Arvostelu: Snake Eyes: G.I. Joe Origins (2021)

SNAKE EYES: G.I. JOE ORIGINS

Ohjaus: Robert Schwentke

Pääosissa: Henry Golding, Andrew Koji, Haruka Abe, Takehiro Hira, Eri Ishida, Iko Uwais, Samara Weaving, Úrsula Corberó, Peter Mensah ja Steven Allerick

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

Snake Eyes: G.I. Joe Origins perustuu Hasbron G.I. Joe -leluihin, joita on tehty vuodesta 1964 lähtien ja joiden ympärille on luotu sarjakuvia, animaatioita ja kaksi näyteltyä elokuvaa, G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009) ja G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation - 2013). Leffojen julkaisun jälkeen alkoi puhe elokuvasta, joka keskittyisi G.I. Joe -ryhmään kuuluvaan Snake Eyesiin. Elokuvissa hahmoa näytellyt Ray Park päätettiin kuitenkin korvata Henry Goldingilla, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisu siirrettiin ensin lokakuulle ja sitten kesälle 2021. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa Snake Eyes: G.I. Joe Origins sai ensi-iltansa heinäkuussa 2021, mutta koska elokuva sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin G.I. Joen faneilta, minkä lisäksi se osoittautui suureksi flopiksi lippuluukuilla, ei sitä tuotu Suomen teattereihin. Itse innostuin, kun ensi kerran kuulin, että Snake Eyesista tehtäisiin oma elokuvansa - onhan hän ehdoton suosikkini G.I. Joe -ryhmästä. Heikoista trailereista ja huonoista arvioista huolimatta minua harmitti, kun ilmoitettiin, ettei elokuva saapuisi Suomessa teattereihin. Kun Snake Eyes: G.I. Joe Origins oli vihdoin saapunut vuokrattavaksi, katsoin sen heti... enkä enää yhtään ihmettele, miksei sitä julkaistu Suomen elokuvateattereissa. Hyvä, jos leffaa olisi kehdannut julkaista suoraan johonkin Prisman alelaariin.

Isänsä kuoleman lapsena todistanut Snake Eyes työskentelee rikosorganisaatiolle, kun hän saa tehtäväkseen tappaa organisaation johtajan serkun, Tommyn. Tappamisen sijaan Snake Eyes päättää auttaa Tommya, joka värvää hänet mukaan Arashikage-klaaniin, joka on vannonut suojelevansa myyttistä jalokiveä.

Henry Golding näyttelee Snake Eyesia, supercoolia ninjaa, joka ei koskaan riisu päheää naamiotaan, eikä ikinä sano sanaakaa... Siis mitä? Snake Eyes ei pidä naamiota elokuvan aikana kuin noin viisitoista sekuntia ja puhuu läpi leffan? No kai leffa sentään antaa jonkin hyvän selityksen sille, miksi Snake Eyes päätyy lopulta olemaan puhumatta ja peittämään kasvonsa kaikilta? Eikö? No mikä helvetti tämän elokuvan pointti sitten on? Se on kuin Batman-elokuva, jossa Bruce Wayne päättää pukeutua Batmaniksi juuri, kun lopputekstit alkavat. En nyt lähde syyttämään Goldingia; hän tekee tarpeeksi kelvollista työtä sillä, mitä ohjaus ja käsikirjoitus hänelle tarjoavat. Enemmänkin jopa säälin Goldingia. Hänelle on tarjoutunut mahdollisuus esittää tätä fantastista hahmoa, mutta elokuvan tekijöitä ei ole kiinnostanut tehdä minkäänlaista kunniaa hahmolle. Snake Eyesilta on viety kaikki hahmolle ominaiset jutut ja jäljelle jää vain tylsäksi ja tympeäksi kirjoitettu tyyppi, joka jopa hieman pakotettuna vedetään johonkin ninjakouluun. Itse pidän hahmoa todella siistinä, mutten silti koe olevani mikään Snake Eyesin tai G.I. Joen fani. Silti minua suututtaa ja voin vain kuvitella, kuinka raivoissaan todelliset fanit ovat olleet elokuvaa katsoessaan.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Takehiro Hira rikollispomo Kentana, jolle Snake Eyes työskenteli, Andrew Koji Kentan serkkuna Tommyna, jota Snake Eyes päätyy auttamaan, Eri Ishida Arashikage-klaanin johtajana Seninä, Haruka Abe klaanin turvallisuuspäällikkö Akikona, sekä Peter Mensah ja Iko Uwais klaanin ninjoja kouluttavina mentoreina. Ja jotta leffaan saataisiin väkisin ympättyä mukaan lisää G.I. Joe -juttuja, Samara Weaving piipahtaa majuri Scarlett O'Harana ja Rahapajasta (La casa de papel - 2017-2021) tuttu Úrsula Corberó yrittää vakuuttaa Cobra-järjestöön kuuluvana Paronittarena. Sivunäyttelijöistä ainoastaan Koji onnistuu hieman vakuuttamaan Tommyna, jonka tulevaisuuden alter egon katsoja voi nopeasti arvata. Muut näyttelijät takeltelevat pahvisissa rooleissaan - etenkin pahisosastoa edustavat Hira ja Corberó.

Jos Snake Eyes: G.I. Joe Origins jaksaisi välittää edes pienesti nimikkohahmostaan ja Golding nähtäisiin puvussa ja maskissa edes toisen puoliskon ajan filmistä, eikä hän sanoisi mitään silloin, voisin kenties katsoa hieman joitain ongelmia sormien läpi ja pitää elokuvaa ihan kivana kertakäyttöisenä popcornviihteenä. Tällainen jossittelu on kuitenkin täysin turhaa, sillä näin ei ole käynyt. Snake Eyes: G.I. Joe Origins on tehty helppojen rahojen perässä. Voin kuvitella, kuinka näistä hahmoista paskat nakkaavat tuottajat ovat myhäilleet iloisina, että kuinka he voivat suoltaa täyttä roskaa ja tienata sillä helpot miljoonat. Ja sitten voin itse myhäillä iloisena, kun totuus iskeytyi päin näiden tyyppien naamoja ja he tajusivat, että kun kohtelee fanejaan kuin roskaa, lopputuloksena onkin kymmenien miljoonien tappiot.

