I Swear - Minun ääneni (I Swear - 2025) - elokuva-arvostelu

I SWEAR - MINUN ÄÄNENI

I SWEAR

Ohjaus: Kirk Jones

Näyttelijät: Robert Aramayo, Scott Ellis Watson, Maxine Peake, Shirley Henderson, Peter Mullan, David Carlyle, Steven Cree, Ethan Stewart, Francesco Piacentini-Smith, Paul Donnelly, Douglas Rankine ja Christina Ashford

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

I Swear - Minun ääneni perustuu tositapahtumiin Touretten oireyhtymää sairastavan John Davidsonin elämästä. Davidsonista oli jo tehty dokumentit John's Not Mad (1989), The Boy Can't Help It (2002) ja Tourettes: I Swear I Can't Help It (2009). Vuonna 2024 ilmoitettiin, että miehestä on tekeillä elokuva. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja I Swear - Minun ääneni sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2025 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Nyt elokuva saapuu vihdoin Suomeen ja itse olen odottanut leffan näkemistä positiivisin mielin. Olinkin ilahtunut, kun kävin katsomassa Finnkinon mysteerinäytöksen, missä I Swear - Minun ääneni esitettiin ennakkoon.

1980-luvun alussa Skotlannissa asuva poika John Davidson alkaa kokea pakonomaista nykimistä ja hänen suustaan kuuluu tahattomia hävyttömyyksiä. Johnille selviää, että hänellä on Tourette, minkä kanssa hän yrittää tulla toimeen elämän kulkiessa eteenpäin.

Pääroolissa John Davidsonina nähdään muun muassa Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset -sarjan (The Lord of the Rings: The Rings of Power - 2022-) Elrondina tunnettu Robert Aramayo, joka voitti tästä elokuvasta parhaan miespääosan BAFTA-palkinnon. Kun BAFTA:t jaettiin, olin ihmeissäni valinnasta, koska I Swear - Minun ääneni ei ollut ollenkaan edustettuna tämänvuotisessa Oscar-gaalassa. Ja nyt leffan nähneenä olen pöyristynyt, ettei se ole, koska mielestäni Aramayo ansaitsisi myös Oscarin. Hän on aivan huikean hyvä aikuis-Johnina, joka on jo jollain tapaa oppinut elämään Touretten oireyhtymän, tarkemmin koprolalian kanssa, mikä pakottaa Johnin huutelemaan hävyttömyyksiä. Aramayo esittää Touretteen kuuluvat tic-oireet, joihin kuuluu nykimistä ja tahatonta äännähtelyä, hämmästyttävän luontevasti. Nopeasti sitä oikein unohtaa katsovansa näyttelemistä. Kehut ansaitsee myös Scott Ellis Watson, joka näyttelee Johnia lapsena, jolla Tourette-oireet vasta alkavat ja joka tietty säikähtää pahemman kerran, kokiessaan menettävänsä hallinnan omiin toimintoihinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Shirley Henderson ja Ethan Stewart Johnin vanhempina, Francesco Piacentini-Smith Johnin kaverina Murrayna ja Maxine Peake tämän äitinä Dottiena, sekä Peter Mullan Johnin vahtimestariapulaiseksi palkkaavana Tommy Trotterina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan. Henderson on hyvä tiukkana äitinä, joka luulee pitkään Johnin vain pelleilevän, kun taas Peake huokuu lämpöä Dottiena, joka ensimmäisenä vilpittömästi hyväksyy Johnin sellaisena kuin hän on. Mullan sen sijaan tuo mukaan hyvää huumoria.

Sen lisäksi, että olin yllättynyt Robert Aramayon roolisuorituksesta niin, että koin miespääosa-Oscarin kuuluvan hänelle, olin myös todella yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään I Swear - Minun äänestäni. Mielestäni elokuva on parempi kuin yksikään tämän vuoden parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaista. Kyllä, vaikka pidin todella paljon One Battle After Anotherista (2025) ja Sinnersistä (2025), I Swear - Minun ääneni teki täysin omalla tavallaan suuren vaikutuksen. Sen lisäksi, että elokuva on monitasoinen elämäkertadraama, joka vie katsojansa todelliseen tunteiden vuoristorataan, se myös auttaa ymmärtämään Touretten oireyhtymää, mitä yhä tänä päivänä demonisoidaan tietämättömyyden takia. Täydellinen esimerkki tästä on sosiaalisen median reaktio, kun kesken BAFTA-gaalan paikalla ollut John Davidson huudahti törkeitä nimityksiä.

