Arvostelu: The Creator (2023)

THE CREATOR

Ohjaus: Gareth Edwards

Pääosissa: John David Washington, Madeleine Yuna Voyles, Allison Janney, Gemma Chan, Ken Watanabe, Robbie Tann, Sturgill Simpson, Ralph Ineson, Marc Menchaca, Veronica Ngo ja Amar Chadha-Patel

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Creator on Godzillan (2014) ja Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) ohjaajan, Gareth Edwardsin uusi scifielokuva. Leffan teko käynnistyi vuonna 2019, kun New Regency -yhtiö pestasi Edwardsin kirjoittamaan ja ohjaamaan täysin uuden scifiteoksen, joka kulki aluksi työnimellä "True Love". Kuvaukset käynnistyivät Thaimaassa tammikuussa 2022 ja tekijöiden täytyi olla luovia tekoprosessin aikana, saadakseen aikaan näyttävän scifieepoksen vain hieman yli 80 miljoonan dollarin budjetilla. Kamera ostettiin kaupasta, luonnonvaloa käytettiin mahdollisimman paljon ja futuristiset maisemat lisättiin mukaan vasta jälkikäteen tietokoneella, oikeissa maisemissa kuvattujen kohtausten päälle. Nyt The Creator saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa innoissani. Jatko-osien, esiosien, lisäosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden vallattua Hollywoodin, koin äärimmäisen virkistäväksi, että tulossa olisi edes yksi alkuperäisideaan perustuva scifielokuva. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Creatorin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. Pääsin myös osallistumaan Disneyn järjestämään lehdistötilaisuuteen, jossa haastateltavana oli ohjaaja Edwards. Siitä voit lukea lisää tästä.

Vuonna 2070 ihmiskunta on sodassa tekoälyä vastaan. Kersantti Joshua Taylor saa tehtäväkseen matkata Uuteen Aasiaan ja etsiä sieltä tekoälyn kehittelemän uuden ylivertaisen aseen. Joshuan löydös saa miehen kuitenkin kyseenalaistamaan kaiken, mitä hän on sodasta ajatellut.

Muutaman vuoden takaisesta toisesta scifitoimintaelokuvasta, Tenetistä (2020) tuttu John David Washington nähdään myös The Creatorin pääroolissa, Yhdysvaltojen kersanttina, Joshua Taylorina. Joshuaa vaivaavat menneisyyden traumat, hänen vaimonsa Mayan (Gemma Chan) kuoltua, jotka ovat jo valmiiksi asettaneet hänet väliinputoajaksi ihmisten ja tekoälyn luomien robottien, simulanttien välisessä taistelussa. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua uuteen tehtävään, mikä mullistaa aivan kaiken. Washington osoittaa jälleen taitonsa ison luokan leffan keulakuvana. Hänestä löytyy uskottavuutta toimintakohtauksiin, mutta hän osaa myös tuoda sydäntä hahmoonsa ja kaivaa tästä esille useampia puolia. Nämä puolet nousevat pintaan erityisesti, kun Joshua löytää tekoälyn huippuaseeksi puhutun luomuksen, robottitytön Alfa-O:n, jota esittää ensikertalainen Madeleine Yuna Voyles. Tulokas pärjää mainiosti Washingtonin rinnalla ja yhdessä he muodostavat toimivan kaksikon, jonka matkaa sodan täyttämässä futuristisessa maailmassa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Allison Janney ja Ralph Ineson Joshuan tehtävälleen lähettävinä eversti Howellina ja kenraali Andrewsina, Marc Menchaca Howellia seuraavana McBridenä, Ken Watanabe simulanttijoukkoa johtavana Harunina, sekä Amar Chadha-Patel simulanttipoliiseina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Watanabe simulanttikomentajana.

Hollywoodin laiskistuttua pelkkien jatko-, esi- ja lisäosien, sekä uudelleenfilmatisointien ja vanhojen leffasarjojen uudelleenkäynnistysten tulvaan, uudet ideat ovat tuntuneet olevan täysin lopussa. Siksi onkin äärimmäisen piristävää katsoa jotain The Creatorin kaltaista, joka valaa toivoa, ettei Yhdysvaltojen leffatehdas olisikaan täysin menetetty tapaus. Toki The Creatorista löytyy tuttuja juttuja monista aiemmista produktioista ja jo trailereita katsoessa kertomus erityistä ja jahdattua lasta jonkinlaisessa futuristisessa ympäristössä kuljettavasta miehestä toi herkästi mieleen esimerkiksi videopeliin perustuvan The Last of Us -sarjan (2023-), sekä huippusuositun Star Wars -sarja The Mandalorianin (2019-). Tunnistettavat piirteet ovat välttämätön paha Hollywoodissa, missä uudet ideat otetaan vastaan vain, jos niitä voi verrata aiempiin rahasampoihin, mutta niidenkin kanssa The Creator seisoo tukevasti omilla jaloillaan. On myös ilo katsoa ison luokan tehoste-elokuvaa, joka keskittyy kertomaan tarinaansa ja kehittämään hahmojaan, sen sijaan, että se yrittäisi pohjustaa mahdollisia jatko-osia tai kokonaista elokuvauniversumia.

Tämä vähän päälle parituntinen scifitoimintaeepos vie täysin mennessään kaikki lajityypin ystävät. Sen futuristinen maailma on kiehtovasti luotu, sekä hurjan ajankohtainen. Vaikka ihmiskuntaa vastaan sotivia tekoälyrobotteja on nähty elokuvissa usein, muistettavimmin Terminator-elokuvissa (1984-2019), aihe ei ole koskaan ollut yhtä ajankohtainen kuin nyt. Aihe on ajankohtainen myös Hollywoodissa, jossa käsikirjoittajat ja näyttelijät lakkoilevat osittain juurikin tekoälyn takia, jonka pelätään korvaavan kirjoittajat ja näyttelijät. The Creatorissakin suuret kyltit mainostavat, että voit käydä skannaamassa ulkonäkösi, jota käytettäisiin simulanttien valmistukseen.

Vahvan kertomuksensa ja ajankohtaisten aihepiiriensä ohessa The Creator on myös todella tehokas viihdepaketti. Tylsää hetkeä ei sekaan mahdu, vaan kaiken aikaa menoaan kasvatteleva tieteisseikkailu pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva on rytmitetty onnistuneesti sisältämään tasaisin väliajoin hahmoja ja heidän välejään syventäviä hetkiä, sekä komeita toimintakohtauksia. Etenkin ennen loppuhuipennusta nähtävä taistelu on todella jännittävää seurattavaa, että myös visuaalisesti erittäin näyttävää katsottavaa. Jos tällaista voi saada aikaiseksi vain hieman päälle 80 miljoonalla dollarilla, niin millä ilveellä muut Hollywoodin tehosteleffat voivat perustella 200-300 miljoonan dollarin megabudjettinsa? The Creator nimittäin näyttää paljon paremmalta kuin suuri osa tämän vuoden muista tehoste-elokuvista. Kenties merkittävä tekijä onkin, että leffaa on tehty tarina ja hahmot, eikä tehosteet edellä. Kun sekaan vielä ripotellaan onnistuneen liikuttavia hetkiä, hieman hyvää huumoria, sekä traagista rakkaustarinaa, on kyseessä yksi vuoden sykähdyttävimmistä elokuvaelämyksistä, jota vaivaavat hieman vain juonenkäänteiden ennalta-arvattavuudet.

Gareth Edwards ei ole aiemmin pahemmin säväyttänyt minua elokuvantekijänä. Hänen esikoisleffansa Monsters (2010) jätti minut kylmäksi, Godzilla oli turhauttava kaikessa godzillattomuudessaan ja Rogue One jäi tunnetusti tuotanto-ongelmien kouriin, eikä Tony Gilroyn finaaliin saattelemasta lopputuloksesta voi oikeastaan edes puhua Edwardsin elokuvana. The Creatorilla Edwards pääsi vihdoin tekemään minuun vaikutuksen. Hänen ohjauksensa on vahvaa, mutta myös hänen, yhdessä Chris Weitzin kanssa rustattu käsikirjoituksensa on mainio. Lisäksi häneltä löytyy silmää tyylikkäille visuaalisuuksille. The Creator on komeasti kuvattu. Eri Aasian maiden kauniit maisemat pääsevät oikeuksiinsa ja jälkikäteen päälle lisätyt futuristiset maisemat luovat jylhän, joskin hieman karmivankin kuvauksen mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ja asut ovat hienot ja kuten jo tulikin sanottua, tietokonetehosteet ovat vaikuttavat, oli kyse sitten simulanttien konemaisista takaraivoista tai taivaalla kulkevasta Nomad-aluksesta ja sen aiheuttamasta tuhosta. Äänitehosteet vahvistavat menoa ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit sopivat tietty kuin nenä päähän tällaiseen ison luokan scififilmiin.