Nimikkohahmoa kohtaan tehdyt vääryydet eivät harmillisesti jää elokuvan ainoiksi ongelmiksi, ne ovat vain silmiinpistävimmät ja ärsyttävimmät. Leffan käsikirjoitus on todella kökkö niin hahmoja kuin tarinaa myöten. Tarina on todella tönkösti rustattu ja kuten ehkä takeltelevasta juonikuvauksestani voi päätellä, elokuvan tarinaa on hieman vaikeaa saada tiivistettyä muutamaan lauseeseen. Se rönsyilee sinne ja tänne, saa jatkuvasti uusia puolia jostain täysin puskista ja on muutenkin välinpitämättömästi kynäilty. Suuren osan ajan leffasta pohdin, että mikä elokuvan todellinen tarina on ja ennen kaikkea että kuka edes on elokuvan pahis? Selvä vastus löytyy vasta myöhemmässä vaiheessa, jolloin suuren osan ajasta leffasta ei löydy mitään uhkaa tai jännitettä.

Jos elokuva ymmärtäisi kaikessa huonoudessaan edes tiivistää kestonsa siedettävämpään noin puolentoista tunnin mittaan, Snake Eyes: G.I. Joe Originsin katsoisi huomattavasti helpommin läpi. Nyt se on kuitenkin jaaritteleva ja pitkäveteinen mössö, mikä ei tunnu ikinä pääsevän vauhtiin. Asiaa ei auta toimintakohtausten vähyys ja vieläpä laiskuus. Elokuvaan on pestattu Iko Uwaisin kaltaisia kamppailulajien mestareita, mutta eipä näitä taitoja hyödynnetä. Näyttävien turpaanvetojen ja miekkamatsien sijaan elokuva tyytyy hätäisesti editoituihin ja pliisuihin mätkintöihin. Tunnelmaltaankin leffa on vaisu. Sen lisäksi, ettei mukana ole jännitettä, ei sekaan ole heitetty edes huumoria. Elokuva ottaa itsensä turhan vakavasti, kun se voisi olla häpeilemätöntä hömppää.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Schwentke, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D. - 2013) ja pari osaa Outolintu-sarjasta (Divergent - 2014-2016), eli kovin vahvaksi en herran filmografiaa kutsuisi. Snake Eyes: G.I. Joe Origins onnistuu olemaan vielä isompi lässähdys, eikä Schwentke tunnu yhtään tietävän, mitä leffallaan tehdä. Asiaa ei helpota Evan Spiliotopoulosin, Joe Shrapnelin ja Anna Waterhousen surkea käsikirjoitus. Joko kolmikko ei ole millään päässyt yhteisymmärrykseen siitä, kuinka leffaa pitäisi kuljettaa eteenpäin tai sitten jokainen on toisen selän takana rustaillut mukaan omiaan, mikä on johtanut valtavaan epätasaisuuteen. Teknistäkään puolta ei voi pahemmin kehua. Kuvaus ja leikkaus eivät ole kaksisesti toteutettuja. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma rymistelee parhaimmillaan ihan mukavasti. Martin Todsharow'n säveltämät musiikit eivät nouse mitenkään esille. Lavastajat ja puvustajat tekevät kelpo työtä ja Snake Eyesin asu kypärineen näyttää todella hienolta. Joten on siis vaan todella kumma, että Golding ei pääse esiintymään siinä asussa kuin sekuntien ajan! Hän varmaan piti asua kauemmin päällään, kun hänestä otettiin valokuvia julisteisiin kuin itse elokuvan varsinaisissa kuvauksissa.

Yhteenveto: Snake Eyes: G.I. Joe Origins on surullisen surkeaa roskaa ja aikamoinen keskisormi kaikille Snake Eyesin ja G.I. Joen faneille. Nimikkohahmosta riisutaan kaikki hänelle olennaiset asiat ja jäljelle jää vain tympeä tyyppi, jonka koettelemukset eivät jaksa kiinnostaa. Henry Golding yrittää parhaansa pääroolissa, mutta sääliksi käy, kun hän pääsee pukeutumaan hahmon ikoniseen asuun vain muutamiksi sekunneiksi. Andrew Koji on myös kelpo roolissaan, mutta muut eivät erityisemmin vakuuta, etenkään roistoina nähtävät Takehiro Hira tai Úrsula Corberó. Tarina on kömpelösti kyhätty kasaan ja se leviää niin moniin suuntiin, että tuntuu kuin käsikirjoittajatiimistä jokainen olisi työstänyt tekstiä omillaan, konsultoimatta muille aikaansaannoksiaan. Harmillisesti elokuva ei vakuuta edes toimintaosastollaan. Taistelut ovat tönkösti rakennettuja ja hätäisesti leikattuja mätkimisiä, joista puuttuu mielenkiinto ja jännite. Elokuva myös ottaa itsensä liian vakavasti, eikä seasta löydy huumoria lähes lainkaan. Snake Eyes: G.I. Joe Origins tekee monia asioita väärin nimikkohahmon kohtelusta siihen, ettei se ymmärrä olevansa pöljää popcorn-viihdettä ja lopputuloksena onkin ärsyttävä pökäle, jonka olemassaolon haluaisi unohtaa heti sen näkemisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Snake Eyes: G.I. Joe Origins, 2021, Paramount Pictures, Skydance Media, Metro-Goldwyn-Mayer, Hasbro Studios, Di Bonaventura Pictures, Allspark Pictures, Entertainment One

Arvostelu: The Gentlemen (2019)

THE GENTLEMEN

Ohjaus: Guy Ritchie,
Pääosissa: Matthew McConaughey, Charlie Hunnam, Hugh Grant, Henry Golding, Michelle Dockery, Colin Farrell, Jeremy Strong, Eddie Marsan ja Jason Wong
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

The Gentlemen on Guy Ritchien uusi rikoskomediaelokuva. Ritchie oli parina viime elokuvanaan tehnyt isomman luokan seikkailuja, kuten King Arthur: Legend of the Swordin (2017) ja Aladdinin (2019) ja halusikin nyt palata takaisin samanhenkisiin teoksiin, mitä hän teki aloittaessaan elokuva-alalla. Ritchie ilmoitti filmistä Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2018 ja kuvaukset alkoivat samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva sai erityisnäytöksiä jo viime vuoden puolella, mutta kunnon teatterikierroksensa se on saanut vasta tänä vuonna ja nyt The Gentlemen saapuu myös Suomeen. Itse olin innoissani filmistä, sillä pidän Ritchien tyylistä ja olin iloinen, kun kahden heikohkon seikkailurainan jälkeen hän on päättänyt siirtyä takaisin siihen, missä hän on parhaimmillaan. Minua ärsyttikin, kun minulla ei ollut aikaa päästä elokuvan lehdistönäytökseen, eikä edes Finnkinon järjestämään mysteerinäytökseen - jotka olivat vieläpä samana päivänä. Meninkin katsomaan The Gentlemenin heti ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessa näytöksessä.

