Näyttelijät: Priyanka Chopra, Richard Madden, Stanley Tucci, Jack Reynor, Lesley Manville, Matt Berry, Ashleigh Cummings, Serafina Tarafdar, Roland Møller, Osy Ikhile, Caoilinn Springall, Michael Trucco, Lina El Arabi ja Merle Dandridge
Genre: toiminta, jännitys
Jaksomäärä: 7
Jakson kesto: 37 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin noin 5 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16
Josh Appelbaumin ja Bryan Oh'n kehittelemän ja David Weilin ja Russon veljesten Anthonyn ja Joen muokkaaman kalliin vakoojasarja Citadelinensimmäinen tuotantokausi oli kriitikoilta vaisun vastaanoton saanut taloudellinen fiasko, mutta koska Amazon Prime Video oli jo luvannut tekijöille toisen tuotantokauden, jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2024 ja nyt Citadelin toinen tuotantokausi on vähin äänin julkaistu Prime Videossa. Itse mielsin sarjan avauskauden todella latteaksi ja olin yllättynyt, kun sarjan ilmoitettiin saavan jatkoa, ottaen huomioon kaikki uutisoinnit siitä, että jopa 300 miljoonaa dollaria maksanut ensimmäinen kausi oli ollut täysi floppi Amazonille. En edes jaksanut katsoa lisäosasarjoja Citadel: Dianaa (2024) ja Citadel: Honey Bunnya (2024), joiden jatkokaudet peruttiin heti ensimmäisten kausien ilmestyttyä, mutta päätin antaa alkuperäisen Citadelin kakkoskaudelle mahdollisuuden.
Citadel-järjestön rippeet yrittävät tehdä selvää Manticoresta, samalla kun petturi Mason Kane pohtii, kenelle olisi lojaali.
Citadelin tutut hahmot tekevät paluun. Ensimmäisen kauden päätteeksi selvisi, että Citadel-organisaation vakoojien henkilöllisyyksien paljastuminen oli itse asiassa Richard Maddenin näyttelemän Mason Kanen syytä, mies oli vain unohtanut koko homman. Nyt Masonin onkin päätettävä, kenelle hän on lojaali - Citadelin rippeille, uudelle perheelleen, vai Manticorelle työskentelevälle äidilleen Dahlialle (Lesley Manville). Priyanka Chopran esittämä Nadia Sinh sen sijaan on karkumatkalla tyttärensä Ashan (Serafina Tarafdar) kanssa, kun taas Stanley Tuccin esittämä Bernard yrittää päästä vapaaksi vankeudestaan. Valitettavasti toinen kausi ei tee sarjan hahmoista yhtään kiinnostavampia tai tykättävämpiä. Madden ja Chopra ajavat asiansa päärooleissa, mutta heiltä puuttuu todellinen karisma ja kemia. Tucci on ehdottomasti näyttelijäkaartin parasta antia ja Manvillekin suoriutuu passelisti osastaan.
Toisella kaudella mukaan hyppäävät Jack Reynor entisenä CIA-agentti Hutchina ja Matt Berry hieman hämäränä Frank Sharpena. Reynor ja Berry ovat kelpo lisäykset, joskin heidän hahmonsa jäävät myös hitusen latteiksi.
Amazon Prime Videolla oli selvästi huimat odotukset Citadelia kohtaan. Vain kuusi jaksoa sisältävään ykköskauteen pistettiin lopulta kiinni jopa älyttömät 300 miljoonaa dollaria, kakkoskaudelle näytettiin vihreää valoa ja olivatpa kahden sisarsarjan, Citadel: Dianan ja Citadel: Honey Bunnyn kuvaukset jo pitkällä, ennen kuin yhtäkään jaksoa oli julkaistu yleisölle. Jättihitiksi uskottu sarja oli kuitenkin saman tien iso taloudellinen isku Amazonille, kun sarja jäi katsojatilastoissa heikoille ja sai vaisun vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Sisarsarjojen tuotannot olivat kuitenkin niin pitkällä jo tuotannossa, ettei niitä ollut enää järkeä pistää jäihin ja ne julkaistiinkin peräkanaa ja lähes heti ilmoitettiin, ettei kumpikaan sarja saisi jatkoa. Citadelin toinen kausi tehtiin selvästi vain, koska sellainen oli jo menty lupaamaan.
Valitettavasti kakkoskauteen ei ole panostettu yhtään enempää, siinä toivossa, että mitä jos jollain ihmeen kaupalla tämän kauden myötä sarja löytäisikin yleisönsä. Citadel jatkuu tasan yhtä yhdentekevänä tusinatoimintana ja olen pöyristynyt, mikäli sarjalle enää väännetään kolmatta kautta. Hahmot ovat edelleen tylsiä, eikä tarinassa ole vieläkään imua. Tunnelma ailahtelee kummallisesti komediasta haudanvakavaan, löytämättä sopivaa keskitietä menoon. Huumori ei naurata, mutta eivätpä toimintakohtauksetkaan juuri hetkauta, eikä niistä löydy jännitystä tippaakaan. Seitsemässä jaksossa tapahtuu muka kaiken aikaa jotain, mutta millään ei tunnu olevan mitään väliä. Kauden loppusuoralla käy kivuliaankin selväksi, ettei hahmojen kohtalosta ole piitannut tuon taivaallista.