Yhteenveto: The Creator on mahtava scifitoimintaeepos, joka valaa toivoa, että laiskaksi muuttunut Hollywoodkin saattaa vielä tulevaisuudessa tarjota jotain vaikuttavaa. Vaikka elokuvan tarinassa on tuttuja juttuja ja tietyt käänteet ovat helposti arvattavissa ennakkoon, tarina vie väkevästi mukanaan. Tulevaisuuden kuva on huolellisesti ja kiehtovasti rakennettu, ja tähän ihmiskunnan ja tekoälyn väliseen konfliktiin uppoutuu täysillä. Elokuva rakentaa onnistuneesti hahmojaan ja maailmaansa, ripotellen sekaan toinen toistaan komeampia ja jännittävämpiä toimintakohtauksia. Leffasta löytyy myös hieman hyvää huumoria, sekä loppua kohti myös tunteikkuutta. Visuaaliselta ilmeeltään The Creator on todella säväyttävä, oli kyse sitten jylhiä maisemia ihailevasta kuvauksesta tai erinomaisista erikoistehosteita. On käsittämätöntä, että elokuva näyttää näin paljon paremmalta kuin monet muut Hollywoodin megatuotannoista, vaikka sen budjetti on huomattavasti pienempi kuin niiden. Näyttelijäkaarti vakuuttaa ja Gareth Edwards tekee hyvää työtä niin ohjaajana kuin kirjoittajana. The Creator kuuluu jokaisen scifitoimintaa fanittavien pakkokatselulistalle. Jos elokuva kiinnostaa edes vähän, suosittelen käymään katsomassa sen elokuvateatterissa, näyttääksesi Hollywoodille, että yleisöllä on vielä kysyntää uusille tarinoille vanhojen tuttujen franchise-teosten lomassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Creator, 2023, 20th Century Studios, New Regency Productions, Entertainment One

Arvostelu: Don't Worry Darling (2022)

DON'T WORRY DARLING

Ohjaus: Olivia Wilde

Pääosissa: Florence Pugh, Harry Styles, Olivia Wilde, Chris Pine, Gemma Chan, KiKi Layne, Nick Kroll, Kate Berlant, Asif Ali, Sydney Chandler, Douglas Smith ja Timothy Simons

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Don't Worry Darling on Florence Pugh'n ja Harry Stylesin tähdittämä mysteerielokuva. Leffa lähti liikkeelle Carey Van Dyken, Shane Van Dyken ja Katie Silbermanin ideasta, jota he yrittivät kaupitella elokuvantekijöille ja studioille. Olivia Wilde kiinnostui tekstistä ja suostui ohjaamaan siitä elokuvan. Kun Wilden esikoisohjaus Booksmart (2019) keräsi paljon kehuja, studiot ryhtyivät kilpailemaan siitä, kuka saisi Wilden seuraavan elokuvan itselleen. New Line Cinema nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020. Elokuvan tuotanto ei kuitenkaan ollut helppo. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään koronavirustartunnan takia, näyttelijä Shia LaBeoufin sanottiin saaneen potkut filmistä, mutta myöhemmin hän paljasti todisteiden kera, että hän lähti itse projektista ja että häntä aneltiin jäämään mukaan, ja ohjaaja Wilde otti useasti yhteen päätähti Pugh'n kanssa, minkä takia Pugh ei halunnut olla paljoa mukana leffan pressikiertueella. Lisäksi elokuvan maailmanensi-illassa Venetsian elokuvajuhlilla kohuttiin, että Styles olisi sylkenyt näyttelijä Chris Pinen päälle, mutta näyttelijät kielsivät huhun. Nyt Don't Worry Darling saa ensi-iltansa Suomessa ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen ohjaajan, näyttelijäkaartin ja ympärillä liikkuvien kohujen takia, tietämättä yhtään mitään itse tarinasta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Don't Worry Darlingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Alice ja Jack Chambers asuvat onnellisesti idyllisessä pikkukaupungissa 1950-luvulla. Päivät Alice viettää kotona, pohtien, mitä Jack oikein tekee töissään, mysteerisessä Victory-operaatiossa?

Päärooleissa Alice ja Jack Chambersina nähdään viime vuosina kovassa nosteessa ollut Florence Pugh ja entinen One Direction -tähti Harry Styles, joka korvasi projektista poistuneen Shia LaBeoufin ja joka päätyi seurustelemaan ohjaaja Wilden kanssa kuvausten aikana. Pugh on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen, osoittaen jälleen olevansa yksi tämän hetken parhaista nuorista näyttelijöistä. Hän tekee hyvää työtä esittäessään 1950-luvun rikasta kotirouvaa, joka käyttää aikansa siivoilleen ja kokaten, hänen miehensä ollessa töissä. Pugh myös tulkitsee onnistuneesti hahmonsa voimistuvia tunnetiloja, kun hän alkaa epäillä, että hänen miehensä työt liittyvät johonkin todella hämärään. Styles on kelpo valinta Jack-mieheksi, päästen parissa kohtaa näyttämään muutakin kuin hurmuripuoltaan. Pugh'n ja Stylesin kemiat osuvat hyvin yhteen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Wilde Chambersien naapurina ja Alicen läheisimpänä ystävänä Bunnynä ja Nick Kroll tämän miehenä, Jackin parhaana kaverina Billinä, Kate Berlant juoruilevana Peginä, KiKi Layne kummallisena Margaretina, sekä Chris Pine kaupunkia pyörittävänä, salaperäisenä Frankina ja Gemma Chan tämän Shelley-vaimona. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti - varsinkin Pine, josta löytyy sopivasti karismaa ja epäilyttävyyttä ison bisneksen johtajaksi.

Kaikenlaisten kohujen keskellä Don't Worry Darlingista kuoriutuu ihan menevä jännäri, joka ei kuitenkaan tunnu yltävän potentiaaliinsa. Siitä löytyy kehuttavaa Pugh'n näyttelijäsuorituksesta lähtien, mutta myös harmillista moitittavaa. Itse tuotannolliset vaikeudet ja ihmisten väliset konfliktit eivät onneksi näy lopputuloksessa, ja jos ei ole seurannut mediasta kohuja, ei välttämättä edes uskoisi, kuinka vaikeaa filmin tekoprosessi oli. Elokuvan ongelmat löytyvät lähinnä Van Dyken sisarusten ja Silbermanin tarinan pohjalta työstetystä käsikirjoituksesta, jossa lainaillaan liikaa huomattavasti paremmista elokuvista. En voi kertoa, mistä kaikista filmeistä on otettu inspiraatiota, sillä se olisi jo suuri spoileri. Sen verran uskallan sanoa, että alkupään balettikohtauksista tulee herkästi mieleen esimerkiksi Black Swan (2010) ja Suspiria-uudelleenfilmatisointi (2018). Lisäksi vaikka teksti sisältää onnistuneita kauhukuvioita monien miesten tarpeesta kontrolloida naisiaan, tietyt motiivit kaiken taustalla jäävät liian pimentoon.

Elokuva lähtee vahvasti liikkeelle, eikä kestä montaakaan minuuttia, kun katsojalla on jo vahva tunne, että tässä pikkukaupungissa on jotain vialla. Kaikki on liian hyvää ja ihanaa ollakseen totta. On mielenkiintoista ryhtyä selvittämään Alicen kanssa, mistä kaikessa onkaan kyse. Elokuva ei ole käänteinen ja yllätyksineen ihan niin ovela kuin se luulee, sillä varastaessaan liikaa muilta, nämä käänteet ja yllätykset tuntuvat turhankin ennalta-arvattavilta ja yllätyksettömiltä. Vaikka tutkimusprosessi onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva nostattaa jännitettä paikoin varsin tehokkaasti, puolivälin paikkeilla leffa tuntuu hieman junnaavan paikoillaan. Loppupää kiristää taas tahtia, mutta siinä kohtaa lainailut muualta ovat liian selviä ja jopa mielikuvituksettoman tylsiä.

