Monarch: Legacy of Monsters, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

MONARCH: LEGACY OF MONSTERS - KAUSI 2

Luojat: Chris Black ja Matt Fraction

Näyttelijät: Anna Sawai, Kiersey Clemons, Ren Watabe, Mari Yamamoto, Kurt Russell, Wyatt Russell, Anders Holm, Joe Tippett, Takehiro Hira, Dominique Tipper, Curtiss Cook, Cliff Curtis, Amber Midthunder, Augusto Aguilera ja Bill Sage

Genre: scifi, seikkailu, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 43 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Godzillasta ja Kongista kertovaa MonsterVerseä laajentamaan tarkoitettu Apple TV -sarja Monarch: Legacy of Monsters nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2023, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun. Itse pidin sarjan avauskautta kelvollisena ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Katsoinkin Monarch: Legacy of Monstersin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Vuonna 2017 Monarch-järjestön pitää keksiä, mitä tehdä uudelle hurjalle titaanille, jonka Shaw, Keiko ja Bill kohtasivat jo vuonna 1957.

Monarch: Legacy of Monstersin tutut hahmot tekevät paluun, sarjan liikkuessa jälleen kahdella eri aikajanalla. May (Kiersey Clemons) ja Cate (Anna Sawai) saivat pelastettua Caten sittenkin yhä elossa olevan isoäidin Keikon (Mari Yamamoto) monstereiden kotimaailmasta, ajalla temppuilevasta Axis Mundista, mutta vanha Shaw (Kurt Russell) joutui jättäytymään jälkeen. May, Cate ja Keiko huomasivat ällistyksekseen päätyneensä vuoteen 2017 ja vieläpä Pääkallosaarelle, missä Keikon poika, eli Caten isä Hiroshi (Takehiro Hira), Hiroshin poika, eli Caten veli Kentaro (Ren Watabe) ja Tim (Joe Tippett) auttavat Apex Cyberneticsiä operaatioiden parissa. Hahmot ovat tälläkin kertaa lähinnä kelvolliset, mutta sentään jokainen heistä pääsee jossain kohtaa osoittamaan pointtinsa tiimissä. Kiinnostavinta on toki seurata Keikoa, joka palaa meidän maailmaamme vuosikymmenten kateissa olonsa jälkeen, joskin Keikon vinkkelistä hän on ollut poissa vain pari kuukautta. Keikolle tuottaakin haasteita tottua niin nykymaailman menoon ja vimpaimiin, kuten myös siihen, että hänen poikansa on aikuinen mies, jolla on omia lapsia.

     Keiko nähdään toki myös menneisyyteen, vuoteen 1957 sijoittuvissa takaumissa, joissa nuorena Shaw'na nähdään Kurt Russellin poika Wyatt ja Keikon miestä Billiä esittää Anders Holm. Tämä hahmodynamiikka on kiinnostavampi kuin nykyaikaan sijoittuvien hahmojen kohdalla, etenkin vaikean kolmiodraamansa takia. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa kelvollisesti rooleistaan, Russellien toimiessa toistamiseen onnistuneesti samana hahmona eri ikäisinä.

Monarch: Legacy of Monstersin toinen tuotantokausi jatkaa pääasiassa avauskauden ihan menevällä linjalla. Kausi käynnistyy vielä varsin napakasti, Kongin hyökätessä Monarchin ja Apexin kimppuun Pääkallosaarella ja uuden titaanin saapuessa Axis Mundista aiheuttamaan tuhoa. Vielä kiinnostavammaksi meno muuttuu, kun käy selväksi, että Keiko, Shaw ja Bill olivat jo kohdanneet kyseisen hirviön vuosikymmeniä sitten tutkimusretkillään. Mutta kuten edelliskaudella, Monarch: Legacy of Monstersin kakkoskausikaan ei ihan saa pidettyä mukaansatempaavuutta yllä, vaan vahvan startin jälkeen kausi taantuu lähinnä kelvolliseksi. Kahdella aikajanalla hahmot seikkailevat jälleen ympäri maailmaa monstereiden perässä, samalla kun setvivät omia ihmissuhdeongelmiaan. Toisinaan tämä on kiinnostavaa seurattavaa, toisinaan taas kausi kaipaisi tiivistämistä.

Kauden parasta antia ovat vähemmän yllättäen kohtaamiset hirviöiden kanssa. Tämä uusi Titaani-X on mainio uusi uhka ja tarjoaakin passelin jännittäviä tilanteita niin vuodessa 1957 kuin vuodessa 2017. Myös Godzilla käy muistuttamassa olemassaolostaan pariin otteeseen, kun taas ykköskaudella vain viime minuutilla pikaisesti vilahtanut Kong pääsee hyvin vauhtiin kauden alussa ja lopussa. Finaalijakson monsteriturpasaunojen luulisi tyydyttävän kaijufaneja, vaikka sitä odotellessa pitää kestää toisinaan aika raskassoutuistakin draamaa. Viime minuutit vihjailevat varsin mielenkiintoista jatkoa. Monarch: Legacy of Monstersin potentiaalisen kolmoskauden lisäksi tekijöillä on suunnitteilla myös kokonaan oma sarjansa Wyatt Russellin esittämälle nuorelle Shaw'lle.