Teknisestikin Citadelin kakkoskausi on ailahteleva. Jos kausi tehtiin yhtä huimalla budjetilla kuin edeltäjänsä, eivät sadat miljoonat dollarit näy ruudulla. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta taustakankaan käyttö on paikoitellen kiusallisen näkyvää, eivätkä tietokonetehosteet huimaa päätä. Äänimaailma rymistelee sentään ihan mukavasti, vaikkei Jeff Russon säveltämistä musiikeista jääkään mitään mieleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Citadel season 2 www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Pääosissa: Lily James, Cate Blanchett, Richard Madden, Sophie McShera, Holliday Grainger, Helena Bonham Carter, Derek Jacobi, Nonso Anozie, Stellan Skarsgård, Jana Pérez, Ben Chaplin ja Hayley Atwell
Genre: romantiikka, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7
Cinderella - Tuhkimon tarina on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioelokuvasta Tuhkimo(Cinderella - 1950), joka puolestaan perustuu ranskalaisen Charles Perraultin muunnelmaan Tuhkimo-kansantarusta. Tim Burtonin ohjaaman Liisa Ihmemaassa -uudelleenfilmatisoinnin (Alice in Wonderland - 2010) oltua taloudellinen jättihitti, Disney alkoi tehtailla lisää näyteltyjä versioita animaatioklassikoistaan. Aline Brosh McKenna työsti ensimmäisen käsikirjoituksen, mutta Disney koki sen ottavan liikaa vapauksia lähdemateriaalista ja Chris Weitz palkattiin muuttamaan tekstiä lähemmäs alkuperäisleffaa. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Mark Romanek, mutta hänetkin vaihdettiin lopulta Kenneth Branaghiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja Cinderella - Tuhkimon tarina sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla 13. helmikuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta, sekä parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä versiona tutusta sadusta. Kun huomasin Cinderella - Tuhkimon tarinan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen.
Kun Ellan äiti kuolee, hänen isänsä ottaa itselleen uuden vaimon. Mutta kun Ellan isäkin kuolee, Ellalle paljastuu, millaisia ihmishirviöitä hänen uusi äitipuolensa ja tämän tyttäret ovat. Paikallisen prinssin etsiessä itselleen vaimoa, Ella näkee tilaisuutensa tulleen uuteen elämään.
Pääroolissa Ellana - tai kuten hänen uudet siskonsa alkavat kutsua häntä, Tuhkimona - nähdään Lily James, joka oli tuohon aikaan varsin tuntematon nimi; tuttu lähinnä Downton Abbey-sarjan (2010-2015) sivuroolista. Tuhkimon näytteleminen nosti Jamesin tietty kuuluisuuteen, eikä onneksi vain ikonisen roolihahmon takia. Vaikka James kokeekin ajoittain pieniä vaikeuksia olla luonnollinen kameran edessä, hän suoriutuu roolistaan pääasiassa mallikkaasti, tulkiten hyvin hahmonsa kiltteyttä ja ihmetystä erilaisista taianomaisista ja hulppeista jutuista, joita hänen eteensä tulee elokuvan edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Ben Chaplin ja Hayley Atwell Ellan vanhempina, jotka menehtyvät molemmat sairauteen, jättäen Ellan yksin uuden perheensä, Cate Blanchettin näyttelemän katalan äitipuolen ja tämän tytärten, Drisellan (myöskin Downton Abbeyssa näytellyt Sophie McShera) ja Anastasian (Holliday Grainger) kanssa, Derek Jacobi valtakunnan kuninkaana ja Richard Madden prinssi Kitinä, Nanzo Anosie prinssille uskollisena kapteenina, Stellan Skarsgård juonittelevana suurherttuana, sekä Helena Bonham Carter kertojaäänenäkin toimivana hyvänä haltijakummina. Yleensä mahtava Carter jää oudosti elokuvan heikoimmaksi suorittajaksi, eikä hän istu lähes lainkaan osaansa. Sen sijaan Blanchett tarjoaa elokuvan parhaan suorituksen onnistuneen inhottavana äitipuolena, joka herättää katsojassa suurta vihaa läpi leffan. Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Madden on kelpo valinta prinssiksi, joka saa hahmona huomattavasti enemmän lihaa luidensa ympärille kuin Tuhkimo-animaatiossa, jossa prinssi jäi täysin tylsäksi ja persoonattomaksi patsastelijaksi.
Joskus elokuvat näyttäytyvät paremmassa valossa vuosien jälkeen, kun elokuvaa seuranneet ja samaan pyrkineet ovatkin olleet heikompia kuin edeltäjänsä. Kun Cinderella - Tuhkimon tarina ilmestyi, pidin sitä aika keskinkertaisena versiona vanhan animaation pohjalta, mutta tuolloin rahanahne Disney ei ollut vielä tehnyt lähes joka toisesta piirretystään näyteltyä versiota. Nyt toinen toistaan heikompien ja sieluttomampien esitysten, kuten Dumbon(2019), Leijonakuninkaan(The Lion King - 2019), Mulanin(2020), Pinocchion(2022), Peter Pan ja Leenan(Peter Pan & Wendy - 2023) ja Pienen merenneidon(The Little Mermaid - 2023) jälkeen tämä Cinderella - Tuhkimon tarina osoittautuikin uudelleenkatselulla varsin toimivaksi päivitykseksi alkuperäisestä klassikosta.
Täyden kopion sijaan elokuvassa on haluttu laajentaa juttuja ja syventyä tiettyihin asioihin enemmän. Jotkut muutokset vahvistavat tarinaa, toiset taas venyttävät leffaa turhan pitkäksi. Siinä, missä alkuperäinen animaatio lähti suoraan liikkeelle siitä, kun Tuhkimon vanhemmat ovat menehtyneet ja hän jää uuden sijaisperheensä piinattavaksi, tässä versiossa käytetään enemmän aikaa Tuhkimon lapsuudessa ja vanhempien seurassa. Ja kuten jo sanoin, prinssille on haluttu enemmän syvyyttä ja samalla myös prinssin ja Tuhkimon välille on haluttu nykyaikaisesti rakentaa muutakin kuin pelkkää pinnallista rakastumista yhden tanssin aikana. Muutenkin elokuvan teemat pinnallisuuden välttämisestä ja toisen hyväksymisestä sellaisena kuin tämä on, olivat hänen taustansa mitä ikinä ovatkaan, ovat mainioita.
