elokuva on täynnä huikeita kohtauksia ja se on niin uskomaton kokemus, että sen jälkeen haluaisi katsoa heti koko sarjan alusta. Mitään muuta supersankarielokuvasarjaa ei ole viety loppuun, eikä mitään tulla viemään loppuun näin täydellisesti. Leffa ei ole vain supersankarifilmi, vaan se on paljon enemmän. Batman ei ole enää pelkkä viittasankari, vaan hän on todellinen legenda. Elokuvan lopetus on hieno ja jos jossain kohtaa eivät kyyneleet edes vähän yritä puskea esille, niin jo on ihme. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin tulet pitämään myös The Dark Knight Risesistä. Batman-fanien on pakko nähdä tämä, minkä lisäksi myös muiden sarjakuvafilmatisointien ystävät voivat löytää tästä paljon riemua. Edeltäjien tapaan tämä ei ole lapsille suunnattu, sillä mukana on kohtauksia, joissa nähdään esimerkiksi hirtettyjä ihmisiä tai kun ihmiseltä murskataan kaula. Christopher Nolan on tehnyt niin hienon kokonaisuuden, etten ikinä voisi kiittää häntä tarpeeksi. Tämä ei ole ihan yhtä hyvä kuin The Dark Knight, mutta on se silti todella lähellä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
The Dark Knight Rises, 2012, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, DC Entertainment, Syncopy, DC Comics

torstai 15. joulukuuta 2016

Arvostelu: Rogue One: A Star Wars Story (2016)

ROGUE ONE: A STAR WARS STORY



Ohjaus: Gareth Edwards
Pääosissa: Felicity Jones, Diego Luna, Alan Tudyk, Donnie Yen, Wen Jiang, Riz Ahmed, Ben Mendelsohn, Mads Mikkelsen, Forest Whitaker, Genevieve O'Reilly, Jimmy Smits, ja James Earl Jones
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Ilta ennen elokuvan Rogue One: A Star Wars Story näkemistä (13.12.2016): En kykene jotenkin edes käsittämään, että näen huomenna uuden osan Star Wars -saagasta! Kun ilmoitettiin, että Episodien VII (Star Wars: The Force Awakens, 2015), VIII (Star Wars: The Last Jedi, 2017) ja IX (Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019) lisäksi Lucasfilm tekisi lisäosia, jotka avaisivat maailmaa vielä enemmän, olin hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tietysti minua kiehtoi nähdä lisää, mutta samalla nousi pelko, olisiko kyseessä pelkkää rahastusskeidaa? The Force Awakens oli kuitenkin todella onnistunut lisäys saagaan, joten aloin huojentuneesti uskoa Star Warsin olevan hyvissä käsissä. Silti mitä enemmän ensimmäisestä lisäosaelokuvasta Rogue One: A Star Wars Story sai tietää, sitä enemmän mietitytti, mitä jos juttu ei toimisikaan? Tavallaan on hölmöä, että tekijät kertovat tarinan Kuolemantähden piirustusten varastamisesta, sillä kaikki Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) nähneet tietävät, miten siinä käy. Toivonkin siis, että elokuvasta löytyy paljon muita koukkuja, joiden takia se olisi erinomainen lisäys saagaan. Jotkut kriitikot ovat kehuneet elokuvaa jo, mutta silti minulla on pieni pelko lopputuloksesta. Onhan se tietenkin normaalia jännittää näkevänsä jotain, mitä on odottanut kauan. Jännitystä lisää myös, että elokuvasta kuvattiin suuri osa uudestaan, kun studio ei ollut tyytyväinen ohjaajan teokseen. Noh, huomennahan se selviää. Kaikkein eniten haluan nähdä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla ja toivon, että elokuvassa kuultaisiin hahmon tunnusmusiikki, eli "The Imperial March". Hieman myös mietityttää, kuinka elokuva alkaa, sillä tekijöiden mukaan Rogue Onessa ei nähtäisi ollenkaan tuttuja alkutekstejä...

Rogue One -ryhmä ottaa tehtäväkseen varastaa Imperiumin uuden Kuolemantähti-aseen piirustukset.

Pääosassa elokuvassa nähdään Felicity Jones, joka esittää Jyn Ersoa. Jones osaa välillä olla hyvä ja välillä heikompi rooleissaan ja tässä hän vetää ihan hyvän roolisuorituksen. Välillä Jones näyttää olevansa toimiva tähti, mutta välillä hän vaikuttaa aika tunteettomalta, eikä hän kykene useaan otteeseen välittämään tunteitaan kasvoillaan ja eleillään. Jyn Erso ei oikeastaan halua olla sankari ja hänelle tuntuu olevan se ja sama, onko Imperiumi vallassa, kunhan hän itse pysyy hengissä.




