Pääosissa: Jennifer Lopez, Gregory James Cohan, Sterling K. Brown, Simu Liu, Mark Strong, Abraham Poopola ja Lana Parrilla
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 13
Atlas on Jennifer Lopezin tähdittämä scifielokuva. Leo Sardarian kehitteli elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen, jonka hän sai läpi Netflixillä. Aron Eli Coleite työsti tekstiä uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Atlas on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin hieman utelias, kun palvelu alkoi ensimmäistä kertaa mainostaa elokuvaa. Katsoinkin Atlasin heti sen julkaisupäivänä.
Agentti Atlas Shepherd matkaa vieraalle planeetalle jahtaamaan tekoälyterroristia, joka on syyllinen puolen miljoonan ihmisen kuolemaan. Kun operaatio tyssää heti alussa yllätyshyökkäykseen, Atlasin täytyy turvautua tekoälyllä varustettuun robottihaarniskaan pysäyttääkseen terroristin ja selviytyäkseen elävänä kotiin.
Elokuvan pääroolissa agentti Atlas Shepherdinä nähdään tosiaan Jennifer Lopez ja täytyy heti sanoa, että kyseessä olisi luultavasti parempi elokuva jo eri näyttelijällä. En ole pahemmin Lopezin musiikkia kuunnellut, jotta osaisin siitä sanoa juuta tai jaata, mutta näyttelijänä nainen ei ole koskaan vakuuttanut minua. Sitä ei tapahdu vieläkään. Lopez kyllä yrittää kovasti, usein jopa liiankin kovasti, mutta hänen esiintymisensä kameran edessä on jatkuvasti teennäistä. Pitkään hän myös tekee alati valittavasta Atlas-hahmostaan epäpidettävän, jolloin kun tämä joutuu oman onnensa nojaan sotilasoperaation mennessä pieleen, ei katsojana juuri jaksaisi seurata tämän edesottamuksia.
Elokuvassa nähdään myös Mark Strong kenraali Boothena, Sterling K. Brown jahtioperaatiota johtavana eversti Banksina ja Simu Liu tekoälyrobotti Harlanina, joka 28 vuotta sitten syyllistyi puolen miljoonan ihmisen kuolemaan ja pakeni sitten Maapallolta valmistelemaan uutta iskua, tavoitteenaan tuhota ihmiskunta. Lisäksi Gregory James Cohan kuullaan Smith-tekoälynä, joka kuuluu robottihaarniskaan, jota Atlasin täytyy käyttää vieraalla planeetalla, mikäli nainen mielii selviytyä elävänä. Strong ja Brown ovat kelvolliset rooleissaan, mutta harmillisesti Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) parhaiten tunnettu Liu ei vakuuta yhtään pahiksen osassa. Harlan tuntuu tylsältä kopiolta monista muista vastaavista tekoälypahiksista, jotka on alun perin suunniteltu suojelemaan ihmiskuntaa, mutta jotka pian hoksaavat, että ihmiskunnan suurin uhka on ihmiskunta itse ja siksi ihmisten täytyisi kuolla. Smith-tekoäly tuntuu myös varsin tutulta, mutta pelkkänä äänenäkin kyseessä on leffan tykättävin hahmo, joka pelastaa paljon.
Odotukseni Atlas-elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset. Netflixin omat genre-elokuvat ovat olleet hyvin pitkälti yhdentekevää höttöä, joka ei kelpaa elokuvateattereihin asti, eikä päärooliin kiinnitetty Lopez innostanut minua yhtään. Ehkä juuri siksi Atlas osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tällä tosin tarkoitan siis sitä, että odotin huonoa leffaa ja sainkin aika keskinkertaisen kertakäyttörainan. Lopez ei tosiaan vakuuta sankarina, eikä Liu vakuuta pahiksena, mikä on jo mojova ongelma leffalle. Vaikka toisaalta kyseessä onkin uusi elokuvaidea, joka ei perustu suoraan vaikkapa kirjaan tai videopeliin, ole uudelleenfilmatisointi tai jatko-osa tai lisäosa, leffa tuntuu kuitenkin lainailevan laiskasti liikaa muista, huomattavasti paremmista elokuvista. Mitään uutta tai omaa elokuvasta on turha yrittää kaivaa esiin. Yllätyksiäkään ei juuri ole luvassa ja Atlasin mieltä läpi elokuvan kalvava ikävyys on helppo arvata leffan alkuvaiheilla.
Selvistä vioistaan huolimatta elokuva oli silti ajoittain ihan menevää scifiviihdettä ja kuten jo sanoin, Smith-tekoäly pelastaa paljon. Harlanin takia Atlasille on kehkeytynyt suoranainen inho tekoälyä kohtaan ja leffan parasta antia onkin seurata, kuinka hahmon täytyy vähitellen uskaltaa luottaa Smithiin selviytyäkseen. Tekoälydilemma on tosielämässä nykyään jatkuvasti pinnalla ja aihe on palannut tieteisleffoihin oikein antaumuksella. Atlas jää dilemmapohdiskelussaan kahden vaiheille. Se periaatteessa maalailee samanlaisia uhkakuvia kuin moni scifielokuva aiemminkin, mutta samalla se myös esittelee tekoälyn kätevänä apulaisena ihmisille.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Brad Peyton, jonka aiempiin töihin kuuluvat Dwayne Johnsonin tähdittämät katastrofileffat San Andreas (2015) ja Rampage: Iso kohtaa isomman(Rampage - 2018). Atlas ei ole edes niiden veroinen viihdepläjäys, mutta ajoittain Peyton näyttää taitavansa kevyen popcornhömpän. Leo Sardarianin ja Aron Eli Coleiten käsikirjoitus jää monin paikoin puolitiehen, mutta ajaa asiansa. Sen sijaan tekninen puoli on vaivaannuttavan epätasaista jälkeä. Elokuva on kuvattu kelvollisesti ja lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä. Sen sijaan tietokonetehosteet näyttävät aika halvoilta. Kaikki toimintakohtaukset menettävät tehonsa, kun kaikki ruudulla tapahtuva näyttää niin keinotekoiselta ja viimeistelemättömältä taustoja ja räjähdyksiä myöten. Leffa luottaa aivan liikaa efekteihinsä, mutta lopputulos muistuttaa enemmän vanhaa videopeliä. Äänimaailma sen sijaan rymistelee ihan mukavasti ja Andrew Lockingtonin musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pääosissa: Zachary Levi, Jack Dylan Grazer, Asher Angel, Helen Mirren, Lucy Liu, Rachel Zegler, Adam Brody, Grace Fulton, Ross Butler, Meagan Good, D. J. Cotrona, Djimon Hounsou, Cooper Andrews, Marta Milans, Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand
Genre: toiminta, fantasia, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12
DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Shazam! (2019) oli kohtalainen menestys, jota kriitikot kehuivat. Jatko-osan suunnittelu lähtikin pian käyntiin ja sen kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo vuonna 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2021 ja nyt, lähes vuoden lisäodotuksen jälkeen Shazam! Fury of the Gods -nimen saanut jatko-osa on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä Shazam! -elokuvaa kelpo supersankariviihteenä, mutten innostunut siitä tarpeeksi, että olisin katsonut sitä uudestaan tai alkanut erityisemmin odottamaan jatkoa. Kakkosleffan trailerit eivät vakuuttaneet minua ollenkaan ja meninkin varautunein mielin katsomaan Shazam! Fury of the Godsia heti sen ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen.
Billy Batson yrittää tasapainotella opiskelunsa, sijaisperheensä ja supersankariminänsä kanssa, kun kostonhimoiset jumalat Hespera ja Kalypso vapautuvat vankeudestaan ja havittelevat Shazamin voimia.