Elokuvan alkupää vietetään lapsi-Johnin seurassa, mikä on sydäntä särkevää seurattavaa. Pojan ja muiden reaktiot hänen alkaviin tic-oireisiinsa tuntuvat pahalta, etenkin kun tuolloin koko Tourette oli vielä sairautena lähes tuntematon. Aikuis-Johniin siirryttäessä meno helpottaa hieman, koska mies on alkanut tottua sairauteensa, vaikka hän edelleen häpeää möläytyksiään. Sen sydämen tähän tarinaan tuovat Dottie ja Tommy, jotka vähät välittävät, mitä törkeyksiä John saattaa heille suoltaa. He auttavat Johnia hyväksymään itsensä paremmin ja innostavat häntä tukemaan muita Tourettea sairastavia, etenkin lapsia.

I Swear - Minun ääneni liikutti minua syvästi ja loppua kohti näytöksessäni nyyhkimistä alkoi kuulua sieltä täältä elokuvasalista. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään surun kyynelistä, vaikka leffassa omat haikeat ja jopa traagiset hetkensä onkin. Elokuva on mielettömän tehokas hyvän mielen leffa, joka saa tuotettua aikamoisia onnen kyyneleitä ja jonka levittämä hymy ei hetkeen lähdekään huulilta. Monisävyinen tunnekirjo saa katsojan toisinaan ahdistumaan, toisinaan taas nauramaan ääneen. Elokuva onnistuu saamaan huumoria irti Tourettesta ilman, että komedia tuntuu julmalta. Elokuva on tyylitajuinen, se on opettavainen ja se on jopa kaunis.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Kirk Jones, joka tekee läpikotaisin erinomaista työtä, oli kyse sitten tekstistä, näyttelijöiden kanssa työskentelystä tai tunnelman rakentamisesta. I Swear - Minun ääneni on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset häijyn aidon näköiset, kun pariin otteeseen tuntemattomat suuttuvat Johnin tic-oireista niin paljon, että käyvät hänen kimppuunsa. Äänimaailma on osaavasti kasattu ja Stephen Rennicksin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I Swear, Iso-Britannia, 2025, One Story High, StudioCanal Films, Tempo Productions

Arvostelu: The Empty Man (2020)

THE EMPTY MAN

Ohjaus: David Prior

Pääosissa: James Badge Dale, Marin Ireland, Sasha Frolova, Robert Aramayo, Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull, Jessica Matten, Joel Courtney, Samatha Logan, Owen Teague, Ron Canada ja Stephen Root

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

The Empty Man perustuu löyhästi Cullen Bunnin ja Vanesa R. Del Rayn samannimiseen sarjakuvaan (2014-2019). Vuonna 2016 20th Century Fox hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2017, mutta jälkituotannossa filmi jäi jumiin, kun Disney osti Fox-yhtiön ja elokuvan perään kannustanut Foxin tuotannon varajohtaja Mark Roybal erosi studiolta. Muut yhtiöllä eivät lämmenneet filmille ja siitä kasattiin parikin eri leikkausversiota, jotka erosivat yli puolella tunnilla kestossaan, kunnes lopulta yhtiö päätti, että The Empty Manin voisi vihdoin julkaista lokakuussa 2020. Elokuvaa ryhdyttiin mainostamaan vasta viikkoa ennen ensi-iltaa, mikä yhdistettynä koronapandemiaan johti siihen, että lähes kukaan ei käynyt katsomassa elokuvaa. Leffa myös sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin kauhufaneilta. Itse näin elokuvan trailerin viime lokakuussa ja mielestäni leffa näytti sen perusteella samanlaiselta roskalta kuin esimerkiksi The Bye Bye Man (2017) ja Slender Man (2018). Ajattelinkin pitkään, etten tuhlaisi aikaani elokuvan katsomiseen, kunnes suosikkikriitikkoni Chris Stuckmann julkaisi videon, missä hän puhui siitä, kuinka hänkin oli trailerin perusteella uskonut filmin olevan surkea, mutta katsottuaan elokuvan hän oli todella positiivisesti yllättynyt. Niinpä päätin antaa The Empty Manille mahdollisuuden.