Rakenteeltaan ja tunnelmaltaan elokuva ontuu kuitenkin hieman ja valitettavasti etenkin hyvän haltijakummin kohtaus tuntuu kuin ihan eri leffasta repäistyltä yhtäkkisen letkeän luonteensa takia. Kohtauksessa jää hiertämään myös se, ettei sen aikana kuulla alkuperäisestä Tuhkimosta tuttua, leffan parasta laulua, eli Bibbidi-Bobbidi-Boota. Yleisesti on myös sääli, että animaatiosta tutut eläinhahmot jäävät tässä täysin statisteiksi ja esimerkiksi hiiret Huli ja Vili ovat mukana lähinnä muodon vuoksi. Elokuvan taianomaisuudessa luotetaan liikaa oman aikansa, nyt jo yllättävän paljon vanhentuneiden tietokonetehosteiden tuottamaan lumoon, ehdan maagisen ilmapiirin sijaan. Vikoineenkin Cinderella - Tuhkimon tarina onnistuu paikka paikoin mahdottomassa, eli ylittämään piirrosklassikon, mutta kokonaisuutena se jää silti lähinnä kelvolliseksi satuleffaksi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa paremmin näyttelijänä tuttu Kenneth Branagh, joka ei ole koskaan pahemmin vakuuttanut minua kameran takana. Cinderella - Tuhkimon tarinan parissa Branaghin työ on pääasiassa ihan hyvää ja hän suoriutuu etenkin suuresta juhlakohtauksesta parhaiten. Chris Weitzin käsikirjoitus rikastuttaa onnistuneesti tuttua tarinaa ja tekee siitä astetta nykypäiväisemmän, menemättä kuitenkaan liian moderniksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, joskin digiefektit ovat tosiaan nähneet parhaat päivänsä. Kameratyöskentely on mallikasta, lavasteet ovat hulppeat ja puvut toinen toistaan upeampia. Eipä ihme, että elokuva nappasi puvustuksesta Oscar-ehdokkuuden. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cinderella, 2015, Walt Disney Pictures, Allison Shearmur Productions, Beagle Pug Films, Genre Films
Pääosissa: Gemma Chan, Richard Madden, Lia McHugh, Kumail Nanjiani, Brian Tyree Henry, Lauren Ridloff, Berry Keoghan, Don Lee, Angelina Jolie, Salma Hayek, Kit Harington ja Harish Patel
Genre: scifi, draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia
Ikäraja: 12
Eternals on Marvelin elokuvauniversumin 26. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1976. Keväällä 2018 Marvel Studios ilmoitti työstävänsä elokuvaa sarjakuvien pohjalta ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian vuoksi sen julkaisua siirrettiin ensin helmikuulle 2021 ja sitten marraskuulle. Nyt Eternals saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin suuri Marvel-fani, tämä projekti ei herättänyt erityistä kiinnostusta etukäteen. Leffan trailerit näyttivät hieman latteilta, mutta pyrin silti katsomaan elokuvan mahdollisimman optimistisena, tietäessäni Marvelin pystyvän yllättämään leffoilla, jotka on etukäteen tuomittu epäonnistumisiksi. Kävinkin katsomassa Eternalsin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.
7000 vuoden ajan toiselta planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet Maata ja ihmiskuntaa pahoilta deviaaneilta. Muutaman sadan vuoden ajan deviaanit ovat vaikuttaneet kuolleen kokonaan, mutta kun ne yllättäen tekevätkin paluun, eroon toisistaan ajautuneiden Ikuisten täytyy yhdistää voimansa jälleen kerran.
Elokuvan nimenmukaiseen Eternals-ryhmään, eli suomalaisittain Ikuisiin kuuluvat parannuskykyinen johtaja Ajak (Salma Hayek), lentävä Ikaris (Richard Madden), materiaalin muuttamiseen kykenevä Sersi (Gemma Chan), illuusioita luova Sprite (Lia McHugh), energiaa käsistään ampuva Kingo (Kumail Nanjiani), teknologian taitava Phastos (Brian Tyree Henry), todella nopea Makkari (Lauren Ridloff), ihmismielten sisälle pääsevä Druig (Barry Keoghan), väkivahva Gilgamesh (Don Lee) ja hurja soturi Thena (Angelina Jolie). Olympia-planeetalta saapuneet Ikuiset ovat suojelleet ihmiskuntaa jopa 7000 vuoden ajan ja he ovatkin kuin perhe toisilleen. Vuosituhansien varrella erilaisia riitoja ja konflikteja on kuitenkin tietty muodostunut, joten nykyhetkessä osa ryhmästä ei ole puhunut toisilleen muutamaan vuosisataankaan. Tämä rikkinäinen perhedynamiikka onkin elokuvan vahvinta antia. Elokuva esittelee Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilta ja mitkä esimerkiksi historian tapahtumat ovat vaikuttaneet heihin. Vaikka hahmot ovat mielenkiintoisia ja toimivia, ei elokuva saa katsojaa todella välittämään heistä, kuten vaikkapa Guardians of the Galaxy (2014) teki. Kun mukana on jopa kymmenen monelle katsojalle täysin tuntematonta sankaria, ei ole ihme, että osa jää toisten varjoon. Näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti, vaikka minua jäi ihmetyttämään, että kenties koko filmin isoin stara, Angelina Jolie saattaa jopa olla pienimmässä roolissa ryhmästä!
Elokuvassa nähdään myös Maddenin lisäksi toinen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) tähti, nimittäin Kit Harington Sersin poikaystävänä Danena, sekä Harish Patel Kingon palvelijana Karunina, joka on ehdottomasti filmin hauskinta antia.
Olen kyllä tavallaan iloinen, etten erityisemmin innostunut etukäteen Eternalsista, sillä elokuvan tuottama pettymys olisi varmasti ollut paljon suurempi. Nyt olen lähinnä harmissani, että Marvelilta on muutaman vuoden jälkeen tullut keskinkertainen tekele, joka vajoaa nopeasti unholaan. Eternalsista löytyy omat vahvuutensa, liittyen erityisesti juurikin aiemmin mainitsemaani Ikuisten rikkinäiseen perhekuvioon, mutta siinä on myös selviä heikkouksia, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Vaikka on toisaalta hyvä, että elokuva on haluttu tehdä henkilövetoisesti, silti tuntuu siltä, että elokuva kaipaisi enemmän menoa ja meininkiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät ole millään lailla mieleenpainuvia ja ne tuntuvat olevan jopa hieman pakotetusti mukana. Pahat deviaanit ovat vieläpä todella tylsiä vastuksia, eivätkä tarjoa oikein minkäänlaista jännitettä.