Asher Angel palaa rooliinsa nuoreksi Billy Batsoniksi, jolle mystinen velho (Djimon Hounsou) soi ensimmäisessä elokuvassa Shazamin suuret voimat. Angel pistetään kuitenkin vaihtoon aina, kun Billy lausuu taikasanan ja muuttuu Zachary Levin esittämäksi supersankariksi. Angelin osuus jää tällä kertaa yllättävänkin minimaaliseksi, elokuvan keskittyessä täysillä Leviin. Vaikka kummatkin ovat periaatteessa oivallisia osissaan, eivät Angel ja Levi saa luotua tunnetta siitä, että he esittäisivät samaa hahmoa. Angel vie Billyä kypsempään ja vakavampaan suuntaan, kun taas Levi jatkaa hassuttelulinjalla.
Muutkin tutut hahmot ykkösosasta tekevät paluun. Cooper Andrews ja Marta Milans esittävät Billyn adoptiokodin vanhempia, Victoria ja Rosaa. Jack Dylan Grazer varastaa show'n Billyn parhaana kaverina Freddynä, jonka supersankariminää näyttelee Adam Brody. Aikuistunut Grace Fulton tulkitsee niin tavis-Maryä kuin myös tämän superpuolta. Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand nähdään Eugenena, Darlana ja Pedrona, kun taas heidän superversioita esittävät Ross Butler, Meagan Good ja D. J. Cotrona. Näyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti (Grazer on poppoon paras), mutta suurimmaksi osaksi hahmot jäävät tällä kertaa aika yksiulotteisiksi pahveiksi.
Pahisosastoa edustavat tällä kertaa Helen Mirrenin ja Lucy Liun näyttelemät jumalat Hespera ja Kalypso, jotka eivät perustu sarjakuviin, vaan ovat uusia hahmoja, jotka on luotu Kreikan mytologian pohjalta. Yleensä hyvien näyttelijäkonkareiden lahjat haaskataan geneerisinä pahiksina, joista varsinkin Liun esittämän Kalypson ainoa piirre on se, että hän on paha, koska hän on paha. Uutena tuttavuutena esitellään myös uudesta West Side Story -sovituksesta (2021) tutun mainion Rachel Zeglerin esittämä Anne, koulun uutena oppilaana, johon Freddy iskee silmänsä.
Shazam! Fury of the Godsista on näillä näkymin tulossa yksi DC:n elokuvauniversumin isoimmista taloudellisista flopeista, enkä yhtään ihmettele miksi. Ensimmäinen Shazam! -leffa oli kelpo hömppää, mutta aika unohdettava tapaus, eikä se houkutellut suuria massoja elokuvateattereihin. Lisäksi DC-elokuvauniversumi on parhaillaan jonkin sortin muutosvaiheessa, The Suicide Squadin (2021) ja Peacemaker-sarjan (2022-) tehneen James Gunnin hypättyä studion ohjaksiin. Kellään ulkopuolisella ei ole selvää käsitystä, että onko näillä tämän vuoden DC-leffoilla mitään merkitystä enää tulevaisuuden kannalta? Esimerkiksi Black Adamin (2022) lopputeksteissä vihjailtiin Henry Cavillin paluusta Supermaniksi, mutta eipä tämä tule luultavasti koskaan johtamaan mihinkään, eivätkä fanit tunnu antavan tätä anteeksi. Ja vielä tämän päälle uusia supersankarileffoja satelee teattereihin liian tiuhaan tahtiin (DC-leffoja on tulossa tänä vuonna vielä kolme lisää). Kun hinnat nousevat niin teattereissa kuin muuallakin, ihmisten on pakko karsia jostain pois ja jo kaiken spoilaavien trailereiden perusteella Shazam! Fury of the Gods näytti yhdentekevältä rainalta, jonka voi ihan hyvin katsoa joskus myöhemmin HBO Maxista.
Valitettavasti ennakko-odotukseni kävivät toteen ja Shazam! Fury of the Gods on juuri niin yhdentekevä leffa kuin sen mainokset antoivat ymmärtää. Elokuvasta ei jää oikein mitään käteen ja sen luultavasti unohtaa jo seuraavalla viikolla. Se viihdyttää ajoittain ihan kivasti ja muutamat vitsit onnistuvat jopa saamaan irti pienen hörähdyksen. Siihenpä se sitten jää. Tarina ei ole kovin mukaansatempaava, toimintakohtaukset ovat mitäänsanomattomia ja kiusallisen kökösti tehtyjä, suuri osa vitseistä aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä ja monet hahmoista jäävät täysin pintapuolisiksi. Ei elokuva sinänsä huono ole, mutta se vain huokuu keskinkertaisuutta ja hukkaan heitettyä rahaa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin David F. Sandberg, jolla koitui viime leffassa vaikeuksia tasapainotella kevythenkisen huumorin ja kauhumaisten hetkien kanssa. Tällä kertaa Sandberg kompuroi yrityksissään pitää yhä vain mammuttimaisemmaksi paisuvaa pakettia kasassa. Asiaa ei auta Henry Gaydenin ja Chris Morganin heikko käsikirjoitus, jonka sanomat perheen merkityksestä jäävät hieman raakileiksi ja jossa pahisten motiivit ja muutokset ovat kömpelöitä. Shazam! Fury of the Gods ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kovin kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta pääasiassa leffa näyttää kiusallisen halvalta. Lavasteet eivät täysin vakuuta, asut ovat hieman kotikutoiset ja tietokoneella luodut hirviöt ovat toinen toistaan kehnompia ilmestyksiä, aivan kuin suoraan jostain PlayStation 3:n pelistä. Taustakankaan käyttö on jatkuvasti selvää ja taistelun tiimellyksessä ympäriltä tuhoutuva kaupunki näyttää epäuskottavalta. Äänimaailma rymistelee kuitenkin mukavasti niin efektejä kuin Christophe Beckin musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Shazam! Fury of the Gods on erittäin keskinkertainen supersankarirymistely, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Elokuvan tarina ei oikein saa napattua otetta katsojasta, vaikka meno aika ajoin viihdyttääkin. Huumoripuoli on erittäin ailahtelevaa, osan vitseistä tarjotessa passelit naurut ja osan aiheuttaessa lähinnä silmienpyörittelyä myötähäpeällisyydellään. Toimintakohtaukset kärsivät pahasti kehnoista erikoistehosteista. Kun sankareita vastassa olevat mörököllit näyttävät näin kököiltä ja tapahtumapaikat näyttävät viimeistelemättömiltä tehostemössöiltä, on taisteluihin vaikea hypätä mukaan. Elokuvassa yritetään hieman kaivaa syvemmälle perheteemalla, mutta lopputulos jää silti pintaraapaisuksi. Näyttelijät ajavat asiansa rooleissaan, joskin Asher Angel ja Zachary Levi eivät saa tarpeeksi yhtenäistä linjaa Billyn esittämiseen ja Helen Mirren ja Lucy Liu haaskaavat taitojaan tylsissä pahisrooleissa. Shazam! Fury of the Godsista löytyy hetkensä, mutta kokonaisuus tuntuu auttamattoman mitäänsanomattomalta ja ponnettomalta. Se on selvä ja harmillinen väliinputoaja DC:n elokuvauniversumin muovautuessa uuteen muottiinsa. Jos leffan katsojamäärät ovat maailmalla yhtä heikot kuin täällä Suomessa (ensi-iltapäivänä Tennispalatsin ISENSE:ssä, maan suurimmassa elokuvasalissa oli kanssakatsojia alle kymmenen), on varmaan turha toivo, että Levin Shazamia nähtäisiin enää Gunnin uudessa DC-maailmassa.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Shazam! Fury of the Gods, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema
Pääosissa: Cate Blanchett, Nina Hoss, Noémie Merlant, Sophie Kauer, Mila Bogojevic, Julian Glover, Allan Corduner, Mark Strong, Sylvia Flote, Zethphan Smith-Gneist, Lee Sellers ja Adam Gopnik
Genre: draama, musiikki
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 12
Tár on Cate Blanchettin tähdittämä draamaelokuva. Vuonna 2021 tauolla ollut ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Field ilmoitti tekevänsä uuden elokuvan Blanchettin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja Tár sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022. Nyt elokuva saapuu vihdoin Suomeen ja itse olin kiinnostunut leffasta, kun se alkoi keräämään palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet) ja voittamaan palkintoja (muun muassa parhaan naispääosan Golden Globe). Meninkin positiivisin mielin katsomaan Tária sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Arvostettu säveltäjä-kapellimestari Lydia Tár valitaan johtamaan suurta saksalaisorkesteria esittämään Mahlerin 5. sinfonia. Valmistautuessaan esitykseen, Lydian menneisyyden haamut saapuvat kummittelemaan.