Myytti kertoo, että jos löydät yöllä rikkinäisen pullon ja puhallat siihen ajatellen samalla Tyhjämiestä, ensimmäisenä iltana kuulet hänet, toisena iltana näet hänet ja kolmantena iltana hän lähtee perääsi. Entinen etsivä James Lasombra ryhtyy tutkimaan nuorten itsemurhia, jotka ovat kaikki kokeilleet Tyhjämiehen kutsumista.

James Badge Dale näyttelee entistä etsivää, James Lasombraa, joka päättää tutkia, mistä on oikein kyse, kun joukko nuoria tekee itsemurhan, kirjoittaen viestin "Tyhjämies pakotti minut tekemään sen". Dale sopii mainiosti etsiväksi, jota painaa oman menneisyytensä traumat, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti vakuuta. Lasombra on aika kliseinen etsivähahmo, joka on vieläpä henkilönä tylsä, eikä hänen puolestaan jaksa jännittää.

     Dalen lisäksi leffassa nähdään myös mm. Marin Ireland äitinä, jonka tytär on kadonnut, Sasha Frolova, Joel Courtney, Samantha Logan, Owen Teague ja Robert Aramayo Tyhjämiestä kutsuvina nuorina, Ron Canada poliisipäällikkönä, sekä Aaron Poole, Evan Jonigkeit, Virginia Kull ja Jessica Matten patikointiryhmänä, joka löytää leffan alussa luolan ja sieltä kummallisen luurangon. Jos Lasombra ei ole kaksinen päähenkilö, niin eivät sivuhahmotkaan kummoisia ole. Näyttelijät tekevät tarpeeksi kelvollista työtä, mutta yhdenkään hahmon kohtalo ei kiinnosta.

Tässä kohtaa täytyy kyllä sanoa, että The Empty Man joutui aivan surkean markkinoinnin uhriksi. On vaikea kuvitella, että yksikään itse elokuvan parissa työskennelleistä olisi pistänyt kasaan leffan traileria. Siitä saa täysin väärän kuvan siitä, millainen filmi on kyseessä, eikä ihme, että elokuva floppasi tuntuvasti. Traileri todella herättää mielikuvia viime vuosien kauhukammotuksista, kuten Slender Manista, mikä on varmasti aiheuttanut sen, että ne kauhufanit, jotka inhosivat Slender Mania, eivät mene katsomaan leffaa, vaikka heille se luultavasti toimisi. Sitten taas ne kauhufanit, jotka pitivät Slender Manista, menevät katsomaan leffan ja kun se onkin jotain täysin muuta, on reaktio negatiivinen. Samaa on käynyt erikoisemmille kauhuelokuville ennenkin, esimerkkinä vuoden 2017 It Comes at Night, joka markkinointiin väärälle yleisölle kuin mille leffa oli oikeasti tarkoitettu.

Mutta millainen sitten on itse elokuva? Vaikka olinkin positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva ei olekaan samaa kastia vaikkapa Slender Manin kanssa, täytyy silti todeta, etten erityisemmin pitänyt filmistä. Vaikka on hienoa, että halpojen äkkisäikäyttelyjen sijaan ensikertalaisohjaaja David Prior haluaa panostaa tunnelmaan, en paria kohtausta lukuunottamatta kokenut pelkääväni tai edes jännittäväni leffan aikana. Ne pari kohtausta (erityisesti puolen välin metsäkohtaus) ovat todella tehokkaita ja ahdistavia, mutta muuten kauhupuoli ei toimi. Hahmojen puolesta ei tosiaan jaksa jännittää, mikä todella vie tehoa monista kohtauksista. Tehoa vie myös leffan ylipitkä kesto. Elokuvalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 17 minuuttia, mikä on kauhuelokuvalle sellainen pituus, että se pitää perustella leffan sisällä todella hyvin. The Empty Man on kuitenkin liian pitkäksi venytetty teos, mitä katsellessa voi herkästi huomata tylsistyvänsä.