Teknisesti Monarch: Legacy of Monsters pysyy mainiona. Toinen tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja lavastajat ja puvustajat pääsevät toistamiseen leikittelemään eri aikakausilla. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa komeilta. Erilaiset monsterit, oli kyse sitten tutuista Godzillasta ja Kongista tai uudesta Titaani-X:stä, ovat hienoja ilmestyksiä, mutta toisinaan näyttelijöistä voi huomata, että he vain seisovat taustakankaan edessä, toljottamassa kuvaustilanteessa tyhjää. Äänimaailma jytisee vakuuttavasti ja Leopold Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Monarch: Legacy of Monsters, Yhdysvallat, 2023-, Warner Bros. Discovery, Legendary Television, Toho Company, Safehouse Pictures

Arvostelu: The Flash (2023)

THE FLASH

Ohjaus: Andy Muschietti

Pääosissa: Ezra Miller, Michael Keaton, Sasha Calle, Kiersey Clemons, Ron Livingston, Maribel Verdú, Ben Affleck, Michael Shannon, Antje Traue, Jeremy Irons, Saoirse-Monica Jackson, Rudy Mancuso ja Temuera Morrison

Genre: seikkailu, scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 12

The Flash perustuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1956. Jo 1980-luvulla Warner Bros. -yhtiö alkoi kehitellä elokuvaa hahmosta, mutta projekti ei edennyt ja sen sijaan hahmosta tehtiin John Wesley Shippin tähdittämä televisiosarja The Flash (1990-1991). Uusi yritys tapahtui vuonna 2004, kun David S. Goyer keräsi studiolta kehuja Batman Beginsin (2005) käsikirjoituksellaan ja Goyer pestattiin kirjoittamaan elokuva Flashista. Goyer yritti saada päärooliin Ryan Reynoldsia, mutta kun hänen ja studion ideat eivät osuneet yhteen, Goyer jätti elokuvan vuonna 2007. Warner Bros. ryhtyi silloin kehittelemään elokuvaa supersankariryhmästä Justice League, jossa Flashia olisi ollut tarkoitus näytellä Adam Brody. Loppuvuodesta 2009 tämäkin idea kaatui ja jälleen hahmo saatiin toimimaan vain television puolella, kun Grant Gustinin tähdittämä The Flash -sarja (2014-2023) käynnistyi. Kun Warner Bros. aloitti Man of Steelillä (2013) elokuvauniversumin DC Comicsin sarjakuvien pohjalta, studio alkoi jälleen kehitellä uutta Flash-leffaa. Ezra Miller palkattiin rooliin ja hän esiintyi hahmona elokuvissa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016) ja Justice League (2017), Flashin oman elokuvan ollessa suunnitteilla vuodelle 2018. James Wanille tarjottiin mahdollisuutta tehdä elokuva, mutta hän päättikin ottaa vastuulleen toisen DC-projektin, Aquamanin (2018). Phil Lord ja Christopher Miller olivat jonkin aikaa mukana projektissa, kunnes he halusivatkin tehdä Solo: A Star Wars Storyn (2018). Ohjaajan penkillä kävivät myös Seth Grahame-Smith ja Rick Famuyiwa, kunnes pestin sai Andy Muschietti. Kuvauksia jouduttiin viivästyttämään, Millerin ollessa kiireinen Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet -elokuvan (Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore - 2022) kanssa ja lopulta kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Alkuvuodesta 2022 päätähti Ezra Miller joutui kuitenkin toistuvasti ongelmiin lain kanssa, käytyään useamman ihmisen kimppuun, sekä ahdisteltuaan alaikäistä, mikä sai Warner Brosin pohtimaan, voiko elokuvaa julkaista. Lopulta studio päätti pistää leffan teattereihin ja nyt pitkän odotuksen jälkeen The Flash saapuu elokuviin. Itse olen pitänyt Flash-hahmosta lapsesta saakka ja toivonut hänestä omaa leffaansa. Olen pitänyt Gustinin tähdittämästä The Flash -sarjasta sen verran kuin olen sitä katsonut ja samalla odottanut elokuvan ilmestymistä. Viime vuoden kohut Millerin ympärillä latistivat fiiliksiäni, mutta samalla innostuin joka kerta trailerin nähdessäni, Michael Keatonin palatessa Batmanin rooliin. Kävinkin katsomassa The Flashin pelonsekaisin tuntein sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Barry Allen, eli salamannopea supersankari Flash hoksaa pystyvänsä matkustamaan ajassa ja päättää pelastaa äitinsä, joka murhattiin Barryn ollessa vielä lapsi. Pian Barry joutuu kuitenkin huomaamaan, että jos temppuilet ajan kanssa, aika ryhtyy temppuilemaan sinun kanssasi...

