Pääosissa: Riz Ahmed, Lily James, Sam Worthington, Willa Fitzgerald, Jared Abrahamson, Pun Bandhu, Matthew Maher, Eisa Davis ja Victor Garber
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12
Relay, eli suomalaisittain Sovittelija on Riz Ahmedin ja Lily Jamesin tähdittämä trilleri. Justin Piaseki työsti elokuvan käsikirjoituksen, joka kulki aluksi nimellä "The Broker" ja joka roikkui pitkään "mustalla listalla" suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Thunder Road, Sigma Films ja Black Bear Pictures tarttuivat projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023. Sovittelija sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2024, mutta vasta nyt se on saanut laajemman teatterikierroksen. Kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa Sovittelijan heti sen ensi-iltapäivänä.
Sarah Grant on saanut selville työpaikkanaan toimivan suuryrityksen vehnätuotteiden sisältävän ihmisille haitallisia aineita ja hän on varastanut siihen liittyvät dokumentit. Yrityksen jahdatessa Sarahia, tämä kääntyy epätavallisen tahon puoleen; mysteerimiehen, joka työkseen auttaa korruptoituneiden firmojen ilmiantajia.
Lily James näyttelee Sarah Grantia, joka on joutunut aikamoiseen ahdinkoon. Nainen työskentelee suuryritys Cybo Sementiksellä ja on saanut selville firman uuden geneettisesti muokatun vehnätuotteen sisältävän käyttäjälleen haitallisia aineita. Asia on firman tiedossa, mutta sille ei ole haluttu tehdä mitään, sillä rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Sarah päättääkin varastaa dokumentit, joiden paljastaminen julkisuuteen saattaisi tuhota koko Cybo Sementiksen, eikä firmalla tietenkään tykätä asiasta. Viimeisenä oljenkortenaan Sarah ottaa yhteyttä Riz Ahmedin esittämään mysteerimieheen, joka auttaa vastaavia ilmiantajia ja kiristää väärin toimivia suuryrityksiä, jotta nämä jättävät ilmiantajat rauhaan. James on mainio pelokkaana ja yhä vain vainoharhaisemmaksi muuttuvana Sarahina, joka alkaa epäillä jokaisen ohikulkijan tarkkailevan häntä ja haluavan hänelle pahaa. Ahmed on myös hyvä valinta rooliinsa salaperäiseksi sovittelijaksi, joka käyttää varsin erikoisia metodeja kommunikoidakseen asiakkailleen.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sam Worthington ja Willa Fitzgerald Cybo Sementiksen hämärähommia tekevinä Dawsonina ja Rosettina, jotka ovat Sarahin perässä, yrittäen saada tämän varastamat dokumentit ja hiljentää naisen pysyvästi. Worthingtonista löytyy sopivasti karismaa, jotta hän menee läpi uhkana ja Fitzgeraldkin hoitaa tonttinsa siinä sivussa passelisti.
Sovittelija onnistui yllättämään minut positiivisesti ja suosittelenkin elokuvaa lämpimästi kaikille trillereiden ystäville. Veikkaisin kuitenkin leffan menevän monilta ohi nyt teatterikierroksella, mutta toivon sille hyvää menestystä myöhemmin suoratoiston puolella, missä lajityypin edustajat nykyään kukoistavat katsojamäärien puolesta. Elokuva sisältää varsin omaperäisen kertomuksen, joka nappaa saman tien koukkuunsa ja tarjoaa sopivasti käänteitä ja jännitettä matkan varrella. Leffa myös tuottaa katsojalle erittäin vainoharhaisen fiiliksen ja taustalla olevia ihmisiä tähyileekin tuumien, että kuka voisi olla Sarahin perässä.
Elokuvan tiukka ote on näyttö ohjaaja David Mackenzien taidokkuudesta, sillä suuri osa leffasta kuluu puhelinkeskustelujen parissa. Ahmedin sovittelijahahmo käyttää tosiaan omaperäistä tapaa kommunikoida asiakkailleen, kuurojen puhelinpalvelua, jossa tekstaat palveluun viestisi, jotka sitten palvelun työntekijä lukee ääneen luurin toisessa päässä olevalle henkilölle. Etenkin leffan ensimmäinen puolikas vei täysin mukanaan. Toisella puoliskolla Sovittelija lipsahtelee tutumpaan ja toiminnallisempaan jännärimenoon takaa-ajoineen, menettäen osan uniikkiudestaan, minkä lisäksi alkaa turhauttaa, kuinka aluksi niin ovela sovittelijahahmo alkaakin yhtäkkiä tekemään tyhmiä ratkaisuja, riskeeraten koko asetelman. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että yhdessä kohtaa tarina alkoi lipsua raiteille, joista en juuri innostunut, mutta mattoa katsojan alta nykivä loppuhuipennus palautti kertomuksen ruotuun ja pelasti kokonaisuuden.
Justin Piaseckin käsikirjoitus on varsin nokkela ja hän onnistuu tekemään siitä mielenkiintoisen hyvän dialogin kautta. Tarvitaan kuitenkin vielä Mackenzien ohjaus, jotta pitkät pätkät ilman repliikkejä pitävät otteessaan. Sovittelija on teknisiltäkin ansioiltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja jo kameratyöskentelyllä herätetään vainoharhainen fiilis, kun kadulla kävelevän hahmon selän taakse jätetään tarpeeksi tilaa, jotta takana kulkevia varmasti tuijottelisi epäillen. Sarahia taas kuvataan usein talon ulkopuolelta, jotta katsojasta tuntuisi siltä kuin itsekin vakoilisi tämän elämää. Lavasteet ovat oivat, puvustus pätevää ja äänityöskentelykin onnistunutta Tony Dooganin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras,
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Relay, 2024, Black Bear, Sigma Films, Thunder Road Pictures
Pääosissa: Lily James, Cate Blanchett, Richard Madden, Sophie McShera, Holliday Grainger, Helena Bonham Carter, Derek Jacobi, Nonso Anozie, Stellan Skarsgård, Jana Pérez, Ben Chaplin ja Hayley Atwell
Genre: romantiikka, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7
Cinderella - Tuhkimon tarina on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Tuhkimo(Cinderella - 1950), joka puolestaan perustuu ranskalaisen Charles Perraultin muunnelmaan Tuhkimo-kansantarusta. Tim Burtonin ohjaaman Liisa Ihmemaassa -uudelleenfilmatisoinnin (Alice in Wonderland - 2010) oltua taloudellinen jättihitti, Disney alkoi tehtailla lisää näyteltyjä versioita animaatioklassikoistaan. Aline Brosh McKenna työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta Disney koki sen ottavan liikaa vapauksia lähdemateriaalista ja Chris Weitz palkattiin muuttamaan tekstiä lähemmäs alkuperäisleffaa. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Mark Romanek, mutta hänetkin vaihdettiin lopulta Kenneth Branaghiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja Cinderella - Tuhkimon tarina sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 13. helmikuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä versiona tutusta sadusta. Kun huomasin Cinderella - Tuhkimon tarinan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen.
Kun Ellan äiti kuolee, hänen isänsä ottaa itselleen uuden vaimon. Mutta kun Ellan isäkin kuolee, Ellalle paljastuu, millaisia ihmishirviöitä hänen uusi äitipuolensa ja tämän tyttäret ovat. Paikallisen prinssin etsiessä itselleen vaimoa, Ella näkee tilaisuutensa tulleen uuteen elämään.
Pääroolissa Ellana - tai kuten hänen uudet siskonsa alkavat kutsua häntä, Tuhkimona - nähdään Lily James, joka oli tuohon aikaan varsin tuntematon nimi; tuttu lähinnä Downton Abbey-sarjan (2010-2015) sivuroolista. Tuhkimon näytteleminen nosti Jamesin tietty kuuluisuuteen, eikä onneksi vain ikonisen roolihahmon takia. Vaikka James kokeekin ajoittain pieniä vaikeuksia olla luonnollinen kameran edessä, hän suoriutuu roolistaan pääasiassa mallikkaasti, tulkiten hyvin hahmonsa kiltteyttä ja ihmetystä erilaisista taianomaisista ja hulppeista jutuista, joita hänen eteensä tulee elokuvan edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Ben Chaplin ja Hayley Atwell Ellan vanhempina, jotka menehtyvät molemmat sairauteen, jättäen Ellan yksin uuden perheensä, Cate Blanchettin näyttelemän katalan äitipuolen ja tämän tytärten, Drisellan (myöskin Downton Abbeyssa näytellyt Sophie McShera) ja Anastasian (Holliday Grainger) kanssa, Derek Jacobi valtakunnan kuninkaana ja Richard Madden prinssi Kitinä, Nanzo Anosie prinssille uskollisena kapteenina, Stellan Skarsgård juonittelevana suurherttuana, sekä Helena Bonham Carter kertojaäänenäkin toimivana hyvänä haltijakummina. Yleensä mahtava Carter jää oudosti elokuvan heikoimmaksi suorittajaksi, eikä hän istu lähes lainkaan osaansa. Sen sijaan Blanchett tarjoaa elokuvan parhaan suorituksen onnistuneen inhottavana äitipuolena, joka herättää katsojassa suurta vihaa läpi leffan. Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Madden on kelpo valinta prinssiksi, joka saa hahmona huomattavasti enemmän lihaa luidensa ympärille kuin Tuhkimo-animaatiossa, jossa prinssi jäi täysin tylsäksi ja persoonattomaksi patsastelijaksi.
