Arvostelu: Dracula Untold (2014)

DRACULA UNTOLD

Ohjaus: Gary Shore

Pääosissa: Luke Evans, Sarah Gadon, Art Parkinson, Dominic Cooper, Charles Dance, William Houston, Diarmaid Murtagh, Noah Huntley, Paul Kaye, Zach McGowan, Ferdinand Kingsley, Joseph Long ja Thor Kristjansson

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Dracula Untold perustuu löyhästi Bram Stokerin Dracula-kirjaan vuodelta 1897. Universal Studios oli tehnyt kirjan pohjalta kenties tunnetuimman elokuvaversion, Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula) vuonna 1931 ja vuonna 2007 Universal ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa hahmosta, joka kulki työnimellä "Dracula: Year Zero". Alun perin Alex Proyasin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta hänet korvattiin ensikertalaisella Gary Shorella. Päärooliin taas kaavailtiin Sam Worthingtonia, mutta Proyasin jouduttua jättämään projektin, Worthington jätti leffan ja hänen tilalle palkattiin Luke Evans. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta Dracula Untold sai maailmanensi-iltansa 30. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin lähes totaalisen tyrmäyksen kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin Netflixistä, enkä pitänyt sitä kummoisena. Kun huomasin Dracula Untoldin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Turkin armeijan hyökätessä 1440-luvulla Transilvaniaan, paikallinen ruhtinas Vlad III löytää keinon suojella alamaisiaan, kun hän tekee sopimuksen vampyyrin kanssa saadakseen tämän voimat.

Sam Worthingtonin poistuttua projektista, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans nappasi elokuvan pääroolin ruhtinas Vlad III:na, eli Vlad "Seivästäjänä", eli Vlad Draculana, joka on muuten ihan todellinen historiallinen henkilö, josta Bram Stoker otti vaikutteita Dracula-hahmoonsa. Elokuva kuitenkin ottaa omat vapautensa hahmon suhteen, oli kyse sitten tosielämän Vladista tai Stokerin vampyyri-ikonista. Evans suoriutuu roolistaan passelisti, vakuuttaen niin vahvana hallitsijana kuin sotatantereella hurjana taistelijana. Hänen hahmoonsa yritetään kirjoittaa monimutkikasta moraalista syvyyttä, mutta toteutus muuttuu kömpelömmäksi elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Gadon Vladin vaimona Mirenana ja Art Parkinson heidän lapsenaan Ingerasina, William Houston, Diarmaid Murtagh ja Noah Huntley Vladin uskollisina seuraajina, Paul Kaye munkkina, Dominic Cooper turkkilaisia johtavana sulttaani Mehmed II:na, sekä Charles Dance läheisen vuoren luolastossa väijyvänä vampyyrinä, jolta Vlad käy pyytämässä apua turkkilaisten päihittämiseen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevalla tasolla. Dance istuu passelisti katalan vampyyrin osaan, mutta Dominic Cooper tuntuu täysin väärältä valinnalta pahaksi sulttaaniksi. Puinen Gadon joutuu tyytymään osaansa neitona hädässä.

Pidin Dracula Untoldista nyt uusintakatselulla hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta on elokuva mielestäni silti turhauttavan keskinkertainen, jopa aika heikko tapaus. Uumenista löytyisi jopa varsin passeli hirviöfilmi, mutta tällaisenaan toteutus ontuu. Sen sijaan, että Draculan alkuperätarinasta olisi haluttu tehdä synkkä kauhufantasia, lopputulos muistuttaa enemmänkin outoa, keskiaikaista supersankarielokuvaa. Siinä kohtaa, kun tornissa seisova Dracula muodostaa ajatuksensa voimalla lepakoista jonkin sortin pyörremyrskyn, joka tekee tuhojaan turkkilaisen armeijan keskellä ja lopulta muovautuu vielä jättimäiseksi nyrkiksi, joka iskee maahan, aloin viimeistään muistamaan, miksen piitannut leffasta.