Elokuvan isoin ongelma on kuitenkin sen käsikirjoitus. Juuri Nomadlandista(2020) palkintoja kahmineen ohjaaja-käsikirjoittaja Chloé Zhaon, sekä Patrick Burleighin, Ryan Firpon ja Kaz Firpon työstämä teksti on ontuileva. Vaikka onkin mielenkiintoista nähdä Ikuisten elämää Maassa eri aikakausilla 7000 vuoden ajalta, on aikahyppely hieman kömpelöä. Pitkät takaumakohtaukset tuovat toki hahmoihin lisää sisältöä, mutta samalla ne saavat elokuvan junnaamaan paikoillaan. Todellinen tarina tuntuu käynnistyvän vasta myöhemmässä vaiheessa. Ikuisten ja tietokonetehostemörököllien välinen vuosituhansien konflikti on liiankin yksinkertainen lähtökohdiltaan, jolloin alusta asti katsoja odottaa jonkinlaista käännettä tapahtuvaksi, joka sekoittaisi pakkaa. Siihen päästään kuitenkin niin hitaasti, että odottaessa elokuva on jopa paikoitellen hieman pitkäveteinen. Kestoa Eternalsilla on yli kaksi ja puoli tuntia, mikä on lopulta aivan liikaa filmille - erityisesti kun se ei saa luotua tunnesidettä katsojan ja hahmojen/tapahtumien välille.
Yhtenä elokuvan pelastavana puolena toimii ehdottomasti Nanjianin näyttelemä Kingo ja häntä uskollisesti seuraava Karun, jotka ovat vastuussa aika lailla koko elokuvan huumorista. Kingon ja Karunin jutuille hörähtelee vähän väliä ja on varsinkin hilpeää, kuinka Karun kuvaa Kingosta jonkin sortin dokumenttia. Samalla komediakaksikko tuntuu hieman irralliselta muuten synkistelevässä filmissä. Eternalsia katsoessa muodostuu helposti mielleyhtymiä DC:n Justice League -elokuvaan, oli kyse sitten teatterijulkaisusta tai Zack Snyderin versiosta. Sen lisäksi, että voimiensa puolesta osasta Ikuisia tulee mieleen B-luokan versiot mm. Supermanista, Flashista ja Wonder Womanista, tarinasta löytyy samaa kömpelyyttä, kun yhden elokuvan täytyy esitellä isompi joukko supersankareita ja samalla myös kertoa jonkinlaista maailmanpelastustarinaa. Kummassakin huumori on erikoisesti istutettu mukaan muuten tummasävyisessä teoksessa.
Käsikirjoituksen lisäksi Chloé Zhaon työ ei ole erityisen vakuuttavaa ohjaajana. Pienistä indieteoksista suuren tehoste-elokuvan valjaisiin siirtyminen ei ole sujunut luontevasti. Zhaolla on käsissään valtava kertomus ja muutenkin suuria mittakaavoja, mutta hän hoitaa homman hieman liian pienimuotoisesti. Teknisiltäkin ansioiltaan Eternals on ailahteleva. Se on kuvattu todella tyylikkäästi, mutta erikoistehosteiden taso heittelee pitkin leffaa. Yksi digimörkki näyttää joltain PlayStation 3 -pelin hahmolta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii Ramin Djawadin musiikkeja myöten. Leikkaus on kuitenkin aivan liian pitkäksi venytettyä ja kaivaisi tiivistämistä, sekä muutenkin hieman uudelleenjärjestelyä.
Yhteenveto:Eternals on harmillisen keskinkertainen, innoton ja hieman jopa pitkäveteinen supersankarielokuva. Yli kahden ja puolen tunnin kestossa on paljon tiivistämisen varaa, vaikka elokuvassa yritetäänkin käsitellä tapahtumia usealta vuosituhannelta. Aikahyppely on vähän kömpelösti toteutettu. Sen lisäksi, että osa takaumista tuntuu olevan läntätty väärään kohtaan, ne saavat elokuvan usein jumittamaan paikoillaan. Kunnon tarina lähtee myöhäisessä vaiheessa liikkeelle ja leffan aikana saattaa jopa tylsistyä. Chloé Zhaon henkilövetoisempi lähestymistapa on ajatuksen tasolla hyvä juttu, mutta hän ei lopulta saa innostumaan tai välittämään kunnolla näistä Ikuisista, vaikka ryhmän sisäinen konflikti onkin kiinnostava ja muutamat hahmot erottuvat hyvin edukseen. Toimintakohtaukset ja huumori tuntuvat paikoitellen irrallisilta, jopa hieman väkinäisiltä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee. Loppua kohti filmi paranee, mutta silti itselleni jäi sellainen "tässäkö tämä nyt oli" -tunne.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Sam Mendes Pääosissa: Dean-Charles Chapman, George MacKay, Colin Firth, Mark Strong, Andrew Scott, Benedict Cumberbatch ja Richard Madden Genre: sota, draama Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 16 1917, mikä kulkee Suomessa lisänimellä "Taistelulähetit" on Sam Mendesin ohjaama, ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva. Sen tarina perustuu Mendesin isoisän kertomuksiin sodasta, joita Mendes kuunteli lapsena kiinnostuneena. Isoisän kertomus taistelulähetistä jäi vahvasti Mendesin mieleen ja hän alkoikin kirjoittamaan siitä elokuvaa. Amblin- ja New Republic Pictures -yhtiöt kiinnostuivat Mendesin ideasta ja leffan teko lähti liikkeelle. Aluksi filmin päärooliin kaavailtiin Spider-Man -tähti Tom Hollandia, mutta lopulta vähemmän tunnetut Dean-Charles Chapman ja George MacKay nappasivat roolit taistelulähetteinä. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja lopulta Taistelulähetit - 1917 sai maailmanensi-iltansa viime joulukuussa. Elokuva voitti parhaan draamaelokuvan ja parhaan ohjauksen Golden Globe -palkinnot ja kisaa myös mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja olin erittäin kiinnostunut, kun kuulin Mendesin työstävän sotafilmiä. Kiinnostukseni heräsi tosissaan, kun näin elokuvan trailerin ja iloitsinkin, kun pääsin katsomaan elokuvan lähes kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.
