Monarch: Legacy of Monsters, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

MONARCH: LEGACY OF MONSTERS - KAUSI 2

Luojat: Chris Black ja Matt Fraction

Näyttelijät: Anna Sawai, Kiersey Clemons, Ren Watabe, Mari Yamamoto, Kurt Russell, Wyatt Russell, Anders Holm, Joe Tippett, Takehiro Hira, Dominique Tipper, Curtiss Cook, Cliff Curtis, Amber Midthunder, Augusto Aguilera ja Bill Sage

Genre: scifi, seikkailu, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 43 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Godzillasta ja Kongista kertovaa MonsterVerseä laajentamaan tarkoitettu Apple TV -sarja Monarch: Legacy of Monsters nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskautta kelvollisena ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Monarch: Legacy of Monstersin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Vuonna 2017 Monarch-järjestön pitää keksiä, mitä tehdä uudelle hurjalle titaanille, jonka Shaw, Keiko ja Bill kohtasivat jo vuonna 1957.

Monarch: Legacy of Monstersin tutut hahmot tekevät paluun, sarjan liikkuessa jälleen kahdella eri aikajanalla. May (Kiersey Clemons) ja Cate (Anna Sawai) saivat pelastettua Caten sittenkin yhä elossa olevan isoäidin Keikon (Mari Yamamoto) monstereiden kotimaailmasta, ajalla temppuilevasta Axis Mundista, mutta vanha Shaw (Kurt Russell) joutui jättäytymään jälkeen. May, Cate ja Keiko huomasivat ällistyksekseen päätyneensä vuoteen 2017 ja vieläpä Pääkallosaarelle, missä Keikon poika, eli Caten isä Hiroshi (Takehiro Hira), Hiroshin poika, eli Caten veli Kentaro (Ren Watabe) ja Tim (Joe Tippett) auttavat Apex Cyberneticsiä operaatioiden parissa. Hahmot ovat tälläkin kertaa lähinnä kelvolliset, mutta sentään jokainen heistä pääsee jossain kohtaa osoittamaan pointtinsa tiimissä. Kiinnostavinta on toki seurata Keikoa, joka palaa meidän maailmaamme vuosikymmenten kateissa olonsa jälkeen, joskin Keikon vinkkelistä hän on ollut poissa vain pari kuukautta. Keikolle tuottaakin haasteita tottua niin nykymaailman menoon ja vimpaimiin, kuten myös siihen, että hänen poikansa on aikuinen mies, jolla on omia lapsia.

     Keiko nähdään toki myös menneisyyteen, vuoteen 1957 sijoittuvissa takaumissa, joissa nuorena Shaw'na nähdään Kurt Russellin poika Wyatt ja Keikon miestä Billiä esittää Anders Holm. Tämä hahmodynamiikka on kiinnostavampi kuin nykyaikaan sijoittuvien hahmojen kohdalla, etenkin vaikean kolmiodraamansa takia. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa kelvollisesti rooleistaan, Russellien toimiessa toistamiseen onnistuneesti samana hahmona eri ikäisinä.

Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi jatkaa pääasiassa avauskauden ihan menevällä linjalla. Kausi käynnistyy vielä varsin napakasti, Kongin hyökätessä Monarchin ja Apexin kimppuun Pääkallosaarella ja uuden titaanin saapuessa Axis Mundista aiheuttamaan tuhoa. Vielä kiinnostavammaksi meno muuttuu, kun käy selväksi, että Keiko, Shaw ja Bill olivat jo kohdanneet kyseisen hirviön vuosikymmeniä sitten tutkimusretkillään. Mutta kuten edelliskaudella, Monarch: Legacy of Monstersin kakkoskausikaan ei ihan saa pidettyä mukaansatempaavuutta yllä, vaan vahvan startin jälkeen kausi taantuu lähinnä kelvolliseksi. Kahdella aikajanalla hahmot seikkailevat jälleen ympäri maailmaa monstereiden perässä, samalla kun setvivät omia ihmissuhdeongelmiaan. Toisinaan tämä on kiinnostavaa seurattavaa, toisinaan taas kausi kaipaisi tiivistämistä.