Ezra Miller ollaan nähty Barry Allenina, eli Flashina jo useampaan otteeseen, mutta nyt hän saa vihdoin ihka oman elokuvansa. Valitettavasti Millerin käytös erityisesti viime vuonna on ollut aika järkyttävää seurattavaa. Kerta toisensa perään tuli uutista, joissa Millerin kerrottiin käyneen ihmisten kimppuun, murtautuneen jonkun kotiin ja joutuneen muutenkin ongelmiin lain kanssa. Millerin teot ovat luoneet varjon The Flash -elokuvan ylle, enkä toisaalta ihmettele, jos joku ei halua mennä katsomaan leffaa, jonka pääroolissa nähdään rikollinen - ja vieläpä tuplaroolissa, Millerin näytellessä sekä tuntemaamme Barrya, että luomallaan uudella aikajanalla elävää nuorta Barrya, jolla ei ole supervoimia. Vaikka olin itsekin skeptinen leffan suhteen juuri Millerin kyseenalaisten tempausten takia, en voi kuin sanoa, että Miller on suorastaan erinomainen tässä elokuvassa. Miller tuo valtavasti syvyyttä ja ulottuvuuksia Flashiin, joka tyytyi aiemmissa esiintymisissään pelkän huumoriveijarin osaan. Miller tekee erityisen hyvää työtä dramaattisissa kohtauksissa, sekä kahtena erilaisena Barryna.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Affleck Bruce Waynena, eli Batmanina ja Jeremy Irons hänen uskollisena hovimestarinaan Alfredina. Ron Livingston korvaa Billy Crudupin Barryn isänä Henrynä, jota syytetään vaimonsa, eli Barryn äidin Noran (Maribel Verdú) kuolemasta. Justice Leaguen Snyder Cut -versiossa nähty Kiersey Clemons palaa rooliinsa Barryn ihastuksenkohteena, toimittaja Iris Westinä. Oman itsensä vaihtoehtoisen version lisäksi Barry kohtaa luomallaan uudella aikajanalla myös Supermanin serkun, Kara Zor-Elin, jota näyttelee Sasha Calle, sekä toisen Bruce Waynen/Batmanin, jota näyttelee kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen Michael Keaton. Keatonin paluu Batmaniksi on varmasti monille isoin syy leffalipun hommaamiseen ja itsekin odotin juuri tätä puolta elokuvassa eniten. Keaton on aivan mahtava roolissa edelleen. Hänen Brucensa on iäkkäämpi ja periaatteessa jo lopettanut koko naamiosankarihomman, kunnes Barry saapuu koputtamaan hänen kartanonsa ovia. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan oivallisesti, etenkin Calle, jonka toivon vielä joskus pääsevän palaamaan Supergirlin rooliin.

Alkuvuosi 2023 on ollut itselleni vähän nihkeä uutuuselokuvien suhteen. Vaikka olen nähnyt useamman oikein hyvän leffan, ei Hollywood ole päässyt säväyttämään isoilla spektaakkeleillaan kunnolla. Supersankaripuolen tarjonta on koostunut joko ihan katsottavista tapauksista (DC:n Shazam! Fury of the Gods ja Marvelin Ant-Man and the Wasp: Quantumania) tai varsin mainioista, mutta silti turhauttavan epätasaisista filmeistä (Marvelin Guardians of the Galaxy Vol. 3 ja animaatio Spider-Man: Across the Spider-Verse). Olenkin todella iloinen päästessäni sanomaan, että The Flash on se säväyttävä Hollywood-spektaakkeli, mitä olen koko alkuvuoden odottanut. Se on todella mukaansatempaava, viihdyttävä, toiminnallinen, seikkailullinen ja hauska, mutta ennen kaikkea siitä löytyy sielua ja siinä sykkii suuri sydän. Elokuva on yllättävänkin tunteellinen - enkä nyt edes tarkoita niitä ilon kyyneliä, kun pääsin näkemään Michael Keatonin Batmanina. Barry Allenin perhekuvio on niin hyvin rakennettu, että se onnistui varsinkin lopussa iskemään tunteisiini lujaa.

Multiversumi on tällä hetkellä kuumin sana supersankarigenressä. Vastikään ilmestyneen Spider-Man: Across the Spider-Versen lisäksi konseptia on käytetty esimerkiksi Spider-Man: No Way Homessa (2021) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madnessissa (2022). The Flash ei tavallaan tarjoa enää uutta sillä saralla, vaan hyödyntää monille viime vuosilta tuttuja ideoita. Nostalgia on myös vahva sana ja kuten Spider-Man: No Way Homessa nähtiin useampi vanha tuttu Spider-Man -näyttelijä, The Flashista löytyy pari aiempaa Batmania, Affleck ja Keaton. Vaikka toisaalta tässä kohtaa multiversumi saattaa jo tuntua nähdyltä jutulta, olen iloinen, että The Flash -elokuvassa päätettiin säilyttää tämä idea - onhan koko multiversumi-konsepti esitelty supersankarigenressä nimenomaan Flash-sarjakuvien puolella.