6. huhtikuuta 1917 Pohjois-Ranskassa kaksi brittisotilasta saavat tehtäväkseen hiipiä vihollislinjan läpi ja viedä viesti Britannian joukoille, että he ovat joutumassa ansaan. Jos lähetit epäonnistuvat tehtävässään, tämä tietää yli tuhannen sotilaan kuolemaa. Elokuvan suomenkielisen nimen mukaiset taistelulähetit ovat korpraalit Blake (Dean-Charles Chapman) ja Schofield (George MacKay). Chapman ja MacKay eivät kumpikaan ole isoja staroja, vaikka Chapman nähtiinkin muutamalla Game of Thrones -sarjan (2011-2019) kaudella Tommen Baratheonina. Kaksikossa olisi kuitenkin ainesta tähteyteen, sillä niin mahtavat suoritukset he tarjoavat. Kumpikin löytää roolissaan tiettyä vimmaa, pelkoa ja herkkyyttä, mitä monet nuoret miehet sodassa varmasti kokivat. Heidän hahmonsa Blake ja Schofield eivät ole perinteisiä sankareita ja se on yksi syy, miksi heidän matkaansa on niin kiinnostavaa seurata - sekä heidän matkaansa kohti ansaan mahdollisesti jääviä joukkoja, kuten heidän henkistä kasvumatkaansa. Hahmojen välille onnistutaan hyvinkin nopeasti ja simppelisti luomaan luja side, mikä saa katsojan välittämään heistä. Ja jotta katsoja välittää myös tehtävän onnistumisesta, on Blaken veli mukana joukoissa, mitkä jäävät ansaan, jos kaksikko ei saa vietyä viestiä.
Sivurooleista löytyykin sitten nimekkäitä näyttelijöitä. Colin Firth, Mark Strong ja Benedict Cumberbatch esittävät erilaisia komentajia, jotka Blake ja Schofield kohtaavat matkansa aikana. Jokaisesta löytyy hienoa arvokkuutta ja siksi onkin hieman harmi, kuinka pikaisiksi jokaisen roolityö jää. Toisaalta kun Chapman ja MacKay tekevät näin hyvää työtä pääosissa, ei elokuvan tarvitse turvautua isoihin tähtiin.
Alle puoli vuotta sitten ilmestyi toiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva Midway(2019), mitä pidin kelpo sotaleffana. Midway ei kuitenkaan ole mitään verrattuna Taistelulähetit - 1917 -filmiin. Tämä ei ollut pelkkä elokuva. Tämä oli suorastaan elämys. Muutaman vuoden takaisen Dunkirkin(2017) tavoin leffa keskittyy todella tarkasti tiettyyn tapahtumaan sodassa. Tämä on tosin vielä keskittyneempi yhteen asiaan, sillä toisin kuin maalla, merellä ja ilmassa, sekä kolmella eri aikajanalla kulkeva Dunkirk, Taistelulähetit - 1917 seuraa vain ja ainoastaan tämän kaksikon matkaa. Heti ensisekunneista lähtien katsoja imaistaan mukaan sotatantereelle ja välittömästi iskee jännite siitä, että vaara uhkaa kaiken aikaa. Levähdyshetkiä hädintuskin löytyy, sillä pelko vaanivista vihollisista jyskyttää koko ajan takaraivossa. Kyseessä on erittäin tiivistunnelmainen parituntinen, mikä alkaa hellittää vasta, kun lopputekstit pyörivät.
Katsojasta todella tuntuu siltä kuin olisi lähettien mukana suorittamassa tätä tehtävää, sillä missiota seurataan lähes reaaliaikaisesti. Tähän vaikuttaa se, että elokuva on tehty näyttämään siltä kuin siinä ei olisi leikkauksia lainkaan, vaan kaikki olisi kuvattu kerralla purkkiin. Tai no, kahdella kertaa, sillä noin puolessa välissä tapahtuu leikkaus pimeään, jolloin päivä vaihtuu yöksi. Minä suorastaan rakastan sitä, kun pääsee näkemään samaa kuvaa todella pitkiä pätkiä. Se osoittaa suurta lahjakkuutta työryhmältä, sillä heidän pitää saada pidempiä tapahtumia kerralla purkkiin. Kuvaaja ei voi kuvata yhteen suuntaan, pistää poikki, vaihtaa kameran suuntaa ja pistää taas pyörimään, vaan hänen täytyy sommitella kuva koko ajan lennosta. Kuvaajan täytyy olla kaiken aikaa liikkeellä ja jo tämä aiheuttaa katsojassa tunnetta siitä, ettei näillä hahmoilla ole aikaa pysähtyä. Kuvaajan pitää myös liikkua jopa 360 astetta ympyrää, eikä muu työryhmä saa osua kuvaan. Valaisijan homma on ollut suoranainen painajainen, sillä minne ihmeeseen lamput asettelee, ilman että ne näkyvät kuvassa? Silti valaisija on tehnyt uskomattoman näyttävää työtä etenkin yöosiossa. Leikkaajan täytyy yhdistellä piiloleikkaukset mahdollisimman huomaamattomiksi ja näyttelijöiden pitää tietty muistaa paljon pidempiä osuuksia tekemisiä ja sanomisia ulkoa. "Yhden oton" tyyliä hyödynnetään elokuvassa mestarillisesti, mutta voiko muuta odottaakaan alan kenties parhaalta kuvaajalta, Roger Deakinsilta? Maestron työ pääsee tosissaan esille suun auki loksauttavassa laajakuvassa, missä sadat sotilaat juoksevat kohti taistoa, pommien räjähdellessä heidän ympärillään.