Kauden parasta antia ovat vähemmän yllättäen kohtaamiset hirviöiden kanssa. Tämä uusi Titaani-X on mainio uusi uhka ja tarjoaakin passelin jännittäviä tilanteita niin vuodessa 1957 kuin vuodessa 2017. Myös Godzilla käy muistuttamassa olemassaolostaan pariin otteeseen, kun taas ykköskaudella vain viime minuutilla pikaisesti vilahtanut Kong pääsee hyvin vauhtiin kauden alussa ja lopussa. Finaalijakson monsteriturpasaunojen luulisi tyydyttävän kaijufaneja, vaikka sitä odotellessa pitää kestää toisinaan aika raskassoutuistakin draamaa. Viime minuutit vihjailevat varsin mielenkiintoista jatkoa. Monarch: Legacy of Monstersin potentiaalisen kolmoskauden lisäksi tekijöillä on suunnitteilla myös kokonaan oma sarjansa Wyatt Russellin esittämälle nuorelle Shaw'lle.

Teknisesti Monarch: Legacy of Monsters pysyy mainiona. Toinen tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja lavastajat ja puvustajat pääsevät toistamiseen leikittelemään eri aikakausilla. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa komeilta. Erilaiset monsterit, oli kyse sitten tutuista Godzillasta ja Kongista tai uudesta Titaani-X:stä, ovat hienoja ilmestyksiä, mutta toisinaan näyttelijöistä voi huomata, että he vain seisovat taustakankaan edessä, toljottamassa kuvaustilanteessa tyhjää. Äänimaailma jytisee vakuuttavasti ja Leopold Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Monarch: Legacy of Monsters, Yhdysvallat, 2023-, Warner Bros. Discovery, Legendary Television, Toho Company, Safehouse Pictures

Rental Family (2025) - elokuva-arvostelu

RENTAL FAMILY

Ohjaus: Hikari

Näyttelijät: Brendan Fraser, Takehiro Hira, Mari Yamamoto, Shannon Mahina Gorman, Akira Emoto, Shino Shinozaki, Kimura Bun, Sei Matobu, Misato Morita ja Tamae Ando

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

Rental Family on Brendan Fraserin tähdittämä uusi komedia-draamaelokuva. Ohjaaja Mitsuyo Miyazaki, eli Hikari työsti leffan käsikirjoituksen yhdessä Stephen Blahutin kanssa vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024. Rental Family sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2025 ja nyt elokuva on viimein saapunut Suomenkin teattereihin. Itse olen odottanut leffaa mielenkiinnolla, sillä pidin sen trailerista paljon. Kävinkin uteliaana katsomassa Rental Familyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Japanissa asuva, heikosti pärjäävä amerikkalaisnäyttelijä Phillip saa yllättävän työtarjouksen Vuokraperhe-firmalta: hänen hommanaan on näytellä ihmisten tilauksista muun muassa aviomiestä, journalistia, isää ja kuolleen miehen surevaa ystävää.

Brendan Fraser näyttelee Phillip Vanderploegia, näyttelijäksi pyrkivää amerikkalaismiestä, jonka elämä on vienyt Japaniin asti. Phillip ei ole kuitenkaan saanut mitään sen ihmeellisempää roolia, vain muutaman mainosesiintymisen. Miehen eteen esitetään lopulta hämmentävä työtarjous: hänen olisi tarkoitus asiakkaan tilauksesta mennä esittämään eri ihmisiä, joilla esimerkiksi piristää jonkun elämää. Alun ihmetyksen ja eettisyysasioiden pohdiskelun jälkeen Phillip huomaa olevansa hyvä työssään ja että hänen esityksensä menee läpi ihmisillä. Fraser on viime vuosina tehnyt vahvaa paluuta ja Rental Familyssa hän esittelee jälleen lahjakkuuttaan. Hän tekee Phillipistä välittömästi sympaattisen ja tykättävän tyypin, sekä tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita, kun näistä esityskeikoista alkaa tulla liian henkilökohtaisia.