Dracula Untold on niitä elokuvia, jotka lähinnä vain ovat, eivätkä ne oikein tarjoa yhtään mitään. Se ei ole jännittävä, se ei ole innostava, se ei ole hauska... se vain on. Puolentoista tunnin kesto on toisaalta armollinen katsojaa kohtaan, kun lopputulos on näin yhdentekevä, mutta samalla leffa tuntuu myös hutiloiden kasaan saksitulta. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa Vladin kohtaaminen Baba Jaga -noita-akan kanssa, joka olisi toki ollut aika irralliselta tuntuva, lähinnä Universalin suunnittelemaa hirviöiden yhtenäistä elokuvauniversumia pohjustava hetki. Pääasiassa elokuva käyttää aikansa maalaillakseen Draculasta jonkin sortin traagista antisankaria, jolloin ikonisen ja kauhistuttavan monsterin alkuperätarinaa odottaville luvassa on jo heti pienoinen pettymys. Leffa yrittää sanoa jotain taakasta, jota joutuu kantamaan väärien valintojen johdosta, mutta homma jää tälläkin saralla aika latteaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gary Shore, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan leffaa. Shoren ensikertalaisuus näkyykin Dracula Untoldista monin tavoin ja lopputulos muistuttaa usein suoraan DVD:lle tehtyä b-fantasiaa. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitus on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta kömpelö, eikä kaksikko herätä koskaan tunnetta, että tästä hahmosta muovautuisi se kaikkien tuntema verenimijä. Elokuva on muuten kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtaukset äityvät ajoittain aika sillisalaatiksi. Yksikin taistelu kuvataan osittain kuolemaa tekevän turkkilaissotilaan silmien kautta ja vieläpä heijastuksena miekan terästä. Lavasteet ovat kelvolliset, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, etenkin eeppisiksi tarkoitettujen taistelujen aikana, kun Vlad ryhtyy hyödyntämään uusia supervoimiaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Game of Thronesista (2011-2019) tutun Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat melkeinpä leffan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dracula Untold, 2014, Universal Pictures, Legendary Entertainment, Michael De Luca Productions, Dentsu, Fuji Television Network

Arvostelu: Kubo and the Two Strings / Kubo ja samuraiseikkailu (2016)

KUBO AND THE TWO STRINGS (2016)

KUBO JA SAMURAISEIKKAILU

Ohjaus: Travis Knight
Pääosissa: Art Parkinson, Charlize Theron, Matthew McConaughey, Rooney Mara, Ralph Fiennes, George Takei ja Brenda Vaccaro
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

En erityisemmin ollut kiinnostunut Kubo and the Two Stringsistä (tai kuten se on hämärästi suomennettu Kubo ja samuraiseikkailuksi) vielä viikko sitten. Olen tietty nähnyt elokuvan tehneen Laika-yhtiön kaikki aiemmat elokuvat, eli Coralinen (2009), ParaNormanin (2012) ja The Boxtrollsin (2014), mutta koska taso on vain tuntunut laskevan hienon Coralinen jälkeen, niin en erityisemmin innostunut, että yhtiöltä oli taas tulossa leffa. Julisteet eivät erityisemmin saaneet minua kiinnostumaan ja ajattelinkin käydä katsomassa elokuvan vain, jos sattuisi olemaan aikaa. Sitten tapahtuikin ihmeitä ja Kubo and the Two Stringsin arvosteluja alkoi sadella. Monet sanoivat, että kyseessä on tämän vuoden animaatiotapaus ja että Kubo jättäisi jopa Zootopian (2016) varjoonsa. Se oli jo tarpeeksi kova väite, jolloin minun oli aivan pakko päästä katsomaan elokuva. Kun vielä Rotten Tomatoesin arvioprosentti oli 97 ja Internet Movie Databasessa käyttäjäarvioiden keskiarvo oli 8,3/10, niin en vain voinut olla missaamatta tätä elokuvaa. Niin siinä kuitenkin kävi, etten päässyt katsomaan elokuvaa lehdistönäytöksessä, mutta onneksi pääsin katsomaan elokuvan jo viime tiistaina.

Yksisilmäinen Kubo-poika asuu psykoottisen äitinsä kanssa vuorella ja käy päivisin kertomassa tarinoita lähikylän asukkaille. Tapahtumat johtavat toiseen, jolloin Kubon täytyy nousta tarinoidensa sankariksi ja etsiä kolme samuraivarustetta, joiden avulla hän voisi päihittää pahan Kuukuninkaan.

