Supergirl (2026) - elokuva-arvostelu

SUPERGIRL

Ohjaus: Craig Gillespie

Näyttelijät: Milly Alcock, Eve Ridley, Matthias Schoenaerts, Jason Momoa, David Krumholtz, Emily Beecham, Ferdinand Kingsley, Diarmaid Murtagh ja David Corenswet

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Supergirl perustuu samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1959 ja kyseessä on DC:n uuden elokuvauniversumin toinen elokuva. Hahmo oli aiemmin nähty Helen Slaterin esittämänä elokuvassa Supertyttö (Supergirl - 1984), Melissa Benoistin esittämänä televisiosarjassa Supergirl (2015-2021) ja Sasha Callen esittämänä elokuvassa The Flash (2023). Callen oli tarkoitus tähdittää omaakin elokuvaansa, mutta kun James Gunn ja Peter Safran perustivat DC Studiosin ja ottivat päävastuun DC:n sarjakuviin perustuvista elokuvista ja sarjoista, vanhat suunnitelmat peruttiin. Gunn ja Safran paljastivat, että työn alla oli filmatisointi Supergirl: Woman of Tomorrow -sarjakuvasta (2021-2022). Päärooliin olivat ehdolla Emilia Jones, Cailee Spaeny ja Meg Donnelly, kunnes roolin nappasi Milly Alcock, joka teki ensiesiintymisensä hahmona viimevuotisessa Superman-elokuvassa (2025). Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025, sarjakuvaa mukaillen työnimellä "Supergirl: Woman of Tomorrow" ja nyt yksinkertaistetusti Supergirl saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut pääasiassa positiivinen tämän uuden DC-universumin suhteen. Pidin viime vuoden Supermanista ja mielsin nopeasti nähdyn Supergirl-tulkinnan kiinnostavan erilaiseksi. Kävinkin optimistisena katsomassa Supergirlin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa, luettuani edellisiltana puolet Woman of Tomorrow -sarjakuvasta.

Syntymäpäiväänsä Krypto-koiransa kanssa toisella planeetalla juhliva Kara Zor-El päätyy auttamaan nuorta tyttöä Ruthyeta, joka haluaa kostaa perheensä murhanneelle Krem of the Yellow Hillsille. Karalla on nimittäin myös oma kana kynittävänään Kremin kanssa.

Milly Alcock palaa rooliinsa Kara Zor-Eliksi, eli Supergirliksi, näyteltyään hahmoa pikaisesti Supermanissa. Kuten kyseisessä leffassa jo nähtiin, tämä Kara ei ole superserkkunsa kaltainen sinisilmäinen sankari, vaan viinaan päin kallellaan oleva ja sarkasmiin turvautuva masentunut nuorukainen. Toisin kuin jo vauvana Maahan päätynyt Kal-El, joka kasvoi rakastavassa perheessä, Kara joutui todistamaan kotiplaneettansa Kryptonin tuhon, eivätkä siitä syntyneet haavat ole jättäneet häntä rauhaan. Alcock tulkitsee mainiosti hahmonsa vaikeaa mielenmaisemaa, minkä lisäksi Karalle kirjoitettu kasvutarina Supergirliksi on onnistunut ja piristävän erilainen kuin tavanomaisimmat supersankarien alkuperäkertomukset.

    Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori tyttö Ruthye Marie Knoll (Eve Ridley), joka näki perheensä murhan julman Krem of the Yellow Hillsin (Matthias Schoenaerts) kynsissä ja pyytääkin Karalta apua miehelle kostamisessa, sekä yksinäinen susi Lobo, jota näyttelee edellisessä DC-leffauniversumissa Aquamania esittänyt Jason Momoa. Ridley on kelpo valinta osaansa ja Ruthye toimii hyvänä vastaparina Karalle. Schoenaerts on sopivan iljettävä Kreminä, mutta en lämmennyt yhtään sarjakuvasta reippaasti poikkeavalle niittinaama-ulkonäölle. Lobon näkemistä odotin paljon, mutta harmillisesti hahmo jäi tässä mielestäni aika vaisuksi ja Momoa tuntui esittävän liialtikin sitä samaa renttua, millaisena hänet nähdään jatkuvasti muissa elokuvissa. Nyt hänellä vain oli enemmän meikkiä naamassa.