     Elokuvassa nähdään myös Takehiro Hira Vuokraperhe-yritystä pyörittävänä Shinjinä ja Mari Yamamoto ja Kimura Bun yrityksen muina näyttelijöinä Aikona ja Kotana, sekä Shino Shinozaki yksinhuoltajaäitinä Hitomina, joka tarvitsee Phillipin esittämään isää tyttärelleen Mialle (Shannon Mahina Gorman) ja Sei Matobu Masamina, joka palkkaa Phillipin näyttelemään toimittajaa, joka tekee elämäkertajuttua Masamin isästä, vanhasta näyttelijästä Kikuosta (Akira Emoto). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vahvasti osistaan ja Fraserin ohella leffan toinen voimavara on Gorman, joka on loistava koulutyttö Miana, joka ei ole koskaan tavannut oikeaa isäänsä.

Rental Family osoittautui suorastaan mahtavaksi komediaa ja draamaa yhdisteleväksi elokuvaksi, jossa on varsin omalaatuinen premissi. Näin suomalaisena vielä erikoisempaa taitaa kuitenkin olla se, että tällainen "vuokraperhe"-konsepti ei ole elokuvantekijöiden vekkuli idea, vaan ihka oikea juttu Japanissa. Ihmiset maksavat toisille ihmisille, jotta nämä esittävät vaikkapa häävieraita tai surijoita hautajaisissa. Aikamoista! Phillipin työkeikat menevät tuosta kuitenkin vielä syvemmälle, etenkin kun hänen pitäisi näytellä Mian isää, joka tekee mukamas paluun vuosien jälkeen. Eipä aikaakaan, kun Mia on täysin "isänsä" lumoissa ja Phillipin päässä alkaa haalistua raja näyttelijätyöstä ja oikeasta vanhemmuudesta. Samalla leffa pohtii työn eettistä harmautta.

Vaikka premissi onkin omalaatuinen, Rental Family kulkee kieltämättä hyvin tuttuja ja ennalta-arvattavia latuja. Tulevat draamankaaret arvaa heti tiettyjen juonikuvioiden alkaessa, mutta eipä tuo haittaa juuri yhtään, kun homma on näin hyvin hoidettu. Elokuva tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa, joka aiheuttaa niin makeita nauruja kuin itkunpurskahduksia. Eivät kaikki kyyneleet kuitenkaan tule surullisten kohtausten myötä, vaan mahtuu sekaan myös sellaisia onnen hetkiä, että tippa tulee väkisinkin linssiin. Kyseessä onkin kertakaikkisen kaunis, jopa ihana elokuva, joka liikuttaa syvästi ja jättää hymyn pitkäksi aikaa katsojan huulille.

Ohjaaja Hikari rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja saa näyttelijät irrottelemaan mainiosti. Hänen ja Stephen Blahutin työstämä käsikirjoitus on oivallinen ja täynnä sydäntä. Rental Family on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on pätevää ja äänimaailmakin on osaavasti työstetty. Jónsin ja Alex Somersin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rental Family, Yhdysvallat, Japani, 2025, Knockonwood, Domo Arigato Productions, Sight Unseen Pictures

Arvostelu: Captain America: Brave New World (2025)

CAPTAIN AMERICA: BRAVE NEW WORLD

Ohjaus: Julius Onah

Pääosissa: Anthony Mackie, Harrison Ford, Danny Ramirez, Shira Haas, Tim Blake Nelson, Carl Lumbly, Xosha Roguemore, Giancarlo Esposito, Takehiro Hira, Jóhannes Haukur Jóhannesson ja Liv Tyler