Flashin aikaa ja ulottuvuuksia rikkova ja repivä seikkailu nappaa heti mukaansa ja pitää tiukasti otteessaan läpi liki kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvan aikana ei kertaakaan tee mieli vilkaista kelloa, sillä niin viihdyttävää seurattavaa se on. Tarina on myös moraalisesti kiehtova, sekä helposti samaistuttava. Kukapa ei tarttuisi tilaisuuteen, jos eteen lätkäistäisiin mahdollisuus palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jotain? Mutta kuten kaikki aikamatkustusleffoja nähneet varmasti tietävät, ei ajan sörkkiminen koskaan tiedä hyvää ja pian Barrylla onkin aikamoinen sotku korjattavanaan. Vaikka elokuvasta löytyykin omat pahiksensa, joita vastaan käydään näyttäviä taisteluita, pidin siitä, että elokuvan todellinen paha tuntuukin olevan Barryn omat virheet ja taistelu aikaa vastaan. Siinä on paljon supersankarielokuville ominaisia puolia, mutta sitäkin enemmän The Flash tuntuu ehdalta seikkailuelokuvalta. Leffa ei myöskään ole pelkkää aivotonta höttöä, vaan siinä on paljon syvyyttä ja pohdittavaa. Kaikki kulminoituu erittäin tunteikkaasti, sekä hieman hämmentävästikin. Kuten varmaan kaikki DC:n elokuvapuolta seuraavat tietävät, DC-elokuvauniversumi on varsinaisessa muutosvaiheessa. Jännityksellä odotan, onko tällä Flashilla enää paikkaa tulevassa universumissa. Totta vie toivon, että on, sillä The Flash on yksi parhaista DC-leffoista aikoihin!

Elokuvan ohjauksesta vastaa Andy Muschietti, joka oli aiemmin tehnyt Stephen Kingin kirjaan perustuvat Se-kauhuelokuvat (It - 2017-2019). Kauhulla uransa aloittanut Muschietti osoittaa taitonsa myös ison toimintaseikkailun saralla, enkä todellakaan pistä vastaan, jos huhut ovat totta ja hän ohjaa tulevan Batman: The Brave and the Bold -elokuvan. Christina Hodsonin käsikirjoitus on vahva, erityisesti Barryn kehityskaaren puolesta ja sen pohjalta Muschietti rakentaa voimakasta tunnelmaa. Vahva ohjaus ja käsikirjoitus ovat The Flashin kohdalla erityisen tärkeät, sillä visuaalisella puolellaan elokuvasta löytyy kyllä parannettavan varaa. Kuvaus on taidokasta, lavasteet hienot, puvut tyylikkäät ja maskeeraukset välillä yllättävänkin veriset K12-supersankarileffaksi. Elokuvan erikoistehosteet näyttävät kuitenkin keskeneräisiltä. Mukana on paljon hienoja efektejä, mutta leffassa toistuvasti käytetyt digitaalisesti luodut ihmisnaamat ovat todella kökköjä ilmestyksiä. Lisäksi yleensä kun sama näyttelijä esittää kahta eri hahmoa, jotka esiintyvät yhdessä kuvassa, näyttelijä esittää molemmat roolit. The Flashissa taas Millerin vierellä on selvästi ollut joku muu, jonka kasvoihin on jälkikäteen lisätty Millerin naama. Tarkkaavaiset katsojat voivat jatkuvasti sanoa, kumpi kuvassa on aito Miller ja kumpi digiversio. Leikkauksessa leffa on rytmitetty oivallisesti. Elokuva kulkee ripeällä tempolla, mutta osaa myös pysähtyä tarpeen vaatiessa, heijastaen samalla vauhdikkaan Barryn matkaa. Äänimaailma jytisee mainiosti ja Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit säestävät menoa onnistuneesti. Parasta on tietty, kun elokuva hyödyntää Danny Elfmanin ikonista musiikkia Tim Burtonin Batman-elokuvasta (1989).