Lontoossa marihuanaimperiumia pyörittävä Mickey Pearson päättää myydä bisneksensä eteenpäin, mikä johtaa juonittelevien alamaailman tahojen yrityksiin kaapata hänen omaisuutensa.

Pääroolissa Mickey Pearsonina nähdään Matthew McConaughey, joka istuu täydellisesti hienosti pukeutuvan ja muutenkin tyylikkään bisnesmiehen rooliin. Mickeyn bisnekset vain ovat rikollisia - mikä varmaan saakin hänet käyttäytymään entistä hienostuneemmin. Tuttuun tapaansa McConaughey hoitaa hommansa karismaattisesti. Mickeyn vaimoa, harmillisen pienelle huomiolle jäävää Rosalindia esittää Downton Abbey -menestyssarjasta (2010-2015) tunnettu Michelle Dockery. Dockerysta löytyy eleganssia, minkä takia onkin sääli, ettei hän pääse tosissaan näyttämään lahjojaan.

Elokuvassa nähdään myös mm. Charlie Hunnam Mickeytä auttavana Raymondina, Henry Golding Mickeyn bisneksistä kiinnostuneena Kuivasilmänä, Jeremy Strong Mickeyn kilpailijana herra Bergerinä, Colin Farrell rikollisten Valmentajana, Eddie Marsan uutislehden johtajana, sekä Hugh Grant mehukkaan veijarimaisessa roolissa Fletcherinä, joka kertoo elokuvan tarinan. Grantilla on vahva pilke silmäkulmassa läpi leffan ja hän todella pitää hauskaa roolillaan. Myös Farrell on veikeä omassa osassaan, heittäytyen täysillä mukaan. Strongista löytyy myös hienostuneisuutta ja Golding on kelpo valinta pyrkyririkolliseksi. Yleensä hieman puinen Hunnam rentoutuu Raymondina ja onnistuu tekemään yhden parhaista suorituksistaan, mitä olen häneltä nähnyt.

Suurella riemulla on aivan mahtavaa päästä sanomaan, että Guy Ritchie on todella tehnyt paluun! Kahden enemmän tai vähemmän mitäänsanomattoman seikkailuelokuvan jälkeen Ritchie on tajunnut, että rikoskomediat todella ovat hänen erikoisuutensa ja onkin fantastista nähdä hänet tekemässä sitä, missä hän on mestari. Mitään erityisen uutta Ritchie ei tuo pöytään, vaan hän kikkailee paljon samoilla keinoilla kuin yleensäkin. Mutta noh, if it ain't broke... Alusta asti katsojan kasvoille leviää innostunut virne, kun Ritchie alkaa revittelemään oikein tosissaan pienen esileikin jälkeen. Dialogi on tottakai napakkaa, nokkelaa ja usein todella lystikästä. Tyylikkäästi pukeutuvat rikolliset sivaltavat toisiaan loistavilla repliikeillä ja harvoin kukaan jää sanattomaksi. Tiettyä vekkulimaisuutta löytyy aivan kaikesta. Tunnelma onkin kaikin puolin erinomaisesti rakennettu. Osuvan huumorin lisäksi leffa tarjoaa myös toimivaa jännitettä.

Ritchie osoittaa myös jälleen kerran olevansa erittäin pätevä tarinankertoja. Läpi The Gentlemenin katsojan on vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä tarina kehkeytyy yhä absurdimmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään. Ritchie ei tietenkään tyydy kertomaan tarinaa perinteisessä järjestyksessä, vaan tapahtumat kulkevat parissa kohtaa väärin päin ja jossain kohtaa palataan johonkin aiemmin nähtyyn ja täsmennetään sitä, jotta siinä olisi enemmän järkeä. Kerronta on läpi leffan myös koukuttavaa, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Lisätwistin Ritchie tuo tarinaan sillä, että kun kyseessä on Fletcherin kertomus, ei katsojana välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei? Fletcher vaikuttaa persoonalta, joka sepustaisi täysin omiaan, joten on hyvinkin mahdollista, että monet asiat eivät koskaan tapahtuneet. Samapa tuo, sillä hänen kertomuksensa on niin kovin viihdyttävä.

Tekniseltä toteutukseltaankin kyseessä on todella laadukas teos. Kuvaus on tyyliteltyä ja mukana on useita kekseliäitä sommitteluja. Leikkaus on napakkaa ja jälkitöissä kuvasuhteilla ja erilaisilla teksteillä leikitellään hauskasti. Lavasteet ja asut ovat oikein näyttävät ja vaikka elokuva tapahtuu nykypäivänä, on mukaan saatu tiettyä vanhanaikaisuutta. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin ääniefektejä, kuten aseiden laukauksia ja säveltäjä Christopher Bensteadin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Gentlemen on Guy Ritchien mahtava paluu rikoskomedioiden pariin. Ritchie kikkailee paljon tutuilla tyyleillään. Hahmojen keskustelut ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja lystikkäitä. Hahmot itsessään ovat veijareita, joiden tarinaa seuraa enemmän kuin mielellään. Itse tarinaa Ritchie kääntää ja vääntää taidokkaasti, tuoden mukaan lisäkäänteen sillä, ettei katsoja voi olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei. Tarina onkin todella koukuttava, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Läpi elokuvan lisätään vekkulimaisia kierroksia, jotta kaikilla osa-alueilla päästään pitämään hauskaa enemmän. Elokuvan aikana saakin nauraa, mutta mukaan mahtuu hyvää jännitystäkin. Näyttelijät pistävät parastaan ja varsinkin Hugh Grant eläytyy omaan rooliinsa huikeasti. Tekniseltä puoleltakin löytyy vallan mainiota kikkailua ja kaikki tuntuu täysin ritchiemäiseltä. Jos olet siis pitänyt leffoista Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998), Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) ja Sherlock Holmes (2009), kannattaa ehdottomasti katsoa The Gentlemen. Ritchie on tehnyt vahvan paluun ja toivon, että hän jatkaa samalla linjalla, eikä lähde taas harhailemaan suuntaan, minne hän ei yksinkertaisesti sovi. Jäänkin innolla odottamaan, mitä hän tekee seuraavaksi - vaikka se ei valitettavasti tulekaan olemaan jo lähes kymmenen vuotta odotettu "Sherlock Holmes 3".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Gentlemen, 2019, Miramax