Olivia Wilde tekee parhaansa ailahtelevan käsikirjoituksen kanssa. Ohjaus on pätevää ja vaikkei elokuva yllä Booksmartin loistokkuuteen, Wilde näyttää, ettei hän ollut kameran takana pelkkä yhden filmin ihme. Wilde rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, joskin välillä hänen kannattaisi luottaa hiljaisuuteen tehokeinona turhankin mahtipontiseksi paisuvan musiikin sijaan. John Powellin sävellykset toimivat pääasiassa mainiosti, mutta välillä hän voisi hillitä hieman. Don't Worry Darling on kuvattu erittäin tyylikkäästi. Kuvauksessa on usein näyttävää symmetriaa, esimerkiksi heti alussa, kun miehet lähtevät aamulla samanaikaisesti töihin, vaimojen jäädessä talojensa etupihoille vilkuttelemaan. Lavasteet ja asut ovat hienot, ja niillä herätetään 1950-luku upeasti takaisin henkiin.

Yhteenveto: Don't Worry Darling on harmillisen epätasainen trilleri, joka käynnistyy todella vahvasti, mutta menettää hiljalleen tehoaan. Vaikka mysteerin selvittäminen onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva onnistuu välillä olemaan jännittävä, puolenvälin paikkeilla homma alkaa hieman junnata paikoillaan. Toisen puoliskon käänteet eivät ole niin yllättäviä kuin tekijät ovat varmasti toivoneet, etenkin kun ne rakentuvat liikaa lainailuihin muista, huomattavasti paremmista filmeistä. Lopulta leffa tuntuu aika mielikuvituksettomalta ideoidensa kanssa. Florence Pugh on erinomainen pääroolissa ja vain vahvistaa asemaansa tämän hetken parhaimpien näyttelijöiden joukossa. Harry Styles on kelvollinen hänen miehensä osassa ja Chris Pine sopii hyvin rooliinsa epäilyttävänä kaupunginjohtajana. Olivia Wilden ohjaus on pääasiassa mainiota ja teknisiltä ansioiltaan leffa on taiturimaisesti pistetty kasaan. Elokuvan käsikirjoitus vain on harmillisen ontuva. Don't Worry Darling pääsee kuitenkin täpärästi plussan puolelle tiettyjen onnistumisiensa ansiosta. Vahvemman käsikirjoituksen ja yllättävämpien käänteiden kanssa filmi voisi edustaa vuoden parhaimmistoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Worry Darling, 2022, New Line Cinema, New Line Productions, Vertigo Entertainment, Warner Bros.

Arvostelu: Eternals (2021)

ETERNALS

Ohjaus: Chloé Zhao

Pääosissa: Gemma Chan, Richard Madden, Lia McHugh, Kumail Nanjiani, Brian Tyree Henry, Lauren Ridloff, Berry Keoghan, Don Lee, Angelina Jolie, Salma Hayek, Kit Harington ja Harish Patel

Genre: scifi, draama, toiminta

Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternals on Marvelin elokuvauniversumin 26. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1976. Keväällä 2018 Marvel Studios ilmoitti työstävänsä elokuvaa sarjakuvien pohjalta ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua siirrettiin ensin helmikuulle 2021 ja sitten marraskuulle. Nyt Eternals saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin suuri Marvel-fani, tämä projekti ei herättänyt erityistä kiinnostusta etukäteen. Leffan trailerit näyttivät hieman latteilta, mutta pyrin silti katsomaan elokuvan mahdollisimman optimistisena, tietäessäni Marvelin pystyvän yllättämään leffoilla, jotka on etukäteen tuomittu epäonnistumisiksi. Kävinkin katsomassa Eternalsin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.

7000 vuoden ajan toiselta planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet Maata ja ihmiskuntaa pahoilta deviaaneilta. Muutaman sadan vuoden ajan deviaanit ovat vaikuttaneet kuolleen kokonaan, mutta kun ne yllättäen tekevätkin paluun, eroon toisistaan ajautuneiden Ikuisten täytyy yhdistää voimansa jälleen kerran.

Elokuvan nimenmukaiseen Eternals-ryhmään, eli suomalaisittain Ikuisiin kuuluvat parannuskykyinen johtaja Ajak (Salma Hayek), lentävä Ikaris (Richard Madden), materiaalin muuttamiseen kykenevä Sersi (Gemma Chan), illuusioita luova Sprite (Lia McHugh), energiaa käsistään ampuva Kingo (Kumail Nanjiani), teknologian taitava Phastos (Brian Tyree Henry), todella nopea Makkari (Lauren Ridloff), ihmismielten sisälle pääsevä Druig (Barry Keoghan), väkivahva Gilgamesh (Don Lee) ja hurja soturi Thena (Angelina Jolie). Olympia-planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet ihmiskuntaa jopa 7000 vuoden ajan ja he ovatkin kuin perhe toisilleen. Vuosituhansien varrella erilaisia riitoja ja konflikteja on kuitenkin tietty muodostunut, joten nykyhetkessä osa ryhmästä ei ole puhunut toisilleen muutamaan vuosisataankaan. Tämä rikkinäinen perhedynamiikka onkin elokuvan vahvinta antia. Elokuva esittelee Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilta ja mitkä esimerkiksi historian tapahtumat ovat vaikuttaneet heihin. Vaikka hahmot ovat mielenkiintoisia ja toimivia, ei elokuva saa katsojaa todella välittämään heistä, kuten vaikkapa Guardians of the Galaxy (2014) teki. Kun mukana on jopa kymmenen monelle katsojalle täysin tuntematonta sankaria, ei ole ihme, että osa jää toisten varjoon. Näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, vaikka minua jäi ihmetyttämään, että kenties koko filmin isoin stara, Angelina Jolie saattaa jopa olla pienimmässä roolissa ryhmästä!

     Elokuvassa nähdään myös Maddenin lisäksi toinen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) tähti, nimittäin Kit Harington Sersin poikaystävänä Danena, sekä Harish Patel Kingon palvelijana Karunina, joka on ehdottomasti filmin hauskinta antia.

Olen kyllä tavallaan iloinen, etten erityisemmin innostunut etukäteen Eternalsista, sillä elokuvan tuottama pettymys olisi varmasti ollut paljon suurempi. Nyt olen lähinnä harmissani, että Marvelilta on muutaman vuoden jälkeen tullut keskinkertainen tekele, joka vajoaa nopeasti unholaan. Eternalsista löytyy omat vahvuutensa, liittyen erityisesti juurikin aiemmin mainitsemaani Ikuisten rikkinäiseen perhekuvioon, mutta siinä on myös selviä heikkouksia, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Vaikka on toisaalta hyvä, että elokuva on haluttu tehdä henkilövetoisesti, silti tuntuu siltä, että elokuva kaipaisi enemmän menoa ja meininkiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät ole millään lailla mieleenpainuvia ja ne tuntuvat olevan jopa hieman pakotetusti mukana. Pahat deviaanit ovat vieläpä todella tylsiä vastuksia, eivätkä tarjoa oikein minkäänlaista jännitettä.

Elokuvan isoin ongelma on kuitenkin sen käsikirjoitus. Juuri Nomadlandista (2020) palkintoja kahmineen ohjaaja-käsikirjoittaja Chloé Zhaon, sekä Patrick Burleighin, Ryan Firpon ja Kaz Firpon työstämä teksti on ontuileva. Vaikka onkin mielenkiintoista nähdä Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilla 7000 vuoden ajalta, on aikahyppely hieman kömpelöä. Pitkät takaumakohtaukset tuovat toki hahmoihin lisää sisältöä, mutta samalla ne saavat elokuvan junnaamaan paikoillaan. Todellinen tarina tuntuu käynnistyvän vasta myöhemmässä vaiheessa. Ikuisten ja tietokonetehostemörököllien välinen vuosituhansien konflikti on liiankin yksinkertainen lähtökohdiltaan, jolloin alusta asti katsoja odottaa jonkinlaista käännettä tapahtuvaksi, joka sekoittaisi pakkaa. Siihen päästään kuitenkin niin hitaasti, että odottaessa elokuva on jopa paikoitellen hieman pitkäveteinen. Kestoa Eternalsilla on yli kaksi ja puoli tuntia, mikä on lopulta aivan liikaa filmille - erityisesti kun se ei saa luotua tunnesidettä katsojan ja hahmojen/tapahtumien välille.

