Arvostelu: Atlas (2024)

ATLAS

Ohjaus: Brad Peyton

Pääosissa: Jennifer Lopez, Gregory James Cohan, Sterling K. Brown, Simu Liu, Mark Strong, Abraham Poopola ja Lana Parrilla

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

Atlas on Jennifer Lopezin tähdittämä scifielokuva. Leo Sardarian kehitteli elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen, jonka hän sai läpi Netflixillä. Aron Eli Coleite työsti tekstiä uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Atlas on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin hieman utelias, kun palvelu alkoi ensimmäistä kertaa mainostaa elokuvaa. Katsoinkin Atlasin heti sen julkaisupäivänä.

Agentti Atlas Shepherd matkaa vieraalle planeetalle jahtaamaan tekoälyterroristia, joka on syyllinen puolen miljoonan ihmisen kuolemaan. Kun operaatio tyssää heti alussa yllätyshyökkäykseen, Atlasin täytyy turvautua tekoälyllä varustettuun robottihaarniskaan pysäyttääkseen terroristin ja selviytyäkseen elävänä kotiin.

Elokuvan pääroolissa agentti Atlas Shepherdinä nähdään tosiaan Jennifer Lopez ja täytyy heti sanoa, että kyseessä olisi luultavasti parempi elokuva jo eri näyttelijällä. En ole pahemmin Lopezin musiikkia kuunnellut, jotta osaisin siitä sanoa juuta tai jaata, mutta näyttelijänä nainen ei ole koskaan vakuuttanut minua. Sitä ei tapahdu vieläkään. Lopez kyllä yrittää kovasti, usein jopa liiankin kovasti, mutta hänen esiintymisensä kameran edessä on jatkuvasti teennäistä. Pitkään hän myös tekee alati valittavasta Atlas-hahmostaan epäpidettävän, jolloin kun tämä joutuu oman onnensa nojaan sotilasoperaation mennessä pieleen, ei katsojana juuri jaksaisi seurata tämän edesottamuksia.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Strong kenraali Boothena, Sterling K. Brown jahtioperaatiota johtavana eversti Banksina ja Simu Liu tekoälyrobotti Harlanina, joka 28 vuotta sitten syyllistyi puolen miljoonan ihmisen kuolemaan ja pakeni sitten Maapallolta valmistelemaan uutta iskua, tavoitteenaan tuhota ihmiskunta. Lisäksi Gregory James Cohan kuullaan Smith-tekoälynä, joka kuuluu robottihaarniskaan, jota Atlasin täytyy käyttää vieraalla planeetalla, mikäli nainen mielii selviytyä elävänä. Strong ja Brown ovat kelvolliset rooleissaan, mutta harmillisesti Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) parhaiten tunnettu Liu ei vakuuta yhtään pahiksen osassa. Harlan tuntuu tylsältä kopiolta monista muista vastaavista tekoälypahiksista, jotka on alun perin suunniteltu suojelemaan ihmiskuntaa, mutta jotka pian hoksaavat, että ihmiskunnan suurin uhka on ihmiskunta itse ja siksi ihmisten täytyisi kuolla. Smith-tekoäly tuntuu myös varsin tutulta, mutta pelkkänä äänenäkin kyseessä on leffan tykättävin hahmo, joka pelastaa paljon.

Odotukseni Atlas-elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset. Netflixin omat genre-elokuvat ovat olleet hyvin pitkälti yhdentekevää höttöä, joka ei kelpaa elokuvateattereihin asti, eikä päärooliin kiinnitetty Lopez innostanut minua yhtään. Ehkä juuri siksi Atlas osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tällä tosin tarkoitan siis sitä, että odotin huonoa leffaa ja sainkin aika keskinkertaisen kertakäyttörainan. Lopez ei tosiaan vakuuta sankarina, eikä Liu vakuuta pahiksena, mikä on jo mojova ongelma leffalle. Vaikka toisaalta kyseessä onkin uusi elokuvaidea, joka ei perustu suoraan vaikkapa kirjaan tai videopeliin, ole uudelleenfilmatisointi tai jatko-osa tai lisäosa, leffa tuntuu kuitenkin lainailevan laiskasti liikaa muista, huomattavasti paremmista elokuvista. Mitään uutta tai omaa elokuvasta on turha yrittää kaivaa esiin. Yllätyksiäkään ei juuri ole luvassa ja Atlasin mieltä läpi elokuvan kalvava ikävyys on helppo arvata leffan alkuvaiheilla.