Arvostelu: Last Christmas (2019)

LAST CHRISTMAS

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Emilia Clarke, Henry Golding, Michelle Yeoh, Emma Thompson, Boris Isakovic, Lydia Leonard, Jade Anouka, Peter Mygind ja Peter Serafinowicz
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Last Christmas on Paul Feigin ohjaama romanttinen joulukomedia, minkä nimi on otettu George Michaelin kirjoittamasta ja Wham! -yhtyeen esittämästä "Last Christmas" -kappaleesta. Elokuvan käsikirjoituksen aloitti Bryony Kimmings, mutta hän sai avukseen näyttelijä Emma Thompsonin. Kun Feig oli saanut valmiiksi edellisen leffansa Missä on Emily? (A Simple Favor - 2018), hän ryhtyi työstämään tätä. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2018 ja nyt Last Christmas saa ensi-iltansa. Itse pidän joulusta todella paljon - väreistä, sydämellisyydestä, koristeista, lämmöstä kotona, kun ulkona on parikymmentä astetta pakkasta, sekä tietty joululeffoista. Toivonkin joka vuosi, että tulisi edes yksi jouluun liittyvä filmi, minkä voisi käydä katsomassa juhlan yhteydessä. Kun kuulin Last Christmasista, aloin heti odottamaan sen näkemistä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa leffan yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa ja jos ei muuta, niin ainakin kyseessä on mitä täydellisin joulukoristeiden mainos, sillä lähdimme heti leffan jälkeen kiertelemään kauppojen jouluosastoja.

Epäonninen joulukoristekaupan myyjä Kate yrittää luoda uraa laulajana, kun hän törmää erikoiseen nuoreen mieheen, Tomiin, jonka rauhoittava huolettomuus vetää stressaavaa Katea puoleensa.

Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Emilia Clarke nähdään filmin pääosassa Katena. Lohikäärmekuningatar Daenerys Targaryenin esittämisen päätyttyä Clarke voi vapaammin keskittyä muihin projekteihin ja hän hyppääkin suurella innolla Katen saappaisiin. Clarke sopii rooliinsa erittäin hyvin ja vaikka itse iloitsenkin joulusta, koin suurta riemua seuratessani, kuinka hänen hahmonsa tuhahtelee ja pyörittelee silmiään useille joulujutuille. Tuttuun tyyliinsä Clarken kulmakarvat lähtevät vetämään täysin omaa show'taan parissa kohtaa, mutta pääasiassa hän saa pidettyä ne kurissa.
     Katen tapaamana Tom-miehenä taas nähdään Henry Golding, joka jätti minut pahasti kylmäksi Feigin edellisessä leffassa, Missä on Emilyssä, mutta on nyt Crazy Rich Asiansissa (2018) ja Last Christmasissa osoittanut osaavansa. Ei Golding kovin kaksinen näyttelijä ole, mutta hän on tässä huomattavasti parempi kuin viime Feigin filmissä. Aluksi Tom vaikuttaa todella kummalliselta tapaukselta, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä paremmin katsoja ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on. Clarken ja Goldingin väliltä löytyy mukavaa kemiaa, mikä on tärkeää filmin onnistumisen kannalta.
     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Michelle Yeoh Katen pomona, joulutavarakaupan omistajana Santana, Emma Thompson ja Boris Isakovic Katen vanhempina, sekä Lydia Leonard Katen siskona Martana. Michelle Yeoh on aivan mahtava äksyilevänä, mutta oikeasti lempeänä pomona. Thompson on jälleen kerran todella mainio omassa osassaan, vaikkakin aluksi Katen äidin vahva korostus pistää korvaan.

Last Christmas on niitä elokuvia, minkä kohdalla ymmärrän täysin, miksi joku rakastaisi tätä todella palavasti, kun taas joku toinen vihaisi tätä sydämensä kyllyydestä. Kyseessä ei todellakaan ole filmi kaikille, mutta itse kyllä pidin tästä teoksesta. Ei tämä mikään tuleva jouluklassikko ole missään nimessä, mutta voin hyvinkin kuvitella katsovani tätä vielä tulevinakin jouluina. Last Christmas onnistui olemaan tarvitsemani ihastuttavan suloinen ja sekä mieltä että kehoa lämmittävä filmi. Joululeffojen tavoin perheen ja muiden läheisten merkitystä korostetaan ja elokuvassa on useita tunnelmaa nostavia kohtauksia. Herkkyyttäkin filmistä toki löytyy ja helposti itkevien kannattaakin ottaa nenäliinat mukaan leffateatteriin. Huumori on pääasiassa onnistunutta ja naureskelin tyytyväisenä. Katen epäonni eri asioissa ja hänen suhtautumisensa työpaikkaansa ovat hauskoja. Jotkut eivät välttämättä huomaa tätä lainkaan, mutta erään torikohtauksen aikana itseäni huvitti, kuinka jotkut taustalla kävelevät vilkuilivat kameraan ja selvästi tunnistivat Clarken. Lisäksi koomisia ja omasta mielestäni kenties jopa elokuvan parhaita hetkiä ovat Katen ja Santan yhteiset kohtaukset joulukaupassa.

Olen jouluelokuvien kohdalla valmis antamaan anteeksi tiettyjä asioita, joita yleensä kritisoisin. Katen ja Tomin välille muodostuva romanssi on usein siirappinen ja filmistä löytyy muutenkin tiettyä imelyyttä, mutta omasta mielestäni se kuuluu lopulta niin vahvasti jouluun, että onnistun katsomaan sen tässä tapauksessa sormieni läpi. Silti Last Christmasista löytyi tiettyjä juttuja, jotka jäivät häiritsemään minua. Elokuva tapahtuu Lontoossa ja Britannian tämänhetkinen eroamisprosessi Euroopan unionista on huomioitu filmissä. Koko tämä poliittinen puoli on todella kömpelösti tungettu mukaan, aivan kuin se olisi lisätty viime hetkellä, kun uutinen tästä alkoi herättämään paljon puhetta puolesta ja vastaan. Brexit otetaan esille tönkösti parissa kohtaa ja sitten se vain unohdetaan. Lisäksi elokuvassa on iso käänne, mikä tulee varmasti jakamaan katsojat kahtia. Itse olen hieman ristiriitainen siitä. Omalla tavallaan se toimii ja tuo tiettyä syvyyttä muuten aika puhtaaseen hömppään (poislukien Brexitin poliittinen puoli), mutta samalla sekin on hieman kömpelösti kirjoitettu.