Yhtenä elokuvan pelastavana puolena toimii ehdottomasti Nanjianin näyttelemä Kingo ja häntä uskollisesti seuraava Karun, jotka ovat vastuussa aika lailla koko elokuvan huumorista. Kingon ja Karunin jutuille hörähtelee vähän väliä ja on varsinkin hilpeää, kuinka Karun kuvaa Kingosta jonkin sortin dokumenttia. Samalla komediakaksikko tuntuu hieman irralliselta muuten synkistelevässä filmissä. Eternalsia katsoessa muodostuu helposti mielleyhtymiä DC:n Justice League -elokuvaan, oli kyse sitten teatterijulkaisusta tai Zack Snyderin versiosta. Sen lisäksi, että voimiensa puolesta osasta Ikuisia tulee mieleen B-luokan versiot mm. Supermanista, Flashista ja Wonder Womanista, tarinasta löytyy samaa kömpelyyttä, kun yhden elokuvan täytyy esitellä isompi joukko supersankareita ja samalla myös kertoa jonkinlaista maailmanpelastustarinaa. Kummassakin huumori on erikoisesti istutettu mukaan muuten tummasävyisessä teoksessa.

Käsikirjoituksen lisäksi Chloé Zhaon työ ei ole erityisen vakuuttavaa ohjaajana. Pienistä indieteoksista suuren tehoste-elokuvan valjaisiin siirtyminen ei ole sujunut luontevasti. Zhaolla on käsissään valtava kertomus ja muutenkin suuria mittakaavoja, mutta hän hoitaa homman hieman liian pienimuotoisesti. Teknisiltäkin ansioiltaan Eternals on ailahteleva. Se on kuvattu todella tyylikkäästi, mutta erikoistehosteiden taso heittelee pitkin leffaa. Yksi digimörkki näyttää joltain PlayStation 3 -pelin hahmolta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii Ramin Djawadin musiikkeja myöten. Leikkaus on kuitenkin aivan liian pitkäksi venytettyä ja kaivaisi tiivistämistä, sekä muutenkin hieman uudelleenjärjestelyä.

Yhteenveto: Eternals on harmillisen keskinkertainen, innoton ja hieman jopa pitkäveteinen supersankarielokuva. Yli kahden ja puolen tunnin kestossa on paljon tiivistämisen varaa, vaikka elokuvassa yritetäänkin käsitellä tapahtumia usealta vuosituhannelta. Aikahyppely on vähän kömpelösti toteutettu. Sen lisäksi, että osa takaumista tuntuu olevan läntätty väärään kohtaan, ne saavat elokuvan usein jumittamaan paikoillaan. Kunnon tarina lähtee myöhäisessä vaiheessa liikkeelle ja leffan aikana saattaa jopa tylsistyä. Chloé Zhaon henkilövetoisempi lähestymistapa on ajatuksen tasolla hyvä juttu, mutta hän ei lopulta saa innostumaan tai välittämään kunnolla näistä Ikuisista, vaikka ryhmän sisäinen konflikti onkin kiinnostava ja muutamat hahmot erottuvat hyvin edukseen. Toimintakohtaukset ja huumori tuntuvat paikoitellen irrallisilta, jopa hieman väkinäisiltä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee. Loppua kohti filmi paranee, mutta silti itselleni jäi sellainen "tässäkö tämä nyt oli" -tunne.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternals, 2021, Marvel Studios

Arvostelu: Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon - 2021)

RAYA JA VIIMEINEN LOHIKÄÄRME

RAYA AND THE LAST DRAGON

Ohjaus: Don Hall ja Carlos López Estrada

Pääosissa: Kelly Marie Tran, Awkwafina, Gemma Chan, Daniel Dae Kim, Sandra Oh, Benedict Wong, Izaac Wang, Thalia Tran, Ross Butler, Sung Kang ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 7

Raya and the Last Dragon, eli suomalaisittain Raya ja viimeinen lohikäärme on Disneyn uusi animaatioelokuva. Sen teko lähti liikkeelle nimellä "Dragon Empire" ja sen ohjaajina oli alunperin tarkoitus toimia Paul Briggs ja Dean Wellins, ja käsikirjoittajana Kiel Murray, mutta tuotannon aikana projekti muuttui huomattavasti. Nimi vaihdettiin, uusiksi ohjaajiksi valittiin Don Hall ja Carlos López Estrada ja käsikirjoittajiksi Adele Lim ja Qui Nguyen. Alunperin Raya ja viimeisen lohikäärmeen oli tarkoitus saada ensi-iltansa marraskuussa 2020, mutta koronaepidemian vuoksi sen tuotanto venyi ja sen julkaisua piti siirtää. Nyt elokuva on vihdoin saapumassa teattereihin, jotka ovat auki, sekä Disney+ -suoratoistopalveluun (aluksi lisämaksulla ja kesäkuusta lähtien elokuva kuuluu valikoimaan kaikille). Itse aloin innolla odottamaan elokuvaa, kun näin sen ensimmäisen, tyylikkyyttä ja mystisyyttä uhkuvan julisteen. Erityisesti odotin leffaa, sillä kyseessä oli Disneyn ensimmäinen oma uusi animaatiotarina sitten vuoden 2016 Vaianan (Moana), jonka jälkeen studio on julkaissut vain jatko-osia aiemmille filmeilleen. Olinkin erittäin innoissani, kun huomasin, että elokuva olisi vihdoin ja viimein tulossa nyt maaliskuussa ja etenkin siitä, että pääsisin jopa näkemään sen leffateatterissa. Viimeiseen asti pelkäsin, että jatkuvasti kiristyvät tilaisuusrajoitukset johtaisivat näytöksen perumiseen ja minulla oli yhä hieman epäuskoinen olo, kun istuin alas elokuvasalissa, valot sammuivat ja Raya ja viimeinen lohikäärme alkoi.

Satumaa Kumandran kansan riitaannuttua viiteen, toisilleen vihamieliseen maahan ja ihmisiä kiveksi muuttavien druuni-hirviöiden riehuessa ympäri maata, nuoren Rayan täytyy lähteä etsimään viimeistä lohikäärmettä, Sisua, siinä toivossa, että tämä voisi yhdistää rikkinäisen kansan ja päihittää druunit.

Uusista Tähtien sota -elokuvista (Star Wars - 1977-) tuttu Kelly Marie Tran ääninäyttelee elokuvan nimikkohahmo Rayaa, nuorta naista, joka ottaa tehtäväkseen pelastaa maailman pahoilta druuneilta. Sitä varten hänen täytyy löytää viimeinen lohikäärme Sisu (äänenä veikeä Awkwafina), joka on ollut kadoksissa viimeiset 500 vuotta, sekä yhdistää hajonnut Kumandran kansa. Raya on erinomainen uusi sankarihahmo Disneyn animaatioelokuvien maailmaan ja hänen seikkailuunsa hyppää heti suurella mielenkiinnolla mukaan. Hahmosta on onnistuttu tekemään oivallisen moniulotteinen henkilönä, kuten myös todella sähäkkä taistelijana. Mulanin tavoin Raya ei ole mikään perinteinen Disney-prinsessa, joka odottaa unelmiensa prinssin pelastavan päivän, vaan lähtee itse tekemään urotekoja. Mukanaan Rayalla on aivan fantastinen eläinkaveri, turkiskuoriainen Tuk Tuk (Alan Tudyk), joka on mitä suloisin ja hassuin tapaus.

     Seikkailunsa varrella Raya kohtaa monia erilaisia hahmoja, kuten Hammas-maan prinsessa Namaarin (Gemma Chan) ja tämän äidin, päällikkö Viranan (Sandra Oh), kokkailevan Boun-pojan (Izaac Wang), Ranka-maan suurikokoisen päällikkö Tongin (Benedict Wong), sekä kummallisen vauvan (Thalia Tran) ja tämän apinamaiset ongikaverit. Lisäksi Daniel Dae Kim kuullaan Rayan isänä, Sydän-maan päällikkö Benjana. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja etenkin outo vauvahahmo tarjoaa hauskoja hetkiä. 