Selvistä vioistaan huolimatta elokuva oli silti ajoittain ihan menevää scifiviihdettä ja kuten jo sanoin, Smith-tekoäly pelastaa paljon. Harlanin takia Atlasille on kehkeytynyt suoranainen inho tekoälyä kohtaan ja leffan parasta antia onkin seurata, kuinka hahmon täytyy vähitellen uskaltaa luottaa Smithiin selviytyäkseen. Tekoälydilemma on tosielämässä nykyään jatkuvasti pinnalla ja aihe on palannut tieteisleffoihin oikein antaumuksella. Atlas jää dilemmapohdiskelussaan kahden vaiheille. Se periaatteessa maalailee samanlaisia uhkakuvia kuin moni scifielokuva aiemminkin, mutta samalla se myös esittelee tekoälyn kätevänä apulaisena ihmisille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Brad Peyton, jonka aiempiin töihin kuuluvat Dwayne Johnsonin tähdittämät katastrofileffat San Andreas (2015) ja Rampage: Iso kohtaa isomman (Rampage - 2018). Atlas ei ole edes niiden veroinen viihdepläjäys, mutta ajoittain Peyton näyttää taitavansa kevyen popcornhömpän. Leo Sardarianin ja Aron Eli Coleiten käsikirjoitus jää monin paikoin puolitiehen, mutta ajaa asiansa. Sen sijaan tekninen puoli on vaivaannuttavan epätasaista jälkeä. Elokuva on kuvattu kelvollisesti ja lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä. Sen sijaan tietokonetehosteet näyttävät aika halvoilta. Kaikki toimintakohtaukset menettävät tehonsa, kun kaikki ruudulla tapahtuva näyttää niin keinotekoiselta ja viimeistelemättömältä taustoja ja räjähdyksiä myöten. Leffa luottaa aivan liikaa efekteihinsä, mutta lopputulos muistuttaa enemmän vanhaa videopeliä. Äänimaailma sen sijaan rymistelee ihan mukavasti ja Andrew Lockingtonin musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Atlas, 2024, Netflix Studios, ASAP Entertainment, Berlanti Productions, Moving Picture Company, Nuyorican Productions, Safehouse Pictures, Schecter Films

Arvostelu: Rampage: Iso kohtaa isomman (Rampage - 2018)

RAMPAGE: ISO KOHTAA ISOMMAN

RAMPAGE

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Dwayne Johnson, Naomie Harris, Jeffrey Dean Morgan, Malin Åkerman, Jake Lacy, P. J. Byrne, Joe Manganiello ja Demetrius Grosse
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Rampage, eli suomalaisittain hölmöltä kuulostava Rampage: Iso kohtaa isomman, perustuu samannimiseen videopeliin vuodelta 1986. Warner Bros. -yhtiö hankki pelin elokuvaoikeudet vuonna 2009 ja alkoi samantien työstämään filmiä. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa... eikä minua oikeastaan kiinnosta koko tekele. Kuulin koko hommasta ensimmäisen kerran, kun leffan traileri julkaistiin ja se näytti mielestäni niin typerältä, että kyseessä voisi olla koko vuoden urpoin elokuva. Ja siinä kohtaa, kun elokuvan suomenkieliseen nimeen otettiin mukaan filmin mainoslause "big meets bigger", en vain voinut ottaa leffaa enää millään lailla tosissaan. Pitihän minun silti kuitenkin nähdä elokuva ja yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Rampage: Iso kohtaa isomman sen lehdistönäytökseen. Viihdyin kyllä ohjaaja Brad Peytonin ja päätähti Dwayne Johnsonin edellisen yhteistyöleffan, San Andreasin (2015) parissa, joten toivoin saman käyvän myös Rampage: Iso kohtaa isomman kanssa.

Villieläimiä suojelevan Davis Okoyen gorillaystävä George alkaa yllättäen kasvamaan suuremmaksi ja aggressiivisemmaksi. Riehuva jättigorilla ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä tuhoa ilmestyvät aiheuttamaan myös jättimäinen susi ja hirviömäinen krokotiili.