Paul Feig tekee elokuvassa paljon parempaa työtä kuin Missä on Emily? -mukajännärin kanssa. Joulun lämmin tunnelma on ihanasti luotu ja Feig pitää katsojan mielenkiinnon koko ajan yllä. Feigiä on tietty auttanut, että Last Christmasin käsikirjoitus on parempi. Brexit-puolta lukuunottamatta Bryony Kimmings ja Emma Thompson tekevät kelpo työtä tekstinsä kanssa ja vaikka heidän käänteensä voi monille olla helposti arvattavissa, joidenkin kohdalla se tulee räjäyttämään tajunnan ja tekemään elokuvasta entistäkin paremman. Lisäksi kyseessä on oivallisesti kuvattu ja leikattu leffa. Lavasteisiin on saatu joulun henkeä ja itse voisin viettää useammankin tunnin Santan jouluputiikissa. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hyvää työtä - etenkin Clarken tonttuasun kanssa. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja filmissä kuullaan tietty paljon jouluisia kappaleita, kuten juurikin nimikkobiisi "Last Christmas", sekä edesmenneen George Michaelin aiemmin julkaisemattomia kappaleita.

Yhteenveto: Last Christmas on mainion lämmin ja romanttinen jouluelokuva. Ymmärrän hyvin, jos joku suorastaan rakastuu tähän leffaan ja jos joku toinen taas inhoaa tätä. Elokuvaa ei ole tehty kaikille, mutta itseeni tämä upposi oikein passelisti - mutta minä nyt olenkin aikamoinen jouluintoilija. Filmin värikkyys, lämpöisyys ja perheen tärkeyden teemat toimivat minulle, ja joululeffassa pystyn antamaan anteeksi rakkaustarinan siirappisuuden. Nykypäivän kaupallinen joulu on muutenkin "ihanan" imelää aikaa. Nauraa saa, mutta myös surullisia puolia on luvassa. Emilia Clarke on ihastuttava Katena ja Henry Golding on tarpeeksi toimiva Tomin osassa. Show'n varastaa kuitenkin Michelle Yeoh joulukaupan omistajana Santana. Leffan poliittinen puoli koskien Brexitiä on todella kömpelösti ja kehnosti tuotu mukaan. Loppuratkaisu saattaa myös jakaa vahvasti katsojien mielipiteet ja itsekin olen hieman ristiriitainen siitä. Heikkouksistaan huolimatta pidin Last Christmasia kelpo joululeffana, minkä katsomista suosittelenkin, jos romanttiset komediat ja jouluelokuvat ovat lähellä sydäntä. Treffielokuvaksi filmi sopii erittäin hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Last Christmas, 2019, Universal Pictures, Calamity Films, Feigco Entertainment

Arvostelu: Crazy Rich Asians (2018)

CRAZY RICH ASIANS

Ohjaus: Jon M. Chu
Pääosissa: Constance Wu, Henry Golding, Michelle Yeoh, Gemma Chan, Awkwafina, Lisa Lu, Pierre Png, Chris Pang, Sonoya Mizuno, Jing Lusi, Tan Kheng Hua ja Ken Jeong
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 7

Crazy Rich Asians perustuu Kevin Kwanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2013. Heti kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot kiinnostuivat sen kääntämisestä filmiksi ja alkoivat kysellä elokuvaoikeuksien perään. Lopulta Kwan myi oikeudet Color Forcen tuottajalle Nina Jacobsonille, joka alkoi työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja elokuussa 2018 Crazy Rich Asians sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa. Filmistä tuli kriitikoiden kehuma yllätysmenestys, mikä nousi hetkessä yhdeksi vuoden puhutuimmaksi elokuvaksi. Kun leffa ilmestyi Yhdysvalloissa, sosiaalinen media oli yhtäkkiä täynnä juttuja Crazy Rich Asiansista, mikä yllätti itseni täysin, sillä en ollut kuullutkaan koko elokuvasta aiemmin. Valtava kehuminen herätti tietty mielenkiintoni ja aloin toivomaan, että leffa saapuisi myös Suomeen... ja nyt vihdoin niin on tapahtumassa! Iloitsin kuullessani, että Crazy Rich Asians ilmestyisi teatterilevitykseen jo syyskuussa, eikä ilmoituksesta kestänyt kauaa, kun lehdistönäytös jo järjestettiin ja pääsin katsomaan leffan.

Rachel Chu matkustaa uuden poikaystävänsä Nick Youngin kanssa Singaporeen tapaamaan Nickin perhettä. Rachel ei kuitenkaan tiedä, että Nick tulee yhdestä Aasian rikkaimmista suvuista.