Yhteenveto: The Flash on mahtava aikaseikkailu, joka viihdyttää läpi liki kahden ja puolen tunnin kestonsa. Multiversumikonseptia on hyödynnetty viime aikoina supersankarielokuvissa paljon, mutta silti leffa onnistuu pitämään idean raikkaan tuntuisena ja hyödyntää vaihtoehtotodellisuuksia veikeästi. Elokuva nappaa saman tien mukaansa, eikä suostu irrottamaan otettaan ennen lopputekstejä, joiden aikana katsoja jää pohtimaan, mitäköhän ihmettä DC-maailmassa on luvassa seuraavaksi? Elokuva tarjoaa vauhdikasta toimintaa ja hauskaa huumoria, mutta sitäkin tärkeämmin ehtaa seikkailun tuntua, tunteikasta perhedraamaa ja suurta sydäntä. Leffa on yllättävänkin liikuttava ja syvällinen moraalisissa pohdinnoissaan. Vaikka seikkailun varrelta löytyy vastuksia, joiden kanssa taistella, on hienoa, että elokuvan todellinen paha ovat Barryn valinnat ja niiden seuraukset. Aikasotkun korjaaminen on jopa varsin jännittävää puuhaa. Ezra Miller on hämmästyttävän hyvä pääroolissa Barry Allenina, eli Flashina, tarjoten moniulotteisen ja syvemmän version hahmosta kuin ennen. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin tietty Michael Keaton iäkkäänä Batmanina ja Sasha Calle Supergirlinä, jonka haluaisi mielellään nähdä tulevaisuudessakin. On onni, että elokuva luottaa eniten käsikirjoitukseensa, hahmoihinsa, näyttelijöihinsä ja ohjaukseensa, sillä erikoistehosteiden puolelta löytyvät sen isoimmat kompastuskivet. Jatkuvat digitaalisesti luodut ihmiset ovat häiritsevän kumimaisen näköisiä ja efektipuoli on omituisen keskeneräinen pitkästä jälkituotannostaan ja isosta budjetistaan huolimatta. Heikkouksineenkin The Flash on loistava supersankarileffa ja yksi parhaista DC-elokuvista vuosiin. Tämän leffan myötä vanha DC-elokuvauniversumi on päättynyt ja James Gunnin johdolla uusi aikakausi käynnistyy.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Flash, 2023, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 2019)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Charlie Bean
Pääosissa: Tessa Thompson, Justin Theroux, Thomas Mann, Kiersey Clemons, Yvette Nichole Brown, Adrian Martinez, Sam Elliott, Ashley Jensen, Janelle Monáe, Benedict Wong, F. Murray Abraham, Arturo Castro, Clancy Brown, Nate Wonder, Roman GianArthur ja Ken Jeong
Genre: romantiikka
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1955. Elokuvan teosta ilmoitettiin helmikuussa 2018 ja sen kuvaukset niin ihmisnäyttelijöiden kuin koulutettujen koirien kanssa alkoivat saman vuoden heinäkuussa. Leffaa ei kuitenkaan julkaistu elokuvateattereissa, vaan se toimi avajaiselokuvana Disneyn lanseeraamalle suoratoistopalvelulle Disney+. Kun Disney+ avattiin Yhdysvalloissa marraskuussa 2019, uusi Kaunotar ja Kulkuri oli heti saatavilla palvelussa. Siksi olikin yllättävää, että kun Disney+ vihdoin rantautui Suomeen tämän vuoden syyskuussa, ei leffa kuulunutkaan tarjontaan. Nyt uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin lisätty Suomenkin Disney+ -valikoimaan ja katsoin sen heti julkaisupäivänä.

Kaunotar-koira elää rakastavassa kodissa ja nauttii hemmottelusta päivästä toiseen. Kun hänen omistajansa saavat lapsen, Kaunotar unohdetaan, jolloin tämä päätyy seikkailuun ympäri kaupungin yhdessä villin ja vapaan Kulkuri-koiran kanssa.

Toisin kuin viime vuoden Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin (The Lion King - 2019) kanssa toimittiin, Kaunottaren ja Kulkurin eläimiä ei ole tehty hyperrealistisin tietokonetehostein. Disneyn markkinointitiimi vielä oikein kunnolla painotti, että elokuvan hauvatähdet ovat eläinsuojista pelastettuja ja usean kuukauden ajan koulutettuja aitoja koiria. Koirat nimeltä Rose ja Monte siis ihan oikeasti näyttelevät päähahmoja, Kaunotarta ja Kulkuria. Niin hassua kuin se onkin, täytyy hauvoja ja heidän kouluttajiaan kehua. Koirat tekevät monimutkikkaitakin juttuja leffan aikana, eikä meno koskaan tunnu siltä, että "näyttelijät" toimivat vain kiltisti siihen asti, että saavat herkut. Toki muutamassa hurjemmassa kohdassa on käytetty digiefektejä, mutta ne katsoo sormien läpi. Selkein tietokonetehoste on toki suun liike puheen tahtiin, mikä on aluksi hieman häiritsevä, mutta mihin tottuu nopeasti. Suloisen Kaunottaren äänenä toimii Tessa Thompson, kun taas hilpeää Kulkuria esittää Justin Theroux. Alkuperäisen piirretyn tavoin Kaunotar ja Kulkuri ovat mainiot hahmot ja heidän erilaiset taustansa tekevät heistä oivan parin. Kaunotar tulee hemmotellusta kodista, kun taas Kulkuri on karujen katujen kasvatti. 

Muita hahmoja, niin hännällisiä kuin hännättömiä, ovat mm. Kaunottaren omistajat Jukka ja Kulta (Thomas Mann ja Kiersey Clemons), Kullan ilkikurinen sisko Saara (Yvette Nicole Brown) ja tämän vielä ilkeämmät kissat Devon ja Rex (Nate Wonder ja Roman GianArthur), Kulkuria jahtaava rankkuri (Adrian Martinez), naapurin hauvat Jalo (Sam Elliott) ja tässä leffassa naaraaksi muutettu Tupsu (Ashley Jensen), sekä Kulkurin koirakamut Peg (Janelle Monáe) ja Bull (Benedict Wong). Ihmishahmot saavat enemmän ruutuaikaa kuin piirretyssä, mutta piirretyssä ilahduttanut hömelö Jalo on aika tylsä tässä leffassa. Tupsusta on saatu hauska lähinnä sen omistajan takia, joka maalaa Tupsu-versioita kuuluisista taideteoksista. Devon ja Rex eivät ole samat Si ja Am -katit alkuperäisestä klassikosta, sillä hahmot on vuosien varrella koettu rasistisiksi. Hahmot eivät myöskään siis pääse laulamaan häijyä tunnuslauluaan. Peg jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta urpo Bull tarjoaa parit hyvät naurut.