Pääroolissa Lydia Tárina nähdään Cate Blanchett, joka tarjoaa uransa kenties parhaan roolisuorituksen. Blanchett on häikäisevän ilmiömäinen läpi elokuvan, uppoutuen hahmonsa vietäväksi hurjalla vimmalla. Blanchett opetteli elokuvaa varten soittamaan pianoa, johtamaan orkesteria ja puhumaan saksaa. Kaikki tämä paneutuminen ja valmistautuminen johtaa näyttelijätyöhön, joka on ehdottomasti jokaisen ehdokkuutensa ja palkintonsa ansainnut. Blanchett voitti jo Golden Globen aiemmin tänä vuonna ja on kumma, jos Lydia Tárin esittäminen ei tuo hänelle myös Oscaria. Hänen hahmonsa on äärimmäisen arvostettu säveltäjä ja kapellimestari, joka on ensimmäisenä naisena saavuttanut monia asioita klassisen musiikin piireissä. Blanchett tulkitsee täydellisesti tätä ylvästä taiderakasta, josta alkaa avautumaan uusia puolia elokuvan edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Nina Hoss Lydian vaimona Sharonina ja Mila Bogojevic pariskunnan tyttärenä Petrana, Noémie Merlant Lydian assistenttina Francescana, Julian Glover Lydian mentorina Andrisina, Allan Corduner Lydian apulaiskapellimestari Sebastianina, Mark Strong raha-asioita hoitavana Eliotina, sekä Royal Academy of Musicin opiskelija Sophie Kauer ensimmäisessä elokuvaroolissaan Olgana, joka saapuu uutena mukaan Lydian johtamaan orkesteriin. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti, mutta loppujen lopuksi Tár on ihan puhtaasti Blanchettin show.
Tässä kohtaa pitää sanoa, ettei Tár tule todellakaan toimimaan kaikille katsojille ja se tulee varmasti jakamaan yleisöään kahtia. Toiset tulevat ihastelemaan filmiä ja ylistämään sitä yhdeksi vuoden parhaista elokuvista, kun taas toiset kutsuvat sitä pitkästyttäväksi ja tekotaiteelliseksi. Itselleni elokuvasta jäi aluksi aika ristiriitainen tunne, mutta mitä enemmän sen näkemisestä on kulunut aikaa, sitä enemmän se tuntuu aukeavan ja sitä enemmän koen pitäväni siitä. Oikeastaan ainoa selkeä moitteeni on leffan ylipitkä kesto. Tárilla on kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi ainakin kymmenestä minuutista varttiin pois näyttämällä saksia hieman siellä ja täällä.
Muuten kyseessä on väkevä, vaikuttava ja ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa päässä. Jossain kohtaa varmasti itse kukin tarttuu Googleen ja lähtee tutkimaan, että miten muut katsojat ovat tulkinneet tämän aspektin leffasta ja että mitä tuo kohtaus oikein merkitsi? Ovatko yölliset hiippailut asunnossa totta vai päähenkilön mielen sisällä? Kuka kiljui metsässä, Lydian ollessa juoksulenkillä? Mitä ovat mysteeriset kuviot, joita eri paikkoihin ilmestyy? Tár jättää paljon katsojan tulkinnan varaan, antaen vinkkejä silloin tällöin. Elokuva myös antaa katsojan tulkita tiettyjä asioita mielensä mukaan ja johtaa omiin päätelmiin. Leffan kompastuskivenä voisikin toimia sen tapa käsitellä aiheita, kuten MeToo-liikettä ja cancel-kulttuuria ilman, että elokuva oikeastaan edes ottaa selvää kantaa niistä. Elokuvan teemoihin kuitenkin kuuluu se, miten eri ihmiset näkevät taiteen ja taiteilijan, joten on hyvä ratkaisu, ettei leffa aseta itseään tietylle kannalle täysin mustavalkoisesti. Yksi elokuvan parhaista kohtauksista nähdään heti alussa, kun Lydia ajaa oppilaan ahtaalle tivaamalla tämän mielipidettä siitä, pitäisikö taiteilija ja taide erottaa toisistaan. Elokuva ei tässäkään ota selvää kantaa, vaan lähinnä haastaa katsojansa pohtimaan omaa tulkintaansa aiheesta. Voiko vaikkapa tietyistä klassisista sävelmistä nauttia, vaikka tietäisi niiden säveltäjän olleen seksuaalinen ahdistelija? Leffassa käsitellään onnistuneesti valtaa ja kuinka se korruptoi iästä, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta ja ties mistä riippumatta.
Todd Field näytteli 1980-luvulla ja 1990-luvulla useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, ennen kuin hän siirtyi 2000-luvun puolella ohjaajaksi. Hänen edellisestä leffastaan, Little Childrenistä (2006) on kuitenkin vierähtänyt jo lähes 20 vuotta! Tárin myötä Field tekee säväyttävän paluun ja toivonkin, että tulevaisuudessa hänestä kuultaisiin enemmän. Fieldin ohjaus on vahvaa ja hän rakentaa draaman sekaan myös psykologista trilleriä, jopa elementtejä kauhusta. Fieldin käsikirjoituskin on laadukas ja hän on työstänyt muutamia todella upeita kohtauksia. Tár on fantastisesti kuvattu elokuva. Aiemmin mainitsemani kohtaus Lydian ja oppilaan välillä on kuvattu yhdellä, todella pitkällä otoksella, mikä vain auttaa imaisemaan katsojan tilanteeseen mukaan ja antaa näyttelijöille mahdollisuuden todella tuoda itseään esille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Kaikki hahmojen esittämät musiikit äänitettiin paikan päällä kuvauksissa, eli kun Lydian kuullaan soittavan pianoa, Blanchett oikeasti soittaa pianoa.
Yhteenveto: Tár on todella hyvä draamateos, joka herättelee ajatuksia vielä pitkään elokuvan näkemisen jälkeen. Elokuva saa katsojan jatkuvasti kyselemään ja pohtimaan näkemäänsä. Aluksi leffan päättyessä olotila on luultavasti lähinnä hämmentynyt, mutta mitä enemmän filmistä aukeaa, sitä kirkkaammaksi fiilikset muuttuvat ja sitä paremmalta elokuva tuntuu. Filmin selvä ongelma on sen hieman ylipitkä kesto. Yli kahden ja puolen tunnin leffasta olisi saanut napsittua pätkiä pois, jotta kokonaisuus tuntuisi ytimekkäämmältä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Field rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, minkä lisäksi hän on työstänyt joitain suorastaan erinomaisia kohtauksia. Fieldin käsikirjoituksen teemoja käsitellään oivaltavasti, vaikka leffa ei välttämättä edes ota selvää kantaa tiettyihin käsiteltäviin aiheisiin. Elokuva lähinnä kysyy katsojaltaan ja haastaa katsojaansa tämän tulkinnasta muun muassa taiteen saralla. Parasta leffassa on kuitenkin Cate Blanchettin fantastinen roolityö itse Lydia Tárina. Blanchett heittäytyy niin antaumuksella ja vimmalla roolinsa vietäväksi, ettei voi kuin ihailla. Parhaan naispääosan Oscar-pysti kuuluu ehdottomasti Blanchettille tänä vuonna. Tár ei todellakaan ole helppo pala purtavaksi ja monille se on luultavasti aika luotaantyöntävä teos. Itse olin aluksi hieman ristiriitainen elokuvan suhteen, mutta päivien pohdiskelun jälkeen se tuntuu kaiken aikaa paremmalta. Uskoisinkin uudelleenkatselun vain korottavan pisteitäni.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tár, 2022, Focus Features, Standard Film Company, EMJAG Productions
Ohjaus: Andrew Stanton Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa,Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.
Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.
Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.
Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.
Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.
Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002).
Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.
Yhteenveto:John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Martin Campbell Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong, Geoffrey Rush, Taika Waititi, Tim Robbins, Angela Bassett, Michael Clarke Duncan, Temuera Morrison ja Clancy Brown Genre: toiminta, scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 54 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
"In brightest day, in blackest night, No evil shall escape my sight. Let those who worship evil's might, Beware my power, Green Lantern's light!"
Green Lantern perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmo Vihreään Lyhtyyn. Hahmon ensimmäinen versio oli nimeltään Alan Scott, jonka loi Martin Nodell vuonna 1940. Elokuva kuitenkin pohjautuu Vihreän Lyhdyn toiseen versioon, John Broomen ja Gil Kanen luomaan Hal Jordaniin vuodelta 1959. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1990-luvulla, kun Warner Bros. pyysi Kevin Smithiä työstämään leffan käsikirjoituksen. Smith kuitenkin torjui tarjouksen, uskoen, että maailmassa on monia häntä parempia tekijöitä kirjoittamaan ison luokan tehoste-elokuvaa. 2000-luvun alussa yhtiö pohti tekevänsä elokuvasta komedian, mitä olisi tähdittänyt Jack Black, mutta kun tieto tästä levisi ja fanit raivostuivat, Warner Bros. luopui ideasta. Vuonna 2007 näyttelijä Corey Reynolds ehdotti yhtiölle, että se voisi tehdä elokuvan vuonna 1971 luodusta Vihreä Lyhty -hahmosta, John Stewartista, mitä Reynolds voisi itse tähdittää. Hän jopa kirjoitti käsikirjoituksen "Green Lantern: Birth of a Hero", jonka hän esitteli Warner Brosille. Yhtiö piti siitä, mutta projekti ei kuitenkaan edennyt. Yhtiö päättikin tehdä leffan Hal Jordanista ja uusiksi käsikirjoittajiksi palkattiin Michael Green, Marc Guggenheim ja Greg Berlanti, joista jälkimmäisen oli myös tarkoitus ohjata elokuva. Alkuvuodesta 2009 Berlanti kuitenkin vaihdettiin Casino Royalen (2006) ohjaaja Martin Campbelliin ja kun näyttelijäkaarti ja muu työryhmä oli saatu palkattua, kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin tammikuussa 2010. Lopulta Green Lantern sai maailmanensi-iltansa 15. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys, mikä sai hädintuskin tienattua budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät leffalle lämmenneet ja monet fanit olivat raivoissaan. Itse en käynyt katsomassa Green Lanternia, kun se saapui teattereihin, vaan näin sen vasta vuokralta joulukuussa 2011. Leffa oli silloin mielestäni tarpeeksi viihdyttävää hömppää ja olenkin katsonut sen vuosien varrella pariin otteeseen uudestaan. Kun huomasin Green Lanternin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Rämäpää hävittäjälentäjä Hal Jordan saa haltuunsa sormuksen, mikä tarjoaa hänelle valtavat voimat ja liittää hänet universumia suojelevan Vihreän Lyhdyn joukkoihin. Joukkojen suurin vihollinen Parallax on paennut vankilastaan ja Hal ottaakin tehtäväkseen pysäyttää tämän pahan, pelolla itseään ruokkivan olennon.
Corey Reynolds ei kenties päässyt tähdittämään leffaa Vihreästä Lyhdystä, mutta Hal Jordanina kyllä nähdään eräs Reynolds, nimittäin Ryan Reynolds. Ja tuttuun tapaansa tämä Reynolds on täysin oma itsensä leffassa, heittäen hölmöjä vitsejä, mutta osaten kuitenkin vakavoitua tarpeen vaatiessa. Hal on ylimielinen pilotti, jonka täytyy alkaa ottaa vastuuta, kun hän saa haltuunsa Vihreän Lyhdyn sormuksen ja voimat. Reynolds tekee kelvollista työtä roolissa ja vitsikkyyden lisäksi hänessä on ripaus sankarillisuutta, mutta on pakko sanoa, että hän sopii paljon paremmin toisen supersankarin, törkysuu Deadpoolin osaan. Intergalaktisiin Vihreän Lyhdyn rauhanturvaajajoukkoihin kuuluvat mm. johtohahmo Sinestro (Mark Strong), kalaa muistuttava Tomar-Re (Geoffrey Rush), jättimäinen Kilowog (Michael Clarke Duncan) ja purppurainen Abin Sur (Temuera Morrison), jolta Hal saa Vihreän Lyhdyn sormuksen. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä sopivat erittäin hyvin rooleihinsa (Strongista löytyy auktoriteettiä, Rushin pehmeähkö ääni sopii opettamiseen ja Duncan oli oikeastikin suuri ja lihaksikas), joten onkin sääli, kuinka vähän heitä oikeasti näytetään. Sinestro saa oman juonikuvionsa, mutta se on aika töksähtelevästi kirjoitettu. Vastaansa Hal ja muut Vihreät Lyhdyt saavat pelolla itseään ruokkivan Pennywisen... ei kun siis Parallaxin (äänenä Clancy Brown), joka on yksi surkeimmista supersankarileffojen pahiksista koskaan. Hahmo voi olla sarjakuvissa vaikuttava tapaus, mutta leffassa Parallax on pelkkä avaruuspilvi, jolla on kasvot. Olennosta tulee mieleen Fantastic Four: Hopeasurffarin (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007) säälittävä versio Galactuksesta. On outoa, että Galactuksen herättämän faniraivon jälkeen Green Lanternin tekijät päättivät kokeilla samaa. Parallax ei ole millään lailla uhkaava, vaan lähinnä vain tylsä ja mitäänsanomaton avaruuspieru.
Vielä säälittävämpi on leffan toinen pahis, Peter Sarsgaardin näyttelemä tohtori Hector Hammond, joka altistuu Parallaxin voimalle. Tekijät ovat luultavasti yrittäneet saada Hectorin paisuneen pään näyttämään siltä kuin hänellä olisi valtavat aivot, mutta lopputulos näyttää siltä kuin Hectorilla olisi jättimäiset kivekset otsan paikalla. Hahmo on ällöttävä, mutta täysin vääristä syistä. Rikollisneron sijaan Sarsgaard saa Hectorin tuntumaan limaiselta äijältä, joka metsästää nuoria tyttöjä internetissä valeprofiilien avulla. Sarsgaard ylinäyttelee minkä ehtii ja aiheuttaa suurta myötähäpeää ja epämiellyttävyyttä koko ajan. Hectorkin on yksi huonoimmista pahishahmoista. Hectorin ja Halin lisäksi muita ihmishahmoja ovat sankarin pakollinen ihastus Carol Ferris (Ryan Reynoldsin nykyinen vaimo Blake Lively; pari tapasi tämän leffan kuvauksissa ja nyt heillä on kolme lasta), Hectorin isä senaattori Hammond (Tim Robbins), tekniikkanero Thomas (Taika Waititi) ja avaruuden olentoja etsivä Amanda Waller (Angela Bassett). Carol on todella mitäänsanomaton tapaus ja Lively joutuu tyytymään osaansa neitona pulassa. Mestariteoksesta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) tuttua Robbinsia harvemmin näkee enää missään ja onkin mukavaa, että hän on tässä edes hetken. Waititi sopii erittäin hyvin nörtiksi, muttei pääse päästämään valloilleen komediallista nerouttaan, minkä hän on viime vuosien aikana osoittanut. Bassett taas jää täysin tylsäksi osassaan.