Joskus elokuvat näyttäytyvät paremmassa valossa vuosien jälkeen, kun elokuvaa seuranneet ja samaan pyrkineet ovatkin olleet heikompia kuin edeltäjänsä. Kun Cinderella - Tuhkimon tarina ilmestyi, pidin sitä aika keskinkertaisena versiona vanhan animaation pohjalta, mutta tuolloin rahanahne Disney ei ollut vielä tehnyt lähes joka toisesta piirretystään näyteltyä versiota. Nyt toinen toistaan heikompien ja sieluttomampien esitysten, kuten Dumbon(2019), Leijonakuninkaan(The Lion King - 2019), Mulanin(2020), Pinocchion(2022), Peter Pan ja Leenan(Peter Pan & Wendy - 2023) ja Pienen merenneidon(The Little Mermaid - 2023) jälkeen tämä Cinderella - Tuhkimon tarina osoittautuikin uudelleenkatselulla varsin toimivaksi päivitykseksi alkuperäisestä klassikosta.
Täyden kopion sijaan elokuvassa on haluttu laajentaa juttuja ja syventyä tiettyihin asioihin enemmän. Jotkut muutokset vahvistavat tarinaa, toiset taas venyttävät leffaa turhan pitkäksi. Siinä, missä alkuperäinen animaatio lähti suoraan liikkeelle siitä, kun Tuhkimon vanhemmat ovat menehtyneet ja hän jää uuden sijaisperheensä piinattavaksi, tässä versiossa käytetään enemmän aikaa Tuhkimon lapsuudessa ja vanhempien seurassa. Ja kuten jo sanoin, prinssille on haluttu enemmän syvyyttä ja samalla myös prinssin ja Tuhkimon välille on haluttu nykyaikaisesti rakentaa muutakin kuin pelkkää pinnallista rakastumista yhden tanssin aikana. Muutenkin elokuvan teemat pinnallisuuden välttämisestä ja toisen hyväksymisestä sellaisena kuin tämä on, olivat hänen taustansa mitä ikinä ovatkaan, ovat mainioita.
Rakenteeltaan ja tunnelmaltaan elokuva ontuu kuitenkin hieman ja valitettavasti etenkin hyvän haltijakummin kohtaus tuntuu kuin ihan eri leffasta repäistyltä yhtäkkisen letkeän luonteensa takia. Kohtauksessa jää hiertämään myös se, ettei sen aikana kuulla alkuperäisestä Tuhkimosta tuttua, leffan parasta laulua, eli Bibbidi-Bobbidi-Boota. Yleisesti on myös sääli, että animaatiosta tutut eläinhahmot jäävät tässä täysin statisteiksi ja esimerkiksi hiiret Huli ja Vili ovat mukana lähinnä muodon vuoksi. Elokuvan taianomaisuudessa luotetaan liikaa oman aikansa, nyt jo yllättävän paljon vanhentuneiden tietokonetehosteiden tuottamaan lumoon, ehdan maagisen ilmapiirin sijaan. Vikoineenkin Cinderella - Tuhkimon tarina onnistuu paikka paikoin mahdottomassa, eli ylittämään piirrosklassikon, mutta kokonaisuutena se jää silti lähinnä kelvolliseksi satuleffaksi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa paremmin näyttelijänä tuttu Kenneth Branagh, joka ei ole koskaan pahemmin vakuuttanut minua kameran takana. Cinderella - Tuhkimon tarinan parissa Branaghin työ on pääasiassa ihan hyvää ja hän suoriutuu etenkin suuresta juhlakohtauksesta parhaiten. Chris Weitzin käsikirjoitus rikastuttaa onnistuneesti tuttua tarinaa ja tekee siitä astetta nykypäiväisemmän, menemättä kuitenkaan liian moderniksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, joskin digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä. Kameratyöskentely on mallikasta, lavasteet ovat hulppeat ja puvut toinen toistaan upeampia. Eipä ihme, että elokuva nappasi puvustuksesta Oscar-ehdokkuuden. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cinderella, 2015, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Beagle Pug Films, Genre Films
Pääosissa: Carey Mulligan, Ralph Fiennes, Lily James, Archie Barnes, Johnny Flynn, Ben Chaplin, Ken Stott ja Monica Dolan
Genre: draama, historia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 13
The Dig perustuu John Prestonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007, joka pohjautuu tositarinaan vuonna 1939 Sutton Hoossa tehdystä merkittävästä arkeologisesta löydöstä. Jo vuonna 2006 tuottaja Ellie Wood sai lukea Prestonin tekstin ja kiinnostui sen mahdollisuudesta kääntyä elokuvan muotoon. Päärooleihin valittiin Nicole Kidman ja Ralph Fiennes, mutta juuri ennen kuvausten alkua Kidman poistui projektista ja hänen tilalle roolitettiin Carey Mulligan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja nyt The Dig on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta vasta, kun se oli jo ollut Netflixissä parin päivän ajan. Huomattuani, että siinä näyttelee Ralph Fiennes, päätin heti katsoa leffan.
Vuonna 1939 maanomistaja Edith Pretty palkkaa arkeologi Basil Brownin tutkimaan erikoisia kumpareita hänen maillaan, toiveenaan löytää sieltä jotain arvokasta. Basilin löytö ylittää molempien odotukset.
Kidmanin poistuttua elokuvasta, päärooleissa Edith Prettynä ja Basil Brownina nähdään tosiaan Carey Mulligan ja Ralph Fiennes, jotka tekevät molemmat tuttuun tapaansa erittäin hyvää työtä. Mulliganin esittämästä Edithistä paljastuu leffan aikana enemmän, mikä tekee hänestä kiinnostavamman hahmon ja syventää hänen mielenkiintoaan tutkia, mitä hänen omistamaltaan maalta löytyy. Fiennes on erinomainen vahvan korostuksensa kanssa ja myy heti hahmonsa innostuksen arkeologiaa kohtaan. Mulliganin ja Fiennesin kemiat osuvat hyvin yhteen.
Mulliganin ja Fiennesin lisäksi elokuvassa nähdään myös Archie Barnes Edithin poikana Robertina, Monica Dolan Basilin vaimona Mayna, Lily James arkeologiasta kiinnostuneena Peggynä ja Ben Chaplin tämän miehenä Stuartina, Johnny Flynn fiktiivisenä valokuvaaja Rorynä, sekä Ken Stott British Museumilla työskentelevänä Charles Phillipsinä. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta sivuhahmot eivät ole yhtä kiinnostavia kuin pääkaksikko.
Itse asiassa juurikin sivuhahmot saavat muuten erittäin mainion elokuvan tason laskemaan. Peggyn mukana leffaan tuodaan tylsä romanttinen sivujuoni, joka tuntuu jatkuvasti vievän huomiota pois itse tarinasta. Sivujuonen tunkeminen mukaan on outo ratkaisu lähinnä sen takia, että sitä ei tosielämässä tapahtunut ja romanttisen juonikuvion toista osapuolta ei ollut edes oikeasti olemassa. Kenties tekijät (tai alkuperäinen kirjailija) luulivat, että elokuvan arkeologiaihe olisi liian kuiva, jos siihen ei toisi mukaan lisädraamaa ja romantiikkaa. Itse taas koin juuri tämän lisäyksen kuivaksi ja pitkäveteiseksi muuten yllättävänkin mielenkiintoisessa teoksessa. Eikä romanttisen tarinan lisääminen häiritsisi niin paljon, jos se tuotaisiin jo aiemmin mukaan, mutta kun se alkaa vasta toisella puoliskolla, on se vain sekoittamassa pakkaa täysin turhaan.
Ilman tätä sivujuonta The Dig olisi kokonaisuutena todella hyvä leffa. Vaikka se kulkeekin rauhassa ja hitaasti eteenpäin, onnistuu se jo päänäyttelijöiden lahjojen ansiosta nappaamaan katsojan mukaansa. On kiinnostavaa seurata kaivuuprosessia ja mitä tapahtuu, kun suuri löytö paljastuu. British Museumin kiinnostuminen löydöstä ja sen aiheuttamat ongelmat luovat toimivaa konfliktia. Samalla toisen maailmansodan alkaminen luo oman lisänsä pieneen jännitteeseen. Kun nämä kaksi vaaraa uhkaavat Edithin ja Basilin menestystä löydön kanssa, on todella kummallista, että kirjoittajat päättävät ryhtyä keskittymään fiktiiviseen rakkaustarinaan.
Elokuvan ohjauksesta vastaa lähinnä teatteria tehnyt Simon Stone, jonka teatteritausta sopii hyvin tällaisen filmin tekoon. Stone rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja hänellä on silmää tyylikkäälle visuaaliselle ilmeelle. Kuvaus on taidokasta ja mukana on paljon kekseliäitä ja epätyypillisiä kuvasommitteluja. Leikkaus on sujuvaa ja vajaan kahden tunnin kesto menee nopeasti ohi rauhallisesta temmosta huolimatta. Upeilla lavasteilla ja asuilla 1930- ja 1940-lukujen taite loihditaan vaikuttavasti takaisin eloon. Stefan Gregoryn säveltämät musiikit toimivat hyvin taustalla, joskin eivät nouse erityisen selvästi esille. Moira Buffinin käsikirjoitus on mainio, vaikkakin hän olisi voinut miettiä romanttisen sivujuonen paikkaa kaiken ohessa uudestaan.