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 12

Captain America: Brave New World on Marvelin elokuvauniversumin 35. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Avengers: Endgamessa (2019) Anthony Mackien näyttelemä Sam "Falcon" Wilson peri Captain American manttelin ja esiintyi roolissa ensi kertaa The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa (2021). Pian sarjan julkaisun jälkeen paljastettiin, että Mackie tähdittäisi uutta Captain America -elokuvaa. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 työnimellä "Captain America: New World Order" ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2024, mutta elokuva vajosi erilaisiin tuotanto-ongelmiin. Testiyleisöt antoivat lähinnä negatiivista palautetta näkemälleen, jolloin mukaan tuotiin uusia käsikirjoittajia, sekä kokonaan uusi hahmo, joiden kanssa elokuvaa ryhdyttiin kuvaamaan uusiksi. Ja taas uusiksi. Ja taas uusiksi. Nyt useiden uusintakuvausten ja uudelleenkirjoitusten jälkeen Captain America: Brave New World on saapunut elokuvateattereihin ja omat odotukseni elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset. Sen lisäksi, etten ollut täysin vakuuttunut Sam Wilsonista uutena Captain Americana ja koin tämän pienentävän Falcon-hahmon merkitystä, leffan tuotantovaikeudet saivat minut jossain kohtaa jo tuumimaan, että kenties olisi vain parasta, jos Marvel myöntäisi epäonnistumisensa ja peruisi koko elokuvan. Kävinkin todella skeptisenä katsomassa Captain America: Brave New Worldin sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Captain American roolin omaksunut Sam Wilson ryhtyy selvittämään salaliittoa, jonka on tarkoitus romahduttaa vastikään Yhdysvaltojen presidentiksi valittu Thaddeus Ross.

Anthony Mackie palaa rooliinsa Sam Wilsoniksi, joka peri Avengers: Endgamen lopuksi Steve Rogersilta (Chris Evans) pestin Captain Americana ja joka omaksui aseman The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa. Nyt Sam toimii tänä sankarina aktiivisesti, joutuen kuitenkin vaikean päätöksen eteen. William Hurtin menehdyttyä kenraali Thaddeus "Thunderbolt" Rossin rooli meni Harrison Fordille, jonka esittämänä Ross on tehnyt uuden aluevaltauksen ja valittu Yhdysvaltain presidentiksi. Ross haluaisi, että Captain America ja muut sankarit toimisivat hänen hallittavanaan erityisjoukkona, mikä hiertää Samia vastakarvaan. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja muutenkin niin Samia kuin Rossia hyödynnetään oivallisesti. Mackie jatkaa kelpo työtään, joskin hän ei saa täytettyä Evansin saappaita uutena Kapuna. Ja vaikka Ford uhkuukin karismaa, hänkin jää lopulta edesmenneen Hurtin jalkoihin, joka oli aikoinaan nappivalinta rooliin.

     Elokuvassa nähdään myös The Falcon and the Winter Soldierista tutut Danny Ramirez uutena Falconina, Joaquin Torresina ja Carl Lumbly entisenä supersotilas Isaiah Bradleynä, Shira Haas Rossin turvapäällikkö Ruth Bat-Seraphina, Giancarlo Esposito Serpent Society -rikollisryhmää johtavana Sidewinderina, sekä vihdoin ja viimein The Incredible Hulk -elokuvasta (2008) tuttu Tim Blake Nelson Samuel Sternsinä, jonka kohtaloa fanit ovat odottaneet, hahmon saatua Bruce Bannerin verta haavaansa ja aloitettua jonkin sortin muutoksensa. Sterns onkin tämänkertainen antagonisti ja varsin toimiva sellainen, tarjotessaan enemmän älyllistä kuin fyysistä haastetta sankarille. Lisäkuvausten myötä mukaan tuotu Esposito jää harmillisen alikäytetyksi ja alkaa olla tylsää, että mies nähdään aina pahiksena. Ramirezin esittämä Joaquin on tarkoitettu komedialliseksi sivuhahmoksi, mutta samalla lailla kuin Mackie kokee vaikeuksia periä Captain American titteliä, ei Joaquinkaan oikein vakuuta Falconin korvaajana ja lopputulos on lähinnä jopa hitusen ärsyttävä.