Kuluneen vuosikymmenen aikana olen pitänyt Green Lanternia ns. "guilty pleasure" -elokuvana. Olen tiedostanut sen kökköyden, mutta samalla se on viihdyttänyt minua. Joka katselukerran jälkeen olen kuitenkin pitänyt filmistä yhä vain vähemmän ja kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeen voin vain todeta, että onhan tämä huono leffa. Jos Green Lantern olisi ilmestynyt 2000-luvun alussa X-Menin (2000) ja Spider-Man - Hämähäkkimiehen(Spider-Man - 2002) yhteydessä, voisi se toimia modernin supersankarielokuvien aikakauden prototyyppinä. Siinä on samanlaista itsensä etsimistä ja tiettyä yksinkertaisuutta tarinankerronnassa. Tehosteetkin näyttävät siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta palataan niihin myöhemmin kunnolla. Kuitenkin kun elokuva tehtiin useampi vuosi myöhemmin, jolloin Marvelin elokuvauniversumi oli alkanutIron Manin (2008) myötä ja maailmaa järisyttänyt Yön ritarikin(The Dark Knight - 2008) oli ilmestynyt, tuntuu Green Lantern todella alkeelliselta rainalta. Elokuvasta paistaa läpi se, kuinka vaikea sen työprosessi oli ja lopputulos onkin hätäisesti tehty.
Vihreän Lyhdyn joukkojen lisäksi elokuva tuntuu myös haaskaavan paljon tämän intergalaktisen maailman kiehtovuudesta. Joukkoihin kuuluvat sankarit saavat käyttöönsä tahdonvoiman, minkä avulla he voivat luoda mitä tahansa he keksivätkään. Tätä kykyä käytetään harmillisen mielikuvituksettomiin ratkaisuihin ja siinä, missä filmin pitäisi revitellä oikein antaumuksella, se pidättelee itseään ja tarjoaa todella tylsiä juttuja. Toimintakohtaukset ovat pliisuja kaikin puolin ja esimerkiksi eräs helikopterikohtaus on lähinnä naurettava. Surkeat pahikset tekevät taisteluista entistä kehnompia, etenkin kun loppuhuipennuksena taistellaan jättimäistä avaruuspilveä vastaan. Vau. Komediapuoli on vaisua ja draamapuoli tylsistyttää. Dramaattiset keskustelut ovat puisia ja varsinkin niistä huomaa, kuinka vähän leffa saa välittämään hahmoistaan. Ehdoton suosikkihetkeni filmistä on harjoittelukohtaus, missä Sinestro treenaa Halia. Kohtauksessa on erityisen toimivaa, kuinka Sinestro hyödyntää Halin luomuksia Halia vastaan. Harmi vain, että tämäkin huippuhetki loppuu ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan.
Yksi suurimmista pettymyksistäni itselle elokuvassa on se, että sen on ohjannut Martin Campbell. Vain viisi vuotta aiemmin Campbell oli tehnyt Casino Royalen, mielestäni kirkkaasti parhaimman James Bond -elokuvan, mikä on mielestäni myös yksi parhaista toimintaelokuvista koskaan. Campbell oli tehnyt myös 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995), mikä on sekin mahtava Bond-filmi. Miten helvetissä hän voi niiden jälkeen tehdä jotain näin huonoa? Campbell ei tunnu tietävän yhtään mitä tehdä filmin kanssa ja veikkaankin Warner Brosilla olleen näppinsä pelissä, kuten yhtiö on tunnetusti kontrolloinut monia tämän jälkeen ilmestyneitä DC:n sarjakuviin perustuvia filmejä. Campbellin työhön on myös vaikuttanut Berlantin, Greenin, Guggenheimin ja Michael Goldenbergin kömpelö ja hutiloiden tehty käsikirjoitus. Sentään Green Lantern on kelvollisesti kuvattu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat... ja siihen ne tekniset kehut sitten jäävätkin.
Kuten jo totesin, elokuvan tehosteet näyttävät siltä kuin filmi olisi ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, 2000-luvun alussa. Taustat ovat kuin Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) esiosatrilogiasta, eivätkä avaruuden olennotkaan vakuuta. Erikoistehosteet näyttävät todella videopelimäisiltä ja on vaikea ymmärtää, minne elokuvan suuri 200 miljoonan dollarin budjetti on tuhlattu. Ei ainakaan efekteihin. Yksi typerimmistä päätöksistä on ollut tehdä Halin Vihreä Lyhty -asu kokonaan digitaalisesti. Sen huomaa kaiken aikaa ja hölmösti tehty digipuku ja etenkin todella huonosti toteutettu diginaamio häiritsevät suuresti. Miksei Reynoldsia vain puettu vihermustaan kokovartaloasuun ja tehostettu sitä tietokoneella, jotta asu näyttäisi loistavan ja olevan täynnä energiaa? Miksi tekijät päättivät tehdä kaula-aukosta niin omituisen? Ja miksi Hectorilla on kivespussi otsan tilalla?!
Elokuvasta on olemassa lähes kymmenen minuuttia pidempi Extended Cut, minkä suurin ero teatteriversioon on pitkä takaumakohtaus elokuvan alussa Halista lapsena. Kohtaus tavallaan tuo oman lisänsä hahmoon, mutta se ei istu mukaan lainkaan ja on täysin ymmärrettävää, miksi se leikattiin teatteriversiosta pois. Lisäksi Hal käy pidemmän keskustelun Jim-veljensä (Nick Jandl) kanssa - mikä on jälleen jotain, mikä kannattikin poistaa leffasta.
Yhteenveto:Green Lantern on harmillisen kehno supersankariraina, joka haaskaa potentiaalisen sankarinsa ja kiehtovan ideansa. Ryan Reynolds sopii kelvollisesti päärooliin Hal Jordaniksi, mutta sekin riemu loppuu, kun Reynolds nähdään jatkuvasti kökösti tehdyssä digitaalisessa sankariasussa. Elokuvan tehosteet eivät ole kestäneet aikaa ja erityisesti pääpahis Parallax on surkuhupaisa ilmestys. Ihmisvihollinen tohtori Hammond on kyllä karmiva, mutta kaikista vääristä syistä. Hahmon maskeeraukset ovat kamalat ja Peter Sarsgaardin roolityö herättää lähinnä mielikuvia limaisista perversseistä. Toimintakohtaukset näitä surkeita pahiksia vastaan ovat mitäänsanomattoman tylsiä. Romanttinen puoli Blake Livelyn esittämän Carolin kanssa ei toimi, eikä Livelyn ja Reynoldsin väliltä oikein löydy kemiaa - siitäkin huolimatta, että he päätyivät oikeasti seurustelemaan filmin myötä, joten todellista säpinää oli ilmassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja filmistä huokuu samanlaista alkeellisuutta kuin noin kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneistä supersankarileffoista, jotka vasta alkoivat kokeilemaan, kuinka siirtää nämä sarjakuvahahmot valkokankaille. Green Lanternista puuttuu kuitenkin täysin kahden ensimmäisen X-Menin ja Spider-Manin vetovoima ja viehätys. Toivottavasti joskus tulevaisuudessa hahmo (ainakin joku versio hahmosta) saisi ansaitsemansa filmatisoinnin...