Diego Luna näyttelee kapteeni Cassian Andoria, joka vaikuttaa välillä tämän elokuvan Han Sololta, onnistumatta siinä. Cassian seuraa Kapinaliittoa sokeasti, vaikka Liitto antaisi minkä tahansa tehtävän. Luna on roolissaan Jonesin tavoin ihan hyvä ja häneltäkin löytyy heikompia hetkiä.
     Kapteeni Andorin mukana liikkuu droidi K-2SO, jota esittää Alan Tudyk. Droidista on yritetty tehdä elokuvan kevennyshahmo, mutta se ei täysin onnistu siinä. Muutama hauska juttu hahmolta löytyy, mutta ei kovin montaa. Onneksi K-2SO ei kuitenkaan ole Jar Jar Binksin kaltainen lasten naurattamisyritys, vaan hahmo on lähinnä sarkastinen ja välinpitämätön.
     Donnie Yen näyttelee Chirrut Îmwea, sokeaa miestä, joka tuntee Voiman... ja hokee sitä useaan otteeseen elokuvan aikana. Îmwella on aseenaan pitkä keppi, jolla hän hakkaa Imperiumin sotilailta (stormtroopereilta) tajut kankaalle. Yen vetää roolinsa mainiosti ja Îmwe saattaa olla lempihahmoni Rogue One -ryhmästä.
     Îmwen seurassa on Wen Jiangin esittämä Baze Malbus. Bazesta saa välillä käsityksen, että kyseessä olisi kovan luokan sotilas, mutta välillä hahmo vain tuntuu roikkuvan mukana. Jiang yrittää kyllä roolissaan, mutta tarina ei oikein anna irti enempää. Loppupuolella Baze onneksi saa hetken aikaa "loistaa"
     Viimeisenä Rogue One -ryhmässä on Imperiumista kapinalliseksi loikannut lentäjä Bodhi Rook, jota esittää Riz Ahmed. Bodhi tuntuu useaan otteeseen enemmänkin porukan nörtiltä, joka tietää paljon, muttei koskaan osallistu taisteluun, mikä oli harmi, sillä olisin halunnut nähdä kovemman luokan pilotin. Ahmed on Jiangin tapaan ihan hyvä, mutta tarina ei tarjoa hahmosta kovin paljoa.
     Elokuvan pääpahis on Imperiumin johtaja Krennic, jona nähdään Ben Mendelsohn. Heti alussa käy selväksi, että kyseessä ei ole kovin miellyttävä hahmo ja johtaja Krennic onkin aika häijy kaveri. Mielenkiintoisinta hahmossa on, että hän ei tunnu olevan täysin Imperiumin korkeimpien henkilöiden suosiossa ja yrittääkin todistaa itsensä omistamallaan Kuolemantähdellä. Mendelsohn on oivallinen roolissaan.




Elokuvassa nähdään kaksi konkarinäyttelijää, jotka ovat Mads Mikkelsen ja Forest Whitaker. Mikkelsen näyttelee Jynin isää, Galen Ersoa, joka suunnitteli Kuolemantähden ja Whitaker esittää äärikapinallista Saw Gerreraa. Mikkelsen on roolissaan hyvä, mutta Whitaker vetää aika tyhmän suorituksen suruttelevana Sawina. Pettymyksenä näyttelijöiden faneille on, että kumpikin esiintyy elokuvassa todella vähän aikaa.
     Elokuvassa nähdään myös tuttuja hahmoja, kuten Genevieve O'Reillyn esittämä Mon Mothma (joka on saatu näyttämään samalta kuin alkuperäisessä trilogiassa), Jimmy Smitsin näyttelemä Bail Organa (esitti hahmoa myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessäStar Wars: Episode II - Attack of the Clones, 2002 ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin kostossaStar Wars: Episode III - Revenge of the Sith, 2005), sekä tietokoneanimoitu Grand Moff Tarkin ja James Earl Jonesin ääninäyttelemä Darth Vader. Aivan varmasti suuri osa faneista odottaa eniten näkevänsä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla, eivätkä he tule pettymään kohtiin, joissa hahmo esiintyy, mutta niitä on valitettavasti vain muutama. Koska Tarkinia näyttelevä Peter Cushing on menehtynyt, ei hänellä ole näyttelijää elokuvassa, vaan hänet on tosiaan animoitu ja sen kyllä huomaa. Niinkin suuren luokan elokuvaksi kuin Star Wars, on todella outoa, ettei kokonaan tietokoneanimoitu ihmishahmo voi näyttää hyvältä. Noh, on hänet tehty paremmin kuin nuorennettu Jeff Bridges elokuvassa Tron: Legacy (2010), mutta kyseessä on kuitenkin nykivän ja epäluonnollisen näköinen tekele. Mukana on myös muitakin tuttuja hahmoja, mutten paljasta heidän nimiään...