Pääroolissa Rachel Chuna nähdään Constance Wu, joka suoriutuu osastaan erinomaisesti. Köyhemmästä perheestä tuleva Rachel ei näytä vakuuttavalta ökyrikkaan Youngin perheen silmissä, minkä takia hänen täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja todistaa itsensä muille. Wu tuo Rachelin henkisen muutoksen upeasti esille ja hän saa katsojan välittämään hahmostaan alusta alkaen. Rachel on samaistuttava hahmo, jolloin hänen kanssaan on helppo astua rikkaiden maailmaan.
     Rachelin poikaystävä Nick Youngia taas näyttelee Henry Golding, joka esiintyy miespääroolissa toisessakin tänä viikonloppuna ilmestyvässä elokuvassa, Missä on Emily? -trillerissä (A Simple Favor - 2018). Siinä Golding on käsittämättömän puinen ja tönkkö, minkä takia pelkäsin etukäteen Crazy Rich Asiansin kaatuvan hänen osaamattomuuteensa. Onneksi hän pääsi kuitenkin yllättämään minut ja näyttää osaavansa näytellä, kun niin vain haluaa. Golding sopii erittäin hyvin rikkaan nuoren miehen rooliin, joka ei kuitenkaan täysin innostu maineestaan. Mutta mikä tärkeintä, Goldingin ja Wun kemia toimii mahtavasti, jolloin he voittavat katsojat puolelleen heti alussa.
     Nickin äiti (Michelle Yeoh) ei kuitenkaan saa katsojan sympatioita. Äitihahmo on kylmä ja tyly, eikä halua kotiinsa ketään Rachelin kaltaista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että katsojana vihaisi hahmoa ja leffa hienosti näyttääkin, miksi Nickin äiti on sellainen kuin on. Hahmoa haluaisi nähdä enemmänkin, sillä Yeoh on huikea osassaan. Yeoh huokuu arvokkuutta ja välittömästi, kun hän astuu sisälle huoneeseen, voi aistia muiden kunnioituksen häntä kohtaan.
     Rachelin ja Nickin lisäksi leffa kertoo myös kahdesta muustakin pariskunnasta: Nickin serkusta Astridista (Gemma Chan) ja tämän aviomiehestä Michaelista (Pierre Png), sekä naimisiin menevistä Colinista (Chris Pang) ja Aramintasta (Sonoya Mizuno), joiden häät ovat toinen syy Singapore-reissulle. Colin ja Araminta eivät kuitenkaan nouse yhtä hyvin esille kuin Astrid ja Michael, joiden parisuhde nousee yllättävänkin isoksi sivujuoneksi ja valitettavasti rikkoo tarinankerronnan sulavuutta muutamassa kohtaa. Se kuitenkin näyttää hyvin, millaiseksi Rachelin ja Nickin parisuhde voisi muuttua heidän taustojensa vuoksi.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat mm. Rachelin innokas ystävä Peik Lin (rap-artisti Awkwafina), tämän ihan yhtä innokas isä (Ken Jeong), Nickin isoäiti eli Youngin suvun matriarkka (Lisa Lu), Nickin muotitietoinen serkku Oliver (Nico Santos) ja Rachelin rakastava äiti (Tan Kheng Hua). Michelle Yeohin tavoin myös Lisa Lusta löytyy oikeaa arvokkuutta rooliinsa. Hänestä tämä ilmenee kuitenkin täysin eri tavalla, sillä Nickin isoäiti on lämmin ja herkkä. Awkwafinan astuessa mukaan tarinaan pelkäsin, että hän menisi suuressa innostuksessaan jopa raivostuttavuuden puolelle, mutta hän onnistuukin hillitsemään itseään tarpeeksi, jotta hän saa tehtyä hahmostaan pidettävän.

Ennen Crazy Rich Asiansin näkemistä aloin jännittämään, että mitä jos elokuvaa onkin ylistetty ihan vain poliittisista syistä - tässä tapauksessa siksi, että sen lähes koko näyttelijäkaarti koostuu aasialaisista näyttelijöistä. Olinkin äärimmäisen huojentunut ja ilahtunut, että tästä ei todellakaan ole kyse. Näyttelijäkaarti on suurimmaksi osaksi aivan huikea, minkä lisäksi itse elokuva on aidosti loistava. Crazy Rich Asians on hurmaavan ihana, koskettava, hyväntuulinen ja pitkäkestoisen hymyn katsojan huulille levittävä teos, mikä nousee ehdottomasti romanttisten komedioiden kärkisijoille. Kyseessä ei ole puhdasta viihdettä, vaan mukana on aitoja tunteita, huolellista työtä ja suurta kiehtovuutta, mikä nostaa leffan perinteisten Hollywood-hömppien yläpuolelle. Pääparin romanssi tuntuu todelliselta, mikä saa katsojan heti alussa mukaansa ja pitää kiinnostuneena loppuun asti.

Aasialainen kulttuuri on toki iso syy sille, miksi filmi erottuu edukseen näin hyvin. Singaporen näyttävät maisemat häikäisevät katsojan ja ruokakulttuuria tekisi heti mieli mennä testaamaan. Valitettavasti yhtä vilkkaalle ruokakadulle sijoittuvaa kohtausta lukuunottamatta leffa ei syvenny köyhempien oloihin, vaan keskittyy nimen mukaisesti niihin ökyrikkaisiin; mitä rahalla voi ostaa, sekä hyvänä opetuksena myös, että mitä sillä ei vain voi saada. Ihailijoita ja omaa osuuttaan janoavia kyllä riittää, ja filmi näyttääkin, kuinka pinnallista rikkaiden maailma voi olla. Elokuvassa syvennytäänkin taitavasti rikkauden varjopuoliin ja osoitetaan, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Hauskinta leffassa on kuitenkin nähdä, mitä kaikkea rahalla voi saada. Yksi huvittavimmista yksityiskohdista on lapset ajamassa kilpaa pienikokoisilla urheiluautoilla ympäri hienoa kartanoa. Tämän lisäksi Colinin ja Aramintan häät ovat suoraan sanottuna uskomattoman kauniit. En ole ikinä nähnyt missään leffassa (saatika sitten tosielämässä) yhtä upeita häitä! Olin niinkin vaikuttunut, että meinasin alkaa itkemään, sillä kyseessä oli aivan satumainen tilaisuus.

Täydellisistä häistä huolimatta täydellisestä filmistä ei ole kyse. Crazy Rich Asians kompastelee paikoitellen romanttisten komedioiden isoimpiin kliseisiin. Tietenkin leffan lopussa täytyy olla haikea kohtaus lentokentällä! Hahmot ovat myös hyvin stereotyyppisiä romanttisten komedioiden henkilöitä aina epäilevästä poikaystävän äidistä yli-innokkaaseen kaveriin ja homoon vaatesuunnittelijaan. Aasialainen kulttuuri saa kuitenkin antamaan näitä asioita anteeksi, sillä filmin maailma tuntuu niin raikkaalta. Tämän lisäksi tekijöiden rakkaus elokuvaa kohtaan on massiivinen ja leffaa on selvästi työstetty rauhassa ja huolella. Tavallista ammattitaitoisempi käsittely ansaitsee arvostusta ja kiitosta. Crazy Rich Asians on ehdottomasti yksi ilahduttavimmista elokuvakokemuksista tältä vuodelta ja se on jo mahtava saavutus!