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus. Jatko-osaa, mitä emme luultavasti koskaan tule näkemään. Ehkä ihan hyvä niin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Green Lantern, 2011, Warner Bros., DC Entertainment, DC Comics, De Line Pictures, Envy Studios
Pääosissa: Emma Stone, Emma Thompson, Joel Fry, Paul Walter Hauser, Emily Beecham, Kirby Howell-Baptiste, Mark Strong, John McCrea ja Kayvan Novak
Genre: rikos, komedia
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12
Cruella perustuu Dodie Smithin kirjaan 101 dalmatialaista (The Hundred and One Dalmatians - 1956) ja se on Disneyn jo viides elokuva kirjan pohjalta kahden animaation ja kahden näytellyn elokuvan jälkeen. Disney ilmoitti jo vuonna 2013 työstävänsä elokuvaa näiden aiempien filmien pahishahmosta, Cruella de Vilistä, mutta vasta kesällä 2019 käynnistyivät kuvaukset. Alunperin elokuvan kaavailtiin ilmestyvän jo joulukuussa 2020, mutta hieman viivästyneen tuotannon ja alkaneen koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Cruella saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja lisämaksulla Disney+ -suoratoistopalveluun ja minun täytyy myöntää, että olin hyvin skeptinen ennakkoon. Kuten olen aiemminkin arvosteluissani kertonut, suhtautumiseni Disneyn uusia animaatioklassikoiden näyteltyjä versioita kohtaan on muuttunut negatiivisempaan suuntaan vuosien varrella. Vuoden 2016 Viidakkokirja(The Jungle Book) oli varsin positiivinen yllätys, mutta vuoden 2019 Dumbo, Aladdinja Leijonakuningas(The Lion King), sekä vuoden 2020 Mulanolivat toinen toistaan keskinkertaisempia, heikompia ja laiskempia kopioita hienoista filmeistä. Meninkin epäröiden katsomaan Cruellaa sen lehdistönäytöksessä ja jo nyt täytyy sanoa, että kyseessä on yksi vuoden kovimmista yllättäjistä ja kenties jopa Disneyn paras live action -versio vanhan animaatioklassikon pohjalta!
Lapsena orvoksi jäänyt Estella aloittaa unelmatyönsä muotisuunnittelijana. Kun hän ei tunnu saavan lainkaan kiitosta työstään narsistiselta pomoltaan Paronittarelta, Estella luo itselleen häijyn alter egon, Cruellan, joka lähtee häikäilemättömään kilpailuun Lontoon muotimaailman hallinnasta.
Estellana, eli Cruellana nähdään Emma Stone, joka on täydellinen valinta päärooliin. Olen pitänyt Stonesta näyttelijänä siitä asti, kun näin hänet Zombielandissa(2009) ja Easy A:ssa (2010) noin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja leffa leffalta hän onnistuu vakuuttamaan enemmän ja enemmän. Hän on aina ollut valovoimainen esiintyjä, mutta hän on myös aina esittänyt hyviä ja mukavia hahmoja. Nyt hänet nähdään yhtenä Disney-historian katalimpana pahiksena ja Stone on aivan tajuttoman hyvä osassaan. Stone on suorastaan ihanan häijy Cruellana, herkutellen oikein tosissaan kierolla hahmollaan. Loistavan roolisuorituksen lisäksi hienoa on myös, että Cruellasta kirjoitetaan kunnon hahmo sen häijyyden ympärille. Filmi kertookin tarinan, kuinka Cruellasta tuli se Cruella, jonka tunnemme 101 dalmatialaista-animaatiossa (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Hahmon taustoja on yllättävänkin mielenkiintoista päästä avaamaan ja Stone näyttelee hahmon muutoksen upeasti.
Stonen lisäksi elokuvassa nähdään animaatiosta tuttuja hahmoja, kuten Joel Fryn ja Paul Walter Hauserin näyttelemä Cruellaa auttava roistokaksikko Jasper ja Horace, Kirby Howell-Baptisten esittämä toimittaja Anita Darling ja Kayvan Novakin esittämä kirjoittaja Roger, sekä uusia hahmoja, kuten Emma Thompsonin näyttelemä muotialan legenda Paronitar. Fry ja Hauser ovat erinomaiset rosvoduona, joista saadaan paljon enemmän irti kuin animaatiossa, eivätkä he tyydy pelkkään osaan hölmöinä koheltajina. Howell-Baptiste ja Novak eivät pääse paljoa tekemään alkuperäistarinan ihmispäähenkilöinä, mutta leffa toimii kelvollisena alkuperäistarinana heillekin. Sen sijaan Emma Thompson on aivan mahtava ylimielisenä ja ihanan inhottavana Paronittarena, jolle Estella pääsee töihin, mutta joka ottaa kaiken kunnian Estellan luomuksista. Stonen tavoin Thompsonkin selvästi nauttii iljettävän roolihahmonsa esittämistä.
Kun olin jo menettämässä kokonaan toivoni näihin Disneyn näyteltyihin versioihin vanhoista animaatioklassikoista, studio päättääkin yllättää oikein toden teolla. Cruellaa oli suorastaan ilo katsella, sillä siinä on jotain niin ihastuttavaa kaikessa sen riemastuttavan kierossa pilkkeessä silmäkulmassa. Vähän väliä kasvoni olivat hölmössä virneessä, sillä nimikkohahmon tarina on niin mahtava yhdistelmä viettelevää ja vaarallista. Vaikka taisto muotimaailman hallitsijuudesta ei välttämättä ajatuksena kuulosta erityisen kiinnostavalta, voin vakuuttaa, että elokuvassa on kyse paljon enemmästä, jolloin muodista vähät välittävätkin voivat huomata uppoutuneensa täysillä kertomuksen vietäväksi. Cruellan ja Paronittaren välistä konfliktia rakennetaan erinomaisesti ja kun nämä hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat näin hienoja, muotitaistelu on todella viihdyttävää (ja jopa aika jännittävää) seurattavaa. Samalla myös itse nimikkohahmon lipsuminen synkkyyteen ja hulluuteen vetää vahvasti katsojaa puoleensa.
Etukäteen elokuvaa on paljon verrattu esimerkiksi Joker-elokuvaan (2019), joka kertoi ikonisen pahishahmon syntytarinan, sekä leffaan Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006), jossa taas päähenkilö työskentelee muotisuunnittelijana ja hänen kaamea pomonsa alkaa kokea hänen lahjansa jopa uhkaavana. Cruellaa katsoessa mielleyhtymiä molempiin elokuviin syntyy toki useasti, mutta en lopulta edes kokenut sitä häiritsevänä tai ongelmallisena tekijänä. Enemmänkin vain nautin siitä, että filmi tuntui kuin näiden kahden elokuvan oudolta ja häiriintyneeltä rakkauslapselta. Samalla pidin siitä, kuinka elokuva pitää sisällään tuttuja elementtejä 101 dalmatialaista -tarinasta, mutta kertoo silti täysin omaa ja oikeasti vahvaa tarinaansa, eikä syyllisty vain klassikon tylsään kierrättämiseen, mitä suuri osa Disneyn uusista versioista valitettavasti tekee.
Yksi suosikkijutuistani Cruellassa on, ettei se pelkää olla tavallista synkempi Disney-elokuva. Cruella itse on synkkä hahmo, joten olisi outoa tehdä täysin höttöinen lastenleffa, jossa hän on päähenkilö. Filmi onnistuu yllättämään muutamaankin otteeseen, kuinka pitkälle se on valmis menemään, saaden minut pitämään elokuvasta entistä enemmän. Synkistely ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huumoriton. Päinvastoin, Cruella on todella hauska elokuva. Osa huumorista on hieman sellaista ilahduttavan kieroa, mutta mukaan mahtuu myös paljon muutenkin hauskoja hetkiä ja heittoja. Draaman ja komedian välillä tasapainottelu onnistuu luontevasti ja kuten jo aiemmin sanoin, elokuva osaa myös olla jännittävä. Elokuvan toisen tunnin aikana aloin kokea halua siirtyä penkkini reunalle, sillä niin hyvin filmi alkoi saada minua lumoihinsa. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntui vain parissa kohtaa liialliselta, mutta muuten Cruella oli nopeasti ohi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Craig Gillespie, jonka edellinen leffa oli tositapahtumiin perustuva I, Tonya (2017). Ei ole ihme, että hän sai sen jälkeen Cruellan vastuulleen, sillä jo siitä löytyi tiettyä nokkeluutta ja viekkautta kuin tästäkin. Gillespie rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja kuljettaa tarinaa alun pienen takkuilun jälkeen sujuvasti kohti finaaliaan. Dana Foxin ja Tony McNamaran käsikirjoitus lainailee aiemmin muissa filmeissä nähdyistä jutuista, mutta rakentelee tutuista palasista uuden paketin. Elokuva on myös tyylikkäästi kuvattu ja kamera oikein tosissaan esittelee Cruellan ja Paronittaren monia näyttäviä asuja. Maskeeraajat saavat Stonen näyttämään juuri oikealta nimikkohahmona ja lavastajat taas herättävät filmin tapahtuma-ajan, 1970-luvun taidokkaasti henkiin. Jos jotain selvää moitittavaa elokuvasta löytyy, niin monissa otoksissa on häiritsevänkin selvää, milloin oikeiden koirien sijaan ruudulla näkyy tietokoneluomus. Pakkohan leffassa on dalmatialaisia jossain roolissa olla, mutta parissa kohtaa digihauvat ovat jopa kiusallisen näköisiä. Äänimaailma sentään on hyvin rakennettu tehosteista moniin kappaleisiin, joita elokuvassa kuullaan. Paikoitellen kenties liian moniin, sillä Nicholas Britellin varta vasten tähän elokuvaan säveltämät musiikit eivät erotu lainkaan joukosta.