Yhteenveto: The Dig on mainio historiallinen draama, joka kuitenkin kompastelee tekijöiden kaivamaan kuoppaan, kun toisella puoliskolla ryhdytään kehittelemään täysin tarpeetonta romanttista sivujuonta. Erityisen häiritsevää tässä on, että koko juonikuvio on keksitty tarinaa varten, kuten myös romanssin toinen osapuoli, eikä hommaa oikeasti tapahtunut. Tämä rikkoo muuten todella hyvän elokuvan sujuvuutta ja häiritsee päätarinaa. Sivujuonen poistamisella olisi saatu aikaan parempi filmi. Ensimmäinen puolisko on erittäin oivallinen ja katsoja lähtee mielenkiinnolla arkeologisiin puuhiin mukaan. Löydön kohtalolla muodostetaan sujuvaa jännitettä ja toisen maailmansodankin alkaminen tuo oman lisänsä. Lahjakkaat Carey Mulligan ja Ralph Fiennes ovat tietty nappivalinnat päärooleihin ja heidän kertomustaan seuraa mielellään. Tietyin muutoksin The Digistä olisi saatu eheämpi kokonaisuus. Jo tällaisenaan se on kuitenkin oikein kelvollinen elokuva.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Dig, 2021, Netflix, Magnolia Mae Films, Clerkenwell Films
Ohjaus: Danny Boyle Pääosissa: Himesh Patel, Lily James, Joel Fry, Ed Sheeran, Kate McKinnon, Harry Michell, Sophia Di Martino, Meera Syal, Sanjeev Bhaskar ja Alexander Arnold Genre: komedia, musiikki, romantiikka, draama Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 7
John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin muodostama The Beatles on yksi kaikkien aikojen suosituimmista yhtyeistä. The Beatles on myynyt yli 800 miljoonaa albumia ja voittanut lukuisia palkintoja, kuten 7 Grammya, 15 Ivor Novelloa ja jopa yhden Oscar-palkinnon. Yhtyeen jäsenet ovat myös tehneet elokuvia yhdessä, kuten Yeah, yeah, tässä me tulemme (A Hard Day's Night - 1964) ja Apua! (Help! - 1965), sekä tietysti Keltainen sukellusvene (Yellow Submarine - 1968). Yhtyeestä on myös tehty useita dokumentteja ja nyt yhtye inspiroi ohjaaja Danny Boylea ja käsikirjoittaja Richard Curtisia tekemään musiikkikomedian. Elokuvasta ilmoitettiin viime vuonna ja sen kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2018. Nyt Yesterday saa ensi-iltansa ja itse olin yllättävän innoissani filmistä. En missään nimessä laske itseäni The Beatlesin faniksi - olen hädintuskin kuunnellut yhtyeen musiikkia. Silti leffan tarina vaikutti todella mielenkiintoiselta, jolloin tiesin, että minun on pakko käydä katsomassa se. Ilokseni minulla oli aikaa käydä katsomassa se ennakkoon lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Kehnosti menestyvä muusikko Jack Malik joutuu onnettomuuteen ja herättyään sairaalasta hän huomaa kummallisen ilmiön: häntä lukuunottamatta kukaan maailmasta ei muista The Beatles -yhtyettä. Jack joutuu moraalisen dilemman eteen - antaako hän asian olla, vai alkaako hän esittämään yhtyeen kappaleita ominaan?
Aiemmin vain televisiosarjoissa näytellyt Himesh Patel tekee ensiesiintymisensä elokuvien puolella ja on päässyt suoraan päärooliin Jack Malikiksi. Minkäänlaista ensikertalaisuutta ei ole näkyvissä, vaan Patel on erinomainen löytö, joka hyppää täysillä mukaan rooliinsa. On äärimmäisen mielenkiintoista seurata Jack Malikin matkaa, etenkin kun siihen liittyy niin valtava moraalinen kysymys. Tavallaan katsojana miettii, että Jack tekee törkeästi, jos hän varastaa The Beatlesin kappaleet omiin nimiinsä, mutta samalla katsojana haluaisi nähdä, kuinka Jackista tulee suuri tähti. Patel tuo hienosti tämän ristiriidan Jackin mielestä esille. Lisäksi Patel osoittaa olevansa taitava laulaja. Lily James näyttelee Jackin manageria Ellietä ja kaksikko on ollut läheisiä ystäviä lapsesta saakka. Ellie on aina kannustanut Jackia tämän uralla, mutta miten käy, kun Jack kokeilee yllättäen esittää uusia kappaleita, jotka poikkeavat laadullaan hurjasti tämän aiemmasta tuotannosta. James on viime vuosina osoittanut lahjakkuuttaan yhä vain uudestaan ja tekee sen myös tässä. Paikoitellen kuitenkin tuntuu, että hänelle ei jää paljoa tehtävää, vaikka hän onkin isossa osassa läpi filmin. Isosta osasta puheenollen: olin todella yllättynyt siitä, kuinka paljon pian Suomessakin esiintyvää laulajasensaatio Ed Sheerania nähdään tässä elokuvassa. Trailerit antoivat ymmärtää, että Sheeran tekee nopean cameon itsenään, mutta hän on oikein kunnolla mukana leffassa! Kaiken suosionsa keskellä Sheeran on onneksi vaikuttanut olevansa jokseenkin jalat maassa kulkeva heppu ja tässä hän näyttää osaavansa nauraa omalla kustannuksellaan. Sheeran toimii yllättävänkin hyvin läpi filmin ja on mukava nähdä, että laulamisen ja soittamisen lisäksi hän pärjää myös näyttelijänä, vaikkei hän mitään erityisen häikäisevää pääse tekemään sillä osa-alueella. Muita hahmoja leffassa ovat Jackin ja Ellien kaverit sekopää Rocky (Joel Fry), sekä pariskunta Nick (Harry Michell) ja Lucy (Ellise Chappell), Jackin vanhemmat (Meera Syal ja Sanjeev Bhaskar), Ed Sheeranin manageri Debra Hammer (ärsyttävä Kate McKinnon), sekä omaa pientä levytysfirmaansa pyörittävä Gavin (Alexander Arnold). Fryn ja McKinnonin roolityöt ampuvat paikoitellen hyvin, mutta muuten sivunäyttelijät tekevät kelpo työtä. McKinnon ei päästä itseään yhtä pahasti valloilleen kuin yleensä, mikä on suuri onni, sillä muuten hän saattaisi pilata loppupuoliskon leffasta.
Yesterdayssa on yksi vuoden kekseliäimmistä tarinoista. Mitä jos eräänä päivänä vain yksi ihminen muistaisi yhden koko maailman suosituimmista yhtyeistä? Eikä The Beatles ole kadonnut vain ihmisten mielistä, vaan koko yhtyettä ei ole koskaan ollutkaan olemassa - ainoastaan Jack Malikin muistissa. Välittömästi katsojan päässä alkaa liikkumaan kysymyksiä, kuten "mistä tämä kaikki johtuu" ja "miksi tämä tapahtuu juuri Jackille". Ja mikä parasta, elokuva ei halua vastata näihin kysymyksiin, jotta sen merkityksestä voidaan väitellä vielä vuosien päästä. Kuten alussa kerroin, The Beatles ei ole koskaan tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta silti Yesterdayn tarina on mielestäni aivan mielettömän hauska ja kiehtova. On hienoa, että Jackille luodaan suuri moraalinen pulma, mikä saa sekä Jackin että katsojan jännittämään. Mitä jos asiat muuttuvat yllättäen ja The Beatles onkin olemassa ja kaikki saavat tietää Jackin valheista? Jos Jack päättää tehdä kyseenalaisen ratkaisun, moni asia voisi mennä väärin ja yksi elokuvan teemoista onkin, kuinka valehtelu ei ole hyvästä, sillä valheilla on usein tapana paisua ennen kuin ne lopulta kostautuvat valehtelijalle. Samalla katsoja kuitenkin haluaa nähdä Jackin muuttuvan suosituksi artistiksi varastamillaan kappaleilla, joten myös katsojan moraali haastetaan.
Elokuva ei onneksi vain sisällä hauskaa ideaa, vaan se on oikeastikin hauska elokuva. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen, etenkin kun Jack huomaa, mitä kaikkea muuta ihmiset eivät tiedä, sillä The Beatles on vaikuttanut niihin asioihin niin paljon. Patelin reaktiot ovat jatkuvasti hauskoja ja muutenkin läpi leffan kulkee todella hyvä tunne, vaikka samalla valhe ja epävarmuus painostavat ja hönkivät ikävästi niskaan. Suurimmaksi osaksi Yesterday on kuitenkin ehta hyvän mielen elokuva, mikä nostaa leveän hymyn huulille, kun sitä miettii myöhemmin. Romantiikan tynkääkin löytyy, mutta pääasiassa hyvällä maulla. Vasta loppupäässä homma muuttuu hieman siirappiseksi ja muutenkin lopetus on oudon venytetty muuten mukaansatempaavalla temmolla kulkevaksi filmiksi, mutta muuten Yesterday on erittäin mainio paketti ja koville The Beatlesin faneille veikkaisin sen olevan jopa aivan loistava teos. Monet bändin kappaleista ovat tietenkin mukana, kuten "Let It Be", "Hey Jude" ja tietysti nimikkobiisi "Yesterday".
Elokuvan ohjauksesta vastaa Danny Boyle ja vaikka olenkin nähnyt hänen aiempia tunnettuja töitään, kuten Trainspotting (1996) ja 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002), Yesterday saattoi nousta suosikikseni hänen filmeistään. Boyle luo erittäin hyvän tunnelman läpi leffan ja tasapainottelee hienosti huumorin ja tarinan synkempien puolien kanssa. Hänen ja Richard Curtisin kehittelemä tarina on todella nokkela ja Curtis on kirjoittanut erittäin mainion käsikirjoituksen. Yesterday on lisäksi kuvattu oivallisesti (jos selkeästi kehnommalla kameralla kuvattuja yöotoksia leffan alkupäässä ei laske mukaan) ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Ruutuun ilmestyvillä teksteillä kikkaillaan veikeästi. Daniel Pembertonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esiin, sillä leffan jälkeen päässä soi vain joku The Beatlesin kappaleista.