Elokuvan on ohjannut Jon M. Chu, joka on tätä ennen tehnyt lähinnä Step Up -elokuvia, mutta myös pari isompaa Hollywood-filmiä; G.I. Joe: Koston (G.I. Joe: Retaliation - 2013) ja Suuri puhallus 2:n (Now You See Me 2 - 2016). Chu on panostanut huomattavasti enemmän Crazy Rich Asiansiin ja tämä vaikuttaisi olevan hänelle paljon tärkeämpi projekti kuin aiemmat. Chu tekee erinomaista työtä tunnelman kanssa ja saa näyttelijöistä kaiken irti. Käsikirjoituksesta vastaavat Peter Chiarelli ja Adele Lim ovat muuten onnistuneet erittäin hyvin, mutta Astridin sivujuonta olisi voinut viilata hieman, sillä se venyttää leffaa turhan pitkäksi. Kuvaukseltaan elokuva on todella tyylikkäästi toteutettu ja suurimmaksi osaksi leikkaus toimii. Lavastajat ja puvustajat ovat päässeet vauhtiin luodessaan rikkaiden maailmaa. Äänimaailma on oivallinen ja vaikkeivät Brian Tylerin sävellykset jää mieleen, sopivat musiikit täydellisesti taustalle.

Yhteenveto: Crazy Rich Asians on vuoden ilahduttavin ja hurmaavin elokuva! Huolellisella ja rakastavalla työllä filmistä on saatu aikaiseksi romanttisten komedioiden merkkiteos, eikä ole mikään ihme, että leffaa on kehuttu paljon. Elokuva toki kompastelee genrensä kliseisiin, mutta osaa myös paikoitellen vältellä niitä. Tietyt kliseet voi katsoa sormien läpi mielettömän kiehtovasti esitetyn aasialaisen kulttuurin ja erinomaisesti luodun romanssin ansiosta. Constance Wu ja Henry Golding ovat loistavat valinnat pääpariksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä - etenkin Michelle Yeoh. Yllättäen myös Awkwafina toimii ja hauskuuttaa. Filmi imaisee täysillä mukaansa ja levittää hymyn huulille vähän väliä. Koskettaviakin hetkiä on luvassa ja herkimpien katsojien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan taianomaista hääkohtausta varten. Suosittelen kaikkia romantiikannälkäisiä katsomaan Crazy Rich Asiansin heti, kun on mahdollista. Treffileffaksi tämä sopii täydellisesti, joten viekää mielitiettynne elokuviin viikonloppuna. Valtavan menestyksen takia leffalle työstetään jo jatkoa. Kevin Kwanin kirjalla on kaksi jatko-osaa, "China Rich Girlfriend" (2015) ja "Rich People Problems" (2017), enkä malta odottaa näkeväni niitä elokuvamuodossa - kunhan taso vain pysyy tällaisena! Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Crazy Rich Asians, 2018, Warner Bros. Pictures, SK Global, Color Force

Arvostelu: Missä on Emily? (A Simple Favor - 2018)

MISSÄ ON EMILY?

A SIMPLE FAVOR

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Anna Kendrick, Blake Lively, Henry Golding, Joshua Satine, Ian Ho, Rupert Friend, Kelly McKormack, Andrew Rannells ja Gia Sandhu
Genre: trilleri, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

A Simple Favor, eli suomalaisittain Missä on Emily? perustuu Darcey Bellin samannimiseen esikoisromaaniin vuodelta 2017. Jo ennen kirjan julkaisua 20th Century Fox -yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja nyt Missä on Emily? saa viimein ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta samantien, kun kuulin siitä. Hyviä mysteerielokuvia on aina kiehtovaa katsella, joten toivoin filmin tarjoavan mielenkiintoisen ja jännittävän kokemuksen. Traileri ei valitettavasti erityisemmin vakuuttanut minua ja laski hieman odotuksiani, mutta menin silti aika posiitivisin mielin katsomaan Missä on Emily? -elokuvan sen lehdistönäytökseen.

Vloggaajaäiti Stephanien paras ystävä Emily katoaa salaperäisesti ja kun poliisit eivät tunnu tekevän tarpeeksi löytääkseen Emilyn, Stephanie alkaa tutkimaan tapausta itse, mikä johtaa hyvinkin hämäriin paljastuksiin...

Elokuvan pääroolissa Stephaniena nähdään Pitch Perfect -elokuvista (2012-2017) tuttu Anna Kendrick, joka tekee hyvin epätasaisen roolisuorituksen. Hän sopii täydellisesti innokkaaksi äidiksi, joka osallistuu Miles-poikansa (Joshua Satine) koulun aktiviteetteihin ja pitää omaa mammavlogiaan, missä hän antaa äitiyteen ja lapsiin liittyviä neuvoja. Mutta kun Stephanie alkaa omaksumaan salapoliisin roolia, Kendrick lakkaa vakuuttamasta, eikä hän toimi osassaan. Itseäni myös häiritsi paljon, kuinka jännittynyt Kendrick on koko leffan ajan. Hänen hymynsä tuntuivat pakotetuilta ja kireiltä, mikä loi itselleni hieman epämukavan olon. En tiedä, oliko tämä tarkoituksellista, vai vain kehnoa näyttelemistä.
     Leffan suomenkielisessä nimikkoroolissa Emilynä taas nähdään Blake Lively, joka on myös oudon epätasainen läpi leffan. Lively sopii erittäin hyvin tyylikkäästi pukeutuvaksi naiseksi, joka kuitenkin puhuu törkeyksiä. Hänestä löytyy myös tarvittavaa mysteerisyyttä, mitä rooli vaatii, mutta joissain kohtauksissa hän on vain huono.
     Oudon heittelevistä suorituksistaan huolimatta sekä Lively että Kendrick ovat kuitenkin paljon parempia kuin Henry Golding, joka näyttelee Emilyn miestä Seania. Golding on todella puinen läpi elokuvan, eikä hän todellakaan istu rooliinsa miehenä, jonka pitäisi olla elokuvan naisten intohimon kohde. Seanille yritetään luoda taustaa sillä, että hän on mitä kliseisin kirjailija, joka ei löydä inspiraatiota uuteen teokseensa, mutta tämä unohdetaan hahmon esittelemisen jälkeen lähes täysin, eikä piirre tuo hahmoon mitään lisäystä. Emilyllä ja Seanilla on lapsi nimeltä Nicky, jota esittää Ian Ho.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Rupert Friend Emilyn töykeänä muotipomona, sekä Kelly McKormack, Andrew Rannells ja Gia Sandhu yksinhuoltajakolmikkona, jotka tuomitsevat Stephanieta tämän selän takana.