Elokuvan pääosassa nähdään tosiaan Kubo, jonka äänenä kuullaan Art Parkinson. Alkupuolella Kubo tuntuu esittävän rohkeampaa kuin onkaan ja hän haaveilee olevansa vahva eri tavoin kuin vain henkisesti. Tietysti elokuvan aikana Kubo kerää rohkeutensa ja alkaa pikkuhiljaa muuttua sankariksi, vaikkei olisikaan täysin samanlainen sankari kuin hänen oma idolinsa. Kubolla on käytössä jonkinlainen "taikakitara", jolla hän pystyy muokkaamaan maailmaa ja tekemään tyylikkäitä origameja. Aluksi "kitara" tuntuu hieman hölmöltä, mutta se muuttuu uskottavammaksi, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Kubon mukana matkalla on puutalismaanista eläväksi muuttunut Apina, joka on erittäin ylisuojeleva Kuboa kohtaan. Aluksi Apinan hahmo on hieman ärsyttävä, mutta hahmosta alkaa pitää, mitä enemmän hänen taustansa aukeavat katsojalle. Hän osoittaa myös olevansa hyvä taistelija, jos niin haluaa. Apinan äänenä kuullaan Charlize Theron.
     Mukana matkalla on myös Kuoriainen, joka on puoliksi ötökkä ja puoliksi samurai. Kuten Apina, niin myös Kuoriainen ärsyttää aluksi, mutta onneksi myös hänestä kehkeytyy pidettävä hahmo. Kuoriaisen kykyjä olisi mielestäni voinut käyttää hieman monipuolisemmin, eikä hahmo tuntunut kunnolla hyödyntävän neljää kättään. Kuoriaisen äänenä kuullaan Matthew McConaughey ja vaikka McConaugheylla on erittäin persoonallinen ääni yhdistettynä vahvaan korostukseen, niin minulla kesti todella kauan yhdistää Kuoriaisen ääni itse näyttelijään.
     Ralph Fiennes on osoittanut olevansa hyvä pahiksen rooleissa - oli hän sitten julma natsi Amon Göth elokuvassa Schindler's List (1993) tai pimeyden velho lordi Voldemort Harry Potter -sarjassa (2001-2011), niin hän tuntuu osaavan vihattavan hahmon elkeet ja ilmeet. Tässä hän ei kuitenkaan pääse erityisemmin esille. Fiennes kuullaan elokuvan pahiksen, eli Kuukuninkaan äänenä, eikä hän oikein saa vakuutettua katsojaa siitä, että kyseessä olisi erittäin synkkä ja paha hahmo. Syy tosin johtuu lähinnä käsikirjoituksesta, sillä hahmoa pohjustetaan todella paljon ja hänestä saa erittäin vaarallisen kuvan, mutta kun hahmo vihdoin saapuu ruudulle, niin häntä lähinnä vain alikäytetään.
     Kuukuninkaan lisäksi pahiksia ovat myös pimeyden voimia käyttävät siskot, joiden äänenä kuullaan Rooney Mara. Siskot tuntuvat oikeasti pahoilta ja heidän esittelynsä on jopa hieman karmiva. Muita hahmoja elokuvassa on mm. kylän vanha nainen Kameyo (Brenda Vaccari), joka on erittäin ystävällinen Kubolle, sekä vanha mies Hosato (George Takei).

Elokuva alkaa synkällä kohtauksella, jossa Kubon äiti matkaa merellä pakoon jotakin, samalla kun kuullaan kertojaääni, joka sanoo katsojille, että heidän täytyy kiinnittää kaiken aikaa tarkkaan huomiota siihen, mitä tapahtuu. Jos nimittäin katseen kääntää edes hetkeksi, niin sankarillemme koituu tuho. Elokuva ottaa alussa kiinni katsojasta näillä lauseilla, sillä katsojana tietysti uskoo, että elokuvaan täytyy keskittyä koko ajan täysillä. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole. Alkukohtauksen jälkeen meille esitellään lähes teini-ikäinen Kubo, joka yrittää pitää äidistään huolta, sillä tämä on vajonnut jonkinlaiseen psykoosiin, eikä kykene toimimaan lähes ollenkaan itse. Aamuisin hän kulkee lähistöllä olevaan kylään ja kertoo tarinaa Hanzo-samuraista, soittaen samalla taikakitaraansa, joka saa origamihahmot liikkumaan itsekseen. Tarinassa Hanzo taistelee pahaa Kuukuningasta vastaan ja tarvitsee avukseen hienoilla lisänimillä varustetut miekan, haarniskan ja kypärän. Iltaisin Kubon on kuitenkin palattava takaisin äitinsä luo vuorelle, jossa he asuvat, sillä hänen äitinsä on kertonut, että Kuukuningas on todellinen ja tämä yrittää siepata Kubon. Eräänä iltana Kubolla menee liian myöhään kylässä ja siskot hyökkäävät tämän kimppuun. Kubo joutuu pakomatkalle, joka alkaa muovata hänestä sankaria.