Captain America: Brave New Worldin matka valkokankaille ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä, lähtien jo alkuperäisestä nimestä, "New World Orderista", mitä pidettiin mauttomana, sen linkittyessä antisemitismiin ja salaliittoihin. Shira Haasin esittämää israelilaishahmoa pidettiin myös kontroversiaalina, Israelin ja Gazan välisen konfliktin takia. Leffan nimi meni vaihtoon ja Haasin hahmoa muovattiin täysin erilaiseksi kuin sarjakuvissa. Sitten ongelmaksi koitui se, että testiyleisöt reagoivat negatiivisesti näkemäänsä ja mukaan tuotiin uusia kirjoittajia, Giancarlo Esposito hahmoineen ja kuvaukset pyörähtivät käyntiin toistamiseen. Sekään ei riittänyt, vaan leffaa on muovattu uuteen uskoon vielä muutama kuukausi sitten. Budjetti on huhujen mukaan paisunut niin suureksi, että elokuvan pitäisi tienata suunnilleen enemmän kuin edelliset Captain America -leffat, päästäkseen voiton puolelle.

Varsin kivikkoisen tuotannon takia pelkäsin, että lopputuloksena olisi sekasotku ja varsinainen fiasko, mutta yllätyksekseni Captain America: Brave New Worldista on onnistuttu tekemään varsin koherentti ja jopa ihan viihdyttävä sarjakuvaleffa. Elokuva ei ole läheskään niin hyvä kuin aiemmat Captain Americat, mutta on se onneksi parempi kuin pelkäsin. Poliittisen trillerin, Captain America: The Winter Soldierin (2014) hengessä tehty Brave New World sisältää mielenkiintoista juonittelua ja pidin paljon siitä, ettei pahiksen tavoitteena ole tuhota maailmaa, vaan hänen mielessään on huomattavasti henkilökohtaisempi ja jopa erittäin ymmärrettävä kosto. Sam voi nähdä näiden aikomusten perustelut ja mies joutuukin pohtimaan, mikä onkaan oikea tapa toimia tämän konfliktin keskellä.

Pidin myös siitä, että kun multiversumikikkailusta huolimatta viimeaikaiset Marvel-elokuvat ovat tuntuneet enemmän yksittäisiltä jutuilta, linkittymättä sen kummemmin isompaan kokonaisuuteen, Brave New World punoo paritkin aiemmin auki jääneet kuviot kasaan. Elokuva on sujuvaa jatkoa niin The Falcon and the Winter Soldier -sarjalle kuin The Incredible Hulkille ja jopa Eternalsille (2021), jonka lopputaistelun tuoksinnassa Intian valtamerestä esiin putkahtanutta Tiamutia ei olla mainittu sanallakaan celestiaalin massiivisesta koosta huolimatta. Nyt Tiamut on merkittävä osa tarinaa, kun Ross yrittää presidenttinä neuvotella muiden valtioiden kanssa sen tarjoamien luonnonvarojen käytöstä. Tiamutin ympärille on myös rakennettu oikein viihdyttävä toimintakohtaus. Harmillisesti sen jälkeen mainoksissa isosti esillä ollut taistelu punaista Hulkia vastaan on pienoinen antikliimaksi ja turhankin nopeasti ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Julius Onah, jonka aiempiin meriitteihin kuuluu muun muassa kömpelö The Cloverfield Paradox (2018). Onah ei tosiaan ole samalla tasolla kuin parista edellisestä Captain American sooloelokuvasta vastanneet Russon veljekset ja etenkin huumoriosastoa hän olisi voinut vähentää ja keskittyä enemmän jännitteeseen. Etenkin jatkuva vitsailu Rossin muuttuneesta ulkonäöstä saa pyörittelemään silmiä. Tekniseltä toteutukseltaan Captain America: Brave New World on epätasainen. Elokuva on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus on tehnyt kelpo työtä Kapun uuden asun kanssa. Sen sijaan uuden Falconin puku näyttää aika halvalta. Tietokonetehosteet jättävät paikoin paljon toivomisen varaa. Lentokohtauksissa on selvää, että ruudulla nähtävä Captain America on digitaalisesti luotu, sillä niin luonnottomasti hahmo paikoin liikkuu. Lopputaistelun tuho näyttää viimeistelemättömältä ja taustakankaiden käyttö on häiritsevää. Tällaisena hetkenä sitä jää tosissaan miettimään, että millainenkohan elokuvan oli alun perin tarkoitus olla? Äänimaailma kuitenkin rymistelee menevästi ja Laura Karpmanin työstämät musiikit säestävät menoa ihan hyvin.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Captain America: Brave New World, 2025, Marvel Studios