Yhteenveto:Cruella on riemastuttavan viekas ja häijyn viettelevä elokuva, joka nousee kirkkaasti Disneyn animaatioklassikoiden uusien näyteltyjen versioiden kärkikastiin. Leffan alku on vielä pienesti takkuileva, mutta pian sen jälkeen Cruellan alkuperäkertomus nappaa tiukasti mukaansa, eikä päästä irti ennen loppua. Muotimaailman hallitsijuuden kilpailu on yllättävänkin koukuttavaa ja hienoa katseltavaa, johtuen tietty suurimmaksi osaksi päätähtien vaikuttavuudesta. Emma Stone on täydellinen Cruellana, kanavoiden hahmon ihastuttavaa kieroutta upeasti. Emma Thompson taas toimii erinomaisena vastuksena ja molemmat Emmat selvästi nauttivat rooleistaan täysillä. Kumpaakin on suorastaan ilo seurata läpi leffan. Sekaan mahtuu mainiota huumoria, mutta leffa ei myöskään pelkää synkistellä ja se saakin erityisesti loppupäässä jännittämään. Käsikirjoitus toki lainailee aiemmin tehdyistä filmeistä, mutta lainatut palaset muodostavat niin veikeän ja loistokkaan uuden kokemuksen, että olin erittäin tyytyväinen näkemääni. Cruella valaa toivoa, että nämä näytellyt versiot vanhoista animaatioklassikoista voivat olla muutakin kuin pelkkää sielutonta kopioimista. Leffa sisältää tuttuja juttuja 101 dalmatialaista -leffasta, mutta kertoo täysin omaa, vahvaa tarinaansa. Iso suositus!
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cruella, 2021, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Marc Platt Productions, TSG Entertainment
Ohjaus: Ridley Scott Pääosissa: Russell Crowe, Cate Blanchett, Mark Strong, Mark Addy, Oscar Isaac, William Hurt, Eileen Atkins, Danny Huston, Max von Sydow, Kevin Durand, Scott Grimes, Alan Doyle, Léa Seydoux, Matthew Macfadyen, Jonathan Zaccaï, Douglas Hodge ja Simon McBurney Genre: toiminta, draama Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 36 minuuttia Ikäraja: 12 - Director's Cut: 16
Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin 1400-luvulta, joissa kerrottiin sankarillisesta miehestä, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Vuosisatojen varrella hahmo on esiintynyt lukuisissa kirjoissa, näytelmissä, peleissä, televisiosarjoissa ja tietty elokuvissa. Tunnetuimpia filmatisointeja hahmosta ovat Errol Flynnin klassikko Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn piirretty Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), sekä Mel Brooksin parodia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993). Ethan Reiff ja Cyrus Voris kynäilivät uutta versiota hahmon tarinasta ja myivät sen tammikuussa 2007 Universal-yhtiölle, joka alkoi työstämään elokuvaa nimellä "Nottingham". Russell Crowe palkattiin päärooliin ja ohjaajaksi valittiin Ridley Scott, joka oli ollut tyytymätön suureen osaan Robin Hood -elokuvista ja halusikin tuoda oman näkemyksensä esille. Hän oli myös tyytymätön Reiffin ja Voriksen käsikirjoitukseen ja Brian Helgeland palkattiin työstämään teksti uuteen muotoon. Scott oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, ettei tarina toiminut, kunnes usean uuden version jälkeen hän koki olevansa valmis kuvaamaan. Kuvaukset alkoivatkin maaliskuussa 2009 ja lopulta yksinkertaisesti Robin Hoodiksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa elokuvan, kun se ilmestyi ja olin äärimmäisen pettynyt siihen. Olen katsonut sen kerran uudestaan, kun se julkaistiin pidennettynä versiona, mutta pidin siitä vielä vähemmän, enkä ole nähnyt leffaa lähes kymmeneen vuoteen. Nyt kun Robin Hood täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoin sen Netflixistä.
Vuonna 1199 Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli on palaamassa ristiretkeltään, kun hän kuolee taistelussa ranskalaisia vastaan. Ylimielisestä Juhana-veljestä tehdään kuningas ja tämä alkaa käyttämään valtaansa häijysti. Jousimies Robin Longstride ja hänen uskolliset miehensä päättävät kuitenkin tuoda muutoksen Englannin hallintatapaan.
Russell Crowen tulkinta tunnetusta jousipyssyä käyttävästä ryöstelijästä on tarpeeksi menevä, mutta hahmo itsessään jää käsikirjoituksen puolesta erikoisen alikehitetyksi, minkä vuoksi Crowen on vaikea saada paljoa irti Robin Hoodista. Hahmo on epätasainen, eivätkä tekijät ole tainneet tietää, haluavatko he tästä Robin Hoodista synkän lainsuojattoman vai lystikkään veijarin. Niinpä hahmo sisältää ripauksen molempia.
Jos itse päähenkilö jää alikehitetyksi, on varmaan turha odottaa, että sivuhahmotkaan olisivat sen laadukkaammin kirjoitettuja. Marian-neidosta yritetään tehdä toiminnallisempaa hahmoa, joka ei seuraa taistelua sivusta, mutta häntä näyttelevä Cate Blanchett on hämmästyttävän puinen roolissa, ottaen huomioon, kuinka hieno näyttelijä on kyseessä. Nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi näyttelijä Oscar Isaac on sopivan ilkikurinen ja narsistinen prinssi Juhanana, mutta hahmo saa aivan liian vähän ruutuaikaa. Léa Seydoux taas on aina yhtä tympeä prinssin morsiamena. Danny Huston ehtii sikailla alkoholisoituneen ja tökerön kuningas Rikhard Leijonamielen roolissa jonkin aikaa, kunnes karmiva kohtalo iskee. Eileen Atkins tekee hyvää työtä kuninkaan ja prinssin häpeilevänä äitinä. Max von Sydowista löytyy arvokkuutta vanhan sir Loxleyn osaan, joka liittyy vahvasti niin Robiniin kuin Marianiinkin. Mark Addy on sentään lupsakka munkki Tuckina, mutta Kevin Durandin näyttelemä Pikku-John vain unohdetaan jossain kohtaa. Kehnoimmat hahmot ovat kuitenkin elokuvan roistot. Prinssi Juhana ja Nottinghamin sheriffi (aika mitättömään sivuosaan jäävä Matthew Macfadyen) mielletään usein Robin Hoodin vastuksiksi, mutta tässä leffassa hahmo kohtaa lähinnä Mark Strongin näyttelemän sir Godfreyn, joka on liittoutunut Ranskan kuninkaan Philipin (Jonathan Zaccaï) kanssa ottamaan Englannin haltuunsa. Strong on osoittanut kykynsä roistona useaan otteeseen, mutta tässä hänen hahmonsa on niin mitäänsanomaton, että tuntuu kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi tämän mukanaolo. Kuningas Philip ei luo minkäänlaista uhkaa, sillä Zaccaï ei vakuuta osassaan, eikä hahmon nähdä tekevän lähes mitään.