Elokuva on muutenkin teknisesti henkeäsalpaavan upeaa katsottavaa. Valtavat lavasteet, joissa näyttelijät liikkuvat, ovat huikean hyvin rakennetut. Kuvaustyylin vuoksi tekijät eivät ole voineet käyttää samaa vallihautapätkää useaan eri kohtaan, vaan vallihautaa on pitänyt rakentaa kymmeniä metrejä. Kamera pujottelee siellä lumoavalla tyylillä, vaikka samalla jännittääkin, mitä jos kulman takaa hyökkää joku? Mätäneviä ruumiita on vajonnut mutaan ja on erittäin ällöttävää nähdä, kun kaksikon pitää ryömiä mudan ja ruumiiden keskellä. Puvustajat ovat tehneet armeijan asuja sadoille avustajille ja maskeeraajat taas pääsevät loihtimaan inhottavia haavoja ja ruhjeita. Äänimaailma on uskomattoman päräyttävä ja leffa tietää, milloin pistää kunnon tykitykset käyntiin ja milloin rakentaa jännitystä ahdistavalla hiljaisuudella. Säveltäjä Thomas Newman tekee tuttuun tapaansa erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Sam Mendes osoittaa jälleen lahjansa ohjaajana ja näyttää, että viimeisin Bond-leffa Spectre(2015) oli vain pieni kompastus Skyfallin(2012)ja tämän välissä. Mendes hallitsee ohjauksen rautaisella otteella ja hän tekee oivaa työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Krysty Wilson-Caimsin kanssa.
Yhteenveto:Taistelulähetit - 1917 on huikea elämys, mikä täytyy kokea mahdollisimman isolta valkokankaalta. Elokuvan tapa kuvata sotaa on ällistyttävä kaikin tavoin. Filmi on äärimmäisen intensiivinen ja katsojan sydän takoo rinnassa kaiken aikaa, kun seuraa näiden lähettien piinaavaa matkaa. Elokuva nappaa heti mukaansa, eikä hellitä otettaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Ohjaaja Sam Mendes rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, mihin vaikuttaa vahvasti myös Roger Deakinsin uskomaton kuvaus. "Yhden pitkän kuvan elokuva" -kikka on fantastisesti toteutettu ja leffojen teknisestä puolesta kiinnostuneet saavat runsaasti ihailtavaa. Itselläni suu loksahti auki, kun kamera kulkee piikkilankojen läpi ja pohdin, miten se on voitu toteuttaa? Päänäyttelijät Dean-Charles Chapman ja George MacKay ovat nappivalinnat läheteiksi. He näyttävät hienosti sotilaiden kokemat tunteet ja hyppäävät täysillä kaikkeen mukaan. Suosittelen Taistelulähetit - 1917 -elokuvaa erittäin lämpimästi sotaelokuvien faneille ja todella painotan sitä, että käykää katsomassa tämä mahdollisimman isolta kankaalta, sillä tämä leffa todella tarvitsee ja ansaitsee jättimäisyyttä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
1917, 2019, Amblin Partners, DreamWorks, Neal Street Productions, New Republic Pictures
Ohjaus: Dexter Fletcher Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Bryce Dallas Howard, Richard Madden, Gemma Jones, Steven Mackintosh, Stephen Graham, Charlie Rowe, Jason Pennycooke, Tate Donovan ja Rachel Muldoon Genre: draama, musikaali Kesto: 2 tuntia 1 minuutti Ikäraja: 12
Rocketman on elokuva englantilaisen laulajamuusikko Elton Johnin elämästä ja urasta. Vuonna 1947 syntynyt Reginald Kenneth Dwight, eli taiteilijanimeltään Elton John on yksi maailman menestyneimmistä artisteista, myytyään yli 300 miljoonaa levyä ja saatuaan lukuisia palkintoja, kuten viisi Grammya, viisi Brit Awardsia ja jopa Oscar-palkinnon. Eltonin elämään on kuitenkin kuulunut useita alamäkiä ja hän onkin jo vuosien ajan halunnut, että hänen elämästään tehtäisiin elokuva. Alunperin leffan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2001 Walt Disney -yhtiön toimesta, jolloin ohjaajana työskenteli David LaChapelle ja Eltonia olisi näytellyt Justin Timberlake. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Disney olisi halunnut tehdä filmistä lapsiystävällisen, kun taas Elton oli sitä mieltä, ettei hänen tarinassaan ole mitään lapsiystävällistä. 2010-luvun alussa Focus Features alkoi työstämään filmiä Elton Johnista, jolloin Michael Gracey palkattiin ohjaajaksi ja Tom Hardy valittiin Eltoniksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa 2014, mutta kun Elton riitaantui Focus-yhtiön kanssa, ei sekään projekti edennyt. 2017 elokuvan teko lähti jälleen liikkeelle, kun Elton John esitti itseään toimintakomediassa Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017). Elokuvaa tähdittänyt Taron Egerton oli vuotta aiemmin laulanut Eltonin kappaleen "I'm Still Standing" musikaalianimaatiossa Sing (2016) ja kun Elton näki Egertonin näyttelevän Kingsmanissa, ajatteli hän Egertonin olevan oikea valinta esittämään häntä. Kingsmanin ohjaaja Matthew Vaughn kiinnostui projektista ja päätti ryhtyä sen tuottajaksi, jolloin projekti lähti vihdoin kunnolla käyntiin. Ohjaajaksi valittu Gracey oli kuitenkin kiireinen The Greatest Showman -musikaalin (2017) kanssa, jolloin hänen tilalle palkattiin Dexter Fletcher, joka oli juuri valittu viimeistelemään Queen-yhtyeestä kertova filmi Bohemian Rhapsody (2018), jonka alkuperäinen ohjaaja Bryan Singer oli hylännyt kesken tuotannon. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Rocketmaniksi nimetty elokuva sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut Elton Johnin musiikista, joten kun kuulin leffan olevan tulossa, ei mielenkiintoni herännyt. Ajattelin jossain kohtaa jopa odottaa siihen, että elokuva saapuisi vuokrattavaksi, ennen kuin katsoisin sen. Lopulta kuitenkin aloin ajatella, että ehkä onkin parempi, ettei Eltonin musiikki ole minulle kovin tuttua, jolloin voisin arvioida leffan leffana, eikä mukaan tulisi vahingossakaan fanin lisäpisteitä. Kävin katsomassa Rocketmanin Finnkinon tyylikkäässä Maxim-teatterissa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Teimme yhdessä arvosteluvideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on saatu valmiiksi! Kyseessä oli muuten 2000. elokuva, minkä olen elämäni aikana nähnyt!