Elokuvan pääroolissa Davis Okoyena nähdään tosiaan Dwayne Johnson, joka sopii aika lailla täydellisesti rooliinsa tällaisessa leffassa. Aluksi Johnsonin lihaksikkuus ihmetyttää, kun hahmo vaikuttaisi pelkältä eläinrakkaalta tavikselta, mutta muskeleille on tietty annettu selitystä sillä, että Davis on ollut armeijan leivissä. Tällä selitetään myös se, miksi Davis osaa lentää helikopterilla ja käyttää aseita. Yritän tässä siis sanoa, että oli Johnsonin rooli mikä tahansa, hän tuppaa aina olemaan aika lailla täysin samanlainen joka leffassa. Eikä sillä hahmolla niin väliä, kunhan Johnson pääsee pullistelemaan hauiksiaan, heittämään hölmöjä vitsejä ja näyttämään coolilta. Eihän Johnson kummoinen näyttelijä ole, mutta löytyy hänestä tarpeeksi karismaa, jotta häntä jaksaa katsoa elokuvasta toiseen samassa roolissa.
     Davisin ei kuitenkaan tarvitse taistella jättieläimiä vastaan yksin, vaan hän saa mukaansa Naomie Harrisin esittämän tohtori Kate Caldwellin, joka tietää, mitä näille eläimille on käynyt. Hänen tehtävänsä on siis pääasiassa selittää asioita Davisille ja katsojille, sillä toimintakohtauksissa hänestä ei ole erityisemmin hyötyä. Tohtori Caldwell tuntuukin usein vain roikkuvan mukana, eikä Harris pääse koskaan näyttämään oikeita lahjojaan. Vaikka Harris onkin selkeästi Johnsonia lahjakkaampi näyttelijä, jää hän silti täysin Johnsonin varjoon läpi leffan.
     Muita hahmoja Rampagessa ovat mm. cowboy-henkinen agentti Russell (Jeffrey Dean Morgan), Davisin ystävä Nelson (P. J. Byrne), huipputehokas sotilas Burke (Joe Manganiello), sekä tympeä eversti Blake (Demetrius Grosse). Davisia ja tohtori Caldwellia lukuunottamatta elokuvalla on suuria vaikeuksia käsitellä hahmojaan. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä ja se tehdään niin, että heistä syntyy todella tärkeä vaikutelma. Etenkin sotilas Burken kohdalla esittely tehdään todella voimakkaasti, mutta hahmoa ei sitten hyödynnetäkään lähes lainkaan. Aivan kuin hänet olisi lisätty mukaan uusintakuvauksia varten. Agentti Russell taas on kirjoitettu aika kummallisesti, jolloin hänen muutoksensa tapahtuvat hieman liian äkillisesti. Jeffrey Dean Morgan sopii kyllä osaansa, mutta hahmo itsessään ei oikein toimi. Grosse on oiva valinta kylmän sotilasjohtajan rooliin, kun taas Byrne tuo ihan kelpo huumoria mukaan, miksi onkin harmi, että hänet unohdetaan aika nopeasti.
     Ja sitten ovat Malin Åkermanin ja Jake Lacyn näyttelemät Wydenin sisarukset, jotka johtavat Energyne-nimistä yhtiötä. En halua paljastaa hahmoista sen enempää, mutta sanon vain, että minä suorastaan vihasin heitä. En sen takia, mitä hahmot tekevät, vaan millaisiksi heidät on kirjoitettu. Åkermanin esittämä Claire on raivostuttava ämmä ja hän vetää roolin pahasti yli. Vielä pahempi on kuitenkin Lacyn roolityö Brett-veljenä, joka on jostain syystä tehty täydeksi tolloksi. Molemmat ylinäyttelevät ihan liikaa, mikä tekee heidän kohtauksistaan tuskallista katseltavaa ja koko leffan ajan toivoin, että jättimäiset eläimet repisivät heidät riekaleiksi.
     Ai niin, pitäähän niistä jättieläimistäkin puhua, etenkin George-apinasta, josta on onnistuneesti tehty kunnon hahmo. George ei ole pelkkä hirviö, vaan hänet pohjustetaan niin mainiosti, että katsojasta tuntuu oikeasti pahalta, kun hän alkaa muuttumaan. Olin yllättynyt, kun huomasin sääliväni digiapinaa, jota selvästi sattuu äkillinen kasvaminen. Davisin ja Georgen välille on myös luotu todella vahva yhteys, jolloin katsoja ei vain halua nähdä, kun jättigorilla tuhoaa kaupunkia. Katsoja haluaa nähdä, miten ihmeessä Davis ja tohtori Caldwell voivat pelastaa poloisen. Megasusi ja suurkrokotiili ovat sen sijaan pelkkiä hirviöhahmoja, joista katsoja ei välitä, mutta se ei todellakaan haittaa. Niistä kyllä tosin löytyy omat ongelmansa, mutta palataan siihen vähän myöhemmin...