Yhteenveto:Yesterday on erittäin mainio ja hauska elokuva todella kekseliäällä tarinalla. Filmi nappaa katsojansa heti mukaansa ja on erittäin kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja Jack päättää tehdä. Sekä päähenkilön että katsojan moraali pistetään koetukselle, kun suuri pulma isketään pöytään. Samalla katsojana pohtii, mistä koko hommassa on kyse ja miksi tämä tapahtuu juuri Jackille? Leffa nostaa jatkuvasti hymyn huulille, vaikka siinä on myös surullisia hetkiä ja valehtelun varjo uhkaa tuhota kaiken. Himesh Patel on todella oiva löytö leffan pääosaan ja hän hyppää Jackin rooliin oikein tunteella. Myös Lily James on tuttuun tapaansa mainio ja on hauska nähdä, kuinka itseironinen yllättävän ison roolityön tekevä Ed Sheeran osaa olla. Vasta lopetus muuttuu oudon siirappiseksi ja venytetyksi, mutta muuten leffa on osuvasti rytmitetty ja ohjaaja Danny Boyle luo loistotunnelmaa. The Beatlesin faneille tämä leffa on tietty pakkokatsottavaa, mutta kuten omalla kohdallani tuli huomattua, toimii Yesterday vaikkei bändi olisikaan erityisen tuttu. Jos jatkuvasti ilmestyvät megaleffat alkavat kyllästyttää, suosittelen lämpimästi tämän katsomista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Yesterday, 2019, Etalon Film, Working Title Films
Ohjaus: Boots Riley Pääosissa: Lakeith Stanfield, Tessa Thompson, Jermaine Fowler, Steven Yeun, Omari Hardwick, Armie Hammer, Terry Crews, Danny Glover, Michael X. Sommers, Robert Longstreet, Kate Berlant, David Cross, Patton Oswalt, Lily James ja Forest Whitaker Genre: komedia Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 16
Sorry to Bother You on rap-artisti Boots Rileyn esikoiselokuva. Riley sai inspiraation elokuvan tarinaan omasta menneisyydestään puhelinmyyjänä ja kirjoitti ideastaan käsikirjoituksen. Hän ei kuitenkaan ajatellut vaihtaa uraansa artistista elokuvantekijästä, joten hän muokkasi tarinan kappaleiden muotoon, jotka hän julkaisi albumillaan "Sorry to Bother You" hiphop-yhtye The Coupin kanssa vuonna 2012. Myöhemmin hän kuitenkin palasi tarinan pariin ja päätti lopulta tuoda visionsa valkokankaille. Hän sai leffalleen rahoittajia ja tuottajia, sekä kasasi työryhmän ja näyttelijät, joiden kanssa kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Sorry to Bother You sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018, minkä jälkeen sitä on esitetty useissa eri tapahtumissa. Suomessa leffa nähtiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta muuten leffa ei saanut täällä lainkaan teatterilevitystä. Itse kuulin elokuvasta viime syksynä ja aloin odottamaan sen julkaisua, sillä kuulin siitä pelkkää ylistystä. Näin elokuvan monilla "vuoden 2018 parhaat elokuvat" -listoilla ja harmittelin, kun tajusin, ettei filmiä luultavasti nähtäisi Suomen teattereissa. Kuitenkin maaliskuun alussa huomasin, että Sorry to Bother You oli saapunut vuokrauspalvelu Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen sieltä heti.
Tyttöystävänsä kanssa autotallissa asuva Cassius "Cash" Green on kipeästi rahan tarpeessa, joten hän hankkii työn puhelinmyyjänä. Tajutessaan, että hän myy paremmin puhuessaan kuin valkoiset, aukeaa hänelle tie menestykseen.
Pääroolissa Cash Greeninä nähdään Lakeith Stanfield, joka sopii erinomaisesti epävarmaksi nuoreksi mieheksi. Stanfield onnistuu tuomaan paljon tunteita esille pelkillä ilmeillään, mutta tietyissä tilanteissa hän myös heittäytyy oikein kunnolla mukaan tapahtumiin. Hahmona Cash on välittömästi pidettävä ja samaistuttava. Vaikkei asuisikaan autotallissa kuten hän, voi kuka tahansa nähdä itsensä hahmossa, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja pärjätä elämässä. Puhelinmyyjän ammatti ei välttämättä kuulosta houkuttelevalta, mutta juuri siinä hommassa Cash huomaa olevansa paras ja alkaa löytämään itsevarmuutensa. Hahmon kehityskaari on mahtavasti kirjoitettu ja on hienoa, kuinka Cash pistetään jatkuvasti vaikeiden päätösten eteen. Cashin valkoisena äänenä kuullaan David Cross. Cashin tyttöystävää, Detroitia näyttelee Tessa Thompson, jota nähdään yhä vain useammin elokuvissa ja joka todistaa jatkuvasti kuuluvansa kameran eteen. Thompsonkin on nappivalinta osaansa ja hän tulkitsee hienosti monisävyistä hahmoaan. Detroitista löytyy vähän väliä uusia kerroksia, jotka tekevät hänestä yhä vain mysteerisemmän hahmon. Jo hänelle keksityt veikeät korvakorut osoittavat, että hän on kiinnostava tapaus ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Cashin puhelinmyyjäkaverit Salvador (Jermaine Flower), Squeeze (The Walking Dead -sarjasta, 2010-, tuttu Steven Yeun) ja Langston (legendaarinen Danny Glover), sekä firmalla työskentelevät herra Anderson (Robert Longstreet), Johnny (Michael X. Sommers), Diana (Kate Berlant) ja huippupuhelinmyyjä eli tehosoittaja herra ______ (Omari Hardwick, valkoisena äänenä Patton Oswalt), Cashin setä Serge (Terry Crews) ja WorryFree-yrityksen pomo Steve Lift (rooliinsa yllättävänkin täydellisesti sopiva Armie Hammer). Kaikin puolin näyttelijät tekevät loistotyötä ja suurimmaksi osaksi filmin hahmot ovat kiinnostavia tai pidettäviä. Joku teistä varmasti huomasi, että Omari Hardwickin hahmon nimen kohdalla on pelkkä viiva. Se johtuu siitä, että hahmon nimi sensuroidaan piippauksella joka kerta kun se mainitaan. Tässä on vain yksi esimerkki elokuvan tarjoamista outouksista.
Sorry to Bother You on nimittäin outo elokuva. Siis todella outo. Leffa sisältää mitä kummallisimpia ideoita ja ratkaisuja, jotka saivat leukani loksahtamaan useaan otteeseen auki. Jo elokuvan alkupää vaikuttaa oudolta puhelinmyyjätarinansa kanssa; kuinka puhelut esitetään ruudulla, kuinka Cash puhuu valkoisen äänellä ja kuinka työntekijät haaveilevat pääsystä tehosoittajaksi. Elokuva ottaa yhden tylsimmistä kuulostavista ammateista ja tekee siitä äärettömän kiehtovan. Mutta tämä ei todellakaan ole oudointa, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Ei ei. Väärissä käsissä filmin outous muuttuisi täysin kaoottiseksi ja typeräksi sekamelskaksi. Todella suurella todennäköisyydellä elokuva olisi kauhea epäonnistuminen, etenkin kun ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii henkilö, jolla ei ole lähestulkoon mitään kokemusta elokuva-alalta. Mutta ai että Boots Riley pääsee yllättämään totaalisesti. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja käsikirjoituksensa yksi luovimmista ja kekseliäimmistä, mitä on pitkään aikaan tullut vastaan. Silti en voi olla pohtimatta... mitä helvettiä Riley on poltellut, kun hän kirjoitti tätä elokuvaa?! En millään usko, että näin trippaava teos syntyisi selvinpäin.
En todellakaan halua avata, mitä kaikkea outoutta elokuva sisältää. En vain siksi, että se spoilaisi leffasta paljon, vaan koska selittämällä leffan outous muuttuisi luultavasti luotaantyöntäväksi. Olenkin samaa mieltä elokuvan trailerin kanssa, että Sorry to Bother You täytyy vain nähdä omin silmin, jotta tietää sen olevan totta. Mielestäni tämä elokuva on vain pakko katsoa ja suosittelen sitä jo nyt kaikille, jos löydätte sen jostain katsottavaksi. Tämä leffa ei kuitenkaan ole kaikille, ei todellakaan. Jotkut tulevat luultavasti vihaamaan elokuvaa sen erikoisuuden ja tyylikikkailun vuoksi, ja tavallaan ymmärrän, jos niin käy. Itse lumouduin elokuvaan täysin ja suorastaan antauduin Rileyn taidokkuuden armoille. Sorry to Bother You jaksaa yllättää alusta loppuun saakka ja joka kerta, kun pelkäsin, että uusi yllätys laskisi tasoa hurjasti, se tuntuikin vain tekevän elokuvasta yhä vain paremman ja paremman. Lisäksi elokuva on aivan törkeän hauska! Minä nauroin vähän väliä leffan aikana ja kokonaisuudessaan filmi nosti jatkuvasti hymyn huulilleni mahtavuudellaan. Leffa ottaa myös nokkelasti kantaa poliittisiin asioihin ja tekee hauskasti pilkkaa tietyistä tahoista. Sorry to Bother You todella oli tajunnanräjäyttävä kokemus - niinkin tajunnanräjäyttävä, että minun täytyi pohdiskella filmiä muutaman päivän ajan, ennen kuin edes pystyin kirjoittamaan siitä arvostelua. En pysty oikein vieläkään käsittämään, mitä olin nähnyt. Mutta sen osaan sanoa, että minä suorastaan rakastan tätä elokuvaa!