Arvostelu: Snake Eyes: G.I. Joe Origins (2021)

SNAKE EYES: G.I. JOE ORIGINS

Ohjaus: Robert Schwentke

Pääosissa: Henry Golding, Andrew Koji, Haruka Abe, Takehiro Hira, Eri Ishida, Iko Uwais, Samara Weaving, Úrsula Corberó, Peter Mensah ja Steven Allerick

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

Snake Eyes: G.I. Joe Origins perustuu Hasbron G.I. Joe -leluihin, joita on tehty vuodesta 1964 lähtien ja joiden ympärille on luotu sarjakuvia, animaatioita ja kaksi näyteltyä elokuvaa, G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009) ja G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation - 2013). Leffojen julkaisun jälkeen alkoi puhe elokuvasta, joka keskittyisi G.I. Joe -ryhmään kuuluvaan Snake Eyesiin. Elokuvissa hahmoa näytellyt Ray Park päätettiin kuitenkin korvata Henry Goldingilla, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä maaliskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisu siirrettiin ensin lokakuulle ja sitten kesälle 2021. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa Snake Eyes: G.I. Joe Origins sai ensi-iltansa heinäkuussa 2021, mutta koska elokuva sai murskavastaanoton niin kriitikoilta kuin G.I. Joen faneilta, minkä lisäksi se osoittautui suureksi flopiksi lippuluukuilla, ei sitä tuotu Suomen teattereihin. Itse innostuin, kun ensi kerran kuulin, että Snake Eyesista tehtäisiin oma elokuvansa - onhan hän ehdoton suosikkini G.I. Joe -ryhmästä. Heikoista trailereista ja huonoista arvioista huolimatta minua harmitti, kun ilmoitettiin, ettei elokuva saapuisi Suomessa teattereihin. Kun Snake Eyes: G.I. Joe Origins oli vihdoin saapunut vuokrattavaksi, katsoin sen heti... enkä enää yhtään ihmettele, miksei sitä julkaistu Suomen elokuvateattereissa. Hyvä, jos leffaa olisi kehdannut julkaista suoraan johonkin Prisman alelaariin.

Isänsä kuoleman lapsena todistanut Snake Eyes työskentelee rikosorganisaatiolle, kun hän saa tehtäväkseen tappaa organisaation johtajan serkun, Tommyn. Tappamisen sijaan Snake Eyes päättää auttaa Tommya, joka värvää hänet mukaan Arashikage-klaaniin, joka on vannonut suojelevansa myyttistä jalokiveä.