Jo kuukausia sitten ilmoitettiin, ettei Rogue One: A Star Wars Story tule sisältämään tuttuja alkutekstejä. "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." -teksti vilahtaa kyllä sinisenä ruudulla, mutta sen jälkeen tarina lähtee suoraan liikkeelle. Imperiumi sieppaa Galen Erson, kun Jyn on vasta lapsi. Aikuisena Jyn päätyy Kapinaliiton mukaan, joka on saanut kuulla, että Imperiumi kehittää uutta superasetta. Jyn lähtee kapteeni Andorin ja K-2SO:n kanssa tutkimaan asiaa.




Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni kuvaamaan elokuvaa, on "pettymys". Star Wars: The Force Awakens on mielestäni erinomainen elokuva ja huikea jatkumo saagalle, joten sen rinnalla tason notkahdus on erittäin selkeä. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva. Kun odottaa todella hyvää elokuvaa, niin pelkkä "hyvä" tuntuu pettymykseltä. Rogue One: A Star Wars Story on juurikin sitä: hyvä elokuva, muttei mitään ihmeellistä. Paikoitellen tarina menee hieman kiirehtivästi eteenpäin, mutta muutamassa kohtaa se kulkee liian hitaasti. Ei silti pelkoa, loistavia kohtia elokuvasta löytyy myös. Ongelmana on, että jos on nähnyt muut Star Warsit, niin tietää kuinka tässä tulee lopulta käymään. Tietenkään ei voi tietää, miten hahmoille käy, sillä heitä ei ole nähnyt missään aiemmin. Siten elokuva voisi kantaa loistavasti, mutta valitettavasti hahmot eivät toimi kovin erikoisesti. Siinä missä alkuperäisen trilogian jälkeen muistaa Luken, Leian, Hanin, Chewbaccan ja muut, ja toisen trilogian jälkeen muistaa Anakinin, Obi-Wanin ja Padmén, ja The Force Awakensin jälkeen muistaa Reyn, Finnin, Poen ja BB-8:n, niin tämän elokuvan jälkeen hahmot eivät vain jää mieleen. Se ei pelkästään johdu siitä, että hahmojen nimet ovat jokseenkin kummalliset ja vaikeat muistaa, vaan lähinnä koska hahmot itsessään eivät ole kovin kummoisia. Pakko silti myöntää, että vaikka tietää, miten lopulta tulee käymään, niin onhan se kiinnostavaa tietää, miten lopputulokseen on päädytty. Elokuvan lopetus saattaa olla elokuvan parasta antia, sillä se on saatu todella upeasti yhdistettyä Episodi IV - Uuden toivon alkuun.

Yksi asia, jota odotin paljon näkeväni elokuvassa, oli taistelukohtaukset. Trailerit vaikuttivat siltä, että Rogue One: A Star Wars Storysta on pyritty luomaan kunnon sotaelokuva, joka olisi silti osa Tähtien sota -saagaa. Itseäni kiehtoi erittäin paljon nähdä sotakohtaukset, etenkin maassa käytävät, mutta valitettavasti ne eivät olekaan niin synkkiä ja eeppisiä kuin toivoin. Elokuvassa nähdään kyllä toimivia taistelukohtauksia, mutta niistä puuttuu se jokin, jota toivoin näkeväni. Se johtuu luultavimmin siitä, että elokuvaa kuvattiin paljon uudestaan, kun yhtiön mielestä kyseessä oli liian synkkä elokuva. Jos ohjaajan visio olisi päässyt täysin oikeuksiinsa, ehkä sotakohtaukset olisivat olleet vaikuttavampia. Avaruudessa käytävä jättitaistelu on kyllä hienosti toteutettu. Jännittäviä osuuksia leffasta löytyy myös, etenkin loppupuolella. Huumoria on hieman mukana, muttei kovin paljoa. Se on tietty ymmärrettävää, sillä en usko monia erityisemmin naurattavan, kun he elävät Imperiumin vallan alla.