Kun Disney alkoi 2010-luvulla tehtailemaan näyteltyjä versioita hittianimaatioistaan, en aluksi ollut ajatusta vastaan. En erityisemmin välittänyt esimerkiksi Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaatiosta (Alice in Wonderland - 2010), mutta Jon Favreaun Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli erittäin positiivinen yllätys, mistä pidin enemmän kuin alkuperäisteoksesta (The Jungle Book - 1967). Viime vuonna yhtiö tuntui kuitenkin haukkaavan liian ison palan ja julkaisi toinen toistaan sieluttomampia kierrätyksiä klassikoistaan. Burtonin Dumbo (2019) oli söpöstä norsustaan huolimatta pitkäveteinen ja unohdettava, uusi Aladdin (2019) keskinkertainen fantasiaseikkailu ja Leijonakuningas mitä hävyttömin ja laimein rahastus. Odotukseni eivät siis olleet korkeat uutta Kaunotarta ja Kulkuria kohtaan, etenkään kun kolmen muun rinnalla ja vieläpä suoratoistopalveluun julkaistuna se tuntui unohtuvan ihmisten mielistä jo ennen elokuvan julkaisua. Sekä Aladdin että Leijonakuningas onnistuivat tahkoamaan yli miljardi dollaria lippuluukuilla, mutta tästä hauvaleffasta ei kukaan puhunut.

Noh, nyt kun uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin saapunut Suomeen ja olen katsonut sen, niin mitä mieltä olen? Se on ihan kiva. Elokuva on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Paikoitellen se on lähes kuvasta kuvaan -kopio alkuperäisestä, välillä se toistaa tuttuja juttuja pienin muutoksin ja mukaan on lisätty muutama uusikin kohtaus lisäämään kestoa. Leffa kestää yli puoli tuntia kauemmin kuin alkuperäinen ja siinä kestossa se on välillä liian pitkä. Ensimmäinen tunti kuluu vielä mukavasti söpöjen hauvojen kanssa, mutta toisen puoliskon aikana meno käy pariinkin otteeseen tylsäksi. Vaikka aikaa on enemmän, romanttista puolta ei kehitellä rauhassa, vaan koirat ovat heti nuuhkimassa toistensa pyll... 

Jos alkuperäinen teos on hyvin muistissa, ei uusi teos pääse yllättämään. Siamilaisbiisinkin tiputtaminen pois oli arvattava ratkaisu. Ikonisen spagetti-lihapulla-annoksen syönti on tietty mukana. Lähinnä vitsiosasto tarjoaa uudenlaisia hilpeyksiä. Huumoria on pitänyt nykyaikaistaa, vaikka leffa sijoittuu yhä vuosikymmenien päähän menneisyyteen. Rotan kautta tarjotaan jonkinlaista jännitettä perheen pienemmille katsojille. Oikeiden eläinten vuoksi elokuva voikin olla hurja pienille lapsille ja heidän kanssa kannattaa pysytellä klassikossa. Oikeastaan kaikkien kannattaa pysytellä klassikossa. Ei uusi Kaunotar ja Kulkuri sille hallaa sinänsä tee, eikä sitä katsoessa ärsytä, kuten vaikkapa uuden Leijonakuninkaan aikana. Uuden filmin voi kurkata kertaalleen, todeta, että "jaa, tällainen oli tällä kertaa" ja unohtaa sitten koko leffan olemassaolon. Sitä on Disneyn bisnes nykyään. Sääli, kun ottaa huomioon, millaisia hienoja teoksia yhtiö on viimeisen vajaan sadan vuoden aikana loihtinut. Tänä päivänä studion täysosumat ovat todella harvassa.

Elokuvan ohjaajana toimii Lego Ninjago Elokuvankin (The Lego Ninjago Movie - 2017) kanssa häärinyt Charlie Bean. Bean on tainnut kiltisti tehdä sen, mitä yhtiö on sanellut. Käsikirjoittajia on merkitty jopa kaksi, Andrew Bujalski ja Kari Granlund, vaikka voisi luulla, että kuvauksissa on lähinnä käytetty alkuperäistä tekstiä 1950-luvulta, pienin muutoksin. Lukuunottamatta muutamia erikoistehosteita ja sitä, että elokuvaa olisi voitu leikata reippaammalla kädellä, filmi on teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista, lavasteet tyylikkäät ja asut mainiot. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit ovat miellyttävät; taidokkaasti koulutettujen koiranäyttelijöiden ohella elokuvan parasta antia. Jazzversio Disneyn tunnusmusiikista logojen aikana oli oiva veto. Siamilaisbiisiä lukuunottamatta mukana ovat tietty tutut kappaleet Bella Nottesta La La Lu'hun.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri vuosimallia 2019 on ihan kiva ja katsottava uudelleenfilmatisointi. Koirafaneille se tarjoaa varmasti riemua ja pitää luultavasti alkuperäisen klassikon fanit tarpeeksi tyytyväisinä. Ainakaan itseäni ei ärsyttänyt sitä katsoessa. Lähinnä toinen puolisko alkoi vain tylsistyttämään, kun filmiä venytetään väkisin liian pitkäksi. Jotkut lisäykset ovat meneviä, toiset lähinnä turhia. Monessa kohtaa elokuvaa on tehty lähes kuvasta kuvaan -kopiona klassikosta ja käsikirjoituskin on luultavasti työstetty pieninä muutoksina alkuperäisen elokuvan tekstin päälle. Siamilaislaulu saa tietty kyytiä, mutta muut kappaleet ovat pakotetusti mukana. Sentään elokuvasta löytyy yllättävänkin hauskoja uusia vitsejä. Koirat ovat erinomaisesti koulutettuja ja toivon, että elokuvan hauvatähdet Rose ja Monte saavat lopunikänsä niin paljon rapsutteluja, herkkuja ja lenkkejä kuin vain haluavat. Leffaa varten sävelletyt musiikitkin toimivat mainiosti. Uusi Kaunotar ja Kulkuri ei nouse Disneyn uudelleenfilmatisointien parhaimmistoon, mutta eipä se myöskään edusta huonompaa päätyä. Se on nopeasti unohdettava väliinputoaja, jonka katsoo sujuvasti kerran. On surullista, että aikoinaan ajattomia klassikoita taikonut Disney on laskeutunut kertakäyttökopioita tehtailevaksi studioksi. Disneyn omistamat Pixar, Marvel ja Lucasfilm tarjoavat yhä hyvää materiaalia, mutta emostudio tuntuu olevan hukassa elokuvien teon suhteen. Saas nähdä, millainen on parin viikon päästä Suomeen saapuva uusi Mulan (2020)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lady and the Tramp, 2019, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Taylor Made