Henry Golding näyttelee Snake Eyesia, supercoolia ninjaa, joka ei koskaan riisu päheää naamiotaan, eikä ikinä sano sanaakaa... Siis mitä? Snake Eyes ei pidä naamiota elokuvan aikana kuin noin viisitoista sekuntia ja puhuu läpi leffan? No kai leffa sentään antaa jonkin hyvän selityksen sille, miksi Snake Eyes päätyy lopulta olemaan puhumatta ja peittämään kasvonsa kaikilta? Eikö? No mikä helvetti tämän elokuvan pointti sitten on? Se on kuin Batman-elokuva, jossa Bruce Wayne päättää pukeutua Batmaniksi juuri, kun lopputekstit alkavat. En nyt lähde syyttämään Goldingia; hän tekee tarpeeksi kelvollista työtä sillä, mitä ohjaus ja käsikirjoitus hänelle tarjoavat. Enemmänkin jopa säälin Goldingia. Hänelle on tarjoutunut mahdollisuus esittää tätä fantastista hahmoa, mutta elokuvan tekijöitä ei ole kiinnostanut tehdä minkäänlaista kunniaa hahmolle. Snake Eyesilta on viety kaikki hahmolle ominaiset jutut ja jäljelle jää vain tylsäksi ja tympeäksi kirjoitettu tyyppi, joka jopa hieman pakotettuna vedetään johonkin ninjakouluun. Itse pidän hahmoa todella siistinä, mutten silti koe olevani mikään Snake Eyesin tai G.I. Joen fani. Silti minua suututtaa ja voin vain kuvitella, kuinka raivoissaan todelliset fanit ovat olleet elokuvaa katsoessaan.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Takehiro Hira rikollispomo Kentana, jolle Snake Eyes työskenteli, Andrew Koji Kentan serkkuna Tommyna, jota Snake Eyes päätyy auttamaan, Eri Ishida Arashikage-klaanin johtajana Seninä, Haruka Abe klaanin turvallisuuspäällikkö Akikona, sekä Peter Mensah ja Iko Uwais klaanin ninjoja kouluttavina mentoreina. Ja jotta leffaan saataisiin väkisin ympättyä mukaan lisää G.I. Joe -juttuja, Samara Weaving piipahtaa majuri Scarlett O'Harana ja Rahapajasta (La casa de papel - 2017-2021) tuttu Úrsula Corberó yrittää vakuuttaa Cobra-järjestöön kuuluvana Paronittarena. Sivunäyttelijöistä ainoastaan Koji onnistuu hieman vakuuttamaan Tommyna, jonka tulevaisuuden alter egon katsoja voi nopeasti arvata. Muut näyttelijät takeltelevat pahvisissa rooleissaan - etenkin pahisosastoa edustavat Hira ja Corberó.

Jos Snake Eyes: G.I. Joe Origins jaksaisi välittää edes pienesti nimikkohahmostaan ja Golding nähtäisiin puvussa ja maskissa edes toisen puoliskon ajan filmistä, eikä hän sanoisi mitään silloin, voisin kenties katsoa hieman joitain ongelmia sormien läpi ja pitää elokuvaa ihan kivana kertakäyttöisenä popcornviihteenä. Tällainen jossittelu on kuitenkin täysin turhaa, sillä näin ei ole käynyt. Snake Eyes: G.I. Joe Origins on tehty helppojen rahojen perässä. Voin kuvitella, kuinka näistä hahmoista paskat nakkaavat tuottajat ovat myhäilleet iloisina, että kuinka he voivat suoltaa täyttä roskaa ja tienata sillä helpot miljoonat. Ja sitten voin itse myhäillä iloisena, kun totuus iskeytyi päin näiden tyyppien naamoja ja he tajusivat, että kun kohtelee fanejaan kuin roskaa, lopputuloksena onkin kymmenien miljoonien tappiot.

Nimikkohahmoa kohtaan tehdyt vääryydet eivät harmillisesti jää elokuvan ainoiksi ongelmiksi, ne ovat vain silmiinpistävimmät ja ärsyttävimmät. Leffan käsikirjoitus on todella kökkö niin hahmoja kuin tarinaa myöten. Tarina on todella tönkösti rustattu ja kuten ehkä takeltelevasta juonikuvauksestani voi päätellä, elokuvan tarinaa on hieman vaikeaa saada tiivistettyä muutamaan lauseeseen. Se rönsyilee sinne ja tänne, saa jatkuvasti uusia puolia jostain täysin puskista ja on muutenkin välinpitämättömästi kynäilty. Suuren osan ajan leffasta pohdin, että mikä elokuvan todellinen tarina on ja ennen kaikkea että kuka edes on elokuvan pahis? Selvä vastus löytyy vasta myöhemmässä vaiheessa, jolloin suuren osan ajasta leffasta ei löydy mitään uhkaa tai jännitettä.