Loppujen lopuksi ehdottomasti paras asia elokuvassa on nähdä tuttujen juttujen paluu ruudulle. Jo pelkästään stormtrooperit valkoisissa haarniskoissaan on hieno näky, puhumattakaan Imperiumin aluksista ja Kapinaliiton tutuista hävittäjistä. Niin ja kyllähän se Kuolemantähti siellä pyörii. Uusia asioita on tietenkin mukana. Esimerkiksi johtaja Krennicilla on turvanaan mustapukuisia Death Troopereita, jotka tuntuvat paremmilta sotilailta kuin Imperiumin perussoltut. Uusia planeettoja ja kuita elokuvassa nähdään erittäin paljon. Mukana on mm. hiekkaplaneetta Jedha, kauppa-asema Kafrenen rengas, myrskyinen Eadu ja Imperiumin johtama Scarif. Kapinaliiton päämajana nähdään tuttu Yavin 4.

Elokuvan on ohjannut Gareth Edwards, joka on tätä ennen ohjannut elokuvat Monsters (2010) ja Godzilla (2014). Edwardsilla on selvästi ollut visio rajummasta Tähtien sodasta, mutta jostain syystä se ei ole päässyt läpi ja vaikka mukana on rankempia kohtia, niin kokonaisuus ei ole erityisen rankka. Käsikirjoituksesta vastaavat Chris Weitz ja Tony Gilroy, joista kumpikaan ei ole aiemmin työskennellyt Star Warsin parissa. Gilroy on tunnettu neljän ensimmäisen Medusa-leffan (Bourne - 2002-2012) käsikirjoittajana. Rogue One: A Star Wars Story on ihan hyvin kuvattu elokuva, vaikka kamera heiluukin välillä hieman liikaa. Leikkaus on toimivaa. Jos huonosti animoitua Grand Moff Tarkinia ei laske mukaan, visuaaliset tehosteet ovat erittäin näyttävät ja etenkin avaruustaistelu on todellista silmäkarkkia. Äänitehosteet ovat loistavasti toteutettuja ja paljon tuttuja Tähtien sota -ääniä on käytetty. Legendaarisen John Williamsin sijaan musiikista vastaa Michael Giacchino, joka ei ole ihan onnistunut työssään. Useassa kohtaa musiikit toimivat, mutta välillä Giacchino tuntuu yrittävän liian paljon ollakseen erilainen kuin Williams, yrittäen silti luoda Tähtien sota -musiikkia. Tuttuja sävellyksiä on onneksi myös mukana. Kaikkein hirvein on tunnusmusiikki, joka soi Rogue One -tekstin ilmestyessä ruutuun. Se oli säälittävä yritys olla... noh, oikeastaan yhtään mitään.




Yhteenveto: Rogue One: A Star Wars Story on hyvä elokuva, mutta siihen se jääkin. Mitään ihmeellistä ei ole tarjolla ja upean Star Wars: The Force Awakensin jälkeen elokuva tuntuu pettymykseltä. Parasta antia elokuvassa on tuttujen juttujen näkeminen jälleen ja kuinka loppuratkaisu sitoutuu yhteen Tähtien sota: Episodi IV - Uuteen toivoon. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta hahmot eivät ole mieleenpainuvia. Animoitu Grand Moff Tarkin on aivan hirveä, mutta Darth Vader on todella siisti - sen vähäisen ajan, mitä hän elokuvassa esiintyy. Toivoisin, että Gareth Edwardsin rankempi visio olisi mennyt läpi, jolloin toimintakohtaukset olisivat enemmän sotahenkisiä, mitä trailerit lupailivat. Tyylikkäitä taisteluita ja jännittävää meininkiä on onneksi silti mukana. Elokuvassa on joitain vitsejä, mutta kovin paljoa ei saa nauraa. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa todella näyttävän näköinen. Musiikki on paikoitellen toimivaa ja paikoitellen vähän siihen suuntaan. Elokuvan tunnusmusiikki on hirveä. Jos olet Tähtien sota -fani, niin pakkohan tämä on katsoa. Jos saaga ei ole entuudestaan tuttu, niin jätä väliin ja katso muut saagan osat ensin. Vaikka lopetus onkin mielestäni hieno, niin ilman laajempaa tietämystä se olisi erittäin tönkkö. Suoraan sanottuna elokuva loppuu kuin seinään. Rogue One: A Star Wars Storyssa on heikkoja, ihan kivoja, hyviä ja loistavia juttuja, jolloin keskiarviona lopputulos on hyvä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.com
Rogue One: A Star Wars Story, 2016, Lucasfilm, Walt Disney Studios Motion Pictures, Black Hangar Studios, Allison Shearmur Productions