Filmi on myös teknisesti upeasti toteutettu. Se on kuvattu tyylikkäästi ja leikattu todella taidokkaasti. Mukana on paljon veikeää teknistä kikkailua, mitä itse ihailin suuresti. Lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä puhelinfirman tilojen ja Steve Liftin kodin kanssa, puvustajat ovat saaneet aikaiseksi hienoja asuja, minkä lisäksi maskeeraajat ja efektitiimi ovat päässeet parissa kohtaa vauhtiin. Ääniefektit ovat myös oivalliset, minkä lisäksi The Coupin ja Tune-Yardsin musiikit luovat mielenkiintoista lisätunnelmaa.
Yhteenveto:Sorry to Bother You on aivan mielettömän erinomainen teos ja huikea taidonnäyte ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Boots Rileyltä! Rileyn visio on todella vahva läpi elokuvan ja hän kikkailee hauskasti monin eri tavoin. Olen hyvin varma, ettei Riley ole suunnitellut elokuvaa selvinpäin, mutta oli asia miten tahansa, on pakko myöntää, että hänellä on aikamoinen mielikuvitus. Rileyn ohjaus on mestarillista ja hänen käsikirjoituksensa jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen aina elokuvan loppuun saakka. Hän myös hallitsee filmin outouden täydellisesti ja tietää mitä tehdä, jottei kummallisuus hajoa käsiin. Elokuvasta on saatu todella mystinen ja kiehtova, ja sen tarinaan jää nopeasti koukkuun. Lisäksi elokuva sisältää paljon poliittista sanomaa ja mikä parasta, leffa on hulvattoman hauska! Näyttelijät tekevät loistotyötä - etenkin LaKeith Stanfield, Tessa Thompson ja Armie Hammer. Sorry to Bother You on ehdottomasti yksi oudoimmista ja omaperäisimmistä filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt ja suorastaan rakastuin tähän teokseen. Suosittelen tätä leffaa aivan kaikille, mutta sillä varoituksella, ettei tämä todellakaan toimi kaikille. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä leffa saattaa todella yllättää ja tehdä pysyvän vaikutuksen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sorry to Bother You, 2018, Cinereach, MACRO, MNM Creative, Forest Whitaker's Significant Productions, The Space Program
Ohjaus: Ol Parker Pääosissa: Lily James, Amanda Seyfried, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Hugh Skinner, Josh Dylan, Jeremy Irvine, Jessica Keenan Wynn, Alexa Davies, Andy Garcia, Cher ja Meryl Streep Genre: musikaali, romantiikka, komedia Kesto: 1 tunti 54 minuuttia Ikäraja: S
Ruotsalaisen ABBA-yhtyeen musiikin pohjalta tehtiin musikaaliesitys nimeltä "Mamma Mia!" vuonna 1999. Esitys nousi niin suureksi hitiksi, että sen tekijät päättivät muokata esityksen elokuvamuotoon. Noin kymmenen vuotta sitten ilmestyikin musikaalileffa Mamma Mia!, joka kriitikoiden negatiivisista mielipiteistä huolimatta nousi jättimenestykseksi. Jo filmin ilmestyttyä nousi puhetta mahdollisesta jatko-osasta, mutta vasta muutaman viime vuoden aikana jatkoa on tosissaan alettu tekemään. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja nyt Mamma Mia! Here We Go Again saa vihdoin ensi-iltansa. Itse pidän kovasti ABBA:n musiikista ja se onkin mielestäni ensimmäisen elokuvan pelastava tekijä. Minulle Mamma Mia! on ns. "guilty pleasure" -teos, eli tiedän sen olevan huono, mutta silti jostain syystä viihdyn sen parissa. En kuitenkaan uskonut, että myös jatko-osa voisi olla niin kehno ja yliampuvan ärsyttävä, että se muuttuisi hauskaksi, joten en odottanut Here We Go Againin näkemistä yhtään. Ainoa asia, mistä innostuin, oli että lehdistönäytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Mamma Mia!
Samalla kun Sophie järjestää avajaisjuhlia hotellilleen Bella Donnalle, hän saa tietää, miten hänen äitinsä tapasi Samin, Harryn ja Billin.
Sophie Sheridanina nähdään tietty jälleen Amanda Seyfried, joka saa harmillisen vähän hetkiä loistaa energisyydellään. Seyfriedin tehtäväksi jää lähinnä esittää stressaantunutta, sillä sitä Sophie tässä leffassa on. Sophie on tehnyt muutoksia Donna-äitinsä (Meryl Streep) hotelliin ja jännittää hullun lailla avajaisia. Tämän lisäksi hänellä on parisuhdehuolia miehensä Skyn (toistamiseen unohdettava Dominic Cooper) kanssa, joten hahmon on vaikea nostaa hymyä huulilleen. Muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Pierce Brosnan on yhä puiseva Sophien Sam-isänä, joten on jälleen harmi, että hän on paljon isommassa roolissa kuin aina mainiot Colin Firth ja Stellan Skarsgård, jotka näyttelevät Sophien kahta muuta isää, Harrya ja Billiä. Skarsgård ja Firth pääsevät parissa kohtaa osoittamaan lahjakkuutensa, mutta jäävät silti liian sivuun. Onneksi sentään ilopillerikaksikko Tanya (Christine Baranski) ja Rosie (Julie Walters) saavat hyvin ruutuaikaa ja heidän välisiä keskustelujaan on aina ilo seurata. Silti heilläkään ei ole sen kummempaa tekemistä filmin aikana kuin kertoa Donnan nuoruusvuosista Sophielle. Elokuvan todellinen tähti onkin nuorta Donnaa näyttelevä Lily James, joka kantaa filmiä taidokkaasti harteillaan. James pursuaa energiaa ja hän vaikuttaa välillä malttamattomalta päästä esittämään taitojaan. Hän kuitenkin onnistuu muuttamaan tämän innostukseksi hahmon kokemasta vapaudesta. Tanssi syntyy häneltä kuin luonnostaan ja useaan otteeseen James osoittaa osaavansa laulaa. Meryl Streep on yksi kovimman luokan näyttelijöistä koko maailmassa, joten kenelle tahansa on haastava tehtävä seurata hänen jalanjäljissään ja esittää samaa hahmoa, mutta James antaa kyllä kaikkensa ja tekee parhaansa. Ainoa ongelma vain on, ettei James näytä yhtään nuorelta Streepiltä.
Sen sijaan nuorta Harrya esittävä Hugh Skinner kopioi erittäin taidokkaasti Firthin ilmeitä ja eleitä. Skinneristäkin välittyy suuri innostus ja hänen hahmonsa nostaa vähän väliä hymyn huulille. Onkin siis harmi, että nuoren Harryn osuus jää erittäin lyhyeksi. On myös sääli, etteivät muut tulokkaat istu yhtä hyvin rooleihinsa. Kehnohko Jeremy Irvine ei onnistu samaan tönkköyteen Samina kuin Brosnan, eikä Josh Dylanista löydy samaa henkeä kuin Stellan Skarsgårdista Billinä. Nuorukaisia kuitenkin yhdistää, että Donnan nähdessään jokainen muuttuu jollain tapaa ahdistelijaksi viettely-yrityksissään. Donnan kavereita Tanyaa ja Rosieta nuorina esittävät Jessica Keenan Wynn ja Alexa Davies, jotka ovat aivan väärät valinnat rooleihinsa. He jäävät todella kauas Baranskin ja Waltersin loistokkuudesta ja pysyvät koko leffan ajan Jamesin varjossa. Tuttujen hahmojen nuorien versioiden lisäksi elokuvassa esitellään myös uusia hahmoja kuten hotelli Bella Donnan johtaja Cienfuengos (todella kömpelösti hyödynnetty Andy Garcia), sekä Donnan äiti eli Sophien isoäiti Ruby, jota näyttelee laulaja Cher. Ruby on todella väkisin liitetty mukaan tarinaan, eikä Cher vakuuta näyttelijänä. Roolitus on outo myös siksi, että Cherillä ja Streepillä on ikäeroa vain kolme vuotta, mutta silti he esittävät äitiä ja tytärtä. Kaikenlaisten kauneusleikkaustensa vuoksi Cher jopa näyttää Streepiä nuoremmalta.
Siitä lähtien, kun kuulin, että Mamma Mia! saisi jatkoa, olen pitänyt ajatusta outona ja jatkoa turhana. Sen lisäksi, etten uskonut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyvän jatko-osan voivan olla yhtä hauska kaikessa kamaluudessaan, mielestäni ensimmäinen Mamma Mia! pärjää täysin hyvin omillaan. Sophie sai isänsä ja Donna löysi uudestaan rakkauden, sen pituinen se. Tarvitsiko leffa jatkoa? Ei tarvinnut ja tämän osoittaa hienosti Mamma Mia! Here We Go Again. Vaikka elokuvan jälkeen ajattelin, että toisaalta on ihan kiva, että jatko-osa on olemassa, ei se ollut vielä tarpeeksi perustelemaan filmin olemassaoloa. Kyseessä nimittäin on aika tarpeeton tekele, mistä ei oikeastaan löydy mitään kerrottavaa. Pääasiassa filmi keskittyy nuoreen Donnaan ja tämän seikkailuihin eri miesten kanssa ja kuinka hän perusti hotellinsa. Vaikka tarina onkin kelvollisesti toteutettu, ei se tarjoa yhden yhtä yllätystä, sillä tarina selitettiin jo edellisessä osassa. Edes Lily James ei kykene energiallaan peittelemään sitä tosiasiaa, että elokuva kertoo pääasiassa asioita, jotka katsojat tiesivät jo kymmenen vuotta sitten. Tämän takia leffa käy usein pitkäveteiseksi, mitä vahvistaa vain se, ettei vanhoille tutuille näyttelijöille ole oikeastaan keksitty tekemistä. Sophien juhliin valmistautuminen ei vielä ole kovin kummoinen tarina. Loppuun on sentään saatu luotua pientä yllätystä... mikä ei kuitenkaan tule yllätyksenä kenellekään, joka on nähnyt elokuvan trailerin. Filmissä on niin vähän sisältöä, että jos on nähnyt trailerin, on periaatteessa nähnyt koko leffan.