Supergirl oli mielestäni hieman ristiriitainen elokuva, jossa oli selvät hyvät puolensa, mutta myös aspekteja, jotka jättivät toivomisen varaa. Leffan onnistumiset löytyvät sen pääkaksikosta, Karasta ja Ruthyesta, joiden dynamiikka toimii mainiosti pitkin elokuvaa. Aluksi Kara haluaisi hoitaa Kremin etsimisen yksin, mutta hissuksiin ottaa tytön siipiensä alle ja alkaa muuttua sellaiseksi sankariksi, jollaista Ruthye hänestä halajaisi. Ruthyen kautta Kara myös pystyy hyvin heijastelemaan sitä, millainen hän haluaisi olla. Takaumat Kryptonilla Karan lapsuudesta ovat kanssa oivallisia ja tuovat sopivasti syvyyttä hahmoon.

Se, missä Supergirl kuitenkin takeltelee, on se tavanomaisempi supersankaripuoli. Leffa viihdyttää ajoittain, etenkin alkupäässään, kun Kara on lähinnä krapulassa, mistä saadaan ihan hupaisaa huumoria. Suuri osa toimintakohtauksista ovat kuitenkin valitettavan yhdentekevää mäiskettä, mistä ei löydy jännitettä ja mitkä eivät jää edes mieleen päheinä tai luovina. Taistelut myös toistavat tylsästi sitä tuttua James Gunn -kaavaa, eli jokin vanha hittibiisi pistetään soimaan taustalla, samalla kun kamera pyörii hahmojen ympärillä, kun taustalla räjähtelee ja pahiksia lentää sinne ja tänne. Erityisen laiskaa tästä tekee se, ettei Gunn ole edes ohjannut elokuvaa. Periaatteessa Supergirl oli mielestäni siis heikoimmillaan ja tylsimmillään, kun se oli vauhdikkaammillaan ja eniten taas pidin näkemästäni, kun elokuva rauhoittui syventämään päähenkilöitään. Nämä kohtaukset tuovat tarvittavaa tunnetta ja sydäntä peliin, pelastaen muuten aika keskinkertaisen avaruusseikkailun.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka edellisistä leffoista I, Tonyasta (2017), Cruellasta (2021) ja Dumb Moneysta (2023) pidin aika paljonkin. Supergirlin kohdalla miehen työ on kuitenkin ailahtelevampaa. Ana Nogueiran käsikirjoitus toimii pääasiassa oivallisesti ja onkin sääli, ettei Gillespie saa siirrettyä sitä valkokankaille sen kaipaaman potkun kera. Supergirl on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat näyttävät ja pidin todella paljon siitä, että monet avaruusoliot on toteutettu vanhanaikaisesti asuin ja maskeerauksin. Digitehosteiden taso vaihtelee näyttävästä keskeneräiseen ja videopelimäiseen, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Claudia Sarne väläyttelee hetkellisesti oivallisia aikaansaannoksiaan ja onkin harmi, että naisen musiikit hukutetaan turhan usein eri artistien ja yhtyeiden biisien alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Supergirl, Yhdysvallat, 2026, DC Studios, The Safran Company, Troll Court Entertainment

Arvostelu: Dracula Untold (2014)

DRACULA UNTOLD

Ohjaus: Gary Shore

Pääosissa: Luke Evans, Sarah Gadon, Art Parkinson, Dominic Cooper, Charles Dance, William Houston, Diarmaid Murtagh, Noah Huntley, Paul Kaye, Zach McGowan, Ferdinand Kingsley, Joseph Long ja Thor Kristjansson

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Dracula Untold perustuu löyhästi Bram Stokerin Dracula-kirjaan vuodelta 1897. Universal Studios oli tehnyt kirjan pohjalta kenties tunnetuimman elokuvaversion, Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula) vuonna 1931 ja vuonna 2007 Universal ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa hahmosta, joka kulki työnimellä "Dracula: Year Zero". Alun perin Alex Proyasin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta hänet korvattiin ensikertalaisella Gary Shorella. Päärooliin taas kaavailtiin Sam Worthingtonia, mutta Proyasin jouduttua jättämään projektin, Worthington jätti leffan ja hänen tilalle palkattiin Luke Evans. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta Dracula Untold sai maailmanensi-iltansa 30. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin lähes totaalisen tyrmäyksen kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin Netflixistä, enkä pitänyt sitä kummoisena. Kun huomasin Dracula Untoldin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Turkin armeijan hyökätessä 1440-luvulla Transilvaniaan, paikallinen ruhtinas Vlad III löytää keinon suojella alamaisiaan, kun hän tekee sopimuksen vampyyrin kanssa saadakseen tämän voimat.