Rampage: Iso kohtaa isomman ei onneksi ole niin kehno ja typerä elokuva kuin pelkäsin, mutta eihän sitä voi oikeasti hyväksi tai fiksuksi kutsua. Se onnistuu kuitenkin viihdyttämään tarpeeksi, jotta sitä voi pitää ihan kelpo hömppänä. Elokuva alkaa yllättävän jännittävästi, mikä saa katsojan heti mukaan tarinaan, vaikka jo prologi antaa vihjeitä leffan pöhköydestä. Sen jälkeen tapahtumia pohjustetaan tarvittavan onnistuneesti, vaikkakin hieman liian hidastempoisesti. Mielestäni elokuvalla kestää liian kauan käynnistyä kunnolla, mutta kun hirviöryminä vihdoin alkaa, vie filmi kunnolla mukanaan. Leffaan on saatu oivaa jännitettä mukaan ja suuri osa vitseistä saa ainakin hymähtämään. Hauskinta on, että Wydeneiden toimistoon on pistetty taustalle alkuperäinen "Rampage"-pelikone. Siistejä hetkiä on tarpeeksi, eivätkä tapahtumat ratkea liian helposti. Mukana on myös jonkinlaista sydäntä Davisin ja Georgen ystävyyden ansiosta, jolloin meininki ei äidy pelkäksi tuhoksi tuhon vuoksi.

Silti elokuvasta löytyy niitä selkeitä ongelmia. Ei minua se haittaa yhtään, kuinka hölmö leffan tarina on. Minua vain harmittaa, kuinka jotkut kohtaukset menevät täysin siitä, mistä aita on matalin, eivätkä edes yritä olla jotain mullistavaa omassa genressään. Ja minua tosiaan ärsyttää, miten useita hahmoja käsitellään elokuvassa. En koskaan odottanut Oscarin arvoisia suorituksia tai oikeasti kiehtovia henkilöitä, mutta se tapa, miten uusia henkilöitä vain esitellään aina, kun edellinen on käsitelty kiirehtien loppuun, on ärsyttävää. Elokuva ei myöskään löydä kunnon tasapainoa sille, onko se urpo sekamelska, jossa jättisusi osaa lentää ja suuryhtiötä voi johtaa täysin vajaaälyinen henkilö, vai onko se vakavasti otettava teos, jossa maailma täytyy pelastaa, ennen kuin kaikki kuolevat. Näiden lisäksi leffa myös jättää katsojan ihmettelemään jättieläimiin liittyviä asioita. Jos kerran George, susi ja krokotiili altistuvat täsmälleen samalla aineelle, miksi se vaikuttaa jokaiseen eri tavalla? Miksi eläimet kasvavat täysin eri kokoisiksi? Miksi krokotiili ja susi saavat supervoimat, mutta George on vain iso gorilla? En tiedä, eikä taida elokuvakaan tietää, kunhan tekijöillä on ollut hauskaa. Kieltämättä minullakin oli ihan hauskaa. Lopputuloksena on viihdyttävä paketti, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Filmin on ohjannut Brad Peyton, jonka aiempi leffa San Andreas osoitti, että häneltä löytyy silmää katastrofielokuville. Tässä hän osoittaa sen jälleen, kun Chicagon talojen nuijiminen maan tasalle tuntuu ja näyttää hienolta. Ongelmat eivät johdukaan niinkään Peytonista, vaan Ryan Englen, Carlton Cusen, Ryan J. Condalin ja Adam Sztykielin käsikirjoituksesta. Jatkuvasti esiteltävät hahmot ja heidän heikko kehityksensä ei ole mitään verrattuna joihinkin repliikkeihin, joita elokuvassa kuullaan. Filmiin on kai yritetty ottaa mallia kasarin ja ysärin one-linereistä, mutta epäonnistuttu pahasti. Leikkauskin ontuu välillä ja jotkut toimintakohtaukset muuttuvat hieman sekaviksi liian nopean editoinnin takia. En myöskään tiedä, johtuiko se valaistuksesta vai 3D:stä, mutta yökohtaukset olivat niin pimeitä, että niistä oli vaikea saada selvää. Rampage: Iso kohtaa isomman on sentään kuvattu oivallisesti, minkä lisäksi sen visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Jotkut asiat, kuten jättisusi, näyttävät selkeästi digitaalisilta, mutta monet muut jutut on saatu näyttämään uskottavilta. Georgeen on selvästi panostettu enemmän kuin muihin hirviöihin. Äänimaailma on aivan mahtava ja oli hienoa, miten leffateatterin penkit tärisivät hirviöiden karjaisujen ja sortuvien talojen päästämän metelin takia. Andrew Lockingtonin säveltämät musiikit sopivat hyvin elokuvaan, mutteivät jää mieleen.