Vaikka elokuva on toisaalta piristävän erilainen ja kummallinen leffa lajityypissään, se kompastuu pahasti moniin kliseisiin, joita Prior kierrättää. Itse Tyhjämies on harmillisesti aika mitäänsanomaton mörökölli, jonka legenda on aivan liian tuttu kauhutarinoista. On Bloody Marya ja Candymania, joiden nimen sanominen useamman kerran peilin edessä saa heidät ilmestymään ja sitten taas on esimerkiksi japanilainen Ringu (リング - 1998) ja tietty sen jenkkiversio The Ring (2002), jossa hahmot katsovat kirotun videokasetin ja saavat sitten puhelun, että he kuolevat seitsemän päivän päästä. Tyhjämiehen legenda tuntuu liian tavanomaiselta ja siksi jopa aika mielikuvituksettomalta ja tylsältä. Vaikka siihen yritetäänkin loppupäässä tuoda omaa twistiään, loppupää muuttuu kaiken maailman kulttikuvioissaan ja filosofisissa pohdiskeluissaan liian sekavaksi yhdistelmäksi vähän sitä sun tätä. Elokuvalla on vaikeuksia rakentaa ytimekästä tarinaa ja kauhuoliota, vaan lopputulos tuntuu liian monien ideoiden summalta.

Ensikertalaiseksi David Prior tekee kelvollista työtä filmin ohjaksissa, vaikkei lopulta saavutakaan paria kohtausta lukuunottamatta sitä piinaavuuden tasoa, mitä hän on selvästi tavoitellut. Priorin käsikirjoitus on aika heikkoa kamaa, eikä paketti tunnu lopulta pysyvän kasassa. Priorilla on kuitenkin silmää visuaaliselle tyylikkyydelle ja vaikka leffa kestääkin liian kauan, on sitä silti miellyttävää katsoa. Kuvaus on pääasiassa todella taidokasta ja sitä tukee erinomainen valojen ja pimeyden, sekä värien hyödyntäminen. Mukana on myös yksi erittäin vaikuttava otos, missä kuva kartasta sulautuu pikkuhiljaa maisemaotokseksi kartan näyttämästä lokaatiosta. Lavasteet ovat oivalliset ja luolasta löytyvä Tyhjämies-luuranko karmiva ilmestys. Efektit ajavat asiansa ja äänimaailma on huolellisesti rakennettu ilman typeriä böö-pelästyksiä. Christopher Youngin ja Lustmordin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan sujuvasti, mutta heidän työnsä ei lopulta nouse kunnolla esille.

Yhteenveto: Vaikka The Empty Man onkin onneksi parempi elokuva kuin surkeisiin kauhuleffoihin viittaava nimi ja mitä huono markkinointi antoivat ymmärtää, on se silti harmillisen epätasainen paketti. Elokuva lähtee liikkeelle oivallisen tiivistunnelmaisesti, mutta jo pitkän prologin jälkeen alkaa alamäki. Tarinankerronta on tönkköä, hahmoista ei jaksa kiinnostua, eikä yhtä piinaavaa metsäkohtausta lukuunottamatta leffa ole edes jännittävä. Yli kahden tunnin ja vartin kestossaan se on myös aivan liian pitkä. Erityisesti elokuva kompastuu loppupäässä, kun se yrittää vihdoin selitellä Tyhjämiehen legendaa ja mistä kaikessa on ollut kyse. Itse Tyhjämies on aika tylsä kauhuolento, josta herää aivan liikaa mielleyhtymiä aiempiin kauhulegendoihin, jotka ovat vieläpä paremmin toteutettuja. Sentään teknisesti elokuva on toimiva, vaikka leikkausta olisi pitänyt tiivistää reippaammin. On hyvä, että ohjaaja David Prior yrittää panostaa enemmän tunnelmaan, eikä vain käytä tympiviä äkkisäikäyttelyjä, mutta lopputulos jää juurikin pelkäksi yritykseksi ensikertalaiselta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Empty Man, 2020, Boom! Studios, Out of Africa Entertainment

Arvostelu: Antebellum (2020)

ANTEBELLUM

Ohjaus: Gerard Bush ja Christopher Renz

Pääosissa: Janelle Monáe, Eric Lange, Jack Huston, Jena Malone, Kiersey Clemons, Marque Richardson Jr., Gabourey Sidibe, Tongayi Chirisa, Robert Aramayo, Lily Cowles ja London Boyce