Raya ja viimeisellä lohikäärmeellä kestää jonkin aikaa lähteä kunnolla liikkeelle. Sen alku käytetään oivallisesti (joskin hieman liian pitkästi) esittelemään tätä kuvitteellista Kumandraa, joka on jakautunut viiteen maahan (Sydän, Hammas, Ranka, Kynsi ja Häntä), jotka ovat vuosikaudet olleet riidoissa mystisen lohikäärmekiven herruudesta. Kun tämä alustus on saatu pois alta ja itse seikkailu alkaa, on luvassa Disneyn paras oma animaatioleffa sitten vuoden 2016 upean Zootropolis - eläinten kaupungin (Zootopia). Raya ja viimeinen lohikäärme on todella mukaansatempaava, vangitseva ja vauhdikas fantasiaseikkailu, josta koko perhe voi nauttia täysillä. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja katsoja haluaa kiehtoutuneena nähdä lisää uusia paikkoja Kumandrasta, Rayan matkan edetessä.

Mukana on tietty paljon huumoria ja nauraa saa ihan ääneenkin. Aluksi minulla kesti hieman totutella tiettyihin moderneihin juttuihin vitseissä, sillä ne eivät täysin tuntuneet istuvan fantasia-asetelmaan, mutta pian ne menivät muun ohessa. Elokuva uskaltaa synkentyäkin ja druuni-olennoista on saatu aikaiseksi mainio uhka, joka tarjoaa jännitettä erityisesti lapsikatsojille hurjan luonteensa ja painostavan ulkonäkönsä vuoksi. Toimintakohtaukset ovat yllättävänkin päheitä animaatioleffaksi. Kaikki napakoista miekkataisteluista vauhdikkaisiin takaa-ajoihin ovat erinomaisesti toteutettuja. Tämän lisäksi on myös kiinnostavaa, kuinka elokuva tuo tähän fantasiamaailmaan vaikutteita itämaisista kulttuureista. Erityisesti innostuin siitä, että lohikäärmeet ovat ulkonäöltään sellaisia siivettömiä, pitkulaisia, nelijalkaisia ja taikavoimaisia, millaisina ne monissa Aasian maissa esitetään, eivätkä tyypillisiä tulta syökseviä lentäjiä, joina lohikäärmeet pääasiassa länsimaissa tunnetaan.

Suuren osan ajasta pidin Raya ja viimeistä lohikäärmettä erittäin hyvänä, vaikkakin tarinaltaan aika ennalta-arvattavana elokuvana, mutta vasta kun se alkoi loppupäässä kunnolla vahvistamaan teemojaan, se nousi täysin uudelle tasolle ja sai minut arvostamaan filmiä enemmän. Elokuva käsittelee hienosti ihmisten itsekkyyttä ja kuinka ihmisten tapa taistella toisiaan vastaan tekee heistä sokeita todellisille vaaroille. Yhteistyön ja luottamuksen merkitystä painotetaan selviytymisen voimana. Opetukset ovat tärkeitä niin lapsille kuin aikuisille, joista monet tuppaavat unohtamaan tällaiset jutut. Loppupää elokuvasta myös osoitti, kuinka vahvasti olinkaan kiintynyt näihin hahmoihin, heidän seikkailuunsa ja tämän fantasiamaan kohtaloon, että huomasin finaalissa herkistyväni niin, että meinasi tulla tippa linssiin. Tämä yhdistettynä merkittävään sanomaan, olin lopulta vaikuttunut siitä, mitä elokuvantekijät olivat saaneet aikaan.

Ohjaajakaksikko Don Hall ja Carlos López Estrada tekevät loistotyötä tunnelman kanssa ja pitäessään pakettia kasassa, sekoitellessaan mukaan lapsiystävällistä huumoria ja seikkailua, sekä hieman synkempääkin materiaalia. Käsikirjoittajaduo Qui Nguyen ja Adele Lim taas ovat kynäilleet vahvan tekstin, joka saattaa kulkea juonellisesti tuttuja latuja, mutta tekee sen voimakkain hahmoin. Vaikka mukana onkin yliluonnollinen paha voima, Nguyen ja Lim ovat keskittyneet siihen, että eri ihmisklaanien välinen konflikti on vakuuttava ja uskottava. Siinä on jotain todella vahvaa, että animaatioelokuvassa hahmot taistelevat erilaisten, mutta katsojan vinkkelistä molemmin puolin ymmärrettävien ajatusmaailmojen takia. Pidin myös erittäin paljon siitä, että mukaan ei ole tungettu mitään pakollista rakkauskuviota, vaan ajan hermoilla Rayasta on tehty itsenäinen ja vahva nainen, joka ei miestä kaipaa. Ja kun kyseessä on Disneyn animaatio, niin totta kai Raya ja viimeinen lohikäärme näyttää mielettömän upealta! Taustat ovat täynnä ällistyttäviä yksityiskohtia ja jotkut luontomaisemat näyttävät lähes todellisilta. Valojen ja värien käyttö vain lisää näyttävyyttä. Erinomaista visuaalista ilmettä tukee iskevä äänimaailma, sekä James Newton Howardin säveltämät mahtavat musiikit, jotka vahvistavat viihdyttävän seikkailun tuntua.

Ennen varsinaista elokuvaa teattereissa esitetään lyhytanimaatio Yhdessä (Us Again), joka on todella hurmaava pienteos, jossa iäkäs pariskunta löytää sateen kautta nuoruuden energiaa ja molempien tanssijalka alkaa vipattaa pitkin suurkaupungin katuja. Myös tässä lyhytelokuvassa animaatiojälki on täydellistä. Huikeaa on, että lyhytleffa ehtii vain muutaman minuutin kestossaan ja ilman dialogia kertomaan vahvan tarinan, joka voi liikuttaa yhtä paljon kuin lyhärin jälkeen nähtävä elokuva. Yhdessä-lyhytelokuva saapuu Disney+ -palveluun perjantaina 5. maaliskuuta.

Yhteenveto: Raya ja viimeinen lohikäärme on hieman takkuilevasta alustaan ja paikoitellen ennalta-arvattavasta tarinastaan huolimatta mahtava animaatioseikkailu, joka vain paranee loppua kohti. Seikkailun käynnistyessä leffa nappaa tosissaan mukaansa ja viihdyttää läpi kestonsa. Mukaan mahtuu hauskaa huumoria, jännittäviä vaaratilanteita sekä vauhdikkaita toimintakohtauksia. Onneksi sekaan ei ole väkisin tungettu turhaa romanssia. Loppua kohti filmi alkaa tosissaan syventymään teemoihinsa, mikä vain nostaa elokuvan tasoa entisestään. Teemat esitetään yllättävänkin voimakkaasti, ja kun sen yhdistää siihen, kuinka paljon hahmoista alkaa välittämään, loppuhuipennuksessa voi jopa huomata herkistyvänsä kyyneliin. Raya on loistokas päähenkilö, jonka seikkailuun palaa mielellään uudestaankin. Animaatiojälki on Disneylle tuttuun tapaan aivan fantastisen upeaa. Lopputuloksena on Disneyn paras oma elokuva viiteen vuoteen ja todella toivon, että studio jatkaa samalla linjalla ja tarjoaa tämän tasoisia uusia kertomuksia lisää tulevaisuudessa. Disney on viime vuodet ollut niin keskittynyt vanhojen elokuviensa sieluttomiin uusintafilmatisointeihin ja jatko-osiin, että Raya ja viimeinen lohikäärme on varsinainen piristysruiske. Seuraavaksi tiedossa olisi loppuvuodesta ilmestyvä Encanto (2021), jota odotan nyt erittäin positiivisin mielin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Raya and the Last Dragon, 2021, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Captain Marvel (2019)

CAPTAIN MARVEL

Ohjaus: Anna Boden ja Ryan Fleck
Pääosissa: Brie Larson, Samuel L. Jackson, Jude Law, Ben Mendelsohn, Lashana Lynch, Clark Gregg, Djimon Hounsou, Akira Akbar, Gemma Chan, Annette Bening ja Lee Pace
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Captain Marvel on Marvelin elokuvauniversumin 21. elokuva. Leffa pohjautuu Marvelin sarjakuvasankari Carol Danversiin, joka teki ensiesiintymisensä "Marvel Super-Heroes" -lehden kolmannessatoista numerossa vuonna 1968. Alunperin hahmo oli pelkkä upseeri, mutta vuonna 1977 hänestä tehtiin sankari nimeltä Ms. Marvel, kunnes vuonna 2012 hän peri Captain Marvelin tittelin. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2013, kun Marvel alkoi suunnittelemaan naissankarin tähdittämää filmiä. 2016 leffan päätähdeksi ilmoitettiin Roomista (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Brie Larson ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta lopulta se siirrettiin maaliskuulle 2019. Nyt Captain Marvel on vihdoin saanut ensi-iltansa ja itse olin todella innoissani leffasta. Oli jo aikakin, että Marvelilta ilmestyy elokuva naissupersankarista (vuoden 2005 Elektra-mätäpaisetta ei lasketa mukaan). Innostustani lisäsi se, kun kuulin, että elokuvaa tähdittäisi loistava Larson ja leffan trailerit vaikuttivat todella lupaavilta. Meninkin katsomaan Captain Marvelin heti ensi-iltapäivänä Finnkinon ihanaan IMAX-saliin, missä leffan vaikuttavat hetket pääsivät todella oikeuksiinsa.