Yhteenveto: Rampage: Iso kohtaa isomman on kaikessa hölmöydessään kelpo viihdettä, jonka jaksaa katsoa ainakin kerran. Kovin hyvästä elokuvasta ei ole kyse, mutta filmi tarjoaa tarpeeksi nauruja, hirviöitä, tuhoa ja jännitystä, jotta siitä voi jollain lailla pitää. Leffan pelastava tekijä on Davisin ja George-apinan välille luotu luja ystävyys, johon on saatu oikeaa sydäntä mukaan. Tämä saa katsojan paremmin mukaan leffaan ja saa antamaan anteeksi joitain umpityperiä repliikkejä, sekä leffan kehnoa tapaa käyttää hahmojaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan suunnilleen juuri niin hyvin kuin vain voivat, jos ylinäytteleviä Åkermania ja Lacya ei lasketa mukaan. Dwayne Johnson sopii pääosaan täydellisesti. Visuaalisesti leffa on tyylikästä katseltavaa, vaikka paikoitellen digitaalisuus puskee selkeästi esille. Rampage: Iso kohtaa isomman sopiikin parhaiten niille, jotka kaipaavat elokuvalta lähinnä siistejä juttuja, hirviöitä, efektejä ja toimintaa. Jos itse olisin kohderyhmää, eli vähän yli 10-vuotias poika, olisin varmasti todella innoissani leffasta. Itseäni hieman kummastuttaa, ettei lopputekstien jälkeen nähdä normiksi tullutta lisäkohtausta. Mielestäni filmi olisi kaivannut loppuun kohtauksen, jossa selviää, että hirviöitä onkin vielä lisää jossain. Kenties tekijät olivat epävarmoja siitä, menestyykö elokuva vai ei...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Rampage, 2018, Flynn Picture Company, New Line Cinema, Twisted Media, Wringley Pictures

Arvostelu: Incarnate (2016)

INCARNATE (2016)

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Aaron Eckhart, Catalina Sandino Moreno, David Mazouz, Carice van Houten, Keir O'Donnell, Emily Jackson, Matt Nable ja Paul Vincent O'Connor
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Olin kuullut, että on tulossa jälleen yksi kauhuelokuva, jossa pojan valtaa demoni ja hänet pitää pelastaa, mutta koska idea kuulosti liian käytetyltä, ei mielenkiintoni herännyt. En olisi luultavasti mennyt katsomaan Incarnatea, jos en olisi nähnyt sen traileria, kun kävin katsomassa alkuperäisen Alienin (1979) Finnkinon erikoisnäytöksessä. Hassua oli, ettei minun ollut tarkoitus mennä katsomaan edes Alienia, joten tuntui kuin kohtalo olisi heitellyt minua leffanäytöksestä toiseen. Trailer ei vieläkään herättänyt suurta kiinnostusta, mutta kävin kuitenkin vilkaisemassa, milloin Incarnatelle olisi lehdistönäytös ja sehän sattui olemaan heti Alienin jälkeisenä päivänä. Koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä (eipä oikeastaan ollenkaan tekemistä), niin lähdin katsomaan elokuvaa, toivoen, että se onnistuisi jännittämään koko puolentoistatunnin kestonsa ajan ja se toisi jotain uutta manaajatarinoihin.

Voimakas demoni valtaa Cameron-pojan ruumiin, jolloin Ember-nimisen tohtorin täytyy saapua apuun karkottamaan demoni pojasta.

Emberinä nähdään Aaron Eckhart, joka on oiva valinta rooliin. Ember kykenee tunkeutumaan riivattujen mieliin ja auttamaan heitä päihittämään demonit alitajunnassa. Riivattujen mielissä Ember kykenee toimimaan kuten kuka tahansa ja vaikuttaa ihan tyylikkäältä herralta. Todellisuudessa Ember on pyörätuolissa ja näyttää enemmänkin alkoholistilta. Emberillä on synkkä menneisyys, mikä on pistänyt hänet demonikarkotushommiin. Aluksi Eckhart ei tunnu täysin sopivan tyylikkään hahmon rooliin, mutta kun todellinen Ember paljastuu, Eckhartin tajuaa hyväksi valinnaksi.
     Demonien karkottamisessa Emberiä auttavat Oliver (Keir O'Donnell) ja Riley (Emily Jackson). Valitettavasti kummatkin ovat todella persoonattomia hahmoja. He vain ovat apureita, jotka tekevät, mitä Ember sanoo ja välillä näyttävät huolta pomostaan, jotta katsojat eivät erehtyisi luulemaan heitä tunteettomiksi roboteiksi. Kaksikko on tylsä ja olisi ollut parempi ratkaisu, jos heidät olisi yhdistetty yhdeksi avustajaksi, jolle olisi luotu hieman jotain luonnetta.
     Itse riivattua Cameron-poikaa esittää Gotham-sarjasta (2014-) Bruce Waynena tunnettu David Mazouz, joka on mainio karmivana poikana. Pääasiassa riivattu Cameron vain istuu huoneensa lattialla, mikä tekee hänestä arvaamattoman. Mazouzista on saatu toimivasti uhkaavan oloinen. Pojan Lindsey-äitiä esittää Carice van Houten ja Dan-isää näyttelee Matt Nable. Cameronin vanhemmat ovat eronneet isän juopottelun takia, mikä luo heille jonkinlaista taustaa.
     Elokuvassa nähdään myös Paul Vincent O'Connor Emberin pappikaverina, joka tutkii riivattuja. Harmi vain, että hänen hahmonsa tuntuu aika irralliselta ja sen pienen lisäyksen, jonka hän leffaan tuo mukaan, olisi voinut tehdä käyttämällä aiemmin mainitsemiani hahmoja.