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Antebellum on ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Gerard Bushin ja Christopher Renzin esikoiselokuva. Kaksikko sai ideansa läpi elokuvaksi ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin keväällä 2019. Alunperin Antebellumin oli tarkoitus ilmestyä jo huhtikuussa 2020, mutta koronaviruksen takia sen ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt leffa kuitenkin vihdoin julkaistaan ja Suomessa olemme tarpeeksi onnekaita, sillä elokuva saadaan jopa teattereihin asti, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä Antebellum on nähtävillä pääasiassa internetistä vuokrattavana. Itse odotin kovasti filmin näkemistä sen mystisen julisteen perusteella, enkä muuten edes katsonut elokuvan trailereita. Meninkin kiinnostunein mielin katsomaan, mistä Antebellumissa on oikein kyse?

Orjaksi vangittu Eden yrittää paeta jostain, mikä vaikuttaa Amerikan sisällissodan aikaiselta puuvillaplantaasilta...

Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Janelle Monáe näyttelee Edeniä, puuvillaplantaasilla työskentelevää orjaa, joka yrittää keksiä pakokeinoa. Monáe tulkitsee taidokkaasti Edenin kokemia hirvittäviä tunteita, etenkin kun hahmosta alkaa vähitellen selviämään uusia puolia, mitkä luovat parempaa pohjaa hahmolle. Katsoja kannustaakin pakoon alusta alkaen, mutta leffa itsessään tekee hommat hieman liian helposti, jolloin hänen puolestaan ei jännitä yhtä paljon kuin voisi olettaa.

Elokuvassa nähdään myös Eric Lange plantaasia johtavana Etelävaltioiden kapteenina, Jack Huston orjien työntekoa valvovana komentajana ja Jena Malone tämän vaimona, Kiersey Clemons uutena orjana, joka tuodaan plantaasille, sekä Marque Richardson, London Boyce, Gabourey Sidibe ja Lily Cowles Edenin orjuutta edeltäneen elämän hahmoina, hänen perheenjäseninään ja ystävinään, joiden luokse Eden yrittää päästä takaisin. Muuten näyttelijät ovat kaikki mainioita rooleissaan (Lange ja Huston ovat täydellisen iljettäviä rasistisikoina), mutta Malone ei onnistu vakuuttamaan osassaan. Malone ampuu pahasti yli etenkin filmin loppupäässä ja muuttuu jopa kiusalliseksi.

Ennen kuin käydään kunnolla itse elokuvan onnistumisten ja epäonnistumisten kimppuun, on pakko kritisoida Antebellumin markkinointia. Itse en onneksi ollut nähnyt muuta kuin tyylikkäät, perhosilla koristellut julisteet ja kuullut, että kyseessä olisi jonkin sortin kauhuelokuva. Noh, jo tämän elokuvan kauhuksi kutsuminen tuntuu väärältä. Leffasta löytyisi vaikka kuinka isot potentiaalit rakentaa piinaavaa tunnelmaa, mutta siinä se menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Tiettyä kauhun tunnetta luodaan orjien pelkojen kautta, mutta itse elokuvan pitäisi olla rohkeasti karmivampi ja hyytävämpi, jotta sitä voisi oikeasti kutsua kauhuksi. Sitäkin isompi ongelma markkinoinnissa on elokuvan traileri. Jo filmin vajaan minuutin kestävä teaser trailer paljastaa leffan ison käänteen lähes kokonaan. Olenkin hyvin iloinen, että katsoin trailerin vasta elokuvan näkemisen jälkeen. Trailerin nähneet taas tietävät suunnilleen alusta alkaen, mistä koko hommassa on todellisuudessa kyse, eikä vasta puolen välin paikkeilla ilmestyvä käänne enää tee vaikutusta.