Arvostelu: Antebellum (2020)

ANTEBELLUM

Ohjaus: Gerard Bush ja Christopher Renz

Pääosissa: Janelle Monáe, Eric Lange, Jack Huston, Jena Malone, Kiersey Clemons, Marque Richardson Jr., Gabourey Sidibe, Tongayi Chirisa, Robert Aramayo, Lily Cowles ja London Boyce

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Antebellum on ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Gerard Bushin ja Christopher Renzin esikoiselokuva. Kaksikko sai ideansa läpi elokuvaksi ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2019. Alunperin Antebellumin oli tarkoitus ilmestyä jo huhtikuussa 2020, mutta koronaviruksen takia sen ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt leffa kuitenkin vihdoin julkaistaan ja Suomessa olemme tarpeeksi onnekaita, sillä elokuva saadaan jopa teattereihin asti, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä Antebellum on nähtävillä pääasiassa internetistä vuokrattavana. Itse odotin kovasti filmin näkemistä sen mystisen julisteen perusteella, enkä muuten edes katsonut elokuvan trailereita. Meninkin kiinnostunein mielin katsomaan, mistä Antebellumissa on oikein kyse?

Orjaksi vangittu Eden yrittää paeta jostain, mikä vaikuttaa Amerikan sisällissodan aikaiselta puuvillaplantaasilta...

Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Janelle Monáe näyttelee Edeniä, puuvillaplantaasilla työskentelevää orjaa, joka yrittää keksiä pakokeinoa. Monáe tulkitsee taidokkaasti Edenin kokemia hirvittäviä tunteita, etenkin kun hahmosta alkaa vähitellen selviämään uusia puolia, mitkä luovat parempaa pohjaa hahmolle. Katsoja kannustaakin pakoon alusta alkaen, mutta leffa itsessään tekee hommat hieman liian helposti, jolloin hänen puolestaan ei jännitä yhtä paljon kuin voisi olettaa.

Elokuvassa nähdään myös Eric Lange plantaasia johtavana Etelävaltioiden kapteenina, Jack Huston orjien työntekoa valvovana komentajana ja Jena Malone tämän vaimona, Kiersey Clemons uutena orjana, joka tuodaan plantaasille, sekä Marque Richardson, London Boyce, Gabourey Sidibe ja Lily Cowles Edenin orjuutta edeltäneen elämän hahmoina, hänen perheenjäseninään ja ystävinään, joiden luokse Eden yrittää päästä takaisin. Muuten näyttelijät ovat kaikki mainioita rooleissaan (Lange ja Huston ovat täydellisen iljettäviä rasistisikoina), mutta Malone ei onnistu vakuuttamaan osassaan. Malone ampuu pahasti yli etenkin filmin loppupäässä ja muuttuu jopa kiusalliseksi.

Ennen kuin käydään kunnolla itse elokuvan onnistumisten ja epäonnistumisten kimppuun, on pakko kritisoida Antebellumin markkinointia. Itse en onneksi ollut nähnyt muuta kuin tyylikkäät, perhosilla koristellut julisteet ja kuullut, että kyseessä olisi jonkin sortin kauhuelokuva. Noh, jo tämän elokuvan kauhuksi kutsuminen tuntuu väärältä. Leffasta löytyisi vaikka kuinka isot potentiaalit rakentaa piinaavaa tunnelmaa, mutta siinä se menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Tiettyä kauhun tunnetta luodaan orjien pelkojen kautta, mutta itse elokuvan pitäisi olla rohkeasti karmivampi ja hyytävämpi, jotta sitä voisi oikeasti kutsua kauhuksi. Sitäkin isompi ongelma markkinoinnissa on elokuvan traileri. Jo filmin vajaan minuutin kestävä teaser trailer paljastaa leffan ison käänteen lähes kokonaan. Olenkin hyvin iloinen, että katsoin trailerin vasta elokuvan näkemisen jälkeen. Trailerin nähneet taas tietävät suunnilleen alusta alkaen, mistä koko hommassa on todellisuudessa kyse, eikä vasta puolen välin paikkeilla ilmestyvä käänne enää tee vaikutusta.