Siinä missä ensimmäinen Mamma Mia! oli minulle paradoksi, sillä tavallaan se oli raivostuttava, mutta samalla se oli myös viihdyttävä, on Here We Go Again myös omanlaisensa paradoksi. Siitä löytyy paljon köyhempi tarina kuin edellisestä osasta ja se on aika tarpeetonta rahastusta, mutta toisaalta se on parempi elokuva kuin Mamma Mia!. Edellisessä osassa tunnelma oli luotu niin yliampuvan imeläksi, siirappiseksi ja mahdollisimman teatraaliseksi, että se tuntui enemmän show'lta kuin filmiltä. Here We Go Again on onneksi paljon maltillisemmin toteutettu. Vain muutaman musikaalinumeron aikana se vääntää nupit kaakkoon, mutta muuten kyseessä on yllättävänkin rauhallinen teos. Ja ennen kaikkea kyseessä on yllättävän surumielinen elokuva. Donnan nuoruuden jatkuvat erot, Sophien parisuhdeongelmat ja jokin muu nostavat takuuvarmasti tunteet pintaan elokuvien faneilta, joten kannattaa varata mukaan paperia, mihin pyyhkiä kyyneleitä. Itku saattaa tulla myös ilosta, sillä haikeiden hetkien vastapainona on onnellisia kohtauksia, jotka onnistuivat nostamaan jopa minun suupieleni ylöspäin. Aiemmin vain pari leffaa ohjannut Ol Parker onkin siis pätevämpi tekijä kuin edellisen osan ohjaaja Phyllida Lloyd, jonka teatteritausta selitti yliampuvan tunnelman. Parker osaa käsitellä tunteita ja kohtauksia paljon paremmin kuin Lloyd. Harmi vain, ettei hän kirjoittanut tämän monipuolisempaa käsikirjoitusta. Paremman tarinan kanssa Mamma Mia! Here We Go Again saattaisi jopa olla mainio elokuva.
Käsikirjoitusongelmia Parkerille on varmasti tuonut se, kuinka leffan täytyy kulkea ABBA:n kappaleiden ehdoilla. Jälleen isoimmat ABBA-fanit voivat aavistaa repliikkien perusteella, mikä kipale on tulossa seuraavaksi. Yksi syy lisää, miksi pidin tätä leffaa tarpeettomana, oli että ensimmäisessä elokuvassa käytettiin jo bändin suurimmat hitit, joten tämä osa joko kierrättäisi samat vanhat laulut uudestaan tai hyödyntäisi tuntemattomampia viisuja. Here We Go Again tekee molempia. Siinä kuullaan edellisen osan kappaleita, kuten tietty nimikkobiisi "Mamma Mia", "Super Trouper", "Dancing Queen", "The Name of the Game" ja "I Have a Dream", sekä "Waterloo" ja "Thank You for the Music", joiden kierrättäminen on ymmärrettävämpää, koska viimeksi ne joutuivat tyytymään paikkoihinsa lopputekstien aikana. Tässä "Waterloo" saa ihan oman tanssinumeronsa. Uusina kappaleina taas kuullaan mm. "When I Kissed the Teacher", "Andante, Andante", "Knowing Me, Knowing You", "My Love, My Life", sekä "Fernando", joka on todella väkisin tunkemalla tungettu mukaan. Musikaalinumerot ovat pääasiassa mainioita, vaikka pientä takelteluakin niistä löytyy. Edellisen osan tavoin tässäkin elokuvassa on hyödynnetty ABBA:n musiikkeja myös musikaalinumeroiden väleissa kuultavana taustamusiikkina. Säveltäjä Anne Dudley on tehnyt taitavaa työtä yhdistellessään biisejä ja luodessaan niistä eri instrumenteilla soitettavia versioita.
Mamma Mia! Here We Go Again on ohjauksen lisäksi edeltäjäänsä parempi myös tekniseltä toteutukseltaan. Filmi on paremmin kuvattu ja vaikka leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, löytyy yhdestä kohtaa erinomaista leikkausta, kun nähdään, kuinka nuori Donna kävelee ränsistyneessä hotellissa ja siitä leikataan, kun Sophie kävelee vuosia myöhemmin samassa, mutta hienomman näköisessä talossa. Tässä on taidokkaasti myös hyödynnetty visuaalisia tehosteita. Hotellista puheenollen lavastus on oikein mainiota, etenkin menneisyyskohtauksissa. Maskeerauksessa on yhden hahmon kohdalla tehty erikoinen ratkaisu, mutta samalla se luo oikein hauskan yllätyksen. Äänimaailma on paljon maltillisemmin luotu kuin ensimmäisessä osassa, eikä mukana ole samanlaisia lastenpiirretyistä tuttuja hölmöjä ääniefektejä.
Yhteenveto:Mamma Mia! Here We Go Again on tarpeeton jatko-osa, josta ei tunnu löytyvän uutta tarinaa lainkaan. Filmi kertoo pääasiassa juonikuviota, jonka edellisen Mamma Mia! -leffan nähneet tietävät jo etukäteen, eikä yllätyksiä ole luvassa, etenkään jos on nähnyt yhdenkin trailerin. Turhuudestaan huolimatta filmi kuitenkin viihdyttää ihan tarpeeksi mukavasti, jotta sen katsoo sujuvasti läpi ainakin kerran. Musikaalinumerot nostavat väkisinkin hymyn huulille, varsinkin kun siirappisuutta ja juustoisuutta on säästelty. Uusi ohjaaja Ol Parker osoittaa olevansa parempi elokuvantekijä kuin edeltäjänsä Phyllida Lloyd, jonka olisi pitänyt pysyä teatterin puolella. Vanhat tutut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sen kanssa, mitä heille on annettu (mikä ei ole kovin paljon), mutta tämä show kuuluu täysin Lily Jamesille, joka ihastuttaa energiallaan läpi leffan. Jos fanitatte ABBA:a tai edellistä Mamma Mia! -elokuvaa, toimii Here We Go Again takuuvarmasti. Kovimpien fanien kannattaa ottaa nenäliinapaketti mukaan, sillä kyynel saattaa vierähtää poskelle muutamaankin otteeseen... Jos taas inhoatte edellistä osaa, kannattaa tämä leffa jättää suosiolla väliin. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mamma Mia! Here We Go Again, 2018, Universal Pictures, Legendary Entertainment
Ohjaus: Joe Wright Pääosissa: Gary Oldman, Lily James, Kristin Scott Thomas, Ben Mendelsohn, Ronald Pickup, Stephen Dillane ja Samuel West Genre: draama Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 12
Darkest Hour, eli suomalaisittain Synkin hetkiperustuu tositapahtumiin Winston Churchillin ajasta Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä toisessa maailmansodassa. Elokuvan teko lähti käyntiin alkuvuodesta 2015, kun Working Title Films hankki Anthony McCarten käsikirjoituksen aiheesta. Vuoden 2016 alussa ohjaajaksi valittiin Joe Wright ja pääosaan Winston Churchilliksi roolitettiin Gary Oldman. Saman vuoden lopussa alkoivat kuvaukset ja Synkin hetki sai ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlissa Yhdysvalloissa. Sen jälkeen sitä on näytetty eri tapahtumissa, mutta Suomeen se saapuu vasta tammikuussa. Elokuva on saanut erittäin positiivisia arvioita ja kun kuulin, että monet uskoivat Gary Oldmanin vihdoin saavan Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, kiinnostuin filmistä paljon. Aluksi ajattelin katsovani sen vasta vuokralta, kun pääsen armeijasta, mutta lopulta lehdistönäytöstä edeltävänä iltana päätin mennä katsomaan sen sittenkin jo nyt. Hyvä niin, sillä kyseessä on aivan mahtava elokuva!
Natsien vallatessa Euroopan valtioita, Yhdistynyt kuningaskunta valitsee uudeksi pääministerikseen Winston Churchillin. Samalla kun Churchill yrittää keksiä keinon pitää natsit loitolla Briteistä, hänen täytyy todistaa pätevyytensä niin kuninkaalle kuin kansalaisillekin.