Intergalaktinen sota muotoaanmuuttavia skrull-olentoja vastaan vie kree-soturi Versin Maa-planeetalle, missä hän oppii vihdoin totuuden itsestään.

Pääroolissa Captain Marvelina tai kuten häntä elokuvassa kutsutaan, Versinä nähdään tosiaan Brie Larson. Etukäteen Larsonin roolitus herätti ristiriitaisia tunteita monissa, sillä läpi trailereiden hänellä vaikutti olevan yksi ainoa ilme ja vieläpä todella tympääntynyt sellainen. Lisäksi Larsonin esittämät poliittiset näkemykset ja kommentit leffan pressikiertueella ovat aiheuttaneet närää fanien keskuudessa, mutta siihen en ota kantaa arviossa, sillä ne asiat kuuluvat elokuvan ulkopuolelle. Omasta mielestäni Larson on nappivalinta pääosaan ja hän kannattelee supersankariseikkailua erinomaisesti harteillaan. Trailereihin oli selvästi valittu vain hänen vakavat hetkensä, sillä useassa kohtaa elokuvan aikana Larson heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin ja päästää useammat eri ilmeensä valloilleen. Hahmona Captain Marvel eli Vers on kiehtova. Hän kuuluu maailmankaikkeutta puolustavien kree-sotureiden tiimiin, muttei täysin tunne kuuluvansa joukkoon. Hahmolle kirjoitettua kaarta ja hänen kehittymistään voimiensa kanssa on mielenkiintoista seurata läpi elokuvan. On hauska nähdä, kuinka vielä lopputaistelunkin aikana hahmo löytää itsestään jotain uutta ja ilahtuu lisääntyvistä voimistaan.
     Muita kree-sotureita Versin lisäksi ovat mm. Jude Law'n näyttelemä komentaja Yon-Rogg, Gemma Chanin esittämä tarkka-ampuja Minn-Erva, sekä Guardians of the Galaxy -leffasta (2014) tuttu Djimon Hounsoun näyttelemä Korath. Porukkaan kuuluu muitakin, mutta he jäävät niin pahasti taustalle, ettei heistä osaa sanoa lähes mitään. Nämäkin kolme hahmoa tuntuvat lähinnä todella yksiulotteisilta. Jude Law on mielestäni erittäin hyvä näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei oikein istunut.

Samuel L. Jackson tekee paluun SHIELD-agentti Nick Furyn rooliin. Elokuva muuten tapahtuu 1990-luvulla, joten pääsemme itse asiassa näkemään nuoren Furyn, jolla ei ole vielä tietoakaan siitä, että maailmassa olisi yliluonnollisia olentoja. Fury ei ole edes menettänyt toista silmäänsä vielä! Tuttuun tapaansa Jackson on aivan mahtava osassaan ja tässä hän pääsee entistäkin paremmin näkyviin, sillä hän on yksi tärkeimmistä hahmoista elokuvassa. Vaikka Fury on esiintynyt jo monissa Marvelin elokuvissa, on hän jäänyt lähinnä taustalle ohjailemaan sankareita. Tällä kertaa hän pääsee oikein kunnolla toimintaan mukaan.
     Muita hahmoja leffassa ovat skrull-kenraali Talos (Ben Mendelsohn yllättäen pahiksen roolissa... taas), lentäjä Maria Rambeau (Lashana Lynch) ja hänen tyttärensä Monica (Akira Akbar), sekä mystinen tohtori Wendy Lawson (Annette Bening). Useat Marvelin supersankarit luonut Stan Lee tekee tietty cameon elokuvassa, mikä surullista kyllä jää yhdeksi hänen viimeisistään, sillä Lee menehtyi marraskuussa 2018. Elokuvasta löytyy aivan mieletön kunnianosoitus Leen muistoa kohtaan.

Captain Marvel on jälleen kerran hyvä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, muttei kuitenkaan ongelmaton lisäys. Aloitetaan kuitenkin hyvistä puolista, sillä haluan painottaa, että elokuva tosissaan on mainio - paikoitellen jopa erittäin hyvä. Elokuvan alkupäässä nähdään pari todella hauskaa ja viihdyttävää toimintakohtausta, joissa Vers pääsee taistelemaan skrull-joukkoja vastaan. Etenkin avaruusaluksella käytävä taistelu on erinomainen ja siihen on keksitty nokkelia kikkoja. Myös lopputaistelu onnistuu viihdyttämään, vaikkei olekaan enää yhtä koukuttava. Leffasta löytyy muutenkin paljon viihdyttävyyttä, pääasiassa siitä, kun Vers saapuu Maahan, eikä tiedä, kuinka hänen kuuluisi käyttäytyä. Tilanne ei muutu yhtä hauskaksi kuin vaikkapa Thorissa (2011) Thorin saapuessa ensimmäistä kertaa Maahan, mutta elokuva onnistuu herkuttelemaan tällä muutamien kohtauksien ajan. Lisäksi Versin ja Nick Furyn yhteiset hetket ovat aivan loistavia, Larsonin ja Jacksonin kemioiden toimiessa täysillä yhteen. Heidän nokkela sanailunsa nostaa väkisinkin hymyn huulille, minkä tekee myös leffan hauska ysäriretroilu. Ehdottomasti hauskinta koko elokuvassa on kuitenkin oranssi kissa nimeltä Goose. Katti on yllättävänkin isossa osassa ja sille tehtiinkin jopa oma julisteensa. Itse kissafanina olin todella riemuissani siitä, kuinka hyvin Goose pääseekään esille.