Incarnatessa on ihan hauska idea yhdistää klassinen manausleffa The Exorcist (1973) tieteisteos Inceptioniin (2010). The Exorcistista on poimittu paljon asioita. Riivattu lapsi on eristettynä huoneessaan, samalla kun hätäinen äiti panikoi asunnossa. Demoni pitää ristiä pilkkanaan. Manaaja joutuu miettimään nopeasti erilaisia tapoja pelastaa lapsi ja samalla hänen täytyy selvittää omia ongelmiaan. Jotta homma ei tuntuisi liian kopioidulta, on demoninkarkottamisprosessiin otettu uusi tapa, jossa manaaja pistetään nukkumaan, mitä kautta hän pääsee riivatun alitajuntaan auttamaan demonin uhria. Riivatun pään sisällä voi muokata maailmaa ja siellä voi tapahtua erittäin kummallisia asioita ja jos sinne jää liian kauaksi aikaa, voi itse tulla hulluksi, kun ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei? Inceptionin tyylisesti aina välillä vilkuillaan kelloa, sillä siten erottaa todellisen maailman alitajunnasta. Yhdistelmä toimii ihan hyvin, mutta lähinnä ideana. Incarnate ei tunnu hyödyntävän ideoitaan kunnolla, jolloin moni asia jää todella vaisuksi. Aluksi tuntuu siltä, että Ember voisi hieman muokata riivatun alitajunnan maailmaa, mutta valitettavasti on turha odottaa mitään kovin erikoista tapahtuvan. Elokuva tuntuu menevän useassa kohtaa siitä, mistä aita on matalin, eikä uskalla luoda kunnolla mitään uutta. Tarina ei ole erityisen mukaansatempaava ja paikoitellen se tuntuu liian yksinkertaiselta ja lyhyeltä. Emberin pappiystävä taas tuntuu täysin ylimääräiseltä pidennykseltä, muuten nopeasti kulkevassa filmissä.

Incarnate ei valitettavasti ole edes kovin pelottava. Muutamia äkkisäikäytyksiä on tiedossa, mutta siihen se jääkin. Aluksi hieman jännittää, kun ei vielä tiedä, mistä on kyse, mutta nopeasti tajuaa, ettei mitään oikeasti pelottavaa ole luvassa. Leffassa on myös yllättävän vähän jännittäviä kohtauksia. Verta on luvassa hieman, sekä yksi aika karu kohtaus, mutta olisin toivonut jotain enemmän. Jopa pelottelukertoimessa on menty aidan matalimmasta kohdasta, puhumattakaan siitä, kuinka nopeasti monet asiat ratkeavat. Juonenkäänteitä on tietenkin luvassa, mutta mitään yllättävää on turha odottaa. Yksi "käänne" olisi toiminut paljon paremmin, jos elokuva olisikin loppunut siihen. Tämä olisi ollut yllättävää ja erilaista. Joten tietenkään Incarnate ei voi niin tehdä. Leffan lopetus tuntuu aika hölmöltä ja jatkoa tietenkin hieman lupaillaan. Vaikka toisen tällaisen voisi kai katsoa esimerkiksi Netflixistä, kun ei jaksaisi keskittyä mihinkään, minkä arvelee hyväksi, ei Incarnate 2:n toivoisi tapahtuvan. Paras sana kuvaamaan elokuvaa on "mitäänsanomaton". Incarnatessa on ihan toimiva lähtökohta ja siitä olisi voinut saada aikaiseksi jännittävän kauhutarinan, mutta lopputuloksena onkin aika unohdettava pätkä, jota ei tarvitse nähdä enää uudestaan. Ei elokuva sinänsä huono ole, mutta ei se ole edes ihan kiva.