Elokuvan alkupuoli on hieman liian hidastempoinen. Aluksi mietin, että kyseessä olisi vain hieman rauhallisempi aloitus, mutta rauhallisuutta on jopa liikaa. Kubon tarinakin tuntuu kestävän hieman liian kauan, eikä elokuva saa enää samalla tavalla otetta katsojasta. Katsojille pyritään kertomaan kaikki tarvittava pitkällä dialogilla, jolloin itse ei tarvitse kovin paljoa päätellä. Kun siskot vihdoin ilmestyvät, niin elokuva ottaa uudestaan otteen, mutta valitettavasti menettää senkin, kun käydään jälleen aivan liian pitkä keskustelu. Tämän jälkeen minulla kesti hieman aikaa lämmetä uudestaan elokuvalle, sillä mietin, että milloin seuraavan kerran siinä tapahtuisi lässähdys. Onneksi sellaisia ei erityisemmin enää tule, jos ei lasketa mukaan Kuukuninkaan paljastusta. Mukaan tulee esimerkiksi jännittävä kohtaus suuren luurankohirviön kanssa ja intensiivinen taistelu merellä, jotka ovat erittäin hienoja pätkiä. On myös hienoa, ettei elokuvan loppu ole mistään perinteisimmästä päästä, vaan luo jotain erilaista. Onneksi alkupuoleltakin löytyy jotain hienoa ja siinä on ymmärretty, ettei se hienous edes tarvitse puhetta. Kohtaus, jossa Kubo joutuu vain katsomaan avuttomana sivusta, kun hänen äitinsä on jähmettynyt paikoilleen ja tuijottaa tyhjillä silmillään kaukaisuuteen, on hyvin surullinen ja kaunis.

Kaunista on myös animointi. Edellisten Laikan elokuvien tapaan myös tämä on nukkeanimaatio ja pakko vain sanoa, että visuaalisesti elokuva on aivan upea! Välillä suun liikkeet eivät tunnu täysin täsmäävän puheen kanssa, mutta se on yleinen ongelma kaikkien muiden paitsi tietokoneanimaatioiden kanssa. Taustat näyttävät huikeilta ja etenkin vesi on toteutettu todella ihmeellisesti. Aiemmin mainitsemani kohtaukset luurankohirviön kanssa ja meritaistelu näyttävät mielettömän hienoilta ja välillä on vaikea käsittää, että kyseessä on oikeasti nukkeanimaatio. Laikan tuttuun tyyliin muutamat kohdat ovat hieman synkempiä kuin yleensä animaatioissa ja mielestäni elokuvassa olisi voitu ottaa vielä muutama harppaus eteenpäin ja tuoda esimerkiksi synkkyyttä enemmän esille. Dialogia olisi voitu jättää pois ja katsojat olisivat siten päässeet itse täyttämään aukkoja, joita ei heti paljasteta. Tekijöiden olisi pitänyt paremmin miettiä tarkoitus alun höpötykselle siitä, ettei huomio saa herpaantua ja hyödyntää sitä enemmän, jolloin katsoja ei voisi millään irrottaa katsettaan ruudulta. Elokuvassa on myös pari juonenkäännettä, jotka ovat valitettavasti hieman liian ennalta-arvattavat, mutta sen voi toisaalta katsoa sormien läpi, kun kyseessä on koko perheen elokuva. Huumoria on tietty mukana keventämässä elokuvaa. Jotkut vitsit toimivat selkeästi paremmin kuin toiset. Tällaisenaan kyseessä on viihdyttävä ja mainio pätkä, mutta kun juttua olisi viety vielä eteenpäin kunnolla, niin Kubo and the Two Strings voisi nousta yhtä hienoksi tarinaltaan kuin animoinniltaan. Elokuvan on ohjannut Travis Knight ja tämä on hänen esikoisohjauksensa. Hän on aiemmin toiminut Laikalla animointipuolella, joten häneltä selvästi löytyy kunnollinen näkemys visuaalisuuteen.