Kyllä Gary Oldman voisi minun puolestani vihdoin napata sen Oscar-pystin, sillä hänen roolityönsä Winston Churchillinä on aivan mielettömän upea! Oldman ei vain näyttele roolia, vaan hän muuttuu hahmoksi aivan täysin ja häntä on suuri ilo katsoa läpi leffan. Hän jättää tietysti muut näyttelijät täysin varjoonsa ja välillä näyttää hyvin paljon siltä, että muut näyttelijät ihailevat Oldmanin lahjoja. Varsinkin kohtauksissa, joissa Churchill pitää puhetta, Oldmanin työtä ei edes voi muuta kuin ihailla. Oldman tekee myös kiehtovaksi sen, kun hän pohdiskelee, miten sota voisi kääntyä Brittien eduksi. Itse herra Churchill ei ole aina mitä mukavimmasta päästä, mutta hänestä löytyy silti huumoripuoltakin. Hänellä on vahvat mielipiteet sotaan liittyvistä asioista, mikä aiheuttaa monissa ärsyyntyneisyyttä. Oldman on myös maskeerattu todella taidokkaasti, jolloin näyttelijää on vaikeampi tunnistaa ja hän tuntuu muuttuvan enemmän ja enemmän hahmoksi. Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Churchillin kirjuri Elizabeth Layton (Baby Driverista - 2017 - tuttu Lily "Debora" James), joka on herkkä, mutta josta löytyy rohkeutta työskennellä Churchillin kanssa; entinen pääministeri Neville Chamberlain (Ronald Pickup), joka yhdessä lordi Halifaxin (Stephen Dillane) kanssa yrittää miettiä, kuinka Churchillin saisi syrjäytettyä; Britannian kuningas Yrjö VI (Ben Mendelsohn), joka ei oikein tule toimeen Churchillin kanssa; sekä Churchillia tukeva sir Anthony (Samuel West), jonka merkitys jää kuitenkin aika vähäiseksi. Lily James on erittäin oivallinen valinta neiti Laytoniksi, joka vaikuttaa pelkäävän ja kunnioittavan Churchillia samanaikaisesti, ja hänestä näkyy, kuinka hän kerää kaiken aikaa rohkeutta puhuakseen hänelle. Ben Mendelsohnista löytyy sopivaa arvokkuutta kuninkaan rooliin, mutta hän ei tunnu oikein tuovan rooliin mitään, vaan näyttelee samalla lailla aika kylmästi kuin Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016), jossa hän esitti pääpahista.
Ennen elokuvan näkemistä jännitin, mitä jos filmi olisikin mielestäni jokseenkin pitkäveteinen, sillä niin historiallisissa draamoissa tuppaa usein käymään. Gary Oldmanin roolisuoritus ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä tiesin jo etukäteen hänen olevan hieno näyttelijä. Eniten yllätyinkin siitä, kuinka mukaansatempaava elokuva Synkin hetki onkaan. Ensimmäisen kerran kun mietin, kauankohan leffaa on kulunut, se oli jo ohittanut puolen välin. Leffan rakenne ja rytmitys toimivat niin hyvin, ettei filmiä katsoessa käy aika pitkäksi. Elokuvaa voisi tavallaan kutsua sotaelokuvaksi, sillä tämähän tapahtuu toisen maailmansodan aikana. Sodan tunne on äärimmäisen vahvasti läsnä alusta alkaen ja elokuvassa pohditaankin, miten sodan voisi voittaa? Silti itse sotimista ei filmissä näytetä lähes ollenkaan. Mukana on muutama lyhyt hetki, joissa näytetään rintamaa, mutta muuten tapahtumat sijoittuvat Englantiin.
Synkimmän hetken kiehtovuus syntyy loistavasti luodusta tunnelmasta. Vaikka sodan uhka on vahvasti läsnä, on siinä yllättävän paljon huumoriakin mukana. Etenkin ensimmäisen puoliskon aikana elokuva on jopa todella viihdyttävä. Se ei kuitenkaan muutu miksikään hömpäksi, vaan pitää realistisen tasonsa yllä. Paikoitellen tunnelma nousee pienesti liian mahtipontiseksi, mutta eipä se erityisemmin häiritse. Tunnelmaa luo hienosti myös filmin upea tyylikkyys. Ajankuva on luotu äärimmäisen näyttävästi kaikin puolin. Elokuva saa katsojan kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, sillä puvustus ja lavasteet ovat niin taidokkaasti toteutetut. Yksittäiset kohtaukset ovat tarkkaan mietittyjä, eikä yksikään niistä tunnu ylimääräiseltä. Jotkut kohtaukset ovat hieman heikompia kuin toiset, mutta mukaan mahtuu jopa täydellisyyttä hipovia hetkiä. Loppujen lopuksi parasta Synkimmässä hetkessä on kuitenkin Gary Oldman. Yhdessä kohtaa Churchillille sanotaan, että ihmiset pelkäävät häntä, sillä koskaan ei voi tietää, mitä hän tekee tai sanoo. Se juuri tekee leffasta niin vauhdikkaalta tuntuvan, koska katsojana ei malta odottaa näkevänsä, mitä Churchill seuraavaksi tekee. Oldman on niin huikea, että häntä katsoisi paljon kauemminkin, joten on jopa hieman sääli, kun huomaa filmin päättyneen. Vähän päälle kaksituntinen kesto ei tuntunut yllättävää kyllä missään.
Elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä vaivasi minua sitä katsoessa. Filmissä on pitkä osio, joka käsittelee Dunkerquen kaupungin evakuointia. Itsessään tämä tapahtuma esitettiin jo aiemmin vuonna 2017 mielettömän huikeassa Dunkirk-elokuvassa, joten suurta jännitystä osiosta ei löydy, jos sen filmin on katsonut. Dunkerqueta käsittelevissä kohtauksissa huomasinkin usein miettiväni Dunkirkia ja unohdin välillä täysin katsovani jotain muuta. Synkintä hetkeä katsoessani mietin, ettei voi olla hyvä merkki, jos elokuva saa minut toivomaan, että katsoisinkin jotain toista leffaa, mutta mitä enemmän mietin asiaa jälkikäteen, sitä voimakkaammin tulin siihen tulokseen, ettei asia luultavasti häiritse minua toisella katselukerralla. Tavallaan elokuva myös toimii erinomaisena esittelynä vuoden 2017 parhaalle elokuvalle, joten mikäs siinä. Leffan lopetuskin häiritsi minua hieman, sillä se tuntui vain pohjustavan tulevia tapahtumia, mutta senkin kohdalla kävi niin, että tunteja elokuvan näkemisen jälkeen mietin vain, kuinka vaikuttavasti lopetus oli tehty. Kirjoitan arvostelua päivä sen jälkeen, kun näin Synkimmän hetken ja nyt mietin pelkästään, että olihan se upea filmi.
Leffan ohjauksesta vastaa Joe Wright, mikä aluksi hieman säikäytti minut. Wrightin edellinen ohjaustyö oli nimittäin surkea Pan(2015), joten pelkäsin, että hän epäonnistuisi tässäkin. Synkin hetki sai minut kuitenkin hämmästelemään, miten ihmeessä hän epäonnistui niin pahasti Panin kanssa ja sai minut kiinnostumaan hänen muista elokuvistaan, kuten Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice - 2005), Sovitus (Atonement - 2007) ja Hanna (2011). Wright on luonut erittäin toimivan tunnelman, ja Anthony McCarten on tehnyt loistotyötä käsikirjoituksen kanssa. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Visuaalisuudessa pidin hienon lavastuksen ja puvustuksen lisäksi erittäin paljon siitä, miten kuvia on välillä rajattu eri tavoin. Parissakin kohtaa kuva on rajattu huoneen muotoiseksi, jolloin sitä ympäröi pimeys. Pidin myös todella paljon päivämääristä, jotka ilmestyivät isoina ruudulle aina välillä. Äänimaailma on erinomainen, minkä lisäksi Dario Marianellin säveltämät musiikit ovat yllättävän loistavat.
Yhteenveto: Synkin hetki on yllättävän upea elokuva, jossa Gary Oldman tekee aivan huikean roolityön Winston Churchillinä. Toivon todella, että Oldman nappaisi tämän elokuvan kautta vihdoin Oscar-palkinnon, sillä hän kyllä ansaitsee sen! Ilman häntä leffa ei varmasti toimisi yhtä hyvin, vaikka siitä löytyykin paljon hienoja asioita, jotka eivät liity häneen lainkaan. Filmin ajankuva on upeasti toteutettu aina lavastuksesta puvustukseen asti. Tekninen toteutus on muutenkin tyylikästä rajattujen kuvien ja isojen päivämäärien takia. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja historialliseksi draamaksi kyseessä on yllättävän viihdyttävä teos huumorinsa ja jännityksensä puolesta. Mahtipontisuutta löytyy, etenkin kun Churchill pitää puheita, mutta mukana on myös todella mainioita ja vangitsevia pienempiä hetkiä. Sodan tunne on vahvasti läsnä, vaikkei itse sotimista oikeastaan edes näytetä. Elokuvan loppukohtaus tuntuu hieman liikaa pohjustavan tulevia tapahtumia, mutta muuten ohjaaja Joe Wright on onnistunut loistokkaasti ja tehnyt yhden vuoden 2017 parhaista elokuvista! Suosittelenkin Synkintä hetkeä kaikille historiallisista draamoista pitäville. Mielestäni tätä pitäisi näyttää kouluissa historian tunneilla jo pelkästään Oldmanin suorituksen vuoksi. Vaikkei aihe itsessään kiinnostaisi kovin paljon, suosittelen katsomaan elokuvan Oldmanin takia, sillä parempaa roolityötä vuodelta 2017 saa kyllä hakea!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Darkest Hour, 2017, Working Title Films
Ohjaus: Edgar Wright Pääosissa: Ansel Elgort, Kevin Spacey, Lily James, Jamie Foxx, Jon Hamm, Eiza González, CJ Jones ja Jon Bernthal Genre: toiminta, draama, musiikki, romantiikka Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 16
Kun ensimmäisen kerran kuulin Baby Driverista, en erityisemmin innostunut. Vaikka jotkut elokuvan näyttelijöistä kuulostivatkin toimivilta, en ollut kovin kiinnostunut ryöstelyleffasta. Mielenkiintoni nousi, kun huomasin, että kyseessä on Edgar Wrightin elokuva, joka on aiemmin ohjannut mm. komediat Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010). Ne ovat mielestäni hauskoja ja pidän Wrightin tyylistä, joten tiesin kyseessä olevan jotain erikoista. Innostuin filmistä kuitenkin vasta, kun luin sen saamia arvosteluita, joissa leffaa kehuttiin erittäin paljon. Monet jopa sanoivat kyseessä olevan yksi vuoden elokuvatapauksista. Tällaista kun lukee, niin odotukset tietty nousevat ja huomasin, etten malta edes odottaa Baby Driverin näkemistä! Innokkaana menin näytökseen, joka oli noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Baby kuuntelee musiikkia ja auttaa rikollisia pakenemaan ryöstöpaikalta huikeiden ajotaitojensa kanssa. Kuitenkin kun Babyn elämään ilmestyy suloinen tarjoilija, hän haluaisi pois rikollisesta elämästä.