Leffan ohjaajana toimii Brad Peyton, joka on aiemmin tehnyt mm. lasten seikkailukertomus Journey 2: The Mysterious Islandin (2012) ja katastrofielokuva San Andreasin (2015). Ehkä Peytonin olisi pitänyt pysyä tehosteleffojen parissa, sillä hänellä ei tunnu olevan visiota kauhuelokuvalle. Ronnie Christensenin käsikirjoitus tuntuu heittelevän välillä ja on usein todella vaisu. Incarnate on sentään kuvattu ihan hyvin ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Visuaaliset tehosteet ovat toimivia ja äänitehosteilla on tuotu hyviä lisäyksiä tunnelmaan. Andrew Lockingtonin musiikit tuntuvat välillä olevan liian karmivia verrattuna leffan yleiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: Incarnate tarjoaa muutamat äkkisäikäytykset ja sen idea on ihan kiva yhdistelmä Inceptionia ja The Exorcistia, mutta lopputulos on kuitenkin mitäänsanomaton. Koko paketti tuntuu aika hätäisesti kasatulta, eikä teos uskalla hyödyntää ideoitaan kunnolla. Aaron Eckhart on hyvä pääosassa ja hänen hahmonsa toimii, mutta muut henkilöt jäävät aika yksinkertaisiksi. David Mazouz toimii riivattuna Cameronia ja tuntuu oikeasti hieman karmivalta. Kauhua on yllättävän vähän luvassa, mutta mukaan on silti saatu aika turha sivujuttu, josta tärkeimmän olisi voinut tuoda tarinaan eri tavalla. Käänteitä on mukana, muttei mitään yllättävää. Jos kauhuelokuvat ovat intohimosi, niin katso Incarnate, vaikkei se kovin paljoa tarjoa. Muuten tämän voi ihan hyvin jättää väliin. Leffan näkemisen luultavasti unohtaa muutama päivä sen katsomisen jälkeen. Ei Incarnate huono ole, mutta ei se pääse edes tasolle "ihan kiva".

Kirjoittanut: Joonatan, 28.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.dailydead.com
Incarnate, 2016, IM Global, Blumhouse Productions, WWE Studios, Deep Underground Films

Arvostelu: San Andreas (2015)

SAN ANDREAS (2015)

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Dwayne Johnson, Carla Gugino, Alexandra Daddario, Ioan Gruffudd, Paul Giamatti, Hugo Johnstone-Burt, Art Parkinson ja Archie Panjabi
Genre: katastrofielokuva, jännitys
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun ensimmäisen kerran kuulin, että kesällä 2015 ilmestyy elokuva nimeltä San Andreas, niin yhdistin sen päässäni heti siihen, että Grand Theft Auto: San Andreas (2004) -pelistä tehtäisiin elokuvaa. Kun ensimmäinen trailer julkaistiin, niin tajusin, että kyseessä onkin Dwayne "The Rock" Johnsonin tähdittämä katastrofielokuva. Vaikka trailer näytti visuaalisesti hyvältä, niin kiinnostukseni ei pahemmin herännyt. Päädyin kuitenkin kesän alussa yhtenä keskiviikkoiltana katsomaan elokuvan 3D:nä.

San Andreasin siirros aiheuttaa Kaliforniassa massiivisen maanjäristyksen. Pelastushelikopterilentäjä Raymond Gaines lähtee pelastamaan ex-vaimoaan ja tytärtään, jotka ovat vaarassa järistyksen takia.

Dwayne Johnson ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kummoinen näyttelijä. Toimintaelokuvasarja Fast & Furiousiin (2001-) Johnson sopii pullistelemaan lihaksiaan, mutta huolehtivana perheenisä-Raymondina häntä on vaikea ottaa todesta. Onneksi häntä kykenee silti katsomaan, eikä hän pilaa elokuvaa. Mitä kauemmin elokuvaa katsoo, sitä enemmän häneen ja hänen hahmoonsa tottuu.
     Carla Gugino ei ole kovin kaksinen Raymondin ex-vaimona Emmana, mutta hänenkin mukana oloon tottuu. Guginon hahmo ei kuitenkaan pääse tekemään oikeastaan mitään, vaan hän pääosin vain roikkuu ex-miehensä mukana, tämän pelastaessa päivää.
     Alexandra Daddario sopii Raymondin ja Emman tyttäreksi, Blakeksi. Blake on kuunnellut isäänsä ja kykeneekin usein löytämään ratkaisuja hankalissa tilanteissa.
     Blaken mukana ovat veljekset, Hugo Johnstone-Burtin esittämä Ben Taylor ja Art Parkinsonin esittämä Ollie Taylor. Hugo ja Art vetävät tarpeeksi hyvin, jotta heidän veljeytensä toimii katsojille.
     Ioan Gruffudd esittää Emman uutta miestä, Daniel Riddickiä, jonka nössöys korostaa Raymondin machoilua. Gruffudd ei ole mukana onneksi kovin paljoa, eikä hänen hahmonsa ole kiinnostava.
     Paul Giamattin esittämän tohtori Lawrence Hayesin ainoa tarkoitus elokuvassa tuntuu olevan elokuvan tulevien tapahtumien selittäminen. Suurimmaksi osaksi hänen ajastaan ruudulla hän vain kertoo, mitä seuraavaksi on tiedossa ja pysähtyy pelokkaana toistelemaan lausetta "hyvä luoja", tuodakseen dramaattisuutta lisää.