Reginald Dwight on lapsesta asti ollut kiinnostunut musiikista ja osoittanut olevansa sekä lahjakas laulaja että pianisti. Kun Reginald tapaa sanoittaja Bernie Taupinin, kaksikko aloittaa matkansa kohti mainetta ja mammonaa... ja alkoholia ja seksiä ja huumeita. Näin syntyy maailmankuulu tähti Elton John.
Taron Egerton tuli itselleni tutuksi Kingsman: Salaisen palvelun (Kingsman: The Secret Service - 2014) kautta. Vaikka hän näytteli isojen nimien, kuten Colin Firthin ja Samuel L. Jacksonin rinnalla, ei hän todellakaan jäänyt heidän varjoonsa, vaan viimeistään loppuhuipennuksessa omi koko show'n ja jo silloin mietin, että Egertonilla on äärimmäisen lupaava ura edessään. Todellisen vaikutuksen Egerton teki Eddie the Eaglessa (2016), missä hän muuttui roolihahmokseen sellaisella antaumuksella, että on mielestäni huutava vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaan miespääosan Oscar-palkinnosta. Jopa umpisurkeassa Robin Hoodissa(2018) Egerton pisti parastaan ja nyt Rocketmanissa Elton Johnina hän taitaa jopa ylittää itsensä. Taron Egerton on nimittäin henkeäsalpaavan, mielettömän mahtava roolissaan! Hän syöksyy oikein kunnolla Eltonin villiin elämään ja pukee päälleen laulajatähden kirjavat, kimmeltävät ja höyhenillä koristellut asut täysin luontevasti, aivan kuin olisi Elton itse. Egerton ei todellakaan emmi, vaan pistää täysillä menemään ja oikein kunnolla revittelee roolissa. Tämän lisäksi hän vetää täysillä myös Eltonin elämän synkempää puolta ja katsojana huomaa useaan otteeseen säälivänsä alkoholisoituvaa ja yhä useampaan huumeeseen sekaantuvaa Eltonia. Myös Eltonin seksuaalisuuden vaikea etsiminen tuntuu sujuvan Egertonilta kuin luonnostaan. Vielä tämän päälle Egerton itse laulaa elokuvassa! Kyseessä on päivänselvästi tähän asti vuoden paras roolisuoritus! Loistotyötä tekevät myös Eltonia lapsena näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.
Heti elokuvan alussa käy selväksi, ettei Elton John ole lähtöisin kovinkaan mukavasta ja tukevasta perheestä. Äiti Sheila (Bryce Dallas Howard) kiinnostuu poikansa musiikkimieltymyksestä vasta, kun siitä koituu hänelle hyötyä, kun taas isä Stanleytä (Steven Mackintosh) ei voisi vähempää kiinnostaa koko kakara. Vain isoäiti Ivy (Gemma Jones) näkee lapsenlapsensa potentiaalin ja kannustaa tätä. Myös Dallas Howard, Mackintosh ja Jones suoriutuvat rooleistaan kunniakkaasti, vaikka jäävätkin totaalisesti Egertonin varjoon. Lisäksi elokuvassa nähdään Jamie Bell Eltonin kappaleiden sanoittajana ja tärkeänä ystävänä Bernie Taupinina, Richard Madden Eltonin managerina John Reidinä, Stephen Graham musiikkikustantamon pomona ja Charlie Rowe tätä avustavana tuottajana, Jason Pennycooke Eltonia urallaan tsemppaavana muusikkona Wilsonina, sekä Tate Donovan legendaarista Troubadouria pyörittävänä Dougina. Oli mukavaa nähdä Bell pitkästä aikaa jossain isommassa filmissä ja hän oli erittäin mainio suuruudesta haaveilevana nuorukaisena, minkä lisäksi Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Richard Madden suoriutui erinomaisesti monisävyisestä managerin osasta.
Elton John itse ei tosiaan halunnut mitään kaunisteltua ryysyistä rikkauksiin -elokuvaa elämästään, sillä koki, ettei se ole se elämä, minkä hän oikeasti eli. Rocketman ei siis todellakaan lähde kaunistelemaan asioita, vaan jo elokuvan alussa Egertonin näyttelemä Elton toteaa, että hänellä on paha alkoholi-, huume- ja seksiriippuvuus. Elton tunnetaan todella rohkeista ja värikkäistä asuistaan, mikä on varmasti saanut monet uskomaan, että hänen elämänsäkin oli pelkkää glitteriä ja menestyksen tuomaa onnea. Itse olen aina pitänyt Eltonia hieman teennäisenä, mauttomasti pukeutuvana ego-pullistelijana, mutta tätä leffaa katsoessa käy nopeasti selväksi, että se on vain kuori - julkisuutta varten tehty kilpi, millä peitellään sitä, kuinka rikkinäinen tapaus Elton Johnin alta löytyvä Reginald Dwight oikeasti on. Rocketman onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti ihon alle ja vie katsojan säälimättä Eltonin pään sisälle. Aluksi katsojana riemuitsee Eltonin puolesta, kun tämä iskee vihdoin kultasuoneen ja kun tämän levyt alkavat myymään hullua vauhtia, mutta nopeasti ymmärtää, että showbisnes ei ole lainkaan niin ihanaa ja fantastista kuin se yleensä esitetään. Loppupäässä Eltonin noustessa lavalle, katsojalla ei nouse enää hymy huulille, vaan enemmänkin tippa linssiin.
Lavalle nousemisesta puheenollen, minun täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt, kuinka vähän Rocketmanissa näytetään itse konsertteja, kun sitä vertaa vaikkapa viime vuoden Bohemian Rhapsodyyn. En tiedä, johtuuko se juurikin Bohemian Rhapsodysta, että ajattelin kappaleiden esittämisen tapahtuvan uudelleen luoduissa konserteissa, mutta olin joka tapauksessa todella yllättynyt siitä, että kyseessä on enemmänkin musikaali kuin elokuva, jossa on mukana musiikkia. Leffasta löytyy useita kohtia, joissa Elton alkaa yllättäen laulamaan jotain kappaleistaan (mitkä sopivat todella hyvin kohtauksiin, kun oikeasti kuuntelee laulujen sanoja) ja ennen kuin huomaakaan, on katu jo täynnä tanssijoita, jotka hoilaavat ja hyppivät mukana. Elokuvasta löytyy useita Eltonin hittibiisejä, kuten "The Bitch Is Back", "Your Song", "Don't Go Breaking My Heart", nimikkobiisi "Rocket Man" ja "I'm Still Standing", jonka Egerton esittää vihdoin Eltonina, eikä animoituna gorillana. Musikaalikohtauksilla tuodaan mukaan kiehtovaa fantasiapuolta, mistä ei ole täysin varma, onko kyseessä Eltonin tapa peittää lapsuudentraumoja, vai tapahtuvatko nämä huumeiden takia hänen päässään?