Harmi vain, että vaikka traileria ei olisikaan nähnyt, käänne on silti aika kömpelö. Sen lisäksi, että siitä tulee herkästi mieleen eräs M. Night Shyamalanin filmi, se on myös todella kehnosti istutettu mukaan. Joko käänne olisi kannattanut näyttää jo ainakin vartin aiemmin, sitä olisi pitänyt pohjustaa huomattavasti isommin tai sitä ei olisi pitänyt esittää lainkaan käänteenä. Vaikka tämä käänne ja jotkut sen jälkeen nähtävät asiat, sekä kauhun puute heikentävät elokuvaa huomattavasti siitä, mitä se voisi parhaimmillaan olla, en sano, että Antebellum olisi huono leffa. Siinä on paljon hyvää, mutta siitä myös löytyy kompastuskiviä, joihin elokuva ei osaa olla osumatta. Kuten arvata saattaakin, elokuvalla on paljon sanottavanaan rasismista, orjuudesta ja Amerikan synkästä historiasta, ja se vertailee vahvasti sisällissodan ajan avointa rasismia nykypäivän peiteltyyn, mutta silti selvästi esillä olevaan syrjintään. Leffa ei edes halua esittää sanomaansa hienovaraisesti, vaan selkeän esikuvateoksensa Get Outin (2017) tavoin se takoo nyrkillä pöytää. Toisin kuin aidosti nokkela ja satiirimainen, mutta silti karmiva Get Out, Antebellum on erittäin vakava, mutta silti hieman heiveröinen. Lopputulos jakaa varmasti katsojat kahtia. Toisaalta pidin elokuvasta paljon, mutta toisaalta taas se oli jopa vähän heikko.

Elokuvan ohjaajina ja käsikirjoittajina toimivat aiemmin lähinnä mainoksia, lyhytelokuvia ja musiikkivideoita tehneet Gerard Bush ja Christopher Renz. Kaksikolla on selvästi vahvaa tyylitajua työtaustansa vuoksi, minkä lisäksi he ovat kehitelleet oivan konseptin. Lopputuloksesta kuitenkin näkyy heidän ensikertalaisuutensa. Bush ja Renz voisivat panostaa yhtä vahvasti tunnelmaan kuin leffan sanoman puskemiseen. Lisäksi heidän käsikirjoituksensa on kömpelösti rakennettu. Palaset ovat tavallaan paikoillaan, mutta osa paloista vain vähän siihen suuntaan. Jotkut palaset on aseteltu väärinpäin, mikä saa kokonaisuuden horjumaan. Mutta kuten jo totesin, kaksikolla on sentään vahvaa tyylitajua. Antebellum näyttää upealta. Kuvaus on fantastista. Etenkin leffan aloittava pitkä kuva läpi erinomaisesti lavastetun plantaasin on mielettömän hieno. Kuvauksessa mielenkiintoa lisäävä ratkaisu on kuvata jotkut valkoihoiset hahmot kaulasta alaspäin, näyttämättä heidän kasvojaan lainkaan. Muutenkin tekninen toteutus on valaisua ja äänimaailmaa myöten tehty taidokkaasti. Nate Wonderin ja Roman GianArthurin säveltämistä musiikeista alkukohtauksen sävellykset tekevät suuren vaikutuksen. Jos käsikirjoitus ja tunnelma vastaisivat kuvausryhmän, näyttelijöiden ja filmin kiehtovan konseptin tasoa, Antebellum voisi parhaimmillaan olla loistava kauhuteos.

Yhteenveto: Antebellum on kiehtova ja potentiaalinen elokuva, mikä kuitenkin kompastuu ohjaaja-käsikirjoittajakaksikon ensikertalaisuuteen. Leffan kerronta on hieman kömpelöä, etenkin puolen välin jälkeen. Tunnelmakin jättää toivomisen varaan ja filmistä saisi helposti paljon piinaavamman kuin se tällaisenaan on. Vahvaa sanomaa rasismista löytyy, eikä elokuva jätä sitä hienovaraiseksi, vaan vertailee osuvasti rasismin muovautumista sisällissodan ajasta nykypäivään. Pahasti ylinäyttelevää Jena Malonea lukuunottamatta näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan. Tekninen toteutus on upeaa mm. vaikuttavan kuvauksen ansiosta. Käsikirjoitus vaatisi kuitenkin isosti hiomista ja ohjaus enemmän iskua, jotta lopputulos vastaisi lupaavaa konseptia. Lisäksi ei voi muuta kuin moittia markkinointitiimiä, joka on päättänyt paljastaa elokuvasta aivan liikaa trailereissa. Jo filmin mainostaminen kauhuleffana tuntuu harhaanjohtavalta. Jossain Antebellumin uumenissa piileksii erittäin hyvä elokuva, mutta valitettavasti tämä versio, minkä siitä pääsemme näkemään on aika keskinkertainen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Antebellum, 2020, QC Entertainment