Yhteenveto: Kubo and the Two Strings on kyllä hyvä, muttei niin ihmeellinen kuin monet muut väittävät. Se taistelee mielestäni ParaNormanin kanssa Laikan toiseksi parhaan elokuvan tittelistä, mutta jää selvästi Coralinen varjoon. Elokuvalla ei ole myöskään mitään mahdollisuuksia päihittää Zootopiaa, niin kuin jotkut ovat sanoneet. Animointi on aivan tolkuttoman huikeaa ja on sääli, ettei itse tarina ole yhtä huikea. Kun juttua olisi uskallettu viedä vielä pidemmälle, niin lopputulos olisi parempi. Kubon hahmo toimii ja loppujen lopuksi niin toimivat myös Apinan ja Kuoriaisen hahmot. Fiennesin esittämä Kuukuningas on aikamoinen pettymys, mutta hahmo ei onneksi fyysisesti esiinny kovin paljoa. Dialogia on välillä liikaa ja kohtaus, jossa Kubo on luolassa äitinsä kanssa, on todella hyvä osoitus siitä, että joskus olisi ihan hyvä olla vain hiljaa. Puhtaasti lapsille tätä ei olla suunnattu ja perheen pienimmille tämä voi olla paikoitellen liiankin jännittävä. Jos pidät Laikan aiemmista elokuvista tai ylipäätään nukkeanimaatioista ja seikkailuista, niin kannattaa tämä käydä vilkaisemassa. Hieman epäselväksi elokuvassa jää elokuvan nimen merkitys. Lopputeksteissä lukee, että elokuva on omistettu ohjaajan "two stringsille", eli hänen vanhemmilleen, mistä voisi päätellä, että Kubon "two strings" ovat hänen äitinsä ja isänsä. Tavallaan suomalainen nimi Kubo ja samuraiseikkailu kuulostaa kaikessa hölmöydessään paremmalta, vaikka olisikin voinut olla jotain luovempaa. Sentään suomennos ei ole "Kubo ja kahdet stringit".

Kirjoittanut: Joonatan, 16.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wegotthiscovered.com
Kubo and the Two Strings, 2016, Laika Entertainment

Arvostelu: San Andreas (2015)

SAN ANDREAS (2015)

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Dwayne Johnson, Carla Gugino, Alexandra Daddario, Ioan Gruffudd, Paul Giamatti, Hugo Johnstone-Burt, Art Parkinson ja Archie Panjabi
Genre: katastrofielokuva, jännitys
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

Kun ensimmäisen kerran kuulin, että kesällä 2015 ilmestyy elokuva nimeltä San Andreas, niin yhdistin sen päässäni heti siihen, että Grand Theft Auto: San Andreas (2004) -pelistä tehtäisiin elokuvaa. Kun ensimmäinen trailer julkaistiin, niin tajusin, että kyseessä onkin Dwayne "The Rock" Johnsonin tähdittämä katastrofielokuva. Vaikka trailer näytti visuaalisesti hyvältä, niin kiinnostukseni ei pahemmin herännyt. Päädyin kuitenkin kesän alussa yhtenä keskiviikkoiltana katsomaan elokuvan 3D:nä.

San Andreasin siirros aiheuttaa Kaliforniassa massiivisen maanjäristyksen. Pelastushelikopterilentäjä Raymond Gaines lähtee pelastamaan ex-vaimoaan ja tytärtään, jotka ovat vaarassa järistyksen takia.

Dwayne Johnson ei ole koskaan ollut mielestäni kovin kummoinen näyttelijä. Toimintaelokuvasarja Fast & Furiousiin (2001-) Johnson sopii pullistelemaan lihaksiaan, mutta huolehtivana perheenisä-Raymondina häntä on vaikea ottaa todesta. Onneksi häntä kykenee silti katsomaan, eikä hän pilaa elokuvaa. Mitä kauemmin elokuvaa katsoo, sitä enemmän häneen ja hänen hahmoonsa tottuu.
     Carla Gugino ei ole kovin kaksinen Raymondin ex-vaimona Emmana, mutta hänenkin mukana oloon tottuu. Guginon hahmo ei kuitenkaan pääse tekemään oikeastaan mitään, vaan hän pääosin vain roikkuu ex-miehensä mukana, tämän pelastaessa päivää.
     Alexandra Daddario sopii Raymondin ja Emman tyttäreksi, Blakeksi. Blake on kuunnellut isäänsä ja kykeneekin usein löytämään ratkaisuja hankalissa tilanteissa.
     Blaken mukana ovat veljekset, Hugo Johnstone-Burtin esittämä Ben Taylor ja Art Parkinsonin esittämä Ollie Taylor. Hugo ja Art vetävät tarpeeksi hyvin, jotta heidän veljeytensä toimii katsojille.
     Ioan Gruffudd esittää Emman uutta miestä, Daniel Riddickiä, jonka nössöys korostaa Raymondin machoilua. Gruffudd ei ole mukana onneksi kovin paljoa, eikä hänen hahmonsa ole kiinnostava.
     Paul Giamattin esittämän tohtori Lawrence Hayesin ainoa tarkoitus elokuvassa tuntuu olevan elokuvan tulevien tapahtumien selittäminen. Suurimmaksi osaksi hänen ajastaan ruudulla hän vain kertoo, mitä seuraavaksi on tiedossa ja pysähtyy pelokkaana toistelemaan lausetta "hyvä luoja", tuodakseen dramaattisuutta lisää.