Sam Worthingtonin poistuttua projektista, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans nappasi elokuvan pääroolin ruhtinas Vlad III:na, eli Vlad "Seivästäjänä", eli Vlad Draculana, joka on muuten ihan todellinen historiallinen henkilö, josta Bram Stoker otti vaikutteita Dracula-hahmoonsa. Elokuva kuitenkin ottaa omat vapautensa hahmon suhteen, oli kyse sitten tosielämän Vladista tai Stokerin vampyyri-ikonista. Evans suoriutuu roolistaan passelisti, vakuuttaen niin vahvana hallitsijana kuin sotatantereella hurjana taistelijana. Hänen hahmoonsa yritetään kirjoittaa monimutkikasta moraalista syvyyttä, mutta toteutus muuttuu kömpelömmäksi elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Gadon Vladin vaimona Mirenana ja Art Parkinson heidän lapsenaan Ingerasina, William Houston, Diarmaid Murtagh ja Noah Huntley Vladin uskollisina seuraajina, Paul Kaye munkkina, Dominic Cooper turkkilaisia johtavana sulttaani Mehmed II:na, sekä Charles Dance läheisen vuoren luolastossa väijyvänä vampyyrinä, jolta Vlad käy pyytämässä apua turkkilaisten päihittämiseen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevalla tasolla. Dance istuu passelisti katalan vampyyrin osaan, mutta Dominic Cooper tuntuu täysin väärältä valinnalta pahaksi sulttaaniksi. Puinen Gadon joutuu tyytymään osaansa neitona hädässä.

Pidin Dracula Untoldista nyt uusintakatselulla hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta on elokuva mielestäni silti turhauttavan keskinkertainen, jopa aika heikko tapaus. Uumenista löytyisi jopa varsin passeli hirviöfilmi, mutta tällaisenaan toteutus ontuu. Sen sijaan, että Draculan alkuperätarinasta olisi haluttu tehdä synkkä kauhufantasia, lopputulos muistuttaa enemmänkin outoa, keskiaikaista supersankarielokuvaa. Siinä kohtaa, kun tornissa seisova Dracula muodostaa ajatuksensa voimalla lepakoista jonkin sortin pyörremyrskyn, joka tekee tuhojaan turkkilaisen armeijan keskellä ja lopulta muovautuu vielä jättimäiseksi nyrkiksi, joka iskee maahan, aloin viimeistään muistamaan, miksen piitannut leffasta.

Dracula Untold on niitä elokuvia, jotka lähinnä vain ovat, eivätkä ne oikein tarjoa yhtään mitään. Se ei ole jännittävä, se ei ole innostava, se ei ole hauska... se vain on. Puolentoista tunnin kesto on toisaalta armollinen katsojaa kohtaan, kun lopputulos on näin yhdentekevä, mutta samalla leffa tuntuu myös hutiloiden kasaan saksitulta. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa Vladin kohtaaminen Baba Jaga -noita-akan kanssa, joka olisi toki ollut aika irralliselta tuntuva, lähinnä Universalin suunnittelemaa hirviöiden yhtenäistä elokuvauniversumia pohjustava hetki. Pääasiassa elokuva käyttää aikansa maalaillakseen Draculasta jonkin sortin traagista antisankaria, jolloin ikonisen ja kauhistuttavan monsterin alkuperätarinaa odottaville luvassa on jo heti pienoinen pettymys. Leffa yrittää sanoa jotain taakasta, jota joutuu kantamaan väärien valintojen johdosta, mutta homma jää tälläkin saralla aika latteaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gary Shore, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan leffaa. Shoren ensikertalaisuus näkyykin Dracula Untoldista monin tavoin ja lopputulos muistuttaa usein suoraan DVD:lle tehtyä b-fantasiaa. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitus on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta kömpelö, eikä kaksikko herätä koskaan tunnetta, että tästä hahmosta muovautuisi se kaikkien tuntema verenimijä. Elokuva on muuten kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtaukset äityvät ajoittain aika sillisalaatiksi. Yksikin taistelu kuvataan osittain kuolemaa tekevän turkkilaissotilaan silmien kautta ja vieläpä heijastuksena miekan terästä. Lavasteet ovat kelvolliset, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, etenkin eeppisiksi tarkoitettujen taistelujen aikana, kun Vlad ryhtyy hyödyntämään uusia supervoimiaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Game of Thronesista (2011-2019) tutun Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat melkeinpä leffan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dracula Untold, 2014, Universal Pictures, Legendary Entertainment, Michael De Luca Productions, Dentsu, Fuji Television Network