Jos Rocketmania pitäisi muuten lähteä vertailemaan Bohemian Rhapsodyyn, niin itselleni lopulta suurin yllätys oli, että Rocketman on mielestäni näistä kahdesta parempi elokuva. Vaikka pidin Bohemian Rhapsodysta todella paljon ja Rami Malek teki huikean roolityön Freddie Mercuryna, löytyi siitä selkeitä kerronnallisia ongelmia, ja loppujen lopuksi kyseessä oli lähinnä Queen-faneille tehty riemupaketti. Rocketman taas kulkee eteenpäin paljon sulavammin, vaikka käsitteleekin monien vuosien tapahtumat. Sen draamapuoli on myös paremmin rakennettu, jolloin leffa onnistui iskemään lopulta paremmin tunteisiin. Lisäksi elokuva vie katsojan paremmin päätähtensä mielen sisälle ja todella näyttää showbisneksen tuhoisia vaikutuksia. Rocketman kuvastaa äärimmäisen hyvin itse Elton Johnia. Nopeasti vilkaistuna se näyttää todella välkkyvältä ja säihkyvältä, mutta kun elokuva menee pintaa syvemmälle, on selvää, ettei karkki ollut todellakaan makea, niin kuin sen ympäröimä käärepaperi antoi ymmärtää. Rohkea elokuva, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimmistoon.
Elokuvan vertaaminen Bohemian Rhapsodyyn tapahtuu harmillisesti luonnostaan, kun miettii, kuinka lyhyellä aikavälillä filmit ilmestyivät, minkä lisäksi molemmissa toimii ohjaajana Dexter Fletcher. Bryan Singer sai nimensä ohjaajan paikalle Bohemian Rhapsodyssa, koska oli ehtinyt kuvata yli 50 prosenttia filmistä, mutta Fletcher vei elokuvan loppuun. Fletcherin mukanaolo molemmissa elokuvissa sai minut huolestumaan siitä, että leffat olisivat kuin kopiot toisistaan, mutta näin ei onneksi ole asian laita ja Fletcher on tehnyt Rocketmanista selvästi erilaisen. Fletcher luo upeasti tunnelmaa läpi elokuvan ja hän on keksinyt nerokkaita keinoja kuljettaa katsoja Eltonin ajatusmaailmaan. Lee Hall on myös tehnyt mahtityötä käsikirjoituksen kanssa ja saa pitkän tarinakaaren kulkemaan luontevasti alusta loppuun, eivätkä aikahypyt riko luontevuutta millään tavalla. Lisäksi kyseessä on tyylikkäästi kuvattu ja ennen kaikkea taidokkaasti leikattu filmi. Varsinkin leikkauksella on onnistuttu viemään tarinaa eteenpäin erinomaisella tavalla. Puvustajat ovat päässeet luomaan useat Eltonin tunnetuista asuista uudestaan ja lavastajatkin ovat tehneet hyvää työtä mm. keikkalavojen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen tarkoituksellisesti liioiteltuja ja sopivat siten oivasti mukaan. Elokuvan taustalla soivien musiikkien sävellyksestä vastaa Matthew Margeson, mutta valitettava fakta on, ettei hänen työnsä jää millään lailla mieleen, vaan elokuvan jälkeen katsojan päässä soi joku Eltonin kipaleista (itselläni loistava "I'm Still Standing").
Yhteenveto:Rocketman on niin mahtava elämäkertaelokuva kuin fantastinen musikaalikin. Elokuva kuvastaa erinomaisesti päätähteään Elton Johnia olemalla pintapuolisesti värikäs ja säihkyvä, mutta kun katsoja vedetään pinnan alle, voi huomata, että kaikki glitteri on enemmänkin suojakuori peittämään sitä, kuinka traaginen sisältö oikeasti on. Koskettavia hetkiä on luvassa useita ja mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä ikävämmältä katsojasta alkaa tuntua Eltonin puolesta. Onneksi mukana on huumoria ja iloa, joista jälkimmäinen syntyy etenkin veikeiden musikaalinumeroiden kautta. Eltonin kappaleita hyödynnetään taidokkaasti läpi leffan ja niillä kuljetetaan hyvin tarinaa eteenpäin. Filmi on rytmitetty erittäin hyvin, jolloin se onnistuu kertomaan vuosikymmenien tarinan ilman kiirehtimistä. Ohjaaja Dexter Fletcher luo hienosti tunnelmaa ja onnistuu kuljettamaan katsojan Eltonin pään sisälle, halusi katsoja sitä lopulta tai ei. Kaiken kruunaa kuitenkin Elton Johnia näyttelevä Taron Egerton, joka tekee hämmästyttävän täydellisen roolisuorituksen! Egerton on aivan mieletön läpi elokuvan ja hyppää rohkeasti täysillä mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin ja osoittaa myös olevansa taitava laulaja. Muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta jäävät väkisinkin Egertonin varjoon. Rocketman on yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä ja vaikka pidänkin selkeästi enemmän Queenista kuin Elton Johnin musiikista, päihittää leffa viimevuotisen Bohemian Rhapsodyn. Kyseessä on hyvä osoitus siitä, ettei tarvitse edes olla erityisen kiinnostunut Eltonin musiikista, sillä itse elokuva ja hänen tarinansa ovat niin kiehtovat, että kuka tahansa voi pitää tästä leffasta todella paljon. Ja voin vain kuvitella, kuinka lujaa tämä iskee Eltonin faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocketman, 2019, Marv Films, Marv Studios, New Republic Pictures, Paramount Pictures, Pixoloid Studios, Rocket Pictures