Elokuvan vahvuus ei olekaan näyttelijänsuorituksissa, eikä juonessa - joka on kuitenkin mielenkiintoinen - vaan tietenkin tehosteissa. Taloja sortuu yhä uudestaan ja uudestaan... ja näyttäähän se upealta! Kohdat, joissa helikopterilla kieputellaan sortuvien talojen välissä, ovat visuaalisesti täydellisiä. Vain tsunamikohtaus näyttää hieman hölmöltä, mutta muuten elokuvan tehosteet ovat erittäin huikeita. Aika näyttää, pysyvätkö ne huikeina vielä vuosien päästä.

Tarinallisesti kaiken tuhoutumisen keskellä on kyse isän ja tyttären välisestä suhteesta. Jo yhden tyttären menettänyt Raymond ei aio antaa toisenkin tyttärensä kuolla, vaan keksii kaiken aikaa uusia keinoja päästä tyttärensä luo. Matkaa kuljetaan helikopterilla, autolla, veneellä ja lentokoneella, ja vaikka mitä reittiä kulkisi, niin vaara on kaikkialla. Blaken täytyy vain toimia neuvokkaana isänsä vanhojen ohjeiden mukaisesti, jotta hänellä ja hänen uusilla tuttavuuksillaan on mahdollisuus selvitä.

Elokuva on kuitenkin hyvin ennalta-arvattava, kliseinen ja se sisältää kehnoja vitsejä, mutta sillä ei ole niin väliä. San Andreas on erittäin viihdyttävä alusta loppuun. Se tarjoaa hienoja efektejä ja jännitystä. Katastrofielokuvalta ei kannata odottaakaan kovin paljoa syvällisyyttä. Paul Giamattin hahmon kohtaukset rauhoittavat hieman elokuvaa, mutta silti toivoisi, että voisi jo nähdä lisää tehostemässäilyä. Välillä Giamattin hahmon mukana olon jopa unohtaa.

San Andreas on kuvattu hyvin. Vaikka ilmakuvissa tuskin on paljoa mitään muuta oikeaa kuin green screen, niin ne näyttävät silti upeilta. Suurimmaksi osaksi käsivarakuva on häiritsevää, varsinkin kun suurin osa käsivarakuvista olisi voinut ottaa jalustalta. Musiikki säestää hyvin taustalla ja tuo mukaan tunnelmaa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mielettömän hyvä. Tuhoutuvat rakennukset, sillat ja maa näyttävät täydellisiltä. Toisin kuin vuoden 2009 katastrofielokuva 2012, San Andreas on juuri sopivan pituinen. Tuhoutuminen alkaa nopeasti ja sitä ei tapahdu liian kauaa, että se alkaisi käydä puuduttavaksi. Elokuvan kielinä Blu-raylla ovat englanti, espanja, italia, ja tekstityksinä suomi, tanska, norja, ruotsi, islanti, kreikka ja espanja. Lisämateriaalina on muutama pätkä elokuvan teosta, hieman poistettuja kohtauksia ja Gag Reel, jossa pääsee näkemään parin minuutin ajan näyttelijöiden nauravan. Kun ei tiedä, mikä heistä on niin hauskaa, niin on vaikea nauraa mukana.

Yhteenveto: San Andreas on loistava elokuva katastrofielokuvien ystäville. Jos pidit elokuvasta 2012, niin katso ihmeessä tämäkin. Ihan vain elokuvana se ei ole paras mahdollinen, mutta se on juuri oikeanlaista kesän popcorn-mättö-hupia, mitä välillä vain on pakko katsoa. Visuaalisesti näyttävä elokuva kannattaa omistaa, jos kotoa löytyy iso taulutelevisio. 3D:nä Tennispalatsin ykkössalista sitä oli tietysti parasta katsella, mutta se toimi vielä uudestaan kotisohvalta käsin.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.shyfyy.wordpress.com
San Andreas, 2015, Warner Bros. Entertainment Inc, Village Roadshow Films (BVI) Limited, Ratpac-Dune Entertainment