Valitettavasti täytyy todeta, ettei Missä on Emily? todellakaan ollut sellainen kiehtova jännäri kuin mitä silti voisi odottaa. Se ei koskaan tarjoa sellaista jännitettä, mitä monilta samanlaisilta elokuvilta löytyy, eikä se tuo mitään uutta pöytään käänteidensä kanssa. En sano, että leffa olisi ennalta-arvattava, mutta kun siitä alkaa paljastumaan isoja asioita, ovat ne harmillisesti sieltä tylsimmästä päästä, mitä on tullut nähtyä jo vuosien ajan. Tämä tuotti ison pettymyksen, sillä elokuvalla olisi ollut potentiaalia tarjota paljon shokeeraavampiakin twistejä. Ensimmäisen puoliskon ajan olin kiinnostunut filmin tarinasta, sillä Emily pohjustetaan hyvin salaperäiseksi tapaukseksi ja hänen menneisyytensä avaaminen on kiehtovaa. Tästä huolimatta (tai juurikin tästä syystä) elokuva ei pääse pakoon sitä tosiasiaa, että se kertoo tylsästä päähenkilöstä, joka yrittää koko leffan ajan löytää paljon kiinnostavamman sivuhenkilön. Stephanielle yritetään luoda synkkää taustaa kaiken pirteyden keskelle, mutta tämä toteutetaan osittain niin kömpelösti, ettei se saa katsojaa välittämään tai kiinnostumaan hahmosta yhtään sen enempää.

Noin puoleen väliin asti pidin elokuvaa ihan kivana, mutta aika keskinkertaisena tekeleenä, mutta sen jälkeen kävi vain selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että kaikki Emilyn taustojen selvittämisen ympärillä tapahtuva ei vain kiinnosta. Leffa on ihan liian pitkä omaksi edukseen ja se käy paikoitellen jopa pitkäveteiseksi. Läpi elokuvan taso laskee ja laskee pikkuhiljaa, kunnes se päättää ihan viime hetkillä syöksyä suoraan pohjaan viimeisen varttinsa aikana. Olen yhä hämmästynyt siitä, kuinka kaikki elokuvaa työstäneet tuntuivat suorastaan luovuttaneen lopussa ja tarjoavat mitä typerimmän ja surkeimman finaalin, mitä on tullut pitkään aikaan katsottua!

Vielä Kendrickin ja Livelyn roolitöitä epätasaisempaa on kuitenkin elokuvan ohjaus. Ohjaajana toimii komedioistaan tuttu Paul Feig, jonka ura itsessään on mennyt aika epätasaisesti. Morsiusneidot (Bridesmaids - 2011) ja Spy - vakoojan asussa (Spy - 2015) olivat todella hyviä ja hauskoja, kun taas The Heat (2013) ja uusi Ghostbusters (2016) olivat hyvinkin keskinkertaisia rainoja. Nekin ovat kuitenkin paremmin ohjattuja kuin Missä on Emily?. Minä en vieläkään tiedä, onko elokuvan tarkoitus olla vakavasti otettava trilleri, vai jopa komedia? Jotkut kohtaukset ja yksinhuoltajakolmikko ovat nimittäin mukana pelkän huumorin takia, mutta ne ovat niin tönkösti lisätty mukaan, etteivät ne todellakaan tuntuneet kuuluvan ympärillä olevaan leffaan. Vitsit eivät myöskään olleet hauskoja, mistä olin todella häkeltynyt, kun ottaa huomioon Feigin komediataustan. Feig yrittää yhdistellä eri tunnelmia leffaansa (välillä filmi yrittää olla jopa eroottinen), mutta epäonnistuu siinä pahasti, minkä takia lopputulos jättää hyvin keskeneräisen ja inhottavan maun suuhun.

Sentään Missä on Emily? on mainiosti kuvattu. Mukana on useita tyylikkäitä kuvia, minkä lisäksi myös lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat taidokkaasti toteutettuja. Lively pääsee elokuvan aikana esittelemään useita eri vaatemallistoja ja jopa mainostamaan miehensä Ryan Reynoldsin osittain omistamaa ginimerkkiä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Theodore Shapiro on tehnyt ihan menevää työtä musiikkien parissa. Harmi vain, että Shapiron työ jää täysin unohduksiin, kun leffassa on käytetty niin paljon jo olemassa olevia kappaleita.

Yhteenveto: Missä on Emily? on harmillisen epätasainen ja suoraan sanottuna huono trillerin ja komedian sekoitus. Filmi ei tunnu tietävän, onko se vakavasti otettava jännäri, vai vitsimielessä tehty hömppä, jolloin se suorastaan työntää katsojaa pois luotaan olemalla kahden genren kummallinen sekasikiö. Elokuva ei naurata eikä jännitä, mutta tarjoaa mitä laiskimpia ja typerimpiä käänteitä. Toki Emilyn katoamista on aluksi kiinnostavaa seurata, mutta jossain kohtaa alkaa huomaamaan, ettei leffasta löydy mitään muuta mielenkiintoista. Elokuvan käsikirjoitus on kehno ja samoin on myös ohjaus. Mitä ihmettä Feig mietti elokuvaa tehdessään? Anna Kendrick ja Blake Lively ovat välillä hyviä rooleissaan, mutta välillä myös surkeita. Kaikista huonoin on kuitenkin kammottavan puinen Henry Golding, joka jo itsessään pilaa lähes kaikki kohtaukset, joissa hän esiintyy. Tekniseltä puolelta löytyy hyviä juttuja, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten huonoa tekelettä. Jos olette lukeneet Darcey Bellin kirjan, voihan tämän filmatisoinnin käydä vilkaisemassa. Parhaiten elokuva sopii varhaisteinitytöille, jotka pitävät leffan päänäyttelijöistä, mutteivät muuten katso trillereitä, jolloin käänteet saattavat jopa toimia. Muita suosittelen pysymään kaukana Missä on Emily? -filmistä. Jos on ihan välttämätön pakko tietää, missä Emily on, kannattaa silti odottaa vuokraamismahdollisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Simple Favor, 2018, BRON Studios, Feigco Entertainment