Elokuvan vahvuus ei olekaan näyttelijänsuorituksissa, eikä juonessa - joka on kuitenkin mielenkiintoinen - vaan tietenkin tehosteissa. Taloja sortuu yhä uudestaan ja uudestaan... ja näyttäähän se upealta! Kohdat, joissa helikopterilla kieputellaan sortuvien talojen välissä, ovat visuaalisesti täydellisiä. Vain tsunamikohtaus näyttää hieman hölmöltä, mutta muuten elokuvan tehosteet ovat erittäin huikeita. Aika näyttää, pysyvätkö ne huikeina vielä vuosien päästä.

Tarinallisesti kaiken tuhoutumisen keskellä on kyse isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jo yhden tyttären menettänyt Raymond ei aio antaa toisenkin tyttärensä kuolla, vaan keksii kaiken aikaa uusia keinoja päästä tyttärensä luo. Matkaa kuljetaan helikopterilla, autolla, veneellä ja lentokoneella, ja vaikka mitä reittiä kulkisi, niin vaara on kaikkialla. Blaken täytyy vain toimia neuvokkaana isänsä vanhojen ohjeiden mukaisesti, jotta hänellä ja hänen uusilla tuttavuuksillaan on mahdollisuus selvitä.

Elokuva on kuitenkin hyvin ennalta-arvattava, kliseinen ja se sisältää kehnoja vitsejä, mutta sillä ei ole niin väliä. San Andreas on erittäin viihdyttävä alusta loppuun. Se tarjoaa hienoja efektejä ja jännitystä. Katastrofielokuvalta ei kannata odottaakaan kovin paljoa syvällisyyttä. Paul Giamattin hahmon kohtaukset rauhoittavat hieman elokuvaa, mutta silti toivoisi, että voisi jo nähdä lisää tehostemässäilyä. Välillä Giamattin hahmon mukana olon jopa unohtaa.

San Andreas on kuvattu hyvin. Vaikka ilmakuvissa tuskin on paljoa mitään muuta oikeaa kuin green screen, niin ne näyttävät silti upeilta. Suurimmaksi osaksi käsivarakuva on häiritsevää, varsinkin kun suurin osa käsivarakuvista olisi voinut ottaa jalustalta. Musiikki säestää hyvin taustalla ja tuo mukaan tunnelmaa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hyvä. Tuhoutuvat rakennukset, sillat ja maa näyttävät täydellisiltä. Toisin kuin vuoden 2009 katastrofielokuva 2012, San Andreas on juuri sopivan pituinen. Tuhoutuminen alkaa nopeasti ja sitä ei tapahdu liian kauaa, että se alkaisi käydä puuduttavaksi. Elokuvan kielinä Blu-raylla ovat englanti, espanja, italia, ja tekstityksinä suomi, tanska, norja, ruotsi, islanti, kreikka ja espanja. Lisämateriaalina on muutama pätkä elokuvan teosta, hieman poistettuja kohtauksia ja Gag Reel, jossa pääsee näkemään parin minuutin ajan näyttelijöiden nauravan. Kun ei tiedä, mikä heistä on niin hauskaa, niin on vaikea nauraa mukana.

Yhteenveto: San Andreas on loistava elokuva katastrofielokuvien ystäville. Jos pidit elokuvasta 2012, niin katso ihmeessä tämäkin. Ihan vain elokuvana se ei ole paras mahdollinen, mutta se on juuri oikeanlaista kesän popcorn-mättö-hupia, mitä välillä vain on pakko katsoa. Visuaalisesti näyttävä elokuva kannattaa omistaa, jos kotoa löytyy iso taulutelevisio. 3D:nä Tennispalatsin ykkössalista sitä oli tietysti parasta katsella, mutta se toimi vielä uudestaan kotisohvalta käsin.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.shyfyy.wordpress.com
San Andreas, 2015, Warner Bros. Entertainment Inc, Village Roadshow Films (BVI) Limited, Ratpac-Dune Entertainment