Harmi vain, että vaikka traileria ei olisikaan nähnyt, käänne on silti aika kömpelö. Sen lisäksi, että siitä tulee herkästi mieleen eräs M. Night Shyamalanin filmi, se on myös todella kehnosti istutettu mukaan. Joko käänne olisi kannattanut näyttää jo ainakin vartin aiemmin, sitä olisi pitänyt pohjustaa huomattavasti isommin tai sitä ei olisi pitänyt esittää lainkaan käänteenä. Vaikka tämä käänne ja jotkut sen jälkeen nähtävät asiat, sekä kauhun puute heikentävät elokuvaa huomattavasti siitä, mitä se voisi parhaimmillaan olla, en sano, että Antebellum olisi huono leffa. Siinä on paljon hyvää, mutta siitä myös löytyy kompastuskiviä, joihin elokuva ei osaa olla osumatta. Kuten arvata saattaakin, elokuvalla on paljon sanottavanaan rasismista, orjuudesta ja Amerikan synkästä historiasta, ja se vertailee vahvasti sisällissodan ajan avointa rasismia nykypäivän peiteltyyn, mutta silti selvästi esillä olevaan syrjintään. Leffa ei edes halua esittää sanomaansa hienovaraisesti, vaan selkeän esikuvateoksensa Get Outin (2017) tavoin se takoo nyrkillä pöytää. Toisin kuin aidosti nokkela ja satiirimainen, mutta silti karmiva Get Out, Antebellum on erittäin vakava, mutta silti hieman heiveröinen. Lopputulos jakaa varmasti katsojat kahtia. Toisaalta pidin elokuvasta paljon, mutta toisaalta taas se oli jopa vähän heikko.

Elokuvan ohjaajina ja käsikirjoittajina toimivat aiemmin lähinnä mainoksia, lyhytelokuvia ja musiikkivideoita tehneet Gerard Bush ja Christopher Renz. Kaksikolla on selvästi vahvaa tyylitajua työtaustansa vuoksi, minkä lisäksi he ovat kehitelleet oivan konseptin. Lopputuloksesta kuitenkin näkyy heidän ensikertalaisuutensa. Bush ja Renz voisivat panostaa yhtä vahvasti tunnelmaan kuin leffan sanoman puskemiseen. Lisäksi heidän käsikirjoituksensa on kömpelösti rakennettu. Palaset ovat tavallaan paikoillaan, mutta osa paloista vain vähän siihen suuntaan. Jotkut palaset on aseteltu väärinpäin, mikä saa kokonaisuuden horjumaan. Mutta kuten jo totesin, kaksikolla on sentään vahvaa tyylitajua. Antebellum näyttää upealta. Kuvaus on fantastista. Etenkin leffan aloittava pitkä kuva läpi erinomaisesti lavastetun plantaasin on mielettömän hieno. Kuvauksessa mielenkiintoa lisäävä ratkaisu on kuvata jotkut valkoihoiset hahmot kaulasta alaspäin, näyttämättä heidän kasvojaan lainkaan. Muutenkin tekninen toteutus on valaisua ja äänimaailmaa myöten tehty taidokkaasti. Nate Wonderin ja Roman GianArthurin säveltämistä musiikeista alkukohtauksen sävellykset tekevät suuren vaikutuksen. Jos käsikirjoitus ja tunnelma vastaisivat kuvausryhmän, näyttelijöiden ja filmin kiehtovan konseptin tasoa, Antebellum voisi parhaimmillaan olla loistava kauhuteos.

Yhteenveto: Antebellum on kiehtova ja potentiaalinen elokuva, mikä kuitenkin kompastuu ohjaaja-käsikirjoittajakaksikon ensikertalaisuuteen. Leffan kerronta on hieman kömpelöä, etenkin puolen välin jälkeen. Tunnelmakin jättää toivomisen varaan ja filmistä saisi helposti paljon piinaavamman kuin se tällaisenaan on. Vahvaa sanomaa rasismista löytyy, eikä elokuva jätä sitä hienovaraiseksi, vaan vertailee osuvasti rasismin muovautumista sisällissodan ajasta nykypäivään. Pahasti ylinäyttelevää Jena Malonea lukuunottamatta näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan. Tekninen toteutus on upeaa mm. vaikuttavan kuvauksen ansiosta. Käsikirjoitus vaatisi kuitenkin isosti hiomista ja ohjaus enemmän iskua, jotta lopputulos vastaisi lupaavaa konseptia. Lisäksi ei voi muuta kuin moittia markkinointitiimiä, joka on päättänyt paljastaa elokuvasta aivan liikaa trailereissa. Jo filmin mainostaminen kauhuleffana tuntuu harhaanjohtavalta. Jossain Antebellumin uumenissa piileksii erittäin hyvä elokuva, mutta valitettavasti tämä versio, minkä siitä pääsemme näkemään on aika keskinkertainen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Antebellum, 2020, QC Entertainment