Bait (2026) - sarja-arvostelu

BAIT

Luoja: Riz Ahmed

Näyttelijät: Riz Ahmed, Guz Khan, Sajid Hasan, Sheeba Chaddha, Aasiya Shah, Ritu Arya, Weruche Opia, Maxine Peake, Rafe Spall, Soni Razdan, Himesh Patel ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 18

Bait on Riz Ahmedin luoma, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediasarja. Ahmed sai rahoituksen idealleen, sekä Amazonin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 työnimellä "Quarter Life" ja nyt Bait on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Ahmedin tähdittämästä komediasarjasta ja kiinnostustani vain lisäsivät sarjan aihepiiri, sekä tieto siitä, että Ahmed itse loi sarjan. Katsoinkin Baitin muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Yrittäessään saada näyttelijänuraansa kunnolla nousuun, Shah Latif saa huiman tilaisuuden, kun hän pääsee koekuvauksiin mahdolliseksi uudeksi James Bondiksi. Kun uutiset pakistanilaistaustaisesta Bond-tähdestä leviävät, Shah'n elämä lähtee raiteiltaan.

Pääroolissa pakistanilaistaustaisena Lontoossa asuvana näyttelijä Shah Latifina nähdään tosiaan Riz Ahmed, joka on tuttu esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storysta (2016) ja Sound of Metalista (2019). Ahmed on viime vuosina vakuuttanut monipuolisuudellaan ja nyt hän ilahduttaa täysin uudella tavalla, esittäen varsin metatasoilla liikkuvaa hahmoa hänen itsensä luomassa sarjassa. Shah'n näyttelijänura ei ole millään tuntunut lähtevän käyntiin, kunnes hän saa elämänsä tilaisuuden koe-esiintyä seuraavaksi James Bondiksi. Heikosti menneen koe-esiintymisen jälkeen Shah päättää hetken mielijohteesta esiintyä paparazzien edessä kuin olisi saanut roolin ja niinpä hän päätyy täysin järjettömän mediahuomion keskelle. Shah on päähenkilönä siinä mielessä erikoinen tapaus, ettei katsoja oikein osaa sanoa kannustaako häntä, vai olisiko isompi takaisku paikallaan? Shah aiheuttaa itse suuren osan ongelmistaan, mutta samalla hänen haluaisi nähdä pärjäävän, etenkin Ahmedin vahvan roolityön takia.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Shah'n perheenjäsenet, Tahira-äiti (Sheeba Chaddha) ja Parvez-isä (Sajid Hasan), Zulfi-serkku (Guz Khan), Naila-täti (Soni Razdan), Shah'n entinen mielitietty Yasmin (Ritu Arya), Shah'n agentti Felicia (Weruche Opia), sekä Shah'n pahin kilpailija Raj (Himesh Patel). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja show'n varastaa Khan lystikkäänä Zulfi-serkkuna, joka yrittää saada käyntiin Uberin kaltaista taksipalvelua, mutta muslimeilta muslimeille.

Bait saapuu kenties otollisimpaan mahdolliseen aikaan, kun keskustelu käy jo valmiiksi kuumana siitä, kukakohan perii Daniel Craigilta manttelin seuraavana salainen agentti James Bondin näyttelijänä. Mahdollisina niminä ilmoille on heitelty esimerkiksi Aaron Taylor-Johnsonia, Callum Turneria ja Tom Hiddlestonia, mutta samalla yhä voimakkaammaksi on muuttunut keskustelu siitä, voisiko valkoiseksi heteromieheksi kirjoitettua Bondia näytellä esimerkiksi tummaihoinen näyttelijä tai voisiko hahmon jopa muuttaa naiseksi? Tähän keskusteluun Bait ottaa kantaa ovelalla, oivaltavalla ja varsin lystikkäälläkin tavalla.

Vain kuudesta noin puolen tunnin jaksosta koostuva sarja näyttää hyvin, millaisen sotkun Shah onnistuukaan aiheuttamaan tempauksellaan. Uutissivustot täyttyvät otsikoista, joissa pohditaan rohkeaa roolitusta ja mielipiteitä sinkoilee puolesta ja vastaan. Toisin kuin Shah kuvitteli, myös monet etnisten vähemmistöjen edustajista hyökkäävät hänen kimppuunsa. Tätä painajaista ei auta yhtään Shah'n oma epävarmuus itsestään, mikä muuttuu jakso jaksolta vain murskaavammaksi. Tarina on mainio, käsiteltävät teemat kiehtovia ja kaikki tämä esitetään osuvan satiirin ja muutenkin onnistuneen huumorin kera. Ja kaikista herkullisinta tässä kaikessa on tosiaan se, ettei katsojana osaa sanoa, haluaisiko Shah'n osoittavan epäilijänsä vääriksi, vai onko totuus se, että Bondin saappaat ovat aivan liian suuret tämän omaa etuaan ajattelevan ja siinä sivussa jopa lähimmäisensä sivuun puskevan näyttelijäpyrkyrin täytettäviksi?

Sarjan ohjaajakaksikko Bassam Tariq ja Tom George tekevät vahvaa työtä ilmapiirin kanssa, kun taas Ahmedin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tätä kertomusta yhä vain kaoottisemmaksi ja stressaavammaksi. Lisäksi Shah'n ja Zulfin välille kirjoitettu dialogi on erinomaista kaikessa sukkeluudessaan. Bait on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste ja kuvat / poster and still images of Bait www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Bait, Iso-Britannia, 2026, Jax Media, Left Handed Films

I Swear - Minun ääneni (I Swear - 2025) - elokuva-arvostelu

I SWEAR - MINUN ÄÄNENI

I SWEAR

Ohjaus: Kirk Jones

Näyttelijät: Robert Aramayo, Scott Ellis Watson, Maxine Peake, Shirley Henderson, Peter Mullan, David Carlyle, Steven Cree, Ethan Stewart, Francesco Piacentini-Smith, Paul Donnelly, Douglas Rankine ja Christina Ashford

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

I Swear - Minun ääneni perustuu tositapahtumiin Touretten oireyhtymää sairastavan John Davidsonin elämästä. Davidsonista oli jo tehty dokumentit John's Not Mad (1989), The Boy Can't Help It (2002) ja Tourettes: I Swear I Can't Help It (2009). Vuonna 2024 ilmoitettiin, että miehestä on tekeillä elokuva. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja I Swear - Minun ääneni sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2025 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Nyt elokuva saapuu vihdoin Suomeen ja itse olen odottanut leffan näkemistä positiivisin mielin. Olinkin ilahtunut, kun kävin katsomassa Finnkinon mysteerinäytöksen, missä I Swear - Minun ääneni esitettiin ennakkoon.

1980-luvun alussa Skotlannissa asuva poika John Davidson alkaa kokea pakonomaista nykimistä ja hänen suustaan kuuluu tahattomia hävyttömyyksiä. Johnille selviää, että hänellä on Tourette, minkä kanssa hän yrittää tulla toimeen elämän kulkiessa eteenpäin.

Pääroolissa John Davidsonina nähdään muun muassa Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset -sarjan (The Lord of the Rings: The Rings of Power - 2022-) Elrondina tunnettu Robert Aramayo, joka voitti tästä elokuvasta parhaan miespääosan BAFTA-palkinnon. Kun BAFTA:t jaettiin, olin ihmeissäni valinnasta, koska I Swear - Minun ääneni ei ollut ollenkaan edustettuna tämänvuotisessa Oscar-gaalassa. Ja nyt leffan nähneenä olen pöyristynyt, ettei se ole, koska mielestäni Aramayo ansaitsisi myös Oscarin. Hän on aivan huikean hyvä aikuis-Johnina, joka on jo jollain tapaa oppinut elämään Touretten oireyhtymän, tarkemmin koprolalian kanssa, mikä pakottaa Johnin huutelemaan hävyttömyyksiä. Aramayo esittää Touretteen kuuluvat tic-oireet, joihin kuuluu nykimistä ja tahatonta äännähtelyä, hämmästyttävän luontevasti. Nopeasti sitä oikein unohtaa katsovansa näyttelemistä. Kehut ansaitsee myös Scott Ellis Watson, joka näyttelee Johnia lapsena, jolla Tourette-oireet vasta alkavat ja joka tietty säikähtää pahemman kerran, kokiessaan menettävänsä hallinnan omiin toimintoihinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Shirley Henderson ja Ethan Stewart Johnin vanhempina, Francesco Piacentini-Smith Johnin kaverina Murrayna ja Maxine Peake tämän äitinä Dottiena, sekä Peter Mullan Johnin vahtimestariapulaiseksi palkkaavana Tommy Trotterina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan. Henderson on hyvä tiukkana äitinä, joka luulee pitkään Johnin vain pelleilevän, kun taas Peake huokuu lämpöä Dottiena, joka ensimmäisenä vilpittömästi hyväksyy Johnin sellaisena kuin hän on. Mullan sen sijaan tuo mukaan hyvää huumoria.

Sen lisäksi, että olin yllättynyt Robert Aramayon roolisuorituksesta niin, että koin miespääosa-Oscarin kuuluvan hänelle, olin myös todella yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään I Swear - Minun äänestäni. Mielestäni elokuva on parempi kuin yksikään tämän vuoden parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaista. Kyllä, vaikka pidin todella paljon One Battle After Anotherista (2025) ja Sinnersistä (2025), I Swear - Minun ääneni teki täysin omalla tavallaan suuren vaikutuksen. Sen lisäksi, että elokuva on monitasoinen elämäkertadraama, joka vie katsojansa todelliseen tunteiden vuoristorataan, se myös auttaa ymmärtämään Touretten oireyhtymää, mitä yhä tänä päivänä demonisoidaan tietämättömyyden takia. Täydellinen esimerkki tästä on sosiaalisen median reaktio, kun kesken BAFTA-gaalan paikalla ollut John Davidson huudahti törkeitä nimityksiä.

Elokuvan alkupää vietetään lapsi-Johnin seurassa, mikä on sydäntä särkevää seurattavaa. Pojan ja muiden reaktiot hänen alkaviin tic-oireisiinsa tuntuvat pahalta, etenkin kun tuolloin koko Tourette oli vielä sairautena lähes tuntematon. Aikuis-Johniin siirryttäessä meno helpottaa hieman, koska mies on alkanut tottua sairauteensa, vaikka hän edelleen häpeää möläytyksiään. Sen sydämen tähän tarinaan tuovat Dottie ja Tommy, jotka vähät välittävät, mitä törkeyksiä John saattaa heille suoltaa. He auttavat Johnia hyväksymään itsensä paremmin ja innostavat häntä tukemaan muita Tourettea sairastavia, etenkin lapsia.

I Swear - Minun ääneni liikutti minua syvästi ja loppua kohti näytöksessäni nyyhkimistä alkoi kuulua sieltä täältä elokuvasalista. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään surun kyynelistä, vaikka leffassa omat haikeat ja jopa traagiset hetkensä onkin. Elokuva on mielettömän tehokas hyvän mielen leffa, joka saa tuotettua aikamoisia onnen kyyneleitä ja jonka levittämä hymy ei hetkeen lähdekään huulilta. Monisävyinen tunnekirjo saa katsojan toisinaan ahdistumaan, toisinaan taas nauramaan ääneen. Elokuva onnistuu saamaan huumoria irti Tourettesta ilman, että komedia tuntuu julmalta. Elokuva on tyylitajuinen, se on opettavainen ja se on jopa kaunis.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Kirk Jones, joka tekee läpikotaisin erinomaista työtä, oli kyse sitten tekstistä, näyttelijöiden kanssa työskentelystä tai tunnelman rakentamisesta. I Swear - Minun ääneni on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset häijyn aidon näköiset, kun pariin otteeseen tuntemattomat suuttuvat Johnin tic-oireista niin paljon, että käyvät hänen kimppuunsa. Äänimaailma on osaavasti kasattu ja Stephen Rennicksin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

I Swear, Iso-Britannia, 2025, One Story High, StudioCanal Films, Tempo Productions

Arvostelu: Kaiken teoria (The Theory of Everything - 2014)

KAIKEN TEORIA

THE THEORY OF EVERYTHING

Ohjaus: James Marsh

Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones, David Thewlis, Charlie Cox, Harry Lloyd, Simon McBurney, Abigail Cruttenden, Emily Watson ja Maxine Peake

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 7

The Theory of Everything, eli suomalaisittain Kaiken teoria perustuu Jane Hawkingin muistelmakirjaan Travelling to Infinity: My Life with Stephen vuodelta 2007, joka perustuu tositapahtumiin fyysikko Stephen Hawkingin elämästä ja Stephenin ja Janen parisuhteesta. Käsikirjoittaja Anthony McCarten oli kiinnostunut Hawkingin elämästä jo vuosia, luettuaan hänen kirjansa Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes - 1988) ja kun hän luki Jane-vaimon kirjan, hän ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Hän tapasi Janen useaan otteeseen, joka kiinnostui elokuvaideasta ja sai herätettyä myös tuottaja Lisa Brucen mielenkiinnon. Ohjaajaksi palkattiin James Marsh, näyttelijät ja työryhmä saatiin kasaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013. Lopulta Kaiken teoria sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja naispääosa), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan brittielokuvan, miespääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot. Itse kävin katsomassa Kaiken teorian, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta 2015 ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Kaiken teorian kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Cambridgen yliopistolla opiskelevan nerokkaan Stephen Hawkingin elämä mullistuu, kun hänellä todetaan vakava motoneuronitauti, joka tekee hänen liikkumisestaan ja puhumisestaan lopulta liki mahdotonta. Kaikkien odotusten vastaisesti Stephen jatkaa taisteluaan ja hänestä tulee kaikkien aikojen arvostetuin fyysikko.

Pääroolissa Albert Einsteinin ohella maailman tunnetuimpana fyysikkona, Stephen Hawkingina nähdään Eddie Redmayne, joka tekee elokuvassa yhden kaikkien aikojen upeimmista roolisuorituksista. Redmayne voitti roolityöllään lukuisia palkintoja Oscarista ja Golden Globesta Screen Actors Guild Awardiin - kaikki täysin ansaitusti. Kohtaus kohtaukselta Redmayne katoaa rooliinsa yhä vain voimakkaammin ja jossain kohtaa katsojan täytyy ihan hieraista silmiään, että katsooko tässä näyttelijää vai ihka oikeaa Stephen Hawkingia? Redmayne omaksuu Hawkingille tunnetun olemuksen täydellisesti jokaista pientä ilmettä, elettä ja äännähdystä myöten. Ensin hänen sormensa eivät meinaa enää totella, vääntyen kummallisiin asentoihin ja jalkojen seuratessa perästä. Vähitellen miehen naamakin muovautuu kurttuisemmaksi ja lopulta koko kroppa on lähes täysin toimintakyvytön. Vaikkei fysiikasta mitään ymmärtäisi, se ei haittaa, sillä Hawkingin elämä sairauden kanssa ja saavutukset kaikesta huolimatta ovat niin kiehtovaa seurattavaa.

     Myös sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Felicity Jones on oivallinen Hawkingin ihastuksenkohteena ja lopulta vaimona Janena, David Thewlisin ollessa oikealla tavalla karismaattinen ja lempeä Hawkingia eteenpäin puskevan professori Sciaman roolissa. Hawkingin vanhempina nähdään Simon McBurney ja Abigail Cruttenden, kun taas Janen vanhempia esittävät Emily Watson ja Guy Oliver-Watts. Harry Lloyd näyttelee Hawkingin kouluajan ystävää Briania, kun taas vuotta myöhemmin Daredevil-sarjasta (2015-2018) kuuluisaksi noussut Charlie Cox nähdään Hawkingeja auttavana kirkkokuoron johtajana Jonathanina.

Yhä kolmannellakin katselukerralla Kaiken teoria teki minuun valtavan vaikutuksen. Sen lisäksi, että Eddie Redmayne on pääroolissa käsittämättömän huikea, elokuva on muutenkin hienosti tehty. Kuten jo sanoin, Hawkingin elämä on erittäin mielenkiintoinen ja siihen uppoutuu mukaan heti ensiminuuteilla. Koulukavereiden kanssa hassuttelu ja romanssin muodostuminen Stephenin ja Janen välillä saavat lähes unohtamaan, mitä onkaan luvassa. Kun sairaus iskee, on se kuvattu pysäyttävästi. Vaikka kuten tiedämme, Hawking eli jopa 55 vuotta sairautensa kanssa, riipaisee silti sydämestä, kun hän saa kuulla lääkäriltä, ettei hänen odoteta elävän kahta vuotta kauempaa. Jos ei siis käynyt vielä selväksi, nessut kannattaa pitää käden ulottuvilla, kun Kaiken teorian pistää pyörimään, sillä kuivin silmin sitä on vaikea katsoa loppuun saakka.

Vaikka Hawkingin sairaus esitetäänkin tragediana, joka johtaa useisiin herkkiin hetkiin, ei elokuva ole kuitenkaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa yllättävän hauskakin elokuva. Hawkingin tilasta saadaan onnistuneita vitsejä ilman, että hänen kustannuksella koskaan oikeasti naurettaisiin. Lisäksi jotkut onnen hetket nostavat kyyneleet pintaan siinä missä dramaattisetkin kohtaukset. Tunnelma on läpikotaisin vahvasti rakennettu, mikä kietoo katsojan vielä tiukemmin elokuvan vietäväksi. Kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Näin lahjakkaan tekijätiimin kanssa olisi voinut viettää kauemminkin aikaa, enkä olisi pistänyt pahitteeksi, jos parin tunnin elokuvan sijaan he olisivat työstäneet vaikka kymmenosaisen minisarjan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Marsh, joka oli aiemmin tehnyt vain pari pienemmän luokan leffaa. Marshin työ Kaiken teoriassa on erittäin väkevää, kuten on myös Anthony McCartenin, hänen käsikirjoituksensa kanssa. Leffa on lisäksi taitavasti kuvattu ja tyylikkäästi värimääritelty. Valot ja värit leikkivät usein kauniisti keskenään. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät huipputyötä eri aikakausia toistaessaan ja maskeeraajat auttavat Redmaynea Hawkingiksi muuntautumisessa. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Jóhann Jóhannssonin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia nätin herkästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Theory of Everything, 2014, Working Title Films, Dentsu Motion Pictures, Fuji Television Network

Arvostelu: Wendell & Wild (2022)

WENDELL & WILD

Ohjaus: Henry Selick

Pääosissa: Lyric Ross, Keegan-Michael Key, Jordan Peele, Angela Bassett, James Hong, Ving Rhames, Sam Zelaya, Tamara Smart, Seema Virdi, Ramona Young, Maxine Peake, David Harewood, Gary Gatewood ja Gabrielle Dennis

Genre: animaatio, fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Wendell & Wild on stop motion -animaatiot Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009) ohjanneen Henry Selickin uusi elokuva. Selick laati leffan tarinan ja ryhtyi sitten kirjoittamaan siitä elokuvakäsikirjoitusta yhdessä koomikkona ja myöhemmin elokuvien Get Out (2017) ja Us (2019) ohjaajana tunnetun Jordan Peelen kanssa. Vuonna 2018 kaksikko sai Netflixin kiinnostumaan leffasta ja animointiprosessi käynnistyi. Vuonna 2020 koronaviruspandemian alettua elokuvan tuotanto vaikeutui, kun sitä jouduttiin työstämään eri tavoin etänä, mutta lopulta filmi saatiin valmiiksi ja lopulta Wendell & Wild saapui Netflixiin lokakuussa 2022. Itse innostuin heti, kun kuulin Selickin työstävän uutta stop motion -animaatiota ja innostukseni kasvoi, kun kuulin Peelen olevan mukana projektissa. Katsoin Wendell & Wildin heti julkaisupäivänä halloweenjuhlissa, yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan tyttöystäväni, Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja cosplayta harrastavan kaverini kanssa.

Omasta huvipuistostaan haaveilevat demoniveljekset Wendell ja Wild yrittävät huijata auto-onnettomuuden takia orvoksi jäänyttä tyttöä, Kat Elliotia, päästäkseen elävien maailmaan. Kat on kuitenkin löytänyt itsestään voimia, joihin demonit eivät ole varautuneet.

Koomikkokaksikko Keegan-Michael Key ja Jordan Peele (joka toimii myös leffan toisena käsikirjoittajana ja tuottajana) kuullaan elokuvan nimikkodemoneina, Wendellinä ja Wildinä. Demoniveljekset raatavat päivät pitkät huvipuistoa pyörittävän jättimäisen isänsä Buffalo Belzerin (Ving Rhymes) päässä, kasvattaen tälle lisää hiuksia. Yksitoikkoista duunia tehdessään Wendell ja Wild saavat neronleimauksen perustaa oman huvipuistonsa ja sitä varten he tarvitsevat apua elävältä ihmiseltä, joka sattuu olemaan vanhempansa auto-onnettomuudessa menettänyt tyttö Kat Elliot (Lyric Ross), joka on elokuvan todellinen päähenkilö. Lapsuuden trauma on asettanut Katin rikolliselle polulle ja hänet on lopulta passitettu paikalliseen tyttökouluun nunnien valvovan silmän alle. Kat on ihan kiinnostava tapaus, kun hän löytää itsestään voimia, joilla hän päättää käyttää demoneita omiin hyötyihinsä. Silti tyttö jää hilpeiden demoniveljien varjoon.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa tyttökoulua pyörittävä isä Bests (James Hong), koulussa opettava sisar Helley (Angela Bassett), sekä siellä opiskelevat Raúl (Sam Zelaya), Sloane (Seema Virdi), Sweetie (Ramona Young) ja Siobhan (Tamara Smart), jonka vanhemmat, Lane ja Irmgard Klaxon (David Harewood ja Maxine Peake) periaatteessa omistavat elokuvan tapahtumapaikkana toimivan Rust Bankin kaupungin. Sivuhahmot ovat hieman ailahtelevampia tapauksia, eivätkä he säväytä samalla lailla kuin nimikkoduo. Erityisesti pahisvirkaa ajavat Klaxonit ovat tylsiä tapauksia.

Painajainen ennen joulua ja Coraline ja toinen todellisuus kuuluvat suosikkianimaatioideni joukkoon, erityisesti kun ne koettelevat rajoja, kuinka karmivia juttuja lapsille voi näyttää, joten olin erittäin innoissani, kun kuulin niiden ohjaajan Henry Selickin tarjoavan kolmentoista vuoden tauon jälkeen uuden animaatioelokuvan. Vielä enemmän innostuin siitä, että mahtavien Get Outin ja Nopen ohjaaja ja hauska koomikko Jordan Peele on mukana tuottajana ja käsikirjoittajana. Siksi onkin sääli todeta, että Wendell & Wild on harmillisen keskinkertainen tekele ja itselleni yksi ilmestymisvuotensa isoimmista pettymyksistä. Tämä johtuu nimenomaan Selickin ja Peelen käsikirjoituksesta, sekä sen pohjalta Selickin ohjauksesta.

Elokuvan nimikkohahmot ovat lystikkäät veijarit ja heidän velmua suunnitelmaansa lähtee seuraamaan ihan mielellään. Samoin orvoksi jääneen Katin matka kiinnostaa ja näiden kolmen hahmon kohtaamista odottaa, etenkin kun hahmot haluavat hyödyntää toisiaan eri tavoin. Tässä on hyvä premissi oivalle animaatioleffalle, joka sopisi täydellisesti koko perheen yhteiseen halloween-ajan elokuvailtaan. Selick ja Peele ovat kuitenkin täyttäneet elokuvan liian monilla kuvioilla, jotka eivät jaksa innostaa ja jotka tekevät potentiaalisesti tehokkaan simppelistä tarinasta turhan monimutkikkaan. Elokuva menettää tehoaan jo ensimmäisen puoliskonsa aikana. Siitä ei löydy kunnon potkua, vaan elokuva etenee jopa hieman pitkäveteisesti. Kaikki jää jotenkin alikehitetyksi ja niinpä loppupään käänteet ja suuri huipennus eivät tee mitään vaikutusta. Tämän sopan keskeltä löytyy mahdollisesti erittäin hyvä tuotos, mutta tällaisena saatu filmi jätti minut kylmäksi.

Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin mainio elokuva. Stop motionina toteutettu nukkeanimaatio on pääasiassa näyttävää ja vaikkei käsikirjoitus vakuutakaan, elokuvaa kelpaa katsella sen tyylikkään toteutuksen ansiosta. En voi muuta kuin ihailla animaattoreiden huolellista, kärsivällistä ja siistiä kädenjälkeä. Hahmot liikkuvat sulavasti ja veikeät taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Filmi on myös miellyttävän värikäs. Visuaalisella puolella minua häiritsi vain Selickin päätös jättää hahmojen kasvoissa näkyviin palasten väleihin jäävät raot. Selick koki stop motion -animaation kehittyneen niin pitkälle ja sulavaksi, että se on alkanut jo näyttämään tietokonetyöltä. Niinpä hän päätti tarkoituksellisesti tehdä mukaan "virheitä", korostaakseen käsityötä. Äänimaailmakin on oivasti rakennettu ja Bruno Coulaisin säveltämä musiikki tunnelmoi kelvollisesti.

Yhteenveto: Wendell & Wild on erittäin hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen animaatioelokuva, joka kaipaisi mojovaa lisäpotkua. Ihan kiinnostavasti käynnistyvä elokuva menettää nopeasti tehoaan ja muuttuu vähitellen jopa aika raskassoutuiseksi. Periaatteessa simppeli tarina on kiemurreltu turhan monimutkikkaaksi. Huumori jää aika latteaksi, eikä leffa ole niin karmiva kuin ohjaaja Henry Selickin aiempien animaatioelokuvien perusteella voisi toivoa. Hahmot ovat kelvollisia, joskin pahisosasto jättää aika kylmäksi. Animaatiojälki on pääasiassa komeaa, mutta itse en piitannut siitä, että tietyt virheet on tarkoituksella haluttu jättää kuvaan. Wendell & Wild oli minulle siis aikamoinen pettymys, minkä takia kestikin puoli vuotta elokuvan julkaisemisesta, että edes halusin pistää siitä arviota ulos. Veikkaisin monen innostuvan katsomaan sen Selickin aiempien töiden perusteella, mutta varoitan, ettei hän onnistu läheskään niin hyvin kuin aiemmin. Wendell & Wild sopii kuitenkin tarpeeksi passelisti koko perheen yhteiseen halloween-leffailtaan, kun lapset haluaisivat katsoa jotain jännittävämpää, mutta heillä ei ole vielä ikää edes haaveilla kunnon kauhuelokuvien katselusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wendell & Wild, 2022, Netflix, Netflix Animation, Monkeypaw Productions, Artists First, Gotham Group, SIF 309 Film Music