Robin Hood lähtee käyntiin mukaansatempaavalla toimintakohtauksella ja noin puolen tunnin ajan ehdin ajatella, että eihän tämä nyt todellakaan ole niin kehno elokuva kuin muistin. Kuningas Rikhard Leijonamielen armeijan taisto ranskalaisia vastaan on vaikuttavasti toteutettu. Leffa vaikuttaisi aiempia elokuvia eeppisemmältä tulkinnalta ja kun muistaa, että Scott ja Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin mestarillisen Gladiaattorin(Gladiator - 2000), katsoja alkaa odottamaan teokselta paljon. Kuitenkin kun mahtipontinen taistelu on käyty ja itse tarina lähtee käyntiin, alkavat filmin ongelmat nostella päätään ja vähitellen hoksasin, miksen pitänyt elokuvasta aikoinaan. Koska Gladiaattori on yksi suosikkielokuvistani, olivat odotukseni Robin Hoodia kohtaan vuonna 2010 todella korkeat. Nyt kun olen kymmenen vuoden ajan harmitellut pettymystäni, ei filmi uusintakatselulla ollutkaan niin huono. Toisaalta, kun tässä välissä on ehtinyt näkemään vuoden 2018 Robin Hoodin, mikä oli järkyttävää sontaa, saa sen pelkkä olemassaolo tämän vuoden 2010 Robin Hoodin tuntumaan paremmalta.
Elokuvan kulkiessa eteenpäin käy yhä vain selvemmäksi se, kuinka laiskasti hahmoja käsitellään. Kun pahikset ovat näin surkeita, ei mukaan onnistuta luomaan jännitettä, eikä katsoja millään lailla odota lopun yhteenottoa. Sen lisäksi, että vastapuolten välille rakennettu konflikti on elokuvan sisällä äärimmäisen ohut, eikä siksi herätä mielenkiintoa, on lopputaistelu muutenkin todella antiklimaattinen, kun sitä vertaa alussa nähtyyn taistoon. Näiden kahden toimintakohtauksen välissä katsoja ehtiikin tylsistyä useaan otteeseen, kun draamapuoli puskee päälle. Robinin ja Marianin välille kehitellään romanssia, eikä se ole tainnut koskaan olla näin väkisin väännettyä. Crowen ja Blanchettin väliltä ei löydy kemiaa, eivätkä heidän hahmonsakaan tunnu siltä kuin he liikkuisivat uskottavasti kohti rakastumista.
Tämän Robin Hood -filmatisoinnin on tarkoitus kertoa yksi näkemys siitä, kuinka Robin Hoodista tuli Robin Hood. Ja siinä se juuri epäonnistuu. Ei se riitä, että pari kertaa nähdään, kuinka taitava Robin on jousipyssyn kanssa, vaan hahmoa pitäisi oikeasti kehittää kunnolla kohti sitä pistettä, missä hän on klassisissa seikkailussaan. Hahmo ei tunnu ansaitsevan elokuvan lopussa tiettyä mainetta, sillä hän ei tee tarpeeksi sen eteen elokuvan aikana. Tässä tapauksessa voikin helposti verrata Crowen Maximus-hahmoon Gladiaattorissa (leffoja voi muutenkin vertailla paljon, sillä niissä on hassun paljon samankaltaisuuksia). Maximus taistelee läpi oman elokuvansa hallintoa ja sitä johtavaa tyrannia vastaan, osoittaen jatkuvasti asenteellaan kansalle, että nämä voivat toimia samoin. Robin Hoodissa nimikkohahmo saa hädintuskin yhden tällaisen kohtauksen ja yhtäkkiä kaikki ovat hänen puolellaan. Leffa keskittyy Robinin kohdalla moniin tylsiin puoliin, eikä olennaisiin asioihin. Filmi yrittää hieman avata Robinin lapsuutta, mutta tekee senkin kömpelösti.
Ohjaaja Ridley Scott lainailee paljon Gladiaattoristaan, mutta kadottaa puhdin heti alun taistelun jälkeen. Hän ei saa loppuhuipennuksesta eeppistä, eikä edes tuo mukaan minkäänlaista seikkailuhenkeä. Paikoitellen hän näyttää osaavansa, kun niin oikeasti yrittää, mutta suuren osan ajasta voi vain miettiä, että Scottin parhaat teokset tehtiin jo ainakin 20 vuotta sitten. Scottin työ on tietty vaikeutunut käsikirjoituksen vuoksi, missä hahmot jäävät yhdentekeviksi, eikä tarinakaan etene sujuvasti. Scott tosin itse halusi jatkuvia uudelleenkirjoituksia, kunnes oli tarpeeksi tyytyväinen... Visuaalisesti Scott osaa kyllä tehdä hyvännäköisiä elokuvia. Muutamia turhan paljon heiluvia käsivaraotoksia taistelun keskellä ja outoja zoomailua lukuunottamatta kuvaus on taidokasta. Kuvat ovat täynnä upeita lavasteita ja hienoja asuja. Jos jotain elokuvasta ei voi kritisoida, niin sitä, kuinka tarkkaa työtä monet ovat tehneet elokuvan visuaalisen ilmeen eteen. Äänitehosteetkin ovat vaikuttavat. Säveltäjä Marc Streitenfeld tunnelmoi musiikeillaan mukavasti taustalla (lukuunottamatta erään dramaattisen kohtauksen outoa, tunnelman pilaavaa soitinvalintaa), mutta eivät melodiat mieleen jää.
Elokuvasta on tosiaan olemassa noin vartin pidempi Director's Cut -versio. Lisäykset ovat lähinnä raakuuksia taisteluihin, joita teattereissa ei voitu näyttää. Verta on enemmän ja brutaalimpia hetkiä näytetään tarkemmin. Mukana on myös kohtaus Sherwoodin metsässä, mikä luo parempaa pohjaa Robin Hoodin tulevaisuuden päätöksille kuin mitä teatteriversiossa päästään näkemään.
Yhteenveto:Robin Hood vuosimallia 2010 on keskinkertainen elokuva klassikkokertomuksesta ja vielä isompi pettymys, kun muistaa, että Ridley Scott ja Russell Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin huikean Gladiaattorin. Elokuva alkaa kyllä iskevästi, mutta ison alkutaiston jälkeen meno alkaa väsyä. Kun draamapuoli nousee esille, käy harmillisen selväksi, kuinka kömpelösti hahmot on kirjoitettu. Russell Crowe on mainio pääroolissa, mutta hahmona Robin Hood on kirjoitettu töksähtelevästi. Kyseessä pitäisi olla Robin Hoodin syntytarina, mutta elokuva ei kunnolla vaivaudu panostamaan siihen, että tämä versio hahmosta todella ansaitsisi asemansa, missä hänet myöhemmin tunnettaisiin ympäri valtakunnan. Sivuhahmotkaan eivät ole kummoisia ja Mark Strongin esittämä pahis on mitäänsanomaton. Romanssi Robinin ja Marianin välillä lähinnä tylsistyttää, sillä Crowen ja Cate Blanchettin väliltä ei löydy kunnon kemiaa. Erityistä jännitettä ei onnistuta rakentamaan ja loppuhuipennus ei tarjoa samaa vau-efektiä kuin alun taistelu. Tekniseltä puolelta löytyy kuitenkin paljon hyvää. Jos fanittaa Robin Hood -hahmoa, Ridley Scottia tai Russell Crowea oikein tosissaan, kannattaa tämä versio vilkaista. Mitään erityisen kummoista teosta ei kuitenkaan kannata odottaa näkevänsä. Omalla kohdallani on hieman hassua, että vuoden 2018 Robin Hood -rainan näkeminen sai minut arvostamaan enemmän tätä Scottin ja Crowen yritystä aiheesta. Kenties tulevien vuosikymmenien aikana tullaan näkemään vielä sitäkin surkempia elokuvia hahmosta, jolloin jonain päivänä pidän tätä elokuvaa mestarillisena...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2010, Universal Pictures, Imagine Entertainment, Relativity Media, Scott Free Productions