Babyn roolissa nähdään yleensä hurmuria esittävä Ansel Elgort. Ennen leffan näkemistä minua jännitti, miten ratkaisu toimisi, sillä en osannut kuvitella herraa rikosfilmin pääosaan. Yllättävää kyllä, Elgort hoitaa hommansa tyylikkäästi... ainakin silloin kun hän on hiljaa. Silloin hän luo hahmoon erinomaista salaperäisyyttä, mikä tekee hahmosta heti alusta alkaen kiehtovan. Elgortista löytyy myös hienosti energiaa, kun Baby kuuntelee kaiken aikaa musiikkia ja hyvän tilaisuuden tullen hän myös hieman liikkuu sen tahtiin. Valitettavasti aina, kun hän ottaa kuulokkeet ja aurinkolasit pois, ja alkaa puhua, salaperäisyys katkeaa kuin seinään ja "hurmuri"-Elgort tulee esille. Läpi elokuvan minua harmitti, että hahmo puhui yhä vain enemmän, jolloin tietty vangitseva henki katosi Babysta. Babyn pomona, Docina nähdään American Beautysta (1999) tuttu Kevin Spacey, joka on oiva valinta varakkaaksi rikollispomoksi. Spaceysta löytyy arvokkuutta ja oikeaa henkeä hahmoon, mutta muuten Doc jää aika tylsäksi tapaukseksi. Muita rikollishahmoja elokuvassa ovat Seko (Jamie Foxx), joka on nimensä mukaisesti hullu ja arvaamaton, mikä tekee hahmosta uhkaavan, pariskunta Buddy (Jon Hamm) ja Darling (Eiza González) ja lyhyesti esiintyvä Griff (Jon Bernthal). Foxx on todella hyvä vaarallisena rikollisena, minkä lisäksi Bernthalista löytyy mainiota olemusta pahaksi roistoksi, mutta on harmi, ettei hänellä ole lähes ollenkaan tekemistä leffan aikana. Sekossa ja Griffissä on aika paljon samoja piirteita, jolloin hahmot olisi voinut yhdistää yhdeksi henkilöksi. Babyn tapaama tarjoilijatyttö on nimeltään Debbie ja häntä näyttelee Lily James. Suurimmaksi osaksi Debbie tuntuu aika ylimääräiseltä, eikä James oikein vakuuta, mutta onneksi häneltä löytyy myös hyviä hetkiä. Debbie on kiinnostava hahmo, mutta välillä hänen motiivinsa eivät ole kovin selkeitä ja hän tuntuu jossain kohtaa yhtäkkiä tekevän jotain, mitä ei olisi hetkeä aiemmin halunnut tehdä. Elokuvassa nähdään myös CJ Jones, joka esittää kuuroa Joeta, jota Baby auttaa.
Baby Driverin alku on aivan mielettömän huikea. Kun Baby alkaa ensimmäistä kertaa fiilistelemään autossaan, tanssien musiikin mukana, rummuttaen rattia ja soittaen ilmakitaraa, katsojalle tulee erittäin hyvä mieli ja leffa imaisee heti kunnolla mukaansa. Siitä kun sitten siirrytään vauhdikkaaseen ja (ennen kaikkea) tyylikkääseen takaa-ajoon, alkaa ymmärtää, miksi teosta on kehuttu niin paljon. Siihen vielä päälle pari muutakin kohtaa, joissa Baby tekee asioita musiikin tahtiin, sekä monia hauskoja hetkiä, niin katsojana on ihan myyty elokuvalle, eikä malta odottaa, mitä kaikkea filmin aikana pääsee näkemään. Musiikki on äärimmäisen tärkeä osa Baby Driveria ja se lisää teokselle hienoa tunnelmaa. Elokuvan soundtrack koostuu pääasiassa Babyn iPodien sisällöistä, joita hän kuuntelee lähes tauotta. Ja kyllä, sanoin "iPodien", sillä soittimia hänellä on useita. Musiikki on kuin yksi elokuvan hahmoista, jota seuraa kaiken aikaa ja joka luo tunnelmat eri kohtauksille. Yhdessä ammuskelukohtauksessa aseet jopa laukeavat musiikin tahtiin, eikä voi muuta kuin ihailla tekijöiden neroutta.
Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan pysy huikean loistavana loppuun asti. Lasku alkaa jo noin puolen tunnin kohdalla, eikä taso nouse kuin muutaman kohtauksen ajaksi. Kun Debbie tulee mukaan tarinaan ja Baby alkaa puhua enemmän, alkupään nerokkuus alkaa hajoilla. Se rikkoutuu jopa yllättävänkin paljon. Niin paljon, että loppupää Baby Driverista ei enää edes tunnu samalta elokuvalta kuin alkupää! Romanssi ei täysin istu tällaisenaan mukaan tarinaan, vaikka se onkin ideana hyvä lisäys. Sen tullessa mukaan leffasta katoilee myös hauskuus, jolloin hymy ei nousekaan enää huulille. Myös omaperäisyys alkaa katoilla, eikä teos ole enää yhtä ihmeellinen. Ei hätää, kyseessä on kyllä todella hyvä teos, mutta ilman erinomaisia kohtauksia ja Babyn musiikkitunnelmointia, taso olisi selvästi heikompi. Loppupäässä on jälleen onnistunut takaa-ajo, joka pitää yleisöä jännityksessä, mutta valitettavasti elokuvan finaali jättää pienesti kylmäksi. Leffan viimeinen vartti käy jopa vähän tylsähköksi, kun Baby Driver vajoaa perinteisten toimintapätkien sarjaan, eikä siinä ole enää sitä iskua, mikä alussa niin hurmasi katsojaa. Loppuhuipennuksen ajan lähinnä vain muistelin, kuinka hieno elokuvan ensimmäinen puolituntinen oli ja toivoin, että pääsisin jälleen näkemään Babyn tanssahtelemassa kadulla aurinkolasit päässään ja kuulokkeet korvissaan. Silloin teos on ehdottomasti parhaimmillaan.
Elokuvan ohjannut ja kirjoittanut Edgar Wright on tavallaan kyllä nero, mutta loppuun asti hän ei ole tätä pätkää miettinyt. Vaikka pidänkin aiemmin mainitsemistani Wrightin leffoista, niissä on kaikissa ongelmana tasoa pienesti laskeva loppuhuipennus. En tiedä, mitä hänen päässään tapahtuu, kun hän kirjoittaa elokuviensa finaalit, mutta hän ei tunnu koskaan oikein onnistuvan täysin ja hänen elokuvansa ovat selvästi parempia alkupäässä kuin lopussa. Wrightin olisi mielestäni pitänyt myös minimoida Babyn repliikit, jolloin hänen mystisyytensä säilyisi läpi leffan. Visuaalisesta ilmeestä ei voi kuitenkaan sanoa mitään pahaa. Baby Driver on kuvattu todella upeasti. Etenkin pitkät kuvat, jotka kiertelevät hahmojen ympärillä ja tasaiset otokset vauhdikkaista takaa-ajoista ovat hienoja. Leikkaus on todella sujuvaa. Autostuntit ovat aivan mielettömän huikeita. Ääniefektit ovat toimivat ja elokuvassa käytetyt kappaleet on hyödynnetty taidokkaasti lähes koko teoksen ajan.
Yhteenveto: Baby Driver alkaa todella upeasti, mutta puolen tunnin jälkeen taso laskee hieman ja loppuhuipennus on jokseenkin antiklimaattinen. Loppuleffa ei edes oikein tunnu samalta teokselta kuin alku, mikä on suuri harmi, sillä elokuvan ensimmäiset puoli tuntia ovat äärimmäisen koukuttavaa katseltavaa. Musiikki on yhdistetty hienosti muuhun kokonaisuuteen ja elokuvan on parhaimmillaan, kun Baby ihan vain fiilistelee biisien tahdissa. Hahmona Baby on todella mainio ja salaperäinen, mutta valitettavasti aina, kun hän alkaa puhua, tunnelma katoaa. Ansel Elgort on muuten toimiva pääroolissa, mutta puheosuuksissa hän ei täysin vakuuta. Muut näyttelijät hoitavat hommansa hyvin, jos heikohkoa Lily Jamesia ei lasketa mukaan. Mukana on paljon mahtavia juttuja, mutta myös paljon parannettavaa. Edgar Wright voisi olla nero, mutta hän ei taida miettiä tarinoitaan loppuun asti kunnolla. Todella hyväksi Baby Driver kuitenkin jää ja suosittelen käymään katsomassa sen. Leffassa on muutamia todella väkivaltaisia ja verisiä hetkiä, joten tämä ei ole kovin nuorille sopiva toimintapätkä. Tiettyjen mestarillisten kohtien takia tämän haluaisi katsoa nopeasti uudestaan, mutta uskon, että menee ensi vuoden puolelle, ennen kuin katson tämän toisen kerran. Toivon kuitenkin, että silloin tunnelman rikkoutuminen ei tunnu samalta ja kokonaisuus iskisi paremmin. Leffalle on mietitty jatko-osaa, mutta toivon, ettei sitä tule, sillä tämä pärjää ihan hyvin yksinään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.slashfilm.com
Baby Driver, 2017, Working Title Films, Big Talk Productions, Double Negative, TriStar Pictures, Media Rights Capital (MRC)