Jos elokuva ymmärtäisi kaikessa huonoudessaan edes tiivistää kestonsa siedettävämpään noin puolentoista tunnin mittaan, Snake Eyes: G.I. Joe Originsin katsoisi huomattavasti helpommin läpi. Nyt se on kuitenkin jaaritteleva ja pitkäveteinen mössö, mikä ei tunnu ikinä pääsevän vauhtiin. Asiaa ei auta toimintakohtausten vähyys ja vieläpä laiskuus. Elokuvaan on pestattu Iko Uwaisin kaltaisia kamppailulajien mestareita, mutta eipä näitä taitoja hyödynnetä. Näyttävien turpaanvetojen ja miekkamatsien sijaan elokuva tyytyy hätäisesti editoituihin ja pliisuihin mätkintöihin. Tunnelmaltaankin leffa on vaisu. Sen lisäksi, ettei mukana ole jännitettä, ei sekaan ole heitetty edes huumoria. Elokuva ottaa itsensä turhan vakavasti, kun se voisi olla häpeilemätöntä hömppää.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Robert Schwentke, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. R.I.P.D. - Haamukytät (R.I.P.D. - 2013) ja pari osaa Outolintu-sarjasta (Divergent - 2014-2016), eli kovin vahvaksi en herran filmografiaa kutsuisi. Snake Eyes: G.I. Joe Origins onnistuu olemaan vielä isompi lässähdys, eikä Schwentke tunnu yhtään tietävän, mitä leffallaan tehdä. Asiaa ei helpota Evan Spiliotopoulosin, Joe Shrapnelin ja Anna Waterhousen surkea käsikirjoitus. Joko kolmikko ei ole millään päässyt yhteisymmärrykseen siitä, kuinka leffaa pitäisi kuljettaa eteenpäin tai sitten jokainen on toisen selän takana rustaillut mukaan omiaan, mikä on johtanut valtavaan epätasaisuuteen. Teknistäkään puolta ei voi pahemmin kehua. Kuvaus ja leikkaus eivät ole kaksisesti toteutettuja. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma rymistelee parhaimmillaan ihan mukavasti. Martin Todsharow'n säveltämät musiikit eivät nouse mitenkään esille. Lavastajat ja puvustajat tekevät kelpo työtä ja Snake Eyesin asu kypärineen näyttää todella hienolta. Joten on siis vaan todella kumma, että Golding ei pääse esiintymään siinä asussa kuin sekuntien ajan! Hän varmaan piti asua kauemmin päällään, kun hänestä otettiin valokuvia julisteisiin kuin itse elokuvan varsinaisissa kuvauksissa.

Yhteenveto: Snake Eyes: G.I. Joe Origins on surullisen surkeaa roskaa ja aikamoinen keskisormi kaikille Snake Eyesin ja G.I. Joen faneille. Nimikkohahmosta riisutaan kaikki hänelle olennaiset asiat ja jäljelle jää vain tympeä tyyppi, jonka koettelemukset eivät jaksa kiinnostaa. Henry Golding yrittää parhaansa pääroolissa, mutta sääliksi käy, kun hän pääsee pukeutumaan hahmon ikoniseen asuun vain muutamiksi sekunneiksi. Andrew Koji on myös kelpo roolissaan, mutta muut eivät erityisemmin vakuuta, etenkään roistoina nähtävät Takehiro Hira tai Úrsula Corberó. Tarina on kömpelösti kyhätty kasaan ja se leviää niin moniin suuntiin, että tuntuu kuin käsikirjoittajatiimistä jokainen olisi työstänyt tekstiä omillaan, konsultoimatta muille aikaansaannoksiaan. Harmillisesti elokuva ei vakuuta edes toimintaosastollaan. Taistelut ovat tönkösti rakennettuja ja hätäisesti leikattuja mätkimisiä, joista puuttuu mielenkiinto ja jännite. Elokuva myös ottaa itsensä liian vakavasti, eikä seasta löydy huumoria lähes lainkaan. Snake Eyes: G.I. Joe Origins tekee monia asioita väärin nimikkohahmon kohtelusta siihen, ettei se ymmärrä olevansa pöljää popcorn-viihdettä ja lopputuloksena onkin ärsyttävä pökäle, jonka olemassaolon haluaisi unohtaa heti sen näkemisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Snake Eyes: G.I. Joe Origins, 2021, Paramount Pictures, Skydance Media, Metro-Goldwyn-Mayer, Hasbro Studios, Di Bonaventura Pictures, Allspark Pictures, Entertainment One