Elokuvasta kuitenkin löytyy pari isompaa ongelmaa, mitkä alkoivat häiritä minua yhä vain enemmän leffan päätyttyä. Vaikka Vers on hahmona mahtava ja hänen menneisyytensä avautumista on kiehtovaa seurata, on itse juoni jokseenkin unohdettava ja mitäänsanomaton. Captain Marvel tuntuukin lähinnä siltä, että sen tehtävänä on vain esitellä nimikkohahmonsa, jotta häntä voidaan käyttää tulevissa Marvel-leffoissa. Elokuva sisältää viihdyttävän seikkailun, mutta tietyiltä osa-alueilta se kaipaisi jotain huomattavasti enemmän. Isoin ongelmani Captain Marvelissa on kuitenkin sen ennalta-arvattavuus. Mukana on muutamakin iso juonenkäänne, joiden paljastumisen pitäisi tulla isona yllätyksenä, mutta jos on nähnyt muita Marvel-leffoja - etenkin jos on nähnyt Guardians of the Galaxyn - eivät käänteet erityisemmin yllätä. Yhdenkin käänteen kohdalla lähinnä odotin lähes leffan alusta saakka, milloin paljastus vihdoin tapahtuu. Lisäksi minua häiritsi yksi lyhyt hetki todella paljon, sillä se tuntui aliarvioivan katsojaa suunnattomasti. Kuten juonikuvauksessa mainitsin, skrull-olennot pystyvät muuttamaan muotoaan ja Maassa ne esiintyvät tietty ihmisinä. Tällä voisi helposti luoda tilanteita, jolloin katsoja ja päähahmot eivät tiedä, keihin voi luottaa, mutta yhdessä kohtaa naamioituneen skrullin täytyy jostain syystä paljastaa katsojille henkilöllisyytensä ja rikkoa vähäinenkin jännite. Tämä kohta tuntui pitävän katsojia todella tyhminä, etenkin kun myöhemmin saman skrullin kanssa tulee oivasti kirjoitettu hetki, missä naamioitunut olio vahingossa paljastaa totuuden.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Anna Boden ja Ryan Fleck, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä mm. draamaleffat Sugar (2008) ja It's Kind of a Funny Story (2010). Kaksikko ei valitettavasti onnistu tuomaan mitään erityistä esille ohjaustyössään, eivätkä he todellakaan leikittele avaruusmaisemilla samalla lailla kuin James Gunn Guardians of the Galaxy -leffoissaan (2014-2017) tai Taika Waititi Thor: Ragnarokissa (2017). Pieniksi indietekijöiksi he pitävät kuitenkin isoa studioleffaa toimivasti kasassa. Vielä kun he olisivat hioneet käsikirjoitusta hieman paremmaksi, niin kokonaisuus olisi erittäin mainio. Visuaalisesti Captain Marvel on tietty tyylikäs. Se on hyvin kuvattu, sen puvut ja lavasteet ovat hienot ja efektit näyttävät. Tässä leffassa täytyy etenkin mainita maskeeraajien hieno työ skrull-olentojen kanssa. Ja jos näin oikein, parissa kohtaa hieman erikoisemman näköiset skrullit olivat tehty kauko-ohjattavan maskin kanssa, eikä pelkästään digitaalisesti. Tämä toi oman lisänsä ysärihenkeen. Äänimaailma on tietty erinomaisesti toteutettu, mutta vaikka Pinar Toprakin säveltämät musiikit jumputtavat elokuvan aikana mukavasti taustalla, ei leffasta löydy ainuttakaan muistettavaa sävelmää - jos ei siis laske mukaan elokuvassa hyödynnettyjä valmiita kappaleita.

Yhteenveto: Captain Marvel on viihdyttävä lisäys Marvelin elokuvauniversumiin, mutta tarinallisesti se jää kaipaamaan jotain merkittävämpää. Leffa tuntuu loppujen lopuksi lähinnä esittelyltä Captain Marvelille ja taustatarinana Nick Furyn päätökselle aloittaa Avengers-tiimin kokoaminen. Niissä asioissa leffa onnistuu kyllä todella hyvin. Captain Marvel on kiehtova lisäys sankareiden joukkoon ja Brie Larson on erinomainen roolissa. Samuel L. Jackson pääsee kenties jopa paremmin oikeuksiinsa Nick Furyna kuin koskaan aiemmin. Päähenkilön hitaasti avautuvasta menneisyydestä on kiinnostavaa oppia lisää, minkä lisäksi leffa sisältää alkupäässä pari mitä viihdyttävintä toimintakohtausta. Goose-kissa on ehdottomasti elokuvan hauskinta antia ja kissafanina olin innoissani, kuinka isossa roolissa katti onkaan. Harmillisesti leffan isot käänteet ovat ennalta-arvattavia ja juoni kulkee muutenkin todella turvallisia polkuja. Lopputuloksena on oiva supersankariseikkailu, joka onnistuu paikoitellen olemaan jopa todella hyvä, mutta käsikirjoitus olisi vaatinut vielä hiomista, jotta kokonaisuus yltäisi samalle tasolle. Marvelin faneille Captain Marvel on tietty pakkokatsottavaa, etenkin jos aikoo mennä katsomaan ensi kuussa ilmestyvän Avengers: Endgamen (2019). Toivon, että useat Larsonin sanomisia kritisoivat fanit osaisivat antaa itse elokuvalle mahdollisuuden, sillä leffa ei itsessään ole mitään poliittisen sanoman tuputtamista - paitsi jos lasket tuputtamiseksi sen, että sankari onkin tällä kertaa nainen. Kymmenen vuoden päästä kukaan ei enää edes muista koko etukäteen puhjennutta naurettavaa someraivoa, joten kannattaako meuhkata nytkään? Etenkin kun suuri osa lukemistani kommenteista on vain myötähäpeällisen typerää ja lapsellista huomionhakua...

Lopputekstien aikana nähdään tietty vielä kaksi kohtausta, joista toinen johdattelee mahtavasti Avengers: Endgameen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Captain Marvel, 2019, Marvel Studios

Arvostelu: Crazy Rich Asians (2018)

CRAZY RICH ASIANS

Ohjaus: Jon M. Chu
Pääosissa: Constance Wu, Henry Golding, Michelle Yeoh, Gemma Chan, Awkwafina, Lisa Lu, Pierre Png, Chris Pang, Sonoya Mizuno, Jing Lusi, Tan Kheng Hua ja Ken Jeong
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 7

Crazy Rich Asians perustuu Kevin Kwanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2013. Heti kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot kiinnostuivat sen kääntämisestä filmiksi ja alkoivat kysellä elokuvaoikeuksien perään. Lopulta Kwan myi oikeudet Color Forcen tuottajalle Nina Jacobsonille, joka alkoi työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja elokuussa 2018 Crazy Rich Asians sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa. Filmistä tuli kriitikoiden kehuma yllätysmenestys, mikä nousi hetkessä yhdeksi vuoden puhutuimmaksi elokuvaksi. Kun leffa ilmestyi Yhdysvalloissa, sosiaalinen media oli yhtäkkiä täynnä juttuja Crazy Rich Asiansista, mikä yllätti itseni täysin, sillä en ollut kuullutkaan koko elokuvasta aiemmin. Valtava kehuminen herätti tietty mielenkiintoni ja aloin toivomaan, että leffa saapuisi myös Suomeen... ja nyt vihdoin niin on tapahtumassa! Iloitsin kuullessani, että Crazy Rich Asians ilmestyisi teatterilevitykseen jo syyskuussa, eikä ilmoituksesta kestänyt kauaa, kun lehdistönäytös jo järjestettiin ja pääsin katsomaan leffan.

Rachel Chu matkustaa uuden poikaystävänsä Nick Youngin kanssa Singaporeen tapaamaan Nickin perhettä. Rachel ei kuitenkaan tiedä, että Nick tulee yhdestä Aasian rikkaimmista suvuista.

Pääroolissa Rachel Chuna nähdään Constance Wu, joka suoriutuu osastaan erinomaisesti. Köyhemmästä perheestä tuleva Rachel ei näytä vakuuttavalta ökyrikkaan Youngin perheen silmissä, minkä takia hänen täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja todistaa itsensä muille. Wu tuo Rachelin henkisen muutoksen upeasti esille ja hän saa katsojan välittämään hahmostaan alusta alkaen. Rachel on samaistuttava hahmo, jolloin hänen kanssaan on helppo astua rikkaiden maailmaan.
     Rachelin poikaystävä Nick Youngia taas näyttelee Henry Golding, joka esiintyy miespääroolissa toisessakin tänä viikonloppuna ilmestyvässä elokuvassa, Missä on Emily? -trillerissä (A Simple Favor - 2018). Siinä Golding on käsittämättömän puinen ja tönkkö, minkä takia pelkäsin etukäteen Crazy Rich Asiansin kaatuvan hänen osaamattomuuteensa. Onneksi hän pääsi kuitenkin yllättämään minut ja näyttää osaavansa näytellä, kun niin vain haluaa. Golding sopii erittäin hyvin rikkaan nuoren miehen rooliin, joka ei kuitenkaan täysin innostu maineestaan. Mutta mikä tärkeintä, Goldingin ja Wun kemia toimii mahtavasti, jolloin he voittavat katsojat puolelleen heti alussa.
     Nickin äiti (Michelle Yeoh) ei kuitenkaan saa katsojan sympatioita. Äitihahmo on kylmä ja tyly, eikä halua kotiinsa ketään Rachelin kaltaista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että katsojana vihaisi hahmoa ja leffa hienosti näyttääkin, miksi Nickin äiti on sellainen kuin on. Hahmoa haluaisi nähdä enemmänkin, sillä Yeoh on huikea osassaan. Yeoh huokuu arvokkuutta ja välittömästi, kun hän astuu sisälle huoneeseen, voi aistia muiden kunnioituksen häntä kohtaan.
     Rachelin ja Nickin lisäksi leffa kertoo myös kahdesta muustakin pariskunnasta: Nickin serkusta Astridista (Gemma Chan) ja tämän aviomiehestä Michaelista (Pierre Png), sekä naimisiin menevistä Colinista (Chris Pang) ja Aramintasta (Sonoya Mizuno), joiden häät ovat toinen syy Singapore-reissulle. Colin ja Araminta eivät kuitenkaan nouse yhtä hyvin esille kuin Astrid ja Michael, joiden parisuhde nousee yllättävänkin isoksi sivujuoneksi ja valitettavasti rikkoo tarinankerronnan sulavuutta muutamassa kohtaa. Se kuitenkin näyttää hyvin, millaiseksi Rachelin ja Nickin parisuhde voisi muuttua heidän taustojensa vuoksi.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat mm. Rachelin innokas ystävä Peik Lin (rap-artisti Awkwafina), tämän ihan yhtä innokas isä (Ken Jeong), Nickin isoäiti eli Youngin suvun matriarkka (Lisa Lu), Nickin muotitietoinen serkku Oliver (Nico Santos) ja Rachelin rakastava äiti (Tan Kheng Hua). Michelle Yeohin tavoin myös Lisa Lusta löytyy oikeaa arvokkuutta rooliinsa. Hänestä tämä ilmenee kuitenkin täysin eri tavalla, sillä Nickin isoäiti on lämmin ja herkkä. Awkwafinan astuessa mukaan tarinaan pelkäsin, että hän menisi suuressa innostuksessaan jopa raivostuttavuuden puolelle, mutta hän onnistuukin hillitsemään itseään tarpeeksi, jotta hän saa tehtyä hahmostaan pidettävän.

Ennen Crazy Rich Asiansin näkemistä aloin jännittämään, että mitä jos elokuvaa onkin ylistetty ihan vain poliittisista syistä - tässä tapauksessa siksi, että sen lähes koko näyttelijäkaarti koostuu aasialaisista näyttelijöistä. Olinkin äärimmäisen huojentunut ja ilahtunut, että tästä ei todellakaan ole kyse. Näyttelijäkaarti on suurimmaksi osaksi aivan huikea, minkä lisäksi itse elokuva on aidosti loistava. Crazy Rich Asians on hurmaavan ihana, koskettava, hyväntuulinen ja pitkäkestoisen hymyn katsojan huulille levittävä teos, mikä nousee ehdottomasti romanttisten komedioiden kärkisijoille. Kyseessä ei ole puhdasta viihdettä, vaan mukana on aitoja tunteita, huolellista työtä ja suurta kiehtovuutta, mikä nostaa leffan perinteisten Hollywood-hömppien yläpuolelle. Pääparin romanssi tuntuu todelliselta, mikä saa katsojan heti alussa mukaansa ja pitää kiinnostuneena loppuun asti.

Aasialainen kulttuuri on toki iso syy sille, miksi filmi erottuu edukseen näin hyvin. Singaporen näyttävät maisemat häikäisevät katsojan ja ruokakulttuuria tekisi heti mieli mennä testaamaan. Valitettavasti yhtä vilkkaalle ruokakadulle sijoittuvaa kohtausta lukuunottamatta leffa ei syvenny köyhempien oloihin, vaan keskittyy nimen mukaisesti niihin ökyrikkaisiin; mitä rahalla voi ostaa, sekä hyvänä opetuksena myös, että mitä sillä ei vain voi saada. Ihailijoita ja omaa osuuttaan janoavia kyllä riittää, ja filmi näyttääkin, kuinka pinnallista rikkaiden maailma voi olla. Elokuvassa syvennytäänkin taitavasti rikkauden varjopuoliin ja osoitetaan, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Hauskinta leffassa on kuitenkin nähdä, mitä kaikkea rahalla voi saada. Yksi huvittavimmista yksityiskohdista on lapset ajamassa kilpaa pienikokoisilla urheiluautoilla ympäri hienoa kartanoa. Tämän lisäksi Colinin ja Aramintan häät ovat suoraan sanottuna uskomattoman kauniit. En ole ikinä nähnyt missään leffassa (saatika sitten tosielämässä) yhtä upeita häitä! Olin niinkin vaikuttunut, että meinasin alkaa itkemään, sillä kyseessä oli aivan satumainen tilaisuus.

Täydellisistä häistä huolimatta täydellisestä filmistä ei ole kyse. Crazy Rich Asians kompastelee paikoitellen romanttisten komedioiden isoimpiin kliseisiin. Tietenkin leffan lopussa täytyy olla haikea kohtaus lentokentällä! Hahmot ovat myös hyvin stereotyyppisiä romanttisten komedioiden henkilöitä aina epäilevästä poikaystävän äidistä yli-innokkaaseen kaveriin ja homoon vaatesuunnittelijaan. Aasialainen kulttuuri saa kuitenkin antamaan näitä asioita anteeksi, sillä filmin maailma tuntuu niin raikkaalta. Tämän lisäksi tekijöiden rakkaus elokuvaa kohtaan on massiivinen ja leffaa on selvästi työstetty rauhassa ja huolella. Tavallista ammattitaitoisempi käsittely ansaitsee arvostusta ja kiitosta. Crazy Rich Asians on ehdottomasti yksi ilahduttavimmista elokuvakokemuksista tältä vuodelta ja se on jo mahtava saavutus!

Elokuvan on ohjannut Jon M. Chu, joka on tätä ennen tehnyt lähinnä Step Up -elokuvia, mutta myös pari isompaa Hollywood-filmiä; G.I. Joe: Koston (G.I. Joe: Retaliation - 2013) ja Suuri puhallus 2:n (Now You See Me 2 - 2016). Chu on panostanut huomattavasti enemmän Crazy Rich Asiansiin ja tämä vaikuttaisi olevan hänelle paljon tärkeämpi projekti kuin aiemmat. Chu tekee erinomaista työtä tunnelman kanssa ja saa näyttelijöistä kaiken irti. Käsikirjoituksesta vastaavat Peter Chiarelli ja Adele Lim ovat muuten onnistuneet erittäin hyvin, mutta Astridin sivujuonta olisi voinut viilata hieman, sillä se venyttää leffaa turhan pitkäksi. Kuvaukseltaan elokuva on todella tyylikkäästi toteutettu ja suurimmaksi osaksi leikkaus toimii. Lavastajat ja puvustajat ovat päässeet vauhtiin luodessaan rikkaiden maailmaa. Äänimaailma on oivallinen ja vaikkeivät Brian Tylerin sävellykset jää mieleen, sopivat musiikit täydellisesti taustalle.

Yhteenveto: Crazy Rich Asians on vuoden ilahduttavin ja hurmaavin elokuva! Huolellisella ja rakastavalla työllä filmistä on saatu aikaiseksi romanttisten komedioiden merkkiteos, eikä ole mikään ihme, että leffaa on kehuttu paljon. Elokuva toki kompastelee genrensä kliseisiin, mutta osaa myös paikoitellen vältellä niitä. Tietyt kliseet voi katsoa sormien läpi mielettömän kiehtovasti esitetyn aasialaisen kulttuurin ja erinomaisesti luodun romanssin ansiosta. Constance Wu ja Henry Golding ovat loistavat valinnat pääpariksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä - etenkin Michelle Yeoh. Yllättäen myös Awkwafina toimii ja hauskuuttaa. Filmi imaisee täysillä mukaansa ja levittää hymyn huulille vähän väliä. Koskettaviakin hetkiä on luvassa ja herkimpien katsojien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan taianomaista hääkohtausta varten. Suosittelen kaikkia romantiikannälkäisiä katsomaan Crazy Rich Asiansin heti, kun on mahdollista. Treffileffaksi tämä sopii täydellisesti, joten viekää mielitiettynne elokuviin viikonloppuna. Valtavan menestyksen takia leffalle työstetään jo jatkoa. Kevin Kwanin kirjalla on kaksi jatko-osaa, "China Rich Girlfriend" (2015) ja "Rich People Problems" (2017), enkä malta odottaa näkeväni niitä elokuvamuodossa - kunhan taso vain pysyy tällaisena! Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Crazy Rich Asians, 2018, Warner Bros. Pictures, SK Global, Color Force