Näyttelijät: Riz Ahmed, Guz Khan, Sajid Hasan, Sheeba Chaddha, Aasiya Shah, Ritu Arya, Weruche Opia, Maxine Peake, Rafe Spall, Soni Razdan, Himesh Patel ja Patrick Stewart
Genre: komedia
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 23 minuuttia - 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 18
Bait on Riz Ahmedin luoma, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediasarja. Ahmed sai rahoituksen idealleen, sekä Amazonin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 työnimellä "Quarter Life" ja nyt Bait on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Ahmedin tähdittämästä komediasarjasta ja kiinnostustani vain lisäsivät sarjan aihepiiri, sekä tieto siitä, että Ahmed itse loi sarjan. Katsoinkin Baitin muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.
Yrittäessään saada näyttelijänuraansa kunnolla nousuun, Shah Latif saa huiman tilaisuuden, kun hän pääsee koekuvauksiin mahdolliseksi uudeksi James Bondiksi. Kun uutiset pakistanilaistaustaisesta Bond-tähdestä leviävät, Shah'n elämä lähtee raiteiltaan.
Pääroolissa pakistanilaistaustaisena Lontoossa asuvana näyttelijä Shah Latifina nähdään tosiaan Riz Ahmed, joka on tuttu esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storysta (2016) ja Sound of Metalista (2019). Ahmed on viime vuosina vakuuttanut monipuolisuudellaan ja nyt hän ilahduttaa täysin uudella tavalla, esittäen varsin metatasoilla liikkuvaa hahmoa hänen itsensä luomassa sarjassa. Shah'n näyttelijänura ei ole millään tuntunut lähtevän käyntiin, kunnes hän saa elämänsä tilaisuuden koe-esiintyä seuraavaksi James Bondiksi. Heikosti menneen koe-esiintymisen jälkeen Shah päättää hetken mielijohteesta esiintyä paparazzien edessä kuin olisi saanut roolin ja niinpä hän päätyy täysin järjettömän mediahuomion keskelle. Shah on päähenkilönä siinä mielessä erikoinen tapaus, ettei katsoja oikein osaa sanoa kannustaako häntä, vai olisiko isompi takaisku paikallaan? Shah aiheuttaa itse suuren osan ongelmistaan, mutta samalla hänen haluaisi nähdä pärjäävän, etenkin Ahmedin vahvan roolityön takia.
Muita hahmoja sarjassa ovat Shah'n perheenjäsenet, Tahira-äiti (Sheeba Chaddha) ja Parvez-isä (Sajid Hasan), Zulfi-serkku (Guz Khan), Naila-täti (Soni Razdan), Shah'n entinen mielitietty Yasmin (Ritu Arya), Shah'n agentti Felicia (Weruche Opia), sekä Shah'n pahin kilpailija Raj (Himesh Patel). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja show'n varastaa Khan lystikkäänä Zulfi-serkkuna, joka yrittää saada käyntiin Uberin kaltaista taksipalvelua, mutta muslimeilta muslimeille.
Bait saapuu kenties otollisimpaan mahdolliseen aikaan, kun keskustelu käy jo valmiiksi kuumana siitä, kukakohan perii Daniel Craigilta manttelin seuraavana salainen agentti James Bondin näyttelijänä. Mahdollisina niminä ilmoille on heitelty esimerkiksi Aaron Taylor-Johnsonia, Callum Turneria ja Tom Hiddlestonia, mutta samalla yhä voimakkaammaksi on muuttunut keskustelu siitä, voisiko valkoiseksi heteromieheksi kirjoitettua Bondia näytellä esimerkiksi tummaihoinen näyttelijä tai voisiko hahmon jopa muuttaa naiseksi? Tähän keskusteluun Bait ottaa kantaa ovelalla, oivaltavalla ja varsin lystikkäälläkin tavalla.
Vain kuudesta noin puolen tunnin jaksosta koostuva sarja näyttää hyvin, millaisen sotkun Shah onnistuukaan aiheuttamaan tempauksellaan. Uutissivustot täyttyvät otsikoista, joissa pohditaan rohkeaa roolitusta ja mielipiteitä sinkoilee puolesta ja vastaan. Toisin kuin Shah kuvitteli, myös monet etnisten vähemmistöjen edustajista hyökkäävät hänen kimppuunsa. Tätä painajaista ei auta yhtään Shah'n oma epävarmuus itsestään, mikä muuttuu jakso jaksolta vain murskaavammaksi. Tarina on mainio, käsiteltävät teemat kiehtovia ja kaikki tämä esitetään osuvan satiirin ja muutenkin onnistuneen huumorin kera. Ja kaikista herkullisinta tässä kaikessa on tosiaan se, ettei katsojana osaa sanoa, haluaisiko Shah'n osoittavan epäilijänsä vääriksi, vai onko totuus se, että Bondin saappaat ovat aivan liian suuret tämän omaa etuaan ajattelevan ja siinä sivussa jopa lähimmäisensä sivuun puskevan näyttelijäpyrkyrin täytettäviksi?
Sarjan ohjaajakaksikko Bassam Tariq ja Tom George tekevät vahvaa työtä ilmapiirin kanssa, kun taas Ahmedin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tätä kertomusta yhä vain kaoottisemmaksi ja stressaavammaksi. Lisäksi Shah'n ja Zulfin välille kirjoitettu dialogi on erinomaista kaikessa sukkeluudessaan. Bait on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste ja kuvat / poster and still images of Bait www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Bait, Iso-Britannia, 2026, Jax Media, Left Handed Films
Pääosissa: Riz Ahmed, Lily James, Sam Worthington, Willa Fitzgerald, Jared Abrahamson, Pun Bandhu, Matthew Maher, Eisa Davis ja Victor Garber
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12
Relay, eli suomalaisittain Sovittelija on Riz Ahmedin ja Lily Jamesin tähdittämä trilleri. Justin Piaseki työsti elokuvan käsikirjoituksen, joka kulki aluksi nimellä "The Broker" ja joka roikkui pitkään "mustalla listalla" suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Thunder Road, Sigma Films ja Black Bear Pictures tarttuivat projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023. Sovittelija sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2024, mutta vasta nyt se on saanut laajemman teatterikierroksen. Kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa Sovittelijan heti sen ensi-iltapäivänä.
Sarah Grant on saanut selville työpaikkanaan toimivan suuryrityksen vehnätuotteiden sisältävän ihmisille haitallisia aineita ja hän on varastanut siihen liittyvät dokumentit. Yrityksen jahdatessa Sarahia, tämä kääntyy epätavallisen tahon puoleen; mysteerimiehen, joka työkseen auttaa korruptoituneiden firmojen ilmiantajia.
Lily James näyttelee Sarah Grantia, joka on joutunut aikamoiseen ahdinkoon. Nainen työskentelee suuryritys Cybo Sementiksellä ja on saanut selville firman uuden geneettisesti muokatun vehnätuotteen sisältävän käyttäjälleen haitallisia aineita. Asia on firman tiedossa, mutta sille ei ole haluttu tehdä mitään, sillä rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Sarah päättääkin varastaa dokumentit, joiden paljastaminen julkisuuteen saattaisi tuhota koko Cybo Sementiksen, eikä firmalla tietenkään tykätä asiasta. Viimeisenä oljenkortenaan Sarah ottaa yhteyttä Riz Ahmedin esittämään mysteerimieheen, joka auttaa vastaavia ilmiantajia ja kiristää väärin toimivia suuryrityksiä, jotta nämä jättävät ilmiantajat rauhaan. James on mainio pelokkaana ja yhä vain vainoharhaisemmaksi muuttuvana Sarahina, joka alkaa epäillä jokaisen ohikulkijan tarkkailevan häntä ja haluavan hänelle pahaa. Ahmed on myös hyvä valinta rooliinsa salaperäiseksi sovittelijaksi, joka käyttää varsin erikoisia metodeja kommunikoidakseen asiakkailleen.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sam Worthington ja Willa Fitzgerald Cybo Sementiksen hämärähommia tekevinä Dawsonina ja Rosettina, jotka ovat Sarahin perässä, yrittäen saada tämän varastamat dokumentit ja hiljentää naisen pysyvästi. Worthingtonista löytyy sopivasti karismaa, jotta hän menee läpi uhkana ja Fitzgeraldkin hoitaa tonttinsa siinä sivussa passelisti.
Sovittelija onnistui yllättämään minut positiivisesti ja suosittelenkin elokuvaa lämpimästi kaikille trillereiden ystäville. Veikkaisin kuitenkin leffan menevän monilta ohi nyt teatterikierroksella, mutta toivon sille hyvää menestystä myöhemmin suoratoiston puolella, missä lajityypin edustajat nykyään kukoistavat katsojamäärien puolesta. Elokuva sisältää varsin omaperäisen kertomuksen, joka nappaa saman tien koukkuunsa ja tarjoaa sopivasti käänteitä ja jännitettä matkan varrella. Leffa myös tuottaa katsojalle erittäin vainoharhaisen fiiliksen ja taustalla olevia ihmisiä tähyileekin tuumien, että kuka voisi olla Sarahin perässä.
Elokuvan tiukka ote on näyttö ohjaaja David Mackenzien taidokkuudesta, sillä suuri osa leffasta kuluu puhelinkeskustelujen parissa. Ahmedin sovittelijahahmo käyttää tosiaan omaperäistä tapaa kommunikoida asiakkailleen, kuurojen puhelinpalvelua, jossa tekstaat palveluun viestisi, jotka sitten palvelun työntekijä lukee ääneen luurin toisessa päässä olevalle henkilölle. Etenkin leffan ensimmäinen puolikas vei täysin mukanaan. Toisella puoliskolla Sovittelija lipsahtelee tutumpaan ja toiminnallisempaan jännärimenoon takaa-ajoineen, menettäen osan uniikkiudestaan, minkä lisäksi alkaa turhauttaa, kuinka aluksi niin ovela sovittelijahahmo alkaakin yhtäkkiä tekemään tyhmiä ratkaisuja, riskeeraten koko asetelman. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että yhdessä kohtaa tarina alkoi lipsua raiteille, joista en juuri innostunut, mutta mattoa katsojan alta nykivä loppuhuipennus palautti kertomuksen ruotuun ja pelasti kokonaisuuden.
Justin Piaseckin käsikirjoitus on varsin nokkela ja hän onnistuu tekemään siitä mielenkiintoisen hyvän dialogin kautta. Tarvitaan kuitenkin vielä Mackenzien ohjaus, jotta pitkät pätkät ilman repliikkejä pitävät otteessaan. Sovittelija on teknisiltäkin ansioiltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja jo kameratyöskentelyllä herätetään vainoharhainen fiilis, kun kadulla kävelevän hahmon selän taakse jätetään tarpeeksi tilaa, jotta takana kulkevia varmasti tuijottelisi epäillen. Sarahia taas kuvataan usein talon ulkopuolelta, jotta katsojasta tuntuisi siltä kuin itsekin vakoilisi tämän elämää. Lavasteet ovat oivat, puvustus pätevää ja äänityöskentelykin onnistunutta Tony Dooganin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras,
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Relay, 2024, Black Bear, Sigma Films, Thunder Road Pictures
Pääosissa: Benicio del Toro, Mia Threapleton, Michael Cera, Rupert Friend, Riz Ahmed, Tom Hanks, Bryan Cranston, Mathieu Amalric, Richard Ayoade, Jeffrey Wright, Scarlett Johansson, Willem Dafoe, Benedict Cumberbatch, Hope Davis, Stephen Park, F. Murray Abraham ja Bill Murray
Genre: trilleri, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12
The Phoenician Scheme, eli suomalaisittain Foinikialainen juoni on Wes Andersonin uusi elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan Roman Coppolan kanssa viimeistellessään scifileffaansa Asteroid Cityä (2023). Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Foinikialainen juoni on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Mielsin trailerin hupaisaksi ja kävinkin katsomassa Foinikialaisen juonen heti ensi-iltapäivänä erittäin positiivisin odotuksin.
Vuonna 1950 yksi maailman rikkaimmista miehistä, Zsa-Zsa Korda on jatkuvien salamurhayritysten kohteena. Pelätessään, ettei hänellä ole enää kauaa elinaikaa jäljellä, hän päättää kouluttaa tyttärestään, nunna Lieslistä seuraajansa.
Benicio del Toro näyttelee Anatole "Zsa-Zsa" Kordaa, aseteollisuutta edistävää rikasta miestä, joka kohtaa niin usein salamurhayrityksiä eri tahoilta, että ne ovat hänelle jo arkipäivää. Vainoharhainen Zsa-Zsa olettaa kaikkien ympärillään yrittävän hänen tappamista, eikä hän juuri luota keneenkään. Näillä murhayrityksillä on kuitenkin myös toinen vaikutus ja mies on alkanut pelätä, että hänen loppunsa voi koittaa minä päivänä tahansa ja niinpä hänen bisneksensä tarvitsee jatkajan. Koettuaan kaikki poikansa pettymyksiksi, hän kääntyy ainoan tyttärensä, nunna Lieslin (Mia Threapleton) puoleen. Del Toro on hyvä valinta rikkaaksi liikemieheksi. Hänestä löytyy arvokkuutta ja karismaa, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmasta, mitä Wes Andersonin elokuvien hahmot yleensä vaativat. Kate Winsletin tytär Threapleton on kanssa passeli omaan osaansa tyttäreksi.
Show'n kuitenkin varastaa Michael Cera professori Bjørn Lundina, norjalaisena ötökkätieteilijänä, joka takertuu mukaan, kun Zsa-Zsa vie Liesliä bisnestapaamisiinsa. Cera on todella hupaisassa vedossa ja hänen hahmonsa on muutenkin leffan veikein. Del Toron, Threapletonin ja Ceran lisäksi leffassa nähdään paljon muitakin näyttelijöistä, joista monet ovat olleet mukana Andersonin töissä ennenkin. Benedict Cumberbatch näyttelee Zsa-Zsan veljeä Nubaria, Scarlett Johansson heidän serkkua Hildaa, Riz Ahmed Foinikian prinssi Faroukia, Tom Hanks ja Bryan Cranston bisnesmiesveljeksiä Lelandia ja Reagania, Mathieu Amalric yökerhon omistaja Marseille Bobia, Richard Ayoade vapaustaistelija Sergiota, Jeffrey Wright bisnesmies Martya, Bill Murray Jumalaa, F. Murray Abraham profeettaa, sekä Willem Dafoe lurjusta. Harmillisesti monet Andersonin vakiokasvot käyvät lähinnä vain kääntymässä, eivätkä Hanks, Dafoe, Murray sun muut pääse juuri ollenkaan oikeuksiinsa.
Foinikialainen juoni osoittautui itselleni valitettavasti aikamoiseksi pettymykseksi. Vielä elokuvan alku vaikutti erittäin lupaavalta, kun heti kättelyssä näemme yhden salamurhayrityksistä, joita Zsa-Zsa joutuu kokemaan. Tästä vaikuttaisi käynnistyvän mielenkiintoinen poliittinen trilleri Wes Andersonin omalaatuisella kosketuksella höystettynä, mutta lopputuloksena onkin miehen tavaramerkkejä aika laiskasti kierrättävä ja lopulta totaalisen yhdentekevä ja paikoin jopa aika pitkäveteinen raina, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Michael Cera nostaa hymyn huulille roolityöllään ja Zsa-Zsan kohtaamat erilaiset ja välillä aika mielikuvitukselliset salamurhayritykset tarjoavat huvittuneita hymähdyksiä, mutta siihen se sitten oikeastaan jää.
Elokuvan päätarina Zsa-Zsan yrityksestä koulia tyttärestään seuraajansa ei nimittäin vetänyt minua missään kohtaa mukaansa. Hahmot käyvät tapaamassa yksi kerrallaan esimerkiksi Hanksin ja Cranstonin esittämiä veljeksiä ja Emelricin esittämää yökerhon omistajaa, mutta vaikka näissä kohtauksissa tapahtuu ajatuksen tasolla ihan vekkuleita juttuja, Andersonilta tuntuu olevan puhti kadoksissa. Foinikialainen juoni onkin lopulta niitä tuttujen kikkojen ponnetonta kierrättämistä, aivan kuin ohjaaja itsekin alkaisi jo hoksata, kuinka periaatteessa yhden niksin tekijä hän on. Toistuvista jutuistaan huolimatta Anderson kertoo yleensä mukaansatempaavia tarinoita täynnä hupaisia tyyppejä, outoja skenaarioita ja hauskaa kuivaa sanailua. Tässä kaikki jää puolitiehen ja lopputuloksena on aika keskinkertainen tekele, sekä selvästi heikoin elokuva, jonka olen Andersonilta nähnyt. Ei huono, mutta täysin unohdettavaa kertakäyttökamaa, vailla ohjaajalle ominaista viehätystä.
Teknisellä osastolla Foinikialainen juoni kierrättää kaikki tutut visuaaliset niksit. Kameratyöskentely on jälleen Andersonille tyypilliseen tapaan tarkkaan suunniteltua. Kuvasommittelussa kohde on joko täysin keskellä tai jollain sivulla, jättäen taustalle paljon tyhjää tai sitten tilaa lisävitsille. Leikkaus on paikoitellen tutun napakkaa, mutta samalla leffa tuntuu jotenkin viivyttelevän. Värityöskentely on miellyttävää, lavasteet ovat komeat, puvustus oivaa ja maskeeraukset ihan hilpeät. Pienoismalleja hyödyntävät efektit ovat hauskoja ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Phoenician Scheme, 2025, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Focus Features, Studio Babelsberg
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Rene Russo, Riz Ahmed, Bill Paxton, Kevin Rahm, Michael Hyatt ja Ann Cusack
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16
Nightcrawler on Jake Gyllenhaalin tähdittämä psykologinen trilleri. Elokuvantekijä Tony Gilroyn pikkuveli Dan Gilroy työsti 1980-luvulla alun perin elokuvaa valokuvaaja Weegeestä, mutta kun hänestä tehtiin elokuva Paljastava silmä (The Public Eye - 1992), Gilroy hylkäsi ideansa. Muutettuaan pari vuotta myöhemmin Los Angelesiin, Gilroy huomasi, että rikoksista uutisoiminen yleistyi ja ne saivat merkittävämpiä paikkoja uutislähetyksissä. Pohdittuaan, kuka lähetyksiin kuvaa videoita erilaisista tragedioista, Gilroy ryhtyi kirjoittamaan tekstiä tällaisesta henkilöstä. Isoveljensä Tonyn avulla Gilroy sai kerättyä työryhmän ja rahoituksen, sekä sai näyttelijä Jake Gyllenhaalin innostumaan tähdittämään leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013 ja vuoden 2014 Cannesin elokuvajuhlilla siitä esitettiin keskeneräinen versio studioille, jotka ryhtyivät taistelemaan siitä, kuka saisi elokuvan itselleen. Lopulta Open Road Films voitti kisan ja Nightcrawler sai maailmanensi-iltansa 5. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti pieneen budjettiinsa verrattuna, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, paras miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Nightcrawlerin vasta vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin Nightcrawlerin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.
Huijari ja varas Lou Bloom keksii keinon lyödä rahoiksi: hän ryhtyy kuvaamaan murhia, onnettomuuksia ja muita kauheuksia ja myymään videoitaan uutisiin. Kun Lou innostuu työstään, raja sivustakatsojan ja rikoksiin osallistumisen välillä häilyy.
Pääroolissa Lou Bloomina nähdään Jake Gyllenhaal, joka tekee Nightcrawlerissa kenties koko uransa parhaan roolisuorituksensa. On suorastaan vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaasta miespääosasta seuraavan vuoden Oscar-gaalassa. Gyllenhaal tulkitsee häikäisevän vakuuttavasti huijaria ja varasta, joka keksii erikoisen ja ehkä jopa epäeettisen tavan tienata rahaa. Lou pyrkii pääsemään ajoissa erilaisille rikospaikoille ja kuvaamaan niistä materiaalia, jonka hän myy uutiskanavalle. Mitä hurjempi tapaus ja mitä parempaa kuvaa hän siitä saa, sitä enemmän hänelle maksetaan. Gyllenhaal on samanaikaisesti karismaattinen ja koukuttavan viekas, mutta myös karmiva ja luotaantyöntävä. Hänen puhetapansa, äänensä, ilmeensä ja eleensä ovat kaikki tarkoin harkittuja, mitkä tekevät Lousta laskelmoivan käärmeen, joka on jatkuvasti edellä muita. Hän muuttuu yhä vain lierommaksi leffan edetessä, tehdessään kaikkensa ollakseen paras alallaan - vaikka sitten toimimalla itse rikollisesti. Hullunkiilto Gyllenhaalin silmissä kirkastuu ja elokuvan loppupäässä on hyvin vaikeaa enää olla hänen puolellaan.
Elokuvassa nähdään myös Bill Paxton Loulle työidean antavana Joena, Rene Russo televisiokanava KWLA:lla työskentelevänä Ninana, Riz Ahmed Loun apurina Rickinä, sekä Michael Hyatt etsivä Frontierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti, mutta Nightcrawler on puhtaasti Gyllenhaalin show. Sivuhahmot auttavat katsojaa pysymään Loun kannattajina, sillä eipä muistakaan henkilöistä löydy mitään moraalisen puhtoisuuden esikuvia.
Dan Gilroy oli aiemmin toiminut vain käsikirjoittajana muun muassa elokuvissa Real Steel (2011) ja Medusan perintö(The Bourne Legacy - 2012), jotka eivät kumpikaan ole kovin ihmeellisiä teoksia. Nightcrawlerista kuitenkin huokuu Gilroyn todellinen intohimo ideaansa kohtaan ja onkin hyvä, että hän päätti myös ohjata elokuvan. Miehen ensikertalaisuutta ohjaajan penkillä ei huomaa lainkaan, vaan Gilroy on osunut kultasuoneen heti ensimmäisellä filmillään. Nightcrawler on erinomainen teos, joka kertoo todella vangitsevan tarinan kierosta miehestä ja jolla on paljon sanottavanaan uutisista - uutisten agendoista, epäeettisistä hävyttömyyksistä ja uutisten ja niiden katsojien tai lukijoiden välisestä suhteesta. Kuinka kansan kiinnostus väkivaltaa ja onnettomuuksia kohtaan johtaa yhä vain hirvittävämpien uutisten nostamiseen paraatipaikalle. Katsojalukuja kalastelevat uutiskanavat eivät vaikuta olevan oikeasti kiinnostuneita siitä, millaisia hirveyksiä tapahtuu, vaan ne vaikuttavat jopa toivovan niitä tapahtuvaksi, sillä kaikista graafisimmat jutut takaavat isoimmat rahat.
Elokuva onkin todella väkevä kuvaus moraalittomuudesta, mitä tutkitaan monin eri tavoin. Loun moraalittomuus käy nopeasti selväksi. Hän ryöstää materiaaleja myydäkseen niitä rakennusfirmalle. Hän varastaa polkupyörän, vaihtaakseen sen videokameraan. Ja niin edelleen. Pahinta on kuitenkin se, ettei Louta vaikuta kiinnostavan yhtään, mitä vaikkapa ampumavälikohtauksen uhrille käy. Hänen edessään joku voi tehdä kuolemaa ja Louta kiinnostaa vain tapahtuman taltioimisesta saatavat rahat. Hän ei tee elettäkään kuolevan auttamiseksi. Samalla elokuva haastaa tehokkaasti katsojaansa. Jostain kumman syystä katsoja pysyttelee Loun puolella. Kun poliisit saapuvat koputtelemaan ovea, Loun puuhien muuttuessa hämärämmiksi, jostain syystä katsoja haluaa nähdä miehen kieroilevan itse ulos tilanteesta ehjin nahoin, vaikka takaraivossa jyskyttääkin ajatus siitä, että Lou kuuluisi telkien taakse. Myös pakkomielteisyyttä, manipuloivaa käytöstä ja yksinäisyyttä kuvataan onnistuneesti. Kaikin tavoin Nightcrawler on erinomainen katsaus ihmisen psyykeen. Se pitää todella tiukasti kiinni sanattomaksi jättävään lopetukseensa asti. Upea filmi!
Dan Gilroyn ohjaus on todella väkevää läpi elokuvan. Hän rakentaa tunnelmaa tehokkaasti, yhdistellen psykologista trilleriä ja draamaa synkkään komediaan. Käsikirjoituksessaan hän kehittää esimerkillisesti hahmojaan ja hänen kirjoittamansa repliikit Loulle hipovat täydellisyyttä. Nightcrawler on myös visuaalisesti komea tapaus. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja Los Angelesin yölliset kadut näyttävät upeilta pitkin leffaa. Danin veljen John Gilroyn leikkaus on taitavaa ja kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja James Newton Howard tuo vahvan lisän tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nightcrawler, 2014, Bold Films, Sierra / Affinity, Nightcrawler
Pääosissa: Riz Ahmed, Chloë Grace Moretz, Eugene Lee Yang, Frances Conroy, Lorraine Toussaint, Beck Bennett, Julio Torres ja Karen Ryan
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7
Nimona perustuu ND Stevensonin samannimiseen sarjakuvaan, jota Stevenson julkaisi aluksi Tumblrin kautta vuodesta 2012 vuoteen 2014, kunnes HarperCollins-kustantamon edustaja ehdotti hänelle, että sarjakuva julkaistaisiin fyysisenä painoksena. Pian sarjakuvan ilmestyttyä kauppojen hyllyille vuonna 2015, 20th Century Fox hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään siitä animaatioleffaa Blue Sky -yhtiönsä kautta. Kuitenkin kun vuonna 2019 Disney hankki Foxin, studio päätti viivästyttää elokuvaa alkuperäiseltä, helmikuulle 2020 suunnitellulta julkaisupäivältään. Yhä uusien viivästysten myötä ohjaajaksi valittu Patrick Osborne korvattiin Nick Brunolla ja Troy Quanella, kunnes lopulta Disney päätti helmikuussa 2021 sulkea Blue Sky -yhtiön ja keskeyttää elokuvan teon. Vuonna 2022 Annapurna-yhtiö osti elokuvan Disneyltä ja päätti viedä sen tuotannon loppuun asti. Elokuvateatterien sijaan Annapurna teki levityksestä diilin Netflixin kanssa ja nyt Nimona on saapunut Netflixin valikoimaan. Itselleni Stevensonin sarjakuva ei ollut entuudestaan tuttu, enkä ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin se oli jo ilmestynyt ja yhtäkkiä se oli yksi puhutuimmista elokuvista sosiaalisessa mediassa. Pikkuhiljaa kiinnostukseni heräsi ja päätin lopulta katsoa, mistä on oikein kyse?
Keskiaikaisessa, mutta silti futuristisessa kuningaskunnassa Ballister Boldheart ollaan juuri nimittämässä ritariksi, kun hänet lavastetaan kuningattaren murhasta. Todistaakseen syyttömyytensä ja paljastaakseen todellisen syypään, Ballister joutuu kääntymään Nimonan apuun. Nimona sattuu olemaan muodonmuuttajahirviö, joita ritarit vannovat tappavansa kuningaskuntaa suojellakseen.
Riz Ahmed ääninäyttelee Ballister Boldheartia, ritariksi pyrkivää nuortamiestä, joka, toisin kuin muut ritarit, ei kuulu siniverisiin, vaan hän on täysi tavantallaaja, joka seuraa unelmaansa. Nämä unelmat kuitenkin kariutuvat, kun seremoniassa kuningatar Valerin (Lorraine Toussaint) murhataan ja Ballister lavastetaan syylliseksi. Ballister on kelpo päähahmo, joka uskoo täysillä kuningaskuntaa vahtivan Instituution säädöksiin ja elää niiden mukaisesti. Hänen maailmankuvansa horjuu, kun hän itse joutuu Instituution jahtaamaksi. Aluksi aika puupökkelölle hahmolle on kirjoitettu toimiva kasvutarina ja katsoja kannustaa häntä etsimään todellisen syyllisen ja puhdistamaan nimensä.
Elokuvan todellinen vetonaula on kuitenkin sen nimikkohahmo Nimona (Chloë Grace Moretz), muodonmuuttaja, jonka kaikki, Ballister mukaan lukien, tituleeraavat hirviöksi. Nimona on räväkkä ja kapinahenkinen tyyppi, joka voi aluksi vaikuttaa ärsyttävältä, mutta joka voittaa nopeasti puolelleen. Hauska ja nasevasanainen Nimona päätyy auttamaan Ballisteria, aluksi luullen, että tämä oikeasti tappoi kuningattaren. Ensipettymyksenkin jälkeen Nimona on valmis auttamaan ritaripyrkyriä, tietäessään, millaista on, kun tuomitaan väärin perustein ja joutuu elämään ulkopuolisena hylkiönä. Jämäkkä Ballister ja veikeä Nimona muodostavat hyvän kaksikon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan.
Muita hahmoja leffassa ovat Ballisterin poikaystävä, sir Ambrosius Goldenloin (Eugene Lee Yang), ylimielinen ritari Thoddeus Sureblade (Beck Bennett), sekä Instituution Johtaja (Frances Conroy). Sivuhahmot toimivat oivallisesti menossa mukana.
Olen todella iloinen, että Nimona näki lopulta päivänvalon, vaikka Disney ei halunnut julkaista elokuvaa - siitäkin huolimatta, että se oli jo lähestulkoon valmis. Kyseessä on mahtava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa yhden lumoavimmista satumaailmoista pitkään aikaan. Nimonan maailma yhdistelee todella kiehtovasti keskiaikaista ritarimeininkiä, nykypäivän arkisia juttuja ja jopa futuristisia scifielementtejä. Yhdistelmä voi kuulostaa todella kummalliselta sekoitukselta, mutta homma toimii ihailtavan hyvin. Rakennukset ovat vanhanaikaisia, mutta silti moderneja. Katot ovat usein kuin linnojen suipot tornit. Kauppatori on keskiaikainen, mutta sen alla kiitävä metro kuin tästä päivästä. Ritarit ovat ehtoja ritareita haarniskojen ja miekkojen kanssa, mutta hevosten sijaan he matkustavat ilmassa lentävillä kiitureilla ja varsijouset ovat kuin laserpyssyjä. Elokuvan vekkuli maailma tarjoaa kohtaus toisensa perään ihasteltavaa.
Itse kertomus ei ole ihan yhtä säväyttävä kuin maailma, jossa se tapahtuu tai hahmot, jotka toimivat tarinan pelinappuloina. Se nappaa toimivasti mukaansa, muttei lähde ihan niin lentoon kuin sillä olisi potentiaalia. Ensinnäkin kuningattaren todellinen murhaaja tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Alkupäässä kerronta on myös turhan kiirehtivää ja itseltäni kesti jonkin aikaa päästä tarinaan mukaan. Sen jälkeen tempo onneksi rauhoittuu, vaikka Nimonan saapuessa meno sen kuin villiintyy. Aluksi ailahteleva filmi voittaa lopulta puolelleen. Toimintakohtaukset hyödyntävät riemastuttavan kekseliäästi nimikkohahmon muuntautumiskykyä. Aikamoiseksi godzillamaiseksi rymistelyksi äityvä huipennus voi aluksi tuntua yliampuvalta, mutta toimii lopulta vahvana finaalina. Elokuvan teemat erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, sekä hyväksynnän puutteen johtamasta syrjäytymisestä ovat voimakkaita ja onnistuneesti käsiteltyjä, tuoden loppupäässä jopa tunteikkuutta peliin.
Elokuvan animaatiojälki on todella komeaa katseltavaa. Siinä yhdistyvät tyylikkäästi lähes kaksiulotteiset, hieman piirrosmaiset hahmot ja kolmiulotteiset, toinen toistaan näyttävämmät taustat. Vaikka olen iloinen, että Nimona sai levityksen edes Netflixissä, on silti sääli, ettei elokuvaa pääse näkemään isolta kankaalta. Leffa on ilahduttavan värikäs ja siinä hyödynnetään valoja ja varjoja tyylikkäästi. Animaattorit eivät myöskään pelkää uiskennella leffan kanssa vesiin, jotka selvästi säikäyttivät Disneyn niin, että tuotanto aikoinaan pistettiin jäihin. Äänitehosteet tukevat menoa, mutta Christophe Beckin säveltämät musiikit jäävät harmillisen pienelle huomiolle, elokuvan lähinnä käyttäessä jo olemassa olevia kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä. Vaikka ne ajoittain istuvatkin Nimonan räikeään luonteeseen, olisin kaivannut vakuuttavampaa fantasiairrottelua Beckin puolelta.
Yhteenveto:Nimona on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi innostua. Kerronta on aluksi turhan kiirehtivää, mutta rytmitys onneksi rauhoittuu elokuvan edetessä, jolloin siihen pääsee helpommin mukaan. Kuningattaren murhaan liittyvät paljastukset eivät ole erityisen yllättäviä, mutta tarina pitää silti hyvin mukanaan. Leffan aikana pääsee nauramaan, jännittämään, innostumaan ja jopa herkistymään. Ennen kaikkea elokuvassa pääsee ihailemaan yhtä luovimmista fantasiamaailmoista pitkään aikaan. Keskiaikaisuutta, nykypäivää ja futuristisuutta taiturimaisesti yhdistelevä maailma on huikea paikka, enkä pistäisi pahakseni, jos sitä päästäisiin jonain päivänä tutkimaan lisää jatko-osan merkeissä. Elokuva sisältää myös todella vahvoja teemoja erilaisuudesta, sen hyväksymisestä ja hyväksymisen puutteesta. Animaatiojälki on erittäin hienoa ja itse Nimona on hahmona valloittavan veikeä. Suosittelen Nimonaa erittäin lämpimästi fantasiatarinoiden ja animaatioseikkailun ystäville. On sääli, ettei sitä pääse näkemään elokuvateatterissa isolta kankaalta, mutta on Netflix-julkaisu kuitenkin parempi kuin se, että leffa ei olisi nähnyt päivänvaloa ollenkaan. Nimonasta luopuminen pistää jälleen kerran kummastelemaan Disneyn johtajien päätöksiä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Riz Ahmed, Olivia Cooke, Paul Raci, Lauren Ridloff ja Mathieu Amalric
Genre: draama, musiikki
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12
Sound of Metal on Darius Marderin ohjaama draamaelokuva. Sen teko lähti liikkeelle jo useampia vuosia sitten ja alunperin sen päärooleihin kaavailtiin Matthias Schoenaertsia ja Dakota Johnsonia, mutta kesällä 2018 näyttelijät vaihtuivat Riz Ahmediin ja Olivia Cookeen. Kuvaukset alkoivat ja koko leffa saatiin kuvattua vain neljässä viikossa. Maailmanensi-iltansa Sound of Metal sai jo syyskuussa 2019 Toronton elokuvajuhlilla, mutta vasta nyt mm. koronaviruksen takia elokuva saa hiljalleen teatterikierroksensa myös Suomessa. Itse kiinnostuin leffasta, kun aloin viime syksynä kuulla siitä paljon kehuja ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Sound of Metalin sen lehdistönäytöksessä juuri ennen joulua.
Metallibändi Blackgammonin jäsenet, laulajakitaristi Lou ja rumpali Ruben kiertävät Yhdysvaltoja, kun yhtäkkiä Ruben kuuroutuu. Ruben yrittää selvittää, kuinka saisi kuulonsa takaisin, jotta voisi palata rakastamalleen uralleen muusikkona.
Riz Ahmed ja Olivia Cooke näyttelevät Rubenia ja Louta, pariskuntaa, jotka esiintyvät yhdessä perustamassaan metalliyhtyeessä Blackgammonissa. Niin heidän bändinsä kuin parisuhteensa ajautuu koetukselle, kun Ruben huomaa, ettei kuule enää kunnolla. Ahmed on aiemminkin osoittanut olevansa hyvä näyttelijä (poislukien hänen kiusallinen pahisroolinsa Venomissa, 2018), mutta kuuroutuvan Rubenin osassa hän pääsee ensi kertaa todella loistamaan. Ahmed tuo hienosti esille palavan intohimon rummuttamista kohtaan ja epätoivon, kun häneltä katoaa yhtäkkiä kuuloaisti. Rooliaan varten Ahmed harjoitteli puolen vuoden verran niin rumpujen soittamista kuin viittomakieltä. Cooke taas tuo hyvin esille hahmonsa vaikeat tunteet, kun hän joutuu seuraamaan Rubenin koettelemusta sivusta.
Elokuvassa nähdään myös kuurojen kanssa paljon tosielämässäkin työskennellyt Paul Raci kuurojen yhteisön vetäjänä Joena, The Walking Dead -sarjasta (2010-) tuttu Lauren Ridloff kuurojen lasten opettajana, sekä James Bond-leffa Quantum of Solacen (2008) pahiksena parhaiten tunnettu Mathieu Amalric Loun isänä. Sivunäyttelijöistä etenkin Raci on mahtava sympaattisena ja viisaana Joena, joka haluaa auttaa Rubenia, kun tämän elämässä avautuu uudenlainen polku.
Ja siitä Sound of Metalissa onkin juuri kyse, siitä uudesta polusta elämässä. Vaikka aluksi elokuva vaikuttaakin jonkun ammatilleen intohimoisen henkilön epätoivoisesta taistelusta ammattinsa menettämistä vastaan, on se lopulta kertomus siitä uudenlaisen elämän löytämisestä, kun vanhasta elämästä pakotetaan luopumaan. Aluksi Rubenin kuuroutumista on todella pysäyttävää ja vaikeaa seurata. Kuka tahansa voi samaistua siihen, kuinka pahalta tuntuu, jos intohimon kohde viedään itseltä. Monen muusikon iso pelko on varmasti kuuroutuminen ja sitten taas moni elokuvien fani voi kokea kamalaksi kohtaloksi sokeutumisen. Sound of Metalissa päähenkilö pistetään kuitenkin etsimään sitä pilven hopeareunusta. Henkilökuvauksena elokuva on kiehtova ja kasvutarinana vaikuttava.
Tunnelma on erinomaisesti kehitelty, eikä se koskaan lähde vellomaan melodramaattisuudessa. Elokuva ei yrittämällä yritä puristaa katsojastaan kyyneliä ulos, vaan kehittelemällä taitavasti hahmoaan ja kertomustaan, se saa katsojan elokuvan mittaan välittämään niin paljon, että loppupäässä saattaa ihan herkistyä. Vaikka leffa kulkeekin rauhassa, omalla painollaan eteenpäin, ei se koskaan käy tylsäksi katsojasta tiukasti pitävän tunnelman ja vangitsevan tarinan ansiosta. On mielenkiintoista seurata, kun Ruben alkaa vähitellen opettelemaan kuurojen tapoja. Tilanteen hidas hyväksyntä ja etenkin yhteisöön sopeutuminen on lämpimästi toteutettu. Elokuvan viesti on oivallisesti tuotu esiin. Sound of Metal onkin niitä katselukokemuksia, joiden jälkeen katsoja poistuu edes hieman erilaisen maailmankuvan kanssa teatterista.
Ohjaaja Darius Marder on itselleni uusi tuttavuus, mutta Sound of Metal todella sai minut kiinnostumaan, mitä hänellä on tarjottavanaan elokuva-alalla. Hänen ohjauksensa on vakuuttavaa ja vaikkei hän lähde tekemään mitään hurjia rumpusooloja, on hänen rauhallinen tahtinsa mainio, eikä hän oikeastaan kertaakaan lyö ohi. Hänen ja Abraham Marderin työstämä käsikirjoitus toimii iskevänä pohjana ja Marderin veljekset pohdiskelevat hyvin ihmisen elämänmuutosta tällaisen tilanteen sattuessa. Tekninenkin puoli on hyvä kuvauksesta lavasteisiin jne., mutta tässä leffassa vakuuttavinta teknisyydessä on elokuvan äänimaailma. Tai siis usein sen äänetön maailma. Sound of Metal nimittäin pistää jatkuvasti katsojansa kuulemaan sen, mitä Ruben kuulee. Yhä vain vaimeampaa ja sekavammalta kuulostavaa dialogia, sekä kaikenlaista huminaa ja ininää... jos sitäkään vähää. Filmin nimestä päätellen katsoja voisi odottaa rouheaa ja rämisevää äänimaisemaa, mutta elokuvan teeman mukaan se pistääkin istumaan ja kokemaan kaiken rauhallisessa hiljaisuudessa.
Yhteenveto: Sound of Metal on hieno filmi uudenlaisen elämän löytymisestä, kun jokin pakottaa luopumaan vanhasta. Riz Ahmed on nappivalinta päärooliin kuuroutuvaksi Rubeniksi ja tarjoaa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksen. Myös Olivia Cooke ja Paul Raci ovat mainioita osissaan, mutta loppupeleissä elokuva on Ahmedin showta. Vaikka tarina kulkeekin hitaasti eteenpäin, ei se ole koskaan tylsä, sillä aihe on niin kiehtova. Draamapuoli on vahva ja loppupäässä voi huomata jopa herkistyä. Elokuva käsittelee onnistuneesti teemojaan ja saattaakin saada katsojan näkemään (ja kuulemaan) maailman uudella tavalla. Äänen ja etenkin äänettömyyden käyttö on todella vaikuttavaa. Katsoja todella heitetään Rubenin pään sisälle, kuulemaan se vähä, mitä Ruben kuulee. Äänimaailman toteutukseltaan elokuva on erittäin luova. Kaikin puolin Sound of Metal on alkuvuoden vahvin elokuvatapaus, jota suosittelen lämpimästi katsomaan... milloin ikinä se tuleekaan saataville ympäri Suomen. Jotkut onnekkaat ovat jo päässeet näkemään leffan yksittäisissä ennakkoesityksissä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Ruben Fleischer Pääosissa: Tom Hardy, Michelle Williams, Riz Ahmed, Reid Scott, Jenny Slate, Scott Haze ja Michelle Lee Genre: toiminta, jännitys Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 12
Venom perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä 1980-luvulla. Hahmo on yksi suosituimmista sarjakuvapahiksista ja monet ovat odottaneet kauan nähdäkseen hänet kunnolla valkokankailla. Jo 1997 David S. Goyer teki käsikirjoituksen Venomin omasta elokuvasta ja alkoi työstämään sitä New Line Cinema -yhtiön kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Venom nähtiin valkokankailla vasta vuoden 2007 Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:ssa, jossa hahmoa esitti Topher Grace. Gracen oli tarkoitus esittää hahmoa myös Venomin soololeffassa, mutta fanit tyrmäsivät Gracen version hahmosta niin pahasti, että suunnitelmat pistettiin jäihin. Hahmon oikeudet omistava Sony-yhtiö ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, vaan yritti saada Venom-leffaa aikaiseksi, mutta homma ei vain tuntunut edistyvän. Vasta vuonna 2016 Avi Aradin ja Matt Tolmachin tuottamina projekti lähti tosissaan käyntiin. Tekijät ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Ja nyt vuotta myöhemmin Venom saa vihdoin ja viimein ensi-iltansa. Innostuin suuresti, kun kuulin, että hahmon sooloelokuva on viimeinkin tulossa ja innostukseni kasvoi, kun sain tietää, että pääosassa nähdään aivan mahtava Tom Hardy. Viime kuukausien varrella innostukseni on kuitenkin alkanut laskea, sillä viimeisimmät trailerit ja mainokset ovat näyttäneet sekavilta, eivätkä tehosteet ole vakuuttaneet. Tämän lisäksi suuren pettymyksen kaikille tuotti se, että ennakkolupailuista huolimatta kyseessä ei olisikaan raaka K16-ikärajan filmi, vaan lapsiystävällisempi K12-tekele. Meninkin hyvin ristiriitaisin tuntein katsomaan Venomin sen ensi-iltapäivänä.
Toimittaja Eddie Brock pääsee epäilyttävän Life-yhtiön jäljille, joka yrittää yhdistää ihmisiä avaruudesta löytämiinsä symbiootteihin. Kun yksi näistä symbiooteista takertuu Eddieen, hän alkaa kuulla päässään karmivan äänen ja suureksi kauhukseen pystyy muuttumaan nälkäiseksi hirviöksi, Venomiksi.
Tom Hardy näyttelee tosiaan tarinan päähahmoa, Eddie Brockia, minkä lisäksi hän on myös tehnyt Venom-hirviön äänen. Hardy on yksi 2010-luvun parhaimmista miesnäyttelijöistä ja osoittaa sen jälleen... joissain kohtauksissa. Hardyn roolisuoritus nimittäin heittelee paikoitellen hyvinkin vahvasti. Suurimmaksi osaksi hän on oikein mainio, mutta joissain kohtauksissa hän joko näyttelee todella laiskasti tai vetää homman yli. Hardy on kuitenkin itsessään niin pidettävä, että hän onnistuu saamaan katsojan pitämään Eddiestä, kun käsikirjoittajat eivät sitä jaksa tehdä. Eddie on aika kömpelösti pohjustettu hahmo, mutta Hardy tekee kaikkensa herättääkseen hänet eloon valkokankaalla. Komediapuoli ei kuitenkaan Hardylta täysin luonnistu Eddienä, mutta Venom on yllättävänkin lystikäs tapaus. Hardyn ääni sopii täydellisesti avaruuden monsterille ja hän saa luotua ilahduttavan kieron persoonan. Eddien käymät keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat ehdottomasti leffan parasta antia. Michelle Williams esittää Eddien rakkauden kohdetta, Annea, joka on täysin unohdettava tapaus. Williams on oiva näyttelijä, mutta hän ei kykene tuomaan tarpeeksi sisältöä hahmoonsa pelkillä lahjoillaan, jolloin Anne jää todella tylsäksi persoonaksi. Valitettavinta kuitenkin on, ettei Hardyn ja Williamsin väliltä tunnu löytyvän minkäänlaista kemiaa, mikä tekee parin yhteisistä kohtauksista vaivaannuttavaa katseltavaa. Yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä on sen pahis, Riz Ahmedin näyttelemä bisnesmies Carlton Drake, joka johtaa hämärää Life-yhtiötä. Kyseessä on itse asiassa jopa yksi surkeimmista pahiksista sarjakuvaleffoissa pitkään aikaan. Hahmo ei tunnu millään tavalla uhkaavalta ja vaikka hän osoittaakin olevansa tunteeton uhratessaan ihmisiä symbiooteille, tuntuu hänen pahuutensa jäävän siihen, kuinka helposti hän erottaa alaisiaan. Hui kamala. Joissain kohtauksissa Carltonista yritetään selvästi luoda painostavaa roistoa, mutta siinä epäonnistutaan täysin. Syy tähän on täysin pieleen mennyt roolitus. Ahmed on kyllä osaava näyttelijä, mutta tähän rooliin hän ei sovi lainkaan. Hänessä on arvokkuutta bisnesmieheksi, muttei oikeaa karismaa roistoksi. Elokuvassa nähdään myös Reid Scott lääkäri Danina, Jenny Slate Life-yhtiöllä työskentelevänä tohtori Skirthinä, Scott Haze jonkinlaisena palkkatappajana, Michelle Lee Eddien kodittomana kaverina, sekä Peggy Lu herttaisena kaupan myyjänä. Marvelin sarjakuvahahmoja luonut Stan Lee tekee tietysti nopean cameoroolin.
Kun sanoin, että Eddien keskustelut päänsä sisällä olevan Venomin kanssa ovat elokuvan parasta antia, tarkoitin niiden olevan elokuvan ainoaa hyvää antia. Leffasta on nimittäin äärimmäisen vaikea löytää mitään muuta hyvää sanottavaa. Venom on armoton pettymys ja yksi huonoimmista sarjakuvafilmatisoinneista pitkään aikaan. Kyseessä on Suicide Squadin (2016) kaltainen sekasotku, mikä yrittää olla ties mitä, onnistumatta olemaan mitään. Jossain taustalla kulkee kelpo ohjaajan kiinnostava visio, mutta se on lähestulkoon kadonnut kokonaan, kun studio on pistänyt näppinsä peliin. Tämä oli tosin tiedossa jo ennakkoon. Etukäteen Venomin hehkutettiin olevan synkkä ja brutaali, K16-ikärajan saava verimässäily, mutta viime hetkellä Sony-yhtiö päättikin pilkkoa leffan lapsiystävälliseksi saadakseen lisää katsojia. Muutamassa kohtaa voi selvästi huomata, että tekijät ovat yrittäneet luoda kauhumaista tunnelmaa, mutta studio onkin tullut saksien kanssa väliin, jotta ala-astelaisetkin voivat katsoa elokuvan. Joissain toimintakohtauksissa on selkeästi ollut tarkoitus roiskia verta pitkin seiniä, mutta sellaista on täysin turha odottaa lopputuloksesta. On erittäin outoa kuunnella Venomin puhetta siitä, kuinka hän haluaa syödä ihmisiä ja sitten kun monsteri vihdoin toteuttaa uhkauksensa, leffa ei voi näyttää tapahtumaa. Vielä oudompaa on, kuinka sinut hahmot ovat ihmissyönnin kanssa. Eddie kyllä kritisoi tätä, mutta ottaa asian silti oudon helposti.
Sonyn puuttuminen elokuvan väkivaltaisuuteen ei todellakaan ole ainoa syy sille, miksi Venom on jättiluokan epäonnistuminen. Leffan käsikirjoitus on nimittäin aivan kauhea. Elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan, kunnes Eddie vihdoin kuulee Venomin päänsä sisällä. Ei siinä mitään, jos ensimmäiset kolme varttia oikeasti panostaisivat hahmoihinsa, mutta kun ei. Muut kun Eddie eivät voisi vähempää kiinnostaa ja Eddienkin kohdalla vain toivoo, että Venom saapuisi jo kehiin. Itse tarina on yllättävänkin pitkäveteinen, jolloin katsojana lähinnä odottelee rymistelyn alkamista. Kun Eddie vihdoin kuulee Venomin äänen päässään, alkaa syntyä pientä toivoa siitä, että leffa lähtisi vihdoin käyntiin. Tekijät ovat onneksi panostaneet hetkeen, jolloin Eddie muuttuu kunnolla Venomiksi ensimmäisen kerran ja itsekin ehdin ajatella, että nyt elokuva muuttuisi hyväksi. Mutta ei! Siinä missä elokuvan ensimmäistä puolikasta venytellään liian pitkäksi, toinen puolisko kiirehtii minkä kerkeää. Toimintarymistelyä toimintarymistelyn perään ja ennen kuin huomaakaan, on lopputaistelu jo alkanut. Ja voi pojat, kuinka käsittämättömän huono lopputaistelu onkaan! Kaksi kehnosti toteutettua digimörköä mätkimässä toisiaan turpaan parin minuutin ajan. Aivan totaalinen pohjanoteeraus!
Kyllä Venom parissa kohtaa onnistuu viihdyttämään ja se tarjoaa muutamat kelpo naurut kierolla huumorillaan, mutta nämä eivät pelasta lopputulosta. Käsikirjoittajakolmikko Pinkner, Rosenberg ja Marcel eivät saa tarinaa tuntumaan ehjältä paketilta, vaan koko homma on todella hätiköiden tehty. Kolmikko on täyttänyt elokuvan kehnoilla repliikeillä ja typeryyksillä, minkä lisäksi he eivät edes onnistu pitämään hahmoja tietynlaisina. Hahmo saattaa täysin yhtäkkiä muuttua erilaiseksi seuraavassa kohtauksessa ja Venomkin muuttuu ihmisiä hotkivasta hirviöstä mukavaksi kaveriksi noin vain. Siis miksi ihmeessä Venom alkaa yhtäkkiä välittämään suuresti Eddien ja Annen välisestä suhteesta?! Tai sitten tämä tuli mukaan Sonyn pakottamana. Sonyn toiminta saa itseni myös säälimään ohjaaja Ruben Fleischeriä. Zombielandin (2009) tekijä on mitä oivallisin valinta Venomin puikkoihin ja minua jäi harmittamaan todella paljon, ettei Fleischer päässyt toteuttamaan itseään. En lähde kritisoimaan Fleischerin työtä, sillä leffan harvat hyvät jutut ovat selvästi hänen käsialaansa ja kaikki muu taitaa tulla studiolta. Sentään Venom on hyvin kuvattu. Leikkaus on kuitenkin täysin mitä sattuu rytmityksen kanssa. Valaisu, lavasteet, maskeeraus ja ääniefektit ovat mainiosti toteutetut ja Ludwig Göransson on säveltänyt meneviä musiikkeja, mutta efektit näyttävät jo nyt vanhentuneilta. Venom on paikoitellen kökösti animoitu ja vielä huonompaa jälkeä on tehty elokuvan pahishirviön kanssa. Lopputaistelussa efektit näyttävät paikoitellen täysin viimeistelemättömiltä. Toisaalta mitä muutakaan voi odottaa muutenkin näin juosten kustusta tekeleestä?
Yhteenveto:Venom on suuri pettymys, vaikkei siltä odottaisikaan kovin paljon. Elokuvassa ja hahmossa on potentiaalia vaikka mihin, mutta studio ei ole selkeästi halunnut hyödyntää sitä, vaan on vain tehnyt tällaisen pökäleen kiireessä, jotta voi siirtyä seuraaviin elokuviin. Ohjaaja Ruben Fleischerin vision ja tyylin voi välillä huomata, mutta suurimmaksi osaksi Venom on vain täydellinen esimerkki siitä, miten käy, kun studio tulee paikalle saksien kanssa. Käsikirjoitus on armottoman kömpelö ja laiska, ja täynnä typeryyksiä. Tarina ei nappaa millään mukaansa, eikä hahmoja ole kirjoitettu kummoisesti. Ainoastaan Eddie Brock jaksaa kiinnostaa, mikä johtuu lähes täysin karismaattisesta Tom Hardysta. Eddien ja Venomin väliset keskustelut ovatkin leffan ainoaa hyvää antia. Riz Ahmed ei todellakaan sovi roistoksi, eikä edes Michelle Williams vakuuta osassaan. Leikkauksessa rytmitys heittelee todella pahasti, eikä efekteissäkään ole kehumista. Elokuva olisi näyttänyt hyvältä kymmenen vuotta sitten. Etenkin lopputaistelu on todella karmeaa katsottavaa keskeneräisten tehosteiden ja todella tylsien ratkaisujen takia. Lopputuloksena on siis aikamoinen sekasotku, mitä en vain voi suositella katsomaan. Todella toivon, että Venom floppaa lippuluukuilla, jotta Sony ottaa opikseen ja myy Marvel-hahmojen oikeudet takaisin Marvelille, minne ne kuuluvatkin. Jossain oli varmasti olemassa hyvä Venom-leffa, mutta tämä ei todellakaan ole se ja toivon, että rankempi ohjaajan versio julkaistaan joskus Blu-raylla. Lopputekstien aikana nähdään vielä pari pätkää, joista ensimmäinen pohjustaa mahdollista jatko-osaa ja toinen on aika mukava yllätys.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Venom, 2018, Columbia Pictures Corporation, Sony Pictures Entertainment, Marvel Entertainment
Ohjaus: Gareth Edwards Pääosissa: Felicity Jones, Diego Luna, Alan Tudyk, Donnie Yen, Wen Jiang, Riz Ahmed, Ben Mendelsohn, Mads Mikkelsen, Forest Whitaker, Genevieve O'Reilly, Jimmy Smits, ja James Earl Jones Genre: scifi, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 12
Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...
Ilta ennen elokuvan Rogue One: A Star Wars Story näkemistä (13.12.2016): En kykene jotenkin edes käsittämään, että näen huomenna uuden osan Star Wars -saagasta! Kun ilmoitettiin, että Episodien VII (Star Wars: The Force Awakens, 2015), VIII (Star Wars: The Last Jedi, 2017) ja IX (Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019) lisäksi Lucasfilm tekisi lisäosia, jotka avaisivat maailmaa vielä enemmän, olin hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Tietysti minua kiehtoi nähdä lisää, mutta samalla nousi pelko, olisiko kyseessä pelkkää rahastusskeidaa? The Force Awakens oli kuitenkin todella onnistunut lisäys saagaan, joten aloin huojentuneesti uskoa Star Warsin olevan hyvissä käsissä. Silti mitä enemmän ensimmäisestä lisäosaelokuvasta Rogue One: A Star Wars Story sai tietää, sitä enemmän mietitytti, mitä jos juttu ei toimisikaan? Tavallaan on hölmöä, että tekijät kertovat tarinan Kuolemantähden piirustusten varastamisesta, sillä kaikki Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) nähneet tietävät, miten siinä käy. Toivonkin siis, että elokuvasta löytyy paljon muita koukkuja, joiden takia se olisi erinomainen lisäys saagaan. Jotkut kriitikot ovat kehuneet elokuvaa jo, mutta silti minulla on pieni pelko lopputuloksesta. Onhan se tietenkin normaalia jännittää näkevänsä jotain, mitä on odottanut kauan. Jännitystä lisää myös, että elokuvasta kuvattiin suuri osa uudestaan, kun studio ei ollut tyytyväinen ohjaajan teokseen. Noh, huomennahan se selviää. Kaikkein eniten haluan nähdä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla ja toivon, että elokuvassa kuultaisiin hahmon tunnusmusiikki, eli "The Imperial March". Hieman myös mietityttää, kuinka elokuva alkaa, sillä tekijöiden mukaan Rogue Onessa ei nähtäisi ollenkaan tuttuja alkutekstejä...
Rogue One -ryhmä ottaa tehtäväkseen varastaa Imperiumin uuden Kuolemantähti-aseen piirustukset.
Pääosassa elokuvassa nähdään Felicity Jones, joka esittää Jyn Ersoa. Jones osaa välillä olla hyvä ja välillä heikompi rooleissaan ja tässä hän vetää ihan hyvän roolisuorituksen. Välillä Jones näyttää olevansa toimiva tähti, mutta välillä hän vaikuttaa aika tunteettomalta, eikä hän kykene useaan otteeseen välittämään tunteitaan kasvoillaan ja eleillään. Jyn Erso ei oikeastaan halua olla sankari ja hänelle tuntuu olevan se ja sama, onko Imperiumi vallassa, kunhan hän itse pysyy hengissä.
Diego Luna näyttelee kapteeni Cassian Andoria, joka vaikuttaa välillä tämän elokuvan Han Sololta, onnistumatta siinä. Cassian seuraa Kapinaliittoa sokeasti, vaikka Liitto antaisi minkä tahansa tehtävän. Luna on roolissaan Jonesin tavoin ihan hyvä ja häneltäkin löytyy heikompia hetkiä. Kapteeni Andorin mukana liikkuu droidi K-2SO, jota esittää Alan Tudyk. Droidista on yritetty tehdä elokuvan kevennyshahmo, mutta se ei täysin onnistu siinä. Muutama hauska juttu hahmolta löytyy, mutta ei kovin montaa. Onneksi K-2SO ei kuitenkaan ole Jar Jar Binksin kaltainen lasten naurattamisyritys, vaan hahmo on lähinnä sarkastinen ja välinpitämätön. Donnie Yen näyttelee Chirrut Îmwea, sokeaa miestä, joka tuntee Voiman... ja hokee sitä useaan otteeseen elokuvan aikana. Îmwella on aseenaan pitkä keppi, jolla hän hakkaa Imperiumin sotilailta (stormtroopereilta) tajut kankaalle. Yen vetää roolinsa mainiosti ja Îmwe saattaa olla lempihahmoni Rogue One -ryhmästä. Îmwen seurassa on Wen Jiangin esittämä Baze Malbus. Bazesta saa välillä käsityksen, että kyseessä olisi kovan luokan sotilas, mutta välillä hahmo vain tuntuu roikkuvan mukana. Jiang yrittää kyllä roolissaan, mutta tarina ei oikein anna irti enempää. Loppupuolella Baze onneksi saa hetken aikaa "loistaa" Viimeisenä Rogue One -ryhmässä on Imperiumista kapinalliseksi loikannut lentäjä Bodhi Rook, jota esittää Riz Ahmed. Bodhi tuntuu useaan otteeseen enemmänkin porukan nörtiltä, joka tietää paljon, muttei koskaan osallistu taisteluun, mikä oli harmi, sillä olisin halunnut nähdä kovemman luokan pilotin. Ahmed on Jiangin tapaan ihan hyvä, mutta tarina ei tarjoa hahmosta kovin paljoa. Elokuvan pääpahis on Imperiumin johtaja Krennic, jona nähdään Ben Mendelsohn. Heti alussa käy selväksi, että kyseessä ei ole kovin miellyttävä hahmo ja johtaja Krennic onkin aika häijy kaveri. Mielenkiintoisinta hahmossa on, että hän ei tunnu olevan täysin Imperiumin korkeimpien henkilöiden suosiossa ja yrittääkin todistaa itsensä omistamallaan Kuolemantähdellä. Mendelsohn on oivallinen roolissaan.
Elokuvassa nähdään kaksi konkarinäyttelijää, jotka ovat Mads Mikkelsen ja Forest Whitaker. Mikkelsen näyttelee Jynin isää, Galen Ersoa, joka suunnitteli Kuolemantähden ja Whitaker esittää äärikapinallista Saw Gerreraa. Mikkelsen on roolissaan hyvä, mutta Whitaker vetää aika tyhmän suorituksen suruttelevana Sawina. Pettymyksenä näyttelijöiden faneille on, että kumpikin esiintyy elokuvassa todella vähän aikaa. Elokuvassa nähdään myös tuttuja hahmoja, kuten Genevieve O'Reillyn esittämä Mon Mothma (joka on saatu näyttämään samalta kuin alkuperäisessä trilogiassa), Jimmy Smitsin näyttelemä Bail Organa (esitti hahmoa myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä, Star Wars: Episode II - Attack of the Clones, 2002 ja Tähtien sota: Episodi III - Sithin kostossa, Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith, 2005), sekä tietokoneanimoitu Grand Moff Tarkin ja James Earl Jonesin ääninäyttelemä Darth Vader. Aivan varmasti suuri osa faneista odottaa eniten näkevänsä Darth Vaderin jälleen valkokankaalla, eivätkä he tule pettymään kohtiin, joissa hahmo esiintyy, mutta niitä on valitettavasti vain muutama. Koska Tarkinia näyttelevä Peter Cushing on menehtynyt, ei hänellä ole näyttelijää elokuvassa, vaan hänet on tosiaan animoitu ja sen kyllä huomaa. Niinkin suuren luokan elokuvaksi kuin Star Wars, on todella outoa, ettei kokonaan tietokoneanimoitu ihmishahmo voi näyttää hyvältä. Noh, on hänet tehty paremmin kuin nuorennettu Jeff Bridges elokuvassa Tron: Legacy (2010), mutta kyseessä on kuitenkin nykivän ja epäluonnollisen näköinen tekele. Mukana on myös muitakin tuttuja hahmoja, mutten paljasta heidän nimiään...
Jo kuukausia sitten ilmoitettiin, ettei Rogue One: A Star Wars Story tule sisältämään tuttuja alkutekstejä. "Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa..." -teksti vilahtaa kyllä sinisenä ruudulla, mutta sen jälkeen tarina lähtee suoraan liikkeelle. Imperiumi sieppaa Galen Erson, kun Jyn on vasta lapsi. Aikuisena Jyn päätyy Kapinaliiton mukaan, joka on saanut kuulla, että Imperiumi kehittää uutta superasetta. Jyn lähtee kapteeni Andorin ja K-2SO:n kanssa tutkimaan asiaa.
Ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni kuvaamaan elokuvaa, on "pettymys".Star Wars: The Force Awakens on mielestäni erinomainen elokuva ja huikea jatkumo saagalle, joten sen rinnalla tason notkahdus on erittäin selkeä. Kyseessä ei kuitenkaan ole huono elokuva. Kun odottaa todella hyvää elokuvaa, niin pelkkä "hyvä" tuntuu pettymykseltä. Rogue One: A Star Wars Story on juurikin sitä: hyvä elokuva, muttei mitään ihmeellistä. Paikoitellen tarina menee hieman kiirehtivästi eteenpäin, mutta muutamassa kohtaa se kulkee liian hitaasti. Ei silti pelkoa, loistavia kohtia elokuvasta löytyy myös. Ongelmana on, että jos on nähnyt muut Star Warsit, niin tietää kuinka tässä tulee lopulta käymään. Tietenkään ei voi tietää, miten hahmoille käy, sillä heitä ei ole nähnyt missään aiemmin. Siten elokuva voisi kantaa loistavasti, mutta valitettavasti hahmot eivät toimi kovin erikoisesti. Siinä missä alkuperäisen trilogian jälkeen muistaa Luken, Leian, Hanin, Chewbaccan ja muut, ja toisen trilogian jälkeen muistaa Anakinin, Obi-Wanin ja Padmén, ja The Force Awakensin jälkeen muistaa Reyn, Finnin, Poen ja BB-8:n, niin tämän elokuvan jälkeen hahmot eivät vain jää mieleen. Se ei pelkästään johdu siitä, että hahmojen nimet ovat jokseenkin kummalliset ja vaikeat muistaa, vaan lähinnä koska hahmot itsessään eivät ole kovin kummoisia. Pakko silti myöntää, että vaikka tietää, miten lopulta tulee käymään, niin onhan se kiinnostavaa tietää, miten lopputulokseen on päädytty. Elokuvan lopetus saattaa olla elokuvan parasta antia, sillä se on saatu todella upeasti yhdistettyä Episodi IV - Uuden toivon alkuun. Yksi asia, jota odotin paljon näkeväni elokuvassa, oli taistelukohtaukset. Trailerit vaikuttivat siltä, että Rogue One: A Star Wars Storysta on pyritty luomaan kunnon sotaelokuva, joka olisi silti osa Tähtien sota -saagaa. Itseäni kiehtoi erittäin paljon nähdä sotakohtaukset, etenkin maassa käytävät, mutta valitettavasti ne eivät olekaan niin synkkiä ja eeppisiä kuin toivoin. Elokuvassa nähdään kyllä toimivia taistelukohtauksia, mutta niistä puuttuu se jokin, jota toivoin näkeväni. Se johtuu luultavimmin siitä, että elokuvaa kuvattiin paljon uudestaan, kun yhtiön mielestä kyseessä oli liian synkkä elokuva. Jos ohjaajan visio olisi päässyt täysin oikeuksiinsa, ehkä sotakohtaukset olisivat olleet vaikuttavampia. Avaruudessa käytävä jättitaistelu on kyllä hienosti toteutettu. Jännittäviä osuuksia leffasta löytyy myös, etenkin loppupuolella. Huumoria on hieman mukana, muttei kovin paljoa. Se on tietty ymmärrettävää, sillä en usko monia erityisemmin naurattavan, kun he elävät Imperiumin vallan alla.
Loppujen lopuksi ehdottomasti paras asia elokuvassa on nähdä tuttujen juttujen paluu ruudulle. Jo pelkästään stormtrooperit valkoisissa haarniskoissaan on hieno näky, puhumattakaan Imperiumin aluksista ja Kapinaliiton tutuista hävittäjistä. Niin ja kyllähän se Kuolemantähti siellä pyörii. Uusia asioita on tietenkin mukana. Esimerkiksi johtaja Krennicilla on turvanaan mustapukuisia Death Troopereita, jotka tuntuvat paremmilta sotilailta kuin Imperiumin perussoltut. Uusia planeettoja ja kuita elokuvassa nähdään erittäin paljon. Mukana on mm. hiekkaplaneetta Jedha, kauppa-asema Kafrenen rengas, myrskyinen Eadu ja Imperiumin johtama Scarif. Kapinaliiton päämajana nähdään tuttu Yavin 4.
Elokuvan on ohjannut Gareth Edwards, joka on tätä ennen ohjannut elokuvat Monsters (2010) ja Godzilla (2014). Edwardsilla on selvästi ollut visio rajummasta Tähtien sodasta, mutta jostain syystä se ei ole päässyt läpi ja vaikka mukana on rankempia kohtia, niin kokonaisuus ei ole erityisen rankka. Käsikirjoituksesta vastaavat Chris Weitz ja Tony Gilroy, joista kumpikaan ei ole aiemmin työskennellyt Star Warsin parissa. Gilroy on tunnettu neljän ensimmäisen Medusa-leffan (Bourne - 2002-2012) käsikirjoittajana. Rogue One: A Star Wars Story on ihan hyvin kuvattu elokuva, vaikka kamera heiluukin välillä hieman liikaa. Leikkaus on toimivaa. Jos huonosti animoitua Grand Moff Tarkinia ei laske mukaan, visuaaliset tehosteet ovat erittäin näyttävät ja etenkin avaruustaistelu on todellista silmäkarkkia. Äänitehosteet ovat loistavasti toteutettuja ja paljon tuttuja Tähtien sota -ääniä on käytetty. Legendaarisen John Williamsin sijaan musiikista vastaa Michael Giacchino, joka ei ole ihan onnistunut työssään. Useassa kohtaa musiikit toimivat, mutta välillä Giacchino tuntuu yrittävän liian paljon ollakseen erilainen kuin Williams, yrittäen silti luoda Tähtien sota -musiikkia. Tuttuja sävellyksiä on onneksi myös mukana. Kaikkein hirvein on tunnusmusiikki, joka soi Rogue One -tekstin ilmestyessä ruutuun. Se oli säälittävä yritys olla... noh, oikeastaan yhtään mitään.
Yhteenveto: Rogue One: A Star Wars Story on hyvä elokuva, mutta siihen se jääkin. Mitään ihmeellistä ei ole tarjolla ja upean Star Wars: The Force Awakensin jälkeen elokuva tuntuu pettymykseltä. Parasta antia elokuvassa on tuttujen juttujen näkeminen jälleen ja kuinka loppuratkaisu sitoutuu yhteen Tähtien sota: Episodi IV - Uuteen toivoon. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta hahmot eivät ole mieleenpainuvia. Animoitu Grand Moff Tarkin on aivan hirveä, mutta Darth Vader on todella siisti - sen vähäisen ajan, mitä hän elokuvassa esiintyy. Toivoisin, että Gareth Edwardsin rankempi visio olisi mennyt läpi, jolloin toimintakohtaukset olisivat enemmän sotahenkisiä, mitä trailerit lupailivat. Tyylikkäitä taisteluita ja jännittävää meininkiä on onneksi silti mukana. Elokuvassa on joitain vitsejä, mutta kovin paljoa ei saa nauraa. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa todella näyttävän näköinen. Musiikki on paikoitellen toimivaa ja paikoitellen vähän siihen suuntaan. Elokuvan tunnusmusiikki on hirveä. Jos olet Tähtien sota -fani, niin pakkohan tämä on katsoa. Jos saaga ei ole entuudestaan tuttu, niin jätä väliin ja katso muut saagan osat ensin. Vaikka lopetus onkin mielestäni hieno, niin ilman laajempaa tietämystä se olisi erittäin tönkkö. Suoraan sanottuna elokuva loppuu kuin seinään. Rogue One: A Star Wars Storyssa on heikkoja, ihan kivoja, hyviä ja loistavia juttuja, jolloin keskiarviona lopputulos on hyvä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.com
Rogue One: A Star Wars Story, 2016, Lucasfilm, Walt Disney Studios Motion Pictures, Black Hangar Studios, Allison Shearmur Productions
Ohjaus: Paul Greengrass Pääosissa: Matt Damon, Tommy Lee Jones, Alicia Vikander, Vincent Cassel, Julia Stiles ja Riz Ahmed Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 16 Bourne-elokuvat (2002-) eivät ole koskaan olleet kovin iso juttu minulle. Kun näin alkuperäiset kolme elokuvaa (2002-2007), en pitänyt niistä ja ne olivat mielestäni tylsiä. Näin sarjan lisäosan The Bourne Legacy (2012) pari vuotta sitten ja se oli minusta vain huono. Valmistautuakseni uuteen Jason Bourne -elokuvaan, päätin antaa mahdollisuuden aiemmille osille. The Bourne Identity (2002) parani vain hieman, mutta The Bourne Supremacy (2004) ja The Bourne Ultimatum (2007) olivat mielestäni oikein mainiot, vaikkakin huonosti kuvatut elokuvat. The Bourne Legacy ei vieläkään vakuuttanut millään lailla. The Bourne Supremacy sai minut jopa hieman innostumaan tulevasta Jason Bournesta, mutten silti oikein tiennyt, mitä odottaa elokuvalta, mennessäni sitä katsomaan.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia The Bourne Identity, The Bourne Supremacy, The Bourne Ultimatum ja The Bourne Legacy!
Nicky Parsons saa selville tietoja CIA:n ohjelmista ja etsii käsiinsä Jason Bournen, välittääkseen tälle nämä tiedot. Samalla uutta Iron Hand -ohjelmaa valmisteleva CIA alkaa jälleen jahdata Bournea.
Matt Damon lähti Bourne-sarjasta, kun hänen ja ohjaaja Paul Greengrassin mielestä Ultimatum oli hyvä päätös sarjalle. Studio halusi tietysti tehdä lisää, suosittuja pätkiä kun olivat. Legacy ei toiminut ollenkaan, joten Damon oli pakko saada takaisin. Harmi vain, mutta paikoitellen Damon näyttää tässä siltä, kuin tekisi tätä vain rahan takia. Kunnioitusta pitää kuitenkin antaa siitä, millaiseen kuntoon Damon on itsensä pistänyt roolia varten. Ja kyllähän Damon suurimmaksi osaksi hyvin roolinsa vetää. Hymyä ei vieläkään nähdä ja Bourne puhuu todella vähän. Muutamassa kohdassa Bourne todistaa olevansa aikamoinen äijä. Myös Julia Stilesin esittämä Nicky Parsons nähdään taas. Stilesin suoritus ei ole kovin vakuuttava ja onneksi hän esiintyy elokuvassa vain hetken. Tommy Lee Jones on tämän elokuvan vanha-harmaantuva-CIA-johtaja-joka-on-ylläripylläri-pahis, eli Robert Dewey. Lee Jonesin suoritus on hyvä, mutta hahmo alkaa olla nähty tässä sarjassa, sillä samanlaista on esittänyt jo Brian Cox kahdessa ensimmäisessä elokuvassa. Hahmo muistuttaa myös hieman kolmannen osan Noah Vosenia (David Strathairn). Hollywoodissa uraa nopeasti luova Alicia Vikander, joka voitti Oscar-palkinnon roolistaan The Danish Girlissa (2015), nähdään agentti Heather Leena. Heather on hieman erilainen hahmo, kuin mitä aiemmin ollaan nähty sarjassa, mikä on hyvä juttu. Vikander on todella hyvä näyttelijä ja suoriutuu roolistaan tässä kunnialla. Häntä ollaan selvästi näkemässä tulevaisuudessakin paljon, eikä minua haittaa ollenkaan. Koska aiemmissa Bourne-elokuvissa on nähty pakollinen palkkamurhaaja, myös tässä täytyy olla sellainen. Tässä nimetöntä tappajaa esittää Vincent Cassel, ja tämä tappaja on erittäin ontto hahmo, vaikka hänelle yritetään luoda taustaa, joka liittyy Bournen menneisyyteen. Elokuvassa nähdään myös tietokonetaituri Aaron Kalloor, jota näyttelee Riz Ahmed. Hahmo on paikoitellen ihan mielenkiintoinen, mutta on elokuvan isoista henkilöistä unohdettavin.
Jos olet nähnyt alkuperäiset kolme osaa, muttet The Bourne Legacya, niin ei hätää. Jason Bourne ei nimittäin ota Legacya millään lailla huomioon ja onkin selkeä jatkumo The Bourne Ultimatumille. Elokuva alkaa Bournen muistelulla, jossa näytetään katsojille aiempia tapahtumia, jos ne ovat vaikka päässeet unohtumaan. Vaikka ensimmäinen repliikki on "Minä muistan kaiken", niin tässä elokuvassa tulee taas esille paljon uutta sekä katsojalle että Bournelle, kuten Bournen isän, Richard Webbin, osallistuminen Treadstone-ohjelmaan, jossa Jason oli osallisena. Vaikka alunperin olikin mielenkiintoinen idea, että samaan aikaan katsoja saa selville sen, minkä Bournekin, niin nyt viimeistään sarja alkaa toistamaan itseään.
Bourne-fanit voivat varmasti nauttia tästä, sillä se on aika lailla sama elokuva kuin alkuperäiset kolme. On joku salainen ohjelma ja Bournea jahdataan, samalla kun Bourne yrittää selvittää menneisyyttään. Agenttielokuvissa yleensä toimii samankaltaisuus, mutta ne ovatkin yleensä itsenäisiä tarinoita, kun taas Bourne-elokuvat ovat yhtä selkeää jatkumoa. Onhan tämä selkeää jatkoa aiemmille, mutta juttu alkaa valitettavasti mielestäni käydä vanhaksi. Hyvä maailmanmatkailupätkä tämäkin on ja tällä kertaa käydään mm. Kreikassa, Englannissa, Islannissa ja Las Vegasissa. Elokuvan alkupuoli on hieman sekava, mutta elokuva paranee onneksi loppua kohti. Alussa nähdään pitkä takaa-ajo pitkin Ateenan katuja, mutta se on jopa liiankin pitkä. Paljon on saatu porukkaa paikalle kyseiseen kohtaukseen, sillä samaan aikaan on menossa mellakka - ihmiset heittelevät polttopulloja ympäriinsä ja poliisivoimat yrittävät pitää heitä kurissa. Samalla Bourne ja Julia pakenevat palkkatappajaa ympäri kaupunkia. Sen jälkeen elokuva muuttuu aika hidastempoiseksi ja jotkut jutut tuntuvat ratkeavan turhan helposti, mutta onneksi Las Vegasissa juttu muuttuu mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, jolloin elokuva saa jälleen otteen katsojasta.
Kun elokuva on hyvin samanlainen kuin aiemmat osat, herää kysymys: tarvitsiko tätä tehdä? Onhan se toisaalta ihan kiva nähdä Matt Damon jälleen mukana, etenkin kun tämä on hänen tunnetuin roolinsa. Silti kun miettii, että ohjaaja ja pääosan esittäjä lähtivät kumpikin aiemmin pois projektista, koska kokivat, ettei heillä ollut enää mitään annettavaa sille, niin alkaa epäilyttää, tekivätkö he tämän vain rahan takia? Sille ei välttämättä koskaan saada vastausta, mutta se on sinänsä selvää, että annettavaa sarjalle ei taida löytyä paljoa, kun juttu ei tunnu muuttuvan mihinkään. Loppu tietenkin viittaa siihen, että jatkoa on tulossa ja ei siinä mitään, kunhan sarjaan löydettäisiin uudenlainen lähestymistapa. Studio on sanonut, että aikoo pitää Damonin ja ohjaaja Greengrassin mukana hamaan tappiin asti, eli jos se on studiosta kiinni, niin Bournella tullaan tahkoamaan rahaa vielä todella kauan. Eihän tämä huono ole ja siitä voi nauttia sellaisenaan, mutta toivoisin, että sarja alkaisi hieman muuttua jo seuraavassa osassa. Uskoisin tämän toimivan paremmin, jos on pidempi aika edellisten näkemisestä. Tavallaanhan se on hyvä, että elokuva on hyvin lähellä alkuperäisiä osia, jotta katsojilla on kaiken aikaa vahva käsitys siitä, mitä tulivat katsomaan. Silti olisin kaivannut jotain selkeästi uutta. Elokuvan on tosiaan ohjannut kahden edellisen Damonin tähdittämän osan tapaan Paul Greengrass, jonka kädenjälki on hyvin selkeä tässä. Hän suosii selvästi käsivarakuvaa, jota itse vierastan yhä vain enemmän. Jason Bourne on yksi huonoiten kuvatuista elokuvista, joita olen vähään aikaan nähnyt. Kuva heiluu kaiken aikaa ihan miten sattuu ja toimintakohtauksista on välillä vaikeaa ottaa selvää. Siinä ei yhtään auta, kun leikkauksia on todella paljon ja tuntuu siltä kuin kaikki kuvattu materiaali olisi käytetty. Monet kohdat ovat aivan varmasti kuvattu vain kerran, sillä kuvia on niin paljon. Tärkeintä ei pitäisi olla määrä, vaan laatu, mihin ei olla keskitytty. Kuvauksessa toinen ongelma on zoomien käyttö, jota esiintyy todella useaan otteeseen ja paria poikkeusta lukuunottamatta täysin turhaan. Kuvaajan ja kameran pitää liikkua, ja zoomauksen pitäisi olla sallittua vasta, kun kumpikaan edellä mainituista ei voi liikkua. Monet kuvat ovat myös epätarkkoja. Myös tämä vahvistaa sitä tunnetta, että suurin osa kuvista on otettu yhdellä otolla nopeasti, eikä olla keskitytty tarpeeksi, millaista jälkeä saadaan. Ehkä kuvaussuunnitelma tehtiin vasta lokaatiossa ja kuvauspäiviä oli rajattu määrä, jolloin piti saada mahdollisimman monipuolisesti kaikkea. Jason Bourne on siis kuvauksellisesti hyvä esimerkki siitä, miten ei kannata tehdä elokuvaa. On ihme, että elokuvan kuvaaja edes saa töitä taidoillaan. Musiikkina kuullaan tuttua jumputusta, joka soi läpi elokuvan. Sävellyksestä vastaavat John Powell ja David Buckley. Mobyn kappale "Extreme Ways" kuullaan tietysti, mutta se soi hieman oudosti miksattuna.
Yhteenveto: En osaa oikein sanoa, onko Jason Bourne loppujen lopuksi edes hyvä, vai jääkö se lähinnä vain "ihan kivaksi". Se ei ole kovin erikoinen pätkä, mutta kyllä se jaksoi viihdyttää, joten jokseenkin neutraali tunne siitä jäi. Välillä elokuvasta näkee, että sitä oltaisiin tehty raha mielessä. Damon on pistänyt itsensä tiukkaan kuntoon, mistä hatunnosto. Tommy Lee Jonesin hahmo alkaa käydä tylsäksi ja toivon, että seuraavassa osassa sarjaan luotaisiin jotain uutta. Juttu alkaa käydä hieman vanhaksi. The Bourne Legacya ei huomioida ollenkaan, mikä on ollut hyvä päätös. Ehkä juuri sen takia nimi ei ole "The Bourne jotain", vaan yksinkertaisesti päähenkilön nimi, jolloin kaikki tietävät, että oikea henkilö on jälleen pääosassa. Ateenan takaa-ajo kestää liian kauan ja sen jälkeen meno on hieman liian hidastempoinen, mutta Las Vegas -osio toimii suurimmaksi osaksi. Paikoitellen elokuva tuntuu hieman hätäisesti suunnitellulta ja tuntuu kuin tekijät olisivat keskittyneet siihen, että Bourne-sarja saataisiin tuotua takaisin mahdollisimman nopeasti, eikä siihen että tästä saataisiin mahdollisimman toimiva jännityselokuva. Kuvaus on kaikin puolin aivan hirveää ja toivon, että seuraavassa osassa kuvaus olisi tasaisempaa. Jos ei, niin ainakin zoomit pois ja tarkaksi se kuva! Jos olet sarjan fani, niin kyllähän tämä luultavasti uppoaa, ollessaan todella samanlainen kuin kolme ensimmäistä osaa. Jos Bourne ei ole tuttu, niin tämä voi helposti jättää kylmäksi. Jatkoa on aivan takuulla luvassa, paitsi jos tämä ei menesty. Ja tietystihän tämä menestyy.
Kirjoittanut: Joonatan, 25.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Jason Bourne, 2016, Universal Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Captivate Entertainment, Pearl Street Films, Double Negative